Sigrid Undset: Lannistumaton sydän

Sigrid UndsetLannistumaton sydän – Kertomus 1700-luvun Norjasta

Alkuteos: Madame Dorthea

Suomentanut Anna-Maria Tallgren

WSOY, 1942

317 s. 

ALKU : Kun Dorthea rouva raotti ulko-ovea, painoi tuuli päin, niin että tuikku, jonka hän oli laskenut käytävän pöydälle, melkein sammui.

Lannistumaton sydän on ennen kaikkea tarina naisesta. Dorthea on suuren perheen äiti. Seitsemän lasta hänellä on (äkkiseltään katsottuna). Vanhin poika Vilhelm on vihreäsilmäinen ja punatukkainen, mistä häntä on kiusoilteltu. Järkevä poika hän on. Sitä seuraava on Klaus. "kaunis poika" ja jota pituutensa vuoksi usein ajatellaan vanhimmaksi. Bertel on herkkä lapsi. 

- Katso – voi katso äiti, se on harakka – eikö se olekin kaunis! Kävi ilmi, että poika tunsi kaikki linnut, joita he näkivät tai kuulivat. Hän osasi myös matkia niitä – vihelteli kuin mustarastas harjulla ja kuherteli kilpaa viidakossa oleskelevien metsäkyyhkysten kanssa. - Rakas pikku Bertel, kuka on opettanut sinulle kaiken tämän, mitä tiedät linnuista? Poika punastui. - Vilhelm, hän sanoi hitaasi. Ja vieläkin hiljemmin: – ja Dabbelsteen.

, Birgitta, Elisabeth, Rikke ja Pikku-Kristen. Dorthean mies, Jørgen Thestrup on lasitehtaan isännöitsijä (?) Tosin on Dorthea ollut aviossa jo aiemminkin, kun hänen äitinsä oli naittanut hänet 16-vuotiaana paljon vanhemmalle miehelle Bisgaardille. Ei Jørgenkaan mikään nuorukainen ollut, kyllä hänelläkin ja Dorthealla vaikuttaisi olevan ikäeroa melkoisesti, mutta liitto on kuitenkin ollut onnellinen, omavalintainen. 

Tarina alkaa siis talvisena myrskypäivänä. Ilta lähenee ja äiti odottaa Vilhelmiä ja Klausia kotiin. He ovat lähteneet kotiopettajan Dabbelsteenin matkassa käymään jossain eivätkä ole palanneet. Äiti huolestuu. Ja kun aletaan kysellä kuullaan, että Dabbelsteen on suunnannut pojat mukanaan kotiseuduilleen päin. Isä Thestrup lähtee muiden kanssa etsimään heitä. 

Pojat selviävät isoäitinsä luokse Vilhelmin järkevyyden takia. Ja sieltä takaisin kotiin Brovoldiin. Mutta kun etsijät yksi toisensa jälkeen myös palaavat ei Jørgen Thestrup palaakaan. Hän on kadonnut, vaikka olisi luullut risteävän poikien matkan kanssa. 

Aika kuluu eikä Thestrupin kohtalosta saada lopullista selvyyttä. Dorthea rouva jää yksin lasten kanssa. Kuinka hän selviää. Miten käy lasten? Tehdas saa uuden isännöitsijän. Dorthean on huutokaupattava omaisuutensa, muutettava. Järjestettävä vanhempien poikien kouluolot. Suunnattava toisaalle. 

Sigrid Undsetin Lannistumaton sydän on kuvaus 1700-luvun loppupuolen norjalaisesta yhteiskunnasta. Dorthea on, ei aivan aatelistoa, mutta säätyläisrouva. Hänellä on palveluskuntaa imettäjistä keittiöpiikoihin. Dorthean suhde äitiinsä on varauksellinen. Taustalla on peiteltyjä salaisuuksia. 

Lukiessani mietin, millaista mahtoi elämä olla Norjassa 1700-luvun viimeisillä vuosikymmenillä? Dortheasta mainitaan, että hän on ollut opettaja ja lapset käyvät koulua. Elisabethkin, joka tarinan loppupuolella on  vielä  viisivuotias  neuloo ja ompelee ja kutoo varsin sievää nauhaa. Millaiset kouluolot olivat Norjassa tuolloin? Mietin tätä lukiessani ja vertailen Suomen historiaan. Vilhelmille ja Klausille suunnitellaan katedraalikoulua. Varmaankin paremmissa perheissä luku- ja kirjoitustaito hallittiin, mutta maalaisväestön suhteen ehkä ei niinkään. Sääty-yhteiskunta saneli paljon ihmisten eloa ja oloja tässäkin tarinassa.

Kiintoisa tarina tämä oli ja hienovaraista kerrontaa, joka olisi uudemmankin lukukerran arvoinen. Erityisesti Dorthean luonteen osalta olisi kiintoisaa tarkemmin pystyä analysoimaan tarinaa.  Teoksen loppupuolella hän käy keskustelua saksalaisen Sharlackin kanssa hengellisistä kysymyksistä. Sharlack on kai katolinen, minkä mystiikkaan liittyviä piirteitä Dorthea pitää haihatteluna.  Dorthean luonnetta ja maailmankuvaa pitää koossa järki. Päivä edustaa hänelle valoa ja hyvää elämää, yö taas pimeyttä ja pahaa. 

Dorthean motto: 

L'amour ´cest un plaisir, l'hommeur c'est un devoir.

 

Silmien värien analysointia: 

... Vaaleansiniset silmänsä ilmaisivat synnynnäistä hienostusta – lempeyttä ja rauhaa.  Hmm! Värikö vai silmistä heijastuva sisäisyyskö sen piirteen aiheutti? 

 

Erityismaininta tälle ilmaukselle:

Raskaana huokauksena kulki tuuli yläkerran portaissa... 

---

Pieni Helmet 2026 -lukuhaaste kohta 3: Kirjassa on sanoja tai lauseita toisella kielellä . Ranskan lisäksi tässä on myös saksankielisiä osia.

 

Muualla:

Hyönteisdokumentti: Romaanina jotenkin muodoton, tarpeettoman haahuileva ja päämäärätön.  Hmm. Ehkä tämän teoksen syvimpään olemukseen on hieman vaikea päästä.

Kirja-aitta: Lukija on huomoinut sääilmiöiden (sateet ja tuulet) keskeisen aseman kerronnassa ja pitää naiskuvausta neutraalina. 

Eila Pennanen: Kaadetut pihlajat!

Eila Pennanen

Kaadetut pihlajat

WSOY, 1944

145 + 2 s.

 

Eila Pennanen on minulle uusi kirjailijatuttavuus ja tämän teoksen perusteella minun on vaikea sanoa, lukisinko häntä enemmänkin. Tämä oli lukukokemuksena ihan kiintoisa ja välillä jopa riemastuttavan hauskaa luettavaa, mutta ... Psykologinen ote ja se, mitä ei suoraan kerrottu, mikä jäi rivien väliin teki hieman jäätävämmän vaikutelman. Miksi eläväisestä, mielikuvitusrikkaasta tyttölapsesta tulee aikuisena niin itsekäs, omanarvontuntoinen, kylmäävä, laskelmoivakin ehkä. Miksi taiteellisesti lahjakas poika ei etene urallaan, miksi... Teoksessa on sekä valoa että varjoja. Teos on ilmestynyt sotavuosien vaiheessa  joten ajankuva ja -henki ilmeisemminkin heijastuu teoksessa. 

Teos alkaa prologilla: Kirje.

Sineä, sinen tänne vivahtelevaa, kaukana ruskean vihertävä metsäranta ja taivaan huikaisevan kupukaton maidonvärinen alalieve. Kaunista. Mies, joka seisoi ikkunan luona, varjosti kädellään silmiään kummaltakin sivulta, tähysteli ja siirrähteli ajatuksettoman ja kutienkin tarkkaavaisen näköisenä. Hän oli tavattoman laiha. Hänen kasvoillaan oli huolestuttavan kärsivä ilme, jonka sivulliseen saattoi vaikutttaa tärkeilevältä, ja hänen kasvoillaan käväisi silloin tällöin kevitä kouristavia liikkeitä - ne olivat kuin väreet veden pinnalla, kun kala siihen koskettaa alhaaltapäin."

Mies on sairas, henkisesti lähellä "loppuunkulumista." Hänen vaimonsa, Elsa yrittää valaa häneen elämänuskoa, rohkaista häntä jälleen maalaamisen pariin. Sillä mies on taiteellisesti lahjakas. Mies, Veikko nimeltään on saanut kirjeen, jossa hänen siskonsa ilmoittaa, että toinen hänen siskoistaan, Elli-Sisko on kuollut ja haudattu. Sitten tämä kirjeen lähettänyt sisko tulee kylään. Sisarusten välit eivät ole parhaimmat mahdolliset. 

Teoksen päähenkilöinä on siis kolme sisarusta, Veikko, Elli-Sisko ja Sirkkuli. Näistä Veikko ja Sirkkuli ovat täyssisaruksia. Heidän isänsä on kuollut ja äiti pitää perhettä koossa. Äiti on työteliäs, ahkera. Tunteet jäävät piiloon.  Elli-Sisko on perheeseen otettu kasvattilapsi, jonka tumma hoitajatar oli vauvana tuonut perheeseen. Ja Elli-Siskon kohtalo on tarinan avain. Äiti ei ole osannut rakastaa Elli-Siskoa samalla lailla kuin kahta muuta. Hänellä on epäilyksensä. Elli-Sisko on kuitenkin saanut kasvaa muiden lasten joukossa samalla tavalla, kunnes eräänä kesäpäivänä, äiti kertoo Veikolle, että Elli-Sisko ei ole tämän sisko, vaan perheeseen otettu kasvatti. Tästä seuraa, että Veikon ja Elli-Siskon välinen sisarellinen rakkaus saa uusia vivahteita, jolloin äiti kertoo Veikolle loputkin, että hänellä on syy epäillä, että Elli-Sisko on Veikon sisarpuoli, että heillä on sama isä. Siitä seuraa, että Elli-Siskon mieli järkkyy ja hänet viedään siihen hoitolaitokseen, josta hänet on perheeseen alunperin tuotu. Siellä hän saa maksaa oleskelunsa työllä - siivoojana, vaikka äiti on luvannut maksaa hänestä. Seikka, jonka Sirkkuli, eli myöhemmin aikuistunut Sirkka paljastaa Veikolle.

Prologin jälkeen kerronta siirtyy lapsuuspäiviin, Juhannukseen, Helsingistä tulee Vieras, ylioppilas, joka tahtoo tutustua maalaiselämään. Kunnes lopussa on epilogi ja välien selvittely Veikon ja Sirkan välillä. Mutta myös Elsan ja Veikon aviosuhde kääntyy valoisampaan. Kaikessa on ollut kyse vääryydestä, joka on kohdannut Elli-Siskoa ja mikä vaivaa Veikon mieltä. 

Mikä minulle jättää avoimia kysymyksiä on Sirkan luonne. Miten mielikuvituksekkaasta, elämäniloisesta, hieman ehkä ilkikurisestakin lapsesta tulee niin "jäykkäniskainen", ehkä laskelmoivakin aikuinen, mutta kun kaikki kiertyy yhteen, niin ehkä se ei ole ihme. 

Kerronnallisesti tämä on vaihtelevaa alakulon sävyttämästä elämäniloiseen ja riemastuttavaan kuvaukseen, lapsuus, aikuisuus, rakkaus, estot, estottomuus välittyvät hienosti. Pidin erityisesti Sirkkulin lapsuusseikkailuista Taikametsässä.

Mäntyharjun jälkeen, harjun toisella puolen tuli haka. Haassa oli koivuja ja haapoja, jotka suhisivat kaameasti. Siellä oli myös p i h l a j i e n   p y h ä k ö t. Ne oli oikeastaan Taina-täti löytänyt, ainoa, jonka Sirkkuli oli antanut tulla osalliseksi taikametsän salaisuudesta.  --- --- ne olivat piehiä lehtimajoja, ympyröissä kasvavia pihlajia, jotka keskellä koivuja ja leppiä olivat kerääntyneet kuin kokousta pitäneet.

Sirkku oli perheen nuorin, ikää ei mainita, vain, että hän oli "perheen lapsi". Hän osasi kuitenkin jo lukea ja hän olisikin lukenut kaikkea, mitä hyllyistä löysi, paitsi että äiti aina tarkasti kirjat, oliko niissä "jotakin sopimatonta" ja jos oli, niin käski Veikko lukitsemaan ne kaappiin, pois Sirkkulin käsistä.

Ja kirjojen maailma ruokki Sirkkulin mielikuvitusta, leikkejä. Hän oli milloin vaeltamassa erämaassa alasti ja villinä australialaisena poikana, milloin ratsastamassa yli niittyjen ja läpi metsien "Liekki, liekki! hei, kiidä, ratsu, älä pysähdy, älä väsy...Toisaalta Sirkkuli oli hyvin yksinäinen pieni tyttö. 

Eila Pennasen kerronnassa on niin sadun lumoa, kuin kauhuakin, mielikuvituksen lentoa kuin arjen kuluttavaa todellisuutta. Tämä jättää todella jäljen lukumuistiin.

Muutamia huomioita sanoista ja niiden merkityksestä: Istunut ladan päällä - pitäisi olla lana, vrt peltotyökalu ja automerkki. Eletään maalla, maaseutuyhteisössä, puhutaan peltotöistä ei autoilla ajelemisesta. ---- kävelleet nopeasti ja määräkkäästi. Määrätietoisesti olisi ehkä ymmärrettävämpää suomea. En ole koskaan kuullut kenenkään kuullut, tai missään yhteydessä käytettävän muotoa määräkkäästi.

Kirjallisuusviite: 

Mutta muutamat kohdat häntä suututtivat. Se, että Meg meni naimisiin John Brooken kanssa, oli hänestä oikein tyhmää, ja hän tunsi inhoa, kun kirjassa kerrottiin, että "hän kätki kasvonsa hänen liiveihinsä". Se ei Sirkkusen mielestä ollut ollenkaan rakkautta, koska siinä ei ollut mitään jännittävää. Mutta nuori kaunis Lawrence, hän, jolla oli mustat silmät...

Hmm. Oliko Pikku naisten Lauriella todella mustat silmät? 

Huomioita loogisuudesta: Housupuku - puku - hame -  housupuku - housumekko . Toisaalta se, että samasta asusta käytetään eri muotoa saa mietteliääksi, mistä asusta olikaan kyse, toisaalta se on ilmaisukyvyn vaihtelevuutta. Teoksen kerronta ei ole yksitoikkoista.

Tällä lisään pihlajapuun omaan Kirjametsääni.

 ---

Voin suositella tähän teokseen tutustumista, jos jostain saa käsiinsä. Tämä on teos, joka ansaitsee tulla nostetuksi "unohdettujen kirjojen suosta". Teoksen nimi Kaadetu pihlajat on symbolinen ja kuvaa lapsuuden viattomuuden ja satumaailman katoamista elämän todellisuuteen ja aikuisuuteen, itse tehtyjen valintojen vaikutuksiin niin oman kuin muiden elämän rakentumisessa.

Trude Teige: Isoäiti tanssi sateessa!

 

Trude Teige

Isoäiti tanssi sateessa

Alkuperäisteos: Mormor danset i regner

Suomentanut Saara Kurkela

WSOY, 2025

Kun Tekla kääntyi palatakseen Mamsellin talolle, venäläinen sotilas ilmestyi hänen eteensä. Teklan ensimmäinen ajatus oli juosta pakoon, mutta mies hymyili ystävällisesti ja ojensi hänelle sanomalehtipaperiin käärittyä pakettia. - Ottakaa siitä, mies sanoi ja astui askelen lähemmäs. Tekla perääntyi. - Ottakaa vain, mies toisti rauhallisesti. Tekla ojensi epäröiden kätensä, ja mies laski paketin siihen. Paketissa oli lihanpala. Ja ennen kuin Mamselli ja Otto olivat edes nousseet, Teklalla oli valmiina iso kattilallinen lihakeittoa, jossa oli perunaa, porkkanaa, naurista, tulppaaninsipulia, voikukkaa ja suolaheinää.

Trude Teigen Isoäiti tanssi sateessa on tämän vuoden uutuuskirjoja. Aiheeltaan teos ei ole uusi. Sotaa, rakkautta ja traumoja on käsitelty teoksissa aiemminkin. Teoksessa on kuitenkin tuotu esiin uutta näkökulmaa toisen maailmansodan aikaisiin tapahtumiin, erityisesti sodan loppuvaiheessa, kun saksalaiset perääntyivät ja venäläiset joukot saapuivat Dimmeniin. Takakansitekstin mukaan  tämä teos on "helppo lukea, mutta vaikea unohtaa". Minä sanoisin, että ei tämä kovin helppo ollut lukea, välillä kuvaus oli hyvinkin raadollista, kuvausta, jonka mielellään unohtaa. Ei sillä, kyllä tämä oli helppolukuinen, selkeästi johdateltu, kerronnallisesti kahdessa tasossa kulkeva tarina, jota seuraavassa avaan Helmet 2025 -lukuhaasteen avulla hieman enemmän.

Kirjan päähenkilö on nuorempi kuin sinä. Teoksen päähenkilö on Tekla, norjalainen 18-vuotias neitonen, joka asuu norjalaisella maatilalla. Eletään toisen maailmansodan loppuvuosia. Toinen aikataso on nykyaika. Teklan tyttärentytär Juni on perinyt isoäitinsä talon, on paossa väkivaltaiselta mieheltään ja löytäessään isoäidistään kuvan saksalaisen sotilaan kanssa, alkaa miettiä isoäitinsä elämää. Kirjassa etsitään ratkaisua arvoitukseen, näin voi siis sanoa, kun Juni matkustaa uuden ystävänsä Georgin kanssa Saksaan selvittämään isoäitinsä vaiheita. Juni etsii myös vastausta omiin sukujuuriinsa, kuka on hänen isänsä? Voi siis sanoa, että Kirjassa on isä ja tytär, vaikka isät jäävät  äitien taustalle. Kirja, jossa on sukupuu tai hahmoluettelo. Varsinaista sukupuuta  tai hahmoluetteloa ei ole, mutta sukupolvet tulevat hyvin esille: Tekla ja Otto / Konrad - Tytär Lilla - Tyttärentytär Juni.

Hyvän mielen kirja tämä ei todellakaan ole. Teoksessa on väkivaltaa, elämän kolhuja, mutta myös toivoa ja eteenpäin pyrkimistä, rakkautta. Kirjan päähenkilö tekee huonoja valintoja. Näin voi mielestäni sanoa. Mutta myös oikeita valintoja.

Kirjassa on konflikti, useampikin. Tekla joutuu konfliktiin perheensä kanssa, kun menee ja rakastuu saksalaiseen vihollissotilaaseen, menee tämän kanssan naimisiin ja muuttaa tämän kanssa Saksaan. Kirjassa on häät tai hautajaiset. Hautajaisetkin taustalla häälyy, kun konflikteja tulee vastaan myös Dimmenissä, kun pariskunta joutu tekemisiin venäläisten vapauttajamiehittäjien kanssa. Konfliktien seurauksena Kirjassa hoidetaan ihmistä.

Kirjassa on ilkeä tai paha naishahmo, no, ohimennen, sivuhahmogalleriassa tällaiseen viitataan. 

Kirjailija on työskennellyt kirjastossa, hmm! Kirjailija on ammatiltaan norjalainen televisiotoimittaja. Ehkä hän ei ole kirjastoammattilainen, mutta ehkä hän on tätäkin teosta kirjoittaessaan joutunut "työskentelemään" kirjastoissa etsiessään lisätietoa historiaan liittyvistä aiheista. Kirjailija on maasta, jossa haluaisit käydä. Norjan vuonoilla ja tuntureilla olisi kyllä hienoa päästä käymään. 

Kirjassa ajaudutaan haaksirikkoon. Henkilökohtaisissa suhteissaan teoksen päähenkilöt joutuvat tavalla tai toisella haaksirikkoon. Tekla suhteessaan perheeseen ja ehkä hieman tyttäreensä Lillaakin (Junin äitiin), Juni taas suhteessa puolisoonsa, josta haluaa avioeron.

Kirjassa on muusikko. Saksassa, pyrkiessään saamaan tietoa paluumahdollisuuksistaan Norjaan, Tekla tapaa Nielsin, josta mainitaan, että hän olisi ollut "Hitlerin lempioskesterin kapelimestari", mistä syystä Niels ei saa papereita, joiden avulla hän voisi saada töitä, nyt hän joutuu elämään kadulla miten parhaaksi taitaa.  

Kirjassa lomaillaan, No ei todellakaan. Tämä on kaikkea muuta kuin lomailua. Pidät kirjan nimestä. Kyllä. Teoksen nimi on hauska. Sateessa tanssiminen on toivon ilmaus. Teoksessa sadetta kuvataan suosionosoituksina. 

Kirjassa tehdään laittomuuksia, enemmän ja vähemmän pakottavista tai ei niin pakottavista syistä. 

Kirjassa ratsastetaan. Teklalla on ollut kotona Norjassa hevonen Haakon. Hevosten hoitotehtävissä Tekla on Ottoonkin tutustunut. Otto osaa käsitellä hevosia. Myös Dimmenissä on hevosia ja Tekla  pääsee ratsastamaan ja auttamaan hevostenkäsittelyssä Otolta oppimillaan keinoilla.

Tämä Kirja on julkaistu vuonna 2025 ja on siis tämän vuoden uutuuskirja. Kansipaperit on suunnitellut Ville Laihonen. Ja huomaankin nyt, että Kirjan kannen pääväri on vihreä. 

Vaikka  tämä teos kävisi, kuten edellä huomataan, aika moneenkin Helmet-haasteen kohtaan, tai on sopimatta, pistän tämän kohtaan  50: Kirjaa on suositellut kirjaston työntekijä, joskin ex-sellainen. Annelin lukuvinkit.  "Tekemällä tehty romanssi ei vähennä tarinan arvoa". 

Myös Hemulin kirjahylly olisi toivonut Junin selvittelevän asioita toisin,  yhdessä seitsemänkymppisen Alfredin kanssa

  

Homeira Qaderi: Tanssia moskeijassa!

 

Homeira Qaderi

Tanssia moskeijassa - Afgaaniäidin kirje pojalleen

Alkuteos kirjoitettu farsiksi

Englanninkielestä kääntänyt Irmeli Ruuska

WSOY, 2022 

186 s.

Homeir Qaderin Tanssia moskeijassa on kaunokirjallinen elämänkerta. Kerrottu, kuten kirjailija tuo esiin, niin uskollisesti ja totuudenmukaisesti kuin inhimillisesti on mahdollista. Joitakin nimiä, paikkoja ja paljastavia yksityiskohtia on muutettu ihmisten yksityisyyden ja henkilöllisyyden suojelemiseksi. 

Tarina alkaa esipuheella, joka alkaa kuin sadut: "Olipa kerran armeliaan Jumalan aikana vuorten takana kaukaisessa kaupungissa perhe, jolle suotiin poika, ja hänen lempinimekseen annettiin Shah-Pesar, "kuninkaan jälkeläinen". Satu jatkuu kuin ainakin Tuhannen ja yhden yön tarinoista tutulla Aladinin taikalamppuvariaatiolla, jossa lähtökohta on pojan syntymä ja merkitys afganistanilaisessa kulttuurissa.

Vaikka tarina alkaakin näin kirjailijan veljestä, on kerronta kuitenkin Homeiran näkökulma, naisen näkökulma yhteiskunnassa, jossa miehillä on valta ja naiset piilotetaan katseilta. 

Homeira oli "reipas, vilkas lapsi, liian nuori ja energinen ymmärtääkseen pelätä". Hänen perheensä ei ehkä ollut kaikkein vanhoillisin näkemyksissään. Sain sellaisen käsityksen, että Homeiraa rakastettiin ja hänelle annettiin mahdollisuuksia, joita ei yleensä tytöille suotu. Hän alkaa teini-iässä opettaa kylän tytöille luku- ja kirjoitustaitoja moskeija-teltassa, salaa, talebanien pitäessä vieressä vartiota. Tämä kaikki perheen sallimana.Uhkaavia tilanteita tulee, kun tytöt haluavat tanssia ja taputtavat kovaäänisesti. Tilanteen pelastaa kuitenkin nuori komea taleban, johon Homeira rakastuu ja joka alkaa myös salaa opiskella kirjoittamista Homeiran johdolla. Käy kuitenkin niin, että tällä ensirakkaudella ei ole tulevaisuutta. Nuori taleban lähetetään toisaalle taisteluun, jossa hän kuolee.

Homeira kertoo, kuinka hän ei muista aikaa, jolloin hänen kotimaassaan ei olisi sodittu. Oli venäläiset ja sitten talebanit. Kerronta on koskettavaa ja mukaansatempaavaa. Homeiran kerronnasta saa hyvin elävän kuvan maasta, kansasta, uskonnosta, elämästä, sodasta, naisten asemasta. Mitä hieman kummastelin ja mikä oli minulle outoa ja ennen tietämätöntä oli kuvaus talebaneista, siitä, kuinka heidät tunnisti siitä, että silmät oli kajalilla rajattu. Jotenkin en osaa yhdistää tätä "meikkaustapaa" taleban-miehiin. 

Kerronta etenee kronologisesti lapsuudesta aikuisuuteen. Tämän rinnalla kulkee Homeiran kirjeet lapselleen, jotka on painettu toisenlaisella fontilla. 

"Siitä, kun sinut riistettiin minulta, on nyt yhdeksänsataakahdeksankymmentäviisi yötä. Yhdeksataakahdeksankymmentäviisi yötä ovat ulovat tuulisudet repineet tuutulaulujani riekaleiksi. Nyt, kun olen tuhansien kilometrien päässä sinusta ja teistä kaikista, tässä pienessä huoneessani Kaliforniassa, ainoa todiste syntymäsi riemusta on vatsaani koristama keisarileikkausarpi. Se on äitiyteni kunniamerkki."

Kun Homeira kasvaa, hän avioituu ja elää suht rauhallista avioelämää Iranissa, jossa hän saa opiskella, ja jossa voi elää vapammin. Mutta sitten useamman vuoden jälkeen tilanne muuttuu. Homeira on opiskelunsa opiskellut, ja sallii itselleen lopulta lapsen saannin, josta on siihen asti kieltäytynyt. Mutta Afganistaniin paluun myötä mies liittyykiin talebaneihin, ottaa itselleen toisen puolison, jota Homeira ei salli. Hän ei halua vaimo numero ykköseksi. Mies ottaa avioeron ja lapsi, jää miehelle.

Kirjeet lapselle on kirjoitettu Kaliforniassa, jonne Homeira on matkustanut. Homeira on kirjailija. Hän on kirjoittanut tarinoita ja kirjallisuus on ollut tärkeää niin häennelle kuin perheelle muutenkin. Homeira alkaa itsekin kirjoittaa tarinoita. Mutta kun ensimmäinen Homeiran kirjoittama tarina julkaistaan lehdessä siitä syntyy suuri äläkkä. Lehdet pitää hävittää, sillä ei ole sallittua, että lehdessä mainittaisiin naisen nimi. Perhe on ylpeä Homeirasta, mutta joutuu suojelemaan itseään ja toinen toisiaan. Vaarallisia tilanteita on, mutta jotenkin niistä selvitään.

Jälkisanoissaan Homeira kertoo, kuinka hän meni takaisin Kabuliin, jotta saisi poikansa huoltajuuden. Ja erinäisten oikeussalitaistelujen jälkeen se hänelle lopulta myönnettiin. 

Upea, upea tarina. Voisin vielä mainita tähän loppuun, että tässä on hienot kannet, erityisesti kansikuva (suunnittelija Sanna-Reeta Meilahti). Tuohon syvään, metsänvihreään väriin uppoaa kuin tähän tarinaankin. Hellyys ja läheisyys ovat läsnä siinä, missä toisenlaisetkin tunteet.

Muualla blogeissa:

Kirjarikas elämäni: Kiinnostava ja antoisa lukuelämys

Kirjamuuri: Koskettava, kerronnaltaan kaunis, syvästi tunteisiin menevä tarina

 

Nguyen Phan Que Mai: Vuorten laulu!

 

Nguyen Phan Que Mai

Vuorten laulu

Alkuteos: The Mountains Sing

Suomentanut Elina Salonen 

Sitruuna, 2022

348 + 1 s.

Kerrohan, Guava, mitä pidät  tästä pienestä runosta. 

Sammakko loikkaa

vaimean veden pinta

puhkeaa lauluun.

Kaunis, vai mitä? Niin minustakin. SE on haiku, jonka on kirjoittanut 1600-luvulla elänyt japanilainen runoilija Matsuo Bashō. Tutustuin hänen runoihinsa jokunen vuosi sitten, kun minusta oli tullut opettaja ja olin päättänyt perehtyä Japaniin. Halusin ymmärtää, miksi japanilaiset terrorisoivat meitä. Kirjoissa kerrottiin, että monet heistä ovat buddhalaisia niin kuin mekin. He palvovat esi-isiään ja rakastavat perhettään. He pitävät ruoanlaitosta ja syömimsestä, tanssista ja laulusta aivan kuten me. Kauan ennen kuin aloin etsiä tietoa japanilaisista, katselin erästä heistä - Mustasilmää - pensaiden suojista talvella 1942. Rukoilin että hänessä olisi sittenkin ripaus hyvyyttä ja hän päästäisi isän menemään. Haluatko tietää, mitä isoisoisällesi tapahtui? Hyvä on. Ota kiinni kädestäni, niin kerron.

Vuorten laulu on historiaan pohjautuva kaunokirjallinen teos Vietnamin sodasta, poliittisesti kahtia jakautuneesta maasta. On kommunistinen pohjoinen, jossa asuu teoksen kertojaminät. Nuori 14-16-vuotias Huong-tyttö sekä hänen isoäitinsä Dieu Lan, ja on etelä, jota hallitsee USA.

Kerronnallisesti teoksessa kulkee vuorottain Isoäidin tarinat menneisyydestään ja tapahtumista, jotka ovat johtaneet "nykypäivään", jota Huong elää. Se on 70-luku sotineen.

Teos on karulla tavalla kaunis perhekuvaus ja samalla järkyttävällä tavalla karu kuvaus sodan mielettömyydestä ja poliittisista erimielisyyksistä, jotka rikkovat perheyhteyden.  

Isoäiti Trangin perhe on iso. Dieu Lanilla on kuusi lasta ja seitsemän lasten lasta. Esilehdillä oleva sukupuu on hyvä lisä pitämään henkilöt järjestyksessä ja suhteessa, sillä nimien jonkinasteinen samankaltaisuus hieman sekoittaa mieltä ja saa kysymään, kukas tämä olikaan ja missä suhteessa hän oli kehenkin. Sukupuu toisaalta saa ajattelemaan, että tämä on todellisen, oikeasti eläneen suvun historiaa, kenties kirjailijan oman suvun historiaa. Jään kuitenkin hieman epävarmaksi tämän suhteen. Kirjailijan loppusanoissa hän tuo esiin, että teos on saanut innoituksen hänen oman sukunsa kokemuksista, hän on myös haastatellut muita vietnamilaisia, joten näkisin tämän kuitenkin fiktiivisenä historiaan nojautuvana teoksena. Fiktiivisenäkään teos ei poista sitä vastuuta, mikä sotivilla osapuolilla on ollut ja on kärsimykseen. Vietnamin sota sai aikoinaan nuorison liikkeelle ja barrikadeille, ja hyvä niin. 

Teoksessa ei kuitenkaan demonisoida USA:ta, vaikka tämän rooli on ollut merkittävä. Teoksen päähenkilökin lukee Laura Ingalls Wilderin Pieni talo suuressa metsässä -teosta, jonka kautta hän näkee amerikkalaiset vain ihmisinä, jotka kaipaavat turvaa, kodin onnea ja rauhaa. Tosin tämän teoksen suhteen teos tuo ristiriitaa kerrontaan. Jossain vaiheessa Huong repii vietnamiksi käännetyn käsinkirjoitetun kirjan viimeisen sivun, joka kuvaa. kuinka Laura saa nukahtaa turvallisesti isänsä viulun soittoon, mutta Huongin oma isä on jossain taistelun keskellä eikä ehkä koskaan palaa. Sitten kuitenkin loppupuolella Huong lukee yhdessä poikaystävänsä kanssa samaisen teoksen viimeisenkin sivun. Hmmm! 

Teoksessa on myös joitakin muita kirjallisuusviitteitä Pinokkiosta Sotaan ja rauhaan. Hieman toisenlaista kirjallisuutta edustaa Metsäinen etelän maa. Kaiken kaikkiaan kirjallisuudella on merkittävä rooli Huongin elämässä. Ne ovat vastavoima sodan aiheuttamalle pelolle. 

Teos ei maalaile katkeria sävyjä, vaikka tunteet leiskuvatkin niin hyvässä kui pahassa. Tämä on ennen kaikkea perheen keskinäisen yhteyden tarina, joka tosin ei ole aivan rikkoutumaton. Buddhalaisuutta avataan teoksessa jonkin verran ja sillä on oma roolinsa tarinassa. 

Teoksen kannet on suunnitellut Mumtaz Mustapha. Kuvat: Valokuva  Ô Quy HÔ -sola Tran Vu Quang Duy, Getty Images; lehtikuvio Tamashi Elegant Graphic Collection. Kannet ovat hyvin kauniit ja tarinaa tukevat. En nyt selatessani löydä sitä kohtaa, mutta noihin valkoisiin lehtikuvioihin liittyi jokin maininta teoksessa, eli ne ei ole mitenkään sattumanvaraisesti valittuja. Hienoa kansisuunnittelua.

Muualla sanottua:

Kirjojen kuisketta:  "Kauniin ja vivahteikkaan kielen ja onnistuneen käännöksen ansiosta teoksesta välittyy aito vietnamilainen tunnelma"

Hemulin kirjahylly: "Inhimillisyys, lähelle tuleminen, tekee tarinasta niin voimakkaan ja koskettavan."

 ---

 

Tara Westover: Opintiellä!

 

Tara Westover

Opintiellä

Alkuperäisteos:Educated

Suomentanut Tero Valkonen

Tammi, 2018

 

Raju tarina Idahon vuorilta on tämä Tara Westoverin muistelmateos, jossa hän kertoo varttumisestaan Idahon vuorilla, perheessä, joka valmistui maailmanloppuun, eli eristäytynyttä, vainoharhaista ja uskonnollliseti äärisuuntaa edustavaa elämää. Takakansitekstin mukaan Opintiellä on "uskomaton selviytymistarina syrjäytymisestä ja koulutuksen voimasta" ja "huikea kertomus rakkaudesta ja julmuudesta perheen sisällä". Ja kyllä, tässä tarinassa on paljon sävyjä, tummia, mutta myös kirkkaita. Mikä itsellä jää teoksesta päällimmäisenä mieleen, on teoksen loppukappale.

"Me olemme kaikki monisyisempiä kuin ne roolit, jotka meille tarinoissa sälytetään. Näiden muistelmien kirjoittaminen on havainnollistanut tämän minulle selvemmin kuin mikään - olen yrittänyt kuvata rakastamani ihmiset ja tavoittaa heidän kokonaisuutensa sanallisesti, mikä  on tietenkin mahdotonta. Tämä on parasta mihin pystyn: kerron itse muistamani rinnalla toisenkin mahdollisen tarinan. Tarinan kesäpäivästä, tulesta, kärventyneen lihan hajusta ja isästä, joka auttaa poikansa alas vuorelta."

Se, auttoiko isä lopulta pojan alas vuorelta vai joutuiko poika selviämään sieltä itse ei ole olennaista. Minulle olennaista teoksen kokonaisuudessa on se, että vaikka Tara joutui kohtaamaan niin paljon väkivaltaa ja epäoikeudenmukaisuutta, hän ei kuitenkaan loppujen lopuksi jää  katkeruuteen vaan tuntee yhä rakkauden perhettäään kohtaan. Tämä vihan ja rakkauden ristiriita nousee teoksessa aika ajoin esille. Hän haluaisi muistaa isän toisin, kuin hän muistaa tunteidensa pohjalta.

Opintiellä on koskettava tarina. Se on  tarina kouluttautumisen tärkeydestä, opiskelun merkityksestä ja oman tietoisuuden herääämisestä.

Luin tämä suhteellisen nopeasti, mitä helpotti paitsi tekstin jouheva poljento myös typografiset ominaisuudet. Fontti oli suhteellisen selkeää ja riviväli sopiva, eli teksti ei ollut liian tiivistä. Sivuja teoksessa toki oli, mutta lukuväsymystä ei ehtinyt kuitenkaan tulla, sen verran kiinnostavasti ja elävästi kirjoittaja on tarinansa kirjoittanut. Jokin tapahtumissa herätti kysymyksen, voiko tämä olla totta ja vaati faktan tarkistusta, mutta sinänsä mitään suuria uskottavuusongelmia tarinankerronnassa en kokenut.

Kirjoihin kadonnut näkee teoksen kirjoittajalleen terapeuttisena. 

Paljon mahdollista, itse näen teoksen myös yhteiskunnallisesti  tärkeänä sillä se tuo esille myös amerikkalaisen "vapauden"varjopuolet, mutta myös fanaattisen uskonnollisuuden vaarallisuuden, vaikka kirjailija itse ei millään tavalla ota kantaa uskontoon puolesta tai vastaan. Mormoniuskonto ja siitäkin äärilahko, on vain viitekehys tarinan taustalla. Se on se maailma, jossa kirjailija on kasvanut ja siksi läsnä.

Opintiellä teosta on muutenkin luettu paljon kirjablogeissa

Leena Lumi kokee, että "Opintiellä on väkevä, pitkän jälkimaun selviytymistarina siitä, miten koulutus, rohkeus ja rakkaus voivat sytyttää tähdet valaisemaan synkistä synkintäkin pimeyttä".

Kirja vieköön -blogin  Riitan mielestä teos on hienosti ja syyttelemättä kirjoitettu. 

Luetut lukemattomat -blogistiin "Opintiellä ei tehnyt suurta vaikutusta, vaikka Westover aivan pätevästi kirjoittaakin". Hänen mielestään teoksen "teemat kannattelevat tarinaa loppuun asti", mutta blogisti olisi kaivannut enemmän oppimisen iloa ja merkityksen esille tuomista kuin mitä teoksessa nyt oli. 

Marjatta puolestaa pystyy samaistumaan omien kokemustensa perusteella Taran elämään ja kiinnittää huomiota muistojen tunnepuoleen merkittävyyteen. Todempaa kuin se, miten kaikki tapahtui, on se, miten tapahtuman tunnemme.

Pienen kirjaston Katri pitää teosta lukemisen arvoisena kritiikistä huolimatta, sillä "Westoverin elämäntarina on raadollinen, mutta väistämättäkin kiinnostava".

---

Helmet 2022 -lukuhaaste kohta 22: Kirja sisältää tekstiviestejä, sähköposteja tai some-päivityksiä.

Kirjallinen Yhdysvaltain osavaltiovalloitus: Idaho

Natalia Pflaumer: Perheeni!

 

Natalia Pflaumer (kertoja)

Olga Ziv (kirjalliseen asuun muokannut)

Alkuteos: Mojá semjá

Suomentanut Lauri Kemiläinen

Tammi, 1945

227 s.

Aloitus: Bronnyikadun varrella sijaitsevassa huoneistossa oli hyvin ahdasta.

Lopetus: Niin, tulevia päiviä!

Perrheeni on nimensä mukaisesti kertomus perheestä. Kertoja on Natalia Pflaumer. Hän on syntynyt 1878 aviottomana lapsena.Varhaisimman lapsuuden hän on asunut veljensä Misan kanssa talossa, jonka omisti täti Julia, kätilö,

Huoneistossamme oli paljon pimeitä soppia. Lastenkamarissamme, joka oli omituinen, pimeä huone, ei ollut edes ikkunoita. OIkeastaan sitä oli vaikea nimitätäkään lastenkamahhriksi. Siellä ei ollut mitään valoisaaa, iloista ja kirkasta. Huoneessamme ei ollut edes leluja -noita rakkaita rikkinäisiä nukkeja, karvattomia karhuja palikoita, vaunuja ja muuta sellaista. Ei ollut äitiäkään. 

Aina välilä Natalia pääsee käymään isänsä ja täti Siman luona. Kun Natalia on 15-vuotias, hänen isänsä on kuollut ja hän asuu Sima-tädin luona. Tädin sisäkkö Varja paljastaa Natalialle salaisuuden. Hän on Sima-tädin aviottomana syntynyt tytär. Natalia ei enää viihdy tätinsä luona. HÄn lähtee opiskelemaan, alkaa kotiopetttajaksi ja avioituu Insinööri Pflaumerin kanssa. Opettajan toimiessaan Natalia on kärsinyt kylmyydestä ja kokenut kovia aikoja. Natalia saa kuulla, että hän ei pysty saamaan lapsia.

Perheeni on mielenkiintoinen kirja, jota luin hyvillä mielin ja innostuneena. Natalia tapaa ensin pienen Sereza-pojan, joka taluttaa sokeaa miestä. Natalia ottaa pojan hoiviinsa. Serezasta tulee Pflaumerien ensimmäinen lapsi. Kaikkiaan lapsia kertyy vuosien mittaan kuusi. 

Tässä on paljon lapsenkasvatuksellisia seikkoja. Nataliasta ja hänen miehestään tulee kuuluisia. "Että noin vain ottaa huolehtiakseen lapsista, jotka ei edes ole omia." Heistä tehdään juttu Komsomolskaja pravda -lehteen, jonka jälkeen perhe saa valtavasti postia. Muun muassa eräältä puna-armeijalaiselta, joka lähetti Kaukoidästä Valjalle ja Vasjalle (sisarukset, jotka on myös tulleet perheeseen) ihastuttavan itsesäveltämänsä laulun pienestä siperialaisesta karhunpojasta.

Teos alkaa 1800-luvun lopusta ja päättyy 1939 paikkeille. Vallankumousajat sivuutetaan, niihin ei viitata ollenkaan.  Neuvostoliiton politiikkaankin viitataan hyvin vähän, tosin tämä poliittinen puoli alkaa näkyä aivan loppupuolella enemmän. 

Erikoiselta tätä taustaa vasten kuulostaa maininta: - Mitä Pinkerton-seikkailuja te, kansalainen minulle oikein kerrottekaan. Nataliasta on tullut avustaja poliisilaitokselle, jonne kertyy katulapsia, joita sitten pitää ohjata lastenkoteihin tai vähän karumman kuuloisiin oloihin, joihin joutumista lapset pelkäävät. Natalia on saanut kuulla Vovalta (jonka hän on ottanut hoteisiinsa osaksi aikaa) , että eräässä lastenkodissa tapahtuu varkauksia, mihin laitoksen johtaja tuntuu suhtautuvan perin penseästi.

Kuitenkin kaikitenkin, vaikka lopussa viitataan Isä Staliniin ja rivien välissä on havaittavissa tietynlaista hapatusta pidin tästä teoksesta todellakin paljon. Tässä oli tunnetta ja hyväntahtoisuutta, sydämen sivistystä ja heikoista välittämistä. Eikä kerrontakaan ollut yhtään hullumpaa. Sujuvasti ja luontevasti tämä eteni.

---.

Helmet lukuhaaste kohta  40: Kirja kertoo maasta, jota ei enää ole

Amos Oz: Tarina rakkaudesta ja pimeydestä!

 

Amos Oz

Tarina rakkaudesta ja pimeydestä

Alkuteos: Sippur al ahava ve-hosekh

Suomentaneet: Kristiina Lampola ja Pirkko Talvio-Jaatinen

Tammi, 2007

649 s.

Alku: Synnyin ja vartuin pienessä kolmenkymmenen neliön kokoisessa matalassa pohjakerroksen asunnossa.

Loppu: Sairaalan puutarhassa fikuspuun oksistossa, lauloi Elise-lintu hämmästyneenä hänelle ja toisti kutsunsa yhä uudestaan, turhaan, mutta siitä huolimatta se yritti yhä uudestaan ja yrittää vieläkin joskus.

Kertojaminä on poika,luullakseni kirjailija itse, joka kertoo paitsi perheensä ja sukunsa  tarinan, joka kulkee rinnan juutalaisen kansan ja Israelin valtion synnyn kanssa. En ole pitkään aikaan lukenut mitään näin kiehtovaa ja moniulotteista tarinaa, kuin tämä massiivinen tiiliskiviromaani.

Kertojaminä  vie tarinaa eteenpäin pikkupojasta nuoreksi mieheksi, välillä kertojaminäksi vaihtuu pojan täti, joka kertoo omia vaiheitaan, tunteitaan, ajatuksiaan. On isän suku ja äidin suku.  Henkilöt ovat persoonallisuuksia aina isän puoleisesta, siivousintoisesta Shlomitista kauniiseen äitiin Faniaan, jonka elämä on kertomuksen traagisimpia. Kuljetaan Itä-Euroopasta Israeliin. Asetutaan Jerusalemiin. Eletään läpi sotavuodet, maan itsenäistyminen. Tarina ei kulje täysin kronologisesti, sillä välillä hypähdetään suvusta toiseen ja näkökulmasta toiseen. Tarinasta kuvastuu kuitenkin se, miten pieni omalaatuinen ja haaveileva poika kasvaa, tuntee ja aikuistuu, mutta ... äidin merkitys ja elämä pojalle on ilmeisen vahva ja merkittävä, sillä äitiin palataan yhä uudelleen teoksen loppupuolella. Ja tässä varsinkin kronologia katkeaa erikoisella tavalla ja toistuvana.

Tarina on vahva, koskettava, välillä toki uuvuttava, mutta ei tylsä. Tunteet nousevat pintaan pojan kokemusten myötä. Tämä ei ole niinkään dialoginen kuin narratiivinen teos, vaikka toki tässä puhutaan ja vaihdetaan ajatuksia. Ja kirjallisuus, kirjallisuus on vahvasti läsnä.

Kirjoista:

Kerran, kun olin seitsemän- tai kahdeksanvuotias ja istuimme Mekasherin linja-auton toiseksi taimmaisella penkillä matkalla klinikalle tai lasten kenkäkauppaaan, äiti sanoi minulle, että vaikka kirjat kieltämättä muuttuvatkin ajan mittaan siinä kuin ihmisetkin, kirjoilla ja ihmisillä on se ero, että kun melkein kaikki ihmiset hylkäävät sinut sinä päivänä jona eivät enää saa sinusta hyötyä, nautintoa tai ainakin mukavaa oloa, kirjat eivät hylkää sinua koskaan. Sinä voit tietysti itse joskus hylätä ne, vuosikausiksi tai lopullisesti. Mutta kirjat eivät silloinkaan käännä sinulle selkäänsä. Ne odottavat sinua hiljaa ja nöyrästi hyllyllä, jopa kymmeniä vuosia. Nurkumatta. Kunnes jonain yönä äkkiä kaipaat jotain niistä - ja vaikka kello olisi jo kolme aamuyöllä, ja vaikka olisit hylännyt ja pyyhkinyt mielestäsi vuosiksi sen kirjan, se ei tuota sinulle pettymystä vaan astuu alas hyllyltään ja tulee seuraksesi kun sitä kipeimmin kaipaat. 

Se määrä kirjoja ja kirjailijoita, mitä tässä luetellaan on mittava ja uteliaisuutta herättävä.  Paitsi suorasanaista kerrontaa ja tapahtumien kuvailua tässä on paljon luetteloita. Ei ranskalaisin viivoin lueteltuja, vaan kerronnallisesti, kuvaillen lueteltuja asioita mitä erilaisimmissa arjen tilanteissa, ja nämä luettelot tuovat kerrontaan mukavaa mausteisuutta, ilmeikkyyttä. Oman lisänsä tuo myös kieleen liittyvät huomiot joita on ripoteltu sinne tänne, sillä kertojaminän isä on kielinero.Todellakin moniulotteinen teos kerronnalisesti tämä teos.

Sanojen kuvauksellisuudesta:

... minä heräsin ja kuulin hänen ihanan ja möreän äänensä, paksun kuin valuva hunaja ....

Ah! Mikä kielikuva. Minua todellakin kiinnostaisi tutustua Ozin muihinkin teoksiin, joihin tässäkin teoksessa viitataan.

Suomi-bongaus:

Pienessä asunnossa Ha-Turinkadulla Mekor Barukhissa asui kaksi suomalaista lähetystekijänaista, Aili Havas ja Rauha Moisio.

On aina jännää ja mielenkiintoista, miten Suomi tai suomalaisuus tulee eteen ulkomaisessa kirjallisuudessa. Tässä kokonainen luku kertoo kirjailijan ja näiden kahden naisen kohtaamisesta ja vaikutuksesta toinen toisiinsa.

Hieno, hieno lukukokemus, jota suosittelen mitä lämpimimmin.

....

Kirkko ja kaupunki -lehden lukuhaaste kohta 19: Kirja, jonka nimessä on ja-sana.

 

 

Tuulikki Otsola: Takaisin kotiin. NAISTENVIIKKO 7. päivä.

 

Tuulikki Otsola

Takaisin kotiin

Karisto, 1956

179 + 1 s.

Kansikuvitus: Ritva Oksanen

 

Naistenviikko-lukuhaaste, jonka on ideoinut  Tuijata on tullut päätökseensä, toisin sanoen naistenviikko on täynnä ja aika esitellä viimeinen päivänsankari. Tänään 24.7. vietettävät nimipäiväänsä  Kristiina, Tiina, Kirsti, Kirsi, Krista, Kiia, Tinja. Onneksi olkoon! Minun lukulistalleni löytyi Tuulikki Otsolan 'nuorisoromaani' Takaisin kotiin, josta löysin pienen kultakiharaisen tyttölapsen Tiinan (Kristiina). Tiina on Teljon perheen pienimmäinen. Teljon perheeseen kuuluu parikymppinen isosisko Liisa, siinä kolmentoista hujakoilla oleva Reino ja ehkä siinä kymmenen tienoilla oleva Kaija, joka ainakin ensialkuun vaikuttaa olevan pääosassa. Tosin kerronnan näkökulma loppupuolella vaihtuu Liisaankiin. 

Tarina saa alkunsa, kun Kaija on lehmipaimenessa. Perhe on köyhä, isä juoppo, jota lapset eivät tunnu noteeraavan kovin korkealle, paitsi Tiina, joka vielä jaksaa rakastaa isää ja hypätä tämän syliin iloisena ja luottavaisena. Perheen äiti on kuollut Tiinan syntyessä. Tässä detaljissa tulee kirjailijalle loogisuusvirhe, sillä ensin hän kertoo, kuinka äidin kuolemasta ja Tiinan syntymästä on kuusi vuotta. Myöhemmin hän kuitenkin sanoo, että Tiina on jo viisivuotias.

Perhe on siis köyhä ja Liisa pitää taloutta pystyssä Reinokin menee rengiksi ja autta omalta osaltaan. Kaija haaveilee rikkauksista ja tykkää lukemisesta. Paimenreissullaan hän löytää metsästä hautovan kanan ja miettii, voisiko tuoda kanan poikasineen, sitten kun ne on kuoriutuneet kotiin ja kysyy kautta rantain isosiskolta voiko löytämänsä pitää. Liisa vastaa, että jos ei omistajaa saada selville. Kaija lopulta vie kuoriutuneet kananpojat emoineen Kukkalaan, jonka hän tietää olevan oikean kohteen. Kukkalan omistava rouvashenkilö, jota Kaija pitää hieman ikävänä tyyppinä osoittautuukin ystävälliseksi ja lahjoittaa Kaijalle kanatarhastaan hyvän munijan palkkioksi Leghorninsa löytämisestä.

Kun Kaija lähtee poimimaan marjoja ja jättää pikkusisko Tiinan hiekkakasalle leikkimään, hän palatessaan ei löydäkään tätä. Tiina on kadonnut. Tiina löytyy lopulta Kukkalasta, jonne hän on mennyt katsomaan Tipusia. Kukkalassa on käymässä lapseton pariskunta, joka on ihastunut Tiinaan, tämä on kuin keijukainen.  Tämä rikas kaupunkilaispariskunta haluaa Tiinan omaksi lapsekseen. Kasvatettavakseen Tiinan ottaisi myös vierailulle tuleva täti, jolle Liisa, niin kohtelias kuin muutoin onkin, sanoo todella kovat sanat.

Takaisin kotiin on hauska ja kiintoisa perhetarina, jossa lähtökohdat ovat huonot. Voiko jatkuvasti juomaan ratkeava mies muuttua? Antaako Tiina hyvään kotiin, jossa hän saa kasvaa ulkonaisesti hyvissä oloissa? Mennäkö naimisiin ja jättää vastuu toisille, on Liisan kysymys?

Kirjassa on arvot kohdallaan: rehellisyys ja vastuuntunto. Kaija tosin käyttää paimentaessaan hieman luvattomia keinoja, mutta kuinka siinä käykään. Pidin paljon tästä tarinasta, jonka loppumetreillä jännitin, kuinka tämä päättykään,. Pääättyykö kaikki sittenkin onnettomasti. Loppua ei oltu venytetty vaan se oli hyvinkin jämäkkä. Kaiken kaikkiaan kiva kirja aina kansikuvaa myöten, jossa on lapsenomaista herkkyyttä. Kansikuva on kohtauksesta, jossa Kaija vie löytämiään tipusia kohti Selina-ouvan Kukkalaa.

Ja koska on kyse naistenviikosta, niin kyllä niitä erilaisia naishahmoja tästäkin löytää.On sävyisää ja kipakkaa, kotoisaa, maalaista, kaupunkilaista hienostonaista. Naiseudesta itsessään ei paljoakaan puhuta, löysin vain tämän pienen viittauksen naiseuteen: "Kaikki uudet vaatteet, joita Tiina pikku naisena suuresti ihaili..."Mutta naisnäkökulmastahan tämä tarina loppujen lopuksi on kerrottu.

Karen Kingsbury: Valheen jäljet!

Karen Kingsbury
Valheen jäljet
Alkuteos: Firstborn series nro 3, Found
Suomentanut  Eeva Saarimaa
Aikamedia, 2017
351 s.

Kingsbury jatkaa tutulla tyylillään Baxterin perheen tarinaa. Keskiössä on Dayne Mathews, John Baxterin vanhin poika, joka on olosuhteiden pakosta aikoinaan annettu adoptoivaksi ja jota leskeksi jäänyt John nyt jäljittää tietämättä, että Dayne on itse jo saanut selville mistä hän on lähtöisin ja tehnyt jopa tuttavuutta perheeseen näiden tietämättä. Toinen päähenkilö on nuori kristillisen teatterin ohjaaja Katy, jolla on lämpimiä tunteita Daynea kohtaan samoin kuin tällä häneen, vaikka Hollywoodin filmiviidakko luo omat paineensa asioihin.

Kingsburyn teksti on viihdyttävää, hiljalleen eteenpäin soljuvaa, välillä tunnelma kohoaa jännitteitä luoden.Siirtymät eri tilanteista toisiin ja näkökulmavaihdokset ovat luontevia. Paitsi Daynen ja Katyn maailmoja, kirjailja kuvaa myös leskeksi jääneen Johnin ajatuksia sekä hänen tyttärensä Ashleyn pohdintoja hänen odottaessaan toista lastaan ja viidestä sisarusparvesta ainoana tuntien isänsä salaisuuden.Ashleyn synnytys keskellä rajuilmaa ja tornadon riehuminen pienessä keskilännen kaupungissa  onkin kirjan kerronnassa korkeimmalle kohoavia kuvauksia

Kingsbury kirjoittaa kristillistä fiktiota, jossa Jumalan huolenpito arkisssa asioissa käy käsi kädessä tai etsivänä ihmisen valintojen ja pyrkimysten suhteen. 

Kerstin Johansson i Backe; Näkymätön Elina!

Kerstin Johansson i Backe
Näkymätön Elina
Otava (Seven)
2004

Alkuteos:Som om jag inte fanns

"Koulussa Elina ei ole kukaan. Vaikka hän kuinka yrittää saada selvää kummallisista ruotsinkielisistä sanoista, opettaja löytää vain moitittavaa. Elina tuntee kutistuvansa yhä pienemmäksi ja kouluunmeno muuttuu yhä vaikeammaksi."

(ote takakansitekstistä

Klaus Härön ohjaama elokuva Näkymätön Elina on yksi hienoimpia ja vaikuttavimpia suomalaisia elokuvia, jonka olen nähnyt. Löytäessäni tämän pienen teoksen kirpputorilta ajattelin ensin, että tämä on taas sellainen kirja, joka on kirjoitettu sen jälkeen, kun on ensin tehty elokuva, mutta huomasinkin olleeni väärässsä. Ensin on ollutkin kirja. Tämä kirja on ilmestynyt Ruotsissa jo niin aikaisin kuin 1978, kun Klaus Härön elokuva on tehty uuden vuosituhannen puolella.

Näkymätön Elina on hieno pieni tarina suomalaisesta Jatkon perheestä, tai siis ainakin äiti on tullut Suomen puolelta. Eletään Pohjois-Ruotsissa, kylässä, jossa vaikuttaa lestadiolaisuus, ja jossa on paljon suomalaisia perheitä. Ajallisesti miljöö on 30-lukua. Jatkon perheen isä on kuollut. Elinalla on pikkuveljet Erkki ja Pikku-Isak sekä pikkusisko Irma. Äiti käy koululla iltaisin siivoamassa.

Elinalla on "läiskä keuhkoissa" eli keuhkotauti, minkä vuoksi äiti on hänestä erityisen huolissaan. Elina on myös sulkeutunut, hiljainen lapsi. Isäkin oli ollut luonteeltaan 'vaikeneva' Isän kuolema on ollut Elinalle erityisen vaikea asia. Hän ei pysty käymään haustausmaalla, sen sijaan hänellä on pakopaikka läheisellä suolla, jossa hän mielikuvituksensa avulla leikkii pahaa oloaan pois.

Elina ei oikein pärjää koulussa.Hän ei ole tyhmä, mutta hänen ja opettajan välillä on kitkaa. Elinalla on vaikeuksia Ruotsin kielesssä. Opettaja nauraa hänen ainekirjoitusyritelmälleen ja puhuu siitä vielä opettajatovereilleenkin vielä senkin jälkeen, kun Elina on kirjoittanut kunnollisen ruotisnkielisen aineen. Sen sijaan Elinan pikkusisko Irma menestyy.

Paitsi, että tässä tarinassa on kyse oikeudenmukaisuudesta lapsen ja aikuisen välillä tässä tarinnassa ja tulee esille ystävyys ja sisarusten väliset suhteet, perheen dyanamiikka. Myös ero ruotsalaisen yhteiskunnan ja suomalaisen kyläyhteisön välillä on vahva. Suomalaiset lapset yritetään ruotsalaistaa, välitunneillakaan ei saa puhua suomea, siitä saa heti nimen taululle. Ja lestadiolaisuuden koruttomuus pukeutumista myöten on seikka, joka taustalla vaikuttaa.

Kirja ja elokuva menevät suurin piirtein yksi yhteen, joitakin eroavaisuuksia juonen suhteen kyllä on, mutta ei häriitsevästi. Mutkia ei ole oiottu liialla suoralla kädellä.

Ote kerronnasta:

"Kun Elina ajatteli koulupäivää, hän alkoi juosta. Enää ei ollut niin tärkeää hiipiä hljaa. Oli pakko päästä nopeasti suolle. Nyt polkua ei enää näkynyt. Oli vain pyöreitä mättäitä, joilla kasvoi suoheinää. Ne olivat melkein valkoisina kuurasta. Puut harvenivat. Hän oli perillä. 
Suo oli hänen valtakuntaansa. Aivan hänen ikiomaansa. Paitsi muutaman viikon ajan kesällä, kun hillat kypsyivät. Silloin saattoi tulla hillanpoimijoita. Mutta he eivät ymmärtäneet suon salaisuuksia. He poimivat vain marjoja eivätkä tunteneet Hieno-Keijua ja Kukka-Koivua ja  Taika-Feeriä. Eivät he tienneet sitäkään, että Paha-Luura vaaniskeli suolla."


Tämä oli hieno pieni löytö ja elokuvasta otettu kansikuva on huikean kaunis ja koskettava. Kuinka minä rakastankaan näitä syksyn värejä.  

....
Helmet lukuhaaste 2017 kohta 32: Kirja on inspiroinut muuta taidetta.

Ben Kalland: Vien sinut kotiin!

Ben Kalland
Vien sinut kotiin
Atena, 2017
284 s.

Luin jo keväällä jostain Ben Kallandin haastattelua, jossa hän kuvasi uuden kirjansa syntyprosessia ja ajattelin, että tuossa voisi olla kirja, jonka haluaisin lukea. Kun teos sitten eilen tuli kustantajalta, tartuin siihen hetimiten ja luin kirjan yhdessä hujauksessa , ja olen nyt yön nukuttuani ymmälläni. Kuinka voisin kuvata tätä kirjaa? Lukutunnelmat ovat vaihtelevia. 

Kun kertoo tarinan, voi valita aloituspisteen ja tapahtumat, joista tarina muodostuu. Valinnat voi tehdä monella tavalla, ja valitsemalla tapahtumat huolella voi tarinalle antaa haluamansa muodon. Tämä on Ellenin tarina.

Ellen - nuori viulistilupaus, oli yksi niistä syistä, jotka herättivät kiinnostukseni. Ellen on Markuksen ja Carolan kolme vuotta nuorempi pikkusisko. Herkkä, musiikillisesti lahjakas tyttö. Sisaruksista nuorin on Sofia.

Itse en ole musikaalinen, enkä tiedä hölkäsen pöläystä niistä musiikillista termeistä, mitä kirjassa vilisee glissandosta crescendoon mutta rakastan viulunsoittoa ja hyvää musiikkia. Parasta kirjassa onkin sen musiikillinen sointi. Myös Kallandin ilmaisua voisi sanoa musiikilliseksi, Samoin kuin Ellenin viulu tekee  Kallandin ilmaisu laajoja hyppyjä, sävelkuviot vaihtelevat keveistä ja sointuvista noitatanssiin, villiin ja hallitsemattomaan - suorastaan karkeaan tyyntyäkseen auringonlaskun myötä viimeisiin haikeisiin säveliin.

Kerronnallisesti kirja on mukaansatempaavaa. Sen osoittaa jo se, että luin sen yhteen syssyyn yhden päivän ja illan aikana. Sanat, ilmaisutyyli, kuvaavuus on soljuvaa ja ilmavaa - jännitteistä, hieman hämmentäviäkin, kuten navigaattorin sensuelli ääni. En ole koskaan ajatellut että navigaattorin ääni olisi sensuelli. Kertojanääni on minä-kertoja, Markus, joka kertoo paitsi omaa myös pikkusiskonsa ja perheensä tarinaa. Silti se, mitä ei kerrota jättää aukkoja.

Elämämme näyttäytyy sarjana tapahtumia, joiden lomassa on satunnaisesti valittuja, valokuvan tarkkuudella tallennettuja osia. Näiden väliin jää vuosia dokumentoimatonta, jälkipolville näkymätöntä elämää. Jäljelle jääneet valokuvat eivät valehtele, mutta ne rajaavat todellisuutta.

Toisaalta tämä tekee tarinasta ilmavan, toisaalta kerronnallista totuutta rajoittavat kirjailijan kuvaamat, valitsemat hetket päähenkiöidensä elämässä.

Se, mitä jätetään kertomatta on lukijalle näkymätöntä, mutta jättää mahdollisuuksia rivien väliin tehdä tulkintoja, ne herättävät kysymyksiä. Se, mitä ei sanota, voi olla joskus merkityksellisempää kuin se, mitä sanotaan, Esimerkiksi Ellenin kohtalo. Miten se liittyy alun dramaattiseen tapahtumaan Porkkalan talvisella jäällä? Vai liittyykö mitenkäään?

Kallandin kerronnassa minulla herää myös kysymys, kirjoittaako hän omaelämäkertaansa? Varmasti siinä on mukana omaa kokemusta (kirjailija on aikoinaan kuulunut Jehovan todistajiin), mutta kuten hän jälkisanoissaan ilmaisee, tämä kertomus on fiktiota, vaikka sen luomisessa on käytetty haastatteluja ja julkaisuja.

Totuus on optinen illuusio, jota ei voi nähdä, jos katsoo sitä suoraan. Fiktio on sitä, että keksitään asioita, jotka eivät ole totta, mutta jotka paljastavat totuuden.

Ben Kallandin teos Vien sinut kotiin ei ole kirja totuudesta. Mikä on totuus? kuolematon kysymys. Enemmän kuin totuudesta tämä kirja puhuu yhteisöllisyydestä, yhteenkuulumisesta ja perheestä. Toki yhtenä vahvana teema on valta ja sen käyttö, 

Jos ajattelen kirjan päähenkilöä Markusta, niin - huh! Karmiva tyyppi. Markuksessa minua etäännyttää se mädännäisyys ja kaksinaismoralismi, mitä hän edustaa. Ja silti näen hänessä on jotain, mikä voisi puhjeta kukkkaan, jos miehestä voi sellaista ilmaisua käyttää. Toisaalta ottaen huomioon kolmekymmentävuotta järjestön johtoportaassa, niin miettii, voiko siitä enää päästä  täysin irti. Onko muutos mahdollista? Toisaalta ei vain Brooklynin vuodet, vaan entäs muu menneisyys.

Vien sinut kotiin on pohjavireeltään tummasävyinen. Siitä puuttuu miltei kokonaan hiljaiset ja auvoisat hetket, valoisuus! Jos ajatellaan uskoa ja uskontoa, jotka ovat yksi teema, niin tästä teoksesta puuttuu täysin todellisen uskon ja luottamuksen tuoma rauha. On ero sillä, mikä on opittu tai  valittu, mikä on iskostettu tai mikä on sydämessä syntynyt.  

Mikä oli se koti, johon kirjan päähenkilö tunsi tien? Oliko se paluu järjestön pariin jossain uudessa valtakunnansalissa, jossa voisi jatkaa kaksinaismoralistista elämäänsä vai oliko se tie vastalöydetyn lapsenlapsen luo - perheen pariin?

Nyt kun Ellen soitti ilman säestystä, huikean kaunis sointi oli helppo huomata. Siinä oli syvä, tumma vivahde, joka täytti koko ison tilan. --- Tuntui kuin viulu olisi ollut eläin, joka halusi vapauteen ---

Helmet lukuhaaste 2017 kohta 49 Vuoden 2017 uutuuskirja

Kirjan on lukenut myös Leena Lumi, jota teoksen tempo ravistaa, ihastuttaa ja saa kyyneliin. Leena Lumi piti myös Markusta epäluotettavana kertojana. Tätä jäin sittemmin pohtimaankin, mitä Markus jätti kertomatta? Väistelikö hän jotain? Tosin minua jo alun kerronta mietitytti, mitä tässä jätetään kertomatta, kerrotaanko kaikki niinkuin tapahtui.
Lumiomenan mielestä Kallandin teksti kulkee kuin sinfonia: hiljaisesti silloin kun tarpeen, voimakkaasti,kiihkoisastikin silloin, kun aika on. 

...
EDIT: Ben Kallandilta on ilmestynyt myös nuortenkirja Villihaukka.

Annika Thor: Avoimille vesille!

Annika Thor
Avoimille vesille
Tammi,

Alkuteos: Öppet hav
suomentanut Marja Kyrö
237 s.

Avoimille vesille päättää Steffin, juutalaisen pakolaistytön ja hänen siskonsa Nellin tarinan, joka on sijoittunut nelikymmenluvun Ruotsiin. Steffi on kasvanut nuoreksi naiseksi, suorittanut ylioppilastutkinnon kahdessa vuodessa ja aloittanut työn laboratorioharjoittelijana haaveenaan lääketieteen opinnot. Sota on ohitse.

Paitsi tulevaisuuttaan Steffi miettii, vieläkö isä on elossa?

Kirjan luvut vuorottelevat Steffin elämässä Göteborgissa ja pikkusisko Nellin elämässä saarellaan, Vaikka sota on ohi, ei elämästä puutu tapahtumia, jännitteitä riittää.

Thorin kerronta on välitöntä. Hänen hahmonsa elävät kaikkine tunteineen. Mitä kuitenkin pohdin on tunnelma. Tunnelma tässä niin kuin aiemmissa kirjoissa on hyvin erikoinen. Kuinka hyvin nelikymmenluvun tunnelma, ilmapiiri on aistittavissa näissä kirjoissa - sitä mietin? Sellaiset seikat kuin sininen abiturienttilakki ennen varsinaista ylippilaslakkia saavat miettimään ruotsalaista koulumaailmaa ja lukioelämää ja tuovat mieleen myös Merri Vikin Lotta-kirjat, joissa ylioppilaslakista oltiin luopumassa. Myös hopeahelainen ylioppilaskeppi saa miettimään ajan tapoja ja muuttunutta yhteiskuntaa. 

Varmasti taustatyö on tehty ja yksityiskohdat oikein - no, yksi seikka minut kuitenkin sai hyvin mietteliääksi. Kuvaus tilanteesta luokassa.

Ovelta kuului koputus. 

- Sisään, sanoo opettaja harmissaan. Hänestä ei ole hauskaa, että hänet keskeytetään kesken tunnin.

Kaksikymmentäseitsemän paria sinisiä, harmaita tai vihreitä silmiä ja yksi pari tummanruskeita kääntyy kohti luokan ovea.

Kirjahan kertoo juutalaisista pakolaisista ja sen taustalla  on kansallissosialismin vaikutus yksilönelämään ja yhteiskuntaan. Mikä on kirjailijan suhde arjalaisuuteen? Tämän kirjasarjan kertojanääni on hyvin kliininen, puhdas, etäältä seuraileva. Kantaaottamatonko! Ja kuitenkin hyvin inhimillinen, myötäelävä, humaani.

Siis tuohon tilanteeseen luokassa. Pohjoismaalaiset  kuvataan yleensä vaaleina, sinisilmäisinä, mutta kuinka todenmukaista on, että yhdelläkään ruotsalaisella ei olisi ruskeita silmiä? No, kun kyse on pienestä saariyhteisön koulusta niin väestö voi olla hieman enemmän homogeenistä, mutta silti!! Ettei olisi ketään toista ruskeasilmäistä? Tässä kohdassa kirjailija mielestäni lyö kynänsä rikki ja sortuu stereotypiaan ja piiloarjalaisuuteen. Toisaalta kyseessä saattaa olla harkittu kirjallinen tehokeino korostaa Nellin juutalaisuutta ja poikkeavuutta muusta luokkayhteisöstä, mutta kyllä tämä kohta särähti muuten tasapainoisessa tyylissä ja kerronnassa ei niin todenmukaisena ja ikävänä.

Annika Thorin sarja Steffistä ja Nellistä on ollut mukava löytö tyttökirjallisuuden saralla. Se ei ole auvoista ja ruusunhohteista tyttökirjallisuutta, vaan sarjassa on luodattu syvissä vesissä ja tunteissa. Tässäkin kirjassa poutapilvitaivaan on välillä peittänyt synkät ja harmaat pilvet. Todellakin - tämän kirjasarjan tunnelma on aivaa omaa laatuaan - vaikea kuvata, kuin muuttuva sykähtelevä luonto, jossa ilmanala vaihtelee tyynestä rajuilmaan. 

---

Sarjan muut osat:

Raili Jokinen: Vähäkallion lapset!

Raili Jokinen
Vähäkallion lapset
Karisto, 1957
Kansikuva: Marja-Liisa Salokero
227 s.

Nimensä mukaisesti tämä vanha suomalainen nuortenkirja kertoo Vähäkallion perheestä ja erityisesti lapsista, joita ovat Niko ja Su. He ovat ilmeisesti kaksosia, vaikka sitä ei suoraan ilmaista. Seuraavan tulee punatukkainen Liina, jossa on aimo annos Montgomeryn Annaa, koska kun häntä eräs Mauri koulussa kutsuu Punuriksi, lyödä läimäyttää poikaa poskelle niin että mätkähtää. Liina on oikea poikatyttö, joka pukeutuu mieluummin veljensä kalastushousuihin kuin hameeseen. Sitten tulee Ari, joka kirjan alussa pänttää matematiikkaa ja aloittaa jatkossa yhteiskoulun ensimmäisellä. Pehreen viides lapsi Asta on vielä pikkuinen ja hänet mainitaankin vain ohimennen.

Paitsi sisarussarjan lisäksi perheeseen kuuluu kotiapulainen Hille ja talonmies Kettunen. Niin, ja kuuluuhan perheeseen myös Vaari ja Pontus-koira.

Naapurustossa asuvalla Veeralla on myös tärkeä rooli kirjan tapahtumissa. Veeraa tuntuu Vähäkallion äiti, ainakin Nikon mielestä hieman vieroksuvan ja kyllähän Veeran elämässä tuntuu olevan jotain outoa. Ainakin hänen äitinsä saa kylmät väreet kulkemaan iholla, tämä kun kohtelee Veeraa kuin pahaista piikaa ja itse on menossa ja juhlimassa kaiken aikaa.

- Veera! Tule heti tänne!

Leikki taukosi. Veeran nauru katkesi, ja toistenkin hymy hyytyi huulille, kun he näkivät vihaisen naisen vähän matkan päässä heistä. Veera katsoi hiljaisena rannalla olijaan, sieppasi sanaakaan sanomatta vaatteensa kainaloon ja lähestyi verkalleen keltapukuista naista.

- Enkö ole sanonut, ettet saa tulla tänne. Minä lähden illalla vielä kaupunkiin ja tuon tullessani vieraita. Laita huoneet kuntoon ja katsokin, että siivoat kunnolla. Mene sitten Kerviselle tai johonkin yöksi. En halua, että olet kotona kun tulemme.

Mitäh! Kuka ja millainen äiti voi sanoa lapselleen noin? En halua olla, että olet kotona. Kyllä on ärjyä tunnelmaa.

Koulua, naamiaisia ja viinan salapolttajia mahtuu tähän teokseen, mutta myös suuria tunteita, joista myrskyisimmät kokee Su tajutessaan, että äiti on rakastumassa uudelleen. Kuinka äiti voi unohtaa isän? Su kysyy mielessään kuumeen polte sisuksissa.

Vähäkallion lapset on ihan mukava nuorten kirja. Tapahtumat sijoittuvat jonnekin kolmikymmenluvulle. Kerronta on jouhevaa, joskin tunneristiriitojen nopea selviäminen ainakin minulla hieman verottaa lukutunnelmaa. Toisaalta miksi kaiken pitäisi olla niin problemaattista ja traagista. Eikö elämässä voisi selvitä vähemmälläkin ja helpommilla ratkaisuilla. Mukavaa, tavallista perhe ja opiskelijaelämää tämä kirja siis tarjoaa eikä yhtään hullummassa kokoonpanossa. Muutamia painovirheitä kirjassa on, mutta eipä ne juurikaan lukuiloa haittaa. Vanhojen tyttökirjojen ja menneen ajan nostalgiaa kaipaaville tämä sopii kuin nenä päähän.

---

100 suomalaista kirjaa

Helmet lukuhaaste 2017 kohta 38: Kirjassa mennään naimisiin.

Karen Kingsbury: Kuuluisuuden hinta!

Karen Kingsbury
Kuuluisuuden hinta
Aikamedia, 2016
-----
HUOM! Tämä teksti on julkaistu alkukesällä Hyvä Sanoma -lehdessä!
......

Katy henkäisi ja tunsi taas olevansa niskan päällä. Hänen entinen elämänsä Chicagossa oli mennyttä, eikä hän aikonut koskaan palata sinne takaisin. --- --- Tämä oli hänen kotinsa, tänne hän kuului. Tämä riitti hänelle. --- --- Minä en tarvitse muuta kuin tämän, enhän Jumala? 

Katy Hart,  nuori kristillisen lastenteatterin ohjaaja, on vaikean valinnan edessä, kun Hollywoodin kultapoika Dayne Mathews haluaa hänet uuden elokuvansa naispääosaan. Kauan kätkössä ollut nuoruuden unelma filmitähteydestä ja työskentelystä suurkaupungissa herää uudelleen eloon. Mutta onko ura Hollywoodissa kuitenkaan kaiken vaivan arvoista?  Bloomingtonin pikkukaupungin tyynen pinnan alla kuohuu, mutta kuohuuko Los Angelesissa vielä enemmän? Entä Baxterit! Kuinka heidän elämänsä jatkuu äidin kuoleman jälkeen? Saako perheen lapset koskaan tietää, että heillä on vielä yksi, lapsena adoptoivaksi annettu veli?

Karen Kingsbury jatkaa Baxter-perhesaagaa laajentamalla näköpiiriä. Bloomingtonin pikkukaupungin elämään on helppo astua mukaan, vaikka ei olisi aiempia teoksia lukenutkaan. Kingsburyn kerronta on teeskentelemättömän vaivatonta ja vilpitöntä. Tarina etenee  luontevasti kuvauksen ja dialogin välillä. Lukeminen on helppoa ja lukija pääsee hyvin virittäytymään tunnelmasta toiseen. 

Tyylillisesti Kuuluisuuden hinta on puhdasta viihdettä arjen sattumuksineen ja romanttisine hetkineen. Lisäryytinä mukana on ripaus jännitystäkin. Kingsbury osaa myös yllättää omalla persoonallisella tavallaan ja juonenkehittelyllään. Lukija voi vain aavistella ja tehdä oletuksia.  Lopulta hän kuitenkin huomaa olevansa uuden ja odottamattoman edessä - uutta odottamassa. 

Kingsbury on tuottelias kirjailija, jonka teoksia on myyty lukuisasti, eikä ihme.Lämminhenkisinä  teoksina niiden parissa viihtyy hyvin. Lukijan otteessaan pitävä kerronta on lähelle tulevaa ja aitoa aina punaisena lankana kulkevaa kristillistä sanomaa myöten. 

Kaiken kaikkiaan voi sanoa, että Kuuluisuuden hinta on hyvän mielen kirja, josta jää lukumuistiin valoisa jälki.

...

Tällä kuittaan Helmet lukuhaaste 2016 kohdan 49: Kirja on julkaistu vuonna 2016

Helena Liikanen-Renger: Maman Finlandaise - Poskisuukkoja ja perhe-elämää Ranskassa!

Helena Liikanen-Renger
Maman Finlandaise - Poskisuukkoja ja perhe-elämää Ranskassa
Atena, 2016
Kansi ja kuvitus Elina Warsta
244 s.

Mitä tulee mieleen, kun puhutaan Ranskasta ja ranskalaisuudesta.. No, ainakin Pariisi ja rakkaus, Bretagne, taiteilijat ja boheemius. Ja niin - tottakai ruoka.  Pikkiriikkisen sitä ja paljon muuta on myös Maman Finlandaise. Kertomus suomalais-ranskalaisesta avioliitosta ja pienen perheen asettumisesta  välimerelliseen ilmastoon Antibesiin, lähelle Ranskan ja Italian rajaa.

Helena Liikanen-Renger uneksi lapsena kirjeenvaihtajan työstä. Hänestä tuli toimittaja ja toimittajan ammattitaito näkyy myös tässä teoksessa sujuvana sanojen ryöpsähtelynä aiheesta toiseen. 

Tie Mikkelistä Yhdysvaltoihin ja sieltä Ranskaan kerrotaan savolaisen jouhevasti. Sanoissa on sekä , sulavaa leikkisyyttä (älkää lukeko turhan vakavalla naamalla) että rivien välistä kurkistavaa arkielämän vakavuutta (kuinka tästä selvitään). Elämä välimerimaastossakaan ei ole aina kadehdittavaa.

Ihanan kiva ja hauska teos! Näin luonnehtisin Maman Finlandaisea. Kirjan lukee nopeasti ja lukiessa on kuin pienellä promenadella katsellen  ranskalaista elämäntapaa kuin näyteikkunoista, elämäntapaa joka vaikuttaa näin suomalaisen silmin sekä kummalliselta että kadehdittavan rennon boheemilta. Tämä boheemius ei tosin näy leikkikentillä, jonne lapset puetaan kuin juhliin ainakin.

Pian opin myös, ettei ranskalaisella leikkikentällä tarvinnut pelätä ykisnäisyyttä. - Siihen liukumäkeen ei saa mennä, se on likainen! Pieni suloinen ranskatar tuli komentamaan tytärtäni jo ensimmäisinä päivinä. Tyttö tarrasi kylkeen. - Tietysti siihen saa mennä, sen kuin menet, sanoin nauraen. Niinpä tyttö meni, toisin kuin muut lapset, tuli onnellisen likaiseksi ja meni vielä uudestaan. Olin pukenut lapseni - ja itseni - halpaketjun sortseihin ja t-paitaan, kuten kalifornialaispuistoissa oli ollut tapana. Nyt se näytti junttimaiselta. Etelä-Ranskassa leikkipuistot olivat kuin coctail-kutsuja: oli kynähametta, paljettikenkää ja pikkutakkia, gladiaattorisandaaleja ja minikorkkareita. - Kun sinulla on nyt tuo mekko, niin et sitten mene leikkimään, yksi äiti komensi kovaan ääneen. Katsoin pikkuneitiä, joka hopeisessa pitsimekossaan pyöri ympyrää leikkipuiston asfaltilla. Tunsin oloni epävarmaksi. Näittenkö ihmisten joukkoon halusin?

Eksoottisen monikulttuurinen ja persoonallinen elämä solahtaa uomiinsa, ranskalaiset käytöstavat liimautuvat  metsäsuomalaisellakin osaksi selkärankaa. Kaksi suukkoa, mutta kumpi poski? -luku loksahduttaa suun auki. Mitä! Ei voi olla totta! Ihanko siitä on tehty tilastoja, kuinka monta suukkoa pitää poskille antaa ja kumpi puoli suudellaan ensin? 

Vaikka Maman Finlandaisessa välittyy ensisijaisesti rento ja hauska asenne kohti loppua myös vakavoidutaan. Kirja päättyy vuoteen 2015 ja Pariisin traagisiin tapahtumiin. Itse jään pohtimaan, perhe kun asui lähellä Nizzaa mitä sitten tapahtui? Rakensiko mies sen saunan sinne kiiwi-pensaiden kainaloon?

Kirjan ulkoasusta sen verran, että kirja on hyvin käteen sopiva, tuntuu mukavalta sormiin. Kansikuva on raikas ja värit sointuvat hyvin yhteen. Typografia onnistunut ja Elina Warstan lukukuvitukset virkistävät mukavasti kokonaisuuksia. Myös sisäkannen värikkyys ja graafisuus saa minulta lisäpisteitä. Tämä teos on syntynyt lämmöllä ja rakkaudella.

----

Yllättäen saan tällä kuitattua Helmet-lukuhaaste 2016 kohdan 43: Kirjassa on mukana Pablo Picasso.