Axel Hambraeus: Uddarbon pappi!

Kuvakaappaus: Svensk filmdatabas

 

Axel Hambraeus

Uddabrbon pappi - Laulu ystävästä

Prästen i Uddarbo

Suomentanut Margareta Lehtonen

WSOY,  1957 (6. painos)

299 + 2 s.

Sunnuntaiaamu oli suloinen. Kaikkien Tukholman kirkonkellojen kaiku kiiri avaruuteen, kun pieni saaristolaiva mennä tuprutti Kastelhoma leikkilinnoituksen ohi. Graniittikummut heloittivat sinipunervina kesän raikasta vehreyttä vasten. Kauniit rantahuvilat kylpivät aamuauringossa, lokit liitelivät ilmassa ja valkoveneet vedessä. Saaristolaiva oli täynnä ihmisiä. 

Kauimpana keulassa seisoi yksinäinen mies mustaan lievetakkiin pukeutuneena. Hän oli avopäin ja hänen harva punainen tukkansa kihartui suolaveden raikkaista pärskeistä. Hän katsoi herkeämättä eteenpäin kuin olisi pelännyt kääntää päätään ja näyttää kasvojaan, jotka eivät olleet kauniit.

Mies on Gustaf Ömark, pienen saaristolaisyhdyskunnan, Allerön lähetystalon uusi pastori, joka oli

Niin, hän on niin ruma, että häntä voi sanoa kauniiksi, kuiskasi toinen vastaan. Neitoset painoivat päänsä yhteen ja tirskuivat.

Ei hän koulutukseltaan ollut kuin saarnamies, taustaltaan tukkimies, uittohommissa isänsä menettänyt kansanmies, ja Allerön yhdyskunta, johon hän oli tullut, oli vapaakirkollinen yhdyskunta. Pastori Ömark on hieman erikoinen persoona, kansanmies, joka tulkitsee Raamattua omalla tavallaan ja hoitaa virkaansa omalla tyylillään etsien totuutta rakkaudessa, kunnes kaatuu taintuneena maahan. Ömarkilla on sydänvika. Oltuaan jonkin aikaa Allerössä Ömark kertoo että hänen täytyy lähteä. 

"Voihan olla, että hän on kuullut väärin ajatellessaan Jumalan kutsuneen hänet papksi."  

Ömark on saanut pienen perinnön ja lähtee Amerikkaan. Siellä hän sattumalta pääsee töihin ruotsalaiseen siirtokuntaan, joka odottanut ruotsalaista pastori Ågrenia, joka ei kuitenkaan ole syystä tai toisesta saapunut. Ensin Ömarkin täytyy kuitenkin oppia amerikkaa ja siihen hän saa apua hänet hoiviinsa ottaneelta Andersonilta ja tämän tenavilta. Amerikassa Ömark hankkiutuu metsätöihin saarnahomman ohessa, ja näkee kirkossa ruskeasilmäisen valkopukuisen naisen, joka on kuin enkeli  ja Ömark joutuu pohtimaan jumalasuhdettaan, jonka kokee vaarantuneen, kun hän ei saa mielestään tuota naista, jonka kerrotaan olevan kotoisin Ruotsin Taalainmaalta, Uddarbosta.  Ömark jättää metsäkämpän ja palaa Ruotsiin.

Palattuaan Ruotsiin hän ottaa yhteyttä Itä-Göötanmaalla hiippakunnan piispaan pyytäen erivapautusta ryhtyäkseen papiksi. Piispa järjestää Ömarkin Uppsalaan opiskelemaan mm. kreikkaa. Johanneksen evankeliumista ja sen alkuteksistä tuleee Ömarkille ohjenuora. Sana muuttuu lihaksi ömarkilaiseen tapaan. 

Ömark selviää opinnoistaan omalla tavallaan ja tutustuu siinä sivussa paikkakunnan ihmisiin, muun muassa erääseen nuoreen vammaiseen naiseen, jota ja jonka perhettä Ömark haluaa auttaa. Lopulta Ömark vihitään papiksi omanlaisin seremonioin ja kuulusteluin ja saa paikan Uddarbossa ja laittaa sielläkin asiat mallilleen omaan omintakeiseen tyyliinsä. Uddarbossa Ömark tapaa uudelleeen valkopukuisen naisen Hannan, josta tulee talaoudenhoitaja hänen ja kahden muun vanhanpojan talouteen, kunnes Ömark lähetetään Norjan rajalle, Vassbäckeniin.

 Vassbåckenissä Ömark ottaa heti alkuun hoteisiinsa nuoren tytön Inger Höjenin, joka ei uskalla mennä kotiin (vanhemmat ovat adventisteja) mutta ei ole "iloisen näköinen" siinä parakissakaan, jonne Ömark on matkan varrella poikennut syömään. Tyttö on huonoissa vaatteissa eikä korttia pelaava miesjoukkokaan luo turvallista tunnetta.

Vassbåckenissa Ömark asettuu aloilleen ja alkaa hoitaa tointaan tuttuun tyyliinsä. Hän hankkii itselleen osamaksulla Nordisk Familjebokin, jota lukee osa kerrallaan päiviensä iloksi ja meneen naimisiin Hannan, tuon taalainmaalaisen tytön kanssa. Elämä asettuu uomiinsa, kunnes Ömarkiin ottaa yhteyttä Skinnarbon rovasti, joka kertoo olevansa pahoillaan siitä, että hänen todistuksensa perusteella tästä ei tullut Uddarbon kirkkoherraa. Rovasti tahtoo korjata vahingon ja kertoo, että kappalaisen toimi Strömissä, Skinnarbon pohjoisosassa on julistettu auki. Ömarkilla on viikko aikaa hakea tointa. Puhuttuaan vaimonsa kanssa Ömark hakee virkaa ja sijoittuu kolmannelle vaalisijalle, mutta tulee valituksi ylivoimaisella enemmistöllä. Niin Ömark muuttaa perheineen Strömiin aloittaakseen jälleen alusta.

Uddarbon pappia on vaikea kategorisoida. Siinä on kristillinen pohjavire, jos kohta ei tavanomaisessa mielessä. Ömark on kansanmies, hyväntahtoinen. Hänen uskonsa on lapsenuskoa. Usko ihmisiin hyväntahtoista. Ömark ei ole itsekäs. Hän auttaa sen minkä pystyy. Uddarbon pappia on verrattu  Giovannino Guareschin Isä Camilloon, joita teoksia en itse ole lukenut. Hambraeuksen Uddarbon pappi on enemmän ruotsalaista kansankuvausta kuin uskonnollista eetosta. Ote on maanläheinen. Vaikka Ömarkin usko ei olekaan ainoastaan humanistista hänen uskonelämänsä on vahvasti kiinni elävässä elämässä ja Vuorisaarnan käytännön toteutuksessa. Tämä on siis enemmän kyse siitä, millä tavalla kristillisyys on myös sosialismia.

Teoksen aikamiljöötä lukiessani mietin. Maailmansotiin tässä viitataan ohimennen, joten niiden välimaastoon tämä suurimmaksi osaksi liittynee. Aikas erikoinen teos, sanoisin. Ei mitään tavanomaista uskonnollista paatosta. Sanoisin, että mainio kansankuvaus loppujen lopuksi, vaikka toisaalta pistääkin miettimään teologisen koulutuksen käytäntöjä, joita tässä teoksessa pistetään hieman irvaillen. Lämmin inhimillinen ote yhdistettynä pieneen satiiriuteen kuvastaa tätä teosta hyvinkin.

---

Katja Hoyer: Muurin takana

Katja Hoyer

Muurin takana - Itä-Saksan historia 1949-90

Alkuteos: Beyond the wall

Suomentanut Mari Janatuinen

Atena, 2023 

550 s.

Kansi: Jussi Karjalainen

"Uskon, että asiat on helpointa selittää esimerkillä. Kuvitellaanpa, että jollakulla meistä on omena, joka on hänelle hyvin arvokas, koska se on hänen ainoansa. Omenassa on mätä, ehkä jopa myrkyllinen kohta. Jos omenan haluaa säästää, myrkyllinen tai mätä kohta on poistettava, jotta loput voi pelastaa. Kun tuon huonon kohdan poista, ettei ehkä jopa myrkyttäisi itseään, saattaa tulla leikanneeksi pois enemmän kuin tarpeen, niin että jäljellä on ehdottomasti vain kelvollista omenaa. Ehkä näissä puhdistuksissa on kyse jostakin tällaisesta." Hoyerin viite tähän tekstilainaan : Lendohard Die Revolution s. 37) 

Kyseessä on koulutytön yritys selittää "Stalinin puhdistuksia". No, turha niitä on yrittää selittää. Itselleni tämä laina toi mieleeni, nyt kun aloin kirjoittaa tätä postausta, kirjat ja lukuharrastuksen. Joskus joku kirja saattaa olla hyvinkin kiinnostava, sitä alkaa lukea innostuneena, mutta sitten tulee kohta, joka jättää ikävän maun, joutuu "sylkäisemään" ja miettimään, lukeako teosta loppuun vain jättääkö kesken. Joskus "hyppää" yli "pahan paikan, joskus maku on niin etova, että kirja jää kesken. Hyi olkoon! Ei mätiä omenia voi syödä. 

No, Katja Hoyerin teos Muurin takana ei ollut tällainen kirja, vaikka välillä mietinkin, jaksanko kahlata tätä loppuun. Luen tietokirjoja aika vähän. Tämä kuitenkin kiinnosti minua. Jostain kumman syystä entisten Itä-blokin maiden elämä ja kirjallisuus on alkanut kiinnostaa minua, kun rautaesirippu laskettiin alas (vaikka nythän vaikuttaa taas siltä, että uutta esirippua ollaan pystyttämässä).

Oliko elämä DDR:ssä niin kamalaa, kuin kuvataan? Voiko sääntelyssä olla jotain mieltä?Voiko vapaus mennä liian pitkälle? Muurin takana -teos tuo esiin paitsi DDR:n hallinnon vallankäytön myös aikalaiskuvauksia niin hyvässä kuin pahassa.

Vasta, kun kävin kälyni luona Länsi-Saksassa hänen 60-vuotispäivillään vuonna 1987, ymmärsin, milllaista on, kun kaikkea on liikaa. Oldenburgin supermarkettien takana oli roska-astioita, jotka tursuivat elintarvikkeita. Vanhanaikaiset huonekalujen osat päätyivät suoraan myymälöistä jättikontteihin. Siellä heitettiin pois sellaista, mitä idässä ei ollut.

Olisikohan meillä tämän nykyisen ajan kuluttajilla jotain opittavaa tästä?

Muurin takana -teoksen kirjoittaja, Katja Hoyer seurasi itse lapsena  Berliinin kuuluisasta televisiotornista 1980-luvun mielenosoituksiksi syttynyttä tyytymättömyyttä, joka kohdistui yhteiskunnalliseen valvontaan, rajoittuneisuuteen ja näköalattomuuteen.  

Takakansi: Perusteellinen teos haastaa Itä-Saksaan liitetyt kliseet ja tarkentaa katseen kansalaisiin, joiden jokapäiväinen todellisuus oli luultua vivahteikkaampi. 

Teos käsittelee Itä-Saksan syntyä ja taustoja monipuolisesti, samoin hän käy yhteiskunnallisia oloja ja niihin liittyviä teemoja läpi useista näkökohdista. Itse jäin kuitenkin kaipaamaan juurikin noita takakansitekstissä mainittuja kansalaisten kokemuskuvauksia, niitä olisi saanut olla enemmän ja hieman monipuolisemmin. Nyt ne jäi hieman yleishistorian ja poliittisen vallankäytön kuvauksen jalkoihin.

Suomi-bongaus:

DDR oli juuri allekirjoittanut Helsingin päätösasiakirjan, jossa allekirjoittajat sitoutuivat kunnioittamaan "ihmisoikeuksia ja perusvapauksia". 

 ---

Helmet 2025 -lukuhaaste kohta  11. Tietokirja, joka on julkaistu 2020-luvulla

Muualla blogeissa:

Tainan ja Tommin aarrearkku luonnehdinta:  DDR oli jonkinlainen utopia

Kirjojen kuisketta Kriittisesti mutta myös kiintymyksellä kuvattu historiikki DDR:n vaiheista ja elämästä siellä

 

Lea Ypi: Vapaa - Kuinka kasvoin aikuiseksi maailman luhistuessa!

Lea Ypi

Vapaa - Kuinka kasvoin aikuiseksi maailman tuhoutuessa

Alkuteos: Free - Coming of Age at the End of History

Suomentanut Riina Vuokko

Atena, 2023

303 + 1 s.

Aloitus: En koskaan kysynyt itseltäni, mitä vapaus tarkoittaa, ennen kuin halasin Stalinia.

Lopetus: En koskaan palannut takaisin.

Lopetus 2 (Epilogi): Kirjoitin tarinan, koska halusin selittää, hieroa sovintoa ja jatkaa taistelua.

Lopetus 3 (Kiitokset): Nini opetti minulle, miten elää ja miten ajatella elämää. Ikävöin häntä joka päivä. Tämä kirja on oistettu hänen muistolleen.

Vapaa on tarina Albaniasta. Maasta, jota muistelen mainitun maailman suljetuimmaksi ja ateistisimmaksi maaksi. Tässä teoksessa Lea Ypi kertoo oman aikuistumistarinansa. 

Teos jakautuu kahteen osaan. Pidin ensimmäisestä osasta enemmän. Se on kerrottu lapsen näkökulmasta. Lapsen, joka on kasvanut sosialistisessa maassa, jonka ihanne on Enver-setä. Maa, jota puolue hallitsee. Perheessä, jossa on salaisuuksia, jotka paljastuvat ja muuttavat lapsen elämän. 

Toisessa osassa lapsi on kasvanut nuoreksi. Maassa ja perheessä tapahtuu muutoksia, jotka kaikki eivät ole hyviä. Mitä voi odottaa, kun rautaesirippu äkkiä halkeaa ja ihmisillä on vapaus? Mitä tarkoittaa todellinen vapaus? Syttyy sisällissota, luodit viuhuvat ja nuori menettää äänensä. Perhe hajoaa. Miten löytää oma tiensä maailmassa, jonka näennäinen turvallisuus on hajonnut? Jälkimmäisessä osassa on myös paljon pohdintaa sosialismista, marxismista, markkinataloudesta sun muista, jotka eivät enää jaksaneet enää niin paljon kiinnostaa. 

Mutta - kokonaisuutena tämä oli kiintoisa matka Albaniaan. Herätti mielenkiinnon tuohon aikaan ja paikkaan, historiaan, nykyhetken Albaniaan.

Mitä lukiessani ihmettelen on esimerkiksi jonot kaupoissa. Elintarvikkeiden vähyys. Jään miettimään, johtaako sosialismi, yksipuoluejärjestelmä aina tällaiseen? Millä tavalla Albanian poliittinen elämä erosi neuvostoliittolaisesta tai kiinalaisesta. Miten sosialismista voi edetä kommunismiin? Mitä tarkoittaa revisionismi? Ei, en todellakaan jaksa syventyä marxilaisuuteen.

Kiintoisa ja monella tavalla ajatuksia herättävä teos. Takakansiteksissä tätä mainitaan "vaikuttavaksi mustan huumorin sävyttämäksi muistelmiksi", mutta itse en juurikaan sitä mustaa huumoria tajunnut. Hyvä niin, sillä musta huumori on jotain, mistä en perusta. Minusta tässä ei juurikaan ollut huumoria, mutta sitä enemmän jonkin asteista kirpeyttä. Se ei ehkä ollut ihan ironiaa tai satiiria, mutta ehkä vähän siihen suuntaan.

Jäljellä oli yksi ainoa sana: vapaus. Se mainittiin jokaisessa televisiossa pidetyssä puheessa, jokaisessa kadulla huudetussa raivokkaassa iskulauseessa. Kun vapaus lopulta koitti, se oli kuin jäisenä tarjoiltu ruokalaji. Pureksimme pienen palan, nielaisimme sen nopeasti ja jäimme nälkäisiksi. Jotkut epäilivät, että olimme saaneet vain tähteitä. Toiset huomauttivat, että tässä olivat vasta kylmät alkupalat. 

No, ehkä tätä voisi luonnehtia mustaksi huumoriksikin, mutta itse tulkitsen mustan huumorin jollain muulla tavalla. Humoristisuutta en tästä löytänyt, jos nyt tuon otteen kirjoittaessa havahduin sen viimeisen lauseen luonteeseen.

Suomi-bongaus:

Oli mennyt muutama vuosi, ennen kuin äiti oli onnistunut tulemaan raskaaksi. Suunnilleen siitä lähtien, kun Helsingin päätösasiakirja allekirjoitettiin elokuussa 1975, niin kuin isäni mielellään asian ilmaisi. 

---

Kirjallinen maailmanvalloitus: Albania

Muualla blogeissa:

Kirsin Book Club: "Lea Ypi kirjoittaa sujuvasti ja Vapaata lukee kuin kaunokirjallisuutta."

Donna mobilen kirjat: "tämänkin Euroopan kolkan historia muuttuu ihmisen kokemana eläväksi"

Ja taas kirja kädessä: "Tämä kirja on tärkeimpiä mitä olen tänä vuonna lukenut, monitahoinen, kiinnostava ja hienosti kirjoitettu.

Olga Gurjan: Ensimmäinen matka! Naistenviikko 2019 kuudes kirja!

Olga Gurjan
Ensimmäinen matka
Alkuteos: первая дорога
Suomentanut Virve Luoto
Karjalais-Suomalaisen SNT:n valtion kustannusliike, Petroskoi, 1954
57 + 3 s.

Naistenviikko jatkuu ja tänään vietetään Olgan ja Oilin nimipäivää. Minulle tuotti hieman hankaluutta löytää kirja tälle päivälle, kun ei kirjastoonkaan ollut mahdollisuutta päästä. Nettiantikvariaatista sitten löysin tämän pienen kiinnostavalta tuntuva lastenkirjan. Sanon kiintoisan, sillä jostain kumman syystä olen viehättynyt näihin sosialismin aikakauden lastenkirjatuotoksiin muutamia löydettyäni. 

Kaija laskee voikukkia niityllä. sivu 5

Tämä teos kertoo Kaija Belovasta, joka on muuttanut Moskovasta äitinsä kanssa toiselle paikkakunnalle. Paikkakuntaa ei mainita, mutta äiti on tehtaassa töissä. Isä ilmeisesti on jäänyt Moskovaan. Teos kertoo pienen tytön elämästä muutaman viikon aikana ja ensimmäisestä kyläreissusta omin päin. Kaija on mennyt ensimmäisen kerran lastentarhaan ja tutustunut siellä Maijaan sekä kahteen Svetlanaan, joista toista kutsutaan Svetaksi ja toista Lanaksi. Maijalle hän on luvannut valkoisen kissanpennun, sillä heidän kissansa on saanut kolme poikasta. Tätä kissanpentua Kaija sitten lähtee viemään Maijalle tämän syntymäpäivänä ihan omin päin äidin piirtämän kartan avulla, mutta kuinkas siinä käy.Selviääkö Kaija matkasta omin päin, varsinkin, kun kissanpentu karkaa korista, jossa hän sitä kuljettaa.

 

Kaija juoksee valkoisen kissanpennun perässä. sivu 43

Ensimmäisen kyläreissun ja kertomuksen lomassa käydään läpi myös kellonaikoja ja opitaan hieman jakolaskuakin ja saadaan tietää jotain sellaisesta ilmiöstä kuin kaiku. Teoksessa on mukava mustavalkokuvitus.

 Tarina on kuin mistä tahansa lasten kuvakirjasta, ainoastaan yksi sana minua hieman oudostutti ja se liittyi lukuun lastentarhasta.

"Aamiaisen jälkeen kaikki juoksivat eteiseen pukeutumaan mennäkseen ulos. Kaija meni viimeisenä. Käytävässä oven luona hän näki pienen tytön. Tyttö itki katkerasti. — Miksi sinä itket? — kysyi Kaija. — Hävitin napin. Näetkö, nyt ei takkiasaa kiinni! — Tyttö alkoi itkeä entistä kovemmin. - Se pitää ommella. Silloin takin saa kiinni, — neuvoi Kaija. — Kuinka minä sen ompelen, kun se hävisi? — Se pitää löytää. - Mutta miten minä sen löydän, kun se lähti irti? Minulla on vain lanka. — Älä itke, kyllä nappi löytyy, — sanoi Kaija. Kasvattaja oli kuullut kaikki ..."

Kasvattaja! Se sana kalskahti tajuntaan jotensakin oudosti ja erotti tämän teoksen kotimaisista lastenkirjoista edustamaan sosialistista neuvostotasavaltaa.

---

Viehättävä tarina kuitenkin.

---

Tällä mukana myös Kirjakansibingossa, kohta  matkalla. 

Liisa Keitaanpää: Pasurin tyttäret!

Liisa Keitaanpää
Pasurin tyttäret
Turbator, 2015
254 s.

Maria Wilhelmiina nosti uunikoukulla kraakun nokassa riippuvan rautapadan keskelle pöytää. Pojat istuivat jo valmiiksi pöydän sivustalla tyttäret toisella. Pöydän yläpäähän odoteltiin isäntää.  - Siunatkaa itsenne, Maria Wilhelmiina sanoi huulet yhteennipistettyinä. Pojat lakkasivat tönimästä toisiaan ja katselivat pöydän kulmalle ottamiaan puulusikoita. Emäntä, kyläläisten arkipuheessa Miinaksi kutsuma, vilkaisi alta kulmainsa ovensuunurkkaan seisomaan jäänyttä sarkatakkista miestä. Tämä vaihtoi jalkaa, piti kaksin käsin kankealippaista lakkia edessään. Kukaan ei puhunut mitään, ennen kuin isäntä Johan Anshelm, Jussi, linkutti kamarista omatekoiseen pahkakeppiinsä nojaten. Kun Jussi oli istuutunut, emäntä vasta puhutteli vierasta. - Pjotr istuu alas. Meneen pöydän kulmaan. - Pietari, Roosa uskalsi sanoa hiljaa äidilleen. - Hän on Pietari. Miina ei ollut kuulevinaan Roosan luvatonta puhetta. - Hän istuu alas. Vetää rukkitoolin allensa. Kun vieras oli pöydässä, Miina risti kätensä, muut perässä. Tarkastettuaan ankarasti yksitellen ruokakuntansa hän nyökkäsi pöydän päähän: - Siunatkaa itsenne.

Näin alkaa Liisa Keitaanpään sukutarina Pasurin tyttäristä. Kirjastoautolla silmiin osunut teos vaikutti ensivilkaisulla mielenkiintoiselta murrejutulta, mutta mutta. Ei tämä niinkään murrejuttu ollut, vaikka välillä murresanojakin käytettiin. Muutenkin tarina alkoi vaikuttaa varsin erikoiselta. Ensimmäinen luku, josta näytekappaleeni on, sijoittuu vuoteen 1917. Eletään Suomen  itsenäistymisen alkuaikoja ja vuoden kahdeksantoista tapahtumien alla. Toisessa luvussa hypätäänkin jo vuoteen 1932 ja Allida-nimisen henkilöön matkaan kohden neuvostokarjalaa ja sosialistista ihanneyhteiskuntaa. Kuka tämä Allida oikein oli? Mikä yhteys hänellä oli aloituskappaleen Maria Wilhelmiinaan? Tätä jäin lukijana pohtimaan samoin kuin myöhemmin tarinaan ujuttautuvaa sairaanhoitaja Alisaa.

Loppuluvut sijoittuvat Suomen talvi- ja jatkosodan aikoihin ja tarina kootaan nätiksi nipuksi viimeisessä luvussa, jossa Allida ja Alisa saapuvat Ylistaroon, samaan Hakalan taloon, josta tarina sai alkunsa. Tavallaan kysymykset saavat vastauksen ja vaikka ensin vaikuttaa, että tarina on kovin pirstaleinen, niin muodostuu luvuista kuitenkin lopulta eheähkö kokonaisuus.

Pasurin tyttäret on kerronnaltaan vetreää ja sujuvaa, ei liikoja selittele taustoja eikä lavertele. On dialogia, on kaikkitietävää, mutta ei kaikkikertovaa kerrontaa, on kirjakieltä, murretta, välillä kerronta alkaa olla niin rempseää, että minun kaunosielun posket alkavat pahasti kuumottaa. Välillä tuntuu, että lukisi jotain jännittävää vakoilutarinaa, ja yrittää solmia niitä selittämättömiä langanpäitä, että kuka, mitä, missä, miksi? Loppujen lopuksi kysymys on rakkaudesta, jos kohta vakaumuksestakin. 

Ei tämä huono lukukokemus ollut, ei ollenkaan. Tosin täytyy mainita, että  nimiin olisi kannattanut kiinnittää huomiota. Mikä minua erityisesti häiritsi oli Maria Wilhelmiina. Hänestä puhuttiin milloin Miinana, Milloin Mariana, milloin Maria Wilhelmiina, milloin Miina Wilhelmiinana. Se, jos mikä sekoittaa lukijan pään, kun ei tiedä kuka lopulta onkaan kyseessä.

....
Tällä voisin olla mukana Läpi historian -lukuhaasteessa modernismi ja ekspressionismi (1900-luvun alku).

.....
Pasurin tyttäret on lukenut myös Aimo.

Olle Leino: Martta Koskisen tapaus!

Olle Leino
Martta Koskisen tapaus
Otava, 1976
151 s.
Ruotsinkielinen alkuteos: Det kommer en bättre dag

Ihmettelet, kuinka ja miksi olen niin rauhallinen, siksi että olen elämäni iän etsinyt totuutta, olen epäillyt, etsinyt, punninnut asioita --- ---- ja en vieläkään näe muuta tietä kuin sen, jota nyt kuljen. Ne, jotka  ovat minua tuominneet ovat samoin kulkeneet omaa tietään ja omalta puoleltaan etsineet totuutta, mutta niin kuin maisemakin on eri näköinen riippuen siitä miltä puolelta sitä katselee, niin on totuuskin, sillä sehän on vain muuttuvaista tietoa.

Näin kirjoittaa kuolemaan tuomittu Martta Koskinen sisarelleen juuri ennen tuomion täytäntöönpanoa. Totuus - mikä on totuus. Tämä kohta Olle Leinon teoksessa on kohta, joka omassa mielessäni kolahti, koska totuus on arvo, johon pitäisi pyrkiä. Martan mielestä se oli muuttuvaista. Minusta totuus on totuus, eikä se muuksi muutu, mutta ihminen vajavaisena ei pysty näkemään asiaa kuin yhdeltä puolelta ja vaikka katselisikin asioiden eri puolia saattaa kokonaisnäkemys olla kadoksissa. Se ei kuitenkaan tee totuudesta muuttuvaista. Se vain osoittaa, että tietomme on vajavaista. Martta ottaa vertauksen maisemasta, se voi näyttää erilaiselta riippuen miltä suunnalta sitä katsoo, silti se on se, mikä se on maisema kaikkine yksityiskohtineen. Maisemakin saattaa muuttua ajan saatossa, puut kasvavat, talot luhistuvat, mutta totuus - ei se katoa, eikä itse totuus ole kadonnut, se on olemassa siellä - muttuneen maiseman kiertokulussa.

Kuka oli Martta Koskinen. Viimeinen suomessa teloitettu nainen. Hollolalainen köyhien ystävä, ompelijatar Helsingistä, kommunisti, vakoilijako? 

Minua on jostain syystä kiinnostanut nämä kuolemantuomiot, niin karua luettavaa kuin ne ovatkin. Siksi nähdessäni tämän kirjasen kirjaston poistomyynnissä muutamalla kymmenellä sentillä, en voinut olla ostamatta sitä, vaikka  politiikkaa vierastankin. Kovin syventävää käsitystä en Olle Leinon luomasta henkilökuvasta tai ajankuvauksesta saanut, Olihan kirjassa toki kuvaliite ja joitain asiakirjajäljennöksiä, loihan se jonkinlaiset kehykset tähän Suomen historian synkkään aikakauteen. Sillä synkkäähän se oli. Tulee parempi päivä.. kirjoitti Martta Koskinen kirjeessään. Mutta kuinka on, onko nyt ne paremmat päivät?

Tämä kirja oli ihan mielenkiintoinen, herätti kyllä ajatuksia. Mielenkiintoista oli, että televisiosta tuli YLE:llä sarja Punainen kolmio, jossa aihetta myös käsiteltiin. En katsonut sarjaa kokonaan, vain pieniä otteita. Mietteliääksi jäin.