maanantai 16. syyskuuta 2019

Astrid Lindgren: Saariston lapset!



Astrid Lindgren
Saariston lapset
Alkuteos: Vi på Saltkråkan
Suomentanut: Laila Järvinen
WSOY, 2002
Kuvitus Ilon Wikland


Saariston lapset on yksi niistä lapsuuden tv-sarjoista, jonka haluaisi nähdä uudelleen. Vaikuttava, lähtemättömästi mieleen jäänyt tarina. Kirjankin olen joskus muinoin lukenut ja nyt palasin uudelleen tämän hienon tarinan äärelle, kun löysin kirjan erään kirjaston poistolaatikosta.





Saariston lapset kertoo perheestä, johon kuuluu hieman toistaitoinen kirjailijaisä, ylioppilastyttö Malin ja kolme poika, Niklas, Johan ja Pelle. He muuttavat kesäksi Tukhomasta pieneen ränstyneeseen saaristomökkiin  Malin oli isän lohtu ja päivänsäde, sievä vaaleantukkainen kodinhengetär, jolle oli langennut äidin rooli, sillä äitiä ei enää ollut. Johan, lapsista älykkäin omasi vilkkaan mielikuvituksen ja levottoman veren. Johan muistutti eniten isäänsä. Niklas oli rauhallisin ja iloisin  ja vakain Melkersonin perheessä. Nuorimmainen Pelle on eläinrakas pieni poika. Pelle oli herkkä pieni pohdiskelija, jolle elämä ei aina ole helppoa.


Johan ja Niklas tutustuvat pian naapurin tyttökaksikkoon Teddyn ja Freddyyn, joita he ensiksi luulevat pojiksi. Nelikosta tulee tiivis ystävyysliittouma. Pelle puolestaan saa ystävän naapurin Pampulasta, reippaasta ja sanavalmiista  Pampulasta, jolla on valtava berndhardilaiskoira Laivuri,  sekä Stinasta, joka asuu kesäisin isoisänsä luona Saltkråkanilla. 

"Elämä koostuu suurista ja pienistä tapahtumista, jotka vaikuttavat toisiinsa." Pienistä ja suurista tapahtumista koostuu myös tämä tarina. Vuoteen Saltkråkanilla mahtuu sekä iloa että  surua, mutta pienestä Nikkarilasta on tullut perheelle toinen koti, jonne he tahtovat palata uudelleen. Se vain uhkaa jäädä pelkäksi toiveeksi, sillä talo aiotaan ostaa, vaan kuinka käykään. Pampula ja Pelle pelastavat tilanteen, kun isä Melkerson juoksee epätoivoisena pitkin Norrtäljen katuja.


Ilon Vikland on kuvittanut  tämän painoksen upein kuvin, jotka tuo mieleen kirjasta tehdyn tv-sarjan. En voi olla miettimättä, onko kuvitus ollut ennen tv-sarjaa, vai onko kuvitus tehty tv-sarjan näyttelijöiden mukaan. Kallistun hieman jälkimmäiseen, sillä niin näköisiä kuvitukset ovat - varsinkin Pampula.






Tämä on kaiken kaikkiaan ihana hyvän mielen kirja ja tv-sarja, jonka Lindren on käsikirjoittanut ja Olle Hellbom ohjannut on erittäin hyvin onnistunut filmatisointi.

Suomi-bongaus:
 "- Onko rannassa pitkälti matalaa?"  kysyi Krister. - On, voit kävellä vaikka Suomeen saakka, Johan sanoi virnistäen."

----
Saariston lapsista on lukenut myös Hurja Hassu Lukija, jonka mielestä Saariston lasten luona vierailtua  maailma on astetta parempi paikka. Marika Oksan hyllyllä pitää kirjan elämäniloa pulppuilevasta idyllistä, ja Jonna, joka kuunteli teoksen äänikirjana, piti nasevasta Pampulasta ja teoksen huumorista.

---
EDIT: Tällä mukana Pieni Helmet 2019 lukuhaasteessa kohta 19 ihmisen ja  eläimen suhteesta kertova kirja. Pampulalla on  Laivuri, Pelle rakastaa eläimiä ja kokee menetyksen kanin suhteen, mutta saa sitten koiranpennun. Stinalla on lammas ja lisäksi merkittävässä roolissa on hylkeenpoikananen, joka on ensin Pampulalla, sitten Pellellä.

sekä Kirjoja ulapalta -haasteessa myös olen mukana.


tiistai 10. syyskuuta 2019

Hannu Mäkelä: - Varjo - Jean d'Arcin lyhyt, toveikas elämä!


Hannu Mäkelä
Varjo - Jeanne d'Arcin lyhyt, toiveikas elämä
Aviador, 2019
460 s.
Kansi: Satu Ketola




Hannu Mäkelän Varjo, romaani Jeanne d'Arcin elämästä oli minulle vuoden kiintoisimpia löytöjä. En vain tiedä, mitä tästä kirjasta nyt ajattelisin, kun olen sen lukenut. Mäkelän kertojanlahjat ovat toki vaikuuttavat, ja hän on paneutunut historiaan ja faktoihin. Itse hän jälkisanoissaan kuvaa teoksen syntyä seuraavasti:






"En halunnut kirjoittaa historiallista katsausta saati tutkimusta, joita maailmankielillä riittää tungokseksi asti, vaan vanhanaikaisen kertomuksen tai romaanintapaisen. Kuitenkin faktojen olisi myös siinä oltava oikein, mutta niin, että ne voisi sovittaa tarinan formaattiin. Myös minä-muoto oli jo aikaa sitten valikoitunut kerronnan tavaksi." Mäkelä kuvaa teosta faktoihin perustuvaksi fiktioksi, eli faktioksi.

Tarinan kertojaminä ei ole Jeanne,vaan hänen varjonsa. Orpopoika, Jean, joka on Jeannen kaksoisolento, hänen varjonsa, joka seuraa Jeannea sinne minne tämä meneekään. Lopulta tämä varjo sulautuu, samaistuu Jeanneen niin, että toista ei erota toista. Ja juuri tämä seikka on minulle se suurin hämmennyksen syy ja pahinta on, että hämmennys vain kasvaa loppua kohden. Kumpi lopulta kuoli roviolla - Jean vai Jeanne? Oliko Jeania olemassakaan muualla kuin Jeannen mielikuvissa.

Mäkelän Jeanne ei ole Twainin kuvaama Pyhimys, hän ei ole oikein sotasankarikaan, kuten Pullalla. Mäkeän teos on hyvin myyttispainotteinen, mutta samall.a hän kuvaa Jeannen hyvin inhimillisenä. Tämä myyttisyys on toinen seikka, mikä saa  minut hieman takajaloilleen. Hän sekoittaa tarinaan niin yksisarviset kuin aarnikotkatkin. En suoraan sanottuna ollut oikein tykästynyt tähän taruolentojen esiinmarsiin.

Kaikkein antoisinta oli lukea Liite Jeanne d-Arcin kahdet kasvot, jossa Hannu Mäkelä tekee selkoa aiheen historiatutkimuksestaan ja teoksista, joita aiheesta on kirjoitettu. Myös kuvaliite on upea lisä. Ymmärrän, että Mäkelän teos on vahvasti keskiaikakuvausta. Mäkelä avaa hienosti sitä aikakautta, jossa eletään. Silti Jeanne D-Arc itse jää vähän hämäräksi ,kasvottomaksi, kun kirja suurimmalti osin kuvaa Jeannen Varjoa. Mutta loppujen lopuksi, mitä voisimme tietää Jeannesta, nähdä hänestä - vain varjon häilähtävän.

Jeanne D'Arcista lukemistani kirjoista suosikkini on edelleenkin Mark Twain kirjoittama teos. Lukisin kyllä mielelläni lisää hänestä, mutta en ehkä taruolennoista.  Ei tämä huono lukukokemus ollut , ei ollenkaan, olipa vain hyvin hämmentävä.

Kiitos kustantajalle  arvostelukappaleesta


Kuva: Hannu Mäkelä: Varjo - Jeanne d'Arcin lyhyt, toiveikas elämä




Kuva: Hannu Mäkelä: Varjo - Jeanne d'Arcin lyhyt, toiveikas elämä

torstai 5. syyskuuta 2019

Dietrich Bonhoeffer: Kirjeitä vankilasta!

Dietrich Bonhoeffer
Kirjeitä vankilasta
Alkuteos: Widerstand und Ergebung
Suomentanut Kai Selinheimo ja Erkki Niinivaara
Suomen Lähetysseura, 1963
279 s.

Kierrätyslaatikosta bongattu kirja kiinnosti historiallisuuden ja teologisten pohdintojen vuoksi. Dietrich Bonhoeffer oli saksalainen teologi, joka vangittiin yhtenä osallisena Hitleriä vastaan suunnatusta attentaatista, josta hänet sitten tuomittiin kuolemaan. Olen aiemmin lukenut Bonhoefferin elämänkerran. Itselleni Bonhoeffer näyttäytyy hieman ristiriitaisena  persoonana, kristitty, jonka ajattelusta on vaikea päästä selville.

Kirjeitä vankilasta sisältää Bonhoefferin kirjeitä vanhemmilleen ja ystävälle. Ystävän nimeä ei mainita. Lisäksi muutamia kirjoitelmia ja runoja.

"Pahan suuret naamiaiset ovat temmanneet pyörteisiinsä kaikki siveelliset käsitteemme. Että paha esiintyy valkeuden hahmossa, hyvinä tekoina, historiallisena välttämättömyytenä sosiaalisena vanhurskautena, sen o perinteellisten siveellisten käsitteittemme maailmasta tulevalle suorastaan tyrmistyttävää;"

"Siviilirohkeus voi kasvaa esiin vain vapaan ihmisen vapaasta vastuuntunnosta."

"Aivan ihania olivat ruskoliljat niiden verhiöt avautuvat aamuisin hitaasti, kukkivat  vain yhden päivän seuraavana aamuna avautuu uusia ylihuomiseen mennessä ovat kaikki kukkineet."

"Kun on pakko niin kuin minun olla olemassa vain ajatuksissaan  silloin joutuu sen kiakkein typerimmän ajatuksen valtaan, että nimittäin ryhtyy kirjoittamaan hetkellisetkin ajatuksensa paperille!"

Olla olemassa vain ajatuksissaaan - onko kuvaavampaa ilmaisua totaaliselle yksinäisyydelle?

Bonhoeffer tunnetaan teologisesta armon käsitteestä: halpa ja kallis armo. Siihen littyen tämä armon ulottuvuus kolahti:

"Mennyt elämäni on tulvillaan Jumalan hyvyyttä ja syyllisyyteni yllä on Ristiinnaulitun annteeksiantava rakkaus."

Kirjeitä vankilasta on syvällistä elämän pohdintaa, joka ei kaikilta osin aukene helpolla, mutta joihin ajatuksiin ja pohdintoihin mielellään palaa uudemmankin kerran.

perjantai 30. elokuuta 2019

Usko Hurmerinta: Kultainen lipas!





Usko Hurmerinta
Kultainen lipas
WSOY, 1943
95 + 2 s. 

Vanha satukirja, jonka löysin kerran lapsuudenkotini ullakolta. Ryytyneet kannet eivät ole oikein innostavat, mutta toisaalta kiinnostus kaikkeen vanhaan herättää uteliaisuutta.

Kultainen lipas on erikoinen satu, jossa yhdistyy perinteinen sadunkerronta kansankertomuksiin ja todellisuuteen. No, ei ihan tositodellisuuteen, mutta kummallinen yhdistelmä tämä kuitenkin on. Minusta kaikkein kummallisinta on sadun ja kristinuskon yhdistelmä. Toisaalta puhutaan peikoista ja sinikeijuista, prinsensoista ja kauppiaista, Ja sitten sekaan heitetään vielä Jumala ja Luoja, mikä ei minusta oikein ole hyvä yhdistelmä. Satu olkoon satua  ja uskonasiat, vaikka jotkut pitävät niitäkin satuina, on asia erikseen. Toisaalta tässä voi olla jonkinlaista symboliikkaa ja allegoriaa  rivien välissä. Niin tai näin, niin puhdas allegoria tämä ei kuitenkaan ole. Enempi perinteinen satu, johon en kristillisiä elementtejä sulauttaisi..

Näin satu alkaa:

"Siniulappaisen järvven rantamalla oli kaksi talonpoikaistaloa kaksimaitten ympäröimänä. Täältä oli pitkä matka asutuille seuduille. Talot olivat pieniä ja vähävaraisia, joten niissä ei kannattanut pitää palkollisia vaan isäntäväkien oli suoritettava kaikki työt ja askareet itse. Parhaillaan oli toisen talon emäntä heittänyt saunankiukaalle häkälöylyt ja huutanut ukkonsa kylpemään. Toisen talon saunassa tapahtui jotakin aivan muuta: siellä odotettiin uuden ihmistaimen syntymistä. Tätä taloa mekin pidämme silmällä, sillä siinä on sadun alku."

Saunassa syntyy poikalapsi, josta taloon eksynyt Ukko Maankiertäjä ennustaa tulevan rikas ja perivän maan rikkaimman kauppamiehen omaisuuden. Tästä ennustuksesta ei tykkää ilkeä Vouti, joka on myös tullut taloon isäntänsä kanssa. Talonisäntä myy poikalapsen Voudille, joka vie tämän metsään ja ripustaa puunhaaraan metsän petojen syötäväksi.

Mutta kuinkas käy. Lopussa ilkeä Vouti saa ikävän lopun ja Antti Puunhaara saa oman onnensa.

Ei tämä ihan kehno satu ole, vaikka itse en olisi ihan sellaista loppua Voudille kirjoittanut. Tasrinaa vauhdittaa omintakeinen kuvitus, josta tässä näyte mustavalkokuvituksesta. Mustavalkokuvituksia täydentää muuttamat kokosivun värikuvat. Kuvituksen on tehnyt Hilkka Rosola.



sunnuntai 25. elokuuta 2019

Kirjankansibingon tulos!








Kirjakansibingo jäi  kolmeen bingoriviin. Neljäs bingorivi jäi uupumaan yhdestä kirjasta.Yritin tuota lomahaaveruutua, mutta aika loppui, mutta hyvä tulos tämäkin. Kiitos Marikalle Oksan hyllyltä kivasta kesähaasteesta.





 
 
Tässä vielä kannet, joilla otin osaa tähän haasteeseen.Kannet eivät ole mitenkään järjestyksessä, olen vain ne noukkinut suurin piirtein lukujärjestyksessä, mikä sekään ei ehkä pidä ihan paikkaansa.





 
 
 Bingorivit olivat: 
Unenomainen, numeroita, kaunis vaate, eksotiikka, raitoja.
Yö, nainen, matkalla, piirroskuva, kaunis vaate
Unenomainen, Mies, Matkalla, Ei kuvaa, huonekalu,

Lisäksi noukin ruudut: ruutuja, lempiväri, vähintään  5 väriä. jännitys
















Pollyanna
Kansikuva puuttuu,
koska kannessa ei ollut
kuvaa!



















































keskiviikko 21. elokuuta 2019

Rostampour & Amirizadeh: Vankina Iranissa!

Maryam Rostampour & Marziyeh Amirizadeh
With John Perry
Vankina Iranissa
Kuva ja Sana, 2014
Suomentanut Risto K. Träff
288 s.







"Palasin hammaslääkäristä kotiin, tyhjään taloon. Leukaperissäni jyskytti. Kun kaadoin vettä lasiin ottaakseni jotakin kipulääkettä, puhelin soi. Siellä oli sisareni Shirin. - Olenpa iloinen, että tavoitin sinut kotoa, hän sanoi huolestuneella äänellä. - Näin sinusta kamalaa unta viime yönä. Olit unessani kadonnut, ja ääni kertoi minulle, että olisi pimeässä ja hirveässä paikassa, jossa olisit peloissasi. Äkkiä taivas aukeni pääsi yllä ja sinut vedettiin hiuksista ylös kauniiseen ja vihreään maisemaan. Sitten ääni jatkoi: Tällaista on tapahtuva sisarellesi."

Näin aloittaa Maryam tarinansa siitä, kuinka hän, nuori kristitty nainen joutui valitsemaan ollako kristitty vai vapaa.

Vankina Iranissa kertoo Maryamin ja hänen ystävänsä Marziyehin tarinan. He ovat molemmat kristittyjä, jotka ovat pitäneet salaista kotikirkkoa Iranissa. Maassa, joka  on muslimivaltio ja jossa kääntyminen kristinuskoon tai sen julistaminen on kiellettyä.

Maryam ja Marzieh viedään pahamaineiseen Evinin vankilaan, jossa olot ovat kauhistuttavat, mutta nämä rohkeat naiset eivät lannistu vaan julistavat Kristusta myös vankilan pimeissä selleissä. Odottaessaan oikeudenkäyntiä kansainvälinen media kiinnostuu heistä aina Vatikaania myöten. Julkisuus saa aikaan sen, että Iranin valtaapitävät joutuvat miettimään uudemman kerran mitä tehdä Maryamille ja Marziehille. Teloittaako heidät vai vapauttaa?

Maryam ja Marziyeh kertovat tarinaansa vuorotellen omasta näkökulmastaan. En oikein tiedä, mitä sanoa tästä teoksesta. Minulla on hieman ristiriitainen olo kerronnallista seikoista johtuen. Toisaalta tarina on hieno, toisaalta jotkut pienet yksityskohdat kerronnassa saavat hieman mietteliäiksi. Jossain vaiheessa minua alkoilukiessa työläännyttää näkökulma, joka alkoi olla enempi kertojiin kohdistuva. Olisin toivonut, että näkökulma olisi enempi kohdistunut Jeesukseen ja Jumalan kunnia tullut paremmin esille. Toisaalta kerronassa tulee esille Iranin olot yleisemminkin ja naisten asema. Maryam ja Marziyeh esittelevät monia vankeja, jotka kuka mistäkin syystä tai syyttä ovat vankeuteen joutuneet. Kaikkien kohtalo ei ole yhtä hyvä kuin Maryamin ja Marziyehin. Ja kyllä tässä tuleekin esille  Jumalan teot ja ihmeet. Ja tämä puhuu myös siitä, kuinka nämä naiset eivät vaikeuksien ja vainonkaan keskellä luopuneet uskostaan.

perjantai 16. elokuuta 2019

Yllättävä tilastomuutos!

 
Ihan meni silmät ällistyksestä sikkaralleen, mitäs tämä nyt meinaa, kun on tuollainen piikki kävijä-/sivunkatselutilastoissa. Muutama kymmenen pomppasi hetkeksi 141:een. Aivan selittämätön juttu.

Mukavahan se on jos  blogissa vieraillaan, ja vielä mukavampaa, jos käydään toistekin, ei siinä mitään. Ihmettelempä kuitenkin, mikä tuon tilastollisen sysäyksen on aiheuttanut, kun en ole mitään tällä viikolla kirjoitellutkaan.

lauantai 10. elokuuta 2019

Jerry B. Jenkins:: Syöksy ihmissyöjälaaksoon!



Jerry B. Jenkins
Syöksy ihmissyöjälaaksoon
Alkuteos: Crash at Cannibal Valley
Suomentanut Mirja Sevn
Päivä Oy, 2009
157 s.


"Hän oli nähnyt enemmän kauhua ja murhetta kuin koskaan aikaisemmin koko elämänsä aikana. Siinä oli liikaa kestämistä, liikaa ajattelemista."

Jani on kuudesluokkalainen poika Alaskan Muklukista. Hänellä on vuotta nuorempi sisko Katja. Isä on lentäjä, joka on palaamassa sotilastehtävistä kotiin. Äidin on määrä hakea lapset koulusta ja yhdessä he menisivät isää vastaan lentokentälle. Jani on odottavalla mielellä. Mikä ihana päivä. Päivästä ei kuitenkaan tule ihana. Odottaessaan äitiä tulevaksi koululle tulee poliisipartio. Janin ja Katjan äiti on joutunut auto-onnettoimuuteen ja saanut surmansa.

Janilla oli kestämistä. Hän oli yksin keskellä villiä Indonesian viidakkoa, jonne isä oli lähtenyt lähetyslentäjäksi myytyään äidin kuoleman jälkeen lentämiseen liittyvän yrityksensä. Matkalla Yawsikoriin lentokoneeseen tulee kuitenkin jokin vika ja kone syöksyy kohden tuhoa.

- Hiljaa! Isä sanoi, ja hiljaista nyt olikin. Äänekkäiden moottorien sätkätys oli lakannut, eikä Jani kuullut enää muuta kuin korkealta alas liukumisen kuolonhiljaisuuden.

Lentokoneen lasti irtoaa kiinnikkeistään ja tömähtää seurassa olleen lähetystyöntekijän päälle kohtalokkaasti. Sisko Katja katoaa ennen kuin kone tekee lopullisen rysähdyksen.

Jani on todellakin kokenut enemmän kauhua ja murhetta kuin milloinkaan pienen elämänsä aikana. Hän on yksin säilynyt vahingoittumattomana. Lähetystyöntekijä on kuollut, isä loukkaantunut, Katja kadonnut.Kuinka hän selviäisi täältä. Kaiken lisäksi hän oli alueella, jota asutti villi braza-heimo, jossa saattoi vielä olla ihmissyöjiä.

Jani kokee itsensä nynnyksi. Koulussa, Alaskan Muklukissa hän ei pärjännyt seitsemäsluokkalaisille lumisodassa. Isä kutsui häntä nimellä Spitfire. Katja, joka on vuoden nuorempi on kiinnostunut radioista ja niiden toiminnasta. Hän tietää niistä miltei kaiken.


- Mitä sinä teet? Jani kysyi. - Lasken ulos radion antennijohtoa. Kuusitoista metriä johtoa, joka tulee ulos koneen takaosasta. - Mihin se on tarkoitettu? Jani kysyi. - Selitä sinä Katja. - Radion antennijohto laajentaa koneen radiosignaalikantamaa. Tyttö sanoi. - Varsinkin lennettäessä vuorilla. Se kelataan ulos, kun ollaan ylhäällä ja takaisin sisään, kun ollaan maassa. 

Radiolähettimestä tuleekin sitten pelastusrengas perheelle, sillä lopulta myös Katja löytyy hoipertelemasta vuorenrinteellä pää sekaisin. Mutta ennen kuin pelastajat saapuvat kohtaa Jani villit brazat.

Jenkinsin syöksy ihmissyöjälaaksoon on osa Lento seikkailuun -nimistä nuorten kirjasarjaa, joka kertoo lähetyslentäjien työtä eri puolilla maailmaa.  Paitsi seikkailua, tarinan teemana on usko Jumalaan, silloinkin, kun kaikki näyttää toivottomalta ja synkältä.

----
Tällä mukana Mennään metsään -lukuhaasteessa
Kirjankansibingo kohta yö.

 BINGO! Pystyrivi sinisin reunuksin

perjantai 9. elokuuta 2019

Joseph C. Lincoln: Kapteeni Warrenin holhokit!




Joseph C.Lincoln
Kapteeni Warrenin holhokit
Alkuperäisteos:
Suomentanut O.E.N.
Kustannusosakeyhtiö Kirja, 1922
279 s.

Aloitus:
"Ostable!" kiljaisi junanpalvelija raoittaen vaununovea ja huutaen simen tavallista kovemmin,ettei hänen äänensä hukkuisi eteenpäin kiitävän junan jyrinään ja ulkona raivoavan myrskyn ulvontaan; "Ostable!"

Lopetus:
Hän heilutti kättään tulijoille.
"Kyllä", vastasi Sylvester nopeasti. ›Mies, josta puhutte, on - Carnegie.›
"Juuri sama Tunnen samoin kuin hänkin - että tekisin suuren rikoksen, jos kuolisin rikkaana."

Mies, joka tunsi samoin kuin Carnegie
oli kapteeni Warren. Vanha merimies maaseudun rauhasta, joka oli junassa matkalla kotiin samaan aikaan, kun newyorkilainen asianajaja, joka sattumalta kuuli Warrenin matkakohteen ja kysyi, josko hän pääsisi samaa matkaa, kun myös hän oli matkalla Denboroon. Asianajaja, Herra Graves ei vielä tiennyt, että tämä hänen matkakumppaninsa oli se henkilö, joka hänen tuli löytää, mutta hän sai sen kyllä selville päästyään perille.

Tarinan juoni:

Kapteeni Warren saa kuulla, että hänen liikemiesveljensä on kuollut ja testamentissaan määrännyt hänet lastensa Carolinen ja Stephenin holhoojiksi sekä pitämään huolta heidän varoistaan, kunnes he täyttäisivät kaksikymmentäyksi vuotta. Caroline oli nyt  yhdeksäntoista ja Stephen vuoden pari nuorempi.

Kapteeni Warren ei voinut ymmärtää, miksi veli, jota hän ei ollut tavannut kahdeksaantoista vuoteen teki näin. Veljeksillä ei ollut paljon yhteistä. Kapteeni Warren oli rehti  merimies, hänen veljensä, no vähemmän rehti keinottelija, mutta jota hänen tyttärensä Caroline palvoi.

Kapteeni Warren lähtee New Yorkiin tekemään tuttavuutta lasten kanssa ja päättääkseen ryhtyäkö holhoojaksi. Lapset Caroline ja Stephen eivät oikein ihastu maalaissetäänsä, joka eroaa tyystin hienostopiireistä. Lasten "hyvänä ystävänä" touhuaa myös rouva Corcoran  Dunn poikansa Malcolmin kanssa.

Lisäksi tarinan kulkuun vaikuttaa myös nuori lehtimies Jim  Pearson, joka kirjoittaa merimiestarinaa ja asuu pienessä täysihoitolassa.

Kapteeni Warrenin holhokit on ihan mukava viihderomaani, jossa on sekä juonittelua että rakkautta. Huumoristinen, hieman ironinenkin ote kerronnassa, jossa korostuu aitous ja lämpö hieman viileämpiä tunteita vasten puhumattakaan 'maalaishiiri ja kaupunkilaishiiri' -astelmasta, paitsi, että tässä teoksessa ei olla hiiriä millään puolin.

Olen aiemmin lukenut saman kirjoittajan teoksen Viisas Mary, johon verrattuna tämä teos vaikuttaa hieman tasapainoisemmalta. Ei yhtään hullumpi ja kyllä tämän parissa viihtyi.

Mikä kuitenkin kummastutti:

Teksti ei vanhahtavuudessaan ollut liian vanhanaikaista, mutta oudolta kuulosti, kun autosta käytettiin jatkuvasti muotoa autto.

Tekstinäyte:

"Äitikö, sir? En - en oikein ymmärrä, mitä tarkoitatte, sir."
"Mutta minä ymmärrän. Poika ei osaa tehdä laskelmia, vaikka hän luulee niin, mutta äiti osaa. Äiti on ohjaksissa ja tietää kyllä miten niitä on hoideltava. Ja me saamme nostella koipiamme tavallisen tiheää, amiraali, ellemme halua joutua tuon valjakon tielle! Painapas se mieleen!"
Hän meni huoneeseensa, ja ällistynyt hovimestari palasi keittiöön, jossa hän selitti kaikille, että vanha herra oli tavallista enemmän päästään sekaisin.
"Olenpa melkein varma, että hän kuvittelee olevansa hevonen", sanoi Edwards.


Kirjankansibingo kohta huonekalu.Paitsi sänkyä, kirjan kansikuvassa näkyy myös pöytä ja ilmeisesti myös kukkateline.


BINGO (vihreä vinorivi)

maanantai 5. elokuuta 2019

Tom Hill: Davy Crockett!


Tom Hill
Davy Crockett
Alkuteos samanniminne
Suomentanut L. Järvinen
WSOY
1957
85 + 1 s.

Davy Crockett on yhdysvaltalainen historian hahmo, joka on saanut legendamaisia piirteitä. Tämä kirja Davy Crockett on tyypillinen seikkailullinen poikakirja. Kuinka paljon tarinassa on totta ja kuinka paljon väritystä, en osaa sanoa. Ehkä enemmän väritystä kuin totta.

Eletään vuotta 1796. Davy täyttää kymmenen vuotta ja saa ensimmäisen kunnon pyssyn. Tosin hänellä on jonkinlainen pyssy ollut jo tätä ennen ja isänsä on opettanut häntä ampumaan jo 4-vuotiaana, jolloin hän oli ampunut ensimmäisen karhunsa. Davyllä on suuren perheen lapsi. Perheellä on uudisasutus Cove-järven rannalla. Ympäristö vilisee intiaaneja. Heidän kanssaan on tultu tähän asti toimeen, vaikka Yhdysvaltain itsenäisyyssota on tuonut muutoksia, kun eri osapuolet ovat värvänneet eri heimoja kukin puolelleen ja jotkut heimot ovat siinä välissä taistelleet omia taistelujaan.

Davy rakastaa metsässä kulkemista, harjoittelee hiipimistä ja erätaitoja. Täytettyään kymmenen hän lähtee uuden pyssynsä kanssa metsälle ja joutuu seikkailuun. Hän joutuu pakenemaan karhua, joka yllätten osuu hänen tielleen, kunnes karhu saa osuman kahdesta nuolesta. Kuka ampui karhun? Paikalle ilmestyy arpikasvoinen intiaani Punainen Susi, joka väittää, että hän ampui karhun. Paikalle saapuneet muut intiaanit taas sanoivat, että ei, se ei ollut Punainen Susi. Sitten paikalle saapuu nuori intiaanipoika Vata, joka osottautuu karhun kaatajaksi. Vata käskee toiset poistumaan ja pelastaa näin Davyn. Vatasta ja Davysta tulee ystävät. Davy saa myös intiaaninimen Valkoinen Orava.

Vata poistuu, mutta Davyn seikkailu jatkuu, sillä intiaaniheimot ja erityisesti Punainen Susi värvää joukkoja karkoittamaan valkoiset. Crocketit, jotka ovat juuri rakentaanet uuden myllyn joutuvat pakenemaan ja muuttamaan, mihin vaikuttaa myös joen tulviminen.

Mutta muuttokaan ei tuo rauhaa Punaiselta Sudelta.

Tämä on siis tyypillinen poikakirja, intiaaniseikkailu, jonka suomennetut intiaaniheimojen nimet tosin saavat minut vähän mietteliääksi ja hymyilemään. Kirjasssa puhutaan tŝerokeeseistä ja kriikeistä ja mohookeista. Kriikit on helppo yhdistää cree-heimoon ja mohookit mohawkeihin, mutta tŝerokeeseja mietin, puhutaanko tässä cherokee-heimosta vai sittenkin irokeeseista. Päädyn jälkimmäiseen. Mikä minua myös hymyilyttää on intiaaniasumusten (telttojen) vertaaminen kukkiin (näyttivät aukiolla kuin kukilta). Myös tämä preeria- ja metsäintiaanien asumusten yhteensulautuminen saa mietteliääksi detaljien suhteen.

P ikkupoikien seikkailumieltä ja intiaanileikkeihin innostavaa kirjallisuutta, jossa on ehkä jonkin.lainen historiallinen viitekehys. Ainakin tämä teksiote tuo mieleeni lukemani David Brainerdin lähetysstyön intiaanien parissa, jos en tiedä viitataanko tässä häneen.



"Kerran tuli eräs valkea mies yksin meidän leiriimme. Hän ei pelännyt meitä eikä meidän sotilaitamme ja hän sanoi olevansa tautien parantaja. Hän kertoi teidän Jumalastanne - suuresta hengestä - ja selitti meille, että oli väärin surmata ketään, olipa tämä valkoinen mies tai vihollinen. Hän kertoi teidän Jumalanne sanoavan, ettei pidä tappaa toisia ja että voisi kerrankin koettaa pelastaa toisen ihmisen hengen, saa kokea suuren ilon, jonka teidän Jumalanne antaa.
- Ja entä sitten? Davy kysyi kiinnostuneena.
- Sinä olit ensimmäinen jonka tapasin sen jälkeen kun olin kuunnellut häntä - ja minä tahdoin ainakin kerran kokea sen suuren ilon, josta valkoinen mies oli puhunut. - Saitko kokea sen? - Davyn tummansiniset silmätt katsoivat kiihkeästi Vatan kauniisiin kasvoihin. - Kyllä, valkoinen veli. Minulla oli tunne, jollaista en koskaan aikaisemmin ole tuntenut - minusta tuntui kuin olisin leijaillut taivaanrannassa ja kuin itse villi Punainen Susikin olisi ollut vain vaaraton koira. Ja sinä seisoit siinä niin pelottomana ... "



Kerronnallisesti ei erityisen innoitavaa, mutta ei nyt ihan lukuhaluja latistavaakaan.  Kyllä tämän luki ihan sukkelasti. Millaisen kuvan tämä antaa Amerikan alkuperäisväestön ja valkoisten siirtolaisten väleistä, niin sankareita kai on kummallakin puolella, mutta roistoja tässä tarinassa näyttää olevan vain intiaanien puolella.

Jos vertaisin tätä teosta johonkin toiseen teokseen, niin mieleen tulee Marie Louise Fisherin Delia-trilogia, jossa Delia-tyttö karkaa kotoa, matkaa salamatkustajana laivassa Saksasta Yhdysvaltoihin, joutuu matkalla Länteen intiaanien vangiksi ja ystävystyy intiaanipojan kanssa.Delia-tarinassa on paljon enemmän kerronnallisia aspekteja. Delia-kirjat onkin ollut pitkään uusintalukumielessä.

---
Tällä mukana Mennään metsään -lukuhaasteessani. Tämän kirjan miljöö on hyvin metsäpainotteinen.
Kirjankansibingossa kohta mies. Kirjan kannessa tosin Davy on nuori poika, mutta aito miehenalku kuitenkin.




sunnuntai 4. elokuuta 2019

Sergei Voronin: Kaksi elämää!

Sergei Voronin
Kaksi elämää
Alkuteos: две жизни (dve zhizni)
Suomentanut Vuokko Ahveninen
Kustannusliike Edistys
342 + 2 s.


Päiväkirjamuotoon kirjoitettu kaunokirjallinen teos, joka kertoo nuoren miehen matkasta Tundralle junaradan suuntaa kartoittavan ryhmän mukana. Ajallisesti tarina alkaa vuoden 1937 huhtikuusta ja päättyy helmikuuhun 1938. Johdanto ja loppuyhteenveto, jotka ovat osa itse kerrontaa sijoittuvat  ajallisesti toisen maailmansodan jälkeiseen aikaan, teoksessa tosin puhutaan suuresta isänmaallisesta sodasta. Kirja on siis kerrottu ikään kuin se olisi todellinen kuvaus aidosta elämästä ja tutkimusmatkasta. Päiväkirjanpitäjän nimi ja kirjailijan nimi vain on eri, mikä saa miettimään, josko teos kuitenkin olisi puhtaasti fiktiivinen.

"He olivat tutkijoita. Olen kuullut heistä paljon veljeltäni, rautatieinsinööriltä. Tutkijat ovat uskaliaita eivätkä pelkää mitään. He uhmaavat pakkasta ja kaatosateita, nälkää ja vilua. Kaupunki väsyttää heitä. Se on ahdas tämänluonteisille ihmisille. Tutkijat kaipaavat Pohjoisnavalle! Tundralle! Kolymalle! Siellä on avaruutta. Siellä on todellista elämää."

Tarinan minä-kertoja on Aleksei Pavlovits, jota kutsutaan myös nimellä Korenkov. Tasja kutsuu myös Aljosaksi. Nämä tiedot ovat hajallaan siellä ja täällä ja lukijalla onkin välillä miettimistä, kuka on äänessä, kenestä puhutaan, kun välillä puhutaan nimellä ja toisella kertaa taas toisella nimellä.

Nimiä, joita tarinassa vilisee:

Sosnin
Konstantin Semjonovits
Zyrjanov
Nikolai Nikolajevits
Grigori Fomits
Kostomarov
Mozgalevski
Timofei Nikolajevvtis Zatseptsik
Pugatsov
Oleg Aleksandrovits
Kiril Vladimirovits
Misa (vankityövoimaa)
Basil (vankityövoimaa)
Luikki (vankityövoimaa)
Junkkari  (vankityövoimaa)
Kolja Nikolajevits
Pokotilov
Bazenov
Gradov
Tasja
Irina

Nimiä on tarinassa enemmän kuin ihmisiä, sillä kuten sanottua, jotkut nimet kuuluvat samalle henkilölle. Evenki Pokenov edustaa Tundran alkuperäiskansaa.

Kerronta on mukavan kuvailevaa, välillä viipyilevää. Luonnonolosuhteet tulee hienosti esille.

"Tuhansien kilometrien laajuinen iänikuinen taiga, kuuro murheella ja itara ilolle. Sen terävähuippuiset vuoret kohoavat korkealle kasvaen mahtavaa metsää, joka kiipeää avaraan sinitaivaaseen. Vaikeakulkuiset joet ovat nopeavirtaisia, somasti sorapohjaisia, rytöisiä veden huuhtomista puista, vesipyörteisiä - kohtalo varjelkoon niihin joutumasta - äyräiden yli tulvivia, jolloin lehtikuuset seisovat puolirunkoon vedessä, hiekkasärkät ovat joen pohjaa ja joki leveänä sameana vyörynä synnyttää kurimuksia, kulkien yhä syvemmälle korpeen."

Dialogia on mukavasti ja vaihtelevasti. Välillä käydään myös keskustelua runoista. "Älkää keskeyttäkö, runon ajatuskatoaa, sanoin." Alesei yrittää tuoda esiin Majakovskin runoa Sergei Jeseninille. 'Näen - käsi haavoin, haparoiden omain luiden nyytin nostaa keinuttain" Mozalevski ei tajua runons säkeistä mitään, hänestä ne on sekavia (olen Mozalevskin kanssa vähän samaa mieltä, sanoista on vaikea saada tolkkua). Mozalevskin mielestä Puskin voittaa Majakovskin selkeydessä:  'Oi talvi.. Rekeen riemuellen ens' kerran talonpoika käy, ja hepo lunta vainuellen..' Väittely runoista päättyy naurunpurskahduksiin.


Retkikunnassa on siis kaksi naista: Irina ja Tasja. Kertoja Aleksei katselee kaihoten Irinaa. Irinaa katsoo myös Lykov ja Irina katsoo Lykovia, kunnes on hukkua. Irina odottaa että Lykov pelastaisi hänet, mutta tämä on pelkuri. Irinan pelastaakin Kostomarov. Hänen ja Irinan välille syntyy suhde, mikä saa traagisen lopun, kun  Kostomarov passitetaan kotiin. Irina ei voi unohtaa miestä ja näkee hänet taivaltaessaan suruissaan ympäri tundraa, kolmentoistatuhannen kilometrin päässä miehestä."Jos katsoo hyvin tarkkaavasti, näkee hänet." Sanoo kuolemansairas Irina Alekseille. Teos  on kaukana Montgomeryn Runtotyttö trilogian teemoista ja tyylistä, mutta tämä lyhyt kuvaus ja hetki tuo mieleen Emilian ja Teddyn. Irina kuolee verenmyrkytykseen jalkaan saadusta hankaumasta. Aleksei suree,vaikka onkin löytänyt rakkauden Tasjan rinnalla.

Naisen asema:
  "Rehellisesti sanoen en tiee mielläni työtä naisten kanssa, Kostomarov sanoi Mozkalevskille katsellen Irinan teltalle päin. - Pidän välttämättömänä pahana sitä, että ryhmässämme on kaksi hametta. Niinhän se on, että kun tyttölapset lukevat geologeiksi, pitäneen heidän todennäköisesti päästä myös tutkimusretkille. Siinä tapaus kun naisemansipaatio on asialle vahingoksi. Olen täysin Belinskin kannalla, laajentaisin vain hänen jyrkkää mielipidettään naisten elämäntehtävästä. Paitsi kirjallisuuden kieltäisin heiltä myös tutkimustyön. Loppujen lopuksi naispuolinen tutkija perheellistyy ja jää kotiin. En ole vielä milloinkaan tavannut vanhoja naisia tutkimustyössä."


Löysin tämän kirjan kierrätyslaatikosta ja kiinnostuin teoksesta Taigalle ja Tundralle sijoittuvana teoksena. Paikannimiä, joita mainitaan ovat muun muassa: Amur, Baigantai, Iberg, Elgun. Tutkimusretkikunta siis kartoittaa junaradan suuntaa Meun-joen suun ja Baigantain välisessä maastossa. Tässä suuntakartoiuksesta tulee erimielisyyttä Gradowin ja Lavrovin välillä. Lavrov pitää vuorenrinnettä sopivana suuntana,kun taas Gradow on Joen oikeanpuoleisen suunnan edustaja. Lavrov joutuu lopulta lähtemään ja vaikka rataosuuden kartoitus on saatu loppuun sanoo Gradow, että se hyltään ja tutkitaan joen oikeaa puolta. Lopulta tulee sota väliin ja Lavrov saa kuitenkin viimeisen sanan. Rata valmistuu vuorenrinteeseen.

En tiedä, mistä kirjan nimi juontuu. Kirja edustaa kuitenkin neuvostoliiton aikuista kommunistista ja ateistista näkemystä elämästä.Vankityövoimaa käytetään apuna. Tässä teoksessa on kuitenkin rivien välissä ihan hienoja, ajatuksia herättäviä mietteitä. Aleksei on teoksen alussa oppimaton kouluttamaton nuori mies, joka on saanut suosituksen veljeltään nuoremmaksi teknikoksi. Koko matkan tundralle Aleksei pelkää paljastumista ja kun totuus tulee lopulta ilmi on hänet palkannut henkilö koko ajan tiennyt, ettei Aleksei ole mikään teknikko, mutta on työtä pelkäämätön ja ahkera mies. Aleksei kasvaa vuoden aikana ja kehittyy. Hänestä paljastuu myös tinkimätön oikeudenpuolustaja. Aleksein päiväkirjaotteiden väliin mahtuu myös rikostarina, joka jää hieman epäselväksi, joskin tämän Aleksein löytämän käsikirjoituksen langanpäitä yritetään solmia yhteen.Olisi jännä katsoa, miten ja millaisia ajatuksia uusintaluku joitakin hetkiä aikoja myöhemmin minussa herättäisi.

Vielä yksi vahva anekdootti tähän loppuun.

"Perhe on valtion perusta, kuten tiedätte, eikä meillä ole oikeutta profanoida sitä. "


lauantai 3. elokuuta 2019

Naisten aakkoset - Ö!

Naisten aakkosia on keräilty Tarukirjan vanavedessä ja vihdoin viimein minäkin olen päässyt suomalaisten aakkosten viimeiseen kirjaimeen, joka on:
Kirjain onkin tavallista hankalampi, mutta aikani salapoliisintyötä tehtyäni löytyi jotain vastauksia tuttuihin kysymyksiin.

 Kuka on suosikkikirjailijasi?



Aino Öljymäki on kirjoittanut joitain lastenkirjoja, joihin olisi kiva tutustua. Siitä suosikkisuudesta en osaa sanoa.

Kuka nainen, joltain muulta kulttuurin alalta on suosikkejasi?

Kuvataiteilija Ewa Östergren on kuvittanut joitain kiinnostavia kirjoja, muun muassa tämän Edith Unnerstadin Kesäsaaren kissat. Kissat ovat niin suloisia ja lystikkäitä eläimiä, niin mukava olisi nytkin sellaista pientä karvakerää hyväillä.

Käsitelty kuva


Vaihtoehtoiset kysymykset (myös muut alueet kuin kulttuuri käyvät)

a) Kehen kulttuurin edustajaan haluaist tutustua paremmin
Kuvataiteilija Veronica Östermanin maalausten pehmeisiin ja kauniisiin värisävyihin olisi kiintoisaa  tutustua ja ehkä kosketellakin.

b) Kenet suosikkisi haluaisit nostaa esille?

Eipä nyt etsinnöistä ja pähkäilyistä huolimatta tule ketään ö-alkuista naishahmoa mieleen.

--
Nyt on sitten naistenaakkoset purkissa ja purkin kansi pistetään kiinni. Johan näiden kanssa on pakerrettukin.

torstai 1. elokuuta 2019

Suuri tyttökirja-arvonta! Suoritetaan arvonta!

Kirjahyllyjä järjestäessäni oli pakko tehdä valintoja uusien kirjojen tieltä ja päätin järjestää tyttökirja-arvonnan. Voit ottaa osaa arvontaan seuraavasti.

1. Jätä kommentti tähän postaukseen ja kerro selkeästi, minkä kirjan / kirjapaketin arvonnassa haluat olla mukana.  Voit halutessasi ottaa osaa kaikkiiin seitsemään arvontaan. Nimettömiä kommentteja ei hyväksytä ja roskapostiksi tulkittavat kommentit poistetaan. Kommenteista tulee jotain kautta tulla ilmi linkki/yhteystieto, mistä sinut tavoittaa voiton osuessa kohdallesi.

2. Voit myös ottaa yhteyttä vasemman palkin yhteydenottolomakkeella jolloin viesti tulee suoraan sähköpostiini.

Osanottoaikaa on heinäkuun loppuun.


EDIT: Arvonta suoritettu.
Arvonta suoritettiin seuraavasti:
- Kukin paketti arvottiin erikseen
- Arvonnassa mukana olleiden nimet kirjattiin lapuille
- Laput suljettiin tyhjään karamellipurkkiin
- purkki suljettiin ja ravisteltiin pään yläpuolella
- Nostettiin yksi lappu näkemättä purkkiin

Suoritettiin viisi arvontaa. Numeroita kuusi ja seitsemän ei tarvinnut arpoa, koska kiinnostuneita näihin kirjoihin oli vain yksi.

Arvonnan tulos:



1. Tyttökirjapaketti

Sisältää kolme tyttökirjaa:
 Kaija Väänänen: Me villamyssymissit ja Leena ja hänen luokkansa,  
Mollie Faustman: Raijan Päiväkirja.

Arvonnassa mukana:
1.Sara Villaemilia 
2. Johanna
3. Anniina
4. Nenna

Onni suosi Johannaa Pidä kirjasta kiinni -blogista

2. 
Kaksi Vihreän kirjaston kirjaa:
 Åke Holmbergin Itsepäinen Grit ja Marika Stiernstedtin Ullabella.


Arvonnassa mukana:
1.Sara Villaemilia 
2. Johanna
3. Anniina
4. Nenna

Onni suosi Johannaa Pidä kirjasta kiinni  -blogista


3.
Marie-Louise Fisherin Itsepäinen Isabella, Gummerus-Carlsenin, vuoden 1991 painos.

Arvonnassa mukana:
1. Johanna
2. Nenna

Onni suosi Nennaa


4.
Rauha S. Virtanen: Kiurut laulavat


Arvonnassa mukana:
1.Sara Villaemilia 
2.Johanna
3. Kirjarakkautta
4. Nenna

Onni suosi  Kirjarakkautta-blogin pitäjää


5.
Anni Swanin Pikku pappilassa, vuodelta 1922



Arvonnassa mukana:
1.Sara Villaemilia 
2 Johanna
3. Kirjarakkautta
4. Anniina
5. Nenna

Onni suosi Johannaa Pidä kirjasta kiinni -blogista

6. 
H.J.Kaeser: Orjien enkeli. 
Harriet Beecher-Stowen elämästä ja Setä Tuomon Tupa -teoksesta kertova kirja.

Arvonnassa mukana:
1. Nenna

Ei arvontaa. Kirja lähtee Nennalle

7.
Jeri Ferris: Native American doctor. The story of Susan LaFlesche Picotte
Englanninkielinen .

Arvonnassa mukana:
1. Nenna

Ei arvontaa. Kirja lähtee Nennalle.

Kiitos kaikille mukana olleille ja kiinnostuneille. Otan yhteyttä voittajiin ja sovin postituksesta. Seuratkaa tilannetta. Uutta arvontaa on suunnitteilla, kunhan sopiva aika järjestyy. Hyvää lukukesän jatkoa.

Tähän loppuun vielä kuva arvontarasiasta ja -lipuista. Niistä näkee, että arvonnasta kiinnostuneita oli viisi henkilöä, sekä sen, että kukin oli niin monessa arvonnassa kuin oli ilmoittanut olevansa.


 

lauantai 27. heinäkuuta 2019

Rony Smolar: Elämäni kahdeksas päivä! Mayer Franckin selviytymistarina.






Rony Smolar
Elämäni kahdeksas päivä
Mayer Franckin selviytymistarina
Aikamedia, 2018
187 s.



"Minä, Mayer Franck, olen kulkenut helvetin portista ja nähnyt irti pääseen hulluuden. Olen kohdannut kauhutekohin kyenneitä ihmishahmoisia hirviöitä, kun ihminen oli muuttunut ihmiselle saalistavaksi sudeksi." 

Näin avaa Mayer Franck tarinansa lähtökohdan lukijalle. Mayer Franckin, puolalaisen juutalaispojan tarinan ohella kulkee Rony Smolarin historiallinen katsaus ja taustoitus niin juutalaisten historiaan kuin natsiaikaan ja keskitysleireihin. Mayer Franck eli pitkään suljetussa puolalaisessa getossa, kunnes joutui kuljetetuksi Aushwitchiin. Sodan syttyessä 1939 hän oli 11-vuotias. 

Typografisesti Mayer Franckin kerronta (ja eräät muut lähdeviittaukset) on painettu erilaisella fontilla kuin Smolarin teksti. Kirjan lopussa on luettelo lähdekirjallisuudesta.

Teos on samanaikaisesti tietokirja ja muistelma/todistajanlausunto. Mikä minua eniten puhuttaa on suomalaisten osuus ja merkitys tuon ajan tilanteeseen.Esim. Elina Suomisen teos  Kuolemanlaiva S/S Hohenhörn: Juutalaispakolaisten kohtalo Suomessa. Teos kiinnostaisi, vaikka sanotaan ja luulen sen olevan tottakin, että tieto lisää tuskaa. Tuska voi olla myös estämässä tämänkaltaisen tilanteen toistumisen. Joskus mietin, miten minä olisin toiminut tuolloin, tuollaisissa oloissa?

--

Kirjojen kuisketta -blogin Anneli on myös lukenut ja kirjoittanut teoksesta.

--
Kirjankansibingo kohta unenomainen. Tämä kansi edustaa lähinnä painajaisunta. BINGO!

keskiviikko 24. heinäkuuta 2019

Naistenviikko 2019 kooste!



Tuijatan kulttuuripohdintoja -blogissaan julkaisema Naistenviikko-lukuhaaste on jo useamapan vuonna ollut kiintoisimpia lukuhaasteita, joihin on ollut mukava tarttua. Kiitos Tuijata. Tänä vuonna kasasin naistenviikkohaasteeseen kirjat hyllystäni jo ajoissa,ainoastaan Olgan-päivän kirjan hankintan jäi viime metreille, kun ei hyllystäni sopivaa kirjaa löytynyt. Kirjasto olisi ollut hyvä ratkaisu, jos olisi ollut mahdollista sellaiseen päästä, sellaista ei nyt vain ollut tähän hätään lähistöllä. No, kirja löytyi onneksi joka päivälle.

Lukutahti oli sen verran kiivas, että täytyi katsoa kirjat sen mukaan,että ehtii ne päivässä lukea. Tosin aloitin lukemisen jo edellisenä päivänä.

Tämän vuoden kirjat koostuivat lasten- ja nuortenkirjoista, joissa naisteemakin tuli esille, enemmän ja vähemmän.


Naiset olivat ehkä sivuroolissa, mutta tärkeitä taustavaikuttajia. 


Naishahmoja moneen lähtöön. Hyviä, työteliäitä, omanarvontuntoisia. Ei nimi naistakaan pahenna, jos ei nainen nimeä. Sananlaskua voidaan soveltaa näinkin ja tähän teokseen.


Pienen naisenalun elämää.



Naiseus alkaa pienestä, joskus tuntuu, että vähän liian aikaisin pyritään aikuisen kenkiin, kun tyttönäkin olisi vielä hyvä olla.


Tämän kirjan naishahmot olivat kaikkein erikoisimpia lajissaan ja saituudessaan. Tyttölapset Armi ja Ella edustavat hekin kahta erilaista naisenalkua. Armi oli kirjatoukka, halusi tulla agronomiksi. Pyrki siis eteenpäin elämässä.Oli ehkä ulkomuodoltaan väritön ja arka, mutta kasvoi kesän aikana rohkeammaksi. Omasi viisaan ja ajattelevaisen mielenlaadun. Ella taas oli poikatyttö, joka ei antanut poikien hypellä ylitseen. 


Tyyne Pyrhönen: Yllätysten kesä! Naistenviikko 2019 seitsemäs kirja!


Tyyne Pyrhönen
Yllätysten kesä
Valistus, 1965
260 s.


Alkulause: "Keskikaupungilta, korkeitten tötterötalojen väliseltä aukeamalta huristavat linjurit kohti maaseutua."

Kaupungin laidalla, laitakaupungilla istuu kaksi lasta ojanpenkereellä. Aarne on poliisin poika ja kaivaa kastematoja tervankatkuiseen peltipurkkiin. Armi, hänen toverinsa yrittää puhua pojalle järkeä opiskelujen tärkeydestä, johon Aarne toteaa:

- Naiset sitten osaavat jankuttaa! - Seisoo nurmella leuka itsepäisen pitkänä - mokoma! 

Aarnen ja Armin toveruus on kuitenkin vahva, vaikka Aarne pitääkin Armia vain "hoopona tyttönä". Aarne kehoittaa Armia ottamaan hänen taskustaan Poliisisanomat. Siinä on hämärä kuva huijarimiehestä ja Aarne kysyy huomaako Armi kuvassa mitään erityistuntomerkkejä. Eipä siinä juuri näy. Tavallisen näköinen mies. Kalju kylläkin.

Armi on orpo. Asuu äidin puoleisen tädin luona. Sitten tulee yllätys: Armin sotavankeudessä Venäjällä kuollut isä palaakin elävänä. Miehen paperit tutkitaan ja todetaan oikeiksi ihan Aarnen poliisi-isän toimesta. Armi lähtee uuden isänsä kanssa uusien sukulaistensa luokse. Kahden tädin luokse, jotka asuvat jossain saaressa, jonne kyllä on rakenteilla siltakin. Tädit, Viinikaisen Tilda ja Tiina ovat jo iäkkäitä. Tilda on äkeä tahtonainen, Tiina puolestaan sokea, ja helläsydämisempi. Talo jossa he asuvat on vinksallaan vähän joka suuntaan. Tilda ja Tiina ovat nimittäin rikkaita, mutta saitoja, hyvin saitoja. Ei rahoja turhan päiten tuhlata. Heillä on veli Amerikassa, Armi isoisä, joka on aikoinaan sukuriitojen takia lähtenyt rapakon taakse ja sanonut, ettei enää taloon jalallaan astu. Tämä Jussi on tahtonut aikoinaan pistää taloa kuntoon ja rakentaa tulevaisuutta, mutta Tilda ei ole ollut suostuvainen sellaiseen tuhlaukseen.

Uudessa paikassa Armin isä asettuu taloksi vanhaan torppaan, Armi saa nukkua tätien kanssa tuvassa. Paitsi lehmiä talossa on mustia kissoja ihan vilisemällä.

Uudella seudulla Armi saa ystävän Ellasta joka myös on orpo. Ella on enempi poikatyttö, joka ei anna poikien sanella, mitä tyttöjen sopii tehdä tai ajatella.

Armi isä Viinikaisen Yrjö alkaa tehdä töitä tätien komennossa, mutta pian tädit alkavat olla hänen komennossaan. Armia kuolleista herännyt isä alkaa vähin erin epäilyttää. Hän laittaa hätäviestin Aarnelle: "Olen kuumeessa". Siitä lapset ovat sopineet ennen eroa. Aarne tulee myös paikkakunnalle. Muitakin kummastusta herättäviä tyyppejä lähiseudulla majailee. Tapahtuu kaikenlaista hämärää. Tiina-tädin rahat varastetaan ja Armi saa syyt päälleen. Tilda-täti kaatuu silta-arkkuun ja joutuu sairaalaan. Huusholli jää sokean Tiina-tädin vastuulle. Tiina-tädin sydänlääkkeet vaihtuvat erilaisiin pillereihin. Armia alkaa tilanne pelottaa enemmän. Sitten syttyy tulipalo, mutta nyt on jo Aarne isäkin kutsuttu paikkakunnalle selvittämään asioita.

Yllätysten kesä on yllättävän hauska nuortenkirja. Kerronta on mehevän juurevaa ja ryydikästä. Tosin juonessa on ennalta-arvattavuutta, mutta ei se lukunautintoa pilaa, sen verran hauskasti tämä tarina on kerrottu. Kertojanääni on kaikkitietävä ulkopuolinen ja dialogia on mukavasti. Kieli on kutkuttavan reipasta ja omintakeista. Tarina sijoittuu sodanjälkeisin vuosiin, maaseutuyhteisöön ja vanhojen tapojen kuvaus on mielenkiintoista. Myös sääilmiöiden kuvaus on kiintoisaa. Minua ainakin kiinnostaisi kovasti tietää, mikä harso auringossa näkyy helteellä?

"Aurinko oli kuin hunnutettu nainenkuumuuskehä kasvoillaan, leuto tuuli sekoitti laiskasti kämmenellään elävien olentojen tylsää oloa."

Kuvaava ilmaus:

"Talosta pursui vauraus kuin mehu siivilästä." (kyseessä naapuritalo Römpsä).

Naistenviikon päättää Kristiinan, Tiinan, Kirstin, Kirsin, Kristan ja  Kiian nimipäivä.



 --
Kirjankansibingossa kohta vähintään viisi väriä.