Hall Caine: Ihmisen herra

 

Hall Caine

Ihmisen herra I ja II

Tarina synnistä 

Alkuteos: The master of man (tieto haettu netin kautta)

Suomentanut ?

WSOY, 1921

Osat I ja II yhteensä 723 + 1 s. 

Hall Caine on kiinnostava kirjailija. Kiinnostava on myös tämän teoksen miljöö. Tarina sijoittuu Mansaarelle , joka on poikkeavuudessaan erikoinen ilmentymä maailmankartalla. Mansaari kuuluu itsehallintoalueena Iso-Britannian kuningaskunnan alaisuuteen. Sitä ei kuitenkaan voi täysin verrata esimerkiksi Suomelle kuuluvaan Ahvenanmaahan, sillä Mansaarella on oma kansanedustuslaitos. Se ei myöskään kuulunut Euroopan Unioniin silloin kun Britannia vielä oli jäsen (jos siis Wikipedian tiedot ovat oikein). Lukemieni niteiden lopussa on saaren kartta, joskin en saanut siitä mitään selvää. Yritin lukiessani miettiä saaren sijaintia jossain Irlannin ja Britannian välissä. Ilman mainintaa Irlanninmerestä olisin lukenut saaren kanaalisaariin lukeutuvaksi. 

Ihmisen herra alaotsikkona on "tarina synnistä". Vaikka teoksessa siis on kristillistä pohdintaa ja sävyä, tietynasteista allegoriaakin, niin en näe tätä puhtaasti kristillisenä teoksena, sillä teoksessa on paljon muitakin teemoja, kuten ystävyys, naisten oikeudet, lainkäyttö ja oikeudenmukaisuus. Eikä toisaalta kristinuskoa mitenkään korosteta. Uskonnolliset ihmiset, esim. metodistit kuvataan hyvinkin ihmisyydessään raadollisina, toisaalta teoksessa kulkee rinnan ihmisten taikauskoiset käsitykset. Transendentaalisuus, tämän ja tuonpuoleisuuden olemassaolo on läsnä kerronnassa, välillä hyvinkin vahvana. Enemmän kuin uskoa tässä mielestäni pohditaan itsekunnioitusta, vaikka en voi kieltää, etteikö muitakin aspekteja ole.

Estääkseen lakia toimimasta rikoksellisesti oli hän toiminut  rikoksellisesti lakia vastaan!

Ja tietysti, kaiken taustalla on tunteet, kaikkien romaanien kestoaihe: rakkaus. Teoksesta nousee toki esille moraaliset pohdinnat, mutta en pitäisi tätä kuitenkaan moralistisena. Teoksen kerronta ja ote on sen verran vivahteikasta. Ihmisen luonne niin hyvässä kuin pahassa tuodaan esille.

Päähenkilöt, Victor Stowel, tuomari Stowellin poika on vanhaa manxilaista sukua, Ballamoarin kartanon perijä. Teoksen alussa hän käy King William collegea. Victorin paras ystävä on Alick Gell, Keys-valiokunnan puheenjohtajan poika. Collegea uhkaa skandaali, josta rehtori ottaa pojat puhutteluun. Joku on nähty kuljeksimassa tytön kanssa ja joutunut tappeluun pojan kanssa, jonka isä kuuluu The house of Keysiin. Rehtori vaatii syyllistä tunnustamaan, mutta kukaan ei tunnusta. Rehtori nimeää syylliseksi Victorin, joka ei kuitenkaan myönnä eikä kiellä ja rehtori käskee pojan huoneeseensa. Syyllinen on kuitenkin Alick, joka menee lopulta tunnustamaan tilanteen rehtorille. Rehtori kirjoittaa Victorin isälle, että hän ei enää pysty katsomaan Victoria silmiin, koska on tuominnut tämän väärin perustein ja sanoo, että joko hän eroaa tehtävästä tai isän on kutsuttava poika kotiin. Tuomari Stowell kutsuu pojan kotiin. Ja siitä alkaa Victorin "Canossan matka".

Victorin ja Alickin ystävyys on vahva. Sen kestävyyttä koettelee kuitenkin Bessie Collister niminen manxilaisneito, jonka isäpuoli Dan Baldonram on kiivas mies, joka kohtelee tyttöä kehnosti, ja joka on tuo tyttö, jonka kanssa Alick on kävellyt tuona tiettynä kohtalokkaana iltana. Sillä se, että rehtori ei pystynyt katsomaan Victoria silmiin ja jätti oikeudenmukaisuuden toisen harteille, johti mitä vakavimpiin seurauksiin, joilta olisi ehkä vältytty, jos Victor olisi saanut käydä koulunsa loppuun. Näin ainakin itse ajattelen.

Fenella Stanley on kuvernöörintytär, johon Victor tutustuu jo lapsena ja joka suuresti muistuttaa Victorin kuollutta äitiä. Fenella on nainen, jolle naisten oikeudet ovat tärkeitä. Hän lähtee seitsemäksi vuodeksi Englantiin jättäen Victorin, joka on opiskellut  lakimieheksi,  ikävöimään. 

Juoni: Victorin isä, vanha kunnioitettu tuomari kuolee, ja Victor nimitetään nuoresta iästä huolimatta uudeksi tuomariksi. Hänen ensimmäinen tuomarintehtävänsä koskee Bessie Collisteria, jota syytetään lapsenmurhasta. Mutta mikä osuus Victorilla on asiaan? Victor joutuu taisteluun omantuntonsa kanssa. Tuomarinvala, laki ja oikeus, omat toiveet ja haaveet taistelevat sisimmässä. Tehtyä ei saa tekemättömäksi. Teoilla on seurauksensa. Niistä joutuu vastaamaan, ennemmin tai myöhemmin.

Miljöö sijoittuu siis Mansaarelle, pääkaupunkiin Castletowniin ja lähiseuduille.  Ajankuva viktoriaanis-edwardilainen brittiyhteiskunta, joskin Mansaaren omalaaatuisuus on nähtävissä.

-Tapaa tulee tavalla hoitaa, muutoin tapa itkee! Niin sanoo vanha manxilainen sananlaskumme. - Minun elämäni päivä on länteen painumassa, enkä saa toivoanäkeväni enää montaMelliah juhlaa. Mutta luotansiihen, että rakas poikani, kun hän minua seuraa, kehottaa teitä pysymään kaikessa, mikä vanhoissa perimätavoissamme on hyvää. 

Teos jakautuu seitsemään kirjaan (Synti, Tilinteko, Seuraus, Kosto, Korvaus, Lunastus, Ylösnousemus) jotka on jaettu lukuihin ja nämä alalukuihin.

Kertoja on kaikkitietävä kertoja, joka seuraa kohdehenkilöitänsä tasaisesti eri näkökulmia vaihdellen, päähuomion ollessa kuitenkin Victorissa. Kerronta on kuvailevaa, ei mitenkään rönsyilevää. Kuvaus keskittyy ihmisiin ja ihmisten välisiin jännitteisiin, luontokuvaustakin jonkin verran, samoin kuin dialogia sen verran, että ei pelkäksi puisevaksi tapahtumakuvaukseksi käänny. 

Erityismaininta tälle kuvaukselle:

Mutta nuo manxilaiset maalaistytöt tummine silmineen ja verevine suineen olivat toista. Fenella näki mielessään heidätkin, tuoreina kuin maito ja lämpiminä kuin nuoret vohlat... 

Gaelinkieli: 

Dy hannie Patrick Noo shinas nyn maaty (Pyhä Patrick siunatkoon meitä ja venettämme),venettä elävineja kuolleine eläjineen -miehistöä ja kalasaalista 

Ruokatalous:

Munia ja tuoretta voita ja hunajaa ja viiliä ja sitä herkkua, jota manxilainensanoo"spinjean'iksi.

Huumorinpilkahdus

- Minä tässä juuri etsiskelen noita kahta karkulaista, hän sanoi ja huohotti raskaasti, ja poliisipäällikkö sanoi minulle, että minun on kurkistettava  joka kiven alle, että kykkivätkö ne vietävät siellä piilossa. 

Lukiessani näin poliisi Cainen kovin vakavissaan ja kirjaimellisesti sanat ottavana kurkistelemassa kivien alle, tosin en  tiedä, millaisen mielikuvan toinen lukija mahtaisi saada. 

 ---

Kirjallinen maailmanvalloitus: Mansaari 

Aune Sarkanen: Pieni sairaanhoitajatar NAISTENVIIKKO 2025

 

Aune Sarkanen (Aili Somersalo)

Pieni sairaanhoitajatar

Gummerus, 1929

119 s  

Naistenviikkolukuhaastejjatkuu. Tänään vietämme Saaran, Sallan, Sallin, Saran, Sarin ja Saritan nimipäivää. Onneksi olkoon ja mukavaa kesäpäivää vain teille kaikille. 

Minulta löytyi haastetta varten Aune Sarkasen (sama kuin Aili Somersalo) vanha kertomus, kuten kirjan nimiösivulla sanotaan: Pieni sairaanhotajatar, jonka sivuhenkilöistä löytyi Saara-niminen henkilö. 

- Sinun tuhlaavaisuutesi vie meidät perikatoon, Saara. On mieletöntä tuhlailla sellaisia summia pienten tanssien järjestelyyn. - Sano vain suoraan, että sinun mielestäsi tanssit jo sinänsä ovat mielettömyys! - Niin sanonkin. Sinähän tuskin olet parantunut pitkästä sairaudestasi. - Mutta paranemistani juhliakseni minä nämä tanssit järjestänkin! Etkö voi käsittää, että maattuaan kaksi kuukautta sairaana ja laahusteltuaan toipilaana huoneesta toiseen, haluaa jo vähitellen hiukan huvitellakin. Mutta sinä tietysti toivoisit, etten olisi parantunut lainkaan, vaan olisin kuollut pois varojasi tuhlailemasta. --- ----   - Olet järjiltäsi. - Mene tiehesi! Olet kauhein mies auringon alla. 

Tätä avioparin riitelyä kuuntelee Irja, Pieni sairaanhoitajatar, joka oli valinnut tämän alan elämäntehtäväkseen rakkaudesta Jumalaan ja rakkaudesta lähimmäiseensä. Hän oli vielä aivan nuori ja hento ja lempeä tyttö, jolla oli suuret ruskeat silmät ja naisellinen olemus.

Saara oli Irjan serkku ja Irja oli asunut viimeiset kolme kuukautta tämän luona hoitamassa tätä ja sattunut samalla kihlautumaan Saaran langon (miehen veli) Lassi Lähteisen kanssa, joka myös asui taloudessa. Kihlaus tuntui kuitenkin jotenkin perusteettomalta vaikka Irja olikin kiintynyt mieheen.

No, tanssiaiset järjestetään, ja Saara hankkii Irjallekin, tämän vastustuksesta huolimatta, upean tulipunaisen  tanssiaisleningin ja kultakengät. Tanssiaisissa Irja näkee sulhasensa suutelevan toista naista ja pakenee. Hän jättää Saaralle kirjeen, jossa kertoo että hänen on lähdettävä ja  

"ettei enää katso olevansa kihloissa Lassin kanssa". 

Irja suuntaa askeleensa erään ystävänsä, Emmin luokse, joka myös on sairaanhoitaja.  Emmin pitäisi lähteä oman potilaansa luokse, mutta hän ei oikein voisi jättää äitiään, joka oli sairastunut, yksin. Niinpä Irja ottaa Emmin potilaan omaksi. Irjan uusi paikka on tohtori Lepänahon kotona, hänen äitinsä hoitajana. Mutta pian Irja saa huomata, että hänen täytyy taas poistua, kun perheen tuttu Elsa tulee mustasukkaiseksi tohtorista Ja alkaa juonia Irjan päänmenoksi. 

Irja suuntaa sairaanhoitajakotiin, josta hänelle osoitetaan uusi paikka, rikkaan rouva Hellmanin luona, jossa hänen tehtäviään on lähinnä seuraneidin ja kamarineidon tehtävät, eikä lainkaan sairaanhoidollisia, mitä nyt lääkkeen antaminen. No, täälläkään Irja ei kauaa joudu olemaan.

"Neiti on sairaanhoitajatar, joka vaeltaa kodista kotiin. Hän viipynee luonani vain - iltaan asti. 

Ilmoittaa rouva Hellman vieraalleen Herra Hillille, joka juuri oli ilmoittanut olevansa iloinen, kun oli saanut tutustua neiti Laineeseen. Ennen lähtöään Irja saa todeta,että rouva Hellmanin tytär Elisabeth on tuo samainen Eila Levä, jota Lassi Lähteinen oli suudellut ja jotka olivat sittemmin avioituneet. 

Irja suuntaa jälleen sairaanhoitajakotiin, kun hän kohtaa  vanhan naisen, joka kysyy: 

"Olisiko neidillä antaa muutama penni? - Mihin mummo niitä pennejä tarvitsisi? - Menisin tästä vähän apteekkiin. Kleini niin vaivaa ja Akelikin on niin kipee. - Mikä Akselilla sitten on? - Toiset pojat tuuppivat katuojaan, sen polvi on turvoksissa.

Irja auttaa mummoa ja lähtee tämän pieneen asuntoon ja tapaa Akselin, jonka polvi on pahan näköinen ja kuumettakin lapsella on. Irja ryhtyy hoitajattaren toimiin ja jää  mummon luokse tehden suunnitelmia auttaakseen kurjissa oloissa elävää naista ja tämän lasta. Mutta, kun Irja kalustaa huoneen, mummo pistää stopin. 

 - Ei! sanoi mummo pontevasti ja katsoi Irja tuikeasti silmiin. - tähän minä en suostu! Neiti kuulee se nyt, ja korja kohta pois kamppeensa! - Mutta mummo kunta! Mummo tuli pöydän ääreen ja hypisteli pöytäliinaa,  --- --- Ei, sanoi hän vieläkin, vaikkei juuri yhtä tarmokkaasti, - vaikka minä köyhä olen, niin minä en salaa varastettua tavaraa. 

Mummo ei ota kuuleviin korviin Irja selityksiä, vaan sanoo, ettei tahdo linnaan istumaan, - minä olen kunniallinen muija! Lopulta mummo aikansa itseään huojuteltuaan saa oivalluksen ja katsoo Irja tarkkaavasti. - Minäpä kysyn herra tohtorilta. --- --- lupasi käydä tänään. Portiasta kuuluu askelia ja ...

Ja kukapa muu tohtori olisi, kuin tohtori Lepänaho, joka ilmoittaa mummolle, että mummo voi olla ihan rauhassa, tavarat eivät ole varastettuja sillä Irja on hänen morsiamensa.,

Pieni sairaanhoitajatar on ihan hauska, hyvänmielen rakkaustarina, jossa on vivahde hengellisyyttä, mutta ei mitenkään paatoksellisesti. Aika on sadan vuoden -takainen Helsinki. Kerronnassa mainitaan Viertotie ja Kaivopuisto. Rakkaustarinahan tämä on. Sairaanhoidollista aspektia on hyvin vähän. Tarinoinnissa on vivahde lystikkyyttä, mikä erityisesti tulee ilmi mummo-osiossa. Naisnäkökulmaa ajatellen mummo on myös kaikkein persoonallisin hahmo. Feminismi on tästä teoksesta kaukana. Se, että naisen turva on miehen käsivarsilla on toki tarinan taustalla nähtävissä, mutta mielestäni ei kuitenkaan ensisijainen motiivi. 

Naisnäkökulma on myös nähtävissä kielellisesti. Kuka enää käyttää vanhaa suomalaista muotoa sairaanhoitajatar? 

Hykerryttävä ilmaisu: tomunimijä

 

Maeve Binchy: Punapyökin varjossa

Maeve Binchy

Punapyökin varjossa

Alkuteos: The Copper Beech

Suomentanut Liisa Honkasaari 

WSOY, 2000 

362 s

Kansi: ei tietoa 

 

 

  Alku: Isä Gunn tiesi, että rouva Kennedy, pappilan taloudenhoitaja, olisi hoitanut asian paljon paremmin kuin hän itse. Itse asiassa rouva Kennedy olisi hoitanut kaiken paremmin, kuunnellut ripit, antanut synninpäästöt, veisannut siunausvirret ja haudannut kuolleet. Rouva Kennedyn ulkoinen olemuskin olisi sopinut osaan: hän oli pitkä ja kulmikas kuin piispa, ei pieni ja pyöreä niin kuin isä Gunn. Rouva Kennedyn silmät olivat sielukkaat ja näyttivät ymmmärtävän maailman murheita.

Isä Gunn on tyytyväinen elämäänsä pienessä irlantilaisessa kylässä, nimeltä Shancarring ja elämä näytti hymyilevän Shancarringin Pyhän Vapahtajan kirkossa. Hymyilevän elämän takana on kuitenkin intohimoja, jotka eivät näytä ulkopuolisille koko kasvojaan. 

Olen lukenut tämän teoksen aiemminkin ja minulla oli muistikuva salaisuudesta, joka kätkeytyisi Shancarringin koulun pihalla kasvavaan punapyökkiin. Vaan kuinkas kävikään, kun aloin lukea tarinaa uudelleen. Muistikuvat  rapistuivat. No, ei se muistikuva täysin tuulesta temmattu ollut, sillä kyllähän se haudattu salaisuus tästä tarinasta löytyi, vaikka ei sieltä punapyökin juurelta.

Luku yksi, jonka aloituskappaleen tämän postauksen alkuun laitoin on vain johdanto yksittäisiin tarinoihin. Isä Gunn jää sivurooliin, kun näyttämölle astelee joukko nuoria, Shancarrigin koululaisia, jotka raapustavat nimikirjaimiaan punapyökin runkoon. 

Maddy, Madeleine Ross, jonka suhde Shancarringin uuteen pappiin Barryyn, joka puolestaan haaveilee lähetystyöstä Perussa,  kohottaa kulmia, Maura Brennan, joka haaveilee omasta kodista vaikka koteja siivoamalla ei ole juuri toiveita rikastumisesta,  Eddie Barton, joka alkaa kirjeenvaihtoon skotlantilaisen koululaisen kanssa, jota luulee pojaksi, mutta joka osoittautuukin tytöksi, Tohtori Jims, jonka puoliso kuolee synnytettyään tohtorille viimein pojan, Nora Kelly, Shancarringin koulun opettaja, joka miehensä kanssa toivoo hartaasti omaa lasta, jota ei ole näköpiirissäkään, Nessa Ryan. jonka itsetunto kaipaa kohennusta, Richard Hayes, dublinilainen nuori mies, joka karkoitetaan naisseikkailujensa takia Shancarringiin, Leo (Leonora) Myrphy, joka asuu The Glenissä, suuressa talossa kantaen ahdistavaa salaisuutta - Tapaamme heidät kaikki omissa pienoiselämäntarinoissaan, jotka ovat yksilöllisiä, mutta kaikkien tarinat jossain vaiheessa risteävät toisiaan. 

Maeve Binchyn tapa kuvata irlantilaista elämäntapaa on lämmin ja myötäelävä, aivan omanlaisensa. Punapyökin varjossa kuvaa toisen maailmansodan jälkeistä elämää, 1950 luvun molemmin puolin. Elämänläheistä kerrontaa rakkauden kokemuksineen, toiveineen, kohtaloineen. Kokoelma rakkautta ja traagisia kohtaloita, joita yhdistää kyläyhteisön tiivis yhteenkuuluminen. Se, että rikos jää ratkaisematta, on ehkä moraalisesti arveluttavaa, mutta Binchy ei kerronnoissaan olekaan sormella heristelijä, hän kuvaa ihmisluontoa sellaisena kuin se on, niin hyviä kuin pahoja, armollisesti. 

Lopetus: --- --- Kellyjen tyttärentytär Nora osasi kävellä - kun Shancarring-koti avattiin. Kaikissa lehdissä oli siitä kuvia ja mukavia pikku juttuja. Mutta kodille oli vaikea tehdä oikeutta, sillä kuvista ei erottanut mitään muuta kuin kivitalon ja mahtavan puun.

 

j.k. Kansikuvitus on upea vahvuudessaan. En kuitenkaan osaa yhdistää tuota maisemaa Irlantiin enkä oikein tuota asetelmaakaan tähän tarinaan tärkeässä osassa olevasta puusta huolimatta. Taideteoksena kuitenkin kaunis työ.

Tällä teoksella lisäsi Punapyökin Kirjametsä-lukuhaasteessani 

Elena Quiroga: Kastanjapuu

Elena Quiroga

Kastanjapuu

Alkuteos: La Sangre 

Suomentanut Maija Westerlund

WSOY, 1955 

  

 

Selittämätön surumielisyys valtasi minut, ehkäpä siksi, että vielä äsken oli mahlani juossut hehkuvampana kuin kuumuus, jonka ihmisten käyttämä tuli antaa, samankaltaisena kuin salama, kun se välähtää ylhäällä ja lehteni näkevät. Äsken, keväällä mahlani - vereksi sitä ihmisessä sanotaan - juossut nopeamin kuin puro Linnan puutarhassa, kiivaammin kuin vesi pesualtaan vedennostopyörässä.

Elena Quirogan Kastanjapuu on kerronnaltaan hyvin erikoislaatuinen teos. Kertoja on  kastanjapuu, joka seuraa vanhan Linnan pihamaalla linnanpihan ja erityisen tornihuoneen elämää läpi sukupolvien. Kertojaratkaisu ei mielestäni ole täysin uskottava, mutta mielenkiintoisen näkökulman se tuo.  Ihmisten vaikutus puuhun ja puun vaikutus, merkitys asukkaisiin on vaihtelevaa ja verrannollista. Täysin kronologista kerronta ei kuitenkaan ole. Sukupolvet ja aika-aspekti hyppelehtivät kerronnassa, vaikka ajallisesti kerronta eteneekin sukupolvesta toiseen.

Ajankuva on lukiessani hieman hakusalla. Kerronnan edetessä asia kuitenkin selkenee. Vuodet vierivät 1900-luvun molemmin puolin. Koska minulla ei ollut tietoa kirjailijasta, muuta kuin, että hän oli espanjankielinen, mietin myös mihin miljööseen tämä sijoittuu. Jossain vaiheessa mainitaan espanjalainen kaupunki Madrid, mikä valaisee asiaa, mutta missä päin Espanjaa ollaan, ei mainita. Mainitaan vain meren läheisyys. Se, että ympäristöä ei suuremmin kuvata on tietenkin ymmärrettävää. Kastanjapuu kertojana ei ole kaikkitietävä. Merkittävää kerronnassa on se, mikä yhdistää puun ja ihmisen: toisinsanoen puunmahla - ihmisveri luo puitteet kerronnalle. Kastanjapuu kertojana ei vie tarinaa syvälle tapahtumiin, kerronta ei ole mitenkään seikkaperäistä, silti teoksessa on vahvuutta ja koskettavuutta. Teoksessa liikutaan aika paljon tunnetasolla. Suonissa virtaava veri yhdistää sukupolvet, mutta kunkin yksilön intohimot ja luonne ovat omanlaisiaan perimästä huolimatta.  

Mennäkseni näihin sukupolviin, niin tarina alkaa Amadorista ja hänen vaimostaan Maria Ferdandasta. Amador on merimies ja merille hän aina välillä lähtee. Amadorin ja Maria Fernandan suhde on traaginen ja palveluskunnan puheissa siihen liittyy myös sukupolviin vaikuttava väärinkäsitys. 

Seuraava sukupolvi on Amadorin tytär Amalia, joka avioituu nuorena sukulaisen (?) Efrenin kanssa. Amalia on perinyt isänsä rajun luonteen ja ristiriidoilta ei vältytä tässäkään liitossa. 

Kolmas sukupolvi on Amalian ja Efrenin lapset, joita on kolme: Xavier, Gertrudis ja Jacoba. Gertrudis avioituu serkkunsa Tridinadin kanssa, Jacoba menee luostariin ja Xavier tekee kohtalokkaan teon, jonka vuoksi sulkeutuu Linnaan avioituen myös serkkunsa Doloresin kanssa. Tässä vaiheessa tarinaan tulee lisää jännitettä ja traagisuutta. Kastanjapuun luonnehdinta Doloresista on ristiriitainen, mutta hyvin merkittävä.

Neljäs sukupolvi on Xavierin ja Doloresin poika Pastor. Xavierilla on myös avioton poika palvelustyttö Justinan kanssa; Vicente, joka hoitaa puutarhaa ja jonka suhde Xavieriin luo jännitteitä tarinaan. Vicente edustaa tarinan luonnekartassa hyvyyttä, jos kohta hänelläkin verenvikansa on.

Viides sukupolvi on Pastorin ja hänen vaimonsa Angelesin poika Lorenzo, jonka rakkaus Kastantajapuuhun saa tarinan dramaattiseen päätökseen. 

Kaiken kaikkiaan Quirogan Kastanjapuu, oli vaikuttava lukukokemus puutteistaan huolimatta. Kertojaratkaisu tuo mieleeni aiemmin lukemani Elif Shafakin Kadotettujen puiden saari -teoksen, jossa toisena kertojana oli viikunapuu. Erikoinen kertojaratkaisu joka ei liene kovinkaan yleinen. Mietinkin, olisiko tämän teoksen vaikuttavuus parantunut tai huonontunut jos kertojaratkaisu olisi ollut jokin muu kuin Kastanjapuu. Ehkä tarinasta olisi tullut enempi tarinallinen kuin mitä se nyt oli pääpainon ollessa verenperinnössä. Tältä osin alkukielinen nimi La Sangria on kuvaavampi kuin suomenkielinen nimi, vaikka ei voi kieltääkään, etteikö tämä olisi myös Kastanjapuun elämäntarina siinä missä sukupolvitarinakin.

Helmet 2025 -lukuhaaste kohta 12. Kirjassa on ilkeä tai paha naishahmo

Kirjametsä-haaste Kastanjapuu 

Muualla blogeissa:

Tarukirja:  

Axel Hambraeus: Uddarbon pappi!

Kuvakaappaus: Svensk filmdatabas

 

Axel Hambraeus

Uddabrbon pappi - Laulu ystävästä

Prästen i Uddarbo

Suomentanut Margareta Lehtonen

WSOY,  1957 (6. painos)

299 + 2 s.

Sunnuntaiaamu oli suloinen. Kaikkien Tukholman kirkonkellojen kaiku kiiri avaruuteen, kun pieni saaristolaiva mennä tuprutti Kastelhoma leikkilinnoituksen ohi. Graniittikummut heloittivat sinipunervina kesän raikasta vehreyttä vasten. Kauniit rantahuvilat kylpivät aamuauringossa, lokit liitelivät ilmassa ja valkoveneet vedessä. Saaristolaiva oli täynnä ihmisiä. 

Kauimpana keulassa seisoi yksinäinen mies mustaan lievetakkiin pukeutuneena. Hän oli avopäin ja hänen harva punainen tukkansa kihartui suolaveden raikkaista pärskeistä. Hän katsoi herkeämättä eteenpäin kuin olisi pelännyt kääntää päätään ja näyttää kasvojaan, jotka eivät olleet kauniit.

Mies on Gustaf Ömark, pienen saaristolaisyhdyskunnan, Allerön lähetystalon uusi pastori, joka oli

Niin, hän on niin ruma, että häntä voi sanoa kauniiksi, kuiskasi toinen vastaan. Neitoset painoivat päänsä yhteen ja tirskuivat.

Ei hän koulutukseltaan ollut kuin saarnamies, taustaltaan tukkimies, uittohommissa isänsä menettänyt kansanmies, ja Allerön yhdyskunta, johon hän oli tullut, oli vapaakirkollinen yhdyskunta. Pastori Ömark on hieman erikoinen persoona, kansanmies, joka tulkitsee Raamattua omalla tavallaan ja hoitaa virkaansa omalla tyylillään etsien totuutta rakkaudessa, kunnes kaatuu taintuneena maahan. Ömarkilla on sydänvika. Oltuaan jonkin aikaa Allerössä Ömark kertoo että hänen täytyy lähteä. 

"Voihan olla, että hän on kuullut väärin ajatellessaan Jumalan kutsuneen hänet papksi."  

Ömark on saanut pienen perinnön ja lähtee Amerikkaan. Siellä hän sattumalta pääsee töihin ruotsalaiseen siirtokuntaan, joka odottanut ruotsalaista pastori Ågrenia, joka ei kuitenkaan ole syystä tai toisesta saapunut. Ensin Ömarkin täytyy kuitenkin oppia amerikkaa ja siihen hän saa apua hänet hoiviinsa ottaneelta Andersonilta ja tämän tenavilta. Amerikassa Ömark hankkiutuu metsätöihin saarnahomman ohessa, ja näkee kirkossa ruskeasilmäisen valkopukuisen naisen, joka on kuin enkeli  ja Ömark joutuu pohtimaan jumalasuhdettaan, jonka kokee vaarantuneen, kun hän ei saa mielestään tuota naista, jonka kerrotaan olevan kotoisin Ruotsin Taalainmaalta, Uddarbosta.  Ömark jättää metsäkämpän ja palaa Ruotsiin.

Palattuaan Ruotsiin hän ottaa yhteyttä Itä-Göötanmaalla hiippakunnan piispaan pyytäen erivapautusta ryhtyäkseen papiksi. Piispa järjestää Ömarkin Uppsalaan opiskelemaan mm. kreikkaa. Johanneksen evankeliumista ja sen alkuteksistä tuleee Ömarkille ohjenuora. Sana muuttuu lihaksi ömarkilaiseen tapaan. 

Ömark selviää opinnoistaan omalla tavallaan ja tutustuu siinä sivussa paikkakunnan ihmisiin, muun muassa erääseen nuoreen vammaiseen naiseen, jota ja jonka perhettä Ömark haluaa auttaa. Lopulta Ömark vihitään papiksi omanlaisin seremonioin ja kuulusteluin ja saa paikan Uddarbossa ja laittaa sielläkin asiat mallilleen omaan omintakeiseen tyyliinsä. Uddarbossa Ömark tapaa uudelleeen valkopukuisen naisen Hannan, josta tulee talaoudenhoitaja hänen ja kahden muun vanhanpojan talouteen, kunnes Ömark lähetetään Norjan rajalle, Vassbäckeniin.

 Vassbåckenissä Ömark ottaa heti alkuun hoteisiinsa nuoren tytön Inger Höjenin, joka ei uskalla mennä kotiin (vanhemmat ovat adventisteja) mutta ei ole "iloisen näköinen" siinä parakissakaan, jonne Ömark on matkan varrella poikennut syömään. Tyttö on huonoissa vaatteissa eikä korttia pelaava miesjoukkokaan luo turvallista tunnetta.

Vassbåckenissa Ömark asettuu aloilleen ja alkaa hoitaa tointaan tuttuun tyyliinsä. Hän hankkii itselleen osamaksulla Nordisk Familjebokin, jota lukee osa kerrallaan päiviensä iloksi ja meneen naimisiin Hannan, tuon taalainmaalaisen tytön kanssa. Elämä asettuu uomiinsa, kunnes Ömarkiin ottaa yhteyttä Skinnarbon rovasti, joka kertoo olevansa pahoillaan siitä, että hänen todistuksensa perusteella tästä ei tullut Uddarbon kirkkoherraa. Rovasti tahtoo korjata vahingon ja kertoo, että kappalaisen toimi Strömissä, Skinnarbon pohjoisosassa on julistettu auki. Ömarkilla on viikko aikaa hakea tointa. Puhuttuaan vaimonsa kanssa Ömark hakee virkaa ja sijoittuu kolmannelle vaalisijalle, mutta tulee valituksi ylivoimaisella enemmistöllä. Niin Ömark muuttaa perheineen Strömiin aloittaakseen jälleen alusta.

Uddarbon pappia on vaikea kategorisoida. Siinä on kristillinen pohjavire, jos kohta ei tavanomaisessa mielessä. Ömark on kansanmies, hyväntahtoinen. Hänen uskonsa on lapsenuskoa. Usko ihmisiin hyväntahtoista. Ömark ei ole itsekäs. Hän auttaa sen minkä pystyy. Uddarbon pappia on verrattu  Giovannino Guareschin Isä Camilloon, joita teoksia en itse ole lukenut. Hambraeuksen Uddarbon pappi on enemmän ruotsalaista kansankuvausta kuin uskonnollista eetosta. Ote on maanläheinen. Vaikka Ömarkin usko ei olekaan ainoastaan humanistista hänen uskonelämänsä on vahvasti kiinni elävässä elämässä ja Vuorisaarnan käytännön toteutuksessa. Tämä on siis enemmän kyse siitä, millä tavalla kristillisyys on myös sosialismia.

Teoksen aikamiljöötä lukiessani mietin. Maailmansotiin tässä viitataan ohimennen, joten niiden välimaastoon tämä suurimmaksi osaksi liittynee. Aikas erikoinen teos, sanoisin. Ei mitään tavanomaista uskonnollista paatosta. Sanoisin, että mainio kansankuvaus loppujen lopuksi, vaikka toisaalta pistääkin miettimään teologisen koulutuksen käytäntöjä, joita tässä teoksessa pistetään hieman irvaillen. Lämmin inhimillinen ote yhdistettynä pieneen satiiriuteen kuvastaa tätä teosta hyvinkin.

---

Eila Pennanen: Kaadetut pihlajat!

Eila Pennanen

Kaadetut pihlajat

WSOY, 1944

145 + 2 s.

 

Eila Pennanen on minulle uusi kirjailijatuttavuus ja tämän teoksen perusteella minun on vaikea sanoa, lukisinko häntä enemmänkin. Tämä oli lukukokemuksena ihan kiintoisa ja välillä jopa riemastuttavan hauskaa luettavaa, mutta ... Psykologinen ote ja se, mitä ei suoraan kerrottu, mikä jäi rivien väliin teki hieman jäätävämmän vaikutelman. Miksi eläväisestä, mielikuvitusrikkaasta tyttölapsesta tulee aikuisena niin itsekäs, omanarvontuntoinen, kylmäävä, laskelmoivakin ehkä. Miksi taiteellisesti lahjakas poika ei etene urallaan, miksi... Teoksessa on sekä valoa että varjoja. Teos on ilmestynyt sotavuosien vaiheessa  joten ajankuva ja -henki ilmeisemminkin heijastuu teoksessa. 

Teos alkaa prologilla: Kirje.

Sineä, sinen tänne vivahtelevaa, kaukana ruskean vihertävä metsäranta ja taivaan huikaisevan kupukaton maidonvärinen alalieve. Kaunista. Mies, joka seisoi ikkunan luona, varjosti kädellään silmiään kummaltakin sivulta, tähysteli ja siirrähteli ajatuksettoman ja kutienkin tarkkaavaisen näköisenä. Hän oli tavattoman laiha. Hänen kasvoillaan oli huolestuttavan kärsivä ilme, jonka sivulliseen saattoi vaikutttaa tärkeilevältä, ja hänen kasvoillaan käväisi silloin tällöin kevitä kouristavia liikkeitä - ne olivat kuin väreet veden pinnalla, kun kala siihen koskettaa alhaaltapäin."

Mies on sairas, henkisesti lähellä "loppuunkulumista." Hänen vaimonsa, Elsa yrittää valaa häneen elämänuskoa, rohkaista häntä jälleen maalaamisen pariin. Sillä mies on taiteellisesti lahjakas. Mies, Veikko nimeltään on saanut kirjeen, jossa hänen siskonsa ilmoittaa, että toinen hänen siskoistaan, Elli-Sisko on kuollut ja haudattu. Sitten tämä kirjeen lähettänyt sisko tulee kylään. Sisarusten välit eivät ole parhaimmat mahdolliset. 

Teoksen päähenkilöinä on siis kolme sisarusta, Veikko, Elli-Sisko ja Sirkkuli. Näistä Veikko ja Sirkkuli ovat täyssisaruksia. Heidän isänsä on kuollut ja äiti pitää perhettä koossa. Äiti on työteliäs, ahkera. Tunteet jäävät piiloon.  Elli-Sisko on perheeseen otettu kasvattilapsi, jonka tumma hoitajatar oli vauvana tuonut perheeseen. Ja Elli-Siskon kohtalo on tarinan avain. Äiti ei ole osannut rakastaa Elli-Siskoa samalla lailla kuin kahta muuta. Hänellä on epäilyksensä. Elli-Sisko on kuitenkin saanut kasvaa muiden lasten joukossa samalla tavalla, kunnes eräänä kesäpäivänä, äiti kertoo Veikolle, että Elli-Sisko ei ole tämän sisko, vaan perheeseen otettu kasvatti. Tästä seuraa, että Veikon ja Elli-Siskon välinen sisarellinen rakkaus saa uusia vivahteita, jolloin äiti kertoo Veikolle loputkin, että hänellä on syy epäillä, että Elli-Sisko on Veikon sisarpuoli, että heillä on sama isä. Siitä seuraa, että Elli-Siskon mieli järkkyy ja hänet viedään siihen hoitolaitokseen, josta hänet on perheeseen alunperin tuotu. Siellä hän saa maksaa oleskelunsa työllä - siivoojana, vaikka äiti on luvannut maksaa hänestä. Seikka, jonka Sirkkuli, eli myöhemmin aikuistunut Sirkka paljastaa Veikolle.

Prologin jälkeen kerronta siirtyy lapsuuspäiviin, Juhannukseen, Helsingistä tulee Vieras, ylioppilas, joka tahtoo tutustua maalaiselämään. Kunnes lopussa on epilogi ja välien selvittely Veikon ja Sirkan välillä. Mutta myös Elsan ja Veikon aviosuhde kääntyy valoisampaan. Kaikessa on ollut kyse vääryydestä, joka on kohdannut Elli-Siskoa ja mikä vaivaa Veikon mieltä. 

Mikä minulle jättää avoimia kysymyksiä on Sirkan luonne. Miten mielikuvituksekkaasta, elämäniloisesta, hieman ehkä ilkikurisestakin lapsesta tulee niin "jäykkäniskainen", ehkä laskelmoivakin aikuinen, mutta kun kaikki kiertyy yhteen, niin ehkä se ei ole ihme. 

Kerronnallisesti tämä on vaihtelevaa alakulon sävyttämästä elämäniloiseen ja riemastuttavaan kuvaukseen, lapsuus, aikuisuus, rakkaus, estot, estottomuus välittyvät hienosti. Pidin erityisesti Sirkkulin lapsuusseikkailuista Taikametsässä.

Mäntyharjun jälkeen, harjun toisella puolen tuli haka. Haassa oli koivuja ja haapoja, jotka suhisivat kaameasti. Siellä oli myös p i h l a j i e n   p y h ä k ö t. Ne oli oikeastaan Taina-täti löytänyt, ainoa, jonka Sirkkuli oli antanut tulla osalliseksi taikametsän salaisuudesta.  --- --- ne olivat piehiä lehtimajoja, ympyröissä kasvavia pihlajia, jotka keskellä koivuja ja leppiä olivat kerääntyneet kuin kokousta pitäneet.

Sirkku oli perheen nuorin, ikää ei mainita, vain, että hän oli "perheen lapsi". Hän osasi kuitenkin jo lukea ja hän olisikin lukenut kaikkea, mitä hyllyistä löysi, paitsi että äiti aina tarkasti kirjat, oliko niissä "jotakin sopimatonta" ja jos oli, niin käski Veikko lukitsemaan ne kaappiin, pois Sirkkulin käsistä.

Ja kirjojen maailma ruokki Sirkkulin mielikuvitusta, leikkejä. Hän oli milloin vaeltamassa erämaassa alasti ja villinä australialaisena poikana, milloin ratsastamassa yli niittyjen ja läpi metsien "Liekki, liekki! hei, kiidä, ratsu, älä pysähdy, älä väsy...Toisaalta Sirkkuli oli hyvin yksinäinen pieni tyttö. 

Eila Pennasen kerronnassa on niin sadun lumoa, kuin kauhuakin, mielikuvituksen lentoa kuin arjen kuluttavaa todellisuutta. Tämä jättää todella jäljen lukumuistiin.

Muutamia huomioita sanoista ja niiden merkityksestä: Istunut ladan päällä - pitäisi olla lana, vrt peltotyökalu ja automerkki. Eletään maalla, maaseutuyhteisössä, puhutaan peltotöistä ei autoilla ajelemisesta. ---- kävelleet nopeasti ja määräkkäästi. Määrätietoisesti olisi ehkä ymmärrettävämpää suomea. En ole koskaan kuullut kenenkään kuullut, tai missään yhteydessä käytettävän muotoa määräkkäästi.

Kirjallisuusviite: 

Mutta muutamat kohdat häntä suututtivat. Se, että Meg meni naimisiin John Brooken kanssa, oli hänestä oikein tyhmää, ja hän tunsi inhoa, kun kirjassa kerrottiin, että "hän kätki kasvonsa hänen liiveihinsä". Se ei Sirkkusen mielestä ollut ollenkaan rakkautta, koska siinä ei ollut mitään jännittävää. Mutta nuori kaunis Lawrence, hän, jolla oli mustat silmät...

Hmm. Oliko Pikku naisten Lauriella todella mustat silmät? 

Huomioita loogisuudesta: Housupuku - puku - hame -  housupuku - housumekko . Toisaalta se, että samasta asusta käytetään eri muotoa saa mietteliääksi, mistä asusta olikaan kyse, toisaalta se on ilmaisukyvyn vaihtelevuutta. Teoksen kerronta ei ole yksitoikkoista.

Tällä lisään pihlajapuun omaan Kirjametsääni.

 ---

Voin suositella tähän teokseen tutustumista, jos jostain saa käsiinsä. Tämä on teos, joka ansaitsee tulla nostetuksi "unohdettujen kirjojen suosta". Teoksen nimi Kaadetu pihlajat on symbolinen ja kuvaa lapsuuden viattomuuden ja satumaailman katoamista elämän todellisuuteen ja aikuisuuteen, itse tehtyjen valintojen vaikutuksiin niin oman kuin muiden elämän rakentumisessa.

Jon Fosse: Aamu ja Ilta!

 

Jon Fosse

Aamu ja ilta

Alkuteos: Morgon og kveld

Suomentanut Katriina Huttunen

WSOY, 2023 

120 s.

Päällys: Matti Ruokonen 

 

Aloitus:

 Tuo lisää kuumaa vettä, vanha kätilö Anna sanoo

Lopetus: 

Signe ajattelee ja hän nostaa katseensa ja hän näkee taivaalla valkoisia pilviä ja hän näkee meren niin tyynenä tänään niin sinisenä ja Signe ajattelee että voi Johannes-isä, voi Johannes-isä

Päähenkilö: 

Johannes Olainpoika, joka teoksen aamussa syntyy Olaille ja Martalle Vanhan Kätilö Annan avustamana. Teoksen illassa, pitkän elämän eläneenä, nyt leskenä elämän ja kuoleman rajalla ajatukset käyvät läpi elämän tärkeitä hetkiä: ensirakkautta, pettymystä, vaimoa ja seitsemää lasta, erityisesti nuorinta Signeä, ja merta, kalastusta, elämän ehtoa ja toimeentuloa.

Jon Fosse sai kirjallisuuden Nobel-palkinnon 2023, mikä toi tämän Suomessa ennen julkaisemattoman kirjailijan teokset nosteeseen. Ja kyllä, kyllä tämä teos sai tulla esille nostetuksi. Hienoa kerrontaa tämä on, vaikka kulkeekin hieman tajunnan rajamailla ja syvällisisssä. Asioissa, joille ei välttämättä ole sanoja.

Teos jakautuu nimensä mukaisesti kahteen osaan. Ensin on aamu eli syntymä. Mutta siitä, syntyykö lapsi aamulla, päivällä vai illalla, tai kenties yön pimeinä tunteina ei mainita mitään. On vain isän huoli saako lapsi syntyä terveenä, selviääkö äiti ja siinä sivussa vähän syvällisempiäkin, mihin uskoa ja mihin ei.

Toinen osa kertoo sitten illasta, vaikka siinä puhutaan aamusta, johon Johannes herää, ja toimista, joihin ryhtyä.

Aamu ja ilta, syntymä ja kuolema eivät ole tässä teoksessa niinkään vastakohtia. Jollakin salaperäisellä tavalla ne syleilevät toisiaan ja sulautuvat yhdeksi - ihmisen olemiseksi ajassa ja ajattomuudessa. 

Jon Fossen kerronta on omalaatuista. Virkkeet ovat yhtä jatkumoa vailla pisteitä (muistan löytäneeni vain yhden pisteen). Kysymysmerkkejä on joitakin, pilkkuja sitäkin enemmän. 

... ja sitten se selvä kirkaisu kirkas kirkaisu selvä kuin tähti ja sitten kuin nimitys lause tuuli tämä hengitys rauhallinen hengitys ja sitten rauhallisesti rauhallisesti rauhallisia liikkeitä ja kangasta pehmeää valkoista ei niin vanhaa mutta merestä nousee vaate ei tumma ja punainen vaan kuiva ja hirvittävän hiljaa ja sitten käsi ja tämä huuto on poissa ja niin pehmeästi pehmeästi kuin punainen ja pimeä ja pehmeä ja lämmin ja niin valkoinen ja pehmeä ja lämmin huulten välissä ja kiinteä ja valkoinen ja kaikki on rauhallista ja olet sinä komea niin komea niin potra poika se sinä olet eikä kukaan ole niin komea niin komea poika paras poika Niin hän on oikein potra poika ..

Kerronnallisesti Fosse käyttää paljon toistoa. Aamussa on paljon ja-sanoja, jotka viestivät ehkä jatkumoa alkaneelle elämälle. Illassa taas ajatellaan paljon. Mitä elämä on tuonut, mitä nyt, mihin vielä voi ryhtyä. 

Aamu ja ilta on hyvin erikoinen teos. Siinä on hengellisiä kysymyksiä, uskonnollista ainesta, mutta en kuitenkaan pidä tätä uskonnollisena teoksena. Kristinuskon, epäuskon ja uskomusten ristiaallokossa tässä kuljetaan, hyvän ja pahan olemusta  pohditaan samoin kuin yritetään löytää vastausta suureen mysteeriin: mitä kuoleman jälkeen?  Gregorius Jotakin syötäväksi kelvotonta -blogissaan  avaa tätä puolta vertaamalla teosta toiseen norjalaiseen teokseen, joka on ehkä ollut Fosselle tuttu, samoin kuin Johanneksen evankeliumiin. Jostain syystä minullekin tuli lukiessa mieleen evankeliumien Johannes ja Pietari. Mutta ei tätä oikein allegoriaksikaan voi lukea. Kyllä tämä miljöön osalta sijoittuu hyvin vahvasti norjalaiseen merenrantakylään ja kalastajaelämään. Hengellinen juonne tosin kulkee mukana, mutta onko se kristillinen jääköön kunkin lukijan pohdittavaksi. Itse näen tämän yleishumaanina näkemyksenä elämän suurista kysymyksistä. Jon Fossen oman ajatuksen aiheesta voi lukea Kirkko ja kaupunki -lehden haastattelusta.

Koskettavin kohtaus:

Voi Johannes-isä, voi Johannes-isä, hän sanoo ja hän seisoo kamarin lattialla ja katsoo isäänsä Voi vanha Johannes-isä, Signe sanoo

Kerronnasta nousee syvä, vahva rakkauden olemus ja tunne. Rakkaus aivan huokuu  sanoista. Samaistuminen ja asettuminen tilanteeseen toi miltei kyyneleet, kaipauksen ja tekisi mieli sanoa  ― ― ―

Muualla:

Marjatan kirjat ja mietteet: Koruttoman viimeisteltyä kerrontaa 

Jorman lukunurkka: Uskomattoman kaunis ja kiinnostava teos

Matkailua ja kulttuuria: "Outoa lumoa säteilevä romaani vie tajunnan tuolle puolen, sinne, minne arkijärjellä ei ole pääsyä"

 ---

Helmet 2025 lukuhaaste kohta 30. Kirjassa on häät tai hautajaiset (tosin hautajaiskuvaus on hyvin pieni, mutta löytyyhän se kuitenkin)

Colette: Claudinen koti!

 

Colette

Claudinen koti

Alkuperäisteos: La maison de claudine

Suomentanut Maija Lehtonen

WSOY, 1953

211 + 1 s.

Päällys: Henrik Tikkanen

Takakansiteksti: Colette, Ranskan johtava naiskirjailija, on saavuttanut miltei legendaarisen maineen aistivaikutelmien herkkänä kuvaajana.

Kirjailijan esittely kansiliepeessä kertoo, että Colette ei ole kirjailijan etunimi, kuten voisi kuvitella. Kirjailijan koko nimi on Gabrielle Claudine Colette, syntynyt 1873 Burgundissa. Netissä näyttää kulkevan tietoa myös nimestä Sidonie Gabrielle Collette. Coletten äidin nimi oli Sidonie. Lieneekö kirjailija vaihtanut nimeään vai mistä johtuu kahtalainen tieto? Kirjailija on ollut usein Concourt-kirjallisuuspalkintoehdokkaana. Kirjailijaa on pidetty impressionistisen realismin edustajana. 

Claudinen koti herätti kiinnostukseni eräällä kirpputorikierroksella. Kirjailijan nimi oli tuttu ja muistelisin, että olisin joskus lukenut jonkun hänen kissoihin liittyvän novellinsa (mutta jätettäköön pieni varaus muistikuvaan). Niin tai näin, niin kissoista kyllä puhutaan tässäkin teoksessa. 

Claudinen koti sisältää kolmekymmentäviisi lyhyttä tarinaa eri perhe-elämän alueelta lapsuudesta aikuisuuteen. Claudinen koti -tarinat pohjautuvat kirjailijan omaan elämään.   Täytyy sanoa että tämä oli kyllä kiintoisa kirjalöytö, jonka sanat tihkuvat elämyksiä ja vaikutelmia. Alussa siteeraamani maininnat aistivaikutelmista tulevat kyllä esille.

Nyt kaikki on hiljaa puutarhassa. Kissa, kaksi kissaa venyttelee, haukottelee, tunnustelee epäluuloisesti soraa: niin ne tekevät rajuilman jälkeen. Kissat menevät taloon päin, ja niiden perässä kävellyt Pikkusisko psyähtyy: hän ei tunne olevansa arvollinen niiden seuraan. Hän odottaa, kunnes hänen kuumille, kiihtymyksestä tummentuneille kasvoilleen hitaasti kohoaa se kalpeus, se sisäinen aamunsarastus, joka tietää pahojen henkien poistumista. Hän avaa viimeiseen huutoon suuren suunsa, jossa on uudet etuhampaat. Hän revähyttää silmänsä selälleen, rypistää otsaaansa, hengähtää väsyneenä "puh" ja kaivaan nenänsä kämmenselällään.

Luvussa Äitini ja kirjat on lueteltu kirjoja ja kirjailijoita ja minussa tällaiset luetelmat ja esittelyt  herättävät hyvinkin uteliaisuutta, erityisesti, jos kyseessä on teos, josta en ole aiemmin kuullutkaan. Musset, Voltaire, Neljä evankeliumia, Littré,  Larousse, ja Becquerelle, d'Orbigny, Camille Flammarion avaaruudellisinen kuvauksineen, Elisée Reclus,  Musta Balzac ja oliivinvärinen Shakespeare... jne, jne. Tässä luettelossa on monia tuttuja kirjailijanimiä, mutta joista ainoastaan Shakespeareen olen sarjakuvana tutustunut, Neljästä evankeliumista en tiedä, tarkoitetaanko sillä Raamatun evankeliumeja vai jotain aivan muuta, mutta luetelmat herättävät halun kaivella lisätietoa teoksista. Viittaus Dumasiin ja kolmeen muskettisoturiin tuo muistikuvan lapsuudessa nähdyn elokuvan kohtauksesta, joka on jäänyt lähtemättömästi mieleeni.

Dumasin ja minun välille ei syntynyt rakkautta, joskin näin joinakin öinä unissani Kuningattaren kaulanuhan hehkuvan Jeanne De la Motten tuomitulla kaulalla. 

Todellakin. Ja entä sinä lukijani, herättääkö luetelmat sinussa muistikuvia, mielitekoja?

Kauniit kirjat, joita luin, kauniit kirjat, joita en lueknut, kotini seinien lämmin peite, seinäverho, jonka salaista kirjavuutta asiantunteva katseeni hyväili.

Claudinen koti oli hieno pieni löytö. Tämä laitos, jonka siis löysin kirpputorilta on ilmeisesti ollut jonkun kirjallisuudenopiskelijan käsissä, mene ja tiedä, sillä tässä on runsaasti punakynällä tehtyjä alleviivauksia, joiden merkitystä kyllä ihmettelen. Miksi alleviivaaja on nähnyt nämä kohdat merkitykselliseksi? Ymmärrän merkinnät vanhemmista ja sisaruksista, mutta muutoin en näe kovinkaan suurta loogisuutta alleviivauksissa. Ja mihin viittaa päiväykset, joita on myös tehty? Kirjoja esittelevässä luvussa on erityishuomio kiinnitetty Saint-Simonin kahdeksantoistaosaiseen teossarjaan, josta Claudinen äiti yrittää saada tyttärensä kiinnostumaan. Hmm. Täytyy kai kaivaa tästäkin teoksesta lisätietoa.

Outo sana: volovangi?

Kummastusta herättää myös maininta erään henkilön keltaisista silmistä. Onko kenelläkään muulla, kuin kissoilla, keltaisia silmiä?

Tästä ei löytynyt yhtään blogipostausta. Suosittelen nostamaan teoksen unohduksen suosta.

Heli Laaksonen: Jatkos

 

Heli Laaksonen

Jatkos

Otava, 2024

213 s.

... Lapsi tekee seppeleitä, koristaa hiekkakakun ja nipsaisee peukalollaan kukanpään värjäämään toisen lapsen nenän. Keltakukka, kultaharja, kultakukka.  Lapin murteissa ymmärretään oiva ravintoarvo: kontinmatinkaali. Euroopassa tuijotetaan leijonanhammasmaisia lehtiä: dent-de-lion ranskaksi, dandelion briteiksi.

Hökkyrä, höyhenheinä, höytypää. Hahtuvapallon puhaltaja tanssahtelee kohti taivaanrantaa. ...

Näin sanailee Heli Laaksonen Jatkos-teoksessaan Voikukasta, tuosta lypsykarjan heruttajasta, piimäheinästä, maitiaisesta.

Jatkos on jatkoa Laaksosen Luonnos-teokselle, omintakeista luonnon ihmeiden esittelyä, totta ja tarua, kansanviisautta ja perimätietoa tieteeseen  yhdistettynä. Teksti on luettavuuden vuoksi laitettu säkeisiin, ikäänkuin runoiksi, vaikka runoista ei olekaan kyse. Runollisuutta teksteissä kyllä välillä ilmenee ja Laaksoselle niin tuttua murrettakin on hieman ripoteltu sinne tänne, ja nämä murresäikeet olivat itselleni niitä mieluisimpia. Myös pilkahduksia mustasta huumorista löytyy muutamissa kohdissa, mitkä eivät taas itseäni niin ilahduttaneet, kun en ole koskaan kyseisestä huumorinlajista päässyt ymmärrykseen ja omimiseen. 

Luinkin tämän ihan vain kiinnostuksesta jatkona aiempaan, mutta en tässäkään ihan kaikkea purematta niele. Oppikirjana, tietokirjana en tätä käteen ottaisi, viihteenä taas liian tieteellistä. Siinä se siis seilaa välillä tieteen ja viihteen. 

Naistenviikko 2024! Erica Bauermeister: Elämän lempeät maut!

 

Erica Bauermeister

Elämän lempeät maut

Alkuteos: The school of Essential Ingredients 

Suomentanut Helinä Kangas

Bazar, 2011

Tänään alkoi naistenviikko ja samalla myös Tuijatan järjestämä Naistenviikon lukuhaaste. Lähden mukaan haasteeseen tällä Erica Bauermeisterin teoksella, joka saa edustaa tämän päivän nimipäiväsankareita Riikkaa ja Fredrikaa. Onnea kaikille merkkipäiväänsä viettäville. 

Elämän lempeät maut kertoo Lilianista, joka pitää ravintolassaan aina kuukauden ensimmäinen maanantai ruoanlaittokursseja. Ruoanlaitosta on tullut Lilianille tärkeä osa elämää aina lapsesta lähtien, jolloin isä lähti menemään ja äiti hautautui kirjojen maailmaan. Ruoalla pikku Lilian yritti houkutella äidin takaisin "elävien kirjoihin". 

Ota taikasauvasi esiin. --- Kaada maito kattilaan. --- Vuole appelsiininkuoresta kiharoita. --- Siirrä sivuun odottamaan. --- Halkaise kanelitanko. --- Lisää appelsiininkuoret ja kaneli maitoon. -- Raasta suklaa. --- Lisää Anis. --- ---  Pienen pieni määrä kostean rantahieman väristä jauhettua maustetta. Abuelitan antamassa pikkupussissa näytti hiljaiselta ja huomaamattomalta. Kun Lillian avasi pussin suulla olevan nauhan, hänen nenäänsä lehahti lämpimän kullan ja lakritsin tuoksu, joka toi muassaan kaukaiset aavikkoalueet, tähdettömän taivaan ja kaipauksen, joka tuntui silmien takana, sormenpäissä. Laskiessaan pikku pussin takaisin työtasolle Lillian tiesi,että mauste oli aikuisempi kuin hän. --- ---

Vain hyppysellinen. Keitä miedolla lämmöllä, kunnes aineet yhdistyvät. Huomaat sen kyllä. Käytä taikasauvaasi. Kaada seos äitisi kahviin.

Kuulostaa ihanalta, mutta anis ei kuitenkaan ole ihan minun makuuni, enkä kahviini tykkää mitään mausteita lisätä. Tämä kuvaus herätti kuitenkin halun kokeilla jotain vastaavaa. Kuvaus herättelee tuoksuillaan. 

Kertoja on kaikkitietävä ulkopuolinen. Kehyskertomus on Lilianin tarinaa, jonka sisällä kerrotaan kunkin kurssilaisen elämäntarina kokkailujen lomassa.

Lilianin ruoanlaittokursseilla käy monenlaisia ihmisiä, joilla kullakin on oma menneisyytensä, omat haavansa ja kolhunsa ja syyt oppia laittamaan ruokaa. Lilian opettaa heitä omalla, hieman epätavallisella tavalla. 

Kerronnasta minulle tulee mieleen Maeve Binchyn elämänläheiset tarinat. Tämä ei kuitenkaan sijoitu Irlantiin vaan jonnekin päin Yhdysvaltoja, mikä yllätti minut. No, kirjailija on toki amerikkalainen, mutta olin tämän tyystin unohtanut lukiessani. Amerikkalaisuus ei heti näkynyt kerronnassa, tai minä en ainakaan sitä huomannut. 

Isabelle, jonka muisti on alkanut heiketä.

On keittiösuunnittelija Antonia, joka on tullut Italiasta "saadakseen kylmän suihkun". On Clare, nuori aviovaimo ja kahden lapsen äiti, joka on saanut kurssin lahjaksi omalta äidiltään. 

On Helen, joka on tullut kurssille miehensä Carlin kanssa. Joukon nuorin on Chloe, ei vielä täysikäinen, jonka epävarmuus ja kömpelyys on vienyt häneltä monta työpaikkaa, kunnes Lilian tarjoaa hänelle töitä. Chloe on asunut Jaken kanssa, joka on kokki ja heikko itsevarmuus juontaakin Jakesta, joka ei anna Chloen kokata, koska hän on perheen ainoa kokki. Hmm. Vaikutti hieman narsistiselta tyypiltä.

On leski Tom ja naimaton Ian, joka luo syviä ihailevia katseita tummatukkaiseen Antoniaan. 

Kerronta on täynnä tuoksuja ja makuhermoja kutkuttavia kuvauksia, jotka limittyvät eri henkilöiden rakkaustarinoihin. Ruoka ja rakkaus kuuluvat vahvasti yhteen tässä teoksessa. Ruokakuvauksista itseäni innosti kuvaus, jossa valmistettiin hääkakkua, mutta kuvaus ravunvalmistuksesta ei sen sijaan herättänyt haluja ryhtyä moiseen hommaan. 

Kiireetöntä kerrontaa, jossa ruonlaiton ohella opetellaan tunnetaitoja. En tiedä. Olisin pitänyt tästä teoksesta hyvin hyvin paljon, jos tässä ei olisi sitä yhtä pientä yksityiskohtaa, jonka vuoksi minua alkoi hyvin pahasti etoa. Luin kuitenkin teoksen loppuun asti. Tuon etovan, makaaberin tilanteen vuoksi tämä teos ei kuitenkaan saa minulta niitä kehuja, jotka muuten antaisin, vaan joudun sanomaan: ei hyvä. Tämä teos kuuluu niihin teoksiin, jotka haluan unohtaa.

Tämä teos meni kuitenkin sen verran ihon alle, että näin viime yönä unta, kuinka minun piti valmistaa pikkuleipiä, mutta eihän se mennyt ihan niin kuin opettaja unessa oli neuvonut. Onneksi en kuitenkaan painajaisia nähnyt, vaikka muuten huonosti nukuinkin. 

Suomennoksesta voisin sanoa sen verran, että ihmettelin sanontaa peukalonjuuri. Henkilö tasoitteli kahvia keittimen suppiloon peukalonjuurella. Minusta peukalonjuuri on sellaisessa kohdassa kättä, että ei sillä kyllä tasoitella mitään. Sen sijaan peukalolla muuten, sillä kärkiosalla voi tasoitella. Olisi hauska tietää, mikä on se alkuperäinen sana, mutta peukalonjuuri. Hmm. Oudolta kuulostaa.

---

Roy Wilton: Vakoojan kaksoisolento

Roy Wilton

Vakoojan kaksoisolento

Kansankirja, 1945

151 + 1 s

Pienessä varastohuoneessa oli ainoastaan vanhoja likaisia säkkejä ja muutamia laudankappaleita, ja hän oli juuri kääntymäisillään takaisn, kun hän äkkiä jäi kauhistuneena tuijottamaan eteensä. Hänen kenkänsä korko oli tarttunut erääseen säkkiin, ja sen alta paljastui naisen käsi.

Takakansitekstin mukaan tämä on "mukaansatempaava kertomus, täynnä toimintaa ja seikkailuja, ja sen jännitys tiivistyy sivu sivulta aina vauhdikkaaseen loppukohtaukseen saakka." No, kyllähän tässä toimintaa on ja tietynlaista jännitystäkin, mutta - Kylläpä oli naiivi juttu! Ei sillä, kyllä tässä oli yritetty rakentaa toimivaa tarinaa ja jännityskin nousi ihan draaman kaaren mukaisesti alkumetreillä, vaikka lässähtikin heti kohta. 

Tarina alkaa Englannissa, jossa hollantilainen urheiljaneitonen Marianne Hegen, josta  mainitaan, että hän on "poikkeuksellisen kaunis". Mariannen kanssa on tutustunut majuri Connington, joka pyytää Mariannea vaaralliseen vastarintatehtävään. Marianne on sattumalta aivan samannäköinen, kuin eräs toinen hollantilainen neitonen, Marie Vanderveld, joka toimii hollantilaisessa vastarintaliikkeessä. Mariannen tulisi muuttaa Vanderveldien taloon ja esiintyä Mariena, jotta Marie voisi toimia paljastumatta. Marianne tosin on tummatukkainen ja Marie vaalea, joten ottaessaan tehtävän vastaan, Marianne joutuu vaalentamaan hiuksensa.

Hollannissa Marianne saa vastaansa Kapteeni Westin. Kun Marianne on Kapteeni Westin seurassa, Marie on hankkimassa tärkeitä papereita majuri Wusterin toimistosta. Kun majuri Wuster löydetään kuolleena sanotaan, että hän oli tavannut Marie Wanderveldin, mutta eihän hän voi olla kahdessa paikassa yhtäaikaa, sillä Marie Wanderveldinä esiintyvä Marianne oli samaan aikaan kapteeni Westin luona. 

Juonesta ei sen enempää. Ennen pitkää Marianne ja Marie joutuvat vaikeuksiin, sillä kapteeni Westillä, joka on alkanut tutkia majuri Wusterin kuolemaa, alkaa olla omia epäilyksiä ja kaiken kaikkiaan ei tässä kaksoisolentoleikissä ole ajateltu kaikkea ihan loppuun asti. Vastarintajoukkue uhkaa joutua kiinni, mutta uhkarohkeat pakosuunnitelmat onnistuvat kuin onnistuvatkin. Minun on vaikea uskoa, että natsisaksaa vastaan taistelevat vastarintataistelijat olisivat todellisuudessa suunnitelmineen olleet näin löyhällä pohjalla, kuin nämä kaksi neitokaista olivat. Ei siis kovin uskottava tarina tämä. 

Ihan hauskana ajankuvana ja seikkailuhenkisenä tarinana tämä kyllä menettelee. Tässä ei ole lopulta yritettykään mitään syvällisisä luonnekuvauksia tai mielenpohjia ravisuttavia tunteita herätellä. 

Roy Wiltonin taakse kätkeytyy paljon muitakin nuortenkirjoja kirjoittanut Kaarlo Nuorvala, jonka teokset kyllä kiinnostavat enemmänkin.

---

Pieni Helmet 2024 -lukuhaaste kohta 23. Suomalainen dekkari, salapoliisi- tai jännityskirja, Roy Wilton: Vakoojan kaksoisolento

Leena Helka: Edithin seitsemän sanaa

 

Leena Helka

Edithin seitsemän sanaa

WSOY, 1982

231 s.

Kansi: Heikki Kalliomaa

 

Jo ensimmäisen kokoelmani ensimmäisessä runossa minä kerroin itsestäni pääasiat:

Minä näin puun kaikkia muuita suuremman,

täynnä saavuttamattomia käpyjä;

minä näin suuren kirkon oven avoinna

ja jokainen kirkosta tulija oli kalpea ja voimakas

ja valmis kuolemaan;

minä näin naisen joka hymyillen, kasvot maalattuina

heitti arpaa onnestaan

ja näin että hän hävisi.

Piiri on vedetty kaiken tuon ympärille

eikä sen ylitse astu kukaan.

Leena Helkan Edithin seitsemän sanaa on, kuten takakannessa sanotaan: runollinen romaani Edith Södegranisa, suomenruotsalaisesta modernistisen runouden edelläkävijästä.  Teos ei ole varsinainen elämänkerta, vaan päiväkirjamuotoon kirjoitettu, herkän lyyrinen tulkinta runoilijan minästä.

Teoksen kielikuvat, syvällisyys ja ote on huikeaa, läpitunkevaa, mutta kuinka oivaltavaa (sana takakansitekstistä) se on, en osaa sanoa. Olen lukenut hyvin vähän Edith Södegraniin liittyvää aineistoa ja runoutta. Minua vaivaa lukiesssani se, että teos on kirjoitettu ikään kuin Edith Södegran itse puhuisi, pitäisi monologia elämästään ja unelmistaan. Vaivaa niin paljon, että mietin, ovatko teoksessa runotkaan Edith Södegrania. 

Mutta kuten kirjailija loppusanoissaan sanoo: "Kullakin on oma Edith Södegraninsa, yli- tai alivalotettu kuva, jossa eläväinen malli on liikkunut." Tämän kuvitteellisen päiväkirjan kirjailija on sanojensa mukaan löytänyt "korista, jota Edith Södegranin runoissa tyttö rannalla kantaa".

Teoksesta nousee symbolisuus. Elämä on puutarha, jossa Edith vaeltaa. Toisaalta Edithin elämää verrataan Kristuksen elämään, tai paremminkin Kristuksen kärsimyksiin, kuten teoksen nimestäkin voi päätellä. Teoksen ote on todellakin erikoinen. Mutta antaako se oikean ja luotettavan kuvan Edithistä? Tässä teoksessa korostuu sairaus, kuoleman läheisyys, yksinäisyys. Koskettavaa kuvausta tämä on, täytyy sanoa.

Se, mitä Edith Södegranista tiedetään lienee paljolti hänen muille ihmisille kirjoittamiensa kirjeiden varassa, sillä itse hän poltti omia arkistojaan, koska ei halunnut, että hänen elämäänsä kuolemansa jälkeen tongittaisiin. Salaperäisyys, mystisyys on vahva myös tässä Leena Helkan teoksessa, ehkä vähän liiankin vahvana ottaakseen minut täysin omakseen, päinvastoin vieraannuttavana. Kuitenkin uteliaisuuteni, tiedonnälkäni Edith Södegrania kohtaan on kasvanut. Tahtoisin lukea hänestä enemmän, hieman elämänkerrallisemman teoksen ja tutustua myös laajemmin hänen runoihinsa. Yhden Agneta Rahikaisen teoksen olen lukenut hänen runoihinsa liittyen ja Rahikaisen & Sillanpään Maailma on minun runoja ja valokuvia kiinnostaisi myös, joskaan se ei varsinainen elämäkerta lie sekään.

Mitkä ovat ne Edithin seitsemän sanaa, jäävät hieman arvoitukseksi. Tässä kuitenkin kolmet vaihtoehdot, jotka kerronnasta löytyivät.

Minä huudan ristiltäni seitsemän sanaa: Elämä, ota minulta pois tämä tyhjä kalkki 

Vain sinulle esiäiti minä seitsemän sanaani sanon: Kva je ja, kvadan ska ja gaa?

Haagarin sanoin satu lannistumattomasta elämästä päättyy seitsemään sanaan maan päällä: Pääni kallistan nurmelle: nyt lopulta olen kotona.

Itse annan erityismaininnan tälle ajatukselle: 

Koiranputkien, karhunputkien kukinnot ovat enkelten virkkuutöitä, eivätkö ole.

Siitä, onko ajatus löydettävissä Edith Södegranilta en pysty sanomaan mitään.

---

Seinäjoen kaupunginkirjaston lukuhaaste 2024 Tunteet, Kohta 29: Yksinäisyys

Kyyti 2024 kohta 4: Taiteilijaromaani

Vappu Kannas: Kimalaisten kirja

Vappu Kannas

Kimalaisten kirja

S&S 2023

Kansi Laura Noponen

382 s. 

Takanani - niiaa Ikuisuus -

Edessäni - Kuolemattomuus -

Minä itse - Jakso niiden välissä -

Kuolema vain Kinos Idän Harmautta,

Se sulaa aamuun tuolla päin,

Ennen Lännen alkua -

    -Emily Dickinson suom. Vappu Kannas

 

Ote on vain yksi säe kolmisäikeisestä Dickinsonin runosta teoksen loppupuolella. Runo, jonka kaksi ensimmäistä säkeistöä kolahtivat, mutta viimeinen säe meni jo vähän enemmän yli ymmärryksen.

Olen joskus muinoin lukenut Emily Dickinsonin runoihin liittyen Sirkka Heiskanen-Mäkelän teoksen Valitsee sielu seuransa. En muista runoista paljoakaan, mutta muistelen niiden olleen lyhyitä ja hieman outoja. Oudoiksi niitä kuvataan tässä Vappu Kannaksenkin teoksessa, joka ei ole varsinainen elämänkerta, mutta ei täysin fiktiivinenkään teos.

Kimalaisten kirja kertoo Dickinsonin perheestä "koko totuuden, mutta vinosti", kuten Kannas jälkisanoissaan ilmaisee.

Oikeastaan Kimalaisten kirja ei kerro kuitenkaan niinkään perheestä kuin kodista ja sisarusten ja ystävysten välisistä suhteista ja siitä, miten ulkopuolelta tuleva henkilö vaikuttaa tähän, niin myös kirjallisuudesta ja runoilijan testamentista, perinnöstä. Kuka omistaa kirjailijan? Emily Dickinson itse vaikuttaa taustalla ilmestymättä itse paikalle muuta kuin runoissaan ja muiden ajatuksissa. 

Kerronnallisesti teos ei etene kronologisesti, mikä hieman hämmentää. Kertojina on Dickinsonien kotiapulainen Maggie, (Tämä kertojaratkaisu sai minut ajattelemaan Emily Bronten Humisevaa harjua, vaikka en ole teosta kokonaisuudessaan lukenutkaan, eivätkä teokset ole lainkaan toistensa kaltaiset) on ulkopuolelta tuleva Mabell Todd kirjeineen ja on Emilyn Sisko Lavinia eli Vinnie ajatuksineen. Jossain vaiheessa kerrontanäkökulma on kuitenkin enemmän kaikkitetävän kertojan kerrontaa kohdistumatta erityisesti kehenkään näistä keskeisistä henkilöistä. Kronologian pätkivyys aiheuttanee myös sen loogisuusvirheen, joka, ainakin minulle, ilmenee oikeudenkäynnissä, kun puhutaan allekirjoittiko Emily jonkun asiapaperin vai ei. Oikeudenkäynnin alkaessa Emily oli kuollut. Kyse oli hänen runojensa tekijänoikeukista ja tekijänpalkkioista. Runot julkaistiin Emilyn kuoleman jälkeen Vinnien ja Mabelin toimesta. Mutta se maapalsta, joka Mabelin mielestä kuului hänelle palkkiona runojen toimittamisesta, ja sopimuksen syntyajankohta? Syntyikö se ennen vai jälkeen Emilyn kuoleman? 

Kimalaisten kirja oli monivivahteinen teos, joka ei saarnaa eikä moralisoi. Ihmiset kuvataan hyveineen ja paheineen, kipuineen ja tunteineen. Kuinka todenmukaisen kuvan se antaa näistä todellisista historian henkilöistä on taas eri juttu. Minussa Vappu Kankaan teos kuitenkin herätti kiinnostuksen Emily Dickinsonia kohtaan, ehkä etsin jonkin enemmän elämänkerrallisen teoksen luettavakseni, vaikka suomenkielellä ei taida löytää. Ainakaan lähdeluettelossa ei ollut suomalaisia teoksia. Myös Emily Dickinsonin runot kiinnostaisivat. Ne alkuperäiset, muuttamattomat joita Mabelle ei ole stilisoinut.

Kimalaisten kirja on omalaatuinen teos omalaatuisen kirjailijan taustoista ja läheisistä. Kansikuvitus on kaunis ja osuva, sillä jos muistan oikein, niin Dickinsonin runoudessa luonnolla, kuten kukilla ja kasveilla, oli oma vahva merkityksensä, vai muistanenko väärin. Kukkakuvitus voi viitata myös teoksen nimeen Kimalaisten kirja. Niin tai näin, niin kansikuva veti puoleensa, samoin se, että olin nähnyt tästä joitain mainintoja,

---

Pohjoinen 2024 -lukuhaaste kohta 22. Kirjassa on monta kertojaa

---

Muualla luonnehdittua:

Kirsin Book Club: Historia henkilöineen muodostaa rautalankarungon, jonka ympärille rakentuu kiehtova tarina

Kirjaluotsi: Vahva tunnelma ja tarina tarina, kiinnostavine ja moniuloteisine henkilöineen tempaisi heti mukaansa. Hän havaitsi myös saman kuin minä: "kirjan lukemisen jälkeen tekee mieli penkoa lisää tietoa  henkilöistä ja tapahtumista.

Tuijata toteaa teoksen nimen "oivaltavaksi" Kaikenlaista "pörräämista kotipesän ja Emilyn runojen ympärillä tapahtuu, myös kipeiden pistosten ainesta".

 

Kristin Harmel: Unohdettujen nimien kirja!

Kristin Harmel

Unohdettujen nimien kirja

Alkuteos: The book lost of names

Suomentanut Aila Herronen

Kansi: Chelsea McGuckin 

Tammi 2023

352 s.

 

 

Teoksen tarina kulkee kahdessa ajassa. On 1940-luvun Ranska ja Pariisi, ja on toukokuu 2005 Yhdysvalloissa. Suurin osa tarinasta on kuvausta sota-ajasta. Tarina saa kuitenkin alkunsa nykyajasta. Eva, leskirouva Abrams, on jo kahdeksissakymmenissä, mutta silti töissä kirjastossa, kun hän näkee lehdessä ilmoituksen, kuinka joku saksalainen mies Berliinissä etsii natsien varastamille kirjoille omistajia ja yksi kirjoista on Epitres et Evangiles.

Kirja, joka herättää Evan menneisyyden eloon. 

Makuuhuone on täynnä kirjoja. Useimmat niistä ovat kiikkerissä pinoissa notkuvissa kirjahyllyissä, jotka Louis asensi vuosia sitten. Ne ovat täynnä muiden ihmisten tarinoita, ja minä olen uppoutunut niihin koko ikäni. Joskus, kun yöt ovat pimeitä ja hiljaisia ja olen yksin, mietin olisinko jäänyt henkiin ilman kirjojen suomaa pakoa todellisuudesta. Tai ehkä ne ovat vain tekosyy paeta omaa elämääni.

Eva pakkaa matkalaukun ja lähtee Berliiniin ja matkalle menneisyyteen. Totuuteen itsestään, jota hän ei ole paljastanut edes pojalleen Benille.

Eva on juutalainen, joka on joutunut äitinsä kansa pakenemaan miehitetystä Ranskasta vapaalle alueelle.  He päätyvät Aurignoon tarkoituksenaan jatkaa sieltä Sveitsiin. Evan isä on pidätetty ja viety Drancyyn.  Evan aikomus on pelastaa isänsä Drancystä, mutta hän saa kuulla, että tämä on kuljetettu Puolaan, paikkaan nimeltä Auschwitz. 

Aurignossa Eva tutustuu Isä Clementeen ja hänen kauttaan muihin vastarintataistelijoihin, erityisesti katoliseen mieheen nimeltä Remy. Yhdessä Remyn kanssa Eva alkaa väärentää henkilöpapereita, elintarvikekortteja ynnä muita asiapapereita ja auttamaan juutalaislapsia rajan yli Sveitsiin. 

Evalle on tärkeää, että lasten oikeat nimet säilyvät. "He pyyhkivät meidät pois, ja me autamme heitä. Jonkun kuuluu muistaa. Miten he voivat muuten löytää takaisin kotiin?" Hän pyytää Remyä keksimään keinon, millä väärät nimet voisi sodan jälkeen yhdistää oikeisiin ja Remy keksii koodin, joka perustuu Fibonaccen lukujonoon ja jossa käytetään 1700-luvulta peräisin olevaa kirjaa: Epitres et Evangilesta. 

Kirjailija kertoo loppusanoissaan, että hänellä on ollut tuo teos käsissään kuvatessaan koodausta ja olisikin hauskaa, jos se olisi nyt minullakin käsissäni, voidaksen päästä selville tästä koodin toimivuudesta. Kuvaus tuo mieleeni jossain määrin Agatha Christien Kohtalon portti -teoksen, mutta Harmelin koodi on monimutkaisempi, ja päästäkseen siitä täysin selville, täytyisi se demonstroida.

Unohdettujen nimien kirja on upea teos. Vahva ja vakuuttava, vaikka onkin fiktiota. Sen historiallinen konteksti on hyvin kuosissaan. Pidin tästä teoksesta. Kerronta piti jännitystä yllä loppuun asti, vaikka tietynlaista ennakoimista ja aavistelua ilmassa leijailikin. Tämä teos on täynnä tunteita olematta silti siirappinen. Mikä minua erityisesti ilahduttaa on vastarintakuvauksen rinnalla kulkeva rakkaustarina: iätön, ajaton ja kestävä.

Nainen ei kuitenkaan näyttänyt oudoksuvan. Sen sijaan hän hymyili ja epäluuloinen ilme suli pois kasvoilta. - Ahaa, olisi pitänyt arvata. Te olette yksi meistä. - Anteeksi mitä? - Te löydätte itsenne kirjojen sivuilta, nainen selvensi ja viittilöi kohti hyllyjä. Kirjat oli pinottu korkeiksi pinoiksi sinne tänne, vähän kuin itse pikkukaupunki, joka oli samaan aikaan kaunis ja kaoottinen. - Näette peilikuvanne sanoissa. - Ai, niinpä taidan olla, Eva sanoi, ja hänelle tuli äkkiä levollinen olo. Hän olisi halunnut jäädä tänne koko päiväksi, mutta hänellä oli asioita hoidettavana.

EDIT: Kansista voisin mainita sen verran, että en oikein tykkää näistä kansista. Teos ansaitsisi mielestäni hieman "autenttisemmat" kannet, joissa kuvastuisi sekä vahvuus että herkkyys ilman turhaa romantisointia. Taustalla näkyvä Pariisi-näkymä on toki aiheenmukainen, mutta en pidä päättömästä naisesta, joka ilmeisesti on selin ja kirja on turhan "krumeluuri". Liian yksinkertainen ratkaisu kaiken kaikkiaan.

Helmet 2023 -lukuhaaste kohta 47-48 Kaksi kirjaa, joiden tarinat sijoittuvat samaan kaupunkiin tai ympäristöön. 

Olin laittanut tämän ensin toiseen kohtaan, mutta oli pakko vaihtaa, kun tulin lukeneeksi toisen teoksen, joka toi niin elävästi mieleeni tämän teoksen.

Tommi Kinnunen: Pimeät kuut!

 

Tommi Kinnunen

Pimeät kuut

WSOY, 2022

284 + 1 s.

 

Aina pitäisi niin paljon. Pitäisi korjata alkuviikon laskennon pistokokeet ja muistella valmiiksi sopiva runonpätkä ensi tunnin sanelua varten. Aloittaa Kalevalan päivän kuvaelma, johtokunnan mielestä pitäisi järjestää se käsityökerho. Pitäisi lähettää viesti Seijan kotiin sairauspoissaoloista sekä kehnoista kengistä. Kirjoittaa kunnanvaltuustoon. Osuuskassaan. Verotoimistoon. Nimismiehelle. Pitäisi mennä nukkumaankin jo, sillä kello on herranen aika varmasti pitkälle yli kahden. 
 

Tommi Kinnusen Pimeät kuut on omistettu väsyneille. Alaotsikkona on talvikirja. Teos on aika raadollinen kertomus kuusikymppisestä kansakoulunopettajasta, Elna Suorajärvestä, jonka terveys ei ole parhain mahdollinen. Elna on saanut vuoden pituisen pestin syrjäiselle maaseudulle. Eletään sodanjälkeisiä vuosia, pulaa on vähän kaikesta, mutta se, mikä perillä Elnaa odottaa on kuitenkin yllätys: homeinen parakki, jonka viereen tosin ollaan rakentamassa uutta koulua. Elna on väsynyt, kremppaa on vähän siellä ja täällä. Ensialkuun hän kokee ettei enää taida opettaakaan, mutta vuoden kuluessa vanha opittu taito kuitenkin löytyy. Tosin vastuksia löytyy niin johtokunnan taholta kuin suvustakin. Elna on joutunut jättämään kotinsa, kun sisko lyö ohimoon ja heittäää kimssut ja kampsut ikkunasta.

Kerronta on suoraa, rehevää ja elävää.Tarinan minäkertoja on Elna itse, joka käy elämänsä arkea päivä ja hetki kerrallaan, välillä muistellen. Paitsi äitiä, siskoa, mielessä pyörii Niilo, jonka henkilöllisyys paljastuu sitä myötä, kun kouluvuosi päättyy. Elna taistelee viimeisillä voimillaan, saa välillä voimaa ja jopa nauttii hiihtoretken voimaannuttavasta riemusta. Mutta ... kaikki päättyy. 

Teos on jaoteltu vuodenkierron mukaan, elokuusta toukokuuhun. Kesä on kauneimmillaan, kun Elna soudetaan järven yli kotikylään, mutta Elnalla on kesän valoisasta ajasta huolimatta edessään "pimeät kuut". Tietämättömyys tulevasta, toimeentulosta, asumisesta. Hän on päättänyt, että opettajaksi hän ei enää ryhdy. Se on ohi ja marssii nimismiehen kansliaan. Ilmeisesti hän aikoo pistää siskonsa lujille kotimökin ja perintöjen suhteen, mutta muuten teos jää kovin avoimeksi.

Minua kiinnosti tämä teos lähinnä kansakoulukuvauksena ja opettajan työn kuvauksena, koska sukututkimuksen myötä minua on aihe sattuneista syistä kiinnostamaan. Kyllähän tässä ajankuvaa tuli, Teos sijoittuu Pohjoiseen Suomeen. En oikein tiedä, kun puhutaan rajaseudusta ja saa kuvan lähinnä itärajasta, mutta Oulu on kuitenkin länsipuolella, että kuinka laajalla alueella Lappia tässä kuljetaan. Lukujen alussa on erilaisia kansakouluopetukseen ja Elnan elämänkuvioihin liittyviä juttuja. Taustatyötä on ilmeisesti tehty. Minua kuitenkin mietityttää, voiko se olla todella ollut näin kurjaa, sodanjälkeen kansakouluelämä. Myös tuolloinen verotus pistää mietteliääksi. Erään luvun alussa olevan kuitin mukaan Elnan palkka oli 

15 699,58 mk, josta tulo- ja omaisuusveroa 11597,18.

Sehän on n. 74 %. Onko verotus ollut todella noin kamalaa? Olisi hauska tietää, mihin tämä laskelma perustuu, sillä liitteissä ei mainita mitään verotuksellista lähdettä.

Kuvaavaa ristiriitaisuutta:

Lanka on olematonta, hyhmeisen veden väristä. Liian paksuakin...

Vaikka teos oli jäntevästi kerrottu ja myötätuntoisesti vanhoja, väsyneitä, elämän kuluttamia ihmisiä kohtaan, niin minä en tykästynyt Elnaan. Karvani nousivat pystyy lopussa, ja olisin toivonut kirjailijan päätyneen toisenlaiseen ratkaisuun kuin mihin Elna päätyi. Oli se sitten kuinka todellista ajankuvaa mitä olikaan. Hyi hyi, Elna, minkä teit!

--

Kirjaluotsi: "Pimeät kuut on vangitseva tarina persoonallisen naisopettajan haasteista sotien jälkeisessä Suomessa ja vaikuttava aikalaiskuvaus jälleenrakentamisen ajasta poltetussa Lapissa."

Kirsin Book Club:  "Tommin oma ääni puski paikoitellen voimakkaasti lävitse. Useammin väsymyksen kuvaus kuitenkin tavoitti Elna Suorajärven ajattelun ajattomasti."