30 marraskuuta 2022

Grazia Deledda: Äiti!

Grazia Deledda

Äiti

Alkuteos:

Suomentanut Jalmari Hahl

Tiberius-kirjat, 2022

Ilmestynyt alunperin Kustannusosakeyhtiö Kirjan kautta, 1928 


Aloitus: Sinäkin yönä siis Paulo hankkiutui lähtemään ulos

Loppulause: Ja Paulokin puri lujasti hampaansa yhteen tukahduttaakseen huudon, kun hän loi katseen ympärillä tyrmistyneenä seisovaan väkijoukkoon ja kohtasi Agnesen silmät.

Paulo on nuori katolinen pappi. Syrjäisen Aarin seurakunnan paimen. Tullut aiemman, 50-vuotiaana hurjastelemaan alkaneen papin ja sittemmin menehtyneen, tilalle, jonka kummittelusta kansan parissa puhutaan ja joka ilmestyy myös unessa varoittavana Paulon äidille. Paulon äiti, leski on aikoineen saanut Paulon papin uralle. Paulo on kuitenkin joutunut elämässään uskon ja elämän kriisiin naisen Agnesen tähden, jonka luo hän aina öisin on alkanut hiipiä. Paulon äiti on huolissaan pojasta.

"Nyt olen hänen silmissään langennut... Ja hän luulee nostaneensa minut, mutta olenkin saanut kuolettavan haavan. Hyvä Jumala, hyvä Jumala."

Paulon kipuilu pappiskutsumuksensa ja rakkautensa välimaastossa on raastavaa. Raastavaa on myös äidin taistelu. Nuori, lapseksi kutsuttu kuoripoika Antioco, joka katsoo Pauloa ylöspäin ja haaveilee itsekin papinurasta seuraa Paulon taistelua tietämättä  mistä on kyse, mutta tukien tätä omalla tavallaan ja ihailullaan, mutta kokeeko Paulo sen tukena vai rasitteena.

Draaman kaari kohoaa messuun, jossa Agnese, hylättynä,on uhannut nousta ja kertoa kaiken, jos Paulo ei ole  lähtenyt ja jättänyt seurakuntaa. 

Mielenkiintoinen pieni novellinomainen tarina, jonka syvällisyys ei minulle ehkä täysin avautunut. Taikausko syrjäisessä kylässä rehottaa, mutta myös tunteet. Ja  ihmiselämä, äidin merkitys lapselle on merkittävässä roolissa. Tämän voisi ehkä lukea uudemmankin kerran eikä teoksen ikä huomioiden tämä ole ollenkaan vanhentunut ajatuksiltaan tai teemoiltaan. 

Mainittakoon, että Deledda on saanut Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 1926.Hieman tutkittuani kirjailijan taustoja teosten saatavuutta, niin voisin hyvinkin lukea muitakin hänen teoksiaan.


27 marraskuuta 2022

Kaksikymmentä ajatusta persoonallisuudestani!

Kirjarikas elamani -blogista bongasin tämän kysmysmeemin ja ajattelin rohkaista mieleni ja kokeilla, minkälaisia ajatuksia itselläni herää, mitä sitä uskaltaa itsestään kertoa. No, tällaista tällä kertaa.  

1. Olen syntynyt Keski-Suomessa, pienessä maaseutukaupungissa yön hiljaisina tunteina, syksyn tuulissa, neljä päivää sen jälkeen, kun äidin lapsivesi oli mennyt.

2. Pienenä olin varma, että isona minusta tulee … Minulla ei lapsena ollut haaveita tulevaisuuden suhteen. Jossain vaiheessa taisin ajatella opettajan uraa, Boylstonin Helena-kirjat saivat haaveilemaan sairaanhoitajan alasta, mutta - ei minulla oikeastaan ole ollut mitään haaveammattia.

3. Parhaat piirteeni ovat. …. Hmm! En ole koskaan tohtinut kysyä.

4. Viimeisin sisustusostokseni on? Peitto vuoteeseen, joka tosin oli enemmän käytännön sanelema kuin sisutuksellinen.

5. Haluaisin matkusta niin moneen moneen paikkaan, mutta mm. Hurtigrutenin risteily on ollut haaveissani jo pitään, kun joskus pääsisi Norjan vuonoille.

6. Suosikkijuomani on granaattiomenamehu ja greippi-jaffa.

7. Lempiruokani on ranskalaiset / kanakeitto

8. Viikonloppuisin herkuttelen toisinaan, mutta yleensä syön ihan tavallista kotiruokaa. Herkuttelen ehkä enemmänkin viikolla, esim. wienerillä kahvin kera, mozzarella-pitsalla ...

9. Lempiblogini, joita seuraan säännöllisesti ovat kirja- ja askartelublogeja

10. Kirjat, joita olen lukemassa nyt, ovat Grazia Deleddan Äiti,  J.Spillmannin Jerusalemin kohtalonhetket. ja Fenelonin kirjeet.  Lukupinossa on myös monia muita teoksia, kuten novellianalyysia varten lainaamani moninaiset teokset

11. Lempilajini kirjallisuudessa on vanhat tyttökirjat, historialliset romaanit ja Lännen kirjallisuus.

12. Suosikkisovellukseni kännykässä ovat – en käytä kännykkäsovelluksia. Minulle riittää, että sillä voi puhua ja laittaa tekstiviestejä.

13. Kahvini juon maidon kanssa, hieman sokeriakin käytän. Mustana en pysty juomaan, mutta ilman sokeria voi hätätilassa juoda.

14. Viikkorutiineihini kuuluvat Hmm. Ei minulla taida mitään erityisiä rutiineja olla. Sunnuntain jumalanpalveluksessa käynti.

15. Viimeisin elokuva, jonka olen nähnyt elokuvateatterissa. Olen käynyt elokuvateatterissa vain yhden kerran, koska sain lipun lahjaksi Valitsin elokuvan kuitenkin huonosti tai ei ollut parempaa tarjolla ja kokemus oli sellainen, että haluan sen unohtaa. Viimeinen elokuva, jonka olen nähnyt, katsoin televiosta ja se oli Hostiles.

16. Rentoutuakseni luen, katselen tv:tä, selailen Kysy kirjastonhoitajalta kysymyksiä ja vastauksia (mikä tosin ei rentouta vaan herättää jotain muita tunteita) tai napsuttelen kuplamuovia.

17. Lemmikkieläimeni olisi koira tai kissa, jos siihen olisi mahdollisuus, mutta nyt ei ole

18. Lempivuodenaikani on syksy (ja kevätkesä).

19. Ruokabravuurini on herne- ja kanakeitot

20. Lempimusiikkiani on country- ja folkmusiikki, mutta enempi kuin genre, merkitsee yksittäiset kappaleet, esim. Kulkurin valssi, Akselin ja Elinan häävalssi, Mestaripiirros, Vain kotka lentää aurinkoon, Bridge over trouble water jne. 



22 marraskuuta 2022

Niilo Rauhala: Kirkas lumi, jäljetön!

 


Niilo Rauhala

Kirkas lumi, jäljetön

Otava, 2000

92 s.

 

Runokirja, jossa on jotain talvesta on Pohjoinen 2022 -lukuhaasteen kohta 14. Yleensä nämä haasteet menevät kohdallani niin, että luen kiinnstavan kirjan, ja katson sitten, mihin kohtaan haastetta se sopii. Yleensä näin pääsee melko pitkälle, mutta sitten on näitä erikoisempia ja haastavampia kohtia, kuten nyt tämä. Luen runoja silloin tällöin, mutta harvemmin. Täytyi siis etsimällä etsiä joku runokirja, jossa olisi jotain talveen viittaavaa. No, olisi kai, nyt, kun mietin, löytynyt hyllyni runokirjoistakin jotain talveen liittyvää runoutta, mutta minulla oli jostain syystä ajatus, että kirjan kannessa piti olla jotain talveen liittyvää. Se lukutaito, se lukutaito!

No, tässä teoksessa kyllä haastekohta täyttyyi, ei vain kannessa vaan myös sisällössä.

"Hämärän lumisateen keskellä / mustan ojan vesi, / vieras, läpinäkymätön. / Mistä pääsisin sen yli kesän portaille / tuntemaan kätesi lumenkuullon, / valkoisen villan / haavoittumattoman? / Odotus valvoo silmieni yössä, tunnet minut siitä."

Rauhalan runoissa on paljon luontoon liittyvää tematiikkaa. Vuodenajat, päivänkierto, ihmiselämä soljuvat sanoissa. Vahvana sois runojen ytimessä kaipaus ja odotus. Myös paljon symboliikkaa löytyy, vaikeasti tajuttavaa. Kenestä runominä puhuu, kenelle hän puhuu? Kuka on tuo salaperäinen sinä, tai hän, joka runoissa on hyvinkin läsnäoleva?

Rauhala on ammatiltaan pappi, joten ei ole ihme, että runoissa on myös hengellistä ulottuvuutta. Suoraan raamatullisia tai uskonnollisia viitteitä on kuitenkin vähän. Hengellisen ulottuvuuden sitä vastoin voi tulkitsija löytää enemmänkin katsantokannasta ja elämäntilanteesta riippuen.

"Kaukana virran alajoksulla / joku löytää sammuneet kalikat / --- --- 'Näissä on liekin ja veden tuoksu', hän sanoo, / 'nämä ovat pimeitä iltoja varten, / kun mielellä on ikävä ja se haluaa puhua / metsälle ja virralle ja tulelle."

Näitä täytyy lukea ja imeskellä kuin karamellia, totutella makuun, joka ei ole tuttu ja turvallinen, mutta jota ei myöskään heti sylkäise ulos suustaan. Ei näissä runoissa kaikki avaudu hetkessä, jos ollenkaan. Mutta uudelleen luettuna voi jotain löytääkin. Itselleni kolahti heti kertalukemalla tämä pieni ajatelma.

"On kuin jäjjittäisi koiraa, / joka on tullut jo kotiin"

--

Pohjoinen 2022 -lukuhaaste kohta 14: runokirja, jossa on jotakin talvesta

19 marraskuuta 2022

Marraskuun lainatut!


 

 

 

 

 

 

 

 

Tässä on taas lukemista toistaiseksi omissa hyllyissä lukemattomina odottavien lisäksi. Kun luen vähän tunnelman mukaan, niin on hyvä, että on tarjontaakin. Näistä nuo Tekstianalyysi ja Näkökulmia kertomuksen tutkimukseen lainasin saadakseni hieman näkökulmaa Avoimen yliopiston kirjallisuuden opintoihin, joihin innostuin, kun oli verkko-opintoina mahdollisuus. Pitäisi tehdä novellianalyysi kahden teorian valossa ja minulla kaikki teoriat lyövät aivan tyhjää, tai no, ei aivan tyhjää, mutta se soveltaminen novelliin lyö tyhjää. Ei siis muuta, kuin hieman kartoittamaan ajatuksia.  

Kieli jota puhuimme on tullut blogeissa vastaan ja muistelen sen herättäneen kiinnostusta. Agathe-teoskin on vastaan tullut, mutta siitä minulla ei ollut ajatuksia. Teoksen kansi on kuitenkin kaunis ja hieman sisältöä vilkaistuani ajattelin kokeilla jotain uutta. Pikkuveli-teos tuli pari päivää sitten blogitiellä vastaani. Se ei silloin herättänyt mitään suuria lukuhaluja, mutta tätäkin hieman vilkaistuani ajattelin, että miksei tämänkin voisi lukea.

Kuka antoi ilmi Anne Frankin oli mukava löytö, sillä pyysin taannoin teoksesta arvostelukappaletta, jota ei kuitenkaan myönnetty. Hyvä näin.

Dickens on lempikirjailijani ja kävelyretket Lontoossa hänen kanssaan avaisi ehkä uuden näkökulman kirjailijan persoonaan ja Viktoriaaniseen kaupunkikuvaan. Pättikangastakin on tullut luettua ja hänen murteella kirjoitetut teoksensa ovat herättäneet minussa mukavia tuntemuksia, joten oli kiva löytää häneltäkin jotain (hyllyssäni tosin odottaa hänen uusinpansa). 

Sitten on tuo lastenkirja Seikkailijat ja kirottu linna, jota kuvataan viisikkohenkiseksi. Niilo Rauhanlan runokirja: Kirkas lumi, jäljetön lähti mukaan Pohjoinen-lukuhaasteen (runokirja, jossa on jotain talvesta) ja Tintti-kirja Helmet-haasteen takia (sarjakuvakirja), joskin myös sen takia, että tahdon tietää, miten seikkailu kuussa päättyy. 

Vielä pinossa on Deleddan Äiti-teos, jonka katolisen papin ristiriidat kuulostivat sen verran kiintoisalta aiheelta, että uskaltauduin sen lainaamaan.

Tässäpä taas luettavaa! Miten muuten on, onko sinun helppo löytää luettavaa kirjastoissa?

16 marraskuuta 2022

C.B. Gaunitz: Nuoret metsänkävijät!

 

C.B.Gaunitz

Nuoret metsänkävijät

Alkuteos:

Suomentanut Å. Londen

Paletti (julkaisuvuosi ei tiedossa)

151 s.

Olipa hauska lukukokemus. Hauska, mutta myös hieman kipristelevä teos. Nuoret metsänkävijät on lapsille suunnattu erätarina, jossa luonnolla ja sen ilmiöiden seuraamisella on merkittävä rooli. Nuoret mesänkävijät kertoo perheeestä ja lapsista ja vanhempien suhteesta lapsiinsa ja luonnosta. Eritoten luonnosta ja sen moninaisuudesta. Lapsia ovat  Pirkko, Göran, Antero ja kaikkein pienin Samuli ja ydinperheen ohella vilisee setiä ja tätejä, kuten Kirsti-täti, jolle lapset keräävät leppäkerttuja, koska ne syövät kirvoja tädin viherkasveista ja kukista. Taustoja ei juurikaan kerrota eikä väännetä rautalangasta, vaan sukelletaan suoraan asiaan, kuten metsäretkelle, jossa pelästytään käärmettä, joka yrittää karkuun, mutta jonka isä ottaa vangiksi ja pistää purkkiin, eli toisin sanoen käärmeparka menettää henkensä. Tässä kohtaa minua alkaa kipristellä ja vaikka en käärmeitä suosi, niin käärme alkaa säälittää. Eihän se edes käynyt päälle, vaan halusi luikerrella karkuun, mutta luonnosta kiinnostunut isä halusi sen pistää purkkiin, ilmeiseseti tutkiakseen yksilöä myöhemmin, kuka tietää. Myös isän hyönteisharrastus nipistelee mieltäni pahasti ja kuvaus siitä, kuinka perhosia, hyönteisiä ja muita sen sellaisia "pistetään neuloihin" ei ole mitenkää miellyttävää.

Se on hieno kukkaskärpänen. siihen käyttämme numero kahden neulaa, ja pistämme sen aivan keskelle selkää. Siivet saavat olla siinä järjestyksessä kuin ne nyt ovat, mutta jalat meidän on järjestettävä oikealla tavalla. Kas näin! Tässä on hieno seppä, jolla on punainen kaulakilpi. Se on niin pieni, ettei siihen voi pistää neulaa. Sen sijaan otamme numero kolmen neulan ja kiinnitämme siihen pienen, kolmionmuötoisen paperilipun, näin, ja lapun me asetamme samalle kohdalle neulaa kuin kuoriaisenkin, niin että se on neulan vasemmalla puolella. Sitten otamme liimaa ja panemme sitä pari pisaraa kolmion kärkeen. Kuoriaisen asetamme selälleen ja järjeestämme sen raajat ja tuntosarveet oikeaan asentoon ja sitten nuolaisemme sivellistä, ja silloin kuoriainen seuraa kiltisti mukana - kas niin, nyt painamme sen liimaan ja siinä se nyt onkin, selkä ylöspäin. Eikö se ole hienon näköinen?

No, minä sanoisin, että luonnossa se koppakuoriainen olisi voinut näyttää vielä kiehtovammalta. Oliko isä ammatiltaan jokin luonnontieteen professori ei siis mainita, mutta luonto oli hyvin lähellä perheen elämää. 

Perhe on muuttanut Lapista 'etelän maille' Smoolantiin, jossa isoäiti asuu ja sittemmin Tukholman saaristoon. Junamatka on pitkä ja lapset ymmärtävät kaikkea ohivilistävää ja vanhemilta kuulemiaan entisajan elämästä kertovia juttuja kuunnelleessaan, kuinka totta on se, mitä sanotaan  "laulussa Laurista". Tämä herättää lukiessani kysymyksen, mikä onkaan laulun tausta. YLE:n sivuilta löysin tiedon, että laulun on säveltänyt Sofie Lithenius ja sanat ovat Sakari Topeliuksen, alunperin laulussa puhutaan Lassesta.

Nuorille metsänkävijöille kerrotaan iltaisin tarinoita, katsellaan kirjaa luolaihmisistä. Luolaäidin nimi on Nuppu. Tätä  joku lapsista ei pid kauniina nimenä, mikä saa minut kohottamaan kulmiani. Miten niin ei kaunis nimi. Minusta se on ihan viehättävä nimi. Äiti kertoo muun muassa valaista, jotka olivat niin isoja, että laiva mahtuisi niiden vatsaan. Lapset ymmärtävät tarinat lasten lailla, kuten pikkuinen Antero, joka kysyy äidiltään, elivätkö ne miehet, jotka istuivat  valaan vatsassa, koska ajatteli äidin kertomuksen kirjaimellisesti ja luuli, että laiva miehineen upposi valaan myötä. 

Paitsi perhe-elämän arkea ja hyörinää teoksessa on paljon luonnonkuvausta, erityisesti linnuista puhutaan ja siitä, kuinka syödään varpusia ja muitakin lintuja ja syödään niiden munia. Sorsanmunasta tehdään sokerikakku, joka kuitenkin maistuu hieman oudolta öljyisyyden takia, mutta lopulta se kyllä tulee ihan hyvin syötyä. Toisin käy karhunpaistin, josta on syötävää pitkäksi aikaa, mutta joka ei maistu kunnolla ennenkuin rasva paistin ympäriltä sulaa kunnolla grillatessa ja poltettaessa.

Vaikka en oikein tykästynytkään noihin neuloilla pistämisiin, niin en voinut välillä olla hykertelemättä ja ihastumatta mainioon kerrontaan ja omintakeiseen tyyliin. Tässä räiskähtelee ja pirskahtelee mukavasti, välillä hieman humoristisestikin ja tyyliin, onkohan tämä nyt ihan totta tällaisenaan, vai liioitellaanko hieman. Kaiken kaikkiaan kursailematonta ja välitöntä lapsiperhe arkea luonnon ihmeiden äärellä.

Itse opin teoksesta uuttakin, sillä kuvaus muurahaisleijonasta oli erityisen kiintoisa. Se on pieni korento, joka tekee pyöreän kuopan ja heittää hiekkaa muurahaisten päälle siepatakseen ne. Tästä minun täytyi hankkia lisätietoa, sillä teoksen kuvaus oli minulle aivan outo ja uusi.

Sen sijaan maininta Valassaarista  juonsi ajatukseni muutamia aikoja sitten lukemaani Gunnel Linden kirjaan Valassaaren valtakunta ja mietin, sijoittunevatko teokset samoille seuduin, vai oliko nimien samankaltaisuus vain sattumaa.

Nuoret metsänkävijät sijoittunee nelikymmenluvulle. Ajallista aspektia mietin, mutta teos päättyy Pirkon kirjeeseen, joka on päivätty vuodelle 1945. Teoksessa mainitaan myös levottomuudet Norjassa ja ompa teoksessa takautuma jännittävistä päivistäkin.

 Muistan erään yön. Sinä nukuit sikeästi ja Pirkko nukkui hänkin ja silloin soi puhelin. Saimme sanoman, että kello kahdestatoista alkaen olisi hälytys ja se merkitsi, että meidän piti olla valmiina sotaan. Silloin isä sai nopeasti vaatteet ylleen, lähetit herättivät päällystön ja kaksikymentä minuuttia myöhemmin miehet seisoivat valmiina hevostensa vieressä ja sitten ajoi joukkue joukkueen jälkeen maantielle ja rupesi kuormaamaan tykistöammuksia hämärässä. Onneksi Varmlannissa siihen aikaan oli aikaa valoisaa yöllä, tämähän tapahtui kesällä.

Ruotsihan ei ole ollut sodan varsinainen osapuoli vuosikausiin. Ilmeisesti kuitenkin eletään toisen maailmansodan aikaa, mikä kuitenkin jää tätä kuvausta lukuunottamatta taustalle hämärään. Jos tuossa ei mainittaisi Varmlantia miettisin, onko kyse suomalaistamisesta, sillä ainakin lastennimissä on huomioitavissa suomalaistamista. Suomalaistamiseen liittyen "hevonen nimeltä Musti" kuulostaa hieman oudolta, sillä Suomessahan Musti on lähinnä koiran nimi.

Kaiken kaikkiaan pidin tästä teoksesta, vaikka aika onkin paljon muuttunut ja luonnontutkimus ja luontoarvotkin nähdään hieman toisin nykyään. Tässä on kuitenkin myös paljon jotain lämmintä ja mukaansatempaavaa ja kerronta ottaa mukaansa ihmettelemään ja elämään tämän ruotsalaisperheen myötä. 

Erityismainita tälle viisaalle ajatukselle:

Villejä eläimiä ei pidä panna häkkiin, sehän on ihan samaa kuin jos panee ihmisiä elinkautiseen vankeuteen.

Teoksessa on muutama kokosivun mustavalkoinen kuvitus, jonka tilanteet vaihtelevat läheisestä isä-lapsisuhteesta humoristiseen ja hieman jännittäväänkin. Harmillista, että taiteilijasta ei ole mitään maintaa samoin kuin ei kansikuvituksen tekijästäkään. Kansikuva on jonkin verran tyylillisesti erilainen kuin lukujen välissä olevat kuvitukset, mutta vaikea sanoa, onko tekijä sama vai eri. Pidän kuitenkin kansikuvituksesta todella paljon, ja se olikin vahva syy siihen, että kiinnostuin tästä teoksesta.


14 marraskuuta 2022

Kristmann Gudmundsson: Maan lapset!

Islantilainenkansallispukunukke.

 

Kristmann Gudmundsson

Maan lapset

Alkuteos: Jordens barn

Suomentanut Mka Waltari

WSOY, 1937

281+ 1 s.


Aloitus: Oli myöhäissyksyn ilta.

Lopetus: Niin kauan kuin on elämää, on toivoakin ...

Päähenkilö: Walborg Gunnarintytär Amotin talosta


Walborg on ylpeä, rikkaan talo tytär, jonka isä karkoittaa talosta, koska tämä on mennyt yhteen köyhän rengin,  Thorlgils kanssa. Ikäeroa heillä on noin kymmenisen vuotta. Walborg ja Thorgils asettuvat asumaan  Holtakotiin. He saavat pojan Sigmundurin, sitten syntyy lisää lapsia, jotka kuolevat pois, kunnes syntyy Gunnar, jota Walborg erityisesti rakastaa. Gunnar kuitenkin sairastuu hänkin ja kuolee kätilö  Jorunnin rohdoista ja lääkärin avusta huolimatta. Walborgille jää vain Sigmundur, hiljainen kirjoihin syventyvä poika.

Walborgin ja Thorgilsin välit hankautuvat. He rakastava toisiaan, mutta välejä hiertää menetetyt rikkaudet ja Walborgin kovapäisen isän testamentti, jolla hän on lahjoittanut omaisuutensa tyttären sijasta juopolle Asmundurille. Walborg alkaa syyttää miestään ja pitää tätä nahjuksena, joka ei saa mitään aikaan, olisipa mies vain toisenlainen. 

Kirjasammossa Maan lapset -aikalaisarvostelussa Walborgia kuvataan elämänmyönteiseksi ja lämpimäksi ihmiseksi, mutta minusta hän on kaikkea muuta kuin lämminsydäminen. No, kyllähän hänellä välillä on lämpimiäkinn tunteita, mutta se, minkä kuvan minä hänestä saan, on se, että Walborg on nianen, joka on tottunut komentamaan. Hän ei näe omia virheitä, vaan näkee vain virheet toisissa. Toisekseen hän haikailee menetettyä kotia ja isäänsä. Ennen kaikkea hän on kovasydämisen isänsä tytär. 

 "Mutta hän ei väistynyt hän oli isänsä tytär, hän noudatti omaa tahtoaan ja valitsi vielä kerran tuhon! - Älä naura, isä, älä kopeile, sinä et ole voittanut! Selviän tästäkin, selviän paremmin kuin sinä olisit selvinnyt! Saatpa nähdä, että olen sinua suurempi, en karkoita heitä luotani! Aion kohdella häntä hyvin etkä sinä saa minua ikänä antautumaan. Siihen voit luottaa, isä, meisth kahdesta sinä saat tyytyä pienimpään tilaan - vaikka sinulla olisi koko suku puolellasi!"

Walborg haikailee menestystä ja rikkauksia. Sen tähden hän myös suostuu vanhan lapsuudenystävänsä Sigridurin tuumaan, että ainoa poika Sigmundur pääsee Sigridurin  ainoan tyttären Thoran toveriksi. Sigridur on itse mennyt rikkaan miehen kanssa naimisiin hyläten ensirakkautensa. Sigmundur ja Thora ovat ystäviä, mutta vanhemmat ovat puuhanneet heidän naittamistaan. Thoralla on kuitenkin epilepsia. Tätä ei suoraan sanota, mutta se, että tyttö alkaa äkkiä tuijottaa eteensä ja hetken seisahtuneen tilan jälkeen jatkaa siitä , mihin puhe jäi. Tyttöä pidetään vain kummallisena ja outona ja Sigmundurista tuntuu, että hän hukkuu tytön kylmiin silmiin. Sellaisina hän kokee nuo hetket. Muuten hän kokee ystävyyden hyvänä. Sigmundur kuitenkin tapaa toisen tytön ja menee tämän kanssa naimisiin, vaikka on ollut jo kihloissa Thoran kanssa. 

Maan lapset sijoittuu Islantiin. Tarinassa on vahvoja jännitteitä, tunteita, jotka vievät väistämättä tuhoon. Walborg jaksaa kuitenkin uskoa Amotin nousuun takaisin rikkauteen. Sigmundurin ja Kolbrunin pieni poika, joka on saanut isoisoisänsä nimen Gunnar on nostava Amotin taas kunniaan.

Tarina sijoittuu 1900-luvun alkuvuosikymmenille, ensimäiseen maailmansotaan vihjataan, mutta se on kaukana. Elämä Islannissa on karua, mutta myös kaunista. Olen lukenut Gudmundssonilta aiemmin Morsiuspuku-nimisen teoksen, josta pidin paljon. Sen takia tämä teos kiinnosti minua, ja olihan tämä kiintoisa tarina. En kuitenkaan tykästynyt tähän samalla lailla, kuin joihinkin muihin teoksiin, jotka sijoittuvat Islantiin tai pohjoisen karuille vuonoille. Islantilainen elämäntyyli, luonnonolot taikauskoinen (kätilö Jorunnin rohdot tärpättisekoituksineen) ja vihjaukset keijumaailmaan tulevat esiin. Kerronnassa kulkee kristillinen juonne sellaisena kuin se on kansan syvissä riveissä tajuttu. Elämänmenoa pohditaan kantilta jos toiseltakin. Tätä tarinaa värittää kuitenkin hyvin vahva traaginen pohjavire, vaikka Walborg jaksaa vielä toivoa ja uneksia pientä pojanpoikaansa katsoessaan.

Erikoisempi ilmaisu:

Nahanlaiha

...

Helmet 2022 -lukuhaaste kohta  36. Kirjassa seurataan usean sukupolven elämää. Vaikka teoksen päähenkilö on lähinnä Walborg, jonka näkökulmasta tarinaa viedään eteenpäin, on tarinassa kuitenkin mukana sukupolvien merkitys ja vaikutus elämän jatkuvuuteen.

 

11 marraskuuta 2022

Roope Lipasti: Palavan kaupungin lapset!

 


 

Roope Lipasti

Palavan kaupungin lapset

WSOY, 2022

135 s. 

Turun palo 1827 on historiallisena tosiasiana taustanna tässä teoksessa, jonka päähenkilöinä sisarukset Hulda ja Peter sekä heidän ystävänsä Jaakko. Hulda ja Peter on hyvin toimeentulevan porvarisperheen lapsia. Peter käy koulua ja Huldalla on kotiopettajana Manselli Tengström. Jaakko sen sijaan asuu köyhässä korttelissa, Hänellä on kaksi pikkusisarusta, joista hän on huolehtinut pienen ikänsä ja isä, joka joutuu vaikeuksiin Kierosilmä-Kallen takia. Lapset saavata tehtävän Professori-ystävältään. Pelastaa salaperäinen, Suomen historiasta kertova teos Tuomiokirkon sakastista.

Lapset joutuvat seikkaiuun, kun Huldan ja Peterin vanhemmat ovat matkoilla ja Turussa syttyy tulipalo. Miten he selviytyvät, kun vastassa on Kierosilmä-Kalle ja tulenlieskat leviävät ympäriinsä.

Lipasti on kirjoittanut teoksen, josta ei käänteitä puutu. Kaikki ei kuitenkaan suju suunnitelmien mukaan hauskasti, vaan todellisuus iskee välillä vähemmän mukavastikin.

Lipastin jälkisanoissa mainitaan, että kyse on fiktiosta, vaikka taustalla on todellinen historiallinen ajanjakso. Tässä oli kuitenkin hieman myös todellisuutta mukana, sillä Huldan kotiopettaja neiti Tengström seurusteli jonkin Johan Ludvigin kanssa. Asuiko J.L.Runeberg joskus Turussa tai jossain lähistöllä? Entä Hulda, joka haaveili tulevansa joskus lääkäriksi. Kuka oli Suomen ensimmäinen naislääkäri ja milloin? Ja tuo salaperäinen kirja, joka piti pelastaa. Mitä kaikkea Mikael Agricola kirjoitti. Olisiko hän joskus voinut kirjoittaa teoksen suomalaisten historiasta? Mielikuvitus sekoittuu todellisuuteen . Palavan kaupungin lapsiin on tulosa jatkoa. Jään odottamaan mielenkiinnolla, miten lapset selviytyvät raunoituneessa kaupungissaan.

Yksi pieni loogisuusvirhe tässä oli, kun sanotaan, että lapset olivat "edellisenä päivänä istuneet kirkossa kuuntelemassa saarnaa", vaikka edellinen päivä oli ollut tiistai ja tulipalon syttymispäivä. Muuten ihan kelpo tekstiä, vaikka itseäni hiukan vihlaisi se krypta-seikkailu ja hautakohtaus. Aloin miettiä, kuinka on,  onko eroa luulla kuin luulla koiran tuntemuksissa.  Hui, miten värisyttääkään. En tykännyt kohtauksesta en ollenkaan. Se meni vähän liikaa ihon alle.

Kansikuva on hieno. Harmi, että tekijää ei mainita.

--

Pohjoinen 2022 -lukuhaaste kohta 15: 2020-luvulla kirjoitettu nuortenkirja,

09 marraskuuta 2022

Enid Blyton: The Children of Willow Farm!

 

Enid Blyton

The Children of Willow Farm

Dean & Son, 1973 (Alunperin ilmestynyt 1942)

184 s.

Viisikoiden, seikkailujen ja salaisuuksien parissa eläneenä Blyton-lukijana tämä teos oli hyvin toisenlainen ja osoittaa Blytonin moninaiset kirjailijakyvyt. Tässä teoksessa ei ollut sanaakaan seikkailuista tai salaisuuksista, silti tämä oli hyvin mielenkiintoinen teos, jota nautinnolla luin. The Children  of Willow Farm kertoo kaupunkilaisperheestä, joka muuttaa maalle. Perheessä on neljä lasta, kaksi poikaa ja kaksi tyttöä. Tämä on jatko-osa teokseen, jossa lapset ovat aiemmin viettäneet aikaa Cherry Tree Farmilla ja tutustuneet maaseutuelämään. He ovat ystävystyneet Tammylan-nimisen "villin" miehen kanssa, joka elää eläinten parissa luonnonoloissa, jossain luolassa, ja jatkavat tätä ystävyyttä myös tässä teoksessa. Tammylan myös varoittaa lapsia, kun nämä kertovat isänsä alkavan kohta heinänteon, koska tulossa on melkoinen myrsky. Isä kun kuulee varoituksen, hän kysyy lammaspaimenelta, mitä mieltä tämä on ja saa saman vastauksen. Vaikka sää on mitä upein, niin näyttää siltä, että myrsky on tulossa. Kyllä luonnossa kulkija tietää merkit.

The Children of Willow Farm kertoo arkielämästä ja käytännöistä maatilalla. Eläintenpidosta, kuten kanojen hoito, lampaiden hoito (perheen nuorin Penny saa hoitaakseen karitsan, jota täytyy syöttää tuttipullolla), hevoset, lehmät, porsaat kaikki vaativat oman osansa ja tapansa. Tammylan myös kysyy lapsilta, millä tavalla lehmän ja hevosen makuulta ylösnousu tapahtuu. Teoksessa käydään läpi heinänkorjuu (lapsuus  tulee mieleen, kun heinäkuorman päällä ajeltiin), vaikka heinänkorjuu ilmeisesti oli kuitenkin hieman toisenlaista englannin maaseudulla kuin Suomessa. (vrt. heinäsuovat/ heinien laitto seipäille) sekä viljanpuinti. Tosin en pystynyt millään näkemään ja mieltämään sitä kuvausta, joka näissä korjuukoneissa oli, sillä ne ei oikein tuoneet mieleeni omasta lapsuudesta tuttua haravakonetta, perunakylvökonetta tai puimakonetta. Pitäisi osata hieman paremmin englantia, mutta en tiedä, olisiko siitä apua, sillä kone, joka leikkaa ja sitoo viljaa menee yli minun ymmärryksen. 

Hauska teos, loppujen lopuksi. Jollain tasolla tämä toi mieleeni Laura Ingalls Wilderin kirjat, vaikka teokset ovatkin hyvin hyvin erilaiset. Maaseutukuvaus, luonto, arkiset puuhat sen tekevät. Arkisista käytännön asioista voi niistäkin kertoa kiinnostavasti ja tämä on hyvin todenmukaista, aitoa ja elävää kuvausta. Aitoa elämää, ei niinkään mielikuvitusta, vaikka henkilöt fiktiivisiä onkin. No, ehkä tässä on ripaus unelmaa, sillä kun vanhemmat miettivät lasten koulunkäyntiä Joulun jälkeen,  laittaako heidät sisäoppilaitokseen, jotta näiden ei tarvitsisi kävellä kurjassa kelissä pitkää matkaa kylässä pidettäville oppitunneille, saavat he kukin Aasin, jolla ratsastaa koulumatkat.

Todellankin, lämminhenkinen kuvaus ydinperheestä lasten näkökulmasta, maatilaelämästä ja luonnon merkityhksestä ihmisen hyvinvoinnille. Tammylan on todellan kiintoisa henkilöhahmo ja lukisinpa mielelläni sen "The Children of Cherry Tree Farminkin ja tähän Willow Farmiin kirjoitetun jatko-osan.

Antikvariaattilöytö, jonka etusivun omistuskirjoitus on Uncle Tonylta Mandylle Hyvän Joulun ja Uuden Vuoden toivotuksin.

 

Teoksessa on hauska, aidosta elinpiiristä kertova kuvitus. 

Ikävä vain, että kuvittajasta ei kerrota mitään.



Mervi Heikkilä ja Kirsi Pehkonen (toim.): Aarre!


 

Mervi Heikkilä ja Kirsi Pehkonen (toim.)

Aarre 

Novelleja

Nokkahiiri, julkaisuvuosi ei tiedossa

135 s.

 

Aarre-novellikokoelma sisältää kolmetoista novellia, joiden kirjoittajina on kahdeksan suomalaista naiskirjailijoita, mm. Sisko Latvus ja Päivi Lukkarila. Myös teoksen toimittajakaksikolta löytyy novelleja. Mervi Heikkilän mustavalkoinen lyijykynäkuvitus on mukava lisä novellien tunnelmaan. Novellit kuuluvat, kuten esipuheessa mainitaan eri kirjallisuuslajeihin tieteiskirjallisuudesta kauhuun. Myös nuorten arjesta ja koululaiselämästä kertovia tarinoita kokoelmaan sisältyy.

Aarre on selkokirjallisuutta. Ulkoasu on selkeää ja hyvin luettavaa aina layouttia ja fonttia myöten. Säeromaanin tapaan järjestetty kerronta etenee kevyesti ja ilmavasti.Tämä ei ihan mun juttu ollut, mutta luin nämä kuitenkin, jopa sen vanhaan kansantarinaan pohjautuvan Raili Mikkasen kummitustarinan, jossa häät muuttuvat hautajaisiksi. 

---

Helmet 2022 -lukuhaaste kohta 19. Kirjassa on vähintään kolme eri kertojaa, Mervi Heikkilä ja Kirsi Pehkonen: Aarre

Salme Sadeniemi: Selevä!

 

Salme Sadeniemi

Selevä

Otava, 1947

135 s.

Kansikuvitus: Maarit Somersalo

Kertomus yhteiskoulun kuudesluokkalaisista, ajalta menneeltä. Päähenkilö Tiina (lyhennys Kristiinasta).perustaa tyttötoveriensa kanssa salaseuran, Selevän, jonka tarkotuksena on taistella lunttaamista vastaan. He saavat vastaan luokan pojat, joista osa avoimesti kannattaa lunttaamista. Tytöt lähtevät retkelle maaseutumökille, mutta retki muuttuu "painajaiseksi", kun siellä alkaa kummitella. Kolme kertaa toistuvat kuovin huudot tuovat mieleeni intiaanikirjallisuuden, vaikka intiaaneista ei tässä teoksessa puhuta mitään. Joku tytöistä on paljastanut Selevän taustajoukot pojille.

Paitsi Selevän rakoilu, Tiinaa alkaa mietityttää seurustelukuviot. Hän on kiinnostunut Pentistä, mutta Pentti taitaa olla kiinnostunut Iltasta, vai onko sittenkään. Ja pitääkö tässä nyt ajatella seurustelua, eikö sitä voi olla vain ihan toveri toisen kanssa, Tiina miettii.

Ihan reipas ja rehellisyyttä painottava koululaiskertomus, jonka olen joskus vuosia sitten lukenut, mutta josta ei ollut tällä lukukerralla kuitenkaan mitään muistikuvia. Kuinka sitä voikaan niin tykkänään unohtaa lukemansa, kun taas toiset kirjat jättävät hyvinkin syvän jäljen tajuntaan.

Kirjallisuudesta:

He juttelivat historiallisista romaaneista: Topeliuksesta ja Scottista. - Mutta oletko lukenut Kiplingin runoja: Ballaadia idästä ja lännestä, Laulua kolmesta hylkeenpyyntialuksesta tai Syvänmeren kaapeleista? kysyi Pentti. - Luetko sinä runoja? Tiina katseli Penttiä suu auki. - En minä mitään tunnehymistyksiä lue, mutta Kipling on aivan toista, vastasi Pentti hieman punastuen. Ei, Tiina ei tuntenut niitä. Mutta hän halusi kuulla. Niinpä he siirtyivät takaisin yläsalonkiin. Tiina istahti sohvan nurkkaan ja kasasi tyynyjä ympärilleen. Pentti alkoi lukea hänelle: Kun Japanin verhoo tumma yö ja paperilyhdyt palaa --- ---

Lintubongauksia:

Tynnyrilintu? Mikä ihmelintu se sellainen on. En ole koskaan kuullutkaan moista nimeä. Eipä auttanut muu, kuin etsiä tietoa ja yllätys, yllätys, kyseessä on  tiltaltti. Muttta se, että tiltaltti onkin eri lintu kuin talitiainen olikin sitten uusi asia minulle.

Kuovi

Tällä mukana omassa lintubongaus-haasteessa

Pohjoinen 2022 -lukuhaaste kohta 17. Kirjan kannessa tai takakannen tekstissä on kello,

07 marraskuuta 2022

Romahdus!

 

Se oli yks hetki vaan, kun kirjahylly romahti ja kuului rysähdys! Arvatkaapa, mikä homma oli saada hylly paikalleen ja kirjat järjestykseen. Ei sillä, nyt sen tajusin, että tämä ei voi jatkua näin ja osa kirjoista lähtee  kierrätykseen. Ei sillä, kyllä vielä riittää järjestelemistä ja miettimistä, mutta levähdetään ensin ja katsellaan.  


Anngannguujuk Jättiläisten vankina

 


Anngannguujuk Jättiläisten vankina

Kuvittanut Krista Lund

Kertonut Grönlantilaisen kansansadun mukaan H.C.Petersen

Suomennos: Päivi Niemi-Rosing, Liisa Ranta

Atuakkiorfik ja Pohjola-Norden, 1994


"Kauan kauan sitten Grönlannissa eli poika nimeltä Anngannguujuk. Hän asui pienessä kylässä isänsä ja äitinsä kanssa. Anngannguujukin isä oli hylkeenpyytäjä, joka liikkui merellä kajakillaan. Kotona äiti sitten muokkasi hylkeiden nahat, Annganguujuk ainoana seuranaan."


Näin alkaa tämä Grönlanilaista kertomusperintöä ja kulttuuria esittelevä kuvakirja. Tarina jatkuu siten, että Anngannguujuk leikkii eteisessä  kajakilla melontaa, kun äiti muokkaa hylkeennahkoja. Aina välillä äiti kysyy, vieläkö poika meloo ja kun poika vastaa, että kyllä vain, niin kaikki on hyvin. Mutta sitten poika ei enää vastaakaan ja äiti hätääntyy. Nyt isä suuttuu, kun palaa mereltä. Ja isä suuttuukin. Hän luulee, että vaimo on tappanut pojan. Tämä kuulostaa aika kaukaa haetulta, mutta jos on yhtään lukenut Grönlannin kulttuurista, voi havaita, että ei se ole yhtään niin outoa, vaikka julma käytäntö: tappaa lapset, jos ei ollut ruokaa ja nälkä uhkasi.

Mihin poika siis on kadonnut. Vanhemmat lähtevät etsimään häntä ja turvautuvat tietäjiin, joilta he kuulevat, että sisämaan dorsetilaiset ovat pojan ryöstäneet. Ei auta, kuin lähteä hakemaan poika pois, vaikka dorsetilaiset ovatkin jättiläisiä Anngannguujukiin verrattuna.

Tietäjän avulla vanhemmat saavat vaivutettua jättiläiset uneen ja pojan pois. Mutta he tietävät, että nämä herättyään lähtisivät ajamaan heitä takaa ja siksi he keräävät tavaransa ja muuttavat muualle.

Grönlanti on yksi niistä kultturiseuduista, jotka minua erityisesti kiinnostaa ja niinpä tämän kuvakirjan kansi herätti mielenkiintoni. Odotin kuitenkin hieman monipuolisempaa tarinaa ja vahvempaa kulttuurista otetta sanastossa. Oudoksuin muun muassa sanaa talo, joka oli liian länsimainen, vaikka kuvituksessa esiintyi jonkinlainen turvemajan kaltainen. Minua tämä tarina ei imaissut mukaansa, mutta joku toinen voi hyvinkin saada tästä enemmän iloa. 

..

Pohjoinen 2022 -lukuhaaste kohta 24: Kirja liittyy mytologiaan

06 marraskuuta 2022

Joel Haahtela: Jaakobin portaat!

 

Joel Haahtela

Jaakobin portaat

Otava, 2022

192 s.


"Ja siinä seisoessani tunsin kuinka olemassaoloni hetki hetkeltä vahvistui. Ei ollut enää mitään varjoa. Niin kauan kun en muistanut äidin kasvoja, minuakaan ei ollut. Vasta kasvot tekivät minut todeksi, kun äiti näki minut edessään, ja minä katselin itseäni kasvoista kasvoihin. Äiti oli siinä. Ja minä olin siinä, olemisen reunalla. Hän katsoi minua joka pyörähdyksellä. Samalla kuitenkin mietin missä minä oikeastaan olin, ja pikku hiljaa ymmärsin olevani äidin rakkaudessa, mitenkään muuten en osannut asiaa selittää. Olin rakkaudesa, jonka äiti oli jättänyt tähän maailmaan. Tuo rakkaus pystyi ottamaan minkä muodon tahansa, se saattoi liikkua ajassa ja muuttua myös paikaksi. Eikä äidin rakkakus loppunut hänen kuolemaansa, koska hän pystyi rakastamaan kuolemankin yli, ja sen täytyi tarkoittaa vain sitä, että kuoleman valta oli rajallinen ja rakkaus sai kuoleman menettämään voimansa."

Jaakobin portaat on hyvin erikoislaatuinen teos. Se on täynnä uskonnollisia symboleja ja kielikuvia ja taustalla on Raamatun kertomus Jaakobista, joka on nukahtanut kivi päänalusena ja näkee unta taivaaseen nousevista tikapuista, joita enkelit laskeutuvat ja nousevat. Teos on kuitenkin luonteeltaan enemmän filosofinen kuin uskonnollinen, pohtiva kuin hengellinen. Jaakobin portaat on kertomus kahdesta veljeksestä, joista toinen on tarinan minäkertoja. Nimeä ei mainita. Kertojan veli Ilja on häntä kolmisen vuotta vanhempi. Tarina sijoittuu Israeliin, Jerusalemiin, josta minäkertoja saa viestin, että Ilja on sairaalassa Jerusalemin syndrooman takia ja veljen tulisi saapua noutamaan veljensä kotiin.

Jerusalem muuttaa myös minäkertojan elämän. 

Jerusalemissa minäkertoja tapaa paitsi Iljan lääkärin Elishevan, myös psykiatrin (?) Mihalyn, jonka naapurina Ilja on asunut. Tutkiessaan Iljan asuntoa minäkertoja löytää isoisänsä muistikirjan ja merkinnän Jaakobin portaista, jotka legendan mukaan sijoittuvat jonnekin Vanhan kaupungin ja tuhotun Temppelin paikkeille. Minäkertoja lähtee etsimään paikkaa ja joutuu tämän olevaisen ja tuntemattoman rajalle, jossa tapaa nuorena kuolleen äitinsä. 

Tämä on todellakin hyvin erikoislaatuinen teos. Kauniisti kirjoitettua, ilmavaa kerrontaa (pientä yksityiskohtaa lukuunottamatta, joka läjäyttää arkitodellisuuden kasvoille). Teosta voi lukea hengellisenä etsintänä, mutta minä koen sen enemmän kaipauksena lapsuuteen, läheisten, menetettyjen rakkaiden ikävöimisenä ja terapiamatkana oman elämän selvittämättömyyksiin. Jaakobin portaat on ennen kaikkea symbolinen teos tämän maailman ja häilyvän tuntemattoman maailman välillä, josta Haahtela myös kirjamessuilla haastattelussaan puhui: Ajallisen ja ikuisen välinen verho on hyvin ohut. 

Kuvauksellisuudesta:

"oli kuin sohvalle kuukahtava kissanpentu, jota yö nuoleskeli hiljaa."

--

Muualla blogeissa:

Kirsin Book Club

Tuijata 

03 marraskuuta 2022

Veikko Haakana: Unien kirja!

 

Veikko Haakana

Unien kirja

Karisto, 2011

200 s.


Kun Vekku oli aivan pieni mutta emosta jo vieroitettu, kanneksin sitä repussa kesäisillä retkilläni. Hilla-, sieni- ja puolukkaretkillä se oli aina mukana ja oppi varhain jänkien ja metsän hajut. Myös tammukkapuroilla se kanssani kulki ja oppi selviytymään vaikeisa pounumattäiköissä ojankorvissa omin neuvoin. Jokaisella yhteisellä retkellämme se oppi kokemastaan ja piti myös oppinsa muistissaan. Siitä kehittyi kylän paras lintukoira, ja niin hyvä se lopulta oli, että minua kadehdittiin sen tähden. Minua kadehdittiin siksi, että hyvän koirani avulla sain niin paljon saalista, metsän kanalintuja riekosta aina suuriin ja painaviin ukkometsoihin --- Sain metsän riistaa enemmän kuin toiset, ja vaikka yritin pitää saaliini salas, se tuli tietoon. Niin iti ja versoi kateus  ihmisten mielissä. Kun kateelliset ihmiset eivät minulle itselleni mitään voineet eivätkä voineet kateuden kasvulle itsessään, joku heistä oman kateutensa myrkyttämänä pahoinpiteli koirani hengiltä.

Sydäntäsärkevä oa Vekku-koiran kohtalo. Myrkyistä pahinta kateuden vihreä happo. En yhtään ihmettele, että kirjailija yhä uudestaan jauudestaan näkee unta erätoveristaan. Veikko Haakanan Unien kirja käsittää neljä erilaista unta, unta, jotka toistuvat yhä uudestaan ja uudestaan. Itsekin näen unia, joiden teemoissa on toistuvia asioita. Se, millä tavalla ne liittyvät elettyyn elämään onkin sitten eri asia. Veikko Haakanan Unien kirja valottaa jonkin verran unien mystista maailmaa ja sitä, millä tavalla eletty elämä, koetut tilanteet saattavat vaikuttaa yölliseen unimaailmaan.

Kerronta on sujuvaa, mutta unien tapaan hieman mystista, surrealistista. Unet ja todellisuus liippaavat toisiaan ja risteävät kerronnassa ja välillä miettii, kertooko kirjailija nyt todellisesta elämästä, kunnes tulee huomautus: "valveilla ollessa" tai "siinä unessa". Hyvin kiehtova teos, jossa on myös paljon luonnon merkityksellisyydestä ihmisen hyvinvoinnille. Todella syvällistä kerrontaa, jossa on niin lyristia kuin prosaistiakin. Karua kauneutta, riipaisevaa kolhiintuneisuutta ja ymmärtävää elämän filosofiaa, puhumattakaan perimmäisistä elämän arvoista.

Kun polku on löytynyt, kiitän sitä vanhaa petäjää siellä kummulla siinä unessa. Valveilla kunnoitan ja kiitän kaikkia vanhoja puita ja erityisesti petäjiä. Kun olen kulkenut niiden ohi monilla metsäretkilläni, olen muistanut taputtaa niiden runkoja, muistanut kiittää sillä tavalla sitä unipuuta, erästä todellista puuta, kaikkia puita, koko puukansaa... Nyt vanhana istuksin kesäisin usein asuinalueeni laidalla kasvavien järeiden mäntyjen juurella. Tuntuu, että sellainen istuminne parantaa selän kipua ja hartioiden pakotusta.

..

Teoksessa on paljon sanastoa, joka lienee erävaeltajille, Pohjoisen asukeille tuttua, mutta minulle tuntematonta, kuten kynsitulet. Kertoisikohan joku, mitä sillä tarkoitetaan.

---

Helmet 2022 kohta 20. Kirjan hahmoilla on yliluonnollisia kykyjä. Unessa voi omata monenlaisia kykyjä

02 marraskuuta 2022

54321 haasteen myötä joitain ajatuksia!

 

Ankin blogista nappasin tämän kivalta kuulostavan haasteen.




 

 

5 kirjaa, joita rakastan



Charles Dickens: Kaksi kaupunkia

L.M.Montgomery: periaatteessa koko tuotanto, mutta erityisesti: Kotikunnaan Rilla

Louisa May Alcot: Pikku Naisia + jatko-osat

F.H. Burnett: Salainen puutarha

Anni Swan: Pikkupappilassa/Ulla ja Mark



Oi, kirjoja, joita rakasta on niin paljon, niin paljon, että viisi on vain pisara meressä.



4 kirjailijaa, joiden kirjat automaattisesti ostan ("autobuy")

Jos Montgomeryltä tai Alcotilta ilmestyisi uusia suomennoksia, todennäköisesti ostaisin ne. Anni Polvan Tiina-kirjat ostin automaattisesti, kun ne ilmestyivät (tai äiti osti ne minulle lahjaksi). Muuten en osaa sanoa että automaattisesti ostaisin, jos kirjailijalta ilmestyisi uusi teos. Kirjanosto vaatii harkintaa. Ei pelkkä kirjailijan nimi vaan teoksen luonnekin merkitsee varallisuudesta ja muusta asiaan vaikuttavasta puhumattakaan.




3 lempigenreä

Vanhempi tyttökirjallisuus

Historialliset romaanit

Intiaani/Lännenkirjallisuus



2 paikkaa, joissa tykkään lukea

Illalla sängyssä nukkumaan mennessä

Hyvään nojatuoliin tai sohvankulmaan käpertyneenä



1 kirja, jonka lupaan lukea pian

Hmm. En uskalla tehdä lupauksia, mutta tahtoisin lukea piakkoin Camilla Nissisen Meitä vastaan rikkoneet