Kuva: kollaasi kirjan etu- ja takakannesta
Marceline Loridan-Ivens
Isä, et koskaan palannut - Minun keskitysleiritarinani
Alkuteos:Et tu n'espas revenu
Suomentanut:Marja Luoma
Gummerus, 2016
Aloittaessani lukemisen minusta jonkin ajan kuluttua alkoi tuntua, että olen lukenut tämän kirjan aiemminkin. Teoksessa oli jotain tuttua, mutta myös jotain, mikä ei tuntunut niin tutulta. Mitä pidemmälle luin, sitä tutummaksi tarina kävi. Mutta miksi en ole kirjoittanut tästä teoksesta blogiini mitään? En ainakaan kirjailijan nimellä enkä aiheella löytänyt mitään.
Teos ei ollut huono. Päinvastoin. Tämä oli erilainen keskitysleiri ja holokaustitarina. Marceline kirjoittaa isälleen, isälle, jonka kanssa hänet vietiin. Isälle, joka ei palannut, ja jonka kohtalo jäi avoimeksi.
Marcelinen tarinaa lukiessa ei voi kuin ihmetellä sitä, miten on mahdollista, että tämä kaikki on voinut tapahtua. Järjetöntä, niin järjetöntä. Ja mikä järjettömintä, Marcelinen kertomus tuo esiin sen, että ihminen ei ole paljonkaan oppinut historiastaan. Kiinan opiskelijavallankumous, New Yorkin terrori-isku - tuhon enkelit kulkevat yhä maailman yössä. Kuka sytyttäisi valon? Marcelinen tarina on sävyltään hieman lohduton, mutta päättyy kuitenkin toivon sanoihin. Elämä kantaa ja kannattaa.
"Kaksi vuotta sitten kysyin Marielta, Henrin vaimolta: 'Mitä mieltä olet, nyt kun elämä alkaa olla lopuillaan, teimmekö hyvin, kun palasimme leireiltä kotiin?' Marie vastasi: 'En usko, ei meidän minusta olisi pitänyt palata. Mitä mieltä sinä itse olet?' En osannut ottaa kantaa puolesta tai vastaan, sanoin ainoastaan: 'Ajattelen aika pitkälle samaan suuntaan kuin sinäkin.' Silti toivon, että jos tuo kysymys esitetään minulle juuri ennen kuin lähden tästä maailmasta, osaisin vastata kyllä, kyllä se kannatti."
--
Pieni Helmet 2019 -lukuhaaste kohta 22: kirjan nimessä on kieltosana
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti