Lea Ypi: Vapaa - Kuinka kasvoin aikuiseksi maailman luhistuessa!

Lea Ypi

Vapaa - Kuinka kasvoin aikuiseksi maailman tuhoutuessa

Alkuteos: Free - Coming of Age at the End of History

Suomentanut Riina Vuokko

Atena, 2023

303 + 1 s.

Aloitus: En koskaan kysynyt itseltäni, mitä vapaus tarkoittaa, ennen kuin halasin Stalinia.

Lopetus: En koskaan palannut takaisin.

Lopetus 2 (Epilogi): Kirjoitin tarinan, koska halusin selittää, hieroa sovintoa ja jatkaa taistelua.

Lopetus 3 (Kiitokset): Nini opetti minulle, miten elää ja miten ajatella elämää. Ikävöin häntä joka päivä. Tämä kirja on oistettu hänen muistolleen.

Vapaa on tarina Albaniasta. Maasta, jota muistelen mainitun maailman suljetuimmaksi ja ateistisimmaksi maaksi. Tässä teoksessa Lea Ypi kertoo oman aikuistumistarinansa. 

Teos jakautuu kahteen osaan. Pidin ensimmäisestä osasta enemmän. Se on kerrottu lapsen näkökulmasta. Lapsen, joka on kasvanut sosialistisessa maassa, jonka ihanne on Enver-setä. Maa, jota puolue hallitsee. Perheessä, jossa on salaisuuksia, jotka paljastuvat ja muuttavat lapsen elämän. 

Toisessa osassa lapsi on kasvanut nuoreksi. Maassa ja perheessä tapahtuu muutoksia, jotka kaikki eivät ole hyviä. Mitä voi odottaa, kun rautaesirippu äkkiä halkeaa ja ihmisillä on vapaus? Mitä tarkoittaa todellinen vapaus? Syttyy sisällissota, luodit viuhuvat ja nuori menettää äänensä. Perhe hajoaa. Miten löytää oma tiensä maailmassa, jonka näennäinen turvallisuus on hajonnut? Jälkimmäisessä osassa on myös paljon pohdintaa sosialismista, marxismista, markkinataloudesta sun muista, jotka eivät enää jaksaneet enää niin paljon kiinnostaa. 

Mutta - kokonaisuutena tämä oli kiintoisa matka Albaniaan. Herätti mielenkiinnon tuohon aikaan ja paikkaan, historiaan, nykyhetken Albaniaan.

Mitä lukiessani ihmettelen on esimerkiksi jonot kaupoissa. Elintarvikkeiden vähyys. Jään miettimään, johtaako sosialismi, yksipuoluejärjestelmä aina tällaiseen? Millä tavalla Albanian poliittinen elämä erosi neuvostoliittolaisesta tai kiinalaisesta. Miten sosialismista voi edetä kommunismiin? Mitä tarkoittaa revisionismi? Ei, en todellakaan jaksa syventyä marxilaisuuteen.

Kiintoisa ja monella tavalla ajatuksia herättävä teos. Takakansiteksissä tätä mainitaan "vaikuttavaksi mustan huumorin sävyttämäksi muistelmiksi", mutta itse en juurikaan sitä mustaa huumoria tajunnut. Hyvä niin, sillä musta huumori on jotain, mistä en perusta. Minusta tässä ei juurikaan ollut huumoria, mutta sitä enemmän jonkin asteista kirpeyttä. Se ei ehkä ollut ihan ironiaa tai satiiria, mutta ehkä vähän siihen suuntaan.

Jäljellä oli yksi ainoa sana: vapaus. Se mainittiin jokaisessa televisiossa pidetyssä puheessa, jokaisessa kadulla huudetussa raivokkaassa iskulauseessa. Kun vapaus lopulta koitti, se oli kuin jäisenä tarjoiltu ruokalaji. Pureksimme pienen palan, nielaisimme sen nopeasti ja jäimme nälkäisiksi. Jotkut epäilivät, että olimme saaneet vain tähteitä. Toiset huomauttivat, että tässä olivat vasta kylmät alkupalat. 

No, ehkä tätä voisi luonnehtia mustaksi huumoriksikin, mutta itse tulkitsen mustan huumorin jollain muulla tavalla. Humoristisuutta en tästä löytänyt, jos nyt tuon otteen kirjoittaessa havahduin sen viimeisen lauseen luonteeseen.

Suomi-bongaus:

Oli mennyt muutama vuosi, ennen kuin äiti oli onnistunut tulemaan raskaaksi. Suunnilleen siitä lähtien, kun Helsingin päätösasiakirja allekirjoitettiin elokuussa 1975, niin kuin isäni mielellään asian ilmaisi. 

---

Kirjallinen maailmanvalloitus: Albania

Muualla blogeissa:

Kirsin Book Club: "Lea Ypi kirjoittaa sujuvasti ja Vapaata lukee kuin kaunokirjallisuutta."

Donna mobilen kirjat: "tämänkin Euroopan kolkan historia muuttuu ihmisen kokemana eläväksi"

Ja taas kirja kädessä: "Tämä kirja on tärkeimpiä mitä olen tänä vuonna lukenut, monitahoinen, kiinnostava ja hienosti kirjoitettu.

Nguyen Phan Que Mai: Vuorten laulu!

 

Nguyen Phan Que Mai

Vuorten laulu

Alkuteos: The Mountains Sing

Suomentanut Elina Salonen 

Sitruuna, 2022

348 + 1 s.

Kerrohan, Guava, mitä pidät  tästä pienestä runosta. 

Sammakko loikkaa

vaimean veden pinta

puhkeaa lauluun.

Kaunis, vai mitä? Niin minustakin. SE on haiku, jonka on kirjoittanut 1600-luvulla elänyt japanilainen runoilija Matsuo Bashō. Tutustuin hänen runoihinsa jokunen vuosi sitten, kun minusta oli tullut opettaja ja olin päättänyt perehtyä Japaniin. Halusin ymmärtää, miksi japanilaiset terrorisoivat meitä. Kirjoissa kerrottiin, että monet heistä ovat buddhalaisia niin kuin mekin. He palvovat esi-isiään ja rakastavat perhettään. He pitävät ruoanlaitosta ja syömimsestä, tanssista ja laulusta aivan kuten me. Kauan ennen kuin aloin etsiä tietoa japanilaisista, katselin erästä heistä - Mustasilmää - pensaiden suojista talvella 1942. Rukoilin että hänessä olisi sittenkin ripaus hyvyyttä ja hän päästäisi isän menemään. Haluatko tietää, mitä isoisoisällesi tapahtui? Hyvä on. Ota kiinni kädestäni, niin kerron.

Vuorten laulu on historiaan pohjautuva kaunokirjallinen teos Vietnamin sodasta, poliittisesti kahtia jakautuneesta maasta. On kommunistinen pohjoinen, jossa asuu teoksen kertojaminät. Nuori 14-16-vuotias Huong-tyttö sekä hänen isoäitinsä Dieu Lan, ja on etelä, jota hallitsee USA.

Kerronnallisesti teoksessa kulkee vuorottain Isoäidin tarinat menneisyydestään ja tapahtumista, jotka ovat johtaneet "nykypäivään", jota Huong elää. Se on 70-luku sotineen.

Teos on karulla tavalla kaunis perhekuvaus ja samalla järkyttävällä tavalla karu kuvaus sodan mielettömyydestä ja poliittisista erimielisyyksistä, jotka rikkovat perheyhteyden.  

Isoäiti Trangin perhe on iso. Dieu Lanilla on kuusi lasta ja seitsemän lasten lasta. Esilehdillä oleva sukupuu on hyvä lisä pitämään henkilöt järjestyksessä ja suhteessa, sillä nimien jonkinasteinen samankaltaisuus hieman sekoittaa mieltä ja saa kysymään, kukas tämä olikaan ja missä suhteessa hän oli kehenkin. Sukupuu toisaalta saa ajattelemaan, että tämä on todellisen, oikeasti eläneen suvun historiaa, kenties kirjailijan oman suvun historiaa. Jään kuitenkin hieman epävarmaksi tämän suhteen. Kirjailijan loppusanoissa hän tuo esiin, että teos on saanut innoituksen hänen oman sukunsa kokemuksista, hän on myös haastatellut muita vietnamilaisia, joten näkisin tämän kuitenkin fiktiivisenä historiaan nojautuvana teoksena. Fiktiivisenäkään teos ei poista sitä vastuuta, mikä sotivilla osapuolilla on ollut ja on kärsimykseen. Vietnamin sota sai aikoinaan nuorison liikkeelle ja barrikadeille, ja hyvä niin. 

Teoksessa ei kuitenkaan demonisoida USA:ta, vaikka tämän rooli on ollut merkittävä. Teoksen päähenkilökin lukee Laura Ingalls Wilderin Pieni talo suuressa metsässä -teosta, jonka kautta hän näkee amerikkalaiset vain ihmisinä, jotka kaipaavat turvaa, kodin onnea ja rauhaa. Tosin tämän teoksen suhteen teos tuo ristiriitaa kerrontaan. Jossain vaiheessa Huong repii vietnamiksi käännetyn käsinkirjoitetun kirjan viimeisen sivun, joka kuvaa. kuinka Laura saa nukahtaa turvallisesti isänsä viulun soittoon, mutta Huongin oma isä on jossain taistelun keskellä eikä ehkä koskaan palaa. Sitten kuitenkin loppupuolella Huong lukee yhdessä poikaystävänsä kanssa samaisen teoksen viimeisenkin sivun. Hmmm! 

Teoksessa on myös joitakin muita kirjallisuusviitteitä Pinokkiosta Sotaan ja rauhaan. Hieman toisenlaista kirjallisuutta edustaa Metsäinen etelän maa. Kaiken kaikkiaan kirjallisuudella on merkittävä rooli Huongin elämässä. Ne ovat vastavoima sodan aiheuttamalle pelolle. 

Teos ei maalaile katkeria sävyjä, vaikka tunteet leiskuvatkin niin hyvässä kui pahassa. Tämä on ennen kaikkea perheen keskinäisen yhteyden tarina, joka tosin ei ole aivan rikkoutumaton. Buddhalaisuutta avataan teoksessa jonkin verran ja sillä on oma roolinsa tarinassa. 

Teoksen kannet on suunnitellut Mumtaz Mustapha. Kuvat: Valokuva  Ô Quy HÔ -sola Tran Vu Quang Duy, Getty Images; lehtikuvio Tamashi Elegant Graphic Collection. Kannet ovat hyvin kauniit ja tarinaa tukevat. En nyt selatessani löydä sitä kohtaa, mutta noihin valkoisiin lehtikuvioihin liittyi jokin maininta teoksessa, eli ne ei ole mitenkään sattumanvaraisesti valittuja. Hienoa kansisuunnittelua.

Muualla sanottua:

Kirjojen kuisketta:  "Kauniin ja vivahteikkaan kielen ja onnistuneen käännöksen ansiosta teoksesta välittyy aito vietnamilainen tunnelma"

Hemulin kirjahylly: "Inhimillisyys, lähelle tuleminen, tekee tarinasta niin voimakkaan ja koskettavan."

 ---

 

Lasse Lehtinen: Tanner - Itsenäisen Suomen mies!

Lasse Lehtinen

Tanner - Itsenäisen Suomen mies

Otava, 2017

880 s.

Huh huh, olipas tiiliskivi. Ja olipas tarinaa. Tarinaa paitsi Tannerista, niin vielä enemmän SDP:stä, poliitiikasta ja Suomen poliittisesta historiasta. Tulipahan kuitenkin luettua, vaikka ensisijainen kiinnostukseni kohdistuikin juuri Tannerin henkilökuvaan ja persoonaan. Kuka oli tuo mies, joka on elantolaisena vaikuttanut myös sukuni jäseniin. Ei sillä, eipä tämä juuri tuonut mitään uutta ja avartavaa sukututkimuksessani, mutta antoi kyllä jonkinlaisen käsityksen persoonasta ja vahvasta vaikuttajasta, osin ristiriitaisenkin.

Suomettumisen ajan poliittisia käsitteitä tämä avasi, mitä ne olivat ne Vaaran vuodet, Juhannuspakkaset tai Noottikriisi?

Lehtisen tarinointi on kyllä ihan luettavaa, miten sen sanoisin politikointia, ripaus sutkia ilmaisua asiallisuuden keitoksessa. Toisenlaisiakin näkemyksiä ajasta voisi varmaan kirjoittaa. Ei silti, jollain tasolla tämä teos kyllä herätti kiinnostuksen muun muassa Kekkosen persoonaa kohtaa. Hänestäkin kirjaililjalta on teos ilmestynyt, mutta kuten sanottua, näkemys on lehtismäinen. 

"Vaikeudet voitetaan taistelemalla, ei alistumalla tunteiluun"  (Tannerin puolison Lindan persoonaa määrittelevä ajatus)

"Poliittinen toiminta edellyttää ihanteita" Mauno Koiviston näkemyksenä esitetty ajatus.

Kirjassa on paljon aikalaisnäkemyksiä, mutta kuka niin on sanonut ja missä yhteydessä näkemys on esiintynyt ei ilmene, sillä kuten Lasse Lehtinen itse kirjoittaa esipuheessaan hän on jättänyt viitteet sikseen luettavuuden vuoksi. Kirjaluettelo on lopussa ja henkilöhakemisto, mutta kukapa jaksaisi lähteä plaraamaan sellaista määrää teoksia saadakseen selvyyttää johonkin näkemykseen, jonka Lasse Lehtinen on rakentanut.

Että sillä lailla ja tämmöinen lukukokemus tällä kertaa.

---

Seinäjoen kaupunginkirjaston kirjastohaaste 2018 kohta 17: Lue kirja aiheesta, joka ei ole sinulle tuttu. SDP:n poliittinen historia ei ole erityisemmin tuttua,

 

Lugovskaja Nina: Haluan elää!

,
Nina Lugovskaja
Haluan elää - Venäläisen koulutytön päiväkirja 1932-1937
WSOY,  2004
Suomentanut Arja Pikkupeura
 502 + 1 s.

 8, lokakuuta 1932

Vapaapäiväni, siis lokakuun kuudentena ženja ja Ljalja päättivät lähteä ratsastamaan. He hankkivat minule puvun. Kun menimme kolmisin sitä hakemaan erääseen asuntoon, jouduin kuulemaan melkoisen litanian neuvoja ja komentoja. No, ei se mitään. 

ženja ja Ljalja ovat Ninan kolme vuotta vanhemmat kaksossiskot, oikeilta nimiltään Jevgenia ja Olga. Nina on 14-vuotias aloittaessaan päiväkirjansa.

Ninan päiväkirja on täynnä nuoren ihmisen ajatuksia ja pohdintoja, elämästä, koulunkäynnistä - ajasta ja ympäristöstä, ja rakkaudesta. Niitä samoja aiheita kuin kenen tahansa nuoren ajatuksia. Nina asuu Moskovassa. Hänen isänsä on vangittu vastavallankumouksellisesta toiminnasta ja sama kohtalo odottaa myös muuta perhettä vuosien vieriessä. Ninan päiväkirja ei ole vain nuoren ihmisen kasvutarina, jollainen se toki on, vaan tutkimus Stalinin ajan vainoissa vangitun nuoren elämästä. Miksi tätä päiväkirjaa pidettiin nin vaarallisena? Kirjahan on täynnä nuoren itsetunnto-ongelmia ja tavallista kasvavan lapsen elämää. Se, että 14-vuotiaana tuntee tuskaa ja ahdistusta vangitun isänsä vuoksi, mutta kuten Nina yrittäessään saada rehabilitointia kirjoittaa Hruštševille, kuinka  isän pidätys "vammautti kipeästi laspen sielun jättäen jälkeensä vuosia kestäneen katkeruuden" ja kuinka tämä "aiheutti päiväkirjan Stalinin julmuutta koskevat katkerat rivit".

Ninan päiväkirjassa korostuu hyvin vahvasti itsetunto-ongelmat. Ninan silmissä oli jotain vikaa, minkä vuoksi hän karsasti. Tätä yritettiin korjata leikkauksella, mutta leikkaus epäonnistui. Nina koki olevansa ruma. J Kuitenkaan en lukinana näe häntä rumana (valokuvaliite on mukana). Ja älykkyyttä Ninalla oli, sen osoittaa jo hänen kirjoitelmansa. Itse en nelitoistavuotiaana pystynyt tällaiseen ajatteluun ja itseilmaisuun. Ja kunnianhimoakin Ninalla oli. Tosin se kunnianhimo hieman vuosien myötä karisee ja Ninan on vaikea löytää paikkaansa. Vasta vankeuden jälkeen hän löytää taiteelliset lahjansa (elämänkerralliset tiedot kirjan lopussa).

Typerä kohtalo ei suonut minulle mitään: ei ulkonäköä, ei kyvykkyyttä, ei mitään lahjoja, mutta itserakkautta, ylpeyttä ja halua olla parempi se kyllä jakeli runsain mitoin. Se on julmaa. Lisäksi olen päästä varpaisiin nainen. On pilkanteko jättää nainen vaille kauneutta ja viehätysvoimaa, sillä sanotaanpa mitä tahansa, naisen keskeinen ominaisuus on  miltei tiedostamaton ja häntä kaikkialle seuraava miellyttämisen halu...

Ah Nina, Nina. Kuinka tahtoisinkaan sanoa sinulle, että sinä olet älykäs, lahjakas ja et lainkaan ruma. Eikä todellakaan tarvitse olla äärettömän sopusuhtainen ja kauneudella kruunattu voidakseen elää sydämellään. Tekstisi sen osoittaa, että sinulla on kyllä sydän. Mutta nämä sanat eivät voi sinua tavoittaa. Sanonpa ne siis kaikille Ninan lailla tunteville nuorille ja miksei vanhemmillekin, lahjakkaille, älykkäille, jotka vertaavat itseään muihin kadehtien (kateus ei kaukana minustakaan), älkää verratko itseänne muihin! Se voi olla vaikeaa, mutta ei hyödytä. Sinä olet sinä ja minä olen minä ja niin on hyvä.

Nuoren tavallisten ongelmien ohella päiväkirjan myötä avautuu kolmikymmenluvun neuvostoarki, ajan ilmiöt hyvässä ja pahassa. Jotkin pienet yksityiskohdat mielipiteissä ja muussa pistää hieman mietteliääksi, ja en ehkä ole ihan kaikkea nielemässä, omimassa. 

Mutta se, mitä tapahtuu 4. tammikuuta 1937 muuttaa Ninan elämän. Silloin Ninan kotiin tehdään ratsia, Ninan ja Olga-siskon päiväkirjat takavarikoidaan ja perheenäiti tyttärineen viedään kuulusteluihin. 

Minä vain en ymmärrä, mitä niin kauheaa tässä päiväkirjassa oli, että nuori ihminen sen vuoksi joutuu pidätetyksi? Ajattelun vapaus on kaikilla, mutta ilmaisunvapaus, se pistää miettimään. Mitä on hyvä ilmaista ja mitä ei! Loppujen lopuksi kaikkien niiden alleviivausten, joita kuulustelijat ovat päiväkirjasta alleviivanneet merkityksekkäinä on ainoa vakavampi kohta tuo 14-vuotiaan katkera purkaus, josta on kulunut jo viisi vuotta. Sitä vastoin ne kohdat, joita itse pidän hälyttävinä nuoren ihmisen kasvussa ja kehityksessä ovat aivan vailla huomiota, eikä nekään ole sellaisia, joiden takia pitäisi vankileirille joutua, päinvastoin, ottaa tyttö puhutteluun ja ohjata ajatuksia terveempään suuntaan. Mutta millaista ohjausta lapset saivat kolmikymmenluvun Neuvostoliitossa. 

Kaiken kaikkiaan tämä kirja on kiintoisa ja pohtimaan pistävä ajankuva vuosien takaa ja eräästä historian ajanjaksosta.

...

Helmet lukuhaaste 2017 kohta 12: Politiikasta tai politiikosta kertova kirja

Heikki Palmu: Oulusa koulusa!

Heikki Palmu
Oulusa koulussa - 60-lukulaisen muistelmat
Kirjapaja,2016
344 s.

Alku: Lähtiessä kaikki on hyvin, eikä iltakaan tule äkkiä. Ilma pehmeä ja lämmin, ei kuuma eikä terävä.

Loppu: Olisin halunnut sanoa hänelle jotakin, mutta juuri silloin järjestyimme kulkueeksi astuaksemme kirkon puolelle. Olin epävarma järjestyksestä. Joku sanoi, että vihittävät eteen ja muut sitten järjestyksessä, piispa viimeisenä.

Alun ja lopun väliin mahtuu muistojen virta, ei suoraan, eteenpäin virraten, niin kuin joilla on tapana, vaan hypähdellen muistikuvasta toiseen, paikasta ja ajasta muuanne. 1960-luku ja 70-luvun alku oli poliittisesti valveutunutta aikaa. Itsekin muistan, kun koulussa tuli opiskelijavaalit. Mitä niistä oli hyötyä - mene ja tiedä! Itse en niistä paljonkaan kostunut.

Heikki Palmu elää nuoruuttaan keskellä opiskelijaelämää. Hän on erikoinen tyyppi suomalaisessa yhteiskunnassa, kristitty ja kommunisti. No ei, ei kommunisti, mutta kristitty sosialisti. Voiko Marxia ja Jeesusta yhdistää? Kun Palmu valmistuu teologisesta ja alkaa pohtia papiksi vihkimystä, tulee tenkkapoo vastaan. Heikki Palmun kirjoittamat teokset eivät oikein saa vastakaikua luterilaisen piispan taholta ja seuraa keskusteluja keskustelujen perään, toppuuttelua ja taistelua.

Kirjan takakansitekstissä kuvataan, että "Palmun muistelmateos avaa fiktion keinoin  ikkunat 1960-luvun maailmaan". Minusta kirjassa ei ehkä ole niinkään fiktiota kuin ajatuksen virtaa. Fiktiota vastaan puhuu myös kaikki ne todelliset ja elävät ihmiset, jotka edustavat tuon ajan poliittista ja kirkollista valtaa.

Tämä oli todella mielenkiintoinen teos, nuoren miehen  sisäisistä ja ulkoisista prosesseista ideologian, vakaumuksen ja yhteiskunnallisten vaatimusten ristipaineessa.

--

Kirjaherbario: Palmu (palmukasvit Arecaceae)

Helmet lukuhaaste 2016 kohta 45: suomalaisesta miehestä kertova kirja

Shamena Magdalena ja Erastus: Perheemme ja Namibian tähden!

Perheemme ja Namibian tähden
Magdalena ja Erastus Shamenan kertomusten perusteella koonnut Kirsti Ihamäki
Suomen lähetysseurann julkaisu
Kirjaneliö, 1981
192 s.

Huom! Kuva on manipuloitu versio kirjan paperikansista.

Tuijata-blogin naistenviikon inspiroiman haasteen mukaisesti  jaan lukukokemuksiani viikon nimipäiväsankarittarien seurassa. Tänään vietämme Leena ja  Matleenan päivää. 

Aloin ensin lukea muuatta tyttökirjaa, joka on jo pitkään odottanut hyllyssäni lukuvuoroa. Sen yksi päähenkilö oli nimeltään Leena. Kirja olisi ollut tosi hauska ja mukava lukukokemus ilman paria lukua, joiden parapsykologinen aines sai minut tuskaantumaan. Miksi, miksi, miksi näin mukavaan kirjaan on pitänyt tunkea tällaista ainesta? Kirja meni keskeneräisten kirjojen joukkoon ja nyt mietin, mikä se lopullinen kohtalo on.

Esille jäi vain kysymys, mistä löytyisi kirja tälle päivälle. Onko minulla mitään, mikä kävisi. Onneksi löysin tämän muistelmakirjan, jossa Magdalena ja Erastus Shamena kertovat elämänsä ja maansa Namibian tarinan. Onhan niin Leena kuin Matleenakin johdettavissa Magdalenasta. Kaiken lisäksi tässä kirjassa oli naistenviikon teemaan sopien mitä mainioin naisnäkökulma.  Namibia oli saksan siirtomaa, kunnes Etelä-Afrikka valloitti sen. Namibia itsenäistyi vasta 1990. Magdalena ja Erastus Shamenan kertomus Perheemme ja Namibian tähden on kertomus ajalta, jolloin Etelä-Afrikka piti hallintoa yllä ja maassa vallitsi apartheid-politiikka. Namibian historiaan suomikin hyvin merkittävästi kytkeytyy niin lähetystyön kuin rauhanprosessien kautta.

Te, joka olette aloittanut mustien opettamisen kohti tuota päämäärää, ettekö tullut ajatelleeksi, että mustat on luotu niin, ettei heille ole annettu järkeä. Eivät sellaiset ihmiset pysty ajattelemaan. Saatte olla varma, ettei yksikään oppilaistanne läpäise loppututkintoa. Eivät edes kaikki valkoiset, jotka olemme kuitenkin luodut erilaisiksi, valitse tuota tutkintoa. Kyllä yliopistoon pääsee muittenkin tutkintojen jälkeen. Miten luulette, että nämä ihmiset, jotka luonnostaan ovat vailla järkeä eivätkä pysty käsittämään tuollaiseen tutkintoon tarpeellisia asioita, miten voittekuvitella heidän selviävän siitä.

Näin siis ajattelivat koulutarkastajat tullessaan käymään Oshigambon lukiossa, jossa Erastus opiskeli suomalaisten johdolla.

Perheemma ja Namibian tähden teoksessa lomittuu mies- ja naisnäkökulma. Tarinaa vie eteenpäin omalta osaltaan ja omasta näkökulmastaan vuoroin Erastus, vuoroin Magdalena. Kumpikin on kasvanut Ambomaalla kristityssä perheessä. Suomalainen lähetystyö on vahvasti läsnä päähenkilöiden elämässä. Tuntuu erikoiselta, kun vastaan tulee niin paljon suomalaisia nimiä, vaikka sukunimi on sitten afrikkalainen. Aina ei tiedä, onko nimi paikallista perua vai onko siinä suomalaista vaikutusta, tahatonta komiikkaa syntyy kun eteen tulee nimi namupala. Komiikka on kuitenkin kaukana tästä kirjasta.

Niin Erastus kuin Magdalenakin päätyvät taistelemaan Namibian itsenäisyyden puolesta. Ensin Erastus, sitten vaikeiden aikojen jälkeen myös Magdalena, jotka molemmat tahoillaan ja kasvaessaan opiskelevat opettajiksi, löytävät lopulta toinen toisensa ja päätyvät rakentamaan yhteistä taloa.

Afrikkalainen ja länsimainen kulttuuri lyövät kättä ajattelussa:

>Meille opetettiin kaksi asiaa jo aivan pieninä: iltarukous ja vanhempien ihmmisten tervehtiminen. Rukous oli yksinkertainen: Jeesus, lasten ystävä, kanna minua lapsenkantopussissa, jonka hihnat eivät katkea.

Näkökulma luterilaiseen lähetystyöhön:

>Ligoloiden saavuimme taloon. Hatakka taisi vihastua. Yritin hillitä ihmisiä, sillä kieltäessään ligoloimisen Hatakka saattoi vedota kirkkolakiin, jossa sanottiin, ettei maan päällä saa ligoloida, vasta taivaassa iloitaan.

Ligolointi = riemunkiljunta. 

Siis mitä! Opettaako luterilainen kirkkolaki todella, että maan päällä ei saa iloita? En voi kuin pyöritellä päätäni moiselle näkemykselle. Ajat ovat muuttuneet sitten tässä kerrottujen tapahtumien, lieneekö kirkkolakikin saanut uusia suuntia, mene ja tiedä!  

span style="font-family: inherit;">

Mietin, mitä tässä pitäisi tehdä? Muistin äitini opetuksen: Jumala antaa viljan kasvaa, mutta itse sinun pitää peltosi kuokkia. En kai tässä voi istua ja odottaa, että Jumala tulisi taivaasta ja tekisi ne tytö, jotka kuuluvat minulle. Kuulin muutamien lähettien olevan lähdössä Suomeen. Päätin kirjoittaa heidän mukanaan kirjeen, jonka osoitan YK:n pääsihteerille Kurt Waldheimille. Lähetän sen Suomeen Mikolle, kyllä hän löytää sille tien eteenpäin. 

Tämä Magdalenan kirje, jonka hän kirjoitti kaikkien Namibian naisten puolesta päätyy lopulta YK:hon, mutta se päätyy myös etelä-afrikkalaisten tietoon. Magdalenaa uhkaa kuuden vuoden vankilatuomio, josta hän saa kuitenki teki n varoituksen. Magdalena on vaikean päätöksen edessä. Jättääkö lapset ja lähteä miehen perässä maanpakoon.

Ehkä olisin voinut olla kotimaassani, jos olisin ummistanut silmäni näkemästä kaikkea sitä, mitä hallitus teki kansallemme. Minä olen opettaja, olisin voinut istua ikkunani takana puuroa syöden ja vain todeta, kuinka taas lyötiinn viattomia ihmisiä --- --- --- kun kirjoitin Yk:lle kirjeen Namibian naisten nimissä, kun puhuin toisille naisille vapaudesta ja kehotin heitä havahtumaan. Minkä tein, sen tein kansani takia, en itseni. Tiedän hyvin, mitä olen menettänyt, ja tunne sen kipeänä.

Magdalena toteaa, että hänestä ei olisi lapsilleen suurtakaan iloa vankilassa. Hän päätyy seuraamaan miestä rajan yli ja päätyy vapaustaistelijoiden riveihin. Sambialaisessa metsässä hän huomaa, että ei ole helppoa, kun naiset ja miehet  ovat yhteisessä leirissä. Hän pitää puheen naisille.

Me naiset olemme kunnoituksen ansaitsevia ihmisä. Älkäämme alentuko miesten leikkikaluiksi. Ei siinä puheet auta, vvaan sen on kuvastuttava koko olemuksesta. Meidän on oltava arvostamme tietoisia ja käyttäydyttävä niin, etteivät miehet saa sellaista käsitystä että olemme tarjolla.

Ostin tämän kirjan kerran kirpputorilta laatikossa, jossa oli useita kirjoja ihan "pilkkahintaan". Tämä kirja sinällään ei minua kiinnostanut, vaan laatikossa ollut toinen kirja. Arvotin kuitenkin laatikon kirjat sen mukaisesti onko ne jossain määrin kiinnostavia vai poisheitettäviä. Tästä kirjasta ajattelin, että saattaisin sen ehkä joskus lukea. Nyt, kun olen lukenut niin totean, että lukukokemus, muutamista järkyttävistä tilanteista huolimatta, oli hyvä ja antoisa. Kiinnostusta lisäsi kristillinen näkökulma, joka ei ollut saarnaava, vaan taustaan liittyvä, suomikytkös ja historia. Magdalena ja Erastus päätyivät lopulta Romaniaan, missä he jatkoivat opiskeluaan. Lapset kasvoivat hekin, Namibia itsenäistyi ja Suomikin oli siinä mukana.

>

Tämän teoksen välilehdellä on kuva Magdalenan perheestä vuodelta 1973. Kuvan alla on minun painoksessani Magdalenan nimikirjoitus, päivätty 23.11.1986.Koska on painettu vuonna 1981 uskon nimikirjoituksen olevan aito ei painettu.

Tämä teos tuo tuulahduksia kaukaa historiasta. Se on niin maantiedettä, politiikkaa kuin tunteita ja elävää elämää. Voin suositella, jos jostain saat käsiisi.

Naistenviikon lukuhaaste

Kirjallinen maailmanvalloitus: Namibia

Chimamanda Ngozi Adichie: Purppuranpunainen hibiskus!

Chimamanda Ngozi Adichie:
Purppuranpunainen hibiskus
Otava (SEVEN), 2011
Alkuteos: Purple hibiskus
Suomentanut: Kristiina Savikurki
328 s.

Kambili ja Jaja, pidittekö te päivän saarnasta?

- Pidimme, isä. Vastaus tuli yhteen ääneen.

Pian sen jälkeen me lähdimme, vähän aikaisemmin kuin yleensä. Kotimatkalla isä ei puhunut mitään, mutta hänen leukansa jauhoi, aivan kuin hän olisi kiristellyt hampaita. Me kaikki pysyimme hiljaa ja kuuntelimme Ave Mariaa auton kasettisoittimesta. Kotona Sisi oli kattanut isän koristekahvallisen teekannun valmiiksi. Isä laski messukirjan ja kirkon tiedotuslehden ruokapöydälle ja istuutui. Äiti hääläyi hänen vieressään.

- Anna minun kaataa sinulle teetä, äiti ehdotti, vaikka hän ei ksokaan tarjoillut isän teetä.

Isä ei ollut kuulevinaan vaan kaatoi itse teensä ja kehotti sitten meitä Jajan kanssa ottamaan kulauksen. Jaja siemaisi kupista ja laski sen takaisin lautaselle. Isä nosti kupin ja ojensi sen minulle. Pitelin sitä kaksin käsin, otin kulauksen sokerilla ja maidolla maustettua Lipton-teetä ja laskin kupin lautaselle.

- Kiitos isä, minä sanoin ja tunsin, miten rakkaus poltti kieltäni.

Huh, mikä tarina! Tämä kirja kyllä nostattaa tunnemyrskyn sisimmässä ja karvat pystyyn inhosta ja vihasta ja surusta ja tuskasta. Tämä myrsky ei kohdistu niinkään kirjan kerrontaan, eli tarinaan, sillä tarina on hyvin kerrottu ja sitä lukee innostuksella. Mielenkiinto pysyy vahvana miltei loppuun asti (viimeinen luku hieman lässähdyttää vaikuttavuutta). Myrskyn nostatti ainakin minun sisimmässä kirjan päähenkilön kohtaama julmuus oman isän taholta, jolla silti oli otsaa sanoa, että rakasti tytärtään. Eikä julmuus kohdistu vain tyttäreen, osansa saa myös poika sekä puoliso.

Purppuranpunainen hibiskus sijoittuu Nigeriaan, jälkikolonialistiseen aikaan. Tarinankertoja on Kambili, nuori teini-ikäinen tyttö. Hänen isänsä, Eugene on katolinen maallikkosaarnaaja ja rikas tehtailija. Eugenella on myös sanomalehti Standardi, jonka päätoimittaja Ade Coker on hänen hyvä ystävänsä. Eugene on myös poliittisesti valveutunut. Standardi ei noudata aina sitä linjaa, mitä tahdottaisiin. Kambililla on veli Jaja ja äiti Beatrice.

Kirja jakaantuu neljään osaan. Ensimmäinen osa on Särkyvät jumalat - Palmusunnuntai, joka on tavallaan prologi. Sitten tarinassa palataan aikaan ennen Palmusunnuntaita, kun kaikki oli niin kuin aina oli ollut ja kolmannessa osassa Jumalten sirpaleet eli Palmusunnuntain jälkeen palataan hetkeen jälkeen muutoksen. Neljännessä osassa ollaan kootaan tarina yhteen.

Purppuranpunainen hibiskus, niin Kambilin näkökulmasta kuin onkin kerrottu on tarina perheestä. Sen voimasta tai sen voimattomuudesta. Ristiriidat repivät yksilöitä yhteen ja erilleen. Kuin kukan aukeavat terälehdet avautuu Jajan ja Kambilin silmät näkemään elämän toisin kuin isä. Pitkään kielletty vierailu täti Ifeoman luona muuttaa kaiken.

Täti, tuohan on hibiskus, eikö olekin? Jaja kysyi ja pysähtyi katsomaan piikkilanka-aidan kupeessa kukkivaa kasvia. - En edes tiennyt, että purppuranpunaisia hibiskuksia on olemassa.

Ifeoma-täti nauroi iloisesti ja sipaisi kädellään kukkaa, jonka syvä purppura läheni sinistä. - Kaikki ihmettelevät sitä ensi näkemältä. Hyvä ystäväni Phillipa opettaa yliopistossa kasvitiedettä. Kun hän asui vielä täällä, hän teki kaikenlaisia kokeiluja. Katso, tuo tuossa on valkoinen tähtikukka, mutta se ei kuki yhtä rehevästi kuin punainen.

Jaja meni Ifeoma-tädin luo meidän muien katsellessa kauempaa. - O maka, miten kaunis, Jaja sanoi. Hän siveli kukan terälehteä sormellaan. Täti nauroi hereästi.

Purppuranpunainen hibiskus oli myös minulle ristiriitainen lukukokemus. Luin sen kiinnostuneena, tarinan edetessä jännittyneenä tuskan hulahtaessa läpi kehoni kuuman veden valuessa Kambilin jaloille, hieman surullisena lopusta.

Kirjassa on paljon hengellistä fraseologiaa katolisesta näkökulmasta. En tiedä, kuinka yleistä tämän kaltainen katolisuus on ollut. Eugene on syvästi uskonnollinen  mies. Hänelle usko on lakeja ja sääntöjä ja hänen puolustuksekseen (jos miestä voi teoistaan puolustella) on sanottava, että hän on kasvatuksensa tulos.

Tämä kirja herätti ajatuksia monella tasolla. Se herätti vastenmielisyyttä, mutta ei ollut vastenmielinen kirja. Ristiriitaista. Kyllä!

Minua mietitytti myös, onko tämä tositarina? Ilmeisesti kyseessä on kuitenkin fiktio. Todellisuuden kokemukset, tilanteet, Nigerian historia on kuitenkin aistittavissa.

...

Tällä saan kirjaherbariooni uuden kasvin: Hibiskus (Hibiscus)

Kirjallinen maailmanvalloitus: Nigeria

EDIT: tällä saan myös kuitattua Helmet lukuhaaste 2016 kohdan 27: Afrikkalaisen kirjailijan kirjoittama kirja

...

Purppuranpunaisesta hibiskuksesta on luettu myös Tarukirjassa. Morre puolestaan ei pitänyt tätä minään hyvän mielen kirjana ja olen hänen kanssaan samaa mieltä, tämä ei paljon hymyilytä. Kirjamielen Marjis piti teosta helmenä ja totesi, että ei mikään ole mustavalkoista.

Olle Leino: Martta Koskisen tapaus!

Olle Leino
Martta Koskisen tapaus
Otava, 1976
151 s.
Ruotsinkielinen alkuteos: Det kommer en bättre dag

Ihmettelet, kuinka ja miksi olen niin rauhallinen, siksi että olen elämäni iän etsinyt totuutta, olen epäillyt, etsinyt, punninnut asioita --- ---- ja en vieläkään näe muuta tietä kuin sen, jota nyt kuljen. Ne, jotka  ovat minua tuominneet ovat samoin kulkeneet omaa tietään ja omalta puoleltaan etsineet totuutta, mutta niin kuin maisemakin on eri näköinen riippuen siitä miltä puolelta sitä katselee, niin on totuuskin, sillä sehän on vain muuttuvaista tietoa.

Näin kirjoittaa kuolemaan tuomittu Martta Koskinen sisarelleen juuri ennen tuomion täytäntöönpanoa. Totuus - mikä on totuus. Tämä kohta Olle Leinon teoksessa on kohta, joka omassa mielessäni kolahti, koska totuus on arvo, johon pitäisi pyrkiä. Martan mielestä se oli muuttuvaista. Minusta totuus on totuus, eikä se muuksi muutu, mutta ihminen vajavaisena ei pysty näkemään asiaa kuin yhdeltä puolelta ja vaikka katselisikin asioiden eri puolia saattaa kokonaisnäkemys olla kadoksissa. Se ei kuitenkaan tee totuudesta muuttuvaista. Se vain osoittaa, että tietomme on vajavaista. Martta ottaa vertauksen maisemasta, se voi näyttää erilaiselta riippuen miltä suunnalta sitä katsoo, silti se on se, mikä se on maisema kaikkine yksityiskohtineen. Maisemakin saattaa muuttua ajan saatossa, puut kasvavat, talot luhistuvat, mutta totuus - ei se katoa, eikä itse totuus ole kadonnut, se on olemassa siellä - muttuneen maiseman kiertokulussa.

Kuka oli Martta Koskinen. Viimeinen suomessa teloitettu nainen. Hollolalainen köyhien ystävä, ompelijatar Helsingistä, kommunisti, vakoilijako? 

Minua on jostain syystä kiinnostanut nämä kuolemantuomiot, niin karua luettavaa kuin ne ovatkin. Siksi nähdessäni tämän kirjasen kirjaston poistomyynnissä muutamalla kymmenellä sentillä, en voinut olla ostamatta sitä, vaikka  politiikkaa vierastankin. Kovin syventävää käsitystä en Olle Leinon luomasta henkilökuvasta tai ajankuvauksesta saanut, Olihan kirjassa toki kuvaliite ja joitain asiakirjajäljennöksiä, loihan se jonkinlaiset kehykset tähän Suomen historian synkkään aikakauteen. Sillä synkkäähän se oli. Tulee parempi päivä.. kirjoitti Martta Koskinen kirjeessään. Mutta kuinka on, onko nyt ne paremmat päivät?

Tämä kirja oli ihan mielenkiintoinen, herätti kyllä ajatuksia. Mielenkiintoista oli, että televisiosta tuli YLE:llä sarja Punainen kolmio, jossa aihetta myös käsiteltiin. En katsonut sarjaa kokonaan, vain pieniä otteita. Mietteliääksi jäin.