Nuoret metsänkävijät
Alkuteos:
Suomentanut Å. Londen
Paletti (julkaisuvuosi ei tiedossa)
151 s.
Olipa hauska lukukokemus. Hauska, mutta myös hieman kipristelevä teos. Nuoret metsänkävijät on lapsille suunnattu erätarina, jossa luonnolla ja sen ilmiöiden seuraamisella on merkittävä rooli. Nuoret mesänkävijät kertoo perheeestä ja lapsista ja vanhempien suhteesta lapsiinsa ja luonnosta. Eritoten luonnosta ja sen moninaisuudesta. Lapsia ovat Pirkko, Göran, Antero ja kaikkein pienin Samuli ja ydinperheen ohella vilisee setiä ja tätejä, kuten Kirsti-täti, jolle lapset keräävät leppäkerttuja, koska ne syövät kirvoja tädin viherkasveista ja kukista. Taustoja ei juurikaan kerrota eikä väännetä rautalangasta, vaan sukelletaan suoraan asiaan, kuten metsäretkelle, jossa pelästytään käärmettä, joka yrittää karkuun, mutta jonka isä ottaa vangiksi ja pistää purkkiin, eli toisin sanoen käärmeparka menettää henkensä. Tässä kohtaa minua alkaa kipristellä ja vaikka en käärmeitä suosi, niin käärme alkaa säälittää. Eihän se edes käynyt päälle, vaan halusi luikerrella karkuun, mutta luonnosta kiinnostunut isä halusi sen pistää purkkiin, ilmeiseseti tutkiakseen yksilöä myöhemmin, kuka tietää. Myös isän hyönteisharrastus nipistelee mieltäni pahasti ja kuvaus siitä, kuinka perhosia, hyönteisiä ja muita sen sellaisia "pistetään neuloihin" ei ole mitenkää miellyttävää.
Se on hieno kukkaskärpänen. siihen käyttämme numero kahden neulaa, ja pistämme sen aivan keskelle selkää. Siivet saavat olla siinä järjestyksessä kuin ne nyt ovat, mutta jalat meidän on järjestettävä oikealla tavalla. Kas näin! Tässä on hieno seppä, jolla on punainen kaulakilpi. Se on niin pieni, ettei siihen voi pistää neulaa. Sen sijaan otamme numero kolmen neulan ja kiinnitämme siihen pienen, kolmionmuötoisen paperilipun, näin, ja lapun me asetamme samalle kohdalle neulaa kuin kuoriaisenkin, niin että se on neulan vasemmalla puolella. Sitten otamme liimaa ja panemme sitä pari pisaraa kolmion kärkeen. Kuoriaisen asetamme selälleen ja järjeestämme sen raajat ja tuntosarveet oikeaan asentoon ja sitten nuolaisemme sivellistä, ja silloin kuoriainen seuraa kiltisti mukana - kas niin, nyt painamme sen liimaan ja siinä se nyt onkin, selkä ylöspäin. Eikö se ole hienon näköinen?
No, minä sanoisin, että luonnossa se koppakuoriainen olisi voinut näyttää vielä kiehtovammalta. Oliko isä ammatiltaan jokin luonnontieteen professori ei siis mainita, mutta luonto oli hyvin lähellä perheen elämää.
Perhe on muuttanut Lapista 'etelän maille' Smoolantiin, jossa isoäiti asuu ja sittemmin Tukholman saaristoon. Junamatka on pitkä ja lapset ymmärtävät kaikkea ohivilistävää ja vanhemilta kuulemiaan entisajan elämästä kertovia juttuja kuunnelleessaan, kuinka totta on se, mitä sanotaan "laulussa Laurista". Tämä herättää lukiessani kysymyksen, mikä onkaan laulun tausta. YLE:n sivuilta löysin tiedon, että laulun on säveltänyt Sofie Lithenius ja sanat ovat Sakari Topeliuksen, alunperin laulussa puhutaan Lassesta.
Nuorille metsänkävijöille kerrotaan iltaisin tarinoita, katsellaan kirjaa luolaihmisistä. Luolaäidin nimi on Nuppu. Tätä joku lapsista ei pid kauniina nimenä, mikä saa minut kohottamaan kulmiani. Miten niin ei kaunis nimi. Minusta se on ihan viehättävä nimi. Äiti kertoo muun muassa valaista, jotka olivat niin isoja, että laiva mahtuisi niiden vatsaan. Lapset ymmärtävät tarinat lasten lailla, kuten pikkuinen Antero, joka kysyy äidiltään, elivätkö ne miehet, jotka istuivat valaan vatsassa, koska ajatteli äidin kertomuksen kirjaimellisesti ja luuli, että laiva miehineen upposi valaan myötä.
Paitsi perhe-elämän arkea ja hyörinää teoksessa on paljon luonnonkuvausta, erityisesti linnuista puhutaan ja siitä, kuinka syödään varpusia ja muitakin lintuja ja syödään niiden munia. Sorsanmunasta tehdään sokerikakku, joka kuitenkin maistuu hieman oudolta öljyisyyden takia, mutta lopulta se kyllä tulee ihan hyvin syötyä. Toisin käy karhunpaistin, josta on syötävää pitkäksi aikaa, mutta joka ei maistu kunnolla ennenkuin rasva paistin ympäriltä sulaa kunnolla grillatessa ja poltettaessa.
Vaikka en oikein tykästynytkään noihin neuloilla pistämisiin, niin en voinut välillä olla hykertelemättä ja ihastumatta mainioon kerrontaan ja omintakeiseen tyyliin. Tässä räiskähtelee ja pirskahtelee mukavasti, välillä hieman humoristisestikin ja tyyliin, onkohan tämä nyt ihan totta tällaisenaan, vai liioitellaanko hieman. Kaiken kaikkiaan kursailematonta ja välitöntä lapsiperhe arkea luonnon ihmeiden äärellä.
Itse opin teoksesta uuttakin, sillä kuvaus muurahaisleijonasta oli erityisen kiintoisa. Se on pieni korento, joka tekee pyöreän kuopan ja heittää hiekkaa muurahaisten päälle siepatakseen ne. Tästä minun täytyi hankkia lisätietoa, sillä teoksen kuvaus oli minulle aivan outo ja uusi.
Sen sijaan maininta Valassaarista juonsi ajatukseni muutamia aikoja sitten lukemaani Gunnel Linden kirjaan Valassaaren valtakunta ja mietin, sijoittunevatko teokset samoille seuduin, vai oliko nimien samankaltaisuus vain sattumaa.
Nuoret metsänkävijät sijoittunee nelikymmenluvulle. Ajallista aspektia mietin, mutta teos päättyy Pirkon kirjeeseen, joka on päivätty vuodelle 1945. Teoksessa mainitaan myös levottomuudet Norjassa ja ompa teoksessa takautuma jännittävistä päivistäkin.
Muistan erään yön. Sinä nukuit sikeästi ja Pirkko nukkui hänkin ja silloin soi puhelin. Saimme sanoman, että kello kahdestatoista alkaen olisi hälytys ja se merkitsi, että meidän piti olla valmiina sotaan. Silloin isä sai nopeasti vaatteet ylleen, lähetit herättivät päällystön ja kaksikymentä minuuttia myöhemmin miehet seisoivat valmiina hevostensa vieressä ja sitten ajoi joukkue joukkueen jälkeen maantielle ja rupesi kuormaamaan tykistöammuksia hämärässä. Onneksi Varmlannissa siihen aikaan oli aikaa valoisaa yöllä, tämähän tapahtui kesällä.
Ruotsihan ei ole ollut sodan varsinainen osapuoli vuosikausiin. Ilmeisesti kuitenkin eletään toisen maailmansodan aikaa, mikä kuitenkin jää tätä kuvausta lukuunottamatta taustalle hämärään. Jos tuossa ei mainittaisi Varmlantia miettisin, onko kyse suomalaistamisesta, sillä ainakin lastennimissä on huomioitavissa suomalaistamista. Suomalaistamiseen liittyen "hevonen nimeltä Musti" kuulostaa hieman oudolta, sillä Suomessahan Musti on lähinnä koiran nimi.
Kaiken kaikkiaan pidin tästä teoksesta, vaikka aika onkin paljon muuttunut ja luonnontutkimus ja luontoarvotkin nähdään hieman toisin nykyään. Tässä on kuitenkin myös paljon jotain lämmintä ja mukaansatempaavaa ja kerronta ottaa mukaansa ihmettelemään ja elämään tämän ruotsalaisperheen myötä.
Erityismainita tälle viisaalle ajatukselle:
Villejä eläimiä ei pidä panna häkkiin, sehän on ihan samaa kuin jos panee ihmisiä elinkautiseen vankeuteen.
Teoksessa on muutama kokosivun mustavalkoinen kuvitus, jonka tilanteet vaihtelevat läheisestä isä-lapsisuhteesta humoristiseen ja hieman jännittäväänkin. Harmillista, että taiteilijasta ei ole mitään maintaa samoin kuin ei kansikuvituksen tekijästäkään. Kansikuva on jonkin verran tyylillisesti erilainen kuin lukujen välissä olevat kuvitukset, mutta vaikea sanoa, onko tekijä sama vai eri. Pidän kuitenkin kansikuvituksesta todella paljon, ja se olikin vahva syy siihen, että kiinnostuin tästä teoksesta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Älä roskaa!