lauantai 27. marraskuuta 2021

Jaakko Sahimaa: Rannarin kettu se oli!

Jaakko Sahimaa

Rannarin kettu se oli 

Ristin Voitto, 1979

218 s.

 

Alku:Vähäisen loukkokumpareen ohitse juosta lorotteli pieni puronen suurta Kuikeronjärveä kohti.

Tämän teoksen alaotsikkona on Satukirja alle satavuotiaille. Se kertoo jotain tämän kirjan luonteesta, mutta ei kaikkea. Kyseessä on yhdistelmä luonnontietoa, kettujen elämää ja ihmismielen pohdintoja. Teoksen päähenkilö on Rannari Metsäläinen Tuohituvasta ja hänen vaimonsa nimi on Susanna. Rannari on maalainen, käy kalassa ja lukeutuu luonnonystäväksi. Kun hän eräänä päivänä näkee polunvarrella ketunpojan, hän päättää tehdä siitä elättiketun. kesyttää sen koiralleen kaveriksi.

Oikeastaan tämän teoksen päähenkilö onkin tuo ketunpoika, Kolmijalaksi kutsuttu ja tämän äitikettu Juksukerttuli, joka on neuvonut poikaansa tekeytymään kolmijalkaiseksi vaivaiseksi, jotta pääsisi ihmisten "luukoperolle".

Sahimaan teksti on hersyvää, humoristista, erikoislaatuisine ilmaisuineen ja nimineen. Ketunpojan elämästä ja tempuista on hauska lukea. Kettu osoittautuu ketuksi ja ketun ihmistentavoille oppiminen käy lopulta kohtalokkaaksi.

Tykkäsin tästä kirjasta ja kerronnasta. Tosin, koska kyseessä oli yhdistelmä satua ja todellisuutta, eli ketunelämän sadunomaisen kuvauksen lomassa kulki myös hengellinen ulottuvuus. niin on harmillista, että tämä saattaa vieraannuttaat lukijoita pois näin nautinnollisen kerronnan ääreltä. Toisaalta kuvauksen herkullisuus osoittaa, että uskovat eivät ole aivan ykstotistakaan porukkaa. Ainakaan Sahimaa ei sitä ole ollut tätä teosta kirjoittaessaan.

Ki kaks, ki kaks, kakkara paistuu. Kuka kiks kumma? Kuka tuli, kuka kiks kumma  tuli, ki kaks? Hörö Hörkkeli ei jäänyt vastausta  vaille, sillä kuusen latvassa keikkuva toinen harakka, NIko Nuupeli, antoi äänensä kuulua ja räkätti: Vasta kainalossa, vasta kainalossa! Häkämylly häkkäräksis kähi käkkärä käks.


tiistai 23. marraskuuta 2021

Tove Jansson: Kuka lohduttaisi Nyytiä?

 


Tove Jansson

Kuka lohduttaisi Nyytiä

Alkuteos: Vem ska trösta Knyttet

Suomentanut Kirsi Kunnas

WSOY, 2002 (16. painos)


Tämän kivan ja upeasti piirretyn kuvataidekirjan päähenkilö on Pikku Nyyti Nyytiäinen, joka "ihan yksin asui taloaan". Oi kuinka ihanan kuvaavaa ja koskettavaa on Kirsi Kunnaksen riimittelevä suomennos Tove Janssonin tekstistä. Ja Tove Janssonin kuvat ovat nekin kaikessa kaameudessaankin, yön synkkyydessä paljon puhuvia. Pikku Nyyti Nyytiäinen lähtee yksinäisyydestään taivaltamaan pois yksinäisyydestään, löytää pulloviestin jossa toisen yksinäisen ja pelokkaan, Tuitun, viesti saa hänet ajattelemaan muitakin kuin omaa yksinäisyyttään. 

Teos on alunperin ilmestynyt 1960-luvulla ja voi sanoa, että tämä on hyvin 60-lukulainen teos, mutta myös hyvin ajaton.

---

Porin lukuhaasteeni kohta 2: Kirjassa on onnellinen loppu


sunnuntai 21. marraskuuta 2021

Pia Vilkman: Hämähäkkilintu!

 


Pia Vilkman

Hämähäkkilintu

Päivä, 2006

126 s.


Hämähäkkilintu on kertomus Iinasta ja elämästä Down-lapsen arjessa. Pieniä, yksilöllisiä tapahtumia sieltä ja täältä elämänvarrella. Ei mitenkään kronologisessa järjestyksessä. Mukavasti, rakkaudella kerrottu, niin ilot kuin surut, jälkimmäisiä kuitenkaan märehtimättä tai suurentelematta.Jokaisen lyhyehkön luvun lopussa on jae Raamatusta luvun teemaan sopien. Kristityn perheen arkea sellaisena kuin todellisessa elämässä näyttäytyy - pienine ihmeineen.

Tällainen pieni arjen ihme on tapahtuma, kun äiti työntää lastenrattailla toista lasta ja vetää perässään rattikelkalla toista matkalla neuvolaan. Matkaa on ja uuvuttaa. Kuinka tästä selviää, mietii äiti.

"Samanaikaisestsi kadun toisella puolella käveli minulle tuntematon naishenkilö. HÄn katseli minuun päin ja hymyili. Pohdin mielessäni, luuleeko hän minua joksikin toiseksi. Tuttavkseen. Voi ei, hän tulee kadun yli, kuin jotain sanoakseen, mietin itsekseni. - Hei, ajattelin tuossa, että on varmasti todella raskasta samalla vetää tuota kelkkaa ja työntää vaunuja. - Niin, niinhän se on, vastailin hämilläni. - Olet varmaankin menossa tuonne keskustaan päin. Meillä on sama matka. Voinko auttaa ja vaikka vetää tuota kelkkaa? Siitä ei olisi minulle ollenkaan vaivaa.  ---

Vähän ennen neuvolaa tiet erkanevat, nainen jatkaa toiseen suntaan. Äiti kiittää ja jatkaa matkaaa muutaman askeleen, kääntyy ja huomaa kävelijän kadonneen. Häntä ei enää ollut suorien pitkien katujen risteyksessä.  Enkelikö? Rukousvastaus kuitenkin, uskoi enkeleihin tai ei.

Tämä ei niinkään ole tietokirja Downin syndroomasta, vaikka pieni esittely siitä onkin ensilehdillä. Tämä on ennemminkin puheenvuoro elämän oikeutuksesta ja merkityksestä. Mikä minua erityisesti puhutteli oli ihmisyyden arvostus. Se, että äiti kysyi tyttäreltään luvan kirjoittaa tämän elämästä kirja, on hieno piirre, arvostuksen osoitus. Hänelläkin, jolla ymmärrys on pieni, on oikeutuksensa.

 ---

 



lauantai 20. marraskuuta 2021

Jukka Rokka: Aholähtöjä Kannakselta!

Jukka Rokka

Ajolähtöjä Kannakselta

RV-kirjat,1989

221 + 1 s.

 

Olipa hurja teos hengellinen kirja ollakseen. Mutta kuten Rokka itse kirjoittaa esipuheessaan: "Maailmassa on käyty ja käydään yhä taistelua hyvän ja pahan välillä. Pahan aikaansaamaa kirousta saattaa pitkäaikainenkin käymisprosessi, ennen kuin sitä seuraava hyvä - usein kyynelinen - kylvö alkaa orastaa."

Jukka Rokka on kirjoittanut tämän teoksen omien kokemustensa pohjalta, joskin ei omilla / oikeilla nimillä. Tapahtumat ovat osa Suomen historiaa ja menneisyyttä ja osa Jukka Rokan omaa sukuhistoriaa. Tarina vie Kannaksen Karjalasta, Inon kylältä Hämeeseen ja aina kaukomaille. Teoksesa valotetaan elämää 1900-luvun alkukymmeniltä, vuoden 1918 sodista talvisotaan ja jatkosotaan. Vanhoihin sanomalehtikirjoituksiin tapahtumista viitataan. Muun muassa Näsijärvellä tapahtunut Kuru-laivan uppomiseen viitataan. On poikien ruudinkeruuta vanhoista räjäytetyissä patteristoissa, on pirtun salakuljetusta ja karmeita veritekoja, jotka hyytävät suonet jäähän, mutta on myös rukoilevia äitejä, herätystä ja mielenmuutosta. 

Tämä on eräänlainen kronikka eletystä elämästä ja Suomen kohtaloista henkilöhistoriallisesta näkökulmasta katsottuna. Pidin paljon alun lapsi- ja nuoruuskuvauksesta kaikista kohtalokkaista tilanteista huolimatta. Kerronta on sujuvaa ja helposti mukaansa ottavaa murteellisine tehokeinoineen, rehevääkin yksinkertaisen todellisuusotteessaan. Mielenkiintoinen yksityiskohta murteenkäytöstä on äijä-sana, joka viittaa isoisän, vaarin ikäpolveen, toisin, kuin mihin itse on tottunut sitä ajattelemaan.

"Ei mitään muttia, te suurimmaisen sikiöt! äijä tulistui. - Nyt ollaan pyhäaamun hartaudessa eikä kurkita ikkunoista! vanhus jyrisi ja yritti jatkaa kirjan lukemista. 

Sanoisin, että olipa lukukokemus. 

...

perjantai 19. marraskuuta 2021

Sinikka Lehtinen: Kunnes varjot pakenevat!

 

Sinikka Lehtinen

Kunnes varjot pakenevat

Aika Oy, 1999

209 s.

 

Kunnes varjot pakenevat on kertomus Elinasta, jonka viileän kuoren alla on kyllä lämpöä, mutta jota tämä ei uskalla tuoda esiin. Elina on pystyvä maatalon tytär, naimisissa Topin kanssa, joka on aivan eri maata, vähemmän pystyvä, näytelmäseuralainen. Elinan elämä muuttuu, kun Topi ilmoittaa lähtevänsä. Topi haluaisi  kokea olevansa mies, johon Elina voisi turvautua, mutta Elina pärjää omillaankin. Ei hän tarvitse miestä siinä mielessä. Mutta Topi tarvitsee naisen pärjätäkseen, naisen, jolle hän saa olla olkapää. Tulee avioero. Elinan elämä muuttuu. Hän on kanslistina koulussa, jossa on töissä myös vihreäsilmäinen Mirkku, joka  alkaa vihjailla Elinalle Topista, he kun käyvät samassa näytelmäseurassa. Elina tajuaa, että Mirkku on se "toinen nainen". Elina kaipaa elämäänsä jotain uutta, hakee luonto-opas kurssille ja lähtee Lappiin. 

Kunnes varjot pakenevat on kertomus avioerosta ja rakkaudesta, mutta myös luonto- ja hengellisistä arvoista, jotka tulevat esille vähin erin, siellä täällä. Kerronta on arkisen soljuvaa, vähäeleistä, korutonta. Ei kuitenkaan aivan yksitotista. Siellä täällä kuvauksen kauneus ja puhuttelevuus nostaa päätään. Tämä ei ole mikään riemukas, nopeatahtinen lukukokemus, mutta ei toki väsyttävän puuduttavakaan. Lehtisellä on omanlaisensa kertojanääni, ja vie tarinaa eteenpäin rytmikkäästi hetkestä hetkeen. Tarina etenee kronologisesti, mutta tekee välillä hyppäyksiä ajassa. Tämä ajallisen miljöön rakentaminen herättää hieman kysymyksiä. Esimerkiksi kun Elina työssään miettii mitä tekisi on syksy. Sitten ollaan äkkiä keväässä. Puhutaan varhaiskeväästä, mutta kuitenkin eräs lappilainen sanoo, että toukokuussakin voi olla jäät järvessä, niin hämmennyn lukiessa. Ollaanko nyt helmi- maaliskuulla, vai jo kesän alussa. Mikä on Pohjoisen varhaiskevät? Ristiriitainen on myös kun ensin puhutaan, että keväinen tuuli muistutti  ja samaisesta tuulesta puhutaan, että siinä on syksyinen sävy.

Luontokuvaus:

Talven karu, eleetön kauneus ei antanut pientäkään aavistusta siitä runsaudesta, jonka kulkija täällä kohtaisi muutamia viikkoja myöhemmin. Silloin purot joikaisivat riemuiten vapauduttuaan jäisistä kahleistaan. Ja metsissä soittaisivat linnut. Tuuli leikkisi tunturikoivujen kiharoilla, ja niiden hiussuonissa virtailisi kevätsateen väkevä tuoksu.

 

Kielikuvien vaikuttavuus:

Märät hiutaleet kuin rujot perhset

Kevään riemua joikaava joki

Ruskan veri valui pitkin tunturin kylkiä


Paikallisväriä:

Rakka, rankinen, jänkä, pitkospuut, pesäpounu, kynttiläkuuset, räkkäaika, palkiset

 

Hieman humoristisuutta ja koulusivistyksen puutettakin mukana:

Helsinkiläistyttö, joka luuli sudenkorentoa "hirveän kokoiseksi hyttyseksi"

 

Symboliikkaa:

Hääpäivän seitsemän valkeaa joutsenta

 

Loppu - Meneekö tämä jo äiteläksi?

Rintieden riekonmarja hehkui veripunaisena. Tuuli oli nukahtanut kultaisen valon siiven alle. Ja varjot olivat säteitä. Aamun silmäripsiä.

 

No, ei tämä äitelä tarina ollut, mutta ei suolainenkaan. Sellainen sopivan sutjakka ja yleistajuinen, kuin perunat ja kastike arkipäivän ruokana.

...

Kirkko ja kaupunki -lehden lukuhaaste kohta 5: Kirja, jossa erotaan

keskiviikko 17. marraskuuta 2021

Odd Bang-Hansen: Portaat halki aikojen!

 

Odd Bang-Hansen

Portaat halki aikojen

Alkuteos: Trapp med ni trinn

Suomentanut A. Kolula

Tammi, 1952

209 s.

Seikkailu, jonka teoksen päähenkilöt Mona ja Viggo kokevat saa alkunsa vuoden  pahimpana päivänä, joka on 31. tammikuuta. Silloin lasten isä lähettää heidät viemään veroilmoitusta Raatihuoneelle. Toimitttuaan isän asian lapset menevät sisälle Raatihuoneeseen ja sen kellotoriiin, jossa he tapaavat miehen, joka kertoo heille uudesta tähtitieteellisestä kellosta, jota torniin ollaan asentamassa. Kello näyttäisi niin päivät kuin kuun vaiheet, vuoksen ja luoteen, karkauspäivän ja pääsiäispäivän ja tähtien kierroksetkin taivaalla. Sitten mies lähteen noutamaan puuttuvaa kuukausikiekkoa valajalta ja kieltää lapsia koskemasta mihinkään, sillä silloin "maailmkirjat saattasivat mennä sekaisin". No lapset jäävät kellotorniin ja saavat päähänsä kurkistaa kellonaukoista ulos torille. He hivuttautuvat varovasti vuosirenkaiden läpi, mutta sitten Viggo hipaissee jotakin rengasta, joka alkaa pyöriä, kunnes lukittautuu ja lapset huomaavat olevansa aivan oudossa paikassa. He ovat siirtyneet ajassa sata vuotta taaksepäin.

Tarinan ensimmäinen luku on merkitty numerolla 9, mikä tarkoittaa 1900-lukua, seuraavea on 8, eli 1800-luku ja näin luvut alenevat alusta loppuun aina ykköseen asti, jolloin ollaan tuhat-luvulla. Lapset liikkuvat ajassa ympäri Eurooppaa ja kohtaavat ihmisiä niin hisstoriaan liittyen (Englannin kuningatar Elisabeth 1 (ei tosin vielä kuningattarena) ja kirjailija Boggagion, joka aikoo polttaa Firenzen ruttoepidemiasta kertovan tarinakokoelmansa. Joitain nimiä minun täytyi googlata, kun halusin tietää vähän enemmän historiallisuudesta (Ruotsin kuninkaat Emund ja Olavi Sylikuningas). Tultaessa 1400-luvulle viitattiin vuoteen 1439 ja kolmen kuukauden juhlimiseen  Firenzessä, mainittiin San Marcon luostari, käsikirjoitukset ja  Itä-Rooman keisari Paleologus. Paleologus hieman eri muodossa löytyi ja san Marcon luostari, mutta käsikirjoitukset jäi hämärän peittoon samoin kuin kolmen kuukauden juhlinta.

Muutamia Suomi-Bongauksia:

"Sanoitko sinä Finnerud?" Viggo kysyi varovaisesti. "Onko hän Finnerud nimiseltä seudulta Nordmarkista?" " Niin kai, sukuk on sieltä päin", teurastaja vastasi ja pisteli uudelleen sian reittä. " Kai heillä joskus on ollut jokin muukin nimi, mutta nyt he itsekin käyttävät Finnerudia. Muistan isoisäni kertoneen, että siellä Finnerudissa puhuttiin entisaikoina suomen kieltä. Hän tapasi heitä käydessään metsällä. Sinne erämaahan tuli niin harvoin vieraita ja lapset oppivat suomen keilen vanhemmiltaan. He ovat aina olleet oikeita metsäläisiä - nuo finnerudilaiset."


"Ja minä aion mahdollisimman pian mennä naimsiiin", hän lisäsi ylpeästi. " Onko morsiamesi Suomessa", Mona kysyi. "Ei. Hänen nimensä on Jaana ja hän asuu Tukholmassa. Hän on palvelijattarena kuningattarella. Ja kun on pantu vähän kirstun pohjalle vuosien kuluessa, niin..." Vartija taputti rintaansa tyytyväisen näköisenä ja näytti hiukan salaperäiseltä. 

Mona alkoi höristellä korviaan. Jaana nimi tuntui hänestä tutulta. Varovaisesti hän kysyi: "Tuo morsiamesi - Jaana - joka on Tukholmassa... Sanohan, osaako hän ennustaa? Vartija tähysteli häntä läpitunkevasti. "Ennustaa? Kyllä hän osaa. Ette kai väitä, että olette tavanneet hänet? Silloinko, kun olitte Tukholmassa? Mona mietti hetken ennen kuin keksi mitä hänen pitäisi vastata: " Tuota...olemme vain kuulleet hänestä. Eräs välskäri joka tunsi hänet, on kertonut."

Portaat halki aikojen on vinkeä teos, joka on saanut ensimmäisen palkinnon suuressa pohjoismaisessa nuorisokirjakillpailussa vuonna 1952. Se, kuinka pätevää historiantuntemusta tästä saa on sitten asia erikseen. Viittaus Välskärin kertomuksiin, joita en itse ole lukenut sai minut mietteliääksi. Tuntisiko norjalaiset koululaiset nämä kertomkset ja ovatko ne oikeaa historiaa? Esimerkiksi, kun lapset 1700-luvulla ovat Tanskassa ja tapaavat kirjailja Ludvig Holbergin, mutta myös tämän näytelmän hahmon Jeppe Niilonpojan. Tuntuu siltä, että todellinen historia ja fiktiiviset tarinat sekoittuvat. Lopulta lapset palaavat takaisin ja heräävät kellotornissa. Oliko kaikki ollut unta? Monalla on kummallinen punainen jälki niskassaan, aivan kuin puukonterä olisi sitä kevyesti sivaltanut.

 


lauantai 13. marraskuuta 2021

Satu Prusti Nelson: Aurinkoon puettu aika!


 

Satu Prusti Nelson

Aurinkoon puettu aika

Markettiimi, 2017

509 s.


Varsinainen aloitus: Suuri ikkuna antoi lounaaseen, tulivuorille päin. Kun katsoin ulos, mennyt aika, jonka luulin jo menettäneeni, syöksyi minua kohti. Siinä hetkessä elin kuusitoista vuotta.

Lopetus: Päälleni putoili paisuvia ilon pisaroita. Césarin keisarinnauru kaikui kirkon kivisillä käytävillä. Sade valui yhtenä verhona ja tuuli rymisi kuin ukkonen.

Päähenkilö: Soledad, meksikolainen nuori nainen, joka on lapsena adoptoitu Pohjoiseen. Ilmeisesti kyse on Suomesta, mutta Suomi, jossa syödään peurankoipea ja simpukoita jouluisin ja omataan venäläistaustaisia (nimien perusteella) sukulaisia ei ole minun tuntemani Suomi. Minun on vaikea hahmottaa miljöötä tältä osin. Yritän kuvitella kartanokodin meren rannalle, mutta mielikuvitukseni ei taivu, ei Helsinkiin, ei Pohjanmaalle, josta tiedän kirjailijan olevan kotoisin. Kuvaus on hieman epätodellista, kuin unelmaa, haaveita, niin ylellistä.Ehkä kuvauksella on haluttu tuoda esiin juuri tätä hienoa ja ylellistä elämää, johon päähenkilö on Meksikon orpokoti/sairaala kautta adoptoitu. Tämä köyhempi puoli vain jää varjoihin, rivien väliin, erikoisten, epätavallisten hahmojen taustoihin.

Ei sillä. Kirjailija osaa kyllä kirjoittaa. Hän juoksuttaa sanoja kuin värejä pensselistä. Kokonaisuus on hyvin taiteellinen. Eikä ihme, sillä onhan kirjailija myös taiteilija. Taiteella onkin merkittävä osuus kerronnassa. 

Jos minun on vaikea hahmottaa sitä Pohjoista, johon Soledad on adoptoitu, niin toisin on Meksikon kuvaus ja Meksikoon tapahtumat suurimmaksi osaksi sijoittuvatkin. Meksiko avautuu lukijalle värikylläisenä, alkuvoimaisena. Alkuperäiskulttuuri on vahvasti läsnä niin historiassa kuin arjessa, sekoittuneena espanjalaisvalloittajien tuomaan kulttuuriin. Mutta se köyhempi Meksiko jää tässäkin taustalle. Tosin César, nuori lahjakas taiteilijapoika, johon Soledad tutustuu lienee köyhistä oloista, mutta tätä köyhyyttä ei tuoda kovi paljon esiin, vaan pojan erityislahjakkuutta, jonka rinnalla merkittävää on myös hänen uskonsa. Ei se katolisuuden ja alkuperäisuskontojen sekoitus, josta Meksiko tunnetaan, vaan elävä, voimaannuttava kristillisyys, madonnankuvista ja krusifikseista paljaaksi riiisuttu tyhjän ristin usko. Tässä uskon kuvauksessakin kirjailja on omintakeinen ja Césarin "evankeliointi" kaikkea muuta kuin suomalaista, vapaakirkollista tai mitään muutakaan tuntemaani tapaa esittää evankeliumin ydin etsivälle ihmiselle. Ja etsijä Soledad on. Voisi sanoa, että Césarin ote on hieman apologinen.

Hän on saapunut Meksikoon opiskelemaan, mutta myös etsimään isoäitiään Guadalupea, jonka lämmön ja läheisyyden hän muistaa vahvana, elämää kantavana voimana. Soledad on saapunut Meksikoon  etsimään juuriaan ja identiteettiään. Soledad ei usko Jumalaan. Hän tietää paljon Meksikon kulttuurihistoriasta, menneisyydestä, muinaisista uskonnoista, jotka kaikki ovat hänelle samanarvoisia. Césarin viittaukset vuorilla tapahtuviin salaisiin menoihin saa Soledadin kylmiin väristyksiin haluamatta uskoa niitä todeksi. Niin ne saa minutkin värisemään. Tämä, erityisesti teoksen loppupuolella nouseva animismi tuo synkkiä sävyjä kerrontaan ja saa minut lukijana varuilleen.

Soledad  on nimensä mukaisesti yksinäinen. Hän etsii lepoa ja rauhaa vaikkakin taistelee  kynsin ja hampain vastaan sitä rauhaa, jota César tarjoaa. 

Aurinkoon puettu aika on hyvin erikoinen teos.Toivoin kovasti saavani tämän luettavakseni, mutta - tämä ei aivan ollut minun kirjani. Minua häiritsee erityisesti tuo edellä mainitsemani epätodellisuuden tunne ja yltiöylellisyys, jota ei auta se, että tässä on myös paljon virheitä sana-asuissa. En tiedä liekö syy oikoluennassa vai siinä, että kirjailija on kotiutunut Yhdysvaltoihin. Esimerkkinä nyt lause:  Se hän peri Andres. Ja teos on kerronnallisesti hyvinkin kirjakielistä, jossa ei murteita käytetä. No, ei tämä nyt niin iso asia ole eikä häiritsevinkään. Kaikkein häiritsevintä on se, että minulle ei jäänyt tästä levollista oloa.

Päähenkilö löysi levon ja rauhan yksinäisyyteensä, löysi identiteettinsä  ja löysi rakkauden (tässä ei niinkään puhuta romanttisista tunteista, mutta väreily Soledadin ja Césarin välillä on hyvin ilmeinen ja vahva, vaikka tästä henkilökemiasta ei puhutakaan). Minulle lukijana jäi epävarmuus ja pelko kaivertamaan, sillä ne kaksi asiaa, jotka paloivat olisi saanut jäädä palamatta, tai jos ne nyt olikin juonen kannalta oleellisia, että paloivat, niin se kolmaskin asia olisi saanut palaa sen sijaan, että joutui vain roskiin. Tämä henkimaailman läsnäolo aivan teoksen loppumetreillä teki oloni rauhattomaksi ja se, että se jäi edelleen sinne väleihin väijyksiin  teki lukukokemuksesta, ei niin hyvän. Toisaalta - ehkä tämän voisi lukea uudelleen ja kokeilla, onko tämä psykologinen vaikutus yhä yhtä vahva uudelleen lukiessa vai löytäisinkö rauhan minäkin tästä lukukokemuksesta.

Kauneus ilmaisuissa:

Sillat, minä rakastaisin välillemme avarat sillat ----

--

Teoksen on lukeneet myös hän, jolla on Kirjarikas elämä, Kaikkea kirjasta ja  Tuhansien sivujen Marja-Liisa.

---

Kirkko ja kaupunki -lehden lukuhaaste kohta 33: kirjan päähenkilö on yksinäinen

sunnuntai 7. marraskuuta 2021

Sara Saarela: Mun on pakko!

 


Sara Saarela

Mun on pakko

Aikamedia, 2011

152 s.

Mun on pakko kertoo Liisistä. Liisi on yläasteen ja lukion välimaastossa oleva nuori, täydellisyyteen pyrkivä koulumenestyjä, joka ei kuitenkaan koe menestyvänsä yksityiselämässä. Liisillä on pikkusisko Veera. Liisin äiti on sairaanhoitoalalla ja isä on seurakuntapastori. Seurakuntaa ei sen paremmin eritellä, mutta oletan sen olevan enemmän vapaita suuntia edustava kuin korkeakirkollinen. Sillä ei nyt kuitenkaan ole suurta merkitystä, sillä pääpaino on Liisin syömishäiriössä ja pakonomaisessa laihduttamisessa, jonka taustalla on ilmeisesti Liisin kokema väheksyntä pikkusiskon rinnalla. Liisi kokee huonommuutta, rumemmuutta. 

Syömishäiriö on alkanut pienestä ja kasvaa kasvamistaan. Liisin paras ystävä Sussu sattumalta näkee Liisin oksennustilanteen ja yrittää puhua järkeä Liisille, mutta tämä vähättelee asiaa ja kieltää Sussua puhumasta asiasta. Hän kyllä pärjäisi. Sussu kuitenkin kertoo Liisin äidille. Välirikkohan siitä tulee. Lopulta tilanne eskaloituu, kunnes Liisillä ei enää ole mitään voimia eikä kykyä hallita tilannettaan tai olla oman elämänsä valtias.

Mun on pakko on Sara Saarelan esikoisteos. Nuoren uskovaisen tytön näkökulmasta kerrottu, konstailematon teos.  Tarina etenee hyvin ja lukeminen sujuu kevyesti, puhekielisyys pitää kerronassa mukana. Välillä on jokunen murteellinen vuorosana. Uskonasioita ei tyrkytetä, vaikka ne kulkevat osana tarinaa. Uskovillakin voi olla vaikeaa, eivät he ole pyhimyksiä vaikka pyhitykseen pyrkisivätkin.

Mun on pakko ei tarjoa ihmeparantumista, vaan tarina jättää kysymään, ja miettimään, mitä loppujen lopuksi on kaikkien niiden vaatimusten takana, joita nuorilla tai vanhemmillakin saattaa sisimmässä olla tyrkkimässä ja mieleen supattelemassa.

Satunnaisotos:

Olisin halunnut huutaa hänelle, ettei se ollut hänen asiansa, mitä minä tunsin ja tein ja sanoin. Hän oli pilannut minun elämäni. Minä näytin ja olin naurettava. Nyt vielä tämä. Ihan kuin minulla olisi ollut pipo kireällä, vaikka halusin vain toimia oikein. Mutta ilmeisesti niin ei olisi saanut tehdä. Kaikki oli nykyään niin väärin!

- Ja eikö voitas sopia jo? hän jatkoi.

- Joo, kaduksä? kysyin.

Katsoin edellä kävelevien kuraisia kenkiä. Jotkut niistä jättivät pieniä ruskeita jälkiä lattiaan.

- En mä silleen...

- No sitten meillä ei oo puhuttavaa, sanoin ja käännyin.

----

Krikko ja kaupunki -lehden lukuhaaste kohta 40: Kirja sairaudesta

perjantai 5. marraskuuta 2021

Ulla-Maija Paavilainen: Suurin niistä on rakkaus!

 Kirsti Paakkanen 12.2.1929 - 5.11.2021

 

Ulla-Maija Paavilainen

Suurin niistä on rakkaus - Kirsti Paakkasen tarina

Otava, 2020

346 s.

Pitäisi tehdä johtajuusesitttely teologian opintoihini liittyen ja valitsin tarkasteluni kohteeksi tämän uutuusteoksen. Tosin en vielä tiedä, miten tuon esseen saan aikaiseksi. Minulla on aina ollut vähän vaikeuksia saada aineistoa johdonmukaiseen järjestykseen. No, mietitään, mietitään. Ja tässä miettiessä voisin jakaa jotain pientä yleisestä lukukokemuksestani.

---

Tämä oli mielenkiintoinen elämäkerta vahvasta ja räväkästä naisyrittäjästä, jonka elämään on mahtunut niin iloja kuin suruja, mutta joka ei ole antanut periksi vaikeuksienkaan keskellä. Teos lähtee liikkeelle lapsuudesta ja syntymästä.

"Pakkaspäivän aurinko kitkuttaa vaivalloisesti järvenselän yli." 

On vuosi 1929 keskisuomalaisessa saarijärveläisessä mökissä.Olot ei ole suurudella pilattuja. Heti alussa mieltäni kiinnittää maininta Kirsti Paakkasen Helmi-äidin iästä, jota isä Vihtori tuntuu pitävän korkeana ja lastensynnyttämiselle varsin myöhäisenä. 

 "Mikä ikä se on lapsen saamiselle? Pitäisikö  tätä hävetä? Ei kylällä kenelläkään toisella saman ikäisellä ole enää imeväisiä. Hyvä, kun on edes hampaista leuassa."

Hmm. Pistää todella mietteliääksi, onko noin, vai onko tässä hieman hyperbolistista kerrontaa. Olot ovat varmasti olleet toisenlaiset tuolloin. Naimisiin on menty nuorena ja kasvettu eri tahtia, mutta silti. Eihän kolmikymmentä vielä ole ikä eikä mikään.

Köyhät olot ovat kuitenkin se kasvupohja, jolta Kirsti Paakkanen on ponnistanut. Koulua hän ei paljoa käynyt. Liikunnasta tai 'heilumisesta' tyttö saa opettajalta täyden kympin. 

Ensimmäisen liiketoimensa tyttö pistää pystyyn 5-vuotiaana. Äiti on paistanut tytölle lettuja lohdutukseksi, kun joutuu jättämään tämän vähäksi aikaa yksikseen. Vaan eipä hän niitä itse syö vaan täyttää letut mansikkka- ja vadelmahillolla ja käärii ne yksittäin paperiin, jonka on leikannut pitsimäiseksi. Sitten hän lähtee unikkojen reunustamaa hiekkatietä naapureihin myymään näitä lettukääröjä viidellä pennillä kappale.  Ensimmäinen suuri idea on syttynyt.

Äidin roolin merkitys tulee kirjassa vahvasti esille. Helmi-äiti rohkaisi Kirstiä, loi tähän uskoa itseensä ja elämään.

Ja itseensä Kirsti on uskonut eikä ole periksi antanut. 

Kirsti Paakkasen tarina on kuva oman tiensä kulkijasta, persoonallisesta ja vahvasta naisesta, jonka tie on kulkenut köyhyydestä rikkauksiin. Raha ja vaikutusvalta eivät kuitenkaan ole saaneet häntä unohtamaan juuriaan. Kodin antaman kasvupohjan merkitys korostuu tarinassa. Köyhistäkin oloista voi ponnistaa korkealle, kun on rakkautta, jota osoittaa.

---

Kirsti Paakkasen mainostoimistoajalta tuntenut Riitta K. kuvaa Paakkasta luovaksi ja intuitiiviseksi luonnonvoimaksi, mitä hän tämän kirjan mukaan onkin.

Riitta Ylilehto pitää Paavilaisen kirjoittamaa Paakkas-elämäkertaa inspiroivana, ihmettelee kuitenkin muutamia lyhyitä jaksoja suosittelee olemaan lukematta loppua, joka hänen mielestään latistaa tarinan. En tiedä tarkoittaako hän kahdeksatta lukua vai epilogia vai molempia yhdessä. Kahdeksannessa luvussa on kuitenkin tarinan kannalta hyvin merkityksellinen kohtaus, joka liittyy äidin vahvaan rooliin Kirsti Paakkasen kasvutarinassa, joten kyllä se luku puoltaa paikkaansa.

Kirjakaapin kummitus pitää Paakkasen elämäntarinaa ei vain yhden yritysjohtajan muotokuvana vaan kuvauksena suomalaisen yhteiskunnan muutoksesta ja yritysjohtamisesta laajemminkin.

..

Luettu syksyllä 2020


maanantai 1. marraskuuta 2021

Amos Oz: Tarina rakkaudesta ja pimeydestä!

 


Amos Oz

Tarina rakkaudesta ja pimeydestä

Alkuteos: Sippur al ahava ve-hosekh

Suomentaneet: Kristiina Lampola ja Pirkko Talvio-Jaatinen

Tammi, 2007

649 s.


Alku: Synnyin ja vartuin pienessä kolmenkymmenen neliön kokoisessa matalassa pohjakerroksen asunnossa.

Loppu: Sairaalan puutarhassa fikuspuun oksistossa, lauloi Elise-lintu hämmästyneenä hänelle ja toisti kutsunsa yhä uudestaan, turhaan, mutta siitä huolimatta se yritti yhä uudestaan ja yrittää vieläkin joskus.

Kertojaminä on poika,luullakseni kirjailija itse, joka kertoo paitsi perheensä ja sukunsa  tarinan, joka kulkee rinnan juutalaisen kansan ja Israelin valtion synnyn kanssa. En ole pitkään aikaan lukenut mitään näin kiehtovaa ja moniulotteista tarinaa, kuin tämä massiivinen tiiliskiviromaani.

Kertojaminä  vie tarinaa eteenpäin pikkupojasta nuoreksi mieheksi, välillä kertojaminäksi vaihtuu pojan täti, joka kertoo omia vaiheitaan, tunteitaan, ajatuksiaan. On isän suku ja äidin suku.  Henkilöt ovat persoonallisuuksia aina isän puoleisesta, siivousintoisesta Shlomitista kauniiseen äitiin Faniaan, jonka elämä on kertomuksen traagisimpia. Kuljetaan Itä-Euroopasta Israeliin. Asetutaan Jerusalemiin. Eletään läpi sotavuodet, maan itsenäistyminen. Tarina ei kulje täysin kronologisesti, sillä välillä hypähdetään suvusta toiseen ja näkökulmasta toiseen. Tarinasta kuvastuu kuitenkin se, miten pieni omalaatuinen ja haaveileva poika kasvaa, tuntee ja aikuistuu, mutta ... äidin merkitys ja elämä pojalle on ilmeisen vahva ja merkittävä, sillä äitiin palataan yhä uudelleen teoksen loppupuolella. Ja tässä varsinkin kronologia katkeaa erikoisella tavalla ja toistuvana.

Tarina on vahva, koskettava, välillä toki uuvuttava, mutta ei tylsä. Tunteet nousevat pintaan pojan kokemusten myötä. Tämä ei ole niinkään dialoginen kuin narratiivinen teos, vaikka toki tässä puhutaan ja vaihdetaan ajatuksia. Ja kirjallisuus, kirjallisuus on vahvasti läsnä.

Kirjoista:

Kerran, kun olin seitsemän- tai kahdeksanvuotias ja istuimme Mekasherin linja-auton toiseksi taimmaisella penkillä matkalla klinikalle tai lasten kenkäkauppaaan, äiti sanoi minulle, että vaikka kirjat kieltämättä muuttuvatkin ajan mittaan siinä kuin ihmisetkin, kirjoilla ja ihmisillä on se ero, että kun melkein kaikki ihmiset hylkäävät sinut sinä päivänä jona eivät enää saa sinusta hyötyä, nautintoa tai ainakin mukavaa oloa, kirjat eivät hylkää sinua koskaan. Sinä voit tietysti itse joskus hylätä ne, vuosikausiksi tai lopullisesti. Mutta kirjat eivät silloinkaan käännä sinulle selkäänsä. Ne odottavat sinua hiljaa ja nöyrästi hyllyllä, jopa kymmeniä vuosia. Nurkumatta. Kunnes jonain yönä äkkiä kaipaat jotain niistä - ja vaikka kello olisi jo kolme aamuyöllä, ja vaikka olisit hylännyt ja pyyhkinyt mielestäsi vuosiksi sen kirjan, se ei tuota sinulle pettymystä vaan astuu alas hyllyltään ja tulee seuraksesi kun sitä kipeimmin kaipaat. 

Se määrä kirjoja ja kirjailijoita, mitä tässä luetellaan on mittava ja uteliaisuutta herättävä.  Paitsi suorasanaista kerrontaa ja tapahtumien kuvailua tässä on paljon luetteloita. Ei ranskalaisin viivoin lueteltuja, vaan kerronnallisesti, kuvaillen lueteltuja asioita mitä erilaisimmissa arjen tilanteissa, ja nämä luettelot tuovat kerrontaan mukavaa mausteisuutta, ilmeikkyyttä. Oman lisänsä tuo myös kieleen liittyvät huomiot joita on ripoteltu sinne tänne, sillä kertojaminän isä on kielinero.Todellakin moniulotteinen teos kerronnalisesti tämä teos.

Sanojen kuvauksellisuudesta:

... minä heräsin ja kuulin hänen ihanan ja möreän äänensä, paksun kuin valuva hunaja ....

Ah! Mikä kielikuva. Minua todellakin kiinnostaisi tutustua Ozin muihinkin teoksiin, joihin tässäkin teoksessa viitataan.

Suomi-bongaus:

Pienessä asunnossa Ha-Turinkadulla Mekor Barukhissa asui kaksi suomalaista lähetystekijänaista, Aili Havas ja Rauha Moisio.

On aina jännää ja mielenkiintoista, miten Suomi tai suomalaisuus tulee eteen ulkomaisessa kirjallisuudessa. Tässä kokonainen luku kertoo kirjailijan ja näiden kahden naisen kohtaamisesta ja vaikutuksesta toinen toisiinsa.

Hieno, hieno lukukokemus, jota suosittelen mitä lämpimimmin.

....

Kirkko ja kaupunki -lehden lukuhaaste kohta 19: Kirja, jonka nimessä on ja-sana.