Aura Louhija: Hannuli

Aura Louhija

Hannuli

Otava, 1970

105 s.

Kansi: Riitta-Kaarina Tikkamäki 

 

 

 

Aloitus: "Johanna istui kirjoituspöytänsä ääressä, siristeli silmiään ja tarkasteli käsipeilistä silmäluomiaan, joiden meikki oli niin vaaleansininen, että se alkoi näyttää harmaalta."

Johanna on 16-vuotias nuori, joka asuu äitinsä Irman kanssa.  Johannan lempiväri on sininen. Sininen väri onkin läsnä kerronnassa ja sen symbolista merkitystä voi miettiä. Minulle se ei ihan avautunut.  Johanna kirjoittelee runoja, paitsi silloin, kun hän tuntee itsensä onnelliseksi. Nyt hänellä ei ole mitään kirjoittamista, sillä hän on lähdössä erääseen saareen, poikaystävänsä Henrikin luokse. Henrik kutsuu Johannaa Hannuliksi.  

Hannuli on Otavan Isojen tyttöjen kirjasto -kirjasarjaa, pienoisnovelli, joka kuvaa aikuistuvan nuoren ensirakkauden ja pettymyksen tunteita. Vaikka kuvauskeskiössä on Hannulin tunteet ja kokemukset, kuvataan tarinassa myös hänen läheistensä elämää ja vaiheita. Hannuli on tärkeä isoisälleen, Rafaelille, joka on alkanut vanheta ja jonka hoidon asioita Hannulin Äiti Irma ja Rafaelin sisarpuoli Hile, eli Hildegard miettivät. Hannuli ei ole yhtään tykännyt rouva Lehmuksesta, joka on käynyt isoisän luona auttamassa. Ja sitten Lehmus menee menojaan ... mistä nyt kotiapu saadaan?

Aura Louhija kuvaa teoksessaan ylemmän luokkayhteiskunnan, hyvin toimeentulevan perheen elämää, voisi sanoa, hienostoelämää. Tosin saaressa, johon Hannuli lähtee tapaamaan poikaystäväänsä tapaa hän myös muita nuoria, joista yksi alkaa puhua "vasemmistoon päin", mutta ei nämä hahmot kuitenkaan ihan "työläisiltä vaikuta". Hyvin eksentrisiä hahmoja, ainakin osa, erityisesti Hile, joka on menneisyydessään ollut taiteilija, ymmärtääkseni näyttelijä. 

"Sitä suurempi taiteilija mitä suttuisemman asun päällensä vetää. Mutta eivät he olekaan taiteilijoita, lass mich sorgen, mutta niin ruokottomasti ei työmies pukeudu kuin nämä taiteen nuoret työmiehet. Ja työtä , eikö työtä muka tehty ennen. Jokainen tosi taiteilija on aina työtä tehnyt, mutta taiteilija on taiteilija, yksilö, massan yläpuolella ...." 

Hilen mies, Ensio on ollut kirjastonhoitaja ja kirjat, joita riittää jäisivät Johannalle, joka oli tullut hyvin toimeen Ension kanssa.

Ajankuva: 

Hannuli on julkaistu 1970. Ajankuva on siis enintään 60-lukulaisuutta, johon viitannee myös tuo aiemmin mainitsemani erään nuoren "poliittinen esitys." Johanna kokoaa huksistaan rullakruunua, jota mietin ja yritin selvittää. Rullakampauksella löytyi 50-luvun muotia, mutta en minä tätä tarinaa 50-lukulaiseksikaan laittaisi.

Johanna .... veti jalkaansa ruskeat samettihousunsa ja otti kassista keltaisen angorapuseron. Hän rakasti langan pehmeätä nukkaa paljaalla ihollaan, joka tuntui olevan täynnä hyppeleviä pisteitä. Mutta hän ei värissyt, hänen ei ollut kylmä. Hän piti siitä, että hänen ihonsa eli. Se oli kuin täynnä pieniä nokkivia lintuja, sinisiä lintuja. 

Miljöö: Helsinkiläisyys 

Hannuli on hyvin Helsinki-keskeinen tarina. Kirjailija kuljettaa lukijaa halki Helsingin , mitä nyt välillä ollaan jossain lähisaaressa. Muutamat paikanimet herättivät uteliaisuutta ja vaativat lisäselvitystä. Mikä on Byrå, jossa Hannuli on Henrikin tavannut. Aleksin, jossa ovat kävelleet, jotenkin hahmottaa

Miljöö ja ajankuva mielessäni saatoin nähdä Helsingin vanhan linja-autoaseman, Espladadilta kohti toria, Katajanokka (siellä on muutamia kertoja kyläilty), kirkon kultaiset kupolit (viitannevat Uspenskin katedraaliin), suunnataan Kaivopuistoon, Suurtori, Suurkikko, Aleksanterin patsas, Mariankatua ylös ja joitakin hetkiä myöhemmin  ollaan jälleen liikkeellä, vaihdetaan bussia Erottajalla, kävellään Arkadiankatua, kuljetaan Topeliuksenkatua, käännytään Runeberginkadulle, ajatellaan poiketa Sibeliuspuistoon, ei sittenkään, vaan käännytään Eino Leinonkadulle, joka on isoisän katu, isoisän, jonka luona Johanna on luvannut käydä.

Osin tuttuja paikkoja, osin outoja. Täytyisi olla 60-luvun Helsingin turistikartta käytettävissä, jota pystyisi seuraamaan Johanna-Hannulin vaeltelua.  

Kielellisiä huomioita:

Hannuli on ihan mukavasti kerrottu, hyvää suomenkieltä, elävää, kuvaavaa, ei kuulosta yleisesti ottaen kovin vanhahtavalta, vaikka söpötetään sanaa ei ehkä nykyään enää juurikaan taideta käyttää. Se olikin miltei ainoa hieman erilainen sana, joka nostaa päätään kerronnassa. Saksaakin käytetäänkin: das ding an sich

Kirjallisuusviitteitä:

"Ja tämä on minulle tietoa, kaiken syvän pitää kohota minun korkeuteeni, sanoi Zarathustra." Tämä on Hannulin vastaus tuohon sakankieliseen "itse asiassa" puheeseen. Minun täytyi tätäkin lausetta hieman selvitellä ja kysehän on Nietzhen teoksesta. 

Suomalaisuudesta:

"On se kummallinen jääräpää tämä suomalainen, kun sille on niin vaikeita nuo säännöt...

Erityismaininta tälle näkemykselle: 

"Ei ole olemassa mitään niin epävarmaa kuin tunteet, hän ajatteli. Ei niihin voi luottaa, ei voi vaatia, että ne pysyisivät samanlaisina, kun kaikki muukin muuttuu, ihmiset ovat vain keksineet sellaisia vaatimuksia. "

Jos ei tämä nyt ihan ominta lajia kirjallisuutta ollutkaan, niin olihan tämä mainio ajan- ja ihmiskuvaus, valotus nuoren ihmisen elämästä ja ihmissuhteista. Tähän on kirjoitettu kaksi jatko-osaakin, jotka mielelläni lukisin. Sen verran vaikuttavasti tämä teos kuitenkin jäljen jätti eikä ajatusvirrat jääneet pysähtyneeseen tilaan. 

... 

Pieni Helmet 2026 -lukuhaaste kohta 7: Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoa et ole lukenut aiemmin

--- 

 

Edmondo De Amicis: Sydän

Kuvakaappaus/Kirjasampo Kansikuvitus: Kylli koski

Edmondo De Amicis

Sydän - Kirja nuorisolle

Alkuteos: Cuore

Mukaillen suomentanut Maikki Friberg 

Otava, 1931 (4. painos) 

238 s.

 

Tekijän esipuheesta:

Tämä kirja on aiottu etupäässä alkeisopistojen pojille, jotka ovat noin yhdeksän - kolmentoista vuoden iässä. Sille voisi antaa myös nimen: Lukuvuoden historia, jonka eräs italialaisen valtionkoulun kolmannen luokan oppilas on kirjoittanut. --- --- Lukekaa tätä kirjaa, rakkaat lapset! Minä toivon teidän saavan siitä sekä hupia että hyötyä.

Olen tämän teoksen lukenut joskus aiemminkin, näin oletan, koska olen tämän joskus tullut hankkineeksikin, mutta mitään muistijälkiä aiemmasta ei nyt lukiessani ollut mieleen jäänyt. Se ei tarkoita, että teos olisi mitäänsanomaton tai sillä ei olisi mitään vaikutusta. Tämä on hauska pieni kirja italialaisten koulupoikien elämästä joskus 1800-luvun loppupuolelta, Italian kuningaskunnan saadessa muotonsa. 

Kerronta on minä-kertojan, nimeltä Henrik, joka kirjaa päivän tapahtumia päiväkirjanomaisesti. Välillä on isän ja äidin viestejä liittyen enemmän ja vähemmän tapahtuneisiin tilanteisiin. Myös joukkoon mahtuu opettajien kertomia tarinoita. Lukuja on viitisenkymmentä ja vaihtelevan pituisia. Ei mitenkään pituudella pilattuja. Opettajan kertomissa tarinoissa pituutta on enemmän. Kaikkein pisin tarina on opettajan kertomus "Apennineilta Andes-vuorille", joka kertoo 13-vuotiaan genovalaisen pojan matkasta Argentiinaan etsimään äitiään, joka on mennyt sinne töihin. (Ilmestynyt WSOY:N julkaiseman erillisenä teoksena Apenniiteilta Andeille 1919, löytyy verkossa.)

Paitsi näitä opettajan kertomia tarinoita luvut kuvaavat poikien keskinäisiä suhteita, ystävyyttä, kahinoita, rohkeutta, pelkoja ja hieman opintojakin. Poikajoukkoon mahtuu niin rikasta kuin köyhää. Nimensä mukaisesti tämä teos kuvaa ihmissydämen merkitystä elämälle. Sydän on täynnä hyviä arvoja ja elämän kunnioitusta. Tämä ei ole kuitenkaan mitään kiiltokuvatarinointia. Kasvatuksellista kyllä, ja siksi tällekin ajalle hyvinkin suositeltavaa.

Kummastusta herättävää: 

"Garrone auttoi häntä käärimään vaunut nenäliinaan." 

 Kyse oli pienistä vieterijunasta ja vaunuista, jotka Henrik antoi toverilleen. Minun on hyvin vaikea kuvitella nenäliinaa, johon moisen rykelmän voisi saada mahtumaan. 

Isän neuvo:

 "Jos olet  väärässä, niin puolusta itseäsi, mutta älä lyö". Henrik joutui kiistaan toverinsa kanssa ja välitunnilla uhkasi tulla tappelu. Henrikiltä puuttui rohkeutta pyytää anteeksi. Minua hieman hämmensi tämä isän neuvo. Väärässä olemistako pitäisi puolustaa? Varsinkin, jos tietää olevansa väärässä. No, ei siitä tappelua tullut kuitenkaan.

 Ajankuva:

"Se oli eräs hänen koulukirjoituksistaan neljäkymmentäneljä vuotta sitten. Sen ylälaitaan oli kirjoitettu: Alberto Bottini, sanelu huhtikuun 3. p:nä 1838."

1838 + 44 = 1882

Argentiina-tarinasta:

"Kuljettiin ohi pitkien saarien, jotka ennen muinoin olivat olleet käärmeiden ja tiikerien pesäpaikkoja ja nyt oranssipuiden ja pensaikkojen peittäminä muistuttivat vedessä uiskentelevia metsiä." 

 Hmm. Tiikereitä Argentiinassa? Hieman epäilyttää.

Näistä pienistä kummastusta herättävistä kohdista huolimatta tämä on hieno pieni teos, johon tutustumista lämpimästi suosittelen. Tämä on alunperin ilmestynyt 1894

Helmet 2025 kohta 37. Kirjailija on maasta, jossa haluaisit käydä. Italia on jo pitkään kiehtonut mieltä kiintoisana matkakohteena. 

---

Kirjailija Suvi Ahola on kirjoittanut tästä teoksesta ja luonnehtinut teosta siirappiseksi, mutta silti läheiseksi  (HS 21.12.2019 2:00, valitettavasti maksumuurin takana, enkä pääse artikkelia lukemaan). Itse en tätä ihan siirappisena pidä, vaikka tunnetta tässä onkin paljon. Itse olen kirjoittanut kirjasta aiemmassa kirjablogissani NÄIN! 

Inger Brattström: Erilainen

Inger Brattström

Erilainen

Alkuteos: Åsneprinsen

Suomentanut Salla Hirvinen

Kansi: Kerstin Thorwall-Engström

Otava, 1969 

 

 

 

Inger Brattströmin 

Erilainen tai Aasiprinssi, kuten alkuperäisteoksen nimi sanatarkasti suomennettuna tarkoittaa, on erilainen nuortenkirja. Teos kuuluu Otavan Isojen tyttöjen kirjasto -sarjaan ja kerronnallisesti on hyvin psykologinen teos. Itse luonnehtisin tätä hyvin ruotsalaiseksi teokseksi, vaikka suomennosta mietinkin sanan suojeluskunta kohdalla. Sana ei ainakaan viittaa 60-luvun Suomeen, sillä täällähän kyseinen yhdistys oli lakkautettu, mutta entä Ruotsissa? Tämä ei kuitenkaan ole lainkaan poliittinen teos, vaikka tuo yksi sana suomalaisessa ilmapiirissä saattaakin sitä olla.

No siis, tämä tarina on siis psykologinen nuortenkirja, jossa on yhteiskunnallinen ja sosiologinen ote. Miljöö sijoittuu koululaismaailmaan. Teoksen päähenkilö on Stella, suosittu luokkalaistensa seurassa. Stellaa kuvataan "kiintotähdeksi", johon kaikki luovat ihailevia katseita. Stellan isä on  sosiologi.

Stella oli nähnyt sen eräässä isän kirjassa. Se oli ihan lottopelin näköinen, siinä oli pyöreitä palloja ja niiden välillä suoria viivoja. Se oli kaaviokuva ryhmän sosiologiasta yksilöitten keskinäisistä suhteista, vaikutuksista toisiin ja yhteenliittymistä.

Stella piirtää kaavion omasta luokkayhteisöstään, johon kuuluu Barbro, Sten, Göran, Pelle, Maj, Camilla, Krister ja Niklas. Niklas on luokan erilainen nuori, Kristerkin hieman sivussa, yksinäinen susi. Niklaksella on epilepsia. Hän ei ole komea. Niklas on muiden lailla kiinnostunut Stellasta. Stella taas pelkää Niklasta. Ei osaa suhtautua tähän. Ei näe tämän sisälle vaan vain ulkokuoren, toisin kuin Krister, jonka suhde Niklakseen on reilun toverillinen. Kerronnallisesti tämä teos koostuu Stellan mielenliikkeistä, ristiriidoista, syyllisyydestä, pohdiskeluista. Teos alkaa yllättävästi: Heti alussa kerrotaan, että Niklas on kuollut. Millä tavalla Niklas vaikutti nuorten keskinäisissä suhteissa? Stella saa todeta tapahtumien myötä, että Niklas oli jengin koossapitävä voima. Kun Niklasta ei enää ollut, jengi hajosi, suhteet muuttuivat. Stella ja Kristerin suhde syveni, suhde Göraniin, jonka kanssa Stella aiemmin seurusteli, pieneni. 

Teoksen alkuperäisnimi Aasiprinssi liittyy Stellan lapsuuden satuun. Teoksessa viitataan Grimmiin, mutta itse en ole tällaisesta sadusta kuullut, enkä äkkiseltään löytänyt googlaamallakaan mitään aiheeseen liittyvää. Satu kuningattaresta, joka lapsen sijasta synnyttäisi aasin kuulostaa karmealta. Symboliikka on vahva. Kuten hyvissä saduissa loppu on kuitenkin onnellinen. Vanhan sadun Aasiprinssi muuttui ihmiseksi, nuorten todellisuusmaailmassa nuoret muuttuivat - kasvoivat ja kehittyivät. 

Etsiessäni tietoa kirjailijasta, löysin tiedon, että Inger Brattström on yhtä kuin Lisa Högelin, jonka Tallholman Kirsti -teoksessa on myös löydettävissä vahva psykologinen ote, vaikka Högelinin nimellä kirjoitettu teos onkin luonteeltaan hyvin toisenlainen, enempi tarinallinen. Kyllähän tässä Erilaisessakin tapahtumia on, mutta enemmän kerronta liikkuu ajatuksen tasolla kuin tapahtumissa. 

Pohjoinen 2025 -lukuhaaste kohta 1: Kirjaan liittyy pelko tai fobia

 

 

Ivan Southall: Pensaspalo!

Ivan Southall

Pensaspalo

Alkuteos: Ash road

Suomentanut Pirkko Talvio

Otava,  1970 (alkuteos ilmestynyt 1965)

237 s.

Kansikuva Jaakko Pakkala

Hurjan väkevä tarina Australian takamailta, nuorille suunnattu, mutta ei mitään fiilistelyä. Tarinan keskiössä on kolme poika, Harry, Wallage ja Graham, jotka

olivat paenneet kaupungista viettääkseen ihanan vapaan viikon maastossa.

Oli iltapäivä, perjantai 12. tammikuuta, kun he väsyneinä leiriytyivät  noin mailin päähän Tinleystä. Ilma oli kuuma, polttava pohjoistuuli hohkasi, ja nuotioita tai avotulta ei saanut sytyttää.

Täällä Suomen oloissa on vaikeaa ymmärtää, että pohjoistuuli voi olla kuuma ja polttava, ja että tammikuussa on kesäsää ja palovaroitukset yllä, mutta niinpä tässä tarinassa ollaankin aivan toisella puolen maapalloa, erilaisella mantereella, oudommassa maanosassa, kuin oma pieni maamme tai missä itse olemme eläneet ja kokemuksemme keränneet.

Poikakolmikko jatkaa matkaansa levättyään ja hankkivat pienen spriikeittimen, josta ei pitänyt olla vaaraa, mutta kuinka käykään. Metyylipullo kaatuu ilman korkkia, juuri kun pojat yön jälkeen ovat keittämässä itselleen teetä. Kömpelyys kostautuu, syttyy palonalku, jota pojat eivät saa sammutettua. Kauhuissaan he pakenevat valloilleen ryöstäytynyttä pensaspaloa.

Paitsi poikakolmikkoa tarinassa seurataan vuoriston toisella puolen olevan Ash Roadin ja Prescottin asukkaita. Buckinhamin perheesesen kuuluu lapset Julia (5 v), Pippa (ikää ei mainita, mutta on ehkä siinä kahdentoista) ja Stevie (hieman nuorempi kuin Pippa. Sitten on Georgen perhe, johon kuuluu isä, poika John ja tytär Lorna. Johnin lähtiessä sammutustöihin tytär Lorna jää isänsä kanssa keräämään marjoja, jotka tosin ovat kuivuuden pilaamia. Isä ei anna periksi, marjat on saatava hillotehtaalle, kunnes hän saa  saa sairaskohtauksen ja kaatuu tajuttomana maahan. Lisäksi on Peter Fairhall, jonka pitäisi lähteä kotiin, ja hänen isoäitinsä ja Tannerin ukki, Buckinhamien naapuri, jonne Julia pakenee aiheutettuaan kylpyhuoneeseen tulvan. 

Kun ilmassa alkaa olla savuntuoksua ja palo vuoriston takana olevasta Tinleystä leviää pitkin pensaikkoa myös Ash Roadiin, alkaa lasten ja nuorten selviytymistaistelu. 

Olen aiemmin lukenut Ivan Southallin  nuortenkirjan Pakkolasku pimeään, jossa oli hieman samoja teemoja. Miten selviytyä vaarallisessa tilanteessa? Pensaspalo oli Pakkolasku pimeään -tarinaan verrattuna hurjempaa luettavaa. Savu ja vaarantuntu oli niin paljon järisyttävämpi kun liekit lyövät ympärillä ja savu tukahduttaa hengitystä. 

Tarinassa on voimaa kuin tulessa ainakin, mutta myös pieniä loogisuusongelmia. Ensinnäkin takakansitekstissä puhutaan perjantaista 13. päivästä, mutta teos alkaa kuitenkin sanoilla: 

Myöhään iltapäivällä perjantaina kahdestoista tammikuuta ... 

Ja myöhemmin puhtaan kuinka

Muutapa Ash Roadista ei ollutkaan sanottavaa, paitsi että se sijaitsi auringonnousun aikaan lauantaina kolmantenatoista tammikuuta ...

Tannerin ukki oli kokenut samanlaisen tuhoisa palon aiemminkin, vuonna 1913, Tuo karmiva päivä oli alkanut samoin kuin tämäkin, päivämääräkin oli sama  

ja  sitten taas

seinäkalenterissa oli päällimmäisenä eilinen päivämäärä. Kalenteri soti Peterin historiantajua vastaan, päivän oli oltava oikea olipa muuten miten tahansa. Hän repäisi päällimmäisen liuskan ja tuijotti päivämäärää - tammikuu, perjantai, kolmastoista...

Hmm. Sekavaa on, sekavaa. Eihän sillä nyt suurta merkitystä ole, oliko  perjantai vai lauantai 13. päivä, mutta ... ehkä koko loogisuusjuttu on sekin tehokeino, katastrofi vie ajantajun eikä enää kysytä, paljonko kello on, tai mikä päivä nyt on. Yritetään vain selvitä. Silti tämä päivämääräkysymys hämmentää ja luo epävarmuutta uskottavuuteen nähden. Ymmärtääkseni tässä tarinassa ajallisesti kuluu vain pari päivää, sitten 

suuren palon synnyttämät ilmavirtaukset imivät  rajuja vastatuulia ja rankkaseita, taivaalta kuuluu uusi ääni, huokaus ja taivas räjähtää ja sataa... palopesäkkeet sammuvat yksi toisensa jälkeen.

Paitsi tuota päivämääräsotkua mietin myös vanhempien "poissaoloa". Kyllähän heitä on, mutta mihin he häviävät? Miksi lapset ovat yksinään vaaran keskellä? Paitsi Tannerin ukkia, jonka luokse Julie ja Robertsonin pikku vauva oli viety suojaan. No nyt, kun mietin lukemaani, niin vanhemmat eivät ilmeisesti uskoneet, että palo uhkaisi Ash Roadia. ja olivat itse lähteneet auttamaan niitä kulmakuntia, joissa palo ensisijaisesti riehui.

Ivan Southallin Pensaspalo on kaikkea muuta kuin leppoisaa luettavaa. Tarinan mainitaan perustuvan tositapaukseen ja "todellisuus tekee sen väkeväksi ja eläväksi" (takakansiteksti). Paitsi rajua tulipalon voimaa ja uhkaa teoksessa kuvataan lasten ja nuorten yhteenkuuluvuutta ja keskinäisiä välejä, pelkoja, kasvua ja vastuuta. Hieno teos kaiken kaikkiaan. Hyvin tärkeä ja ajankohtainen teos nykyaikanakin. 

Rajun ja traagisen kuvauksen vastapainoksi teoksessa on lämmin kuvaus Tannerin Ukin vahvuudesta ja uskosta.

Ukki ei ollut rukoillut omasta puolestaan. Hänhän oli selvittänyt tarkkaan, että rukous oli Julien ja Robertsonin vauvan puolesta, ja kaikkien pienten lasten puolesta. Mutta Jumala oli lähettänyt sateen --- ----  Ehkä juuri silloin kun joku unohti itsensä ja rukoili lasten puolesta, ei silloin kun puitiin nyrkkiä raivon ja uhman sokaisemina. 

Erityismainita tälle virkkeelle:

Syyttömät ihmiset eivät ryntäile kuin häntänsä polttaneet kissat pitkin kukkapenkkejä

 

---

Lisää teoksen taustoista, teemoista ja saaduista kirjallisuuspalkinnoista voi lukea englanniksi Reading Australia -sivustolta.

Kyyti 2025 lukuhaaste  helmikuu b: Kirja vieraasta maanosasta

 

Matti Hälli: Jäät lähtevät

Matti Hälli

Jäät lähtevät

K.J.Gummerus, 1959 (4. painos)

Kansi: Tekijä tuntematon

197 s.

Hauras unenkaltainen onni täytti Paulin mielen, ja hän unohti vihitellen  ympäristöönsä, unohti ajat, unohti itsensäkin sulautuessaan mystilliseen yhteyteen koko luonnon kanssa Hän makasi jättiläiskokoisen, nurinpäin käännetyn kartion kärjesssä, ja kartion seinät olivat humisevaa, suhisevaa, jymisevää pimeyttä, elämää ja rauhattomuutta. Mutta sen mittaamaton pohja oli kirjailtu täyteen  säkenöiviä kysymyksiä, jotka odottivat vastausta. Miksi  nuo salaperäiset soihdut, auringot, linnunradat, nebuloosat, syttyivät tyhjyyteen sammauakseen kerran jälleen? Absoluuttisesta kylmyydestä ja pimeydestä ne ilman mitään syytä kokoontuivat, hehkuivat, paloivat singoten säteitään maailmanavaruuteen. Miksi? Ihmisäly oli jälleen salaisuuden porteilla ja rummutti näitä kuumeisin sormin. Mutta Pauli oli jo kipeästi tietoinen siitä, ettei ihminen voinut tietää kaikkea, että hänen kysymyksensä putosivat maahan voimattomina kuin väsyneet linnut.

Matti Hällin Jäät lähtevät on ihan kelpo nuorisoromaani. Päähenkilö Pauli on nuori abiturientti, orpo. Hän asuu tätinsä luona. Teos sijoittuu seudulle, jossa on metsää ja joki. Kirjailija on syntyjään oululainen, joten sijoittaisin tämän hyvinkin jonnekin Pohjanmaalle tai Oulun seutuville. Pauli on katkeroitunut nuori. Hänen toinen jalkansa on halvaantunut onnettomuudessa. Katkeruus kohdistuu erityisesti Aarne Saari -nimiseen nuorukaiseen, jota Pauli pitää syypäänä onnettomuuteensa. Poikajoukko on aikoinaan ylittänyt jokea vaarallisessa kohtaa ja Aarne on hieman tönäissyt Paulia, joka on horjahtanut jokeen ja saanut jännevamman lonkkaansa. 

Paulista on tullut onnettomuutensa seurauksena yksin oleileva, lukeva nuori, jonka ajatukset kulkevat korkeammalla kuin ikätoveriensa. Pauli kirjoittaa myös runoja.

Teos kuvaa syvällisesti Paulin ajatuksia ja taistelua itsensävoittamisessa, anteeksiannon merkitystä ja tulevaisuuden toiveita. Kaiken kaikkiaan hyvin psykologinen ote tässä on, mutta myös hieman jännitystäkin sivutaan, kun seudulla ryöstetään kauppa ja Aarne Saari lavastetaan syylliseksi. Sattumalta Pauli löytää varastetun saaliin ja tajuaa, ketkä on ryöstön takana, mutta pääseekö hän voittajaksi katkeruudesta Aarnea kohtaan?

Teoksessa on muutamia outoja yksityiskohtia, joita täytyi googlailla, mutta eipä nuista selvyyttä tullut onko legendaa vai mistä kirjailija on tiedot noukkinut.

Minä en muista, Kaarina sanoi hiljaa, kuin nukkuvalle puhuen, - kykenikö Leonardo puristmaan hevosenkengän kasaan oikeassa vai vasemmassa kädessään. Hän puristi sen kasaan, muistan aivan varmasti, sillä se teki minuun pikkutyttönä valtavan vaikutuksen. Paatela oli hypähtää pystyy kuullessaan hänen äänensä. - Vasemmassa, hän sanoi kuin kauhistuneena toisen tietämättömyydestä. - Minä luulin sinun korjaavan vihkoja.

Kaarina Leivo on äidinkielen opettaja, Paatela Napoleonia ihaileva historianopettaja, mutta ilmeisesti Leonardo tarkoittaa Leonardo DaVinciä.

Toinen mieityttävä seikka oli viittaus Enrico Carusoon. Hänen ruumiinsa maksasi balsamoituna arkussaan Italiassa, ja hänen ystävänsä muuttivat hänelle joka vuosi uuden frakin. 

Tästäkään ei löytynyt faktatietoa, vain maininta, että Caruso on haudattu Napoliin. Teos on hieman epätavanomainen, mutta epätavanomainen on Paulin luonnekin. Kirjallisuusviitteitä on Friedelin kulttuurihistoria ja Jeansin tai Eddingtonin maailmanavaruusajatukset. Astrofysiikka tuntuu puhuttelevan Paulia. Minä en ole moisista herroista kuullutkaan aiemmin. Teoksen pohjalla vaikuttaisi siis olevan tieteellinen maailmankatsomus, vaikka pohtiikin ihmisen psykofyysisyyttä maailmankaikkeudessa. 

Matti Hälli voitti tällä teoksella Gummeruksen nuorisonromaanikilpailun vuonna 1939. Teoksen ensimmäinen painos ilmestyi 1940. Teoksen ajankuvassa ei poliittiset aspektit juuri näkyneet, paitsi mainintana, että Pauli oli tutkinut joitain saksalaisia teoksia ja saksalainen näyttäisi olevan tuo Friedelkin kulttuurihistorioineen. Toisaalta Saksan kieltä taidettiin opiskella ennen kouluissa huomattavasti enemmän kuin nykyään. Teos on ilmestynyt II maailmansodan alkuhetkillä, mutta maailman poliittisesta ilmapiiristä tässä ei liiemmin ole vaikutteita. Paljolti ihmissuhdekuvausta.

...

Seinäjoen kaupunginkirjaston lukuhaaste 2024; tunteet, kohta 13: Katkeruus

 Kyyti 2024 -lukuhaaste, kohta 9b: Koulu- tai opiskelumaailmaan sijoittuva kirja

Muualla esiteltyä:

DIGI-kirjastot on hyvä esittely teoksesta

Eveliina Hokkanen: Naavalla kiedottu!

 

Eveliina Hokkanen

Naavalla kiedottu

Aikamedia, 2020

192 s.

Kansi: Aikamedia/Milla Aura-Tolonen

 

"Kehoni ja mieleni oli edelleen järkyttyneessä tilassa ahdistuksentaisteluista ystävieni luona, eikä siihen ollut parempaa lääkettä kuin metsä."

Naavalla kiedottu on Eveliina Hokkasen esikoisteos. Teoksen päähenkilö ja minä-kertoja on Jutta, 15-vuotias nuori nainen, joka kokee itsensä erilaiseksi, yksinäiseksi "naavaparraksi." Jutta rakastaa metsää. Se on hänelle paikka rentoutua ja rauhan tyyssija. Jutta käy metsällä isänsä kanssa ja saa metsäsyskortin. Jutan äiti ei hyväksy Jutan metsästysharrastusta. Tästä ilmeisesti johtuu jännitteet Jutan isän ja äidin kesken. 

Pidin tästä teoksesta enemmän kuin tekijän toisesta Hiilellä peitetty -teoksesta.Kieli on rentoa, nuorekasta. Pakotonta. Pidän henkilöiden nimistä, jotka ovat epätavanomaisia (Minerva, Jelina, Eemi, etc) . Itsekin kirjoittelevana henkilöiden nimet tarinoissa on tärkeä, henkilöiden täytyy elää ja heihin täytyy saada yhteys. Eveliina Hokkasen henkilögalleria on monipuolinen ja elävä koululaisjoukko, ystävät ja sukulaiset, joihin on syntynyt hyvä suhde. Henkilögalleria tuo tarinaan hyvää touchia. 

Hieman minua kuitenkin mietityttää kokonaisuudessa se, kieltäisikö kaveriporukka kiipeilemästä puihin ja käskisi alas puusta, kuten Juttaa käsketään.

- Jutta, tuletko ystävällisesti alas sieltä. En ole täysin varma, onko tuo turvallista. - Tottelisitko Jelinaa! Aaron sanoi. Hän ja Jelina olivat kävelleet puiden luokse toiselta puolen. Vain siksi, että voisivat komentaa ja valittaa minulle. He minulle. Minua vuotta ja kaksi vanhemmat ystäväni valittivat minulle. Eivät edes vanhempani puhutelleet minua noin.

Kaveriporukka ei kuitenkaan ole kaikilta osiin mitenkään siloteltua, mikä ilmenee myöhemmin kotikutsuissa, joiden traagiset tapahtumat tuovat poliisit paikalle. Tässä kuvauksessa koen myös, että jotain on jäänyt ikään kuin huomioimatta, tai ainakin jäänyt rivien väliin kysymykseksi, puntaroitavaksi. Ja hyvä tarinahan jättää myös ilmaa kerrontaan. Ei kaikkea tarvitse rautalangasta vääntää.

Pidin maaseutukuvauksesta, joka toi oman lapsuuteni mieleen ja sen, kuinka minut huijattiin tarttumaan lehmien sähköaitaan, kuinka opin ylittämään sähköaidat ilman säpsähdystä.

Naavalla kiedottu on kristillistä fiktiota. Hengellisiä asioita sivutaan, mutta ei mitenkään päälleliimatusti. Ne ovat luonnollinen osa arjessa. Uskoa ei tuoda esiin tietystä kulmasta, suunnasta, paitsi lopussa, jossa tapahtuma on hyvinkin tunnistettavissa tai sitten ei, riippuu lukijasta ja siitä, kuinka hyvin tietää kirjoittajan taustat. Teos ei ole myöskään pelkkä maaseutukuvaus.

Naavalla kiedottu on osin hyvin erilainen teos kuin aiemmin lukemani, Hokkasen uudempi teos Hiilellä peitetty. Teoksissa on kuitenkin paljon yhteistäkin. Luontosuhde, nuoruuden kivut ja epävarmuus, ahdistus. Naavalla kiedottu Jutta  taistelee ahdistusta ja paniikkia vastaan, kun kokee, että hän ei saisi olla sellainen, kuin on. Miksi hänen pitäisi pukeutua mekkoon, jos viihtyy paremmin pitkissä housuissa? 

Hiilellä peitetyssä päähenkilön Varpun ahdistus kumpusi ilmastokriisistä ja johti syömishäiriöön.  Varpun tie rauhaan ja tasapainoon oli pitkä ja kivinen. Se vei sairaalan kautta. Naavalla kiedotun Jutan ahdistus hälvenee ehkä nopeammin. Paniikkioireissakaan ei tuoda millään tavalla esiin, että Jutta olisi käynyt kouluterveydenhoitajalla saati lääkärissä. Tätä puolta kerronnassa hieman pureksin. 

Samoin jäin hieman mietteliääksi kuvauksessa, jossa Jutta "huokaisi syvään ja antoi hiilidiogsidien tulla sisään". Jos minun täytyi Hiilellä peitetyn jälkeen ottaa selville, miten pulloja käytetään vaateteollisuudessa, täytyi minun Naavalla peitetyn jälkeen tarkistaa tietojani hiilidiogsidin ja hapen kiertokulusta hengittämisessä. 

Naavalla kiedotusta jäi ihan hyvä lukujälki. 

---

Helmet 2023 -lukuhaaste kohta 41: Kirjan kirjailija on syntynyt 1990-luvulla

Frans Hoffmann: Ingan aarre!

 

Frans Hoffmann

Ingan aarre

Suomennettu saksankielestä

K.F.Kivekäs, 1900

92 s.

Teoksen päähenkiö on arenttimies Anger (tai Unger), vaimonsa Liisa ja poikansa Jooseppi. He ovat siist torppareita ison kartanonherran mailla. Eräänä päivänä tulee kylän opettaja Wagner puhumaan miehen kanssa ja pyytämään, että tämä lähtisi hänen kanssaan siirtolaiseksi Amerikoihin. Anger ei kuitenkaan ole oikein innokas. Kotimaa on aina kotimaa. Mutta sitten käy niin, että kartanonherra, joka on ollut hyvä ja suosiollinen torppareidensa vaikeuksile, kuolee ja samaan aikaan sato, josta Anger on odottanut hyvää menetetään raekuurossa. Uusi kartanonomistaja ei olekaan myötämielinen vaan vaatii maksut ajallaan. Anger joutuu myymään omaisuutensa ja suostuu Wagnerin mukaan. He lähtevät Peruun, josta Anger ostaa Wagnerin kanssa tilan niillä rahoilla, mitä hänellä omaisuutensa myymisestä on jäljellä. Anger alkaa hyvällä mielin töihin perheensä kanssa ja saa tilansa kukoistamaan, mutta Wagner, joka on suoraan sanonut, että hänestä ei ole maanviljelijäksi haikailee vain rikkauksien perään ja etsii hopeasuonia ja Ingan aarretta, josta on kuullut puhuttavan. Ingan aarre liittyy Perun historiaan ja Atahualpan vangitsemiseen, josta eräs alkuperäisperulainen hänelle kertoo. 

Löysin tarinan Kansalliskirjaston digitoidusta aineistosta. Teos on ilmestynyt 1900-luvun alussa ja on kirjoitettu fraktuuralla, mikä hieman vaikeutti lukemista. En esimerkiksi saanut selvää kaikista nimistä ja sanoista, muun muassa paikannimiin jäi epäselvyyttä samoin kuin opettaja Wagnerin pojan nimi, jota välillä ajattelin Vanjaksi, mutta se ei kuitenkaan oikein vaikuttanut kirjaimiston kannalta oikealtakaan. Ransa taas ei kuulosta nimeltä lainkaan. Sain tämän kuitenkin suht hyvin luettua, vaikka olisi kyllä saanut jäädä lukemattakin, sen verran raju tarina oli kaikessa opettavaisuudessaan ahneuden synnistä ja vaarallisuudesta. En tykännyt, en lainkaan.

En kuitenkaan keskenkään jättänyt, vaikka parempi olisi ollut, sillä kurjan jäljen tämä, alta sadan sivun mittainen nuortentarina, mieleeni jätti.

Hassua oli kuitenkin, että kun puhuttiin isänmaasta niin ajattelin, että ollaan Suomessa, mutta loppupuolella sitten ilmenikin, että isänmaankaipaus olikin Saksaan. Aloittaessani en osannut lainkaan yhdistää tarinaa Saksanmaalle, kun puhuttiin Liisasta ja Joosepista, jotka olivat Angerin (tai Ungerin) vaimo ja poika. Mitä tulee Perun kuvaukseen, niin en mene takuuseen ihan kaikesta, ananaspuista mainittaessa varsinkaan. Mutta ei kuvaus kai aivan tuulestakaan ole temmattu, vaikka tarina sinänsä on aika mielikuvituksellinen ja paitsi kolonialistisuudessaan, myös loppuratkaisultaan etova. Vaikka Angereilla on hyvät välit alkuperäisväestöön ne ei kuitenkaan ole tasaväkiset, Wagnerilla sen sijaan on luihut suunnitelmat, mikä koituu isän ja pojan kohtaloksi. 

Toivottavasti unohdan tämän tarinan enkä näe painajaisia ensi yönä. 

...

Kirjallinen maailmanvalloitus: Peru 

Aili Konttinen: Iloinen, surullinen hyvä kesä"

 

Aili Konttinen

Iloinen, surullinen hyvä kesä

Valistus, 1946

187 s.

Sodanjälkeiseen maaseutuyhteisöön sijoittuva perhetarina karjalaisesta Männikön evakkoperheestä. Perheen 16-vuotias Johanna-tytär on loukkaantunut kovassa pommituksessa ja joutunut olemaan vuoteenomana selkä kipsattuna sairaalassa pitkän aikaa. Nyt hän on pääsemässä kotiin, uuteen kotiin, Sydenpeltoon, jonka isä on hankkinut jo ennen lopullista Karjalan kodin menetystä. Pe rheessä on myös neljä poikaa, joista osa on avioituneita ja perheeellisiä, mutta yksi pojista, Paavo on traumatisoitunut sodassa ja vetäytynyt saareen yksinäisyyteen. Perheessä liikkuu hänestä nimitys korsuprofeetta. Paavo ei halua nähdä ihmisiä, ei oikein huolehdikaan itsestään, antaa tukan ja parran kasvaa. Äiti ja sisarukset sanovat Paavon tilaa 'taudiksi', mutta Kustaa-veljen mielestä se on vain laiskuutta.

Kun Johanna sitten saapuu kotiin, vielä huonosti liikkuvana ja kumaraisena haluaa hän lähteä saareen Paavon seuraksi. Lopulta hän saakin luvan perheeltä, vaikka Paavolle se on yllätys, jota hän ei ole toivonut eikä odottanut.

"Tällä kerralla tämä metsäläisen näköinen karvaturilasnäki parhaimmaksi kiivetä puuhun. Hän ei tahtonut tavata ketään, ei nähdä ketään, ei kuulla kenenkään puhuvan, mutta siitä huolimatta hän valitsi puun, jonka lehvien lomitse hän sekä näki että kuuli."

Johannan ja Paavon välit ovat kuitenkin lapsuudesta alkaen olleet läheiset ja vähitellen Johanna, vaikka ensin pelkääkin Paavon olemusta, saa tämän synkät mietteet elpymään.

Johannan veljenpoika Klaus on 8-vuotias, sanavalmis poika, joka myös haluaa saareen, varsinkin, kun Johannalle tulee sotasokea lääkintävoimistelija, joka myös asettuu telttailijaksi saareen. Klausin touhuista seuraa huolta ja hätäännystä, kun Klaus karkaa kotoa syljettyään kaivoon ja saatuaan sen vuoksi kuritusta isä Kustaalta.

Kaiken huipuksi seuraa valtava ukkosmyräkkä ja saaren saunamökki syttyy palamaan.

Iloinen surullinen hyvä kesä on kiintoisa psykologinen nuortenromaani sodan vaurioista ja elämän elpymisestä vaikeuksienkin keskellä. Kerronta selkeää, sujuvaa ja elävää. Tosin yksi loogisuusvirhe kerronnassa esiintyy, kun mainitaan, sininen lakki laiturin vieressä kaisilikossa ja myöhemmin sininen lakki löydetään toisen airon kanssa vedestä tuuliajolla. 

Henkilökuvaus monipuolista, persoonallisuudet nousevat esiin omine luonteineen niin hyvässä kuin pahassa. Iloinen surullinen kesä on nimensä mukaisesti täynnä tunteita. On iloa, on surua ja traagisuutta, on pelkoa, jännitystä, helpotuksen huokauksia ja loppujen lopuksi niin kuin elämässä yleensä usko elämään ja tulevaisuuteen on vahva. Ajalle tyypillisesti myös hengellinen ulottuvuus on läsänä, joskaan ei mitenkään kiinniliimattuna, vaan luonnollisena osana ihmiselämää.

Kaiken kaikkiaan tämä on hieman erilainen nuortenkirja vakavasta aiheesta, jossa ei kuitenkaan olla liian vakavia.

Erityismaininta tälle kuvaukselle:

"Kesäiset aamut  päivät ja illat kuluivat saarelaisilta kauniisti kuin tasainen ja kiireetön linnun lento peilikirkkaan järven yläpuolella." 

Sekä tälle luonnehdinnalle:

 Upota kirjaan kuin nälkäinen leipään

 Mainittakoon vielä, että tämä teos on voittanut 3. palkinnon Valistuksen nuorisoromaanikilpailussa.

---

Helmet 2020 -lukuhaaste kohta 37: Kirjan kansi tai nimi saa sinut hyvälle tuulelle

Tällä teoksella bongasin ainakin seuraavat linnut: västäräkki, kaarne, silkkiuikku,

Hellevi Salminen: Niin mieletön ikävä!

 

 

Hellevi Salminen

Niin mieletön ikävä

Otava,1995

221 s.

Kansi: Virpi Talvitie

Niin mieletön ikävä, kertoo Katjasta, vaasalaisesta abiturientista, joka muuttaa ystävänsä Minnan kanssa Tampereelle ja alkaa opiskella Koneella DI:ksi, vaikka on lukenut vain lyhyen matematiikan. Katjan vanhemmat ovat eronneet. Katjalla on ollut myös veli (nuorempi ?) Kimmo, joka on kuollut rattijuopon yliajamana. Tämä tragedia saattaa olla syy avioeroon. Katjan isä on luterilainen ja äiti ortodoksi. Äidin äiti, Irinja  on kotoisin Viipurista, jota hän haikeana muistelee, kaupunkia, jossa puhuttiin viittä kieltä. Irinja itse on ruotsinkielinen. Katjan äiti on muuttanut Venäjälle ja hänellä on uusi mies Sergei.

Katja on ortodoksi ja ortodoksisuus on syvällä hänessä. Niin syvällä, että Katja miettii lähtemistä luostariin. Ajatus saa kuitenkin vastakkaisia näkökulmia, kun Katja tutustuu unelmiensa mieheen Mikaeliin, joka on kuin Anna Kareninan Vronski. Mikael on myös ortodoksi ja ammatiltaan kanttori. Mutkan suhteeseen tuo kuitenkin, kun Katja kuulee, että Mikael on eronnut.

Niin mieletön ikävä on nuorille suunnattu kasvukertomus hieman erilaisesta aiheesta.

"Se kaipaus valtasi minut, kun kuuntelin rukouksia kirkossa tai luin erämaaisien  oeptuksia - niin lapsellisen luottavaisia, että niitä lukiessa kihosivat kyyneleet silmiin, ja niin tosia, että niistä tunsi pakahtuvansa ja tiesi olevansa äärettömän etäällä siitä, mihin kaipasi."

Ortodiksuutta kuvataan syvällisesti ja monelta taholta samoin kuin nuoruuden unelmia ja toiveita, nuoren ihmisen arjesta puhumattakaan, ihmissuhteista. Katjan ja isänsä suhde on hieman viileä. Heidän on vaikea keskustella keskenään tärkeistä asioista ja muutenkin.

Kauniisti ja eläytyvästi kerrottu tarina (yhtä vuorosanaa lukuunottamatta), herkän nuoren kasvukivuista. Kirjallisia tai muita kulttuurisia viitteitä, kuin venäläisyyteen ja ortodoksisuuteen on viittaukset L.M.Montgomeryn Pieni runtotyttö ja Anna-kirjoihin. Asterix-albumien ilmestymisajankohtaa jäin miettimään kerronnan uskottavuuden kannalta, iän, ajankuva ja teoksen ilmestymisajankohta myös huomioiden. Mutta ortodoksisuus se on vahvana läsnä, niin syvästi esille tuotu, että mietin, onko kirjailija itse kenties ortodoksi. Ainakin hän on kirjoittanut myös toisen nuortenkirjan Käppyrän, jossa myös on ortodoksis-luterilainen näkökulma.

Kansikuvasta voisin mainita sen verran, että se on sekä symbolinen (ortodoksisten kirkkorakennusten sipulikupolit) että fyysinen (sipulien istuttaminen). Hyvin persoonallinen kansikuvitus, kuten persoonallinen on tarinakin.

----

Kirkko ja kaupunki -lehden lukuhaste kohta 14; Kirja, jossa vietetään joulua

Naistenviikko 2020 kirjana Aili Somersalon Irmeli ihmetyttö!

Aili Somersalo
Irmeli ihmetyttö
Karisto, 1948
157 s.

Onko kenellekään  ollut kirjoja lukiessa Dejavu-ilmiötä? Dejavuhan on outo tunne siitä, että tämä on tapahtunut aikaisemmin, olen kokenut tämän jo ennenkin. Minulla oli pieni Dejavu-tunne tätä kirjaa lukiessa, vaikka olen suhteellisen varma, että en ole ikinä aiemmin tätä teosta lukenut, eikä mieleeni tule  mitään toista kirjaa, joka olisi lähelläkään tätä teosta.

Irmeli ihmetyttö on minä-muotoon kirjoitettu, päiväkirjanomainen tarina Irmeli Almista, joka on 18-vuotias nuori nainen Kokkolasta. Hänellä on sisko Hanna. Hanna on kymmenen vuotta vanhempi ja on tarinan alkaessa Kööpenhaminassa opettajatarkongressissa. 

Sitten Hannalle tulee kirje, jonka Irmeli avaa, koska Hanna ei ole kotona. Kirje on Alva-tädiltä, joka on tyttärensä Ruutin kanssa matkalla Tukholmaan ja pyytävät Hannaa kotimieheksi Helsingin asunnolleen, vahtimaan heidän alivuokralaisiaan ja pitämään asiat kunnossa, sillä kotiapulainen Hilma-rukka tarvitsee hänkin apua. Irmeli lähtee sijaiseksi.

Irmeli matkustaa siis Kokkolasta Helsinkiin Engelaukiolla sijaitsevaan kerrostaloon, jossa hän tapaa Alva-tädin alivuokralaiset. Lähetyssaarnaajaan vaimoksi lähtevän Selma Patomäensekä tohtori Alfons Roopen, jonka nimi lyhenee Fonsuksi erotukseksi Ansusta, joka on Irmelin kokkolalainen tuttava, ja parhaillaan jossain veneilemässä. Hilma-rukkakin tulee tutuksi kaikkine sulhasjuttuineen, joista ei ota selvää.

Paikalle saapuu myös Henna-täti, jota Alva ei ole halunnut vaivata..

Irmeli ihmetyttö joutuu melkoiseen pyöritykseen, sillä kotimiehiä on nyt useampia ja kukaan ei tunnu olevan oikein taidollinen. Talousvarat ovat kadoksissa, avain, joka olisi pitänyt antaa Irmelille on kadoksissa ja kaiken lisäksi  talossa alkaa tapahtua varkauksia.

Hopeakaappiin alkaa kertyä melkoinen pino panttikuitteja ja kaikenlaista tapahtuu muutenkin, ennen kuin Alva-täti saapuu  Tukholmasta ja asiat selviävät. 

Tämä on melkoista karusellia kerronnallisesti ja tapahtumien osalta, enkä oikein tiedä mitä ajattelisin. Mitä tulee syylliseen niin arvasin sen aika äkkiä, siihen oli hyvin selkeät viitteet. Kerronta on humoristinen, mutta lyö ehkä vähän ylitse. Tässä ei tunnu oikein olevan yhtäkään järki-ihmistä, ellei ota lukuun Hannaa, joka saapuu hänkin Kööpenhaminasta ja Alva-tätiä, joka kaiken aikaa oli uumoillut jotakin, mutta tarvitsi vahvistusta epäilyilleen.

Luin tämän osana naistenviikon lukuhaastetta.Tänään nimipäiväänsä viettävät Leena, Matleena, Leeni ja  Lenita.  Tässä teoksessa on yksi Leena, joka jää kyllä hieman muiden varjoon, vaikka yrittää kyllä pitää itseään esillä. Leena on Irmelin vanha ystävä, jota tämä menee tapaamaan Helsinkiin saavuttuaan.

"Aamu oli mitä ihanin ja meri suuremmoinen. Taloushuolet häipyivät mielestäni kuin tuhka tuleen. Tunsin oloni niin vapaaksi ja onnelliseksi, että päätäni huimasi melkein kuin matikan kokeissa. Mutta tällä kertaa miellyttävällä tavalla. Ansu tuli mieleeni. Ajattelin, ett hän varmaankin on parhaillaan purjehtimassa. Rintaonteloni oli niin täynnä naurua ja laulua ajatellessani Leenan hämmäästystä, että jalkanikin pelkästä myötätunnosta liitelivät siivekkäinä asfaltilla."

Irmeli ja Leena viettäävt suuremmoisen aamupäivän syöden kananmunia, joista Leena tuumii, että "viis niiden hinnasta". Tätä hieman mietin, että onko kananmunien hinta ollut kirjan kirjoittamisen aikaan jotenkin korkealla. Leena on kiinnostunut Ansusta, jonka muistaa alaluokilta ja on hyvin kiitollinen kuuntelija ja innostuu jopa muiden purjeveneistäkin. Leena myös alkaa epäillä tohtori Fonsua ja pistää Irmelin päähän ajatuksen, että jospa Fonsu onkin epäluotettava kaveri ja syy, jonka tähden Alva halusi Irmelin siskon kodinvalvojaksi?

"Jos Alvalla on avainnkaappi, jonka avaimesta Hilja-rukan tulee vastata päällään, niin siellä ehdottomasti on jokin erittäin tärkeä avain. Ja entä jos Fonsu jahtaa juuri sitä avainta?Tässä asiassa on totisesti jotakin mystillistä."  Leena ei ole typerä, ajattelee Irmeli. Leena ilmoittaa tulevansa pian tarkastukselle taloon. "Silmäys riittää minulle sanomaan, onko Fonsu konna. Katsos, minä olen ihmistuntija." 

Irmelistä alkaa tuntua, että Leena on hiukan itserakas. Suurtaa merkitystä Leenalla ei kuitenkaan tarinana kannalta ole. Hän vilahtaa kerronnassa aina välillä tekemättä sen suurempaa vaikutusta ja mietin, minkä kumman takia hänet on tarinaan ympättty. Hyvä kuitenkin,että ympättiin, sillä löysin nyt kuitenkin yhden Leenan päivän kirjan luettavakseni.

Naistenviikkoa ajatellen, tämä kyllä käy naistenviikon kirjaksi, sillä eilenhän oli myös Hannan päivä ja Hanna oli se viisas ja tarkka ihmistuntija, jota Alva alunperin kaipasi.

Naiseudesta sanottua:

Salmisen sekatavaramyymälän omistaja, Sannista sanotaan, että hän "on raivannut itselleen tiensä". 

"Oikea mies aina tavallaan ottaa ylivallan naisesta"

"Meillä ei ole tarpeeksi naisellista arvokkuutta."

Aika erikoinen nuortenkirja, luonnehtisin tätä teosta. Ei ehkä parhainta Somersaloa, mutta keveää kesähupia nyt kuitenkin.

Knud Meister - Carlo Andersen: Nelitoistavuotias salapollisi!

Knud Meister - Carlo Andersen

Nelitoistavuotias salapoliisi

Alkuteos: En detektiv paa fjorten

Suomentanut Kirsti Ahlman

K.J. Gummerus, 1954

"Tämä on ensimmäinen kirja Janista. Ja samanatien kerrommme teille, että Jan-kirjat tulevat olemaan salapoliisiromaaneja."

 Näin tekijät esittelevät nuoren mielikuvitussankarinsa, 14-vuotiaan Jan Helmerin, jonka isä on rikoskomissario Mogens Helmer. Tämän tarina alkaa pankkiryöstöllä, joss kööpenhaminalainen Kauppa- ja Teollisuuspankki ryöstetään, ei kuitenkaan keskellä kirkasta päivää, vaan sateen ryöpytessä valtoimenaan. Mikä on mielenkiintoinen yksityiskohta nykyelämää ja suomalaista työelämää ajatellen, niin ryöstö tapahtuu lauantaipäivänä. En tiedo, miten muualla maailmassa pankit ovat auki, mutta tässä kuvastuu siis ainakin jossain määrin ajallinen aspekti. On eletty toisenlaisessa ajassa ja maailmassa.

Jan lähtee ystävänsä Erlingin kanssa Jyllantiin setänsä maatilalle kesää viettämään. Tätä ennen hän on kuitenkin ehtinyt kuulla viimeisimmmät uutiset pankkiryöstöstä ja että ryöstöstä epäillään Gentleman-Harrya, jota ei kuitenkaan tunnu löytyvän mistään. Jyllannissa Jan ja Erling tekevät tuttavuutta muun muassa laulavan rengin kanssa (jonka laulamista tosin Janin poliisikoira Boy säikkyy) , ja jonka kanssa pojat alkavat tutkia salametsästäjien toimia. Näihin puuhiin eksyy mmyös Janin pikkusisko Lis, joka ei halua olla veljeä huonompi ja lyökin Janin kanssa vetoa siitä, että hän selvittää salametsästäjien tapauksen ennen Jania.

Loppujen lopuksi niin Lis kuin Jankin joutuvat kokemaan jännittäviä hetkiä, joiden ratkaisuun vaikuttavat niin punaiseksi värjäytynyt kangaspalaan kiedottu kivenmurikka kuin heinillä täytetty puukenkäkin. 

Nelitoistavuotias salapoliisi on ihan mukava pojille suunnatun salapoliisikirjasarjan aloitusosa. Kyllä näitä vain lukisi enemmänkin muun, vähän raskaamman tarjonnan lomassa vielä näin vanhempana ja naissukupuolen edustajanakin.

---
Olen aiemmin lukenut sarjasta teokset: Nuoret salapoliisit ja Käykää päälle, pojat.

---

Helmet lukuhaaste kohta 43: Kustantamon kirjasarjassa julkaistu kirja

Liisa Vuoristo: Silta joen yli!

Liisa Vuoristo

Silta joen yli

WSOY, 1966

151 S.

Alkulause: "Oli kahdeksan vuotta siitä kun isä lähti."

Loppukappale: "Poika nyökkäsi tyytyväisenä ja pani kätensä Saaran käteen. Tyttö tarttui toistakin poikaa kädestä ja meni heidän kanssaan sisälle keltaiseen taloon."

Päähenkilö: Saara

Saara on oppikoululainne. Ensimmäiset luvut ovat vain satunnaisia episodeja Saaran elämässä.Varsinaisen yhtenäisen kerronnan alkaessa Saara on keskikoulun viimeisellä luokalla. Hän ei jatka opintoja lukioon tai muualle, vaan menee myyjäksi Osuusliikkeeseen.

Saaralla on kaksosveli Sakari, lyhyesti vain Saku. Saaran isä on lähtenyt ja mennyt yhteen toisen naisen kanssa. Saara on jotenkin selvinnyt tilanteesta, mutta kaksosveli Saku, joka on katsonut isän lähtöä talon katolta ei voi unohtaa ja antaa anteeksi. Hän ei halua kuulla mitään isästään, kun Saara kertoo nähneensä tämän.

Miljöö:Tehdaspaikkakunta. Maaseutua tai jos ei ihan maaseutua niin  jossain maaseudun ja kaupungin välimaastossa.Talo, jossa Saara asuu on ilmeisesti jonkinlainen puutalo, jossa asuu useita perheitä. Sakun kaveri Timo asuu naapurissa ja yläkerrassa asuu vanhempi rouva, joka on ompelee Saaralle mekkoja.

Timo muuttaa Helsinkiin ja perheen tilalle tulee perhe Salonen. Heillä on tytär Sirkka,

"Tytön hiukset olivat tummat, harvinaisen kankeat, ja ne riippuivvat olkapäille. Mutta ei Saara tukkaa katsonut,tytön silmät ne olivat sellaiset, ettei niitä voinut olla tuijottamatta: toinen oli sininen, toinen ruskea. Huomatessaan Saaran katseen toinen naurahti.

-Katso vaan rauhassa! Ne loppuivat kesen, kun oli juuri paras jouluruuhka. Minä näet synnyin jouluaattona. Täytyi sen tähden ottaa eri paria."

Sirkan kanssa Saara lähtee ensimmäisiin tansseihin. Timokin on tullut jonkun tehtaan korjausryhmän kanssa paikkakunnalle ja Saara tuntee vetoa tähän. Saara kuitenkin miettii, mistä sen tietää, sen oikean rakkauden?

Lopulta Saaran ja  Sakun isä palaa kuvioihin. Hänen uusi naisensa on kuollut ja heille on jäänyt pienet lapset. Isä pyytää neuvottomana apua exältään ja erityisesti Saaralta. Saara on valinnan edessä. Jatkaako Osuusliikkeessä vai mennäkö isälle lastenhoitajaksi?

Lause, jostaerityisesti pidin: "Polku sulki kulkijan lämpimään hämäräänsä."

Teemoja: Nuoruus, kasvu, avioero, vastuu, rakkaus

Ei yhtään hullumpi ajankuva, nuoruudenkuvaus.

...

 Pieni Helmet 2019 -lukuhaaste kohta 7: Kirjassa on kaksoset

Ursa Aspegren: Samanlaisin palkitaan!

Ursa Aspegren
Samanlaisin palkitaan
Karisto, 1971
208 s.

"Oh Eevert ---! --- Siitä aamuhetkestä alkaen, hän, hivenen epäröivin sinisilmin kaupunkilaiseen joukkoon liittyvä maalaisneito, kuusitoistias eikä lainkaan hassumman näköinen oli Eevertti ... Hei Eevertti! Kuule Eevertti! Katso Eevertti! Kukaan ei vahingossakaan - Petteriä lukuunottamatta - kutsunut häntä säädyllisellä kasteessa annetulla nimellä."

Eevertin ja Petterin lisäksi on Pirreä (Eevertin paras kaveri), Pimppanaa, Lullea, Kukea, Yrjölää, Seijaa, Typyä - nuorisoa moneneen lähtöön ja tunnelmaan.

Aspegrenin nuorille suunnattu kirja on hyvin seitsytlukulainen tai no, kuuskytlukulainen, sillä kirjahan on ilmestynyt vuosikymmenen vaihtuessa. Mikään tavallinen nuortenkirja tämä ei kuitenkaan ole. Tässä on paljon pohdintaa, nuorten ajatusmaailman moni-ilmeisyyttä, yhteiskuntakritiikkiä, pohdintoja erilaisuudesta ja samaan muottiin kaavoittumisesta, elämästä ja vähän kuolemastakin - aikuiseksi kasvamisesta.

Epätavanomainen, syvällinen, ajatuksia herättävä teos, joka sopisi hyvin tähänkin päivään. Kirjan teemoissa on monia ajankohtaisia aihealueita. Eevertillä, kirjan päähenkilöllä on ajatuksia, jotka nousevat ja vänkäävät vastaan yhteiskunnan luutuneisuutta ja ohjailuja vastaan. Kuka ja mikä meitä ihmisiä tempookaan kuin pässiä narussa.

"Jotkut muokkaavat meitä mieleisikseen. Väkevät, häikäilemättömät..." Eevertin katse luotasi taivaan syvyytttä, siellä sinen takana loistivat tähdet, hän ajatteli, linnunrata; ja linnunradan takana toisia linnunratoja - ihme. Olemassaolon järisyttävä ihme."

Kirja on ilmestynyt aikana, jolloin kouluissa vielä pidettiin aamuhartauksia. Tätä kirjaa ei voi varsinaiseseti luonnehtia hengelliseksi kirjaksi, vaikka kirjassa on uskonnollisia pohdintoja arvojen ja hengellisten kysymysten äärellä. Kirjassa ei varsinaisesti ole juonta ja kutienkin siinä on löydettävissä eräänlainen draamankaari, joka nousee ja saa päätepisteen Yrjölän pitämään aamuhartauteen, jossa hänen puheensä koostuu varioidusta Isä Meidän -rukouksesta. Aamuhartaus keskeytetään ja Yrjölää uhkaa koulusta erottaminen.

Kirjassa käydään kädenvääntöä uskon ja epäuskon välillä kallistumatta oikeastaan kummallekaan puolelle. Pohdintaa, ajattelemaan herättävää ja ei pilkkaavaa, sanoisin.

,,

Kirjallisuusviitteitä:

"- Harmi, kun Mikki ei ole, joku pöydän ääressä istuva haksahti sanomaan ja vaikeni sitten.

- Minusta meillä on ohjelmaa aivan tarpeeksi, joku toinen ehätti.

- Niin, ja l a u s u j a  ainakin on, mitä sinä, Seija, aiot lausua? Juvosta vai Haavikkoa?

- Jotakin vanhaa klassikkoa kevään kunniaksi, Seija sanoi. Filemonkin oli sitä mieltä.  Vain harvat modernit runot suosivat lausujaa. Tunne puuttuu, katsokaa. Ajatuksen välittämiseenhän riittää toteaminen, silkka sisältäluku. En tiedä -, Seija empi, miä pidän Baudelairesta, niemenomaan tästä Humaltuneesta venheestä, en sitten tiedä suhtaudutaanko siihen."

Hmm. Ihan kiinnostaisi tietää, millainen se runo humaltuneesta veneestä mahtanee ollakaan.

Ajatus, joka on maiitsemisen arvoinen.

"Ja milloin jokin kauniin lisäksi oli totta ja oikeaa, se oli j a l o a. 

Ja myös: mikä sillä tavalla oli totta, oikeaa ja kaunista, että sen tunsi jaloksi, se oli P y h ä ä."

---

Pieni Helmet lukuhaaste 2018 kohta 15: Kirjaan tarttuminen hieman pelottaa

Laitan tämän tähän kohtaan, koska aiemmin lukemani Aspegrenin kirjan perusteella osasin odottaa jotain, mikä ei olisi ihan tavanomaista. Kauhupelottavaa en odottanut, mutta juurikin tuo kirjassa esiintyvä aihelueiden käsittely versus omat näkemykset oli seikka, jonka valossa hieman arvelutti, tohdinko lukea tätä kirjaa.

 

 

Ans Muiderman: Rohkeutta Onneen!

Ans Muiderman

Rohkeutta Onneen

Osakeyhtiö Valistus, 1968

Alkuteos: De derde roos

Suomentanut Marjatta Kureniemi

206 s.

- Ihanaa, huomenna on sunnuntai!

Mutta äidillä ei ollut vapaapäivää koskaan. Edes niin pientä työtä kuin astioiden pesua hänen iso tyttärensä ei voinut suorittaa.

- Mikä huokaus! isä sanoi ja nosti katseesna kirjasta. Mikä hätänä? Onko sinulla ikävä?

 - Ei... Sonny vastasi.

Kuinka isä edes saattoi kysyä! Niin hyvä kuin hä olikin, Sonnyn asemaan hän ei voinut asettua. Mikä hätänä? Kyllä, kyllä on hätä, hän olisi voinut huutaa. Minä olen onneton, olen yhdeksäntoistavuotias tyttö, invalidi, en voi kävellä niin kuin muut. Niin se on ja anna minun edes joskus huoata.

Sonny on sairastunut nuorena polioon, ja sen seurauksena hänen jalkansa ovat halvaantuneet. Sonnyllä ei ole intoa tarttua haasteseen, voimistuttaa jalkojaan. Hän säälii itseään ja räpiköi olossaan. Sonnyn paras ystävä on Jos, joka on kontttoristina jossain toimistossa. Sitten Jos tutustuu poikaan,

Nicoon, joka on töissä samassa firmassa kuin hän, mutta eri osaltolla ja tuo Niconvieraisille Sonnyn luokse, tai oikeastaan Nico seuraa Jossia Sonnyn luokse. Nicolla on ideoita ja Nico saa Sonnyn ajattelemaan uudella tavalla. Nicon myötävaikutuksella Sonny kiinnostuu uudestaan opiskelusta ja lähtee leirille, jossa on muitakin eri tavoin invalidisoituneita nuoria.

Paitsi nuoren kipuilua sairautensa kanssa on tässä kirjassa myös se nuorten kirjallisuuden ikiteema rakkaus. Nico on rakastunut Jossiin, mutta Jos rakastuu päätä pahkaa Brunoon, saksalaiseen nuoreen mieheen, joka tulee Nicon tuttujen luokse serkkunsa kanssa kylään. Brunon serkku seurustelee Nicon tuttavan kanssa ja on ihan reilu, mutta Bruno osoittautuu toisenlaiseksi . Jos joutuu pettymään tunteisssaan. Se, miten käy hänen ja Nicon välisen ystävyyden jää kirjassa hieman avoimeksi. Sonny puolestaan miettiin onko hänellä mahdollisuuksia onneen ja seurusteluun poikien kanssa saa puolestaan ystävän Fredistä, jonka Nico on hankkinut hänelle kyytimieheksi, kun hän aloittaa uudessa työssä, mutta ei pysty kulkemaan linja-autolla kävelyongelmien vuoksi. 

Olen lukenut tämän kertaalleen aiemmin, mutta en muistanut kovinkaan paljoa tarinasta. Kirja oli ihan mielenkiintoinen. Ei liian romanttinen eikä siirappinen. Hyvinkin elämänmakuinen ja lämminhenkinen tarina kaiken kaikkiaan.

---

Helmet lukuhaaste 2017 kohta 30: Kirjan nimessä on tunne. Eiköhän rohkeus ole tunnetila...

Mielenkiintoisia kirjalöytöjä!

Kävin kirpputorilla ystävän kanssa katsastamassa, josko löytäisi lämpimiä vaatteita syksyn säihin. Kirjat eivät tällä kerralla olleet mielessäkään. Vaatteita ei löytynyt, mutta kirjoja kylläkin.

Katherine Pattersonin nuortenkirja Miksi aina Caroline? kertoo nuoresta tytöstä, joka jää kaksoissisarensa varjoon. Hieman selaisilin teosta ja tarina alkoi kiinnostaa sen verran paljon, että kirja lähti mukaani. Pikavilkaisun perusteella tässä sivuttaisiin sairaanhoitajan ammattia. Tarina sijoittuu nelikymmenluvulle.

Zoa Sheburnen kirja Jennifer herätti kiinnostukseni kansikuvallaan.  Tämä kirja kertoo nuoresta tytöstä, joka muuttaa New Yorkista toisaalle rannikkoseudulle. Jenniferillä on hieman vaikea äitisuhde. Jos olen oikein ymmärtänyt, niin äidillä on jonkin tason alkoholi- tai terveysongelma, minkä vuoksi Jennifer aina koulusta kotiin palatessa miettii, missä kunnossa äiti on? Paitsi tytär-äiti -suhdetta tämä kirja sijoittuu koululaismaailmaan.

Kyllikki Suortin Tuntun huipulla tuulee on kristillistä kirjallisuutta. Tarina sijoittuu Lapin tuntureille, jonne päähenkilö, nuori tyttö lähtee matkailumajan piiaksi. Lapin tuntureilla puhaltelee myös rakkauden tuulet. 

Nämä kirjat eivät olleet hinnalla pilattuja ja kuulostavat ensivilkaisulla todella mielenkiintoisilta. Odotan innolla lukutuokioita näiden parissa.