Fiona Valpy: Allamme hohtava taivas

Fiona Valpy

Allamme hohtava taivas

Alkuperäisteos:The sky beneath us

Suomentanut Johanna Laitila

Otava, 2026

336 s.

Ryntään naistenhuoneen ovesta sisään ja säikäytän burkaan pukeutuneen naisen, joka pesee käsiään äärimmäisen huolellisesti noudattaen pesualtaiden ylle kiinnitettyjä laminoituja ohjeita. Nainen tarkkailee minua varuillaan peilin kautta. Syöksyn yhteen koppiin, käännän lukon ja rojahdan istuimelle nojaten päätäni käsiin.

Eletään vuotta 2020. Korona-epidemia jyllää ja Daisy Laverock on matkalla Nepaliin, isoisotätinsä  Violetin jalanjäljissä etsimään, paitsi sukulaisensa kohtaloa, myös löytääkseen jälleen itsensä, sen rohkean ja elämää pursuavan naisen. Hänen on pitänyt lähteä matkalle äitinsä kanssa, tämä ei kuitenkaan tilanteen takia ole päässyt lentokoneeseen.

Tarina kulkee kahdessa aikatasossa. Nykyajassa tarinaa kertoo Daisy ja menneisyydessä,  1927 eteenpäin Violet päiväkirjojensa myötä, kunnes tarinat kohtaavat Nepalissa, Mount Everestin juurella, pienessä Phortsen sherpa-kylässä.

Allamme hohtava taivas on paitsi rakkaustarina, myös tieteellinen tutkimusmatka. Violet käy puutarhakoulua ja on kiinnostunut kasvitieteestä. Hänen skotlantilainen sukunsa ei kuitenkaan oikein hyväksy Violetin tulevaisuudensuunnitelmia. Erinäisten vaiheiden jälkeen Violet matkustaa Nepaliin odottamansa lapsen isän, Callumin perässä. 

Pidinkin tästä tarinan puolesta. Nepali on ollut viime aikoina järkyttävästi uutisissa ja ajankohtaisuus on vahvasti läsnä lukiessakin. Viime ajan tapahtumat eivät ole ainutkertaisia, vaan samanlaisiin tapahtumiin viitataan tässäkin teoksessa. 

Viihdyttävä, romanttinen, mutta myös vahvasti ajassa liikkuva teos, jonka budhalainen pintakiilto hieman etäännytti minua, jos kohta ne elämänviisaudet, joita tässä tulee, voi nähdä myös yleisluontoisempina. Kulttuurisena kuvauksena toki kiinnostava lukumatka. 

Kiintoisa yksityiskohta oli lapsen kenkien piilottaminen seinänrakoon, jonka kerrotaan olevan skotlantilainen taikauskoinen tapa. Jännää on se, että tässä taannoin katsottuani televisiosta ruotsalaista sarjaa Talot huokuvat historiaa, niin yhdessä jaksossa oli lapsen kenkä löydetty talon lattian alta ja sen mainittiin olleen jonkinlainen tapa, jolla ajateltiin olevan onnea tuottava merkitys. 

Tällä mukana Vaara-kirjastojen Luontoa -lukuhaasteessa, jossa napsin kohdan: retki tai tutkimusmatka. Luonto on tarinassa vahvasti läsnä ja muun muassa sinivaleunikot minun täytyi etsiä netin syövereistä. 

Muualla mainittua:

Lumiomena:   Viehättävä ja lempeä, vaan ei imelä tarina

 

F. R. de Chateaubriand: Atala Seikkailu aarniometsässä

Gustave Doren kuvitus englanninkielisessä laitoksessa

F. R. de Chateaubriand

Atala Seikkailu aarniometsässä
Suomentanut Felix Borg
Kariston 50 p:n romaaneja N:o 13
Arvi A. Karisto, Hämeenlinna 1912

Luettu Projekti Gutenbergista 

Kylläpä olikin aikamoinen tarina, tämä pieni ranskalainen novelli, joka edustaa romanttisen kirjallisuuden lajin alkamista  Valistuksen ajan jälkeen. Ennen kuin päästään itse tarinaan on teoksessa esittely kirjailijasta.  

Keväällä v. 1801 istui Parisissa eräässä pienessä ravintolassa Champs Elyséen va rrella kaksi ystävystä puolisensa ääressä. Toisen heistä, kalpean, hintelän, suunnilleen kolmikymmenvuotiaan miehen, oli vaikea rauhassa nauttia yksin kertaista ateriaansa. Hän käänteli ja väänteli itseään tuolilla ja virkkoi tuon tuostakin Huomenna se nähdään. Huomenna olen minä joko kurja raukka tai kuuluisa mies.

Mies oli vicomte François-René de Chateaubriand, jolta Ranskan vallankumous oli riistänyt kaiken. Samoiltuaan aikanaan pari vuotta Amerikan metsissä, taisteltuaan emigranttien joukoissa ja elettyään pakolaisena Englannissa  hänelle avautui jälleen ovet synnyinmaahansa, hän pääsi Mercure deFrance"-lehden avustajaksi. Oli Brumairen 17 päivä. 

Hmm. Tämä kuukauden nimi pisti mietteliääksi, mutta jostain muistui mieleen, että Ranskassahan otettiin vallankumouksen aikaan käyttöön oma kalenterinsa ja niinpä niin, oli vuoden toinen kuukausi, eli helmikuun 17. päivä ja kirjailijan novelli, Atala, joka juuri oli tulossa painosta tekisi kirjailijan "joko kurjaksi raukaksi tai kuuluisaksi mieheksi" 

Mitä tulee itse tarinaan, sen päähenkilöinä on Chactas Outalissin poika Micsoun pojan,  eli Sointuva ääni -niminne intiaani, joka kuului natchez-heimoon sekä Atala-niminen muskogee-neitonen, jonka äiti oli kasvattanut kristityksi. Atalan isä oli meksikolainen Lopez-niminen mies, joka oli myös auttanut Chactasia eräässä vaiheessa tämän elämää. 

Tarina sijoittuu Meschaceben eli Missisippin varrelle ja tarinaa kuljetetaan Louisanasta aina Niagaran putouksille. Tarinan ajallinen miljöö on Ranskalaisen siirtomaa-ajan Amerikka. 

Chactas kertoo tarinaansa Rene-nimiselle ranskalaiselle, joka on halunnut liittyä natchezeihin ja saanut puolisokseen Caluta-nimisen henkilön. Chactasin tarina on tarina tarinan sisällä. Kehystarinaa kertoo kaikkitietävä kertoja, "kaukainen muukalainen", joka voisi olla kirjailija, joka on kirjoittanut tämän kokemustensa perusteella, mutta ei välttämättä kuitenkaan.

Chactas, natchezi Outalissin poika kertoi tämän Renélle, europalaiselle. Isät jättivät kertomuksen lapsilleen, ja minä kaukainen muukalainen, olen jäljentänyt sen tarkasti tähän, niinkuin intiaanit ovat sen minulle tarinoineet.

Tarinan todenperäisyys minua kuitenkin pahasti mietityttää. Hieman selvittelin tarinassa esiintyviä nimiä, kuten Isä Marquette ja viittaus La Salle -nimiseen henkilöön. Historia tuntee kyllä sen nimisiä henkilöitä, samoin kuin Fenelonin (jonka kirjeet olen lukenut). Mutta kun kuvataan, kuinka Chactas on ollut kaleeriorjana ja Ludvig XIV hovissa ja ja mitä muuta Fenelonin vieraana, niin uskottavuus tarinan todenmukaisuuskuvailuun alkaa horjua.  

No, onhan tämä kauniin kohtalokas ja traaginen tarina kahdesta rakastavaisesta. Chactas joutuu muskogee-joukon vangiksi, mutta Atala hänet vapauttaa ja he karkaavat yhdessä. Atala on kuitenkin luvannut äidilleen pysyä neitsyenä. Matkalla he kohtaavat erakon Isä Marqueten. Tarinan draama koostuu paitsi villin luonnon ja sivistyksen välisestä jännitteestä myös kristinuskon (katolisuus) tuomista seikoista. Atala tahtoisi rakastaa, tulla Chactasin puolisoksi, mutta hän ei pysty vapauttamaan itseään lupauksestaan ja saa liian myöhään kuulla sanat, jotka olisivat estäneet häntä kohtalokkaasta teostaan. 

Projekti Gutenbergista löytyy tästä myös englanninkielinen versio, jonka on kuvittanut Gustave Dore. Doren kuvitus onkin hyvin tehokas ja soveltuu hyvin tarinan luonteeseen. Kauneus ja synkkyys ovat vastapareja, jotka täydentävät toisiaan.  

Mistä itse pidin paljon, oli suorasanaisen kerronnan lomaan laitetut runolliset pätkät. 

"Minä riennän ennen päivää vuoren huipulle etsimään arkaa kyyhkyläistäni metsän tammien seasta. / Olen kiinnittänyt hänen kaulaansa simpukkakuoriketjun, jossa kolme punaista puhuvat rakkaudestani, kolme sinipunaista  levottomuudestani ja kolme sinistä toiveistani. / Milan silmät ovat kuin kärpän ja kiharat kuin riisivainiot, hänen suunsa kuin ruusunpunainen helmillä koristettu simpukka, hänen rintansa kuin kaksi saman emon samana päivänä synnyttämää karitsaista.  Oi, jospa Mila sammuttaisi soihdun! / Oi, jospa hänen suunsa hengittäisi siihen kaihon huoahduksen! / Minä teen hänet onnelliseksi, ja minä poltan rauhan piippua poikani kehdon ääressä. / Oi, ehdittävä on minun ennen päivää vuoren huipulle, etsiäkseni aran kyyhkyläiseni metsän tammien seasta."

Tämä rakastuneen nuorukaisen laulu matkalla neitosen Wigwamiin tuo mieleeni Raamatun Korkean veisun. 

Lukukokemuksena Atala on hämmentävä sekoitus villiä luontoa ja sivistyksen tuomaa vastakohtaisuutta. Uskonnollisuus tuodaan esille niin vahvuutena kuin heikkoutena. Ei tämä ehkä mitään suurta maailmankirjallisuutta ole, paremminkin kerrottuja ja koskettavampiakin teoksia on kerrottu ja kirjoitettu. On tässä kuitenkin jotain tenhoavaa. 

Atala on ollut suosittu teos aikanaan ja nosti kirjailijan maineeseen. Teoksesta on näköjään ilmestynyt Hannu Salmen uusi suomennos, jos olen oikein ymmärtänyt. Se, etttä teos on saanut kulttiteoksen maineen hieman latistaa omaa intoani tutustumaan tuohon uuteen suomennokseen, olisihan se kuitenkin ihan kiintoisaa verrata joitakin asioita, miten ne on kerronnallisesti osuvampia tai aidompia. Jos minä kuitenkin jostain syystä haluaisin hankkia tämän teoksen itselleni, niin hankkisin sen Gustave Doren kuvituksella, joka on tutkimisen arvoista kynänkäyttöä.

Gustave Doren kuvitusta englanninkielisestä laitoksesta

Satakirjastojen lukuhaaste 2026 kohta 12: Kirjassa on piikki. Tulkitsen niin, että Atalan äidilleen antama lupaus on "piikki hänen lihassaan". 

Christopher Boeck: Joulun ruusu!

Christopher Boeck

Joulun ruusu   

Otava, 1924 (Tähtisarja nro 32)

214 s. 

'Ikuisesti naisellinen', mikä hurmasi esi-isiämme ei enää ilmaise mitään todellista käsitettä, vaan se on menneisyyteen kuuluvaa kukkaiskieltä. Miehen tulee tästä lähin kunnioittaa naisia vertaisenaan. Ja siksi rakkaat sisareni ja hengenheimolaiseni - pois kaikki niinsanottu tunteellisuus, pois rakkauden kiehtova tenholaulu; käytännöllisen elämän syvä vakavuus kutsuu meitä. Hic Rhodus, hic salta.

Gemma Hök on kuuluisa laulaja, naisasianainen, joka leikkauttaa pitkät palmikkonsa sen takia, että joku mies  ylistää niitä ja sytyttää savukkeen naisellisten mielitekojensa torjumiseksi. 

Gemmaa on häirinnyt, hänen kirjoittaessaan puhettaan kanssasisarilleen, ulkoa kuuluva keväinen lintujen laulu: "Eivätkö ne koskaa viisastu ja kehity", hän miettii, mutta kuinka ollakaan hänen sisimmästään alkaa hetken kuluttua soida myös laulu, niin kevät kuin onkin, hän alkaa laulaa joululaulua "Aurinko saapuu, aurinko voittaa. Beetlehemin tähti kirkkaana koittaa."

Naistoimikunnan puheenjohtaja, kirjailijatar Therese Vind pyytää Gemmaa laulamaan  suunnittelemaansa juhlaan, joka järjestetään Odd Fellows -palatsissa ja jolla on tarkoitus kerätä varoja "naimattomien, itsensä-huoltavien naisten rakennusta varten 

Toisaalla seurataan Maisteri Johannes Falkenbergia, papinpoikaa Jyllannin Skivestä, joka on  yliopiston kirjastossa tutkimassa jouluperinteitä. Seuranaan hänellä on palvelijansa ja sihteerinsä Marinus Ulriksen. 

Johannes on "sivuuttanut ensimmäiset nuoruusvuodet. Hän näyttääkin sellaiselta, kuin hän ei olisi koskaan ollut nuori. --- ---- hän on vain hiukan yli kolmenkymmnenen. Hän näyttää lukutoukalta ja ukkomaiselta kuin valtiovanki, joka ei moniin aikoihin ole hengittänyt raitista ilmaa. Hiukset törröttävät joka suuntaan - ja keskellä päälakea kohoaa hiustupsu kuin tunturin laella puu.

Lukiessaan vanhoista joulumenoista Johannes muistelee kotipappilan jouluja Juutinmaalla, ajattelee siskoaan Petreaa ja lapsuudenystäväänsä Thorwaldia heräten kun joku vieressä laulaa joululaulua. Joululaulua, jonka hän on itse nuoruudessaan sanoittanut, mutta jota muut ei tiedä. Johannes on ensin aikonut papiksi, kuten isänsä, mutta vaihtanut sitten suuntautumistaan kansanperinteen puolelle ja ryhtynyt tutkijaksi.

Johannes saapuu myös tuohon hyväntekeväisyysjuhlaan, kuulee Gemman laulavan ja laulut eivät jätä häntä rauhaan. "Hän tahtoisi ruusun kihlata". Johannes ei enää halua olla tutkijakaan, hän haluaa runoilijaksi ja hän "tahtoisi ruusun kihlata". Johannes alkaa kirjoittaa kirjaa Joulun ruususta. Hänellä on vain ongelma. Hän ei tiedä, miten hän päättäisi sen, kunnes saa Gemmalta tylyt rukkaset. 

Joulun ruusu on lemmentarina jostain 1900-luvun alkupuolelta. Se on täynnä vuodenajan vaihtelua, tunteiden paloa ja unelmia. Joulun ruusu on jossain määrin symbolinen nimi. Teemallisesti tässä liikutaan perinteisten perhearvojen ja naisasialiikkeen ristiaallokossa. 

Joulun ruusussa on sen verran symboliikkaa, että ihan kaikki ei minulle avaudu, mutta jouluisissa tunnelmissa liikutaan. Minua kiinnostaisi tietää myös lisää kaikista niistä lauluista joihin tässä tarinassa viitataan, samoin kuin siitä sadusta Joulun ruusu, johon viitataan. Onko kyseessä todelliset tanskalaiset perinnelaulut ja erityisesti, mikä on tuo satu Joulun ruusu? Yrityksistä huolimatta en ole löytänyt siitä tietoa. Täytyy tutkia lisää. 

EDIT: sanoilla satu ja joulun ruusu en löytänyt mitään tietoa, mutta vaihtaessani kieltä ja sanoja, niin jopa löytyi. Selma Lagerlöf on kirjoittanut Legendan jouluruususta, joka saattaisi olla tässä tarkoitettu satu.  Ehkä tähän joulukukkaan liittyy muitakin satuja ja legendoja.

Tämä oli ihan mukava lukukokemus pienistä puutteistaan huolimatta. Tanskalainen yhteiskunta vertautuu ruotsalaiseen ja pienesti myös Suomeen. Päähenkilön sisko menee naimisiin ja muuttaa miehensä kanssa Grönlantiin, mikä oli pieni kiintoisa yksityiskohta. Päähenkilön vanhemmat kuvataan myös yksilöllisinä ja huumorin pilkahduksin. Jos tästä teoksesta pitäisi etsiä antagonistia, niin sellaisena voisi pitää opportunistista Therese Vindiä, joka feminismitaistossaan antaa perheelleen hyvin vähän arvoa ja senkin vähän suhteessa hänen pyrkimyksiinsä. 

Feministisestä sanastosta:

Reformipuku jota Gemman pitäisi suunnitella vaihtuu taalalaispukuun

Minervan lippu Viittaa ilmeisesti muinaistaruihin ja liittynee feminismiin 

Suomi-bongaus:

"... Ja mitä sanoo teidän korkea-arvoisuutenne niittypalastani tuolla, joka melkein aina on täynnä vesilammikoita? ... Sehän on Suomi, tuhansien järvien maa."

Kyyti 2025 -lukuhaaste joulukuu A-kohta: Jouluinen romaani

 

Aune Sarkanen: Pieni sairaanhoitajatar NAISTENVIIKKO 2025

 

Aune Sarkanen (Aili Somersalo)

Pieni sairaanhoitajatar

Gummerus, 1929

119 s  

Naistenviikkolukuhaastejjatkuu. Tänään vietämme Saaran, Sallan, Sallin, Saran, Sarin ja Saritan nimipäivää. Onneksi olkoon ja mukavaa kesäpäivää vain teille kaikille. 

Minulta löytyi haastetta varten Aune Sarkasen (sama kuin Aili Somersalo) vanha kertomus, kuten kirjan nimiösivulla sanotaan: Pieni sairaanhotajatar, jonka sivuhenkilöistä löytyi Saara-niminen henkilö. 

- Sinun tuhlaavaisuutesi vie meidät perikatoon, Saara. On mieletöntä tuhlailla sellaisia summia pienten tanssien järjestelyyn. - Sano vain suoraan, että sinun mielestäsi tanssit jo sinänsä ovat mielettömyys! - Niin sanonkin. Sinähän tuskin olet parantunut pitkästä sairaudestasi. - Mutta paranemistani juhliakseni minä nämä tanssit järjestänkin! Etkö voi käsittää, että maattuaan kaksi kuukautta sairaana ja laahusteltuaan toipilaana huoneesta toiseen, haluaa jo vähitellen hiukan huvitellakin. Mutta sinä tietysti toivoisit, etten olisi parantunut lainkaan, vaan olisin kuollut pois varojasi tuhlailemasta. --- ----   - Olet järjiltäsi. - Mene tiehesi! Olet kauhein mies auringon alla. 

Tätä avioparin riitelyä kuuntelee Irja, Pieni sairaanhoitajatar, joka oli valinnut tämän alan elämäntehtäväkseen rakkaudesta Jumalaan ja rakkaudesta lähimmäiseensä. Hän oli vielä aivan nuori ja hento ja lempeä tyttö, jolla oli suuret ruskeat silmät ja naisellinen olemus.

Saara oli Irjan serkku ja Irja oli asunut viimeiset kolme kuukautta tämän luona hoitamassa tätä ja sattunut samalla kihlautumaan Saaran langon (miehen veli) Lassi Lähteisen kanssa, joka myös asui taloudessa. Kihlaus tuntui kuitenkin jotenkin perusteettomalta vaikka Irja olikin kiintynyt mieheen.

No, tanssiaiset järjestetään, ja Saara hankkii Irjallekin, tämän vastustuksesta huolimatta, upean tulipunaisen  tanssiaisleningin ja kultakengät. Tanssiaisissa Irja näkee sulhasensa suutelevan toista naista ja pakenee. Hän jättää Saaralle kirjeen, jossa kertoo että hänen on lähdettävä ja  

"ettei enää katso olevansa kihloissa Lassin kanssa". 

Irja suuntaa askeleensa erään ystävänsä, Emmin luokse, joka myös on sairaanhoitaja.  Emmin pitäisi lähteä oman potilaansa luokse, mutta hän ei oikein voisi jättää äitiään, joka oli sairastunut, yksin. Niinpä Irja ottaa Emmin potilaan omaksi. Irjan uusi paikka on tohtori Lepänahon kotona, hänen äitinsä hoitajana. Mutta pian Irja saa huomata, että hänen täytyy taas poistua, kun perheen tuttu Elsa tulee mustasukkaiseksi tohtorista Ja alkaa juonia Irjan päänmenoksi. 

Irja suuntaa sairaanhoitajakotiin, josta hänelle osoitetaan uusi paikka, rikkaan rouva Hellmanin luona, jossa hänen tehtäviään on lähinnä seuraneidin ja kamarineidon tehtävät, eikä lainkaan sairaanhoidollisia, mitä nyt lääkkeen antaminen. No, täälläkään Irja ei kauaa joudu olemaan.

"Neiti on sairaanhoitajatar, joka vaeltaa kodista kotiin. Hän viipynee luonani vain - iltaan asti. 

Ilmoittaa rouva Hellman vieraalleen Herra Hillille, joka juuri oli ilmoittanut olevansa iloinen, kun oli saanut tutustua neiti Laineeseen. Ennen lähtöään Irja saa todeta,että rouva Hellmanin tytär Elisabeth on tuo samainen Eila Levä, jota Lassi Lähteinen oli suudellut ja jotka olivat sittemmin avioituneet. 

Irja suuntaa jälleen sairaanhoitajakotiin, kun hän kohtaa  vanhan naisen, joka kysyy: 

"Olisiko neidillä antaa muutama penni? - Mihin mummo niitä pennejä tarvitsisi? - Menisin tästä vähän apteekkiin. Kleini niin vaivaa ja Akelikin on niin kipee. - Mikä Akselilla sitten on? - Toiset pojat tuuppivat katuojaan, sen polvi on turvoksissa.

Irja auttaa mummoa ja lähtee tämän pieneen asuntoon ja tapaa Akselin, jonka polvi on pahan näköinen ja kuumettakin lapsella on. Irja ryhtyy hoitajattaren toimiin ja jää  mummon luokse tehden suunnitelmia auttaakseen kurjissa oloissa elävää naista ja tämän lasta. Mutta, kun Irja kalustaa huoneen, mummo pistää stopin. 

 - Ei! sanoi mummo pontevasti ja katsoi Irja tuikeasti silmiin. - tähän minä en suostu! Neiti kuulee se nyt, ja korja kohta pois kamppeensa! - Mutta mummo kunta! Mummo tuli pöydän ääreen ja hypisteli pöytäliinaa,  --- --- Ei, sanoi hän vieläkin, vaikkei juuri yhtä tarmokkaasti, - vaikka minä köyhä olen, niin minä en salaa varastettua tavaraa. 

Mummo ei ota kuuleviin korviin Irja selityksiä, vaan sanoo, ettei tahdo linnaan istumaan, - minä olen kunniallinen muija! Lopulta mummo aikansa itseään huojuteltuaan saa oivalluksen ja katsoo Irja tarkkaavasti. - Minäpä kysyn herra tohtorilta. --- --- lupasi käydä tänään. Portiasta kuuluu askelia ja ...

Ja kukapa muu tohtori olisi, kuin tohtori Lepänaho, joka ilmoittaa mummolle, että mummo voi olla ihan rauhassa, tavarat eivät ole varastettuja sillä Irja on hänen morsiamensa.,

Pieni sairaanhoitajatar on ihan hauska, hyvänmielen rakkaustarina, jossa on vivahde hengellisyyttä, mutta ei mitenkään paatoksellisesti. Aika on sadan vuoden -takainen Helsinki. Kerronnassa mainitaan Viertotie ja Kaivopuisto. Rakkaustarinahan tämä on. Sairaanhoidollista aspektia on hyvin vähän. Tarinoinnissa on vivahde lystikkyyttä, mikä erityisesti tulee ilmi mummo-osiossa. Naisnäkökulmaa ajatellen mummo on myös kaikkein persoonallisin hahmo. Feminismi on tästä teoksesta kaukana. Se, että naisen turva on miehen käsivarsilla on toki tarinan taustalla nähtävissä, mutta mielestäni ei kuitenkaan ensisijainen motiivi. 

Naisnäkökulma on myös nähtävissä kielellisesti. Kuka enää käyttää vanhaa suomalaista muotoa sairaanhoitajatar? 

Hykerryttävä ilmaisu: tomunimijä

 

Lorna Cook: Surun ja onnen puutarha

 Lorna Cook

Surun ja onnen puutarha

Alkuteos: The Hidden Letters

Suomentanut Nina Mäki-Kihniä

Bazar, 2025

384.

Kansi: Timo Numminen

Saatu kustantajalta arvostelukappaleena 

Takakansitekstin määritelmä "riipaisevasta rakkaustarinasta ensimmäisen maailmansodan pauhussa pitää hyvin paikkansa". Itse odotin kansikuvan perusteella  ja hieman takakansikuvauksenkin perusteella  enemmän puutarhantuoksua ja luonnon voimauttavaa läsnäoloa tarinassa, mutta ei. Odotukset ja lukukokemus eivät oikein kohdanneet toisiaan. Ei sillä. Ei tämä ihan huonokaan lukukokemus ollut. Kartanoromantiikkaa ripauksella epäsovinnaisuutta yhdistettynä 1. maailmansodan uhkakuviin luo puitteet vahvalle rakkaustarinalle, joka ei ehkä ole kaikkein yksilöllisin, mutta ei aivan toisintokaan niistä monista rakkaustarinoista, joita kirjallisuus vilisee.

Tarinan keskiössä on yläluokkaisen perheen tytär Cordelia Carr-Lyon ja Isaac Leigh, joka on maisema-arkkitehti ja puutarhan muutoshommissa Cordelian isällä Pencallick Housessa. He ovat eri yhteiskuntaluokkaan kuuluvia, vaikka itsenäisenä yrittäjänä Isaac ei oikein kuulu myöskään palvelijoihin. Cordelian perheeseen kuuluu paitsi vanhempia, isoveli Edwin ja pikkuveli Clive. Isaacilla on pikkuveli David. Muita tarinan kannalta oleellisia henkilöitä on Cordelian ystävät Millicent Trevelyan ja Tabitha Bowen.

Vielä naisen vauhtiakin enemmän miestä hämmästyttää se, miksi tämä juoksee ohi avojaloin kengät kädessä, niin että satiinisen aamutakin kermanväriset helmat huiskuvat paljaita sääriä vasten. Hän seuraa kulkua katseellaan kasvihuoneen seinustalta, kunnes nainen katoaa puutarhan perimmäisen puurivin välistä koristejärvelle. Nainen on vikkelä. Äänetön. Ja sitten tiessään. Pimeys puiden välissä on nielaissut hänet, ja Isaac räpäyttää silmiään kuin olisi herännyt unesta tai lumouksesta.

Alkuluku on dramatiikan ja huvittuneisuuden yhdistelmää, kun pikkuveljen vedätys saa Cordelian sukeltamaan päätäpahkaa järveen pelastamaan tätä ja tulee itse pelastetuksi. Rakkaus Cordelian ja Isaacin välillä syttyy, sehän on selvä, mutta tämän suhteen kerronta ja rakkauden heräämisessä edetään hienovaraisin liikkein. 

Kerronta on kaikkitietävän kertojan kuvausta vuoroin Isaacin, vuoroin Cordelian näkökulmasta. Miljöö sijoittuu ensin yläluokkaiseen kartanoon Cornwallissa, myöhemmin siirrytään järviseudulle Rose Cottageen, pieneen maalaistaloon. Kerronnassa on paljon dialogia, vähemmän kuvauksellisuutta ja kerronnallista maalailua. Pääpaino on päähenkilöiden mielenmaisemassa, tunteissa. Kerronnassa on paljon ilmaa ja välillä siirrytään ajassa vauhdilla eteenpäin, ei vain päiviä, viikkoja, vaan kuukausia ja jopa vuosilla. 

Cordelian ja Isaacin rakkaus syvenee pikkuhiljaa. Mutta sodan uhka tuo omat varjonsa. Cordelia kiinnostuu puutarhanhoidosta ja syventyy äitinsä puutarhakirjoihin ja alkaa opiskella puutarhanhoitoa kartanon pääpuutarhurin Gilbertin johdolla. Cordelian ystävä Millicent antaa oman panoksensa sotaponnisteluihin ryhtymällä sairaanhoitajaksi.

Kokonaisuutena teos jakautuu kolmeen osioon. Ensimmäinen osa kertoo Cordelian ja Isaacin suhteen kehittymisestä, joka alkaa alkukesällä 1914 ja päättyy, kun Isaac lähtee sotimaan. 

Toinen osa koostuu kirjeistä, joita eri henkilöt lähettävät toisilleen. Näkökulma on paljolti Cordelian. Tämä vaihe päättyy vuodenvaihteeseen 

Kolmas osio vuorottelee jälleen Cordelian ja Isaacin näkökulmilla.  Cordelia ja Isaac suunnittelevat salaista tapaamista ja vihille menoa, mutta Isaacia ei ilmestykään. Tässä vaiheessa Cordelia on nähnyt jonkinlaisen ennenäyn. (En voi olla ajattelematta yhtymäkohtaa Montgomeryn Pieneen runotyttöön).Cordelia vierailee ystävänsä Tabithan luona Rose Cottagessa ja hänen maailmansa järkkyy.   Tämä vaihe päättyy vuodenvaihteeseen 1914/15.

Neljännessä osassa siirrytään ajallisesti vuosi eteenpäin, vuoteen 1916. Cordelia on asettunut asumaan ystävänsä Tabithan luokse Rose Cottageen, alkanut opiskella puutarhakurssilla, ja kun Tabitha kuolee, Rose karkaa Suffolkiin ja jälleen siirrytään ajassa huimasti eteenpäin, vuoteen 1918. Se, että välistä jätetään tapahtumia kertomatta on oleeellinen seikka tarinan juonen kannalta, mutta toisaalta hyvin hämmentävää ja luo, ainakin minulle lukijana hieman uskottavuus- ja loogisuuskysymyksiä. 

Teoksen suomalainen nimi Surun ja onnen puutarha kuvaa hyvin tarinan traagista, kitkeränsuloista luonnetta, kun taas alkuperäisteoksen nimi, The Hiden letters, tuo esiin tarinan etenemisen kannalta oleellisimman puolen: niiden kirjeiden merkityksen, jotka eivät ole saavuttaneet saajiaan.

Surun ja onnen puutarha ei rakkaustarinasta huolimatta ole romantiikalla höystettyä höttöä. Loppua kohden tarina saa lisäkierroksia alun ollessa vienommassa liikkeessä. Yllätysmomentiltakaan ei vältytä ja tässä suhteessa jään hieman mietteliääksi. En voi välttyä ajatukselta, että loppupuolella tarinaa kirjailija on joutunut miettimään, mihin suuntaa tarinaa veisi, kerronnassa on vaihe, joka jää, ainakin omassa lukukokemuksessa vähän löysäksi ja epäoleelliseksi. 

Brittiläisen luokkayhteiskunnan elämä tulee hyvin esille ja muutamat pienet yksityiskohdat tuovat 1. maailmansodan ajan, jos ei erityisen hyvin, niin jollain tavalla kuitenkin esille. Ei ehkä ole niin helppoa nykyajan valossa kuvata 1900-luvun alkukymmenien ajallista ilmapiiriä. Ajankuva jääkin  kerronnassa taustalle. Kerronta on kirjakielistä ja ilmaisulliset eroavaisuudet niisä kirjeissä, joita henkilöt toisilleen lähettävät eivät juurikaan tule esille. Tästä syystä samaistuminen henkilöihin ja heistä "otteen" saaminen jää hieman vajaaksi. Henkilöiden persoonallisuudet nousevat parhaiten esille Cordeliassa ja Tabithassa, jonka vanhemmat, niin sivujuonteena kuin ovatkin jättävät kalsean vaikutelman.

Lorna Cookin kirjoista pidän edelleen parhaimpana hänen teostaan Ystävät, rakastavaiset, viholliset. Surun ja Onnen puutarha ei yltänyt omassa lukukokemuksessani samalle tasolle koskettavuudessaan, vaikka koskettavahan tämäkin tarina on. En kuitenkaan lainkaan epäile, etteikö joku toinen lukija vallan ihastuisi tähän tarinaan. Jos kaipaa rakkautta, hyvää mieltä ja hieman tragediaa sekaan, niin tätä voi suositella. Parasta tarinassa on sen hienovarainen kerronta. 

Ja erityisesti, jos pidät Bronten kotiopettajattaren romaanista, niin vaikka teokset ovat hyvinkin erilaiset niin tyyliltään kuin juoneltaan, niin itse en voinut välttäää ajatusta, että jotain yhteistä teoksissa kuitenkin on. 

Suomennos on sujuvaa, hyvää suomenkieltä, kuitenkin hieman hämmentää, kun näkee silmissään tilanteen, jossa "Cordelia kävelee teetarjottimelle". 

Muualla blogeissa:

Kirjasähkökäyrä:  Rakkautta sodan mielettömyydessä

Kirjojen kuisketta:  Ihasttuva lukukomus, jossa tunteiden syvyys kosketti

Fiona Valpy: Sypressisokkelo!

Fiona Valpy

Sypressisokkelo

Alkuperäisteos: The Cypress Maze

Suomentanut Johanna Laitila

Otava, 2025

330 + 1 s.

Kannen suunnittelu Emma Rogers 

Teoksen johdantona on ote Danten Jumalaisen näytelmän ensimmäisestä laulusta (suomentajana Eino Leino). Elomme vaelluksen keskitiessä ma harhaelin synkkää metsämaata polulta oikealta poikenneena. Teoksessa on muitakin viittauksia kyseiseen keskiaikaiseen teokseen, ja täytyy sanoa, että jos jonkin kipinän tämä teos minussa herätti, niin uteliaisuuden ja tietyntasoisen kiinnostuksen tuohon teokseen, jota sen klassikkoaemastaan huolimatta en ole aiemmin lukenut.  

Samoin, kuin Danten teoksessa, on tämänkin teoksen päähenkilö nimeltään Beatrice. Tai yksi päähenkilöistä. Kuka johdattaa ja ketä ja mistä minne, on taas toinen kysymys, jota voi miettiä, vaikkakin tämä johdatus tematiikka uodaankin heti alussa esille.

"Nyt minä kuitenkin tiedän, että vielä on toivoa. Elämää kuoleman jälkeen. Tiedän, että on mahdollista löytää tiensä surun piinaavan sokkelon läpi. Beatrive Crane oli se, joka näytti minulle tien."

Tarina sijoittuu Italian Toscanaan. Kerronnallisesti kuljetaan kahdessa tasossa. Nykyajassa (2015-2016) seurataan nuoren englantilaisen Tessin surutyötä miehensä avustetun itsemurhan jälkeen. Hän saapuu Italian Toscanaan Villa delle Columben kartanoon, jota hoitaa jo iäkkääksi tullut Beatrice Crane. 

Beatrice Crane on isoäitini  vanha koulutoveri. Kauan sitten heidät molemmat oli passitettu melkoisen ankaraan skotlantilaiseen sisäoppilaitokseen Pohjanmeren rannalla, ja pakoni Italiaan oli järjestänyt nimenomaan mummi. Kai hän oli nähnyt, miten vaikeaa minun oli lähtösi jälkeen päästä taas jaloilleni perheeni tukahduttavassa syleilyssä.

Tess on siis leski, joka kertoo tarinaa omasta näkökulmastaan minä-kertojana kuolleelle miehelleen, jonka äänen hän aika ajoin "ikäänkuin kuulee", toisin sanoen keskustelee tämän kanssa. Toisena aikatasona kuljetaan sotavuosissa, kertojana Beatrice, joka kertoo tarinaansa Tessille kaikkitietävänä kertojana. Beatrice on saapunut Italiaan ennen sodan syttymistä kotiopettajaksi. Kun sota sitten syttyy, hänet vangitaan vihollismaan edustajana, mutta vapautetaan jonkin ajan kuluttua. Miettiessään, mihin hän nyt voisi mennä, Beatrice tapaa Punaisen Ristin kautta Francescan, joka ottaa tytön hoteisiinsa Villa delle Columbeen, jossa hän asuu miehensä Edoardon kanssa. Palvelijoina kartanossa on Silvana ja Carlo, joilla on Gio-niminen poika. Tärkeä henkilö on myös Umberto, joka kannattaa Mussolinia ja on Edoardon poliittinen vastustaja. 

Tarinaa kuljetetaan siis kahdessa aikatasossa. Toisessa käydään läpi Tessin surutyötä, toisessa seurataan elämää ja selviytymistä sota-ajan Italiassa. Näitä aikajaksoja yhdistämään saapuu Marco, juutalaisen Alfredo Verluccin poika. Francesca on jättänyt kartanon perinnöksi tälle sodan melskeissä kadonneelle juutalaiselle pojalle, joka on sota-aikana asunut kartanossa monien muiden italialaisten lasten kanssa. Alfredoon vain ei ole saatu yhteyttä ja syy selviää, kun Marco saapuu paikalle. 

Sypressisokkelo on osin tuttua Valpya sotateemoineen ja vastarintataisteluineen, osin tämä on hyvin erilainen tarina kuin aiemmat lukemani Valpyn teokset. Juoni toki veti ja imaisi sisälle tarinaan, jonka henkilöihinkin kyllä samaistui, vaikka ei kaikessa heidän tekoihinsa mieltynytkään, mutta pienen Alfredon kohtalo jätti ikävän sivumaun, vaikka se kuinka olisi tarinan juonen kannalta kuinkakin perusteltu. Olisin toivonut Alfredolle hieman onnellisemman selviytysmistien, kuin mitä se nyt oli.

Fiona Valpyn Sypressisokkelo käsittelee suuria teemoja suurella sydämellä. En kuitenkaan ihan täysin tykästynyt. Tämä ei ollut yhtä jäntevä kuin esim. Casablancan tarinankertoja. Esimerkiksi se, että yli yhdeksänkymmenvuotias vanha nainen on kartanonhoitajana vastaten sen toiminnasta herättää kysymyksiä. Samoin kuin lantiomurtumien paranemisvauhti. Toisaalta sitkeys tulee hyvin esille tässä elämää nähneessä vanhassa ikäneidossa. Myös Palio-hevosteema jää jotekin irralliseksi ja kuin "ilmasta heitetyksi", vaikka hevosiin on teoksessa aiemminkin viitattu.  Teoksen pääteema kuolemasan liittyen hankasi myös omia arvojani vastaan, mikä olikin suurin syy siihen, että en kaikilta osin tähän teokseen "liimautunut".

Tämä oli kuitenkin ihan antoisa lukukokemus, jossa on niin jännitystä kuin arkista touhua ja selviytymistaisteluakin rikoksesta puhumattakaan. Ajatuksia herättävä ja tunteita nostattava tarina niin  hyvässä ja pahassa. Kiitos siis kustantajalle arvostelukappaleesta.

--

 Helmet 2025 -lukuhaaste kohta 33. Kirjassa ratsastetaan

 

Trude Teige: Isoäiti tanssi sateessa!

 

Trude Teige

Isoäiti tanssi sateessa

Alkuperäisteos: Mormor danset i regner

Suomentanut Saara Kurkela

WSOY, 2025

Kun Tekla kääntyi palatakseen Mamsellin talolle, venäläinen sotilas ilmestyi hänen eteensä. Teklan ensimmäinen ajatus oli juosta pakoon, mutta mies hymyili ystävällisesti ja ojensi hänelle sanomalehtipaperiin käärittyä pakettia. - Ottakaa siitä, mies sanoi ja astui askelen lähemmäs. Tekla perääntyi. - Ottakaa vain, mies toisti rauhallisesti. Tekla ojensi epäröiden kätensä, ja mies laski paketin siihen. Paketissa oli lihanpala. Ja ennen kuin Mamselli ja Otto olivat edes nousseet, Teklalla oli valmiina iso kattilallinen lihakeittoa, jossa oli perunaa, porkkanaa, naurista, tulppaaninsipulia, voikukkaa ja suolaheinää.

Trude Teigen Isoäiti tanssi sateessa on tämän vuoden uutuuskirjoja. Aiheeltaan teos ei ole uusi. Sotaa, rakkautta ja traumoja on käsitelty teoksissa aiemminkin. Teoksessa on kuitenkin tuotu esiin uutta näkökulmaa toisen maailmansodan aikaisiin tapahtumiin, erityisesti sodan loppuvaiheessa, kun saksalaiset perääntyivät ja venäläiset joukot saapuivat Dimmeniin. Takakansitekstin mukaan  tämä teos on "helppo lukea, mutta vaikea unohtaa". Minä sanoisin, että ei tämä kovin helppo ollut lukea, välillä kuvaus oli hyvinkin raadollista, kuvausta, jonka mielellään unohtaa. Ei sillä, kyllä tämä oli helppolukuinen, selkeästi johdateltu, kerronnallisesti kahdessa tasossa kulkeva tarina, jota seuraavassa avaan Helmet 2025 -lukuhaasteen avulla hieman enemmän.

Kirjan päähenkilö on nuorempi kuin sinä. Teoksen päähenkilö on Tekla, norjalainen 18-vuotias neitonen, joka asuu norjalaisella maatilalla. Eletään toisen maailmansodan loppuvuosia. Toinen aikataso on nykyaika. Teklan tyttärentytär Juni on perinyt isoäitinsä talon, on paossa väkivaltaiselta mieheltään ja löytäessään isoäidistään kuvan saksalaisen sotilaan kanssa, alkaa miettiä isoäitinsä elämää. Kirjassa etsitään ratkaisua arvoitukseen, näin voi siis sanoa, kun Juni matkustaa uuden ystävänsä Georgin kanssa Saksaan selvittämään isoäitinsä vaiheita. Juni etsii myös vastausta omiin sukujuuriinsa, kuka on hänen isänsä? Voi siis sanoa, että Kirjassa on isä ja tytär, vaikka isät jäävät  äitien taustalle. Kirja, jossa on sukupuu tai hahmoluettelo. Varsinaista sukupuuta  tai hahmoluetteloa ei ole, mutta sukupolvet tulevat hyvin esille: Tekla ja Otto / Konrad - Tytär Lilla - Tyttärentytär Juni.

Hyvän mielen kirja tämä ei todellakaan ole. Teoksessa on väkivaltaa, elämän kolhuja, mutta myös toivoa ja eteenpäin pyrkimistä, rakkautta. Kirjan päähenkilö tekee huonoja valintoja. Näin voi mielestäni sanoa. Mutta myös oikeita valintoja.

Kirjassa on konflikti, useampikin. Tekla joutuu konfliktiin perheensä kanssa, kun menee ja rakastuu saksalaiseen vihollissotilaaseen, menee tämän kanssan naimisiin ja muuttaa tämän kanssa Saksaan. Kirjassa on häät tai hautajaiset. Hautajaisetkin taustalla häälyy, kun konflikteja tulee vastaan myös Dimmenissä, kun pariskunta joutu tekemisiin venäläisten vapauttajamiehittäjien kanssa. Konfliktien seurauksena Kirjassa hoidetaan ihmistä.

Kirjassa on ilkeä tai paha naishahmo, no, ohimennen, sivuhahmogalleriassa tällaiseen viitataan. 

Kirjailija on työskennellyt kirjastossa, hmm! Kirjailija on ammatiltaan norjalainen televisiotoimittaja. Ehkä hän ei ole kirjastoammattilainen, mutta ehkä hän on tätäkin teosta kirjoittaessaan joutunut "työskentelemään" kirjastoissa etsiessään lisätietoa historiaan liittyvistä aiheista. Kirjailija on maasta, jossa haluaisit käydä. Norjan vuonoilla ja tuntureilla olisi kyllä hienoa päästä käymään. 

Kirjassa ajaudutaan haaksirikkoon. Henkilökohtaisissa suhteissaan teoksen päähenkilöt joutuvat tavalla tai toisella haaksirikkoon. Tekla suhteessaan perheeseen ja ehkä hieman tyttäreensä Lillaakin (Junin äitiin), Juni taas suhteessa puolisoonsa, josta haluaa avioeron.

Kirjassa on muusikko. Saksassa, pyrkiessään saamaan tietoa paluumahdollisuuksistaan Norjaan, Tekla tapaa Nielsin, josta mainitaan, että hän olisi ollut "Hitlerin lempioskesterin kapelimestari", mistä syystä Niels ei saa papereita, joiden avulla hän voisi saada töitä, nyt hän joutuu elämään kadulla miten parhaaksi taitaa.  

Kirjassa lomaillaan, No ei todellakaan. Tämä on kaikkea muuta kuin lomailua. Pidät kirjan nimestä. Kyllä. Teoksen nimi on hauska. Sateessa tanssiminen on toivon ilmaus. Teoksessa sadetta kuvataan suosionosoituksina. 

Kirjassa tehdään laittomuuksia, enemmän ja vähemmän pakottavista tai ei niin pakottavista syistä. 

Kirjassa ratsastetaan. Teklalla on ollut kotona Norjassa hevonen Haakon. Hevosten hoitotehtävissä Tekla on Ottoonkin tutustunut. Otto osaa käsitellä hevosia. Myös Dimmenissä on hevosia ja Tekla  pääsee ratsastamaan ja auttamaan hevostenkäsittelyssä Otolta oppimillaan keinoilla.

Tämä Kirja on julkaistu vuonna 2025 ja on siis tämän vuoden uutuuskirja. Kansipaperit on suunnitellut Ville Laihonen. Ja huomaankin nyt, että Kirjan kannen pääväri on vihreä. 

Vaikka  tämä teos kävisi, kuten edellä huomataan, aika moneenkin Helmet-haasteen kohtaan, tai on sopimatta, pistän tämän kohtaan  50: Kirjaa on suositellut kirjaston työntekijä, joskin ex-sellainen. Annelin lukuvinkit.  "Tekemällä tehty romanssi ei vähennä tarinan arvoa". 

Myös Hemulin kirjahylly olisi toivonut Junin selvittelevän asioita toisin,  yhdessä seitsemänkymppisen Alfredin kanssa

  

Elisabeth Goudge: Vihreän delfiinin maa

Elisabeth Goudge

Vihreän delfiinin maa

Alkuteos: Green Dolphin maa

Suomentanut Liisa Vesikansa-Saarinen

WSOY, 1959 (6. painos)

730 s.

 

 

 

 

Octavius ja Sophie Le Patourellin perheeseen kuuluu kaksi tytärtä, Marianne ja Marguerite. He asuvat  syrjäisellä saarella Englannin kanaalin myrskyisimmässä kolkassa,

Marianne ja Marguerite ovat hyvin erilaisia luonteiltaan. Mariannella on "ainainen nälkä", kaipuu jostain kaukaisesta, saavuttamattomista satulinnoista.

Niin pian kuin tytölle yritti osoittaa myötätuntoa, hän väisti sen kuin vauhko hevonen. Ei ollut toista tyttöä, joka olisi tarvinnut niin paljon ymmärtämystä, mutta toiselta puolen oli vaikeata päästä häntä niin lähelle, että ymmärtäminen olisi ollut mahdollista. Hän sulkeutui jonkinlaiseen rasiaan. --- --- Marianne oli kuusitoistavuotiaana keijukaismaisen hento olento, jolta kokonaan puuttui vanhempiensa kauneus. 

Jos ei ollutkaan kaunis, oli Marianne älykäs. Toisin kuin Marianne, jolla oli mustat silmät, hänen viisi vuotta nuorempi siskonsa Marguerite oli kaunis sinisine silmineen. Hyväntuulinen, nauravainen, elämää rakastava.

Niin kuin kirkas vesi tulviessaan yli joen uoman pesee pois lian ja tekee raikkaaksi ja jumalallisen kauniiksi kaiken, mikä sen läpi kuultaa, niin näkyi maailma puhtaana ja kauniina Margueriten oman läpikuultavan vilpittömyyden, puhtauden ja sisäisen kirkkauden kuvastimessa.

Eräänä päivänä sisarukset saavat luvan mennä ulos, mutta vain pihalle. Alas kadulle ei saa juosta. Mutta tytöt menevät ulos portista, alas Vihreän Delfiinin kadulle seikkailuun, joka muuttaa heidän elämänsä suunnan. He tutustuvat tohtori Edmond Ozanneen ja hänen poikaansa Williamiin sekä Vanhaan Nickiin, joka oli papukaija.

William oli hauskannäköinen, ylitsevuotavan ystävällinen, huolettoman hienostunut poika, joka vaistomaisesti tiedosti sopivaisuuden rajat. Hän oli, vaikka olikin epäsiisti ja vetelä, silti herrasmiesmäisempi kuin isänsä. William oli iältään Marianne ja Margueriten välistä, eli siis 13-vuotias.

Tästä asetelmasta alkaa tämä kolmiodraama, jonka vaiheita kirjailija kuvaa yli neljäkymmenen vuoden ajan. Marianne rakastuu Williamiin ja päättää, että hän menee naimisiin tämän kanssa ja "pelastaa" tämän. William rakastuu puolestaan Margueriteen ja Margueritekin rakastaa Williamia. 

Tärkeä henkilö tarinassa on myös kapteeni O´Hara, johon William ja Marianne tutustuvat seikkailessaan kahdestaan merenrannalla ja nähdessään Valkoisen, sulavalinjaisen laivan, jonka nimi on myös Vihreä Delfiini. Marianne, joka on lukenut paljon tietää, että laiva on klipperi ja he soutavat yhdessä laivan luokse. 

Paitsi kapteeni O´Haraa lapset tekevät tuttavuutta rujoon merimieheen Natiin.

Vihreän delfiinin maa on hyvin psykologinen kolmiodraama, joka ei kuitenkaan pääty täysin onnettomasti, vaikka dramatiikkaa ja erilaisia elämänkohtaloita tarinaan mahtuukin. Tarinaa viedään eteenpäin kaikkitietävän kertojan  kautta, hieman näkökulmaa vaihdellen. Kerronnallisesti tarina jakautuu neljään kirjaan, ja nämä puolestaan on jaoteltu osiin, jotka puolestaan on jaoteltu numeroituihin lukuihin.

Tarina alkaa siis Englannin kanaalisaarelta ja päähenkilöiden lapsuudesta ja nuoruudesta. Toinen osa vie Uuteen Seelantiin, jonne William, josta on tullut, Mariannen älyn ja viekkaan suunnittelun avulla, merimies Englannin kuninkaalliseen laivastoon, asettuu asumaan kohtalokkaan kiinanreissun seurauksena.

Ehkäpä et muista, poikani, sanoi vanha mies, että kun seitsemän vuotta sitten istuimme tällä tavalla, toinen toisella, toinen toisella puolen tätä samaa pöytää, kerroin sinulle merimiesjutun tai ehkä parikin Uudesta Seelannista. - Niin, kyllä muistan, sanoi William. - Ajattelit silloin kuunnellessasi juttujani, että se oli hieno maa. Sanoit, että sen pitäisi kuulua Englannille. - Niin, sanoi William tylsästi, mutta kuin kaukaisena unena hän muisti, kuinka ajatus tuosta kauniista maasta silloin oli  värähdyttänyt häntä. Hän muisti kauripuut ja  miehen olkapäähän saakka ulottuvat korkeat sananjalat. Hän muisti kapteeni O´Haran sanoneen, että ihminen siellä voi hengittää, ja hän muisti kertomuksen lähetyssaarnaajasta, joka oli kietonut takkinsa ympärilleen ja nukkunut jouluiltana ihmissyöjien keskellä ilman minkäänlaista asetta, ja kuinka nämä eivät olleet tehneet hänelle mitään pahaa. Hän muistsi kukkaset ja linnut ja lumihuippuiset vuoret.

Toisessa kirjassa tapahtumia seurataan niin Williamin kuin tyttöjenkin näkökulmasta. Tapahtuu odottamaton käänne, jota en itse ainakaan osannut odottaa, mutta joka kuitekin oli odotettavissa. Tyttöjen isä Octave saa yllättävän kosiokirjeen Williamilta. William, joka rakastaa Margueritea pyytää kuitenkin vaimokseen Mariannea.

Kolmannessa  kirjassa Williamin perhe on kasvanut tyttärellä, joka on saanut nimen siskosten mukaan, mutta jota kutsutaan Veroniqueksi. Uudessa Seelannissa William on ystävystynyt mm. Tai Haruru nimisen valkoisen miehen kanssa. Tai Haruru puolestaan on jättänyt valkoisen miehen nimen, tutustunut maoreihin ja elänyt osittain heidän kanssaankin. William ja Tai Haruru ovat tehneet puukauppaa. Brittiläisen siirtokunnan ja maorien välillä on kuitenkin alkanut olla selkkauksia  ja Williamin perhe joutuu maorien vangeiksi.  Maoreja ei kuitenkaan kuvata vain villeinä, vaikka kolonialista aikaa kuvataankin.  Kerronnassa on paljon maorinkielistä sanastoa ja kulttuurisia yksityiskohtia.

Neljännessä osassa Williamin perhe muuttaa ensin U-S:n pohjoissaarilta eteläsaarelle lampaita kasvattamaan ja lopulta William ja Marianne, jo elämänsä ehtoossa muuttavat takaisin lapsuutensa kanaalisaarelle, jossa Marquerite, josta on vanhempiensa kuoleman jälkeen tullut katolinen nunna, on elänyt viimeiset vuodet luostarin abbedissana. 

Löysin tämän teoksen äärelle selaillessani nettiantikvariaatteja etsien kirjaa, jonka nimessä oli sana vihreä tai jonka kannet olisivat vihreät. Teoksen miljöö kuulosti kiintoisalta ja varasin kirjan kirjaston kaukolainana. Ja olihan tässä paljon kiinnostavia aspekteja. Teoksen ajallinen miljöö on viktoriaaninen aika 1800-luvun alkupuolelta sen loppupuolelle. Teoksessa on niin maanviljelystä kuin merenkulkua (purjelaivojen aika vaihtumassa höyryaikaan), on aristokratiaan ja köyhyyttä, luonnonoloja maanjäristyksistä vuorovesiin. Teoksen jaottelussa kukin osa alkaa jollain lainasitaatilla, runolla tai raamatunlauseella. Omassa kategorisoinnissa en pidä tätä kuitenkaan hengellisenä teoksena sanan varsinaisessa merkityksessä. Teoksessa on kuitenkin raamatullisia viittauksia (suoria tai epäsuorempia) ja hengellisiä pohdintoja. Transendentaalisuuden, näkyvän ja näkymättömän todellisuus on läsnä kerronnassa ja oleellinen osa aikaa ja tarinaa. Raamatun termiä pelastuksesta käytetään ei vain hengellisessä merkityksessä vaan laajemminkin. Vrt ihmisluonteiden tuhoavuus tai myönteinen vaikutus. 

Etsin siis kirjaa vihreän värin perusteeella. Mikä onkin teemallisesti yllättävää, onkin värien kuvauksessa. Vihreä on Mariannen väri,  ja Marianne onkin suurimmaksi osaksi kerronnan pääosassa Williamin ohella Margueriten jäädessä taaemmaksi. Silti sininen väri (Margueriten väri) mainitaan useammin, todella useammin, kuin vihreä.

Hauska yhteensattuma oli, kun lainattuani tämän teoksen, löysin ostamastani vanhasta aikakausilehdestä mainoksen tästä teoksesta (katso kuvakollaasi teksin alussa) 

Ei hassumpi lukukokemus, vaikka veikin aikaa.  Kyllä tämä kannattaa nostaa unohduksen suosta esille tai muista kätköistä pölyttymästä. Joitakin pieniä yksityiskohtia jäin miettimään, kuten voiko lapsella olla siniset silmät, jos toisella vanhemmista on ruskeat ja toisella mustat silmät tai kuinkahan kauan papukaijat voivat elää. Vanha Nick kulkee matkassa koko tarinan ajan. 

Erityismaininnat näille ajatuksille:

"Kauneus on haurasta kuin kehrätty lasi" ja "Sivistys on elämän arvostamista".

--

Helmet 2025 -lukuhaate kohta 8. Kirjan kannen pääväri on vihreä tai kirjan nimessä on sana vihreä.

J.O. Curwood: Pohjolan kukka

J.O. Curwood

Pohjolan kukka

Alkuteos The Flower of  the North

Suomennos V.M. (Väinö Meltti)

Karisto, 1945

195 + 1 s.

Hän työnsi kätensä syvälle taskuihinsa, jollainen temmpu aina oli viimeisenä, vakuuttavana todistuksena hänen  neuvottomuudestaan, ja asteli hitaasti ympäri huonetta. Pöydällä oli kaksi kirjaa. Toinen, haalistuneihin punaisiin nahkapaperikansiin sidottu, oli muuan kreikkalainen lukemisto, toinen taas Drummondin "Ihmisen nousu". Seinään päin käännetyn kuvan alla, sirosti leikatussa kaapissa, oli tosiia kirjoja. Hän loi pikaisen simäyksen kirjojen nimiin. Siinä oli joukko ranskalaisia romaaneja, Elyn "Sosialismi", Sir Thomas Mooren "Utopia", St. Pierren "Paul ja Virginia" ja kymmenkunta muuta teosta, kuten Balzacin ja Hugon romaaneja ja Danten "Divina Commedia.

Curwoodin Pohjolan kukka on ensisijaisesti rakkaustarina, toissijaisesti erä- ja seikkailukertomus. Teoksen päähenkilö on Philip Whittemore, joka on suunnitellut kalastusyhtiön perustamista jonnekin Pohjoisen Kanadan järviseuduille. Hänellä on ystävä Gregson, joka on taiteilija, ja joka ehkä tästä syystä kuvataan "tyttömäisen herkiksi kasvoiltaan". Teos alkaa Gregsonin kuvauksella unohtumattomasta naisesta, jolla on  "sellaiset hiukset". 

Myös Philip tapaa unohtumattoman naisen Jeannen. Onko Jeanne Gregsonin tapaama unohtumaton nainen? Philip katselee taiteilijaystävänsä luomaa kuvaa naisesta mietteliäänä.

Philipin suunnitelmat kalastusyhtiön suhteen saavat kuitenkin vastaansa salaperäisiä voimia, jotka yrittävät vallata yhtiön. Kuka lopulta on näiden toimien takana. 

Tämä ei ollut ihan parasta Curwoodia. Hieman jäin mietteliääksi ajallisen miljöön suhteen. Tekstin lomassa mainitaan auto. Joko 1800-luvun puolella oli autoja? Vai olisiko ajallinen miljöö sittenkin jo 1900-luvun alkuvuosikymmentä. Tästä ei oikein pääse perille. Goodreadsin mukaan teos on alunperin ilmestynyt 1912, joten tätä taustaa vasten ajankuvakin ehkä on samaa luokkaa.

Tekstiotteessa mainitut teokset otin esimerkkiteksiotteeksi miettiessäni ajallista kytköstä.  Toisaalta teoksissa mainitut kirjallisuusviitteet ovat aina kiehtova yksityiskohta, johon voi kiinnittää huomiota. Hieman selviteltyäni mainittujen teosten syntyaikoja ne  lienevät ensisijaisesti valittu kuvaamaan omistajansa  oppineisuutta ja hyvää kasvatusta. Klassikkoteoksia menneiltä ajoilta, joista nuorin lienee Victor Hugo. Kirjat kuuluvat Fort o'Godin erämaalinnakkeessa asuvalle herra D'Arcanbalille, jonka elämää varjostaa perhetragedia, joka onkin kalastusyhtiön ympärillä pyörivän salaliiton ohella teoksen varsinainen punainen lanka. 

Teos päättyy mielestäni hieman vajaasti.

Philip vapisi. Jeanne astui huoneen poikki hänen luokseen ääneti ja hiipi hänen syliinsä.  Ja sitten  Fort o¨Godin isäntä kääntyi verkalleen heihin päin ja ojensi molemmat suuret kätensä. "Rakkaat lapseni" sanoi hän.

Entä sitten? Mitä sitten tapahtui? Itse lukiessani jäin viime sanoiksi toistamaan tuon "rakkaat, rakkaat lapseni". Siihen olisin ollut tyytyväisempi. Kerronta on muutenkin teoksessa hyvin yksinkertaista. Kertovasti etenevää, jossa on kyllä dialogia mukana, mutta ei juurikaan luonnonolojen kuvailua tai tunnetilojen ilmaisuja. Dramatiikkaa tapahtumiin tuo muutamat tapahtumat ja hirmuinen koskenlaskukohtaus, josta päähenkilö hädin tuskin selviää hengissä. Mutta mitään suuria maalailuja tässä ei ole ja tapahtumakuvauksetkin jäävät yksinkertaisiksi eikä kovin moniulotteisiksi. Lopputulema on hieman sekava ja jotkin tapahtumat jäävät osin epäselviksi. Mielikuvitus ja luetun siirtyminen lukijan mielessä kuviksi jää vaillinaiseksi ja tätä jäin kaipaamaan.

Pohjoinen 2024 -lukuhaaste kohta 12 Kirjassa nukutaan ulkona, teltassa tai autiotuvassa 

Florence Barclay: Valkeat sisaret

Punainen  ja valkoinen ruusu liittyvät teoksen juoneen

 

Barclay: valkeat sisaret

Alkuteos: 

The White Ladies of Worcester: A Romance of the Twelfth Century

Suom. Toivo Wallenius

WSOY, 1919

Luettu Projekti Gutenberg -versiona

Florence Barclayn Valkeat sisaret tai Valkoiset sisaret sijoittuu kahdennelletoista (1100)-luvulle, ritarien ja ristiretkien aikaan. Teoksen päähenkilö on Mora D'Norelle, nuori englantilainen aatelisnainen, joka sisarpuolensa pettämänä uskoo kihlattunsa Hugh D'Argenten pettäneen hänet ja ottaneen toisen puolison. Mora menee Worcesterin Valkoisten sisarten luostariin ja nousee luostarin priorittareksi eli johtajaksi. 

Maallikkosisar Mary Antony on vanha, hieman erikoinen henkilö, ilmeisesti keittiöllä töissä, joka rankaisee henkiöitä laittamalla keittoihin jotain , mikä ei sinne kuulu. Mary Antonyllä on tapana ruokkia pientä punarintasatakieltä ja tarkistaa nunnien lukumäärä herneiden avulla heidän liikkuessaan kappelin ja luostarin välillä. Erään kerran hän saa yhden henkilön liikaa. Kuka on tuo ylimääräinen henkilö?

Mary Antony puhuu asiasta priorittarelle:

Hänen huulensa liikkuivat, ikenet kalisivat vastatusten; silmissä pälyvä pelko anoi apua "Kaksikymmentä Valkoista sisarta lähti messuun", kuiskasi vanha maallikkosisar. Niitä on palannut yksikolmatta" ---- ja hänen kerallaan tuli jäätävä tuulenpuuska ja rajusään synkeys.

Sisar Agatha raukka on  palannut joukkoomme. Näin hän uskoo.

Mora-prioritar ottaa asiasta selvää ja saa todeta, kuinka

hilkan pudotessa alas prioritar näki edessään kasvot, joita hän ei ollut odottanut näkevänsä jälleen elämässä — sen miehen kasvot, joka muinen oli ollut hänen lemmittynsä "Hugh!

Ritari Hugh D'Argente on palannut ristiretkeltä Pyhästä maasta ja saanut kuulla, että Mora on luostarissa. Huhg on edelleen naimaton, rakastaa Moraa syvästi ja haluaa hänet puolisokseen. Mutta kuinka saada Mora pois luostarista? Mora on päättäväinen uskossaan ja luostarilupauksessaan.

Kuvaan ilmestyy Worcesterin piispa, joka tuntee hyvin niin Hugh:n kuin Morankin. Piispa saa kuulla dilemmasta ja alkaa toimia. Hän hankkii paavilta erityisluvan Moralle, jonka Mora tallaa jalkoihinsa, mutta paperi on ollut vain jäljennös. Mora taistelee maallisen ja taivaallisen kutsunsa välillä, mutta antautuu lopulta, kun saa kuulla Mary Antonyn näyn, jonka tämä on nähnyt. 

Rakkaus, kutsumus, petos, siinä teemoja, joista tämä teos on koostettu. Erityisesti korostuu petos. Voiko toinen petos tehdä tyhjäksi toisen petoksen? Teoksen moraalipohdinnat ovat mielenkiintoisia, erityisesti piispan, joka on itsekin rakastunut Moraan ja haluaa vain tämän onnea ja mielen tasapainoa. 

Teos on vanha ja kieli sen mukaista. Toisaalta jotkut sanavalinnt, kuten murkina pompahtaa esiin tekstistä poikkeavina ja epäluontevina, varsinkin kun sana kuudan on  runollista kieltä ja kuvaus muutenkin on osin romanttista ja tunteikasta, vaikka mukaan toki mahtuu kaikenlaista sekamelskaa ja nunnakunnan joukossa tapahtuvaa tunteenpurkausta. Murkina vain kuulostaa sanastossa niin poikkeavalta. 

Tulkaa, tyttäreni", lausui piispa hilpeästi. "Me kirkon ihmiset, me tunnemme näiden  varhaisten hetkien arvon, murkinoikaamme yhdessä."

Toisaalta tekstissä on kohtia, jotka pistävät hymyilyttämään, kuten tämä:

Eivät mitkään luostarin muurit voisi kauan erottaa toisistaan huulia, jotka olivat kohdanneet toisensa ja imeytyneet toisiinsa molemmin-puolisen tarpeen kiihdyttäminä. 

Mielenkiintoinen on myös  kuvaus taimenten kutkuttamisesta. Pitkävillainen-sana mietitytti. Se ei tarkoittanut pitkävillaista lammasta vaan oli jonkinlainen laatusana kuvaamassa ihmisen luonnetta, näin ymmärsin, mutta millainen on pitkävillainen ihminen?

Koska kyseessä on katolisuuteen ja luostarielämään sijoittuva teos on sanastossa myös paljon sanastoa, joka avautuu vain asiaan perehtyneille, kuten: skapulario, refektorio, klerestorios, veliinipaperi. Myös latinaa löytyy: "Levavi oculos meos in montes", tai "Benedictio Domini sit vobiscum" 

Luin tätä vähin erin muiden lukemisten ja tekemisten lomassa ja aikaa kyllä meni ennen kuin sain tämän loppuun. Ei tämä ihan tyhjänpäiväinen teos ole. Toivoisin jopa, että tästä tulisi uudistettu suomennos. Esimerkiksi "Erinomaisen hienon tuoksun leyhkä" voisi tällöin saada uusia hienoja sävyjä. Teosta löytyy kyllä antikvariaateistakin useampinakin laitoksina, joista ruusuin koristettu punakantinen painos miellyttää kovastikin taiteellista silmääni.

Tässä viellä muutamia lausahduksia, jotka nousivat tekstistä.

Tyhjät päät särkyvät helposti kuten tyhjät munankuoretkin.

Elävissä kuolee jotakin aina kun he puhuvat pahaa kuolleista.

Minulla on joukko vanhoja teoksia katsastettuna Gutenbergista, jotka kiinnostaisivat, mutta täytyy sanoa, että tietokoneen näytöltä ei ole lainkaan yhtä luontevaa lukea kuin kirjasta. Omat hyvät puolensa toki on sillä, että on tällainen palvelu kuin Projekti Gutenberg.

Seinäjoen kaupunginkirjasto lukuhaaste 2024, Tunteet, kohta 5: hengellisyys. Tässä oli vahvan katolisuuden ohella jotain kirkasta ja pyhää, jonka protestanttikin voi jakaa.

Yukio Mishima: Aaltojen pauhu!

 

Yukio Mishima

Aaltojen pauhu

Alkupräisteos: Shiosal

Suomennos enganninkielestä (The Sound of Waves) Irmeli Nykänen

Otava, 1960

221 s.

Aloitus: Uta-jimalla - Laulusaarella  - on vain noin tuhatneljäsataa asukasta ja sen rantaviiva on hieman alle kolmen mailin pituinen. 

Päähenkilö: Shinji on 18-vuotias nuorukainen, ikäisekseen pitkä ja hyvin kehittynyt nuorukainen, jonka iän vain aurinko ilmaisu. Shinji on auringon tummaksi paahtama. "Aurinko ei voi polttaa kenenkään ihoa tummemmaksi kuin se oli hänen ihonsa polttanut." Shinjin äiti oli leski, köyhä helmien sukeltaja. On Shinjillä pikkuvelikin. 

Shinjistä mainitaan , että hän pystyi uimaan kotisaarensa ympäri viisi kertaa pysähtymättä. Uta-jima on eristäytynyt pieni saari. Alussa mainittu vajaa kolme mailia olisi kilometreissä 3 x 1 609 (maili noin pyöreästi) on  4,827 km. Viisi kertaa tämä olisi vajaa 25 km. Kuka sellaiseen suoritukseen pystyy on jo teräksinen kaveri. 

Shinji on töissä kalastaja-aluksella Taihei-marulla, jonka omistaa Jukichi Omaya. Eräänä päivänä Shinji näkee satamassa nuoren tytön joka on Teru-sedän (Terukichi Miyata) tytär, jonka tämä on antanut ottolapseksi. Kun Teru-sedän ainoa poika kuolee, hän kutsuu Hatsuen takaisin ja ottaa tämän uudelleen perheluetteloonsa ja naittaa tämän saadakseen näin itselleen pojan.  Teru-setä on yhteiskunnallliselta asemaltaan korkeammalla kuin Shinji  perhe. 

Shinji ja Hatsue rakastuvat. Mutta heidän onneaan varjostaa paitsi yhteiskunnallinen eriarvoisuus myös Yasuo-niminen nuorukainen, joka myös on luonut katseensa Hatsueen ja Teru-setä haluaa Yasuon Hatsuen puolisoksi. Majakanvartijan tytär Chiyoko puolestaan on luonut katseita Shinjiin. Chiyoko on epävarma itsestään ja tuntee kateutta kaunista Hatsueta kohtaan.

Ajankuva: Mietin hieman mitä aikaa tässä kuvataan. Ennen sotaa, sodanjälkeen vai jo lähempänä nykyaikaa. Vastauksen tähän sain teoksen loppupuolella. Shinji ja Hatsue ovat joutuneet eroamaan Terukichin saatua selville salaisen kirjeviestinnän ja tapaamisen. Shinji ja Yasuo ovat töissä rahtilaivassa "riisiä pesemässä". Toisin sanoen miehistymässä. He saapuvat satamaan.

Unten oli Okinawan pohjoiskärjessä, missä Amerikan armeija oli ensimmäisenä noussut maihin sodan aikana. Koska miehistöä ei päästetty maihin, he kuluttivat aikaansa katsellen kannelta lohduttomia, hedelmättömiä kukkuloita. Amerikkalaiset olivat maihin noustessaan polttaneet maan tasalle joka ainoan kukkuloilla olevan puun räjähtämättömien  miinojen pelosta. Korean sota oli jo tällöin päättynyt... 

Eletään siis 1950-lukua. 

Untenilta lähdettyä nousee kuitenkin myrsky ja alus joutuu palaamaan satamaan. Kiinnitysnaruista kuitenkin yksi pääsee irti ja laivaa uhkaa vaara. Jonkun täytyy käydä kiinnittämässä varaköysi. Kapteeni katsoo nuoria laivan apupoikia. Eikö kukaan rohkene. 

Löysin tämän teoksen luettavakseni selaillessani nettiantikvariaatin tarjontaa. En muista, mikä hakusana minulla mahtoi olla, saattoi olla, että etsin jotain romantiikkaan liittyvää. Ja kyllä, romanttinen tarinahan tämä oli. Viaton vahva rakkaustarina - vaikeuksien kautta voittoon, kuin saduissa ainakin. Mutta ei tämä toisaalta mikään siirappinen tarina ollut. Hyvin elämänmakuinen ja jännnitteitäkin ylläpitävä tarina, jossa japanilainen elämä avautuu paikallisvärein sävytettynä.

Suomennoksesta:

Poika pilkisti tornin  pohjakerrokseen. Siellä oli kokonainen vuori nippuihin sidottuja kuivuneita männynneulasia ja varpuja. 

Myöhemmin mainitaan: Hän oli unohtamaisillaan äitinsä puuniput.

En tiedä johtuuko tämä siitä, että suomennos on tehty englanninkielestä vai mistä, mutta en osaa ajatella nippuihin sidottuja männynneulasia. Neulasista puhuttaessa itselleni tulee irtonaiset, varisseet ja kuivuneet neulaset, jotka eivät ole kovin pitkiä. Kun nippuihin sidotut kuivuneet männynneulaset myöhemmin kuvataan puunipuiksi pistää miettimään, minkälaisista nipuista loppujen lopuksi oli kyse. 

Hieno pieni tarina tämä nuoruudesta ja puhtaasta väkevästä rakkaudesta, joka raivaa tiensä vaikeuksien läpi. Viattomuutta myös tunteiden kuohua. Sydämen syke kuin meren aallot. Pidin. Toivoisin, että tästä saisi uuden suomennoksen suoraan japaninkielestä. Japanilaisuus tulee kyllä esille joissakin detaljeissa, kuten "adoptointi aviopuolisoksi", mutta nyt se jäi ehkä hieman englannin kielestä kääntämisen varjoihin. 

Muualla blogeissa:

Kaisa Reetta: Romaanin voima nousee luonnosta

Hurja Hassu Lukija: Hienovaraista juonen kuljetusta

Oili Tainio: Sisar Kaarinan läppävika!

 

Oili Tainio

Sisar Kaarinan läppävika

Kustannusosakekyhtiö Kirja, 1930 (2. painos)

149 s.

Naistenviikko lähenee loppuaan, ja niin alkaa lukuhaastekin olla kohta plakkarissa. Tänään on Oilin ja Olgan nimipäivä, onnea kaikille päivänsankareille. Itselleni tuotti iloa, kun löysin tämän päivän haastelukemisekseni Oili Tainion kirjoittaman Sisar Kaarinan läppävika -teoksen, sillä Oili ja Olga tuntuvat olevan kovin harvinaisia nimiä niin kirjailijoissa kuin kirjan henkilöhahmoissakin. En kuitenkaan olisi tähän teokseen tarttunut pelkän Oili-nimen perusteella, kiinnostus heräsi kansikuvasta, joka oli vastustamaton. En tiedä, kenen tekijän käsialaa se on, mutta hieno se on ja jollain tasolla teoksen kujeellista otetta kuvaava. 

Teoksen päähenkiö on Kaarinan Hovi. Pohjanmaalta kotoisin, 6-vuotiaana äitinsä menettänyt tyttönen. Kaarinan hartain toive aikuistuessaan oli päästä teatterialalle, mutta isä ja isän taloudenhoitajana toimiva täti eivät "mokomaan humpuukiin" suostuneet, vaan lähettivät tytön Viipuriin sairaanhoitajan opintoihin. Sairaanhoitoala oli Kaarinan listalla toisena, joten hän oli ihan tyytyväinen, vaikka teatterihaave taustalla liikahtelikin.

Ihminen voi tuntea olonsa mukiinmeneväksi missä tahansa ulkonaisista olosuhteista riippumatta, kun hän vain ymmärtää mukautua ympäristöönsä. 

Kaarina saa viran Janalan kunnansairaalasta. Vaikka Viipuri on ihan todellinen paikanimi Helsingistä puhumattakaan, joka teoksessa mainitaan, Janala lienee keksitty paikkakunta, sillä googlaus toi lähinnä ulkomaista elokuva-ainesta, kun uteliaisuuttani halusin asiaa selvitellä.

Sairaalan kuvaus oli kiinnostava ja herätti kyllä erinäisiä ajatuksia.

Meillä on 12 sairassijaa kummallakin osastolla; jos tarvitaan, voimme sijoittaa 30:kin potilasta, mutta silloin on jo ahdasta. Täällä on vain oikeita, kunniallisia tauteja sairastavia potilaita, eikä niinkuin kaupunkien sairaaloissa, joka lajia sairautta, mitä lääketiede tuntee. En sano tätä janalaisten kunniaksi, sillä ehkä täälläkin on huonoa verta, vaikk'eivät he tule sitä tänne hoidattamaan, vaan menevät vieraan palveltaviksi.

Erityisesti maininta oikeista ja kunniallisista taudeista ja huonosta verestä  pisti mietteliääksi.

1. tri Robert Tuomi. 41-vuotias ylilääkäri, johon 2. taloudenhoitaja neiti Karoliina Järvelä on iskenyt silmänsä ja pitää tätä omanaan, vaikka mies tunnu lotkauttavan asiaan juuta eikä jaata. "Hän puhuu harvaan ja kolealla äänellä; hänen sanansa putoilevat kuin multakokkareet ruumisarkulle.

3. Sairaanhoitaja Elsa Vaaranto Tunnollinen ja hyväntuulinen alihoitajatar ja sitten 4. harjoittelija Eeva Vuori, vallataon kuin metsäkauris.

Teoksen päähenkilö ja samalla minäkertoja on siis Kaarina, joka kertoo lähinnä rakkaushuolistaan.  Lähdettyään aikoinaan Viipurin sairaanhoitokoulusta, hän jätti sinne rakastamansa miehen, Lääketieteen Kantin (kandi) Hannes Koivun, keskikokoisen, sopusuhtaisen vartalon omaavan, ruskeatukkaisen miehen, jolla oli - neitsyen silmät. 

Tässäkin tuo neitsyen silmät kuvaamassa miehen silmiä on erikoinen määritelmä. Silmät ovat luonteen peili, sanotaan, ja ehkä tohtorin silmistä sitten kuvastui - neitsyys. Kaarina ihailee miestä ja hänen sydämensä saa ikuisen läppävian, jota hän ei kuitenkaan paljasta vaan pitää salaisuuden omanaan, sillä Nainen voi salata rakkautensa, mutta ei mustasukkaisuuttaan. 

Naistunnot

"Minäkin kaipaan hetkiä, jolloin saisin hyväillä hänen ruskeata tukkaansa, jolloin saisin tuntea hänen läsnäolonsa suloisuuden tietän silloin olevani myöskin nainen, joka rakastaa, eikä vain palveleva sisar."

Voi meitä naisraukkoja! Miksi emme kulje yksinämme ilman heitä? Sanotaan, että luonnon laki määrää naisen ja miehen kulkemaan kaksittain ja - mikä pahinta naiselle - että me kaipaamme tuota n.s. rakkautta enemmän kuin miehet. Nainen rakastaa koko sydämestään, aivan kirjaimellisesti katkismuksen mukaan; mies sanoo myös tekevänsä niin, ja onhan muutamia, jotka koettavat parhaansa. 

Miehet, nuo oman onnensa sepät, eivät voi ymmärtää, kuinka nainen rakastaa; kaikkein vähimmin he käsittävät, miten hän kärsii silloin, kun hänen rakkautensa heitetään sivuun kuin särkynyt ruukku.

Nainen on omituinen rakkaudessansa

Toinen rakkaudesta huokaileva on sairaalan taloudenhoitajatar Karoliina Järvelä, jota kutsuttiin tohtorinnaksi, vaikka hänellä ei ollut kuin harjoittelukokemusta sairaanhoidosta. Karoliina puhui harvaan ja kolealla äänellä; hänen sanansa putoilevat kuin multakokkareet ruumisarkulle. Karoliina on iskenyt silmänsä ja tunteensa sairaalan johtajalääkäriin Tohtori Robert Tuomeen, tavalliseen, hyväluontoiseen mieheen, joka on elänyt arvossa ja ylhäisessä yksinäisyydessä jo lähes 41 vuotta. Robert ei sano Karoliinan unelmiin juuta eikä jaata. Karoliina ei kuitenkaan salli kenenkään viedä tohtoria häneltä, vaan vartioi mustasukkaisena henkilökuntaa.

 Kun Robert lähtee eräässä vaiheessa lomalle tulee sijaiseksi, kukas muu kuin Hannes Koivu ja Kaarinan läppävika alkaa taas oirehtia pahemman kerran.

Sisar Kaarinan läppävika on aikansa romanttista viihdekirjallisuutta, hieman kujeellinen, humoristisella otteella kirjoitettu teos, joka vilisee kristillistaustaisia sanontoja, joilla ei ole kuitenkaan tarkoitus tuoda kristillistä sanomaa esille, vaan ovat vain kuvaamassa tilanteita ja tunteita, siis tietynlaisia metaforisia ilmaisuja, joita nykysanomalehdistössäkin joskus näkee. Tosin nykyisin ihmiset eivät välttämättä tajua, että ilmaus on raamatullista perua. Kuitenkin kaikitenkin kristillisyys on pidetty mielessä kaiken hupsuttelun lomassa.

 Huumorinäyte:

Ihminen on syntynyt taistelemaan. Jokaisella on oma ristinsä, niinkuin entisellä miehellä konttoristinsä.

Ihan hauska lukukokemus tämä oli, kevyttä viihdettä ajoilta menneiltä, kaukaisilta.

Mainittakoon vielä, että minua pikkaisen häiritsi teoksen uskottavuus eräässä detaljissa: 

.... huonon lastenhoidon tavallinen seuraus, riisitauti. Kuinka ikävää onkaan, etteivät äidit ehdi kunnollisesti hoitaa eivätkä pitää puhtaina lapsiraukkojansa, joiden sen johdosta täytyy paljon kärsiä.

Hmm. Riisitautihan johtuu vitamiinien tai hivenaineiden puutoksesta, erityisesti D-vitamiinin ja kalsiumin eikä syy siihen aina ole huonossa hoidossa, syy voi olla geneettinenkin. Mutta lääketiedehän on kehittynyt sitten tämän teoksen kirjoittamisen paljonkin. Puhtaus on puoliruokaa, myönnetään, mutta ajatus, että riisitauti johtuisi huonosta hygieniasta on tietojeni ja kokemukseni mukaan väärä.