Eero Ekqvist: Punainen varjo

Eero Ekqvist

Punainen varjo

RV-kirjat, 1988

278 + 1 s.

Kansikuvitus: Ari Tenhunen / Ars Nova 

- Kuule, äiti, mahtaisiks Halisten myllyst saara osta jauhoi, ku siäl on niit  hevossi ja kryynikuarmi? Ne maalaisisännät käyvä jauhattamas ittelles jauhoi. Olisiks sul viäl raha? Antti innostui ajatuksestaan.  - Ei seiltä mitään voi ostaa. Ne ovat kaikki maanviljelijöiden omia jyviä, joita he käyvät jauhattamassa. Eikä minulla ole niin paljon rahaakaan, että voisin ylihintoja maksaa. Mutta Antti ei antanut periksi. Lopputulos oli, että Antti ja Anja lähtivät toiveikkain mielin myllyreissulle, mukanaan pieni pussi jauhoja varten ja Antin taskussa joku markka rahaa.

 

Huikean hienosti ja koskettavasti kerrottu nuoren pojan kasvutarina vuoden 1918 -sodan jälkimainingeissa. Veljessota, kansalaissota, vapaussota, nimestä kiistellään ja näkökulmia on erilaisia, vaan se, mikä on totta, on traumat, jotka se jätti jälkeensä ja jotka saattavat lainehtia vielä näihin päiviinkin. Eero Ekqvist on kirjoittanut tarinansa osinTurun murteella, mikä tekee teoksesta helposti lähestyttävän. Kerronnassa on paljon dialogia, vähän kuvailua ja selittelyjä. 

Tämä teos on ollut jo jonkin aikaa hyllyssäni ja mietin, tohtisiko tätä lukeakaan, kun ei aihe ihan omintakaan ollut, enkä oikein ollut kansipapereihinkaan viehättynyt, mutta yllätyin siitä, kuinka sutjakkaasti tämän lukikaan. Kerronta on mutkatonta, kaikkitietävää. Näkökulma ja henkilövetoinen lähestymistapa on Antin, nelitoista-vuotiaan (-15) turkulaispojan, jonka isä, 'punikkiplutoonan päällikkö' ei ole vielä palannut sodasta. Äiti käy töissä ja pikkusisko Anja, joka on alle kouluikäinen on yksin kotonaan ja pihamaalla, kun Antti käy koulua. Antilla on kavereina Piva, Uti ja Vike. Viken isä on ammuttu, Pivan isä on leipuri, joka ei ole ollut niin punaisten kuin valkoistenkaan puolella. Pivalta saa kuitenkin aina välillä leipäpalan, sillä nälkä on kova. Piva lähtee kuitenkin aina ensimmäisenä karkuun, kuten poikien suunnitellessa ryöstöretkeä kasarmialueelle, vaikka hän muuten rehenteleekin finkkarijutuillaan.

Ryöstöretki kuitenkin onnistuu, mutta siitä seuraa erinäisiä ongelmia, jos kohta mahdollisuuksiakin, kun pojat löytävät venäläisten jälkeensä jättämiä limppuja. Tosin Antin äiti on pojastaan huolissaan. Antin äiti on uskovainen ja usko kantaa myös rohkeaa pikkusiskoa, Anjaa, joka iästään huolimatta on varsin reipas tyttö, joka on valmis puolustamaan isoveljeään, joka joutuu yhtenään vaikeuksiin isomman pojan, Eliksen kanssa.

Kirkas hymy levisi Anjan kasvoille, hänen nähdessään veljensä. - Joko lähretän, hän kysyi iloisesti. Antti kumartui hänen puoleensa. - Elis on tual ja haastaa riitaa. Lähre sä heti kotti päin ja orota munt Brahen puistos sen patsan kohral. Mä tulen peräs, sit ku mä pääsen niist irti. voit sä kottikki saakka juasta, jos tahrot. Lähre heti nyt. Anja ponnahti pystyyn silmät pyöreinä. - Jos en hakka sun taas. Mä en lähre mihinkä. Mä pualustan sunt, ku sä olet mun vlejeni. Anjan ääni tärisi liikutuksesta. - Sä lähret heti, ku mä sanosin. Et sä voi autta nyt. Antin ääni oli vaativa ja Anja nieleskeli itkua. - Mä orotan unt sit siin äijän tykö. - Siin just.

Kerronnassa on mielenkiintoista ja henkilökuvauksen kannalta olennaista, että lasten äiti puhuu kirjakieltä, mutta lapset puhuvat murteella. Isää kaivataan kotiin, hänen kohtalostaan ei tiedetä. Lieneekö joutunut sorakuopan laidalle ammuttavaksi? Vaikka näkökulma on punaisen perheen, ei kirjailija, kuten takakansiteksti kuvaa: "etsitä syyllisiä tai syyttömiä eikä asetuta historian tuomariksi". Ajan asenteet kuitenkin näkyvät. Suurin osa teoksesta kuvaa Antin tekemisiä ja ajattelimisia, aivan loppupuolella isäkin ilmestyy kotiin. Hän on karannut vankileriltä, juuri ennen kuin olisi päälliköytensä takia joutunut ammutuksi. 

Punainen varjo on historiallista fiktiota Suomen historian synkästä ajasta. Aiheestaan huolimatta tämä ei ole kovin synkkä teos, vaikka asiat välillä synkiltä vaikuttaisivat. Hengellinen ulottuvuus antaa teokselle valoisaa näkökulmaa. 

Koska oma tietämykseni Turun seudusta, puhumattakaan vuodesta 1918, on vaillinaiset, minua hieman mietitytti muutamat detaljit, varsinkin, Turun kaupunginkirjaston kuvaus. Mielikuva ajalle tyypillisestä kirjastosta kun oli hyvin erilainen. Onneksi Turun kaupunginkirjston historiasta löytyi hyvin valaiseva nettisivusto. 

Toinen detalji, joka onkin sitten hieman toisenlainen. Antti on siis kertomuksessa Turun kaupunginkirjastossa ja tutkii Musta Kotka -nimistä intiaaniseikkailua. Aloin lukiessani miettiä, mitä intiaanikirjallisuutta on mahtanut suomeksi ilmestyä vuonna 1918 tai sitä ennen. Dan Morrisin Musta Kotka -romaani on ilmestynyt vasta 1947, joten tältä osin ajankuva ei ihan pitäne paikkaansa, ellei jostain löydy samannimistä aiemmin ilmestynyttä teosta.  No, ei tämä tarina tämän pienen yksityiskohdan takia yhtään huonommaksi muutu, mitä nyt osoittaa, että ajankuvan rakentaminen historiallisin yksityiskohdin ei ole niinkään helppoa myöhempinä ajanjaksoina. 

Kysymyksiä ja ihmettelyä herättivät myös ne norssit, joita pojat Halisten koskesta pyydystivät? Lohia? Ei ehkä kuitenkaan. No, tästäkin löytyi oiva vastaus. Norssit on kuoreita, joita pyydystetään keväisin lippoamalla. Aina sitä näköjään uuttakin oppii, kun lukiessa herää kysymyksiä, joista haluaa ottaa selkoa. 

Pohjoinen 2025 -lukuhaaste kohta 9: Henkilövetoinen kirja

 Muualla analysoitua:

Kirjallisuutta ja tutkimusta -blogisti on ajatellut, että "uskonnollinen sanoma on tuntunut luontevammalta välittää kirjakielellä". 

Täytyy sanoa, minusta taas oli niin luontevaa ja arkista. kun esim. Anja rukoili tai kertoi ajatuksiaan Raamatusta murteella. Äidin kirjakielinen puhe ja isän murre olivat minun mielestä osoitus heidän yhteiskunnallisista eroavaisuuksistaan, vaikka he olivat perhe, niin koulutustausta ja paikallisolotkin vaikuttavat, kuten teoksessa tuodaan esille.

 

Katja Hoyer: Muurin takana

Katja Hoyer

Muurin takana - Itä-Saksan historia 1949-90

Alkuteos: Beyond the wall

Suomentanut Mari Janatuinen

Atena, 2023 

550 s.

Kansi: Jussi Karjalainen

"Uskon, että asiat on helpointa selittää esimerkillä. Kuvitellaanpa, että jollakulla meistä on omena, joka on hänelle hyvin arvokas, koska se on hänen ainoansa. Omenassa on mätä, ehkä jopa myrkyllinen kohta. Jos omenan haluaa säästää, myrkyllinen tai mätä kohta on poistettava, jotta loput voi pelastaa. Kun tuon huonon kohdan poista, ettei ehkä jopa myrkyttäisi itseään, saattaa tulla leikanneeksi pois enemmän kuin tarpeen, niin että jäljellä on ehdottomasti vain kelvollista omenaa. Ehkä näissä puhdistuksissa on kyse jostakin tällaisesta." Hoyerin viite tähän tekstilainaan : Lendohard Die Revolution s. 37) 

Kyseessä on koulutytön yritys selittää "Stalinin puhdistuksia". No, turha niitä on yrittää selittää. Itselleni tämä laina toi mieleeni, nyt kun aloin kirjoittaa tätä postausta, kirjat ja lukuharrastuksen. Joskus joku kirja saattaa olla hyvinkin kiinnostava, sitä alkaa lukea innostuneena, mutta sitten tulee kohta, joka jättää ikävän maun, joutuu "sylkäisemään" ja miettimään, lukeako teosta loppuun vain jättääkö kesken. Joskus "hyppää" yli "pahan paikan, joskus maku on niin etova, että kirja jää kesken. Hyi olkoon! Ei mätiä omenia voi syödä. 

No, Katja Hoyerin teos Muurin takana ei ollut tällainen kirja, vaikka välillä mietinkin, jaksanko kahlata tätä loppuun. Luen tietokirjoja aika vähän. Tämä kuitenkin kiinnosti minua. Jostain kumman syystä entisten Itä-blokin maiden elämä ja kirjallisuus on alkanut kiinnostaa minua, kun rautaesirippu laskettiin alas (vaikka nythän vaikuttaa taas siltä, että uutta esirippua ollaan pystyttämässä).

Oliko elämä DDR:ssä niin kamalaa, kuin kuvataan? Voiko sääntelyssä olla jotain mieltä?Voiko vapaus mennä liian pitkälle? Muurin takana -teos tuo esiin paitsi DDR:n hallinnon vallankäytön myös aikalaiskuvauksia niin hyvässä kuin pahassa.

Vasta, kun kävin kälyni luona Länsi-Saksassa hänen 60-vuotispäivillään vuonna 1987, ymmärsin, milllaista on, kun kaikkea on liikaa. Oldenburgin supermarkettien takana oli roska-astioita, jotka tursuivat elintarvikkeita. Vanhanaikaiset huonekalujen osat päätyivät suoraan myymälöistä jättikontteihin. Siellä heitettiin pois sellaista, mitä idässä ei ollut.

Olisikohan meillä tämän nykyisen ajan kuluttajilla jotain opittavaa tästä?

Muurin takana -teoksen kirjoittaja, Katja Hoyer seurasi itse lapsena  Berliinin kuuluisasta televisiotornista 1980-luvun mielenosoituksiksi syttynyttä tyytymättömyyttä, joka kohdistui yhteiskunnalliseen valvontaan, rajoittuneisuuteen ja näköalattomuuteen.  

Takakansi: Perusteellinen teos haastaa Itä-Saksaan liitetyt kliseet ja tarkentaa katseen kansalaisiin, joiden jokapäiväinen todellisuus oli luultua vivahteikkaampi. 

Teos käsittelee Itä-Saksan syntyä ja taustoja monipuolisesti, samoin hän käy yhteiskunnallisia oloja ja niihin liittyviä teemoja läpi useista näkökohdista. Itse jäin kuitenkin kaipaamaan juurikin noita takakansitekstissä mainittuja kansalaisten kokemuskuvauksia, niitä olisi saanut olla enemmän ja hieman monipuolisemmin. Nyt ne jäi hieman yleishistorian ja poliittisen vallankäytön kuvauksen jalkoihin.

Suomi-bongaus:

DDR oli juuri allekirjoittanut Helsingin päätösasiakirjan, jossa allekirjoittajat sitoutuivat kunnioittamaan "ihmisoikeuksia ja perusvapauksia". 

 ---

Helmet 2025 -lukuhaaste kohta  11. Tietokirja, joka on julkaistu 2020-luvulla

Muualla blogeissa:

Tainan ja Tommin aarrearkku luonnehdinta:  DDR oli jonkinlainen utopia

Kirjojen kuisketta Kriittisesti mutta myös kiintymyksellä kuvattu historiikki DDR:n vaiheista ja elämästä siellä

 

NAISTENVIIKKO 2024! Margot Benary-Isbert: Nooan arkki!

Margot Benary

Nooan arkki

Alkuteos: Die arche Noah

Suomentanut Ulla-Maija Jokinen

WSOY, 1956

Kansi: Leena Puranen

217 + 2 s

Tuijatan Naistenviikon lukuhaaste jatkuu ja mitähän olenkaan löytänyt lukulitalleni? Tänään nimipäiväänsä viettävät  Marketta, Maarit, Reetta, Reeta, Maaret, Margareeta, joten valinnanmahdollisuuksia on ollut. Lukulistalle päätyi Margot Benary-Isbertin Nooan arkki. Paitsi, että Margot-nimi voi olla samaa juurta kuin Margareeta, myös teoksen päähenkilö Margret vastaa Margareetaa. 

Margot Benary-Isbertin nuortenkirja Nooan arkki on toisaalta hyvin tavanomainen nuortenkirja, jonka päähenkilö on nuori tyttö. Toisaalta se on hyvin erityislaatuinen teos. Tarinan miljöö on sodanjälkeinen Saksa. Päähenkilö ja kuvakulma on Margret Lechowin, mutta myös paljon muita henkilöitä tarinaan liittyy. Lechowin perheeseen kuuluu paitsi 14-vuotiasta Margretia, hänen vuotta vanhempi isoveli Matthew ja 7-vuotias pikkuveljensä Jochen sekä vielä 10-vuotias Andrea, joka on aika villikissa pohtivamman Margretin rinnalla. Perheen isä on lääkäri, mutta hän on sotavankina Venäjällä.

Mikä on erityistä on se, että sodasta ja natseista ei juuri puhuta eikä sodastakaan. Tarinan keskiössä on Lechowin perhe, aivan tavallinen saksalainen perhe, joka on aiemmin asunut Pommerissa. Nyt he ovat kuitenkin pakolaisia. Pommerista, jossa talvella 1944 olot oli muuttuneet levottomiksi ja venäläisten lähestyessä ihmiset joutuivat pakokauhuun. Lechowin perheen äiti ei kuitenkaan ole halunnut lähteä pakoon, vaan on jäänyt kotiin, josta on joutunut leirille, Matthew miestenleirille ja muut lapset sijoitettu jonnekin lähistön maatiloille. Se, miten he nyt ovat jälleen yhdessä jää avoimeksi. Menneisyyttä ei juuri avata, vain pieniä sirpaleita kuten Margretin kaksoisveljen kohtalo. Christian on ammuttu ja haudattu omenapuun alle Pommerissa, samoin kuin lemmikkikoira Cosi, joka on käynyt ensimmäisen perheen taloon tunkeutuneen miehen kimppuun. Perhettä kuvataan myös karkotetuiksi, mitä kummastelen.

Yhdeksän kuukautta vaellettuaan seudulta toiselle, leiristä leiriin, kuormastosta toiseen heidän piti vihdoinkin päästä jonkinlaiseen kotiin.

Lechowit saavat asunnon Petersielienkujalta, rouva Vernuzin luota, joka asuu Kalifi-kissansa vuosisatoja vanhassa talossa. Rouva Vernuz on ensi alkuun hieman hapan joutuessaan majoittamaan kokonaisen perheen, mutta sulaa vähitellen.

Jochenin mielestä rouva Vernuz  oli jonkinlainen satuolento, mahtava ja vaarallinen.

Andrea ja Johchen aloittavat koulun, mutta mihin ryhtyvät Matthew ja Margret? Matthew aloittaa puutarhurin oppipoikana Rouva Almutin luona, jolla on maatila Ebereschenhof, hieman kaeumpana kaupungista. Rouva Almutin poika Bernd ei myöskään ole palannut sodasta. Myöhemmin myös Margret pääsee apulaiseksi rouva Almutille. Margret on eläinrakas ja tulee toimeen kaikkien eläinten kanssa. Rouva Almutilla on, paitsi, että hän kasvattaa verikoiria, myös lehmiä, kanoja, hevosia, poneja ja Margretista tulee eläintenhoitaja.

"Siinä vasta on nainen, sanoi Margret katsoen ihaillen hänen jälkeensä. Hänellä on enemmän järkeä kuin kuudella miehellä."

Rouva Almutilla on renki Josef  ja kotiapulainen Kathrin, joka on kipakka luonne. Myös eräs vanha professori, kiinalaisen apulaisensa Lingin kanssa asuu Almutin luona. 

Hänen vaimonsa oli ollut rouva Almutin paras nuoruuden ystävä. Hänet oli viety Theresienstadtiin, eikä hänestä sen jälkeen ollut kuultu. Pian sen jälkeen oli pommi osunut professorin taloon Frankfurtissa.  Nyt hän ei omistanut enää mitään, lukuun ottamatta joitakin vähäisiä esineitä ja korvaamattomia kirjojaan, jotka hän jo aikaisemmin oli tuonut turvaan Ebereschenhofiin.

Kuten jo mainitsin saksalaisten syyllisyydestä tai natsisaksataustoista ei teoksessa ihmeemmin puhuta. Vain joitakin lyhyitä luonnehdintoja löytyy. 

Matthias tutustuu nuoreen mieheen Dieteriin.  Dieteriin, joka on musikaalinen on auttanut katupoikia ja perustanut näiden kanssa soittoryhmän. Sinä et kai ollut mielelläsi sotaväessä? Matthias kysyy.  - Kun ajattelen, miten meitä petkutettiin --- Länsivalli.

Tämä saksalainen arkinäkökulma onkin teoksessa ainutlaatuista. Hieman ristiriitaisena kuitenkin koen muutamat sotaan viittaavat kuvaukset. Erityisesti tämä aiempi juutalaisten kohtaloon viittaava sitaatti yhdessä seuraavan sitaatin kanssa luo kontrastia.

Niin kuin rouva Almut ei Kolmannessa valtakunnassa ollut jättänyt pulaan juutalaisia ystäviään, vaan oli vaarantanut  oman vapautensa heidän vuokseen, niin hän ei nytkään jättänyt lähimmäisiään pulaan.

Teoksen imi Nooan arkki on symbolinen. Teosta ei varsinaisesti voi kutsua kristilliseksi kirjallisuudeksi, joskin kristillisyyttä kulttuurisena ilmentymänä sivutaankin (hieman arvoinakin) niin katolisuuden kuin evankelisuudenkin osalta.

"Andrean piti nimittäin adventtiajan alusta alkaen suorittaa päivittäin yksi hyvä työ voidakseen aina sen jälkeen laskea yhden oljenkorren seimeen, jonka äiti Theodora oli sijoittanut koulun kappeliin. Pehmeästi ja lämpimästi saisi Jeesus-lapsi jouluyönä nukkua pienten hurskaiden tyttöjen hyvien töiden vuoksi." Adventin aikaan tehdään adventtiseppelee ja lapset lähtevät lähistölle laulamaan adventtilauluja. Vastaanotto on vaihtelevaa"

Teoksessa on myös vahva filosofinen ote mikä näkyy erityisesti kirjallisuusviittauksissa.

Kirjaviittauksia: Odysseus, Brehmin Eläinten elämää, Nansenin Pohjan pimeillä perillä, Aarre kellarissa, Schillerin näytelmät, Kirja elämän tarkoituksesta, Muutoksien kirja, Plutarkhos, Tarua ja totta ja Paroni Munchausenin seikkailut, Kapteeni Cookin matkat, Carl Von Steinin teos bororo-intiaaneista, Peschuel-löschen Loango-kirja, Don Quijote, Mestari Wilhelm, Vaaliheimolaiset, Vihreä Heikki, Mathias Claudiuksen runo "On äänettömyys suuri.."

Professori myös kutsuu Margretina Artemiiksi, koska tällä on kesakoita otsallaan puolikuun muotoisella alueella,

Teoksen henkilöistä voisi vielä mainita Jochenin ystävän Hans-Ulrichin, orvon pojan josta tulee Lechowin perheen lapsi erinäisten vaiheiden jälkeen.

Sekä Marrin, vanhan naisen, joka asuu hieman syrjässä ja erillään.

"Hänessä oli jotain salaperäistä ja hän tiesi asioita, joista kukaan ei puhunut."

Marria hyljeksitään ja pidetään noitana. Hän kasvattaa mehiäisiä ja tietää paljon luonnonyrteistä. Rouva Almutin kotiapu Kathrin ei voi sietää naista, mutta Almut kohtelee tätä kuin ketä tahansa. Marri kutsutaan myös apuun, kun eläinlääkäristä ei ole apua Almutin koiranpentujen sairastuessa penikkatautiin.

Kaiken kaikkiaan Margot Benary-Isbertin teos Nooan arkki on kiehtova ja erilainen näkökulma sodanjälkeiseen Saksaan. Politiikkaa ei kuvauksessa juurikaan ole eikä jakolinjojakaan. Jotain voi kuitenkin päätellä siitä, että joku amerikkalainen on käynyt ostamassa Almutilta koiria. Tähän on vielä jatkokin Kevät Nooan arkissa. Pieni vihjaus romantiikkaan on teoksen lopussa. Saa nähdä olenko uumoilussani oikeassa, kunhan ehdin sen jatkokin lukea.

Ihmetystä kerrakseen:

"En anna sinun kuitenkaan vielä tänä talvena nukkua lämpimässä huoneessa, ettet taas saisi kurkkutulehdusta?"  Täh!Lämpimässäkö sitä kurkkutaudin saakin.

Myllypussina kantaminen on kuvaava ilmaus, joka ensi alkuun ei meinannut avautua. Itselleni tutumpi ilmaus on reppuselkä, mutta toki viljasäkit ja myllyt ovat tuttuja nekin. Mikä lie ollut syy, että ensilukema tuntui oudolta.

Mitä kummeksun on maininta "Dietholzin vanha tohtori Mengele kuoli jo melkein vuosi sitten." Miksi kirjailija on valinnut tämän kolkon nimen? Tällä tuskin kuitenkaan viitataan siihen tiettyyn henkilöön.

Viola Ardone: Lasten juna

Viola Ardone

Lasten juna

Alkuteos: Il treno dei bambino

Suomentanut: Laura Lahdensuu

Aula & Co, 2022

Kannen suunnittelu Laura Noponen

 

Alkulause: Äiti edellä ja minä perässä.

Lopetus: Suljen silmäni, nojaan pääni niskatukeen ja annan unen tulla.

Päähenkilö: 

Amerigo, 7-vuotias poika Etelä-Italiasta, Napolista. Poika varjoisalta kujalta voisi sanoa. Amerigo on yksinhuoltajaäidin toinen poika. Ensimmäinen poika, Luigi on kuollut. Isänsä Amerigo luulee muuttaneen Amerikkaan parempaa elämää etsimään. Eletään toisen maailmansodan jälkeisissä ajoissa, tarinan alkaesssa vuosi on 1946. Tarinan kertojaminä on pikkuinen Amerigo, joskaan kerronta ei ole mitenkään naivistista.

Teoksessa korostuu äidin ja pojan suhde, mutta myös yhteiskunnalliset olot. Köyhä Etelä-Italia versus paremmin toimeentuleva Pohjois-Italia. Myös poliittiset kysymykset on tapetilla, erityisesti kommunismi, jota tunnutaan pitävän kaiken hyvän antajana.

Nuori nainen, Madeline, joka on natsihallinnon aikana kunnostautunut vastarintataistelija on kommunisti, joka alkaa järjestää lasten kuljetuksia Pohjois-Italiaan, perheisiin, jotka pitävät heistä talven yli huolta kuin omistaan. Kyse on solidaarisuudesta (huh, kun oli vaikea sana kirjoittaa oikein). Ja niin Amerigokin, äitinsä pähkäillessä, lopulta nousee junaan yhdessä ystävänsä Tommasinon kanssa. 

Bolognassa lapset ohjataan perheisiin, yksi toisensa jälkeen katoaa joukosta, vain Amerigo jää jäljelle. Hän tuntee itsensä hyljeksityksi. Häntä ei kukaan huolinut. Kunnes asioita järjestelmässä ollut nainen, Derja ottaa hänet kotiinsa ja selittää, että eihän toki. Sille perheelle, johon Amerigon piti mennä, tuli voittamaton este. Kyllä Amerigonelle oli paikka jo edeltä katsottu. Mutta elämässä tapahtuu yllätyksiä, ja nyt vain kävi näin. Amerigosta tulee Darjan ja hänen sisarensa perheen "oma" poika. Perheessä on kolme poika, jotka isä on nimennyt espanjan vallankumousta merkitsevän sanan mukaan: Revo Lucio, Nario. Pojista Lucio karsastaa Amerigoa ja on tälle mustasukkainen, kunnes eräs tapaus lasten elämässä muuttaa hänen suhtautumisensa. 

Amerigo on kiinnostunut musiikistsa ja haaveilee omasta viulusta. Perhee isä tekeekin Amerigolle oman viulun. Elämä hymyilee. Sitten tulee aika palata kotiin Napoliin ja elämä ei enää hymyilekään samalla tavalla. Äiti kutsuu Amerigoa rikkaruohoksi, joka kasvaa ja katselee kuolleen pojan Luigin kuvaa. Lisäksi hän siirtää sängyn alle Amerigon viulun ja laittaa Amerigon "suutarinoppiin". 

Kun äiti myy Amerigon rakkaan viulun puhumattakaan siitä, että tämä on salannu Amerigon saamat kirjeet ja lähetykset Pohjoisen perheeltä, Amerigo suuttuu, ja karkaa yksin takaisin Bolognaan. 

Viola Ardonen Lasten juna on hieno koskettava tarina. Minusta oli mukava seurata pikku Amerigon touhuja ja elämää ja olisin kyllä tykännyt seurata niitä enemmänkin ajassa ja tapahtumissa. Tosin kommunismin ihannointia hieman ihmettelin. Vastapuoli teki kaikkensa, että lapsia ei lähetettäisi pois ja peloteltiin kuin grimmin saduissa ainakin. Myös mietin Italian oloja ja kysyin mielessäni: Miksi Etelä-Italia on köyhä ja Pohjois-Italia paremmin toimeentuleva? Eikö lämpimämmän seudun luulisi olevan parempi paikka elää ja tulla toimeen. 

Kerronnassa tulee kuitenkin muutos, joka ensi alkuun hämmentää. Amerigon elämä muuttuu karkaamisen myötä. Tämän jälkeen tarinaa vie eteenpäin aikuistunut Amerigo, josta on tullut kuuluisa muusikko. Kerronta ei enää kulje kronologisesti pikku-Amerigon elämää seuraten  pienissä elämän yksityiskohdissa vaan suhteessa äitiin. Äiti - lapsi -suhde nouseekin tärkeämmäksi teemaksi kuin köyhyys tai rikkaus. 

Hieman kuitenkin kritisoin loppulukuja. Minusta viimeinen luku oli milteipä turha. Itse olisin lopettanut edeltävään lukuun. Kansiliepeessä mainittu "Koskettava ja taitavasti rakennettu Lasten juna maalaa autenttisen kuvan Italiasta tasapainottelemassa kansanperinteen ja modernin maailman välillä" saa minut hieman kummastuneeksi. Mistä NY Journal of Books on noukkinut kansanperinteen ja modernin maailman? No, kyllähän tässä italialainen kulttuuri avautuu pienissä yksityiskohdissaa, kuten katttopalkeissa roikkuvissa mortadelloissa.

Lasten juna on vastakohtien tarina. Kaikella on kaksi puolta. Emme vain aina tule sitä nähneeksi. 

Erityismaininta tälle pikku-Amerigon sanonnalle:

Ei kukaan synny oppineena

---

Seinäjoen kaupunginkirjaston lukuhaaste tunteet, kohta 19: rakkaus ja hellyys

Pohjoinen 2024 -lukuhaaste kohta 25. Kirjassa paetaan tai karataan 

...

Muualla blogeissa:

Kirjaluotsi Kirjassa leikitellään hauskasti nimillä, esim. Amerigon sukunimi Speranza = toivo

Marjatan kirjat ja mietteet  Lasten elämänkuvauksessa on lämmintä huumoria

Luetut kirjat Pakahduttavan upea romaani

Kirja ja Keittiö  Pakahduttavan kaunis surumielisyys virittäytyy huippuunsa

Emma Donoghue: Tähtien tahto!

 

Emma Donoghue

Tähtien tahto

Alkuteos: The pull of the stars

Suomentanut Einari Aaltonen

Tammi, 2023

335 s.

On vuosi 1918. Euroopassa käydään sotaa ja Irlannissa on kukistettu kapinahanke. Dublinissa kolmikymppinen Julia Power toimii kätilönä sairaalassa hoitaen odottavia äitejä jotka ovat saaneet influenssatartunnan. Lentävä keuhkotauti tai espanjalainen, miten sitä nyt kutsuttiinkaan muuttaa sairastajansa punaisesta ruskeaksi, sitten siniseksi ja lopuksi mustaksi.

Kiinnostuin tästä teoksesta sairaalamiljöön ja historiallisen kytköksen vuoksi ja kyllähän tämä oli ihan hyvin etenevä tarina. Lukeminen sujui joutuisasti, kerronta oli jäntevää ja pysyi hyvin koossa. Ei levinnyt sinne tänne sivupoluille. Kerronta oli minämuotoista, Julia Powerin näkökulmasta ja kerronta rajoittui suurelta osin sairaalaosastolle. Paitsi influenssan kourissa taistelevien näkökulmaa tarinassa sivutaan myös köyhien ja orpojen asemaa katolisessa järjestelmässä sairaala-apulaiseksi tulleen köyhän Bridien kautta. Yöhoitaja nunna Luke kuvataan antagonistisena hahmona. Ristiriitaa Julian mielessä aiheuttaa myös naislääkäri Lynn, joka on ollut Sinn Feinin johtohahmona Dublinin kaupungintalon katolla kapinahankkeessa. Tarina ja henkilöt ovat fiktiota, mutta tämä naislääkäri on ollut todellinen historiallinen henkilö.

Kiinnostava miljöö ja ajallinen kytkös olivat vahvasti kuvattuja ja minua eniten kiinnostavia. En tykännyt kuitenkaan viittauksista tähtien vetovoimaan ja vaikutukseen ihmiskohtaloihin, vaikka taikauskoisilla ajatuksissa on ollut kautta aikain vaikutuksensa ihmisten mielissä. Tulevaisuudenuskoa päähenkilöllä kuitenkin oli ja tahtoa toimia paremman maailman puolesta. 

Pohjoinen 2024 kohta 11. Jostakin lainattu kirja

--

Äänikirjana teoksen on kuunnellut Amma, joka kuvaa teosta fyysinenä, jopa inhorealistisena ja äärimmäisen surullisena kirjana, jonka tarina siitä huolimatta on niin kaunis ja upea elämys. 

Historialliseksi sairaalandraamaksi kuvaa Kirjasähkökäyrä tätä teosta

Anun ihmeelliset matkat blogissa on teokseen tutustunut kiinnittänyt huomiota tähtien symboliikkaan, luokkaeroihin ja räikeisiin terveyseroihin mutta myös sairaala- ja terveydellisten olojen kuvaukseen, kun vertaa kuvausta saman ajan helsinkiläisiin oloihin. 

Tämä kuvauksen edistyksellisyys, mm. verensiirtojen osalta kiinnitti myös omaa huomiotani ja minun täytyi hieman selvittää tätä puolta. Milloin esimerkiksi veriryhmät löydettiin?

Eira Pättikangas: Vuodet kuin unta!

 

Eira Pättikangas

Vuodet kuin unta

Karisto, 2013

332 s.

Hersyvän mutkatonta ja maanläheistä kerrontaa nuoren piikatytön ja läheisten näkökulmasta. Pättikankaan tyyli kirjoittaa murteella on hauskaa luettavaa ja vaikka kaikista sanoista ei tarkkaan tiedä, mitä niiden taakse mahtaa kätkeytyä, tulee asia selväksi ja tunnelmat iholle. Tykkään, tykkään niin valtavasti.

Vuodet kuin unta sijoittuu jonnekin Vaasan ja Ylistaron välille. Päähenkilö, Fiia, on teoksen alussa 10-vuotias suurlapsisen suutarin perheen tytär, joka ammattaa pikkusisartaan vuorotellen hänestä seuraavan kanssa. Fiian kotikylässä on Ruukki. Kotia kutsutaan Puskaksi. Puskan naapurituvat on Polokka, jossa asuu Fiian mummu ja isän sisko - Elssu-täti. Pulinassa asui Maikki 3-vuotiaan tyttären Hinnin ja miehensä Leanterin kanssa. Pulinaan muuttaa myös Leanterin veli Raffu, johon Elssu iskee silmänsä, mutta Raffu tuokin tupaan vaimoksi Keelan, jonka kanssa Fiia ystävystyy.

Fiia ei paljon ehdi olemaan asuulla. Pikkusisarissa on tarpeeksi perään katsomista. Mutta välillä ehtii vainiollakin juosta ja naapurissa pistäytyä. Sitten tapahtuu onnettomuus. Naapurin Maikki kuolee junaonnettomuudessa. Hinnin ottaa hoiviinsa Keela, joka muuttaa Vaasaan. Fiia pyytää päästä mukaan, mutta eihän se sovi.  Keela lupaa kuitenkin kirjoittaaa Fiialle. Ja kirjoittaakin, mutta kirjeen lukee ensimmäisenä isä. Sitten tulee toinen kirje. Fiiasta ajatellaan, että hänen olisi jo aika lähteä pikkupiiaksi, jos paikka löytyisi. Ja löytyyhän se. Keela on muuttanut Vaasasta kotiinsa Riemuun, joka on Jykylän torppa. Keelan äiti on mennyt naimisiin Jykylän isännän kanssa ja saanut vanhoilla päivillään vielä tyttären. Tulisiko Fiia tälle ammaksi.'? Ja Fiia kirjoittaa tulevansa.

Tämä oli todellakin mukaansatempaavaa, viihdyttävää luettavaa. Kerronnallisesti sutjakkaa ja luontevaa. Ajallista miljöötä hieman mietin, mille vuosikymmenille tämä sijoittuu. Kiertokoulua Fiia on käynyt parisen viikkoa. Fiian jo tultua nuoreksi ja ammattavankin kasvaessa aletaan puhua kansakoulusta. Jykylän pojista toinen on kauempana kansakoulussa, mutta mitenkään yleisiä ne ei vielä ole. Sotaväkeen joutuu, jos nostaa sellaisen arvan. Polkupyörääkin kokeillaan. Vaasassa, jonne Fiia teoksen lopussa suuntaa - pumpulienkeliksi sisarensa kanssa, on lastenseimi. En tosiaankaan osaa sanoa, eletäänkö jo 1900-lukua vai 1800-luvun loppupuolta. Asevelvollisuuslaki tuli 1878, joten kyllä kai tämä sitten tuon vuosituhannen vaihteen paikkeille sijoittuu. Mutta loppujen lopuksi ei se ole niin tärkeää tietää tarkalleen mitä luka eletään. Tärkeätä on elämä, jota eletään, koetaan niin ilossa kuin surussas, sydämen sykkkeissä ja tunteissa ja niitä riittää. Yhteiskunnallisesti olot ovat olleet kovin erilaista tarinan aikaan, ihmisen tunteet ja toiveet melko samanlaisia. Fiia kasvaa tarinan myötä pikkulikasta nuoreksi naiseksi. kokee pettymyksiäkin, mutta pyrkii rohkeasti eteenpäin. Hieno, lämminhenkinen tarina, jonka kaltaisia toivoisi löytävänsä lisää.

Muutama ilmaisu :

Köhkörö kiekkopeli, jota pelattiin ja tapeltiin siinä sivussa kylän kunniasta

laffafyyraa ku lappalainen Tämä pisti vähän mietteliääksi ja pisti pohtimaan pohjalaisten suhtautumista lappalaisiin.

...

Pohjoinen 2022 -lukuhaaste kohta 21: Romaani, joka  on kirjoitettu ainakin osin murteella

Naistenviikko 2022. Aili Konttinen: Hymyile Krisse!

 

Aili Konttinen

Hymyile Krisse

Tammi, 1948

254 s.

Kansikuvitus: Maija Karma (oletan signeerauksesta)

Tänään vietämme Sarin, Saaran, Saran, Saritan, Sallin ja  Sallan nimipäivää. Onnea vain kaikille  päivänsankareille. Tuijatan naistenviikon lukuhaasteeseen valitsin päivän kirjaksi Aili Konttisen Hymyile Krisse, vaikka kirjan päähenkilön Kristiinan nimipäivää vietetään vasta viikon lopuulla. Sen sijaan valitsin tämän edustamaan päivän nimipäiväsankareista Saaraa. Saara Suvanto on Krissen koulutoveri, niin kuin ovat myös Lahja Yrjölä, Irja Vehmas ja  Hellevi Eriksson.

Krisse on suuren maalaistalon tytär. Talon,  jota on hallinnut jämerä ja tilastaan ylpeä Vaari, jolla on ollut vain tyttäriä, ja joka halveksii kotivävyään, Krissen isää, joka on nainut yhden tyttäristä ja ottanut talon nimen omakseen. Sodanjälkeistä Suomea ja yhteiskunnallista muutosta ja sen vaikutuksia Vaariin edustaa karjalaisten evakoiden asuttaminen. Ali-Ojalastakin on pakko luovuttaa maata karjalaiselle perheelle, jota Vaari ei sulata alkuunkaan, niin kuin ei ole sulattanut torpparilakiakaan aikoinaan ja kieltänyt mainisemastakaan kyseistä asiaa enää ikinä.

Krissen suhtautuminen tähän tilanlohkaisemiin on ensin kielteinen, mutta saa uusia ulottuvuuksia, kun hän saa selville, että hänen koulutoverinsa Seppo Raivio on Karjalan evakkoja ja jonka perheelle tuo tönnäs latoineen on myyty. Krissen ja Sepon välit ovat hetken hankauksessa, mutta kipinät muuttavat muotoaan kouluvuoden kuluessa.

Hymyile Krisse on saanut ensimmäisen palkinnon Tammen suuressa nuorisonkirjakilpailussa ja saanut myös Topelius-palkinnon. Teos onkin hyvin kiintoisa ajankuva sodanjälkeisestä Suomesta. Se on myös hyvin harvinaislaaatuinen suomalainen nuortenkirja siinä mielessä, että kirjassa tuodaan esille myös holokaustiin ja juutalaisuuteen liittyviä teemoja, mitä en muista vanhoissa tyttökirjoissa juurikaan käsitellyn tästä näkökulmasta. Joosef Gosch on Wienistä Suomeen tullut juutalaisnuorukainen, soittaa viulua ja on musiikillisesti lahjakas, mutta sodanaikaiset kokemukset ovat traumatisoineet tätä. Joosef ja Krisse aloittavat  yhtäaikaa uusina oppilaina yhteiskoulun kuudennella luokalla (vastaa nykyisiä lukioluokkia).

Naistenviikkohaasteeseen kun nyt kuitenkin tämän luin, niin erilaisia naistyyppejä tässä kyllä löytyy. Päähenkilö Krisse on Ali-Ojalan suvussa "Epäperinteellinen luonteenlaatu: villkas, nauruun valmis, hyväilynhaluinen ja kehräävä kuin kissanpentu. Veljensä Maurin mukaan "jonkinlainen luonnonoikku", koska Ali-Ojalat ovat "liian monen miespolven ajan edustaneet sitä, mikä pitäjässä on ollut mahtavaa, totista ja arvovaltaista. Meidän naisemme ovat aian tehneet täsmälleen oikein eivätkä miehet ole olleet sen huonompia. Meidän suvussamme ei ole ollut minkäänlaisia skandaaleja."

Tätä työteliästä aikaansaapaa, arvokasta mahtia edustaa myös Krissen täti Eeva, joka on tullut Ali-Ojalaan "emännäksi" Krissen äidin kuoltua. Toinen täti Anna taas edustaa toisenlaista naistyyppiä. Krisse, joka käy  yhteiskoulua kaupungissa asuu Anna-tätinsä luona, jonka poika Severi on kaatunut sodassa ja jonka kanssa Anna käy silti keskusteluja. Annalla on posliininuken kasvot. Krissen koulutoveri Lahja Yrjölä, joka on saanut vapaan kasvatuksen, ja jolta ei ole kielletty mitään eikä asetettu mitään rajoja tuntee vetoa Krissen Anna-tätiin, sillä tämä edustaa hänelle turvallisuutta, jota hän kaikessa vapaudessaan kaipaa. Lahja on sotavuosina nähnyt elämän erilailla kuin lapset yleensä ja yhtäkkiä hän oli lakannut olemasta lapsi. Lahja edustaa teoksessa jonkinlaista nuorisojoukon antagonistia, mutta kerronnan edetessä tämä antagonistisuus hälvenee ja Lahjakin pääsee traumoistaan terveempään suuntaan.

Saara Suvanto on papin tytär, harras ja vakaa kristitty, jota kuvataan kömpelön, mutta ystävällisen näköiseksi tytöksi.  Hiljainen ja vakaa, joka tosin miettii ja pohtii asioita mielessään omalla tavallaan. Hän  vertaa luokkajuhlassa jotain tanssimusiikkia ihmissyöjien menoihin, mutta miettii myös katsellessaan muiden liikehtimisiä sitä, milloin tanssi on puhdasta liikuntaa tai iloa, milloin synnillistä.

Irja Vehmas on ollut sotalapsena Ruotsissa. Hän on musiikillisesti lahjakas työläiskodin lapsi, jonka kalpeuteen miehenmallia edustava Seppo Raivio kiinnittää katseensa ja sanoo, että tytön pitäisi päästä lääkäriin.

Hymyile Krisse käsittelee sodanjälkeisen nuorison kasvuoloja ja mahdollisuuuksia. Tästä ei kovinkaan paljon löydy lisätietoa googlaamalla eikä postauksiakaan. Löytyi kuitenkin tietoa, että teos on saanut myös Topelius-palkinnon vuonna 1949. Suosittelen kuitenkin mitä lämpimimmin tutustumaan, jos jostain käsiinsä saa. Henkilöhahmoissa on ehkä pientä stereotypiaa, mutta joidenkin teemojen tai aiheiden käsittely ei kuitenkaan ole mitenkään yleistä tyttökirjallisuudessa. Vakavien teemojen rinnalla Krissen hymy kuitenkin kuvastaa uskoa tulevaisuuteen ja parempaan huomiseen.

Muutama kuvauksellinen tai muuten kolahtanut ote:

Omenien kylläinen tuoksu

Hirsipuiden juurelta ja kostosta ei verso yhtäkään rakentavaa asiaa maailmaan

Me olemme suomalaisia, näetkös. Meillä ei ole mitään rotuennakkoluuloja. Siinä suhteessa olemme puhtaampia ja demokraattisempia kuin esimerkiksi suuri ja demokraattinen  Amerikka, jonka n-kysymys saa minut haukkomaan henkeäni ällistyksestä.

HalldórLaxness: Salka Valka!

 

Halldór Laxness

Salka Valka

Ruotsinkielisestä käännöksesta suomentanut Kristiina Kivivuori

WSOY, 1948

363 + 2 s.

- Äiti, minä olen alhaalla jo, huusi lapsi. Se oli tavattoman vilkas.

Sen jälkeen miehet toimittivat naisihmisen niinikään veneeseen. Hän oli raskas pidellä, leveäuumainen, jaloiltaan kömpelö ja lanteilta isonlainen, lyhyesti sanoen raskas kapine. Oksennukset ja kaikkinainen surkeus olivat tehneet  hänen kasvonsa harmaiksi ja veltoiksi, kaikki terveyden ruusut olivat puhjenneet käsiin, jotka olivat turpeat ja muistuttivat väriltään juuri likoamasta otettua suolalihaa.

Lapsi on Salgor Valgerdur eli Salka Valka ja nainen hänen äitinsä Sigurlina  Jónsdottir. He ovat tulleet tähän Osören kalastajayhteisöön   Aslarfjordessa matkalla Pohjoisesta Etelään, kun Sigurlinan rahavarat eivät salli matkustaa pidemmälle. Vastaanotto kylässä ei ole mitenkään lupaava. Pelastusarmeija tarjoaa hengen ravintoa, mutta ei yösijaa, jota ei tarjoa myöskään kylän mahtimies kauppias Bogesen tai rovastikaan, jonka puhetapa kiinnitti erityisesti huomiotani.

Äh-äh" Kappas vain. ---Mitä pitikään sanomani ja totta puhumani.

Rovastin jumaluusopillinen tietämys on myös hyvin kyseenalainen, sillä hän ei tiedä 

millä kohtaa Herran pyhässä Raamatussa tai hänen lausumissaan lauseissa tuo sana (Oi Pyhä Viinipuu) voisi esiintyä.

Lopulta  he saavat majapaikan Steintor-nimisen miehen mökissä, jossa asuu myös pari vanhusta. Steintor on tarinan antagonisti, joka ottaa Sigurlinan, tosin ei vaimokseen,  ja ottaisi Salka Valkankin, jonka veren haju kutittaa hänen nenäänsä yötä päivää.

Salka Valka on Kokematon tyttölapsi, jolla oli kehittymätön arvostelukyky ja joka oli täysin vailla omahyväisyyttä. Hän puri rystysiään ja kädet haisivat kalalle.

Mutta kun hän lopulta havahtui täyteen tietoisuuteen jää hän yksin. Tämä yksinjääminen on tosin hänen oma valintansa. Hän on kokenut rakkauden ja rakastaessaan hän antaa vapauden sille, joka rakastaa häntä, mutta kaipaa silti pois. Arnaldur ei hänkään ole mikään sankari, on vain suuria haaveileva pojankloppi. Toisaalta ymmärrrän Arnaldurin ristiriidan: haluan pois ja haluan jäädä. Mutta miksi hän ei pyytänyt Salka Valkaa mukaansa? Miksi Salka Valka ei ehdottanut tätä? Todellinen rakkaus on enemmän kuin hetken huvi ja himo, Se on sitoumista. Mutta sitoutumisesta ei tämä teos puhu mitään. Sigurlinan sitoutumiset katkeavat yksi toisensa jälkeen.

Muutamia kuvauksellisia kohtia ja sanontoja:

Hänen poskensa lämpenivät ja sydän lauloi hänen rinnassaan kuin lintu. Ei, hän ei voinut pysyä sisällä katto oli liian matala, hänen ilonsa tahtoi tähtien alle.

Jokainen saa koettaa leipoa kakkunsa niin hyvin kuin taitaa.

Maailma oli rikas ja yltäkylläinen. Iltarusko ja aamurusjo maan ja meren yllä olivat yksi ja sama. He kulkivat rantaa myöten Axlartideniä kohti joka kohosi vuononsuussa jyrkkänä ja korkeana, ylimpänä näkyi harmaita, valtavia kiviröykkiöitä vihreiden ruohojuovien lomista,joilla lampaat viihtyivät, alimpana kohosi merestä kallio, ja mainingit aaltoilivat tyynesti ja kevästi kuin nukkuvan huoleton hengitys.

Halldor Laxnesin Salka Valka on hyvin naturalistinen tarina. Sen keskiössä on kalastajyhteisö ja ajallinen miljöö on 1900-luvun alkupuoli. Venäjän vallankumous ja työläisten taistelu elinolojensa puolesta on vahvoja teemoja. Enemmän kuin rakkauskertomus tämä on työläistarina, vahvan naisen kasvukertomus. Tarina jakautuu kahteen osaan. Ensimmäisessä osassa kerrotaan Salka Valkan lapsuudesta ja suhteesta äitiinsä, miten tämän oikullisuus ja kahtaalle suuntautuva  elämä (Pelastusarmeijassa koettu henkinen tuulahdus versus himojen kalvava elämä) vaikuttavat tytön kehitykseen. Teos on kuitenkin kaikkea muuta kuin hengellinen teos. Naturalistisena sen aatemaailma on vahvasti tieteellinen ja hengellisiä arvoja kuvataan lähinnä naurettavina eikä niin vakavasti otettavina ja minua tämä hieman kiusaa. Jälkimmäisessä osiossa ei pelastusarmeijasta puhuta enää mitään. Salka Valka on kehittynyt nuoreksi naiseksi, saanut oman kalastusaluksen ja noussut merkittäväkksi jäseneksi yhteisössä. Pelastusarmeijan sijaan kyläyhteisössä vaikuttaa bolsevismi, jonka airuena on Arnaldur, poika, joka on opettanut Salka Valkan lukemaan ja kertonut tälle ihmeellisiä tarinoita. Arnaldurin myötä kirjailja pohtii  yksilön ja yhteisön oikeutusta ja muutttuvaisuutta. 

 Salka Valka on erikoinen tarina. En tiedä, pidinkö vai enkö pitänyt tästä teoksesta. Tässä on aika lailla sulattelemista, mutta ehkä voisin lukea tämän uudelleenkin jossain vaiheessa.

--

 

Joken mielestä "Laxness on osannut kuvata universaalisti myös talouden mekanismien raadollisen toiminnan, myös aatteiden taistelu yksilötasolla tulee hyvin ilmi." Joken mielestä on kuitenkin "turha yleistää sitä kuikkaparveen, ruohoon ja leviin."

Kirjakaapin kummitus näkee Salka Valkassa  "itsenäisen ja sitkeän nuoren naisen, joka luottaa vaistoihinsa. Hän on monella tapaa äitinsä vastakohta ja kuin pienen, sitkeän saarivaltion symboli".

Kulttuuri kukoistaa blogisti pitää Salka Valkaa Surullisena, jokseenkin armottomana, mutta pakostakin vaikuttavana  kasvu- ja kehitystarinana, jossa ajoittain välähtvä arjen huumori pehmentää. 

Itse en teoksessa paljonkaan huumoria löytänyt. Irvokkuutta  ja välinpitämättömyyttä sitäkin enemmän. Ja ehkä tässä on jonkinasteista satiiriakin. Elämän epäkohdat tulevat esiin, vaikka niitä ei suoraan ilmaistaisikaan.

Kirjasähkökäyrä kuvaa teosta lukukokemuksen, "joka vie jalat alta. Lukukokemuksen, joka on niin puhdas ja mieltä avartava, aivan kuin laajenisi yhdeksi avaruuden osaksi"Hän tuo myös esiin, että teoksesta on uudempikin, suoraan islanninkielestä tehty käännös. Ehkä minun pitäisi lukea tuo käännös seuraavaksi ja saisin mahdollisesti enemmän irti. Käännöksen käännös, joka omani ilmeisesti on, ei liene niitä onnistuneimpia.

Hurja Hassu Lukija pitää teoksen kieltä kauniina ja soljuvana. 

Tuijata on aloittanut teoksen lukemisen Islannissa ja on havainnut "kertojan tekevän huvittuneita havaintoja henkilöistä ja tilanteista. Oikkuilu, ailahtelu, totuuden peittely ja avoin tunne purskahtelevat sivuilta silmille"   Teoksen lukeminen autenttisessa ympäristössä avaisiki varmasti sen sielunmaisemaa eri tavalla ja vakuuttavammin.

--

Pohjoinen lukuhaaste kohta 7: Islantilaisen kirjailijan teos

Jukka Rokka: Aholähtöjä Kannakselta!

Jukka Rokka

Ajolähtöjä Kannakselta

RV-kirjat,1989

221 + 1 s.

 

Olipa hurja teos hengellinen kirja ollakseen. Mutta kuten Rokka itse kirjoittaa esipuheessaan: "Maailmassa on käyty ja käydään yhä taistelua hyvän ja pahan välillä. Pahan aikaansaamaa kirousta saattaa pitkäaikainenkin käymisprosessi, ennen kuin sitä seuraava hyvä - usein kyynelinen - kylvö alkaa orastaa."

Jukka Rokka on kirjoittanut tämän teoksen omien kokemustensa pohjalta, joskin ei omilla / oikeilla nimillä. Tapahtumat ovat osa Suomen historiaa ja menneisyyttä ja osa Jukka Rokan omaa sukuhistoriaa. Tarina vie Kannaksen Karjalasta, Inon kylältä Hämeeseen ja aina kaukomaille. Teoksesa valotetaan elämää 1900-luvun alkukymmeniltä, vuoden 1918 sodista talvisotaan ja jatkosotaan. Vanhoihin sanomalehtikirjoituksiin tapahtumista viitataan. Muun muassa Näsijärvellä tapahtunut Kuru-laivan uppomiseen viitataan. On poikien ruudinkeruuta vanhoista räjäytetyissä patteristoissa, on pirtun salakuljetusta ja karmeita veritekoja, jotka hyytävät suonet jäähän, mutta on myös rukoilevia äitejä, herätystä ja mielenmuutosta. 

Tämä on eräänlainen kronikka eletystä elämästä ja Suomen kohtaloista henkilöhistoriallisesta näkökulmasta katsottuna. Pidin paljon alun lapsi- ja nuoruuskuvauksesta kaikista kohtalokkaista tilanteista huolimatta. Kerronta on sujuvaa ja helposti mukaansa ottavaa murteellisine tehokeinoineen, rehevääkin yksinkertaisen todellisuusotteessaan. Mielenkiintoinen yksityiskohta murteenkäytöstä on äijä-sana, joka viittaa isoisän, vaarin ikäpolveen, toisin, kuin mihin itse on tottunut sitä ajattelemaan.

"Ei mitään muttia, te suurimmaisen sikiöt! äijä tulistui. - Nyt ollaan pyhäaamun hartaudessa eikä kurkita ikkunoista! vanhus jyrisi ja yritti jatkaa kirjan lukemista. 

Sanoisin, että olipa lukukokemus. 

...

Unto Kunnas - Jaakko Tuovinen: Muuttolinnut!

Unto Kunnas -  Jaakko Tuovinen

Muuttolinnut

RV-kirjat, 1982

236 s.

Muuttolinnut jatkaa Oliko hangella verta? -kirjasta tutun Hujasen Antin ja  perheensä tarinaa. Antin ja Kertun maanviljelijäperhen lapset Hannu ja Anneli ovat juo nuoria teinejä. Anneli, joka on viidentoista hujakoilla alkaa kaivata pois maaseutumiljööstä ja alkaa puhua vanhemmilleen elämän uudelleen suuntaamisesta johonkin kevyempään. Maanviljely ei ole enää kannattavaa.

Itse maaseudun lapsena ja pienviljelijän tyttärenä voin pahoin, kun puhutaa nurjasti maaviljelystä ja kuinka kaupungissa olisi paremmat olot. Ilman maata ja sen suomia mahdollisuuksia ei olisi elämää. Ei silti kaikkien tarvitse olla maannviljelijöitä, mutta kunnia heille, joille se kuuluu ja arvonanto.

No tarinaan takaisin. Isä Antti ei kuitenkaan ole kovinkaan innostunut tyttärensä puheista - ainakaan ensialkuun. Sotavuosina tutuksi tullut kapteeni Saarinenkin tulee kuvioihin metsäkaupoilla. Mies ei ole kovin paljon muuttunut sotavuosista vaan juonet on entiset. Sitten hän joutuu onnettomuuteen ja on vähällä kuolla, onneksi paikalla on kuitenkin Antti, joka joutuu pohtimaan omia hengenasioitaan tapauksen äärellä lähtiessään kuljettamaan Saarista järven yli lääkäriin.

Isä Antti saa kirjeen Australiasta vanhalta sotakaverilta ja kutsun muuttaa itsekin Australiaan, jossa  töitä riittää. Kuinka ollakaan perheen isovanehmpien kuoltua, muutto alkaakin näyttää todelliselta. Perhe muuttaa kuin muuttaakin Australiaan. Asioita selvitetään, tila laitetaan myyntiin, kieltä opiskellaan, ainakin lasten osalta. Mutta ei se niin helppoa ole ummikkona lähteä maailmalle. Sen Hujaset saavat kokea ennen kuin he Australiaan selviytyvät, ja sielläkin on omat vaikeutensa.

Muuttolinnut on herätyskristillistä kirjallisuutta, jossa  hengelliset pohdinnat kulkevat arkielämän rinnalla. 

Muuttolinnut on ihan sujuvaa kerrontaa ja kuvausta sotien jälkeisen Suomen jälleenrakentamisesta, maanviljelykulttuurin murroksesta ja 60-luvun maailtapaosta siirtolaisuudesta puhumattakaan. Tarinalla lienee todellisuuspohjansa, joskin ei suoranaisesti elämänkerta olekaan.

Satunnaisotos kerronnasta:

- Johan tämä nyt on kumma! Ihmetteli isä Antti, kun he jälleen seisoivat asemasillalla kaikkine tavaroineen. - Tähänkös meidän matka nyt sitten päättyikin, kun mikään juna ei meitä huoli. - Muistatteko, kun mummo sanoi kuullessaan meidän matkapuuhistamme silloin alussa, että ei pidä lähteä laajalle huonona aikana? äiti sanoi surullisena.

 

---

Kirkko ja kaupunki-lehden lukuhaaste kohta 2: Kirja, jossa joku kuolee.

Tarja Leinonen: Tuohitähtipuu!

Tarja Leinonen
Tuohitähtipuu
Karisto, 2020
179 s

Sotien jälkeiseen kainuulaiskylään sijoittuva Tuohitähtipuu on nautinnollista luettavaa. Pidin tästä kirjasta paljon. Elämän arkisuus, ilot ja murheet tulevat lämpimällä herkkyydellä kuvatuksi. Lestadiolaisen yksinhuoltajan, sotalesken selviämistä arjen haasteissa ja uskon ja toiveiden ristiriitalaineissa kuvataan kunnioittavasti, ei rääpeksien. Hieno pieni teos, jonka kaltaisia saisi julkaista enemmänkin.

Mikä minua kuitenkin tässä tarinassa hieman hämmensi ja mietitytti oli sukulaisuussuhteet. Tarinan keskiössä on sotaleski Anna, jolla on lapset Sakari ja Ella. Ella on syntynyt vasta Annan miehen kuoleman jälkeen. Lisäksi hänellä on Sakaria nuorempi poika Olavi, jonka hän on kuitenkin antanut kasvatiksi siskolleen Kertulle, jolla ei ole omia lapsia. Sitten on mummo, Hilja, joka on Annan kuolleen miehen äiti. Eli Annan anoppi. Anna asuu Purolan pientilalla. Kerttu on lunastanut Annan osuuden sisarusten kotitilasta, jota hän hoitaa.

"Olavin tulevaisuus on turvattu. Kerttu-tädillä on metsää, jonka äidin sisarukset ovvat jalomielisesti jättäneet tilaa viljelemään jääneelle. Vain äidille on maksettu pieni osuus,jota tämä nyt piilottelee säästökirjallaan."

Mutta mutta. Sitten on Kauko, joka on ilmeisesti Kertun mies. Mutta onko Kerttu sittenkin Annan miehen sisko eikä Annan sisko, sillä Kaukosta mainitaan:

"Kun Kauko on saanut auton pysäytettyä, HIlja komentaa vävyään nostamaan tuomiset auton peräluukusta."

Mutta onko Kaukokaan Kertun mies,sillä Kaukon yhteydessä mainitaan myös Vilho eli Vilikki, Sakarin serkku, ja Kertullahan ei lapsia ollut.  Näitä hämmentäviä sukulaisuussuhtekuvauksia tulee vastaans siellä täällä eikä niissä tunnu olevan mitään loogisuutta ja kun on luullut pääsevänsä perille kuka on kenenkin sisko ja veli tai serkku niin kohta taas on jokin maininta kälystä tai muu seikka, joka pistää kaiken nurin niskoin.

Jos ei nyt kuitenkaan oteta lukuun näitä hmisten välisten suhteiden solmukohtia, niin tämä on todellakin hieno pieni tarina, jota luki mielikseen. Ajankuva, elämänmeno on kerrottu kielellisesti soljuvasti ja elävästi. Tuttujen, kirjakielisten sanojen joukkoon sekaantuu murre- ja paikallisilmaisuja, jotka tuovat lisää väriä ja elävyyttä. Lauseet eivät ole monimutkaisia vaan selkeitä ja ilmaisuvoimaisia. Tykkään perhe- ja kyläyhteisö näkökulmasta. Tarinan keskiössä ei ole vain leskirouva Anna, vaan myös lapset pääsevät  ääneen ja tuovat tarinaan oman mukavan värikkyyden ajatuksillaan ja toimillaan, joista voisin mainita esimerkiksi Ellan vasikan ja porsaan nimeämisen. Tunnelmallinen elämänmakuinen teos tämä todellakin. 

Kielen kuvaavuudesta:

"Sakari alkaa hyräillä nälkää hiljaiseksi."

Tarinan vahvin oivallus ja kokoava ilmaisu:

"Armo on syntiä  suurempi"

Vaikka halusin tämän ilmaisun tähän laittaa, niin tämä teos ei ole niinkään hengellinen teos, tässä ei tuputeta eikä saarnata. Tuohitähtipuu on yhden perheen selviämistarina sodanjälkeisinä vuosina, kun kaikesta on pulaa, halla vie perunasadon ja polio on viedä  pienimmän.

...

Pohjoinen lukuhaaste kohta 21: Romaani, joka sijoittuu Kainuuseen

Seinäjoen kaupunginkirjaston Aikamatkalla -lukuhaaste kohta 29. Vuonna 2020 ilmestynyt tai vuoteen 2020 sijoittuva kirja

Onerva Vartiainen: Tule mukaan, Mirjami!

Onerva Vartiainen

Tule mukaan, Mirjami

WSOY, 1969 (2. painos)

136 s.

"Mirjami tunsi, että itku oli lähellä, hän tunsi itsensä pieneksi, mitättömäksi, hikiseksi. Voi, jospa hän olisikin niin pieni, ettei kukaan häntä näkisi. Hän katsoi Puhkusen kättä, Puhkunen kirjoitti kaunokirjoituksella hänen asioitaan tuohon paperiin, jossa oli paikka kolmelle valokuvalle. Ja luokka kuunteli, oli ihan hiljaa... Mikä oikeus Puhkusella oli kysellä hänen asioitaan kaikkien kuullen... Vaikka näkiväthän ne tietysti jo heti hänen jatketusta takistaan, että hän oli köyhä, toisenlaisen kuin muut. Kyllä kai se näkyi päältä..."

Mirjami Nevanen on 12-vuotias, täyttää 13 tarinan edetessä. Hän on muuttanut äitinsä ja veljensä kanssa maalta kaupunkiin. Isä on missä on, jossain Helsingissä.  Vanhemmat ovat eronneet isän alkoholismin takia. Mirjami käy yhteiskoulua ja on muuton takia joutunut vaihtamaan koulua. 

Mirjamin perhe on köyhä. Äiti on emännöitsijänä toimitusjohtaja Paavisen perheessä. 

Tule mukaan, Mirjami kertoo niistä vaikeuksista, mitä uusi ympäristö tuo. Mirjami pohtii sopeutumista luokkaan, tulla yhdeksi muiden rinnalle, olla yksi joukosta. Se ei ole helppoa. Köyhyys tuo omat ongelmansa arkeen ja selviytymiseen. Kun äiti sairastuu eikä voikaan mennä töihin, Mirjami joutuu pohtimaan, kuinka he selviävät.

Tule mukaan, Mirjami on vahvasti yhteiskunnallinen kertomus koululaiskertomuksen ohella. Teoksessa kuvastuu hyvin samanlaiset ongelmat kuin nykypäivänä, mutta sosiaaliturvaseikat ovat olleet vasta tulollaan. Sairasvakuutus on tullut vasta hiljattain. Kun Mirjamin äiti sairastuu, menee Mirjami tuuraajaksi Paaviselle. vaikka hänen pitäisi olla koulussa. Rouva Paavinen soittaa lääkärin, jolle maksetaan ja ostetaan lääkkeitäkin.  Sairasvakuutustoimistossa käydään hakemassa osa maksuista takaisin, mutta silti joudutaan syönään silakoita monena päivänä. Lisäksi Paavinen puhuu Mirjamin äidille mahdollisuudesta saada asumistukea. Tässä kohdassa tarinaan minä kuitenkin aloin miettiä, mitä hyötyä siitä asumistuesta on, jos omaksi osuudeksi jää edelleen se sama summa, minkä he joutuvat nykyisestä asunnostaan maksamaan. Ainoa lisä hyvinvointiin olisi ehkä se, että asunto olisi tilavampi ja parempi kuin nykyinen yhden huoneen asunto. Myös elatusapua aletaan hakea. 

Sosiaaliturva on varmasti kehittynyt ja parantunut sitten 60-luvun. Hieman yritin selvittää milloin nuo mitkäkin tuet ovat tulleet, mutta en ihan kaikista päässyt selvyyteen. Sairausvakuutus tuli kuitenkin kahdessa osassa vuosina 1964 ja 1967.

Tule mukaan, Mirjami on siis yhteiskunnallinen kuvaus köyhän, yksinhuoltajaperheen mahdollisuuksista kouluttaa lapsensa ja selviytyä arjen tilanteissa, mutta myös lapsen sisäisen maailman kuvaus ystävien ja toveruuden merkityksestä, oikeudesta ja mahdollisuuksista olla yksi joukosta.

Persoonallisuudesta:

Kerronta on kaikkitetävän ulkopuolisen, näkökulma Mirjamin. Selittävää, kertovaa tarinan eteenpäin viemistä, jota dialogi täydentää mukavasti ja luonnikkaasti. Persoonallisuutta tuo ihmiskuvaukseen Mirjamin opettaja, joka puhuu kolmannessa persoonassa. "Kuka uskaltaa puhua samaan aikaan kun Puhkunen puhuu?" "Kuulkaa mitä Puhkunen sanoo..." "Kuulkaa, kuulkaa kun Puhkunen varoittaa oikein vakavasti..."

----

Olen lukenut Onerva Vartiaiselta myös teoksen Valo pimeässä on hyvä.

J.Pekka Mäkelä: Hunan!

J.Pekka Mäkelä

Hunan

Like, 2018

543 s.

Teos alkaa vuodesta 1935 ja päättyy epilogiin vuonna 1986. Rakenteeltaan teos on polveileva. tarinaa vievät eteenpäin useat kertojaäänet, jotka linkittyvät yhteen ja luovat harmonisen kokonaisuuden. Harmonisella tarkoitan sitä, että eri kertojien kertoma kolahtaa kohdalleen muiden kertojien kerrontaan. Harmonia harmoniana tässä kirjassa kuitenkin rikkoutuu, sillä arkisen kuvauksen rinnalla sodankuvaus lyö hyvinkin vahvana. Kerronnallisesti teos koostuu kirjeistä ja päiväkirjasivuista.

Teos on sekoitus faktaa ja fiktiota, sillä yksi kertojista on kirjailijan täti, jonka todellisia päiväkirjoja on lainattu teokseen.Kirjailijan täti toimi lähetystyössä Hunanin maakunnassa läpi sotavuosien ja päiväkirjasivuista huokuu vahvan  naisen usko ja luottamus Taivaalliseen Isäänsä. Hunania ei kuitenkaan voi pitää vain lähetyskertomuksena,vielä vähemmän uskonnollisena teoksena. Paremminkin kirjan monien kertojien myötä teos antaa kuvan Kiinan historiasta ja kehityksestä yhdeksi maailman jännitteisimmistä valtioista.

Hunan on vaikuttava teos, sekä on ehdolla vuoden 2018 Finlandia-palkinnon saajaksi. Plussaksi on myös sanottava teoksen suomalaisuus, Joutsenmerkki ja ympäristöystävällisyys  merkki osoituksinaan.

Satunnaisotos kerronnasta:

Kovin paljon hän ei puhu muillekaan, sanoo hoitaja ja lisää, että tyttö on jo laskettava sen verran terveeksi,että hänet pitää pian päästää täältä pois. Ei ole tilaa, ja on niin paljon niitä, jotka tarvitsevat vuodepaikkaa paljon kipeämmin. Kerron,ettei hänellä ole enää kotia, että hänen äitinsä on tapettu ja isotätinsäkinn. Eikö hänellä ole sukua muualla maassa, kysyy hoitaja. Rintaman läpi on kuulema helppo päästä. Japanilaiset käyttäytyvät nykyään paljon paremmin, eivät enää tapa kaikkia kiinalaisia jotka näkevät, ja sallivat jonkin verran siviililikennettä jokea myöten. Sanon etten tiedä hänen suvustaan, että tiedän vain että hänelle on tarjottu paikkaa Tsingshissä, kaukana Hunanissa, mutta ettei häntä voi tuossa kunnossa sinne yksin laittaa matkaan.

Pättikangas Eira: Jäljet veräjällä!

Eira Pättikangas

Jäljet veräjällä

Karisto, 2011

352 s.

Hilma on pikkutorpan leskiäiti joll Ja on tytär Keela, Angela, niin kuin papinkirjoihin on kirjattu. Keela lähestyy kahtakymmentävuotta, tuota vanhanpiian rajaa. 

 - Meekkös siitä senki kanttura! Kesä hupenoo kovaa faarttia, mä täytän kohtapuolihin kakskymmentäviis, eikä mulla oo miehestä tietuakaa!

Sitten Hilma saa vieraakseen Jykylän isännän, Jaakopin ja Hilma alkaa tälle kehua tytärtään. Jykylän isäntä vain katseloo Hilimaa. Ja  niinhän siinä käy, että isontalon isäntä nai torppansa lesken. Keela puolestaan friiaa rautateillä työskentelevän Raffun kanssa, jonka kanssa sitten menee yhtehen, vaikka äiti Hilma ei asiaa oikein hyvällä katso.

Keela ei vain oikein sopeudu rautatieläisen elämään, hän kaipaa Riemuun, kotitorppaansa jota taas Raffu vierastaa. Raffu ei niin nokonnuuka ole asumisensa ja olemisensa suhteen eikä veljensä elämisen meininkiäkään sure, mutta Keelan mitta on täysi, kun Raffu ei sano mitään siitä, että veli Leanteri tuo pieneen huoneeseen vihkimättömän ja mitä lie elämää viettäneen Elssun. Leanterin junaonnettomuudessa kuolleen vaimon tyttären Hinnin Keela ottaa mukaansa miehen vastustelematta ja lähtee takaisin Riemuun.

Pättikankaan kerronta on riemastuttavaa luettavaa. Pohjalaismurretta on mukava lukia, vaikkei se tässä kirjassa olekaan aivan niin hersyvää kuin jossain toisessa lukemassani teoksessa, mutta mukavan kutkuttavia sanontoja tässäkin on, kuten:

Liika krantulle tahtoo kumminki jäärä kämpyrä kätehen tai ---  ja piretähän kaiken mailman nuttujussinkökkiä, minkä vastine ehkä olisi kissanaristiäiset.

Miljöö on pohjalainen, ison talon isäntä ja torpparit. Aika on hieman hakusalla onko se 1800-lukua vai jo 1900-luvun puolella. Torpparilain tuloa aavistellaan. Kiertokoulua käydään, mutta kansakoulukin mainitaan, älläntikkua käytetään lukuharjoituksissa. Kovaa on oppiminen. Toinen tykkäisi lukea, toinen töitä puskea. 

Ajankuva on eläväistä, mielenliikkeet, mieheys ja naiseus ja  äitiys. ovat vahvasti läsnä. Pättikangas osaa rakentaa tarinaa, pyöritellä ajatuksia, saada tunteet pintaan tai pinnan alla väreilemään.  Hilma, joka vanhoilla päivillään on päässyt suuren talon emännäksi kipuilee piikansa katveessa. Rivien väliin jää paljon sanomatonta, mutta silti ilmoille pyrkivää. Mutta Hilma ei anna periksi ja saa tahtonsa läpi -ainakin jossain asiassa, vaikka piika ei jostain syystä talosta lähtöpassia saakaan, saa tämä muuttaa muualle nukkumaan, talo kasvaa ja Keela, itsekin odottavana saa pikkusiskon.

Tämän kirjan löysin kirjastoautolta, kun ajattelin, että enpä nyt lainaakaan mitään. En kuitenkaan voinut jättää tätä ja muuatta toistakin pättikangasta lainaamatta, sen verran vahvasti on Pättikankaan tarinankerronta ja tyyli mieleen jäänyt. Toisaalta ei minua pelkkä Pättikankaan nimi saa kirjaan tarttumaan. Kyllä aihe ja ajankuvakin - se takakansiteksti jotain vaikuttavat.

...
100 suomalaista kirjaa

Jean Webster: Vehnäprinsessa!

Jean Webster
Vehnäprinsessa
(Alkuteos: The Wheat princess, 1905)
WSOY, 1920
Englanninkielestä suomentanut Annikki Haahti
451 s.
Kansikuva: Martta Wendelin (?)

Websterin Vehnäprinsessa on amerikkalaisen kirjailijan teos, joka sijoittuu Italiaan, jolloinkin 1900-luvun vaihteessa. Tarinan päähenkilö on amerikkalainen Marcia Copley, joka on setänsä Howard Copleyn ja tämän puolison Katherinen kanssa tullut Italiaan. He vuokraavat vanhan linnan, Castel Vivalanten, jonka muinainen omistajaa ei muistella hyvällä. Marcian isä on amerikkalainen liikemies, rahapohatta. Hän on ostanut kaiken saatavilla olleen viljan Italiassa, jonka köyhä maaseutuväestö näkee nälkää.  Italiassa eletään murrosaikoja. Maa on vastikään muodostunut, kun eri ruhtinaskunnat on yhdistetty. Maassa on kuningas, mutta väki kapinoi vallanpitäjiä vastaan.

Olen lukenut aiemmin Websterin St.Ursula koulun tytöt, joka on tyttökirjallisuutta.

Kiinnostuin Vehmäprinsessasta  Sara Kokkosen kirjoittaman Kapina ja Kaipuu -teoksen myötä, jossa teokseen lyhyesti viitattiin. Tyttökirjallisuuden tapaan Vehnäprinsessassakin pääosassa on tyttö, tai ei enää tyttö, vaan nuori nainen, jonka 23-vuotissynttäreillä tapahtuu seikka, joka saa Marcian maailman romahtamaan. Marcia on rikas, hän tykkää käydä kaupoilla, nähdä maailmaa, mutta sydämeltään hän viaton ja hyväntahtoinen, joka jakaa rahojaan myös kerjääville lapsille Italian kaduilla, pelastaa koiran, jota pojat kiduttavat ja myös pienen italiaispojan isäpuolen kynsistä, seikka, jolla on merkittävä vaikutus kirjan tapahtumille. Tästä huolimatta, että pääosassa on nuori nainen ei tämä kirja ole varsinaisesti tyttökirjallisuutta. Ei tämä ole oikein viihdekirjallisuuttakaan, vaikka viihteellisyyttäkin kirjassa löytyy, on kosimisia ja seikkailua, mutta myös yhteiskunnallinen aspekti. Rikkaat vastaan köyhät asetelma.

Tämä ei ollut yhtään hassumpi teos. Tarina eteni hitaasti, mutta ei raskassoutuisesti, tunnelma nousi ja kiristyi loppua kohden. Kirja on toki ilmestynyt lähes 100 vuotta sitten ja se näkyy suomennoksessa. Jotkut sanat tuntuvat hieman oudoilta asiayhteydessään. Esimerkiksi sana esine yhteydessä, jossa kysytään rakkauden kohdetta. Ja neekeri-sanahan on täysin pannassa nykyään. Kyse on vain yhdestä yksityiskohdasta tarinassa, minua kuitenkin erityisesti ihmetyttää, kun tätä väestönosaa kuvataan hidasveriseksi roduksi. En osaa yhdistää afrikkaa, afrikkalaisia ja hidasverisyyttä. Näkeehän sen musiikissakin, että afrikkalaista perua olevilla ihmisillä on yleensä ihan erilainen rytmi ja poljento kuin meillä pohjoisen perukoilla olevilla. Tosin näissäkään tekijöissä ei pidä yleistää.

Italia maana  on kiinnostava ja olen ihastuneena seurannut televiosta italiassarjoja ja tätä taustaa vasten tämän kirjan lukeminen oli hyvinkin antoisa ja hyvä lisä. Paitsi yhteiskunnallista murrosta tässä seurataan myös Marcian sisäistä murrosta naisena ja rikkaana perijättärenä. Vehnäprinsessa on  rakkauskertomus, mutta ei niinkään romantiikkaa tihkuva lemmenluritus kuin hitaasti kehittyvä ja kypsyvä ja ennen kaikkea tämä teos on rakkauslaulu Italialle.

Heidän seisoessaan siinä, käsi kädessä, kantoi tuulenhenki ylhäältä kukkulan huipulta Castel Vivalantin Angelus-kellojen suloisen, profeetallisen äänen; heidän jalkojensa juuressa levisi Campagna, aavana kuten rannaton meri, kaameana, salaperäisenä ja äärettömänä - sama Rooman Campagna, joka uhriksi on vaatinut niin monen onnettoman talonpojan hengen, joka on houkutellut niin monta muukalaista etäisistä kodeistaan ja pitänyt heitä lumoihinsa kietoutuneina - tuo ihana, kuolettava autio maa, joka on herättänyt tulisempaa rakkautta, kuin mikään muu maa maailmassa.

...

Helmet lukuhaaste 2017 kohta 28: Kirja kirjailijalta, jolta olen aiemmin lukenut vain yhden kirjan