Pip Williams: Kirjansitoja

 

Pip Williams

Kirjansitoja

Alkuteos: The Bookbinder of Jericho

Suomentanut Tuulia Tipa

Into, 2025

Kansi: Emmi Kyytsönen 

Kirjansitoja osui kohdalle kirjastoreissulla ja muistin nähneeni tästä joitain blogimainintoja ohimennen. Takakansitekstikin avasi teosta sen verran, että ajattelin kokeilla, kuinka sujuvasti tämän lukeminen minulta sujuisi, ja kyllä vain, ihan sujuvasti tarina upposi. Aihe oli uudenlainen: työ kirjansitomossa. Feminismi taas ei mielessäni päällimmäinen kiinnostuksen aihe ole, vaikka naisnäkökulma ei sinänsä huono teema olekaan. Miljöö, ensimmäisen maailmansodan ajan Oxford, englantilainen yliopistomaailma ja jokielämä lotjassa nimeltä Calliope ovat nekin ihan kiintoisia teemoja. Kerronta soljui kuin vesi joessa ja viihdyin tarinan parissa todella hyvin aina loppusivuille asti. 

Tarinan keskiössä on Peggy, jota kutsutaan myös neiti Jonesiksi, ja hänen kaksossisarensa Maud. He ovat molemmat töissä Oxfordin kirjansitomossa, olleet jo lapsesta alkaen,  ja asuvat Calliope-nimisessä jokilaivassa, niin sanotussa proomussa. Peggy haluaisi lukea, ei vain sitoa kirjoja.

"Rahtuja. Edessäni oli pelkkiä rahtusia. Katkelmia, joissa ei ilman edeltäviä ja seuraavia sanoja ollut järjen hiventäkään." 

Paitsi kirjansidontaa, jonka vaiheita kirjailija kiintoisasti kuvailee teoksessa käsitellään naistenasemaa. Peggy haluaisi siis lukea ja opiskella, mutta englantilaisessa luokkayhteiskunnassa, jossa naisten äänioikeuttakin on vasta alettu pohtia, se ei niin vain ole mahdollista. Työssäänkin Peggy saa jatkuvasti kuulla, että "hänen tehtävänsä on sitoa kirjoja ei lukea niitä", mikä onkin avainlause teokseen, verrattavissa Jane Austenin Ylpeys ja ennakkoluulo -teoksen aloituslauseeseen.

 Peggy tutustuu Gveniin, joka on ylemmässä sosiaaliluokassa, mutta avaa Peggylle tietä mahdollisuuksiin, vaikka helpolla ei ovet aukenekaan eikä ristiriidoilta vältytä. Peggyn ja Mauden suhde on myös tärkeä. 

Niin kaksoset kuin ovatkin, Maude on "erityinen" ja Peggy kokee vastuunsa sisaren kyvylle selviyytyä elämän haasteista. Omat lisänsä tapahtumiin tuo ensimmäinen maailmasota ja belgialaiset pakolaiset, erityisesti pahasti haavoittunut Bastian, jota Peggy käy katsomassa sairaalaksi muuttuneessa yliopistossa ja Lotte, joka tulee töihin kirjansitomoon ja jonka kanssa Maude ystävystyy niin, että Peggy kokee kateutta sisarestaan. Monenlaisia tunteita siis käydään läpi, ja elämä soljuu eteenpäin arkineen ja pienine juhlineen, riidellään ja rakastutaan, haaveillaan ja ponnistellaan. 

Pidin tästä tarinasta sen verran paljon, että kirjailijan aiemmin ilmestynyt Kadonneiden sanojen kirja -alkoi hieman kiinnostaa, vaikka aihepiiri vaikuttaisi olevan aika lailla samoja latuja kulkeva. 

Erityismaininta näille ajatuksille:

"Oloni oli kuin kasalla rujoa runoutta komeissa kansissa" 

"Runous auttaa meitä sietämään sietämätöntä. Siksi se ei aina voi olla totta"

Jälkimmäistä sitaattia, runouden määritelmää, mietin, onko se laina joltain toiselta, mutta äkkiseltään ei löytynyt vihjettä sellaisesta. Osuvasti sanottu kuitenkin. 

Yllättäen löysin tästä tarinasta myös Suomibongauksen:

"Olympialaiset ovat olleet Belgialle mainio piristysruiske. Viimeisinä kisapäivinä opiskelijat pääsivät stadionille ilmaiseksi. Matkustin Antwerpeniin ja sain nähdä, kun Paavo Nurmi voitti kymmenentuhannen metrin juoksun. Hän on saanut lisänimen Lentävä suomalainen."

---

Muualla blogeissa:

Kirjat kertovat:  Yhteiskunnallisesti vahva yhteiskunnanllinen historiallinen romaani. jonka henkilöhahmot ovat kiinnostavia ja kerronta eloisan yksityiskohtaista

Lukutoukan luetut sivut:  Taidokkaasti kerrottu historiallinen romaani, jossa ei jaaritella 

 

Lorna Cook: Surun ja onnen puutarha

 Lorna Cook

Surun ja onnen puutarha

Alkuteos: The Hidden Letters

Suomentanut Nina Mäki-Kihniä

Bazar, 2025

384.

Kansi: Timo Numminen

Saatu kustantajalta arvostelukappaleena 

Takakansitekstin määritelmä "riipaisevasta rakkaustarinasta ensimmäisen maailmansodan pauhussa pitää hyvin paikkansa". Itse odotin kansikuvan perusteella  ja hieman takakansikuvauksenkin perusteella  enemmän puutarhantuoksua ja luonnon voimauttavaa läsnäoloa tarinassa, mutta ei. Odotukset ja lukukokemus eivät oikein kohdanneet toisiaan. Ei sillä. Ei tämä ihan huonokaan lukukokemus ollut. Kartanoromantiikkaa ripauksella epäsovinnaisuutta yhdistettynä 1. maailmansodan uhkakuviin luo puitteet vahvalle rakkaustarinalle, joka ei ehkä ole kaikkein yksilöllisin, mutta ei aivan toisintokaan niistä monista rakkaustarinoista, joita kirjallisuus vilisee.

Tarinan keskiössä on yläluokkaisen perheen tytär Cordelia Carr-Lyon ja Isaac Leigh, joka on maisema-arkkitehti ja puutarhan muutoshommissa Cordelian isällä Pencallick Housessa. He ovat eri yhteiskuntaluokkaan kuuluvia, vaikka itsenäisenä yrittäjänä Isaac ei oikein kuulu myöskään palvelijoihin. Cordelian perheeseen kuuluu paitsi vanhempia, isoveli Edwin ja pikkuveli Clive. Isaacilla on pikkuveli David. Muita tarinan kannalta oleellisia henkilöitä on Cordelian ystävät Millicent Trevelyan ja Tabitha Bowen.

Vielä naisen vauhtiakin enemmän miestä hämmästyttää se, miksi tämä juoksee ohi avojaloin kengät kädessä, niin että satiinisen aamutakin kermanväriset helmat huiskuvat paljaita sääriä vasten. Hän seuraa kulkua katseellaan kasvihuoneen seinustalta, kunnes nainen katoaa puutarhan perimmäisen puurivin välistä koristejärvelle. Nainen on vikkelä. Äänetön. Ja sitten tiessään. Pimeys puiden välissä on nielaissut hänet, ja Isaac räpäyttää silmiään kuin olisi herännyt unesta tai lumouksesta.

Alkuluku on dramatiikan ja huvittuneisuuden yhdistelmää, kun pikkuveljen vedätys saa Cordelian sukeltamaan päätäpahkaa järveen pelastamaan tätä ja tulee itse pelastetuksi. Rakkaus Cordelian ja Isaacin välillä syttyy, sehän on selvä, mutta tämän suhteen kerronta ja rakkauden heräämisessä edetään hienovaraisin liikkein. 

Kerronta on kaikkitietävän kertojan kuvausta vuoroin Isaacin, vuoroin Cordelian näkökulmasta. Miljöö sijoittuu ensin yläluokkaiseen kartanoon Cornwallissa, myöhemmin siirrytään järviseudulle Rose Cottageen, pieneen maalaistaloon. Kerronnassa on paljon dialogia, vähemmän kuvauksellisuutta ja kerronnallista maalailua. Pääpaino on päähenkilöiden mielenmaisemassa, tunteissa. Kerronnassa on paljon ilmaa ja välillä siirrytään ajassa vauhdilla eteenpäin, ei vain päiviä, viikkoja, vaan kuukausia ja jopa vuosilla. 

Cordelian ja Isaacin rakkaus syvenee pikkuhiljaa. Mutta sodan uhka tuo omat varjonsa. Cordelia kiinnostuu puutarhanhoidosta ja syventyy äitinsä puutarhakirjoihin ja alkaa opiskella puutarhanhoitoa kartanon pääpuutarhurin Gilbertin johdolla. Cordelian ystävä Millicent antaa oman panoksensa sotaponnisteluihin ryhtymällä sairaanhoitajaksi.

Kokonaisuutena teos jakautuu kolmeen osioon. Ensimmäinen osa kertoo Cordelian ja Isaacin suhteen kehittymisestä, joka alkaa alkukesällä 1914 ja päättyy, kun Isaac lähtee sotimaan. 

Toinen osa koostuu kirjeistä, joita eri henkilöt lähettävät toisilleen. Näkökulma on paljolti Cordelian. Tämä vaihe päättyy vuodenvaihteeseen 

Kolmas osio vuorottelee jälleen Cordelian ja Isaacin näkökulmilla.  Cordelia ja Isaac suunnittelevat salaista tapaamista ja vihille menoa, mutta Isaacia ei ilmestykään. Tässä vaiheessa Cordelia on nähnyt jonkinlaisen ennenäyn. (En voi olla ajattelematta yhtymäkohtaa Montgomeryn Pieneen runotyttöön).Cordelia vierailee ystävänsä Tabithan luona Rose Cottagessa ja hänen maailmansa järkkyy.   Tämä vaihe päättyy vuodenvaihteeseen 1914/15.

Neljännessä osassa siirrytään ajallisesti vuosi eteenpäin, vuoteen 1916. Cordelia on asettunut asumaan ystävänsä Tabithan luokse Rose Cottageen, alkanut opiskella puutarhakurssilla, ja kun Tabitha kuolee, Rose karkaa Suffolkiin ja jälleen siirrytään ajassa huimasti eteenpäin, vuoteen 1918. Se, että välistä jätetään tapahtumia kertomatta on oleeellinen seikka tarinan juonen kannalta, mutta toisaalta hyvin hämmentävää ja luo, ainakin minulle lukijana hieman uskottavuus- ja loogisuuskysymyksiä. 

Teoksen suomalainen nimi Surun ja onnen puutarha kuvaa hyvin tarinan traagista, kitkeränsuloista luonnetta, kun taas alkuperäisteoksen nimi, The Hiden letters, tuo esiin tarinan etenemisen kannalta oleellisimman puolen: niiden kirjeiden merkityksen, jotka eivät ole saavuttaneet saajiaan.

Surun ja onnen puutarha ei rakkaustarinasta huolimatta ole romantiikalla höystettyä höttöä. Loppua kohden tarina saa lisäkierroksia alun ollessa vienommassa liikkeessä. Yllätysmomentiltakaan ei vältytä ja tässä suhteessa jään hieman mietteliääksi. En voi välttyä ajatukselta, että loppupuolella tarinaa kirjailija on joutunut miettimään, mihin suuntaa tarinaa veisi, kerronnassa on vaihe, joka jää, ainakin omassa lukukokemuksessa vähän löysäksi ja epäoleelliseksi. 

Brittiläisen luokkayhteiskunnan elämä tulee hyvin esille ja muutamat pienet yksityiskohdat tuovat 1. maailmansodan ajan, jos ei erityisen hyvin, niin jollain tavalla kuitenkin esille. Ei ehkä ole niin helppoa nykyajan valossa kuvata 1900-luvun alkukymmenien ajallista ilmapiiriä. Ajankuva jääkin  kerronnassa taustalle. Kerronta on kirjakielistä ja ilmaisulliset eroavaisuudet niisä kirjeissä, joita henkilöt toisilleen lähettävät eivät juurikaan tule esille. Tästä syystä samaistuminen henkilöihin ja heistä "otteen" saaminen jää hieman vajaaksi. Henkilöiden persoonallisuudet nousevat parhaiten esille Cordeliassa ja Tabithassa, jonka vanhemmat, niin sivujuonteena kuin ovatkin jättävät kalsean vaikutelman.

Lorna Cookin kirjoista pidän edelleen parhaimpana hänen teostaan Ystävät, rakastavaiset, viholliset. Surun ja Onnen puutarha ei yltänyt omassa lukukokemuksessani samalle tasolle koskettavuudessaan, vaikka koskettavahan tämäkin tarina on. En kuitenkaan lainkaan epäile, etteikö joku toinen lukija vallan ihastuisi tähän tarinaan. Jos kaipaa rakkautta, hyvää mieltä ja hieman tragediaa sekaan, niin tätä voi suositella. Parasta tarinassa on sen hienovarainen kerronta. 

Ja erityisesti, jos pidät Bronten kotiopettajattaren romaanista, niin vaikka teokset ovat hyvinkin erilaiset niin tyyliltään kuin juoneltaan, niin itse en voinut välttäää ajatusta, että jotain yhteistä teoksissa kuitenkin on. 

Suomennos on sujuvaa, hyvää suomenkieltä, kuitenkin hieman hämmentää, kun näkee silmissään tilanteen, jossa "Cordelia kävelee teetarjottimelle". 

Muualla blogeissa:

Kirjasähkökäyrä:  Rakkautta sodan mielettömyydessä

Kirjojen kuisketta:  Ihasttuva lukukomus, jossa tunteiden syvyys kosketti

Harry Bernstein: Näkymätön muuri!

 

Harry Bernstein

Näkymätön muuri

Alkuteos: The Invisible Wall

Suomentanut Mika Tiirinen 

Otava, 2007

 286 s.

Aloitus: Oli niitä harvinaisia kesäiltoja, jolloin ei satanut. Savu oli hälvennyt ja paljastanut syvänsinisen taivaan, ja ilma oli leuto, raikas ja lempeä. 

 

 

 

Näkymätön muuri on kaunokirjallista kerrontaa,  elämänmakuista kaikessa köyhyydessään ja puutteellisuudessaan. Tällä en tarkoita kirjallisia tehokeinoja vaan köyhän perheen oloja ja elämisen mahdollisuuksia. Kyseessä on elämänkerrallinen proosateos, ei dokumentaarinen vaan koettuun pohjautuvaa elämysmatkaa ensimmäisen maailmansodan aikaan brittiläisessä yhteiskunnassa, Manchesterin lähistöllä työläiskaupunginosan kadulla, jossa kadun toisella puolella asuu euroopan mantereelta muuttaneita juutalaisperheitä, toisella puolella kristittyjä.

Harry on juutalaisen perheen nuorimmainen. Hänellä on veljet Saul ja Joe sekä siskot Lily ja Rose. Äiti on kodin sydän, joka yrittää pitää katraansa ruoassa. Isä työskentelee räätälinä ja antaa vähistä ansioistaan murto-osan kotiin. Äiti alkaakin pitää kauppaa olohuoneessaan lisätäkseen tuloja.

Näkymätön muuri on raadollista luettavaa. Hämmästyttävää on se, että Harry, joka on tarinan minäkertoja on ollut 96-vuotias julkaistessaan tarinansa. Täytyy sanoa, että tämä tarina menee ihon alle.

"Kaikki alkoi Puolassa, missä isäni syntyi esikoisena perheeseen, jossa oli kymmenen äänekästä, kuritonta lasta. --- ----  Isoäitini oli perheen matriarkka. Hienostuneesta ulkonäöstään huolimatta isoisäni ansaitsi elantonsa vierailemalla hautausmailla ja lausumalla kuolleille rukouksia ihmisten puolesta, jotka eivät kyenneet siihen itse. Lisäksi hän lauloi häissä ja bar mitsva -juhlissa. --- --- Isä oli perheen ongelmalapsi. Hänet oli pantu töihin, kun hän oli viiden vanha, ja hän oli tehnyt pitkää päivää monenlaisissa töissä. Hänen mestarinsa olivat hakanneet ja potkineet häntä ja hänestä oli tullut synkkä, katkeroitunut, väkivaltainen ja  hankala."

Harryn isä on kaksitoistavuotias, kun isoäiti hylkää hänet. Pojan palatessa töistä hän huomaa talon tyhjäksi. Muu perhe on vienyt huonekalutkin ja muuttaneet Englantiin. 

Ei ihme, että pojasta on tullut synkkä. Rakkaudettomuus on maailman julmin ase. No, poika lähtee etsimään perhettään ja löytää heidät tuolta mainitulta kadulta. Isoäiti naittaa hänet nuorelle juutalaistytölle ja muuttaa itse muun perheen kanssa Amerikkaan.

Harry Bernsteinin Näkymätön muuri ravistelee vahvasti ajatuksiani. Kun on tullut luekneeksi useammankin kymmenen holokaustiin liittyvän tarinan, on minulle muodostunut tietynlainen kuva juutalaisesta perheestä, ja Harryn perheen elämä ei oikein korreloi siihen muodostamaani kuvaan.  Tämän tarinan kuva on köyhyyttä ja kurjuutta, köyhän perheen arkea. No, tuttua toki on se, että juutalaisia vieroksutaan ja he saavat osakseen kaikenlaista ryönää. Harryn äiti haluaisi laittaa pojan parempaan kouluun johon hänet on jo luvattu ottaa, mutta kun poika, jonka äidillä on ollut varaa vain puukenkiin, kopistelee koulun kiillotettuja käytäviä, rehtori käskee tämän poistumaan. Hän ei halua puukenkien jälkiä hienoille käytävilleen. 

Eikä Harryn perheenjäsenten kemiatkaan ole aina sulassa sovussa. Ristiriitoja syntyy yhden jos toisen välillä. Erityisesti perheen tyttären Rosen suhde äitiin on vaikea ja Lilyn unelmat karisevat, samoin kuin Harryn toive tulla toimittajaksi saa tylyn tuomion: "Sinähän olet juutalainen."

Punaisena lankana teoksessa on kuitenkin se, kuinka työläiskaupunginosan pienen kadun asukkaat löytävät toisensa ja kuinka näkymätön muuri alkaa rakoilla. Raadollisuudestaan huolimatta teoksessa on läheisyyttä ja lämpöä. Juutalaisen kulttuurin ilmentymät sekoittuvat maailmantapahtumien myötä poliittisiin intohimoihin ja rakkaus voi syttyä siellä, missä se ei ole kulttuurisesti toivottavaa. Loppujen lopuksi rakkaus on kuitenkin se, joka voi murtaa näkymättömät muurit.

Seinäjoen kaupunginkirjaston tunteet lukuhaaste 2024, kohta 18. pettymys. Vaikka tämän teoksen kokonaiskuvaa ei voi luonnehtia pettymykseksi, kokee yksi ja toinen kirjan henkilöitä pettymyksiä.

Harriet Lummis Smith: Pollyanna omassa pesässään!

Harriet Lummis Smith
Pollyanna omassa pesässään
Alkuperäisteos: Pollyanna of the orange blossoms
Suomentanut S.S.Taula
K.J.Gummerus oy, 1953
316 s.

Pollyanna eli Iloinen tyttö on alunperins Eleanor Porterin luoma tyttökirjahahmo. Iloisuusleikkiä leikkivästä orpolapsesta kertova tarina sai kuitenkin jatko-osia muilta kirjoittajilta. Harriet Lummis Smithin Pollyanna omassa pesässäään on ensimmäinen, jonkun toisen kirjoittama jatko-osa tarinaan, eikä huono sinänsä, joskin eroavuutta alkuperäistarinaan löytyykin.

Harriet Lummis Smithin kirjoitustyyli on erilainen kuin Porterin. Siinä, missä Porter kirjoitti yleiskieltä, arkikieltä, kirjakieltä niin Lummis Smithin teoksessa on esimerkiksi käytetty murteellista puhetyyliä. 

 "Teirän pitää ny lähtiä mun fölihini, hän sanoi. - Ja jos ootta järkevä, niin että yritä pullikoora vastahan."

Tämä voi tietysti osaltaan olla suomennostekninenkin kysymys, jos en kuitenkaan ihan siihen tätä  liittäisikään. Porterin ja Lummis Smithin kertojanäänet ovat kuitenkin kaikitenkin erilaisia ja Lummis Smith vie Pollyannan persoonaan syvällisempään suuntaan. 

Pollyanna omassa pesässään alkaa Pollyannan ja Jimmyn kirjoittaessa vihkiäisilmoituksia. Nuo lapsuudentoverit ovat avioitumassa ja muuttavat häitten jälkeen vermontilaisesta pikkukaupungista New Yorkiin. Sitä ennen he tekevät häämatkan, jolla Pollyanna tutustuu Gladys Mooreen, nuoreen tyttöön, joka palvoo äitiään vaikka äiti vähät välittää lapsistaan, vaan on täysin seurapiirielämän pyörteissä. Gladysillä on kaksi pikkuveljeä. 

Pollyanna ystävystyy Gladysin kanssa, joka Jimmyn mielestä on kuin "laastarilappu".

Toisen uuden ystävän Pollyanna saa naapuristaan, rouva Russel Thayerista, eli Judithista. Siinä, missä Pollyanna on käytännön ihminen polttaa Judith ruoan pohjaan, mistä ystävyys saakin alkunsa.

Pollyanna omassa pesässään on elävää kerrontaa nuoren parin ensimmäisistä vuosista. Eletään ensimmäisen maailmansodan kynnyksellä. Kirjan lopussa sota tuokin omat kuvionsa Pollyanna elämään. 

Kun toinen kirjailija alkaa kirjoittaa jatkoa toisen aloittamaan kirjasarjaan tulee eittämättä vastaan ratkaisuja, joita alkuperäinen kirjailija ei ehkä ollut ajatellut tai joita lukijana miettii, onko tämä nyt alkuperäisen hengen mukaista. Tällainen kohta tuli vastaan, kun Jamie, toinen orpo, johon Pollyanna oli tutustunut edellisessä osassa ja joka oli mennyt naimisiin Sadie-myyjättären kanssa tulee vieraisille Pollyanan luokse. Jamiesta on tullut tunnettu kirjailija, josta Sadie pitää huolta tavalla, joka poikkeaa edellisen osan huolehtivasta Sadiesta. Edellisessä osassa Sadie oli huolehtinut Jamien tunteista, kun tämä ei invalidina voinut osallistua samalla tavalla kuin terveemmät urheilullisiin harrastuksiin. Nyt vierailulla Sadie rajoitti Jamien ruokailuja. Onhan kyllä totta, että jos energiankulutus on vähäistä ja joutuu olemaan paljon istuallaan joutuu miettimään myös ravinnon vaikutuksia, mutta jotenkin tämä Sadien määräysvalta Jamien syömisiin vierailulla vie minusta Sadien hahmoa väärään suuntaan. 

En kuitenkaan pidä tätä ihan huonona kirjana ja aika mukavasti tämä kuitenkin loksahtaa osaksi Pollyannan tarinaa. Yksi huomattava virhe tarinassa kuitenkin on. Loppupuolella, Jimmyn ollessa sotimassa hän saa kirjeitä kotiväeltä, muun muassa Pollyannan tädiltä Polly Harrington Chiltonilta. Kirjeessä Polly kutsuu Jimmyä sisarenpojakseen. Tämähän ei pidä paikkaansa. Jimmyhän on Pollyn sisarentyttären Pollyannan puoliso eikä varsinaisesti sukua Pollylle muuta kuin 'ummen kierrän kautta'.  Tuossa kirjeessä myös Pollyannan uusenglantilainen pidättyväisyys saa muotoja, jotka ovat täysin muuta kuin pidättyväisiä. Minun on jotenkin vaikea ajatella, että Polly-täti, joka on hienoa sukua käyttäisi sellaisia sanoja, vaikka pitäisikin kuvata tilannetta ja henkilöä, joka ei arvonantoa ansaitsisi. 

Jos nyt olen tehnyt sinut uteliaaksi tämän teoksen suhteen, niin hyvä, sillä kaikesta huolimatta kirja kannattaa lukea osana Pollyannan tarinaa. Teoksessa on sekä huumoria että dramatiikkaa traagisuudesta puhumattakaan.
...
USAn osavaltiovalloitus kirjallisesti: Vermont

Adrienne Thomas: Katrinista tuli sotilas!

Adrienne Thomas
Katrinista tuli sotilas!
WSOY, 1931
Alkuteos: Katrin wird Soldat
Suomentanut Felix Brofelt
341 s.

Löysin tämän kirjan jäljille luettuani Mary Bergin päiväkirjan, jossa teokseen viitattiin.

Katrinista tuli sotilas kertoo juutalaisesta tytöstä, Catherine Lenzistä, joka asuu Menzin kaupungissa Elsas-Lothringenissa. Kirjan alussa hän on 14-vuotias ja alkaa pitää päiväkirjaa. En yleensä ole kovin innostunut pelkästään päiväkirjamuotoon tai kirjemuotoon kirjoitetuista romaaneista (todelliset päiväkirjat on asia erikseen), mutta tämä kirja oli ainutlaatuisen kiinnostava erilaisena nuortenkirjana. Tosin kerronta alkaa tyystin sellaisesta näkövinkkelistä, että mietin, mistä kummasta tuo kirjan nimi juontuu, sillä pitkän aikaa teos etenee teemalla, jota voisi nimittää rakastumiseksi Tai en minä tiedä, onko kyse rakastumisesta. Hyvin erikoislaatuisesta suhteesta kuitenkin, sillä ollessaan  vanhempiensa kanssa jollain lomamatkalla (olikohan se nyt Baden-Badenissa) Catherine  tapaa miehen, Johanin, joka pyytää hänet seurakseen kävelemään. Catherine on 14-vuotias ja mies lähemmäs neljääkymmentä. No, ,Johan poistuu sitten Catherinen elämästä ja tilalle tulee Lucien. Nuori taiteilijaksi haluava poika, joka on enemmän Catherinen ikäluokkaa.

Catherinen ja Lucienin tarinaa voisi verrata Romeon ja Julian rakkaustarinaan traagisuudessa. Nuorten haaveet keskeyttää I maailmansota, Lucien joutuu lähtemään sotakentille, Catherine, vaikka ei olekaan vielä kahdeksaatoista täyttänyt pestautuu Punaisen Ristin töihin Mentzin asemalle.

Katrinista tuli sotilas on siis päiväkirjamuotoon kirjoitettu kaunokirjallinen romaani. Tosin siinä ehkä on elämäkerrallista ainesta ja omakohtaista kokemusta, sillä krjoittaja itse toimi sairaanhoitajana I maailmansodassa. Jos loppu ei olisi se, mikä se on, pitäisin tätä kirjoittajan omana sotapäiväkirjana, mutta ilmeisestikään näin ei ole. 

Yöllä. Tänään ei kukaan voi nukkua. Ei koko maailmassa. Venäläiset ovat asettaneet puolet armeijastaan liikekannalle. He tahtovat - tahtovat sotaa kaikin mokomin, samalla kuin kaikki vallat - Saksa etupäässä - eivät jätä käyttämättä mitään keinoa rauhan säilyttämiseksi Euroopassa. ILmasta kuuluu potkurien surinaa. Lentäjämme pitävät manöövereitä.

Katrinista tuli sotilas on mielenkiintoinen teos siinäkin mielessä, että se luo kontrastia äskettäin lukemalleni Montgomeryn Kotikunnaan Rillalle. Molemmissa tapahtumat sijoittuvat I maailmansodan aikaan ja tapahtumiin, eri puolilla taisteluja. Olikin mielenkiintoista ja ajattelemaan herättävää se, että Katrin saksanjuutalaisena katseli ja kirjoitti asioista keisarillisen Saksan näkökulmasta (ainakin ensialkuun).  Eikö Saksan keisari ollutkaan se kaiken pahan alku ja juuri, mikä kuva hänestä annettiin Kotikunnaan Rillassa. 

Ajattelu "me hyvät ja nuo muut pahat" on puolin ja toisin nähtävissä. Kuka siis tahtoi sotaa ja kuka ei? Totuus - mikä on totuus! Kuolematon lausahdus, mikä pätee myös tähän.

Katrinista tuli sotilas teosta ei voi kuitenkaan ottaa isänmaallisena paatoksena, kaukana siitä. Katrinista tuli sotilas on hyvin sodanvastainen teos. 

Onnellinen se maa, jonka sydän on puhdas ja joka tietää, ettei se millän tavoin ole osallinen tähän verivelkaan.

Tämä oli todella hieno antikvariaattinen löytö ja lukisin mielelläni muitakin Thomasin teoksia, jos niitä vain olisi saatavissa.

Mieleenpainut määritelmä "liian" sinisistä silmistä: Mutta silmät on tällä suvun säilyttäjällä kuin maidossa keitetyt orvokit

...
Jos olisin saanut tämän kirjan käsiini ennen kuin aloin matkani Idän pikajunassa, olisin saanut tällä kirjalla voinut kuitata Strasbourgin-aseman. Tässä kirjassa mainitiin myös Pariisi, Munchen ja Wien, joten tällä kirjalla pääsisi jo melkoisen pitkälle Idän pikajunassa, tämä ihan kuriositeettina.

Lucy Maud Montgomery: Kotikunnaan Rilla!

L.M.Montgomery:
Rilla of Ingleside
Aladin (Simon & Schuster Children publishing Division)
2015
440 s.

L.M.Montgomery:
Kotikunnaan Rilla
WSOY, 1978
242 + 1 s
Suomentanut Kerttu Piskonen

Kotikunnaan Rilla on varmaankin minulle se vaikuttavin ja koskettavin Anna-sarjan kirja. Kotikunnaan Rillassa on jotain hyvin samankaltaista kuin Pieni runotyttö -trilogiassa, erityisesti trilogian kolmannessa osassa. Molemmissa teoksissa on vahva päiväkirjamainen ote, molemmissa kuvataan nuoren tytön kasvua ja kehitystä ja molemmissa on hyvin tumma, jos valoisaan tulevaisuuteen päättyvä pohjavire. 

Olen lukenut Kotikunnaan Rillan ties kuinka monta kertaa. Tällä kertaa halusin lukea teoksen sekä suomenkielisenä että alkuperäisenä rinnakkain. Yllätykseni oli suuri, kun huomasin (vaikka olin asiasta kuullut) kuinka paljon ja merkittäviäkin seikkoja oli jätetty pois suomennoksesta. Todellakin, lukukokemus oli avartava ja täytyy sanoa, että olisi todella hienoa, jos tästä koko sarjasta saisi uuden lyhentämättömän suomennoksen. 

En ryhdy juonta sen kummemmin kuvaamaan, kerron vain sen, että pääosassa tässä kirjassa on Rilla, Anna Shirleyn kuopus, joka kasvaa tytönhupakosta vastuulliseksi ja vahvaksi nuoreksi naiseksi ensimmäisen maailmansodan aikana. Kiinitän vain huomionne muutamiin erilaisuuksiin suomennoksen ja alkuperäisen teoksen välillä, jotka itseäni jäivät mietityttämään.

Suomennos: Rannalla, Unelmalinnan juurella, oli pieni laituri, johon oli kiinnitetty kaksi venettä. Toisen kipparina oli Jem Blythe ja toisen Joe Milgrave, joka tiesi kaiken veneistä ja halusi innokkaana näyttää taitoaan Miranda Pryorille. Pojat soutivat kilpaa ja Jemin vene voitti. 

Alkuperäinen: There was a little pier on the harbor shore below the House of Dreams, and two boats were moored there. One boat was skippered by Jem Blythe, the other by Joe  Milgrave, who knew all about boats and was nothing loth to let Miranda Pryor see it. They raced down the harbor and Joe's boat won.

Miksi suomentaja on kääntänyt voittajaksi Jemin, jos voittaja oli Joe? Vai onko kyseessä painovirhe? Mitä tulee  käännökseen Unelmalinna, niin pidän aiemmissa kirjoissa olevasta Haavemaja-käännöksestä enemmän. 

Änkyttikö Rilla?

Suomennoksessa kerrotaan, että Rilla änkytti tilanteissa, joissa hän hämmentyi. Minulle oli yllättävää lukea, että hän ei itse asiassa änkyttänyt, vaan lespasi.

Suomennos: Onko tämä tyttö Rilla-ma-Rilla? Kenneth kysyi pehmeästi. - O-olen, sanoi Rilla...

Alkuperäinen: Is this Rilla-my-Rilla? he asked in low tone. - Yeth, said Rilla. 

Suomennos puhuu änkyttämisestä, alkuperäinen  sana on lisped ja teksiyhteydestä voi huomata, että Rilla ei siis osannut sanoa S-kirjainta. Ymmärrän, että tässä on suomentajalle haastetta, kun alkuperäinen sana Yes on suomeksi kyllä ja siinähän ei ässää ole. Itse aloin miettiä, miten olisin ratkaissut tämän pulman, siis jos ässävika olisi pitänyt saada tähän kohtaan, niin olisin ehkä kääntänyt: minähän te, mutta huomaan nyt, että vaikka puheessa se toimisi, niin ei kirjoitettuna, joten ässävian kääntäminen änkyttämiseksi on ehkä perusteltavissa. On kuitenkin huomioitavaa, kuinka pienetkin yksityiskohdat voivat olla lukijalle merkittäviä ja avartavia. 

Itikka vai hämähäkki?

Suomennoksessa Rillaa kiusoitellaan Itikaksi, alkuperäisteoksessa käytetään sanaa Spider eli hämähäkki. Minulla tulee mieleen, että sanalla ehkä viitataan pitkiin kinttuihin ja raajoihin, tuskin ainakaan mihinkään vaanimiseen, kuten hämähäkistä voisi tulla mieleen. Itikka vai hämis? Kumpi on sinun mielestä toimivampi suomennos? Itikka on ihan kuvaava, vaikka viekin ajatukset ehkä johonkin inisevään enemmän kuin hämähäkkimäiseen.

Omenia vai appelsiineja?

Suomennos:  --- löysi eilen Maanantain makaamasta vierashuoneen vuoteesta rouva Lynden appelsiinilehtisen peitteen päältä.

Alkuperäisteos: --- she found Monday asleep on the spare room bed yesterday right on top  Mrs. Rachel Lynde's apple-leaf spread.

Miksi kummassa omenanlehtikuvio on muuttunut appelsiinilehtikuvioksi. Olisihan omenanlehdet olleet suomalaisille tutumpia kuin appelsiininlehdet. Jotenkin tuntuu, ettei näissä yksityiskohtien suomennoksissa olisi oikein johdonmukaisuutta suomalaistetaanko vai seurataanko kanadalaista elämää?

Muisteluja:

Anna kertoo Cornelialle, kuinka hänen nilkkaansa särkee, sitä nilkkaa, jonka hän katkaisi, kun aikoinaan Vihervaarassa Jessie Pyen usuttamana kiipesi katolle ja putosi sieltä. Aiemmissa kirjoissa puhutaan Josie Pyestä ja Josie-nimi on myös alkuperäisessä Rillassakin.

Ajankulku:

Joskus näitä kirjoja lukiessani mietin ja laskeskelen, kuinka vanha Anna mahtaakaan olla? Jotain ajankulusta kertoo tämä ote, jossa suomennos taas eroaa alkuperäisestä.

Suomennos:  Rakas Miranda, hän sanoi, olisin iloinen, jos saisin nähdä huomenna ylläsi oman morsiushuntuni. Kaksikymmentä vuotta sitten olin morsiamena vanhassa Vihervaarassa  ...,

Alkuperäisteos: Miranda dear she said, I want you to wear my wedding-veil tomorrow. It is twenty-four years since I was a bride at old Green Gable...

Kyllähän sillä on iso ajallinen ero, onko Anna häistä kaksikymmentä vai kaksikymmentäneljä vuotta. 

Yksityiskohdista:

Nimikäytännössä on jotain pientä kummallisuutta suomennoksen ja alkuperäisen välillä. Tästä mainittakoon tapahtuma, kun Rillan sotaorpo Jims putoaa junasta ja Rilla yöpyy talossa, jonka hän luulee ystävänsä kodiksi. Ystävän nimi on alkuperäisteoksessa Hannah Brewster, tyttönimeltään Crawford, miksi kummassa hänet on suomennetty Maryksi?  Samoin hieman mietin, miksi Annan ruusukuvioinen kimono on käännetty "vain" punaiseksi kimonoksi? Onhan aivan eri asia nähdä sielunsa silmin kimono, jossa on punaisia ruusuja, kuin yksivärinen punainen kimono.

Äitiydestä:

Kotikunnaan Rillan syvällisyydestä puhuttaessa siinä on merkittävää psykologisuutta rivien välissä. Erityisesti Susanin "omima" Shirley herättää minussa ajatuksia tältä osin.

- Tiedättekö, tohtorinna, nyt minä tunnen itseni vanhaksi,sanoi Susan alistuneesti. - Jem ja  Walter olivat teidän, mutta Shirley oli minun poikani. Enkä voi kestää ajatusta, että hän lentää ja kone putoaa ja hänen ruumiinsa murskautuu, olenhan hoitanut ja hellinyt häntä siitä lähtien kun hän oli pahainen vauva. - Älkää, ette saa! Huudahti Anna.  (WSOY, 1978 -käännös)

Tiesiköhän Susan, mitä hän sanoi, kun puhuu Shirleystä omanaan? Ymmärrän, että hän on hoitanut olosuhteiden pakosta Shirleytä vauvana, mutta sanoa oikealle äidille, että "hän on minun". Anna saattoi parahtaa lentokoneen syöksymiskuvitelmiin, mutta hän saattoi myös parahtaa äidin tunteissa. Minulla ei ole lapsia, mutta minulla on sisaria ja tiedän oman perheen kokemusten ja lukemani perusteella, miten herkkä äidin ja vastasyntyneen lapsen välinen side on. Minusta ei siis ollut Susanilta psykologisesti oikein mennä sanomaan, että Shirley on hänen.

Kotikunnaan Rilla - sotakirjallisuutta?

Suurin ero alkuperäisteoksen ja suomennoksen välillä on kuitenkin se, mitä teoksessa puhutaan sodasta? Suurin osa sotakeskusteluja ja sodan aiheuttamia ristiriitoja ja mielipiteitä on jätetty kylmästi pois, jopa kokonainen persoonille lisäväriä ja kuvaavutta antava luku on jätetty pois. Ei voi olla ajattelematta, että suomennos on suunnattu erityisesti nuorille tytöille, kun alkuperäisteos on enemmän aikuisemmalle ja varttuneemmalle suunnattu. Patriotismi ja sotaintoisuus kuultaa alkuperäisestä tarinasta vahvasti läsnä. Saksan keisaria suorastaan vihataan ja saksalaisia kutsutaan hunneiksi. Antipatiani Susania kohtaan lisääntyy, kun hän kuvaa, mitä hän tekisi Saksan keisarille. Pikku Bruce Meredithkin saa osansa tästä sotahysteriasta, tosin hän toivoo, että keisarista tulisi hyvä, se olisi hänelle paras rangaistus, kun hän sitten loppuikänsä ja ikuisuuden hyvänä tuntisi, miten väärin hän onkaan tehnyt ja tunsi tunnontuskia. 

Niitä, jotka eivät olleet luonteeltaan niin sotaisia katsotaan kyräillen. Erityisen raastavaa tämä on Walterin kohdalla. Hän kokee itsensä pelkuriksi ja hänelle lähetetäänkin valkoisia höyheniä kirjekuoressa, kun ei ilmoittaudu vapaaehtoiseksi.  Valkoisten höyhenten lähettäminen oli hyvin yleistä ensimmäisen maailmansodan aikana. Jos et halunnut lähteä sotaan, niin sai heti pelkurin leiman. Mielenkiintoista on myös suhtautuminen Hra Pryoriin, jota Partakuuksi mainitaan. Partakuun katsotaan olevan saksalaismyönteinen ja saa sen mukaisen kohtelun, mutta mikä minua erityisesti ihmetyttää on sana pasifist. Se on kuin kirosana Glenin asukkaille. Ymmärrän, jos saksalaismielisyyttä noina aikoina on karsastettu, mutta pasifismihan taas on laajempi käsitys eli sodanvastaisuutta ihan yleisesti. Oliko Partakuu siis yleensä sotia vastaan vai vastustiko hän tätä sotaa erityisesti ollen myötämielinen Saksalle? Alkuperäinen teos herättää todellakin ajatusnystyrät värähtelelemään. 

Alkuperäisteos on ilmestynyt vuonna 1921, eli joitakin vuosia sodan päättymisen jälkeen. Toisesta maailmansodasta ei ollut vielä tietoa. En voi kuitenkaan olla ajattelematta ja miettimättä, mitä Montgomery on tahtonut tällä kirjalla kertoa? Vaikka tässä teoksessa on siis ajalle tyypillinen henki päällä, niin en pidä tätä kuitenkaan sotaa ihannoivana teoksena. Jossain määrin jään miettimään kirjailijan tulevaisuuteen näkevää kykyä? Onko kirjailijat kaukokatseisempia tai onko heillä etiäisiä tulevaisuuden suhteen? Tätä mietin erityisesti päästessäni Rilla of Inglesiden viimeisille sivuille.

We're in a new world! Jem says, and we've got to make it a better one than the old. That isn't done yet, though some folks seem to think it ought to be. The job isn't finished - it isn't really begun. The old world is destroyed and we must build up the new one. It will be the task of years. I've seen enough of war to realize that we've got to make a world where wars can't happen. We've given Preussianism its mortal wound but it isn't dead yet and it isn't confined to Germany either. It isn't enough to drive out the old spirit - we've got to bring in the new.

Näin jälkikäteen, kun tietää, että toiseen maailmansotaan oli aikaa vajaat parikymmentä vuotta, niin mietin, näkikö Montgomery tulevaan? Tuo lause, jonka hän on laittanut Jemin suuhun "Olemme antaneet preussinismille kuolettavan iskun, mutta se ei ole kuollut vielä, eikä rajoitu vain Saksaan (vapaa käännös, jota ei ole suomennetusssa teoksessa) erityisesti saa minut pohtimaan tätä mahdollisuutta.

Ehkä Kotikunnaan Rilla on otettava sotaa vastustavana teoksena ennemminkin kuin sitä ihannoivana, vaikka isänmaallisuus on sekin vahva teema teoksessa. En voi olla näkemättä Jemin sanoja varoituksena. Ehkä Kotikunnaan Rilla varoittaa, että jos ihmiskunta ei muutu, niin sama mielettömyys on vaarassa toistua. Kysyä kuitenkin sopii, huomaavatko ihmiset varoituksen, osaavatko he lukea vaaranmerkkejä?

Maanantai-koiran tarina:

Kotikunnaan Rilla on koskettava, pakahduttavan tunteita nostattava kirja täynnä tunnelmaa. Yksi koskettavimpia episodeja on Maanantai-koiran tarina (Dog Monday).

Se oli hassua, järjenvastaista ja mahdotonta. Mutta Rilla uskoi kaikesta huolimatta, ja Anna ja Gilbert Blythe uskoivat. Olipa hullua tai ei, kaikki he rohkaisivat mielensä ja piristyivät, koska pieni koira Glenin asemalla odotti yhä uskollisesti isäntäänsä kotiin. Terve järki saattoi pilkata heitä, epäusko mutista jotain taikauskosta, mutta sydämessään Kotikunnaan ihmiset uskoivat, että Maanantai-koira tiesi.

Uskollisen Maanantai-koiran osuus Kotikunnaan Rillan tarinaa on vavahduttava. On kuultu tositarinoita koirista, jotka ovat jääneet isäntänsä kuoleman jälkeen "odotttamaan". Onko Montgomeryllä ollut joku tällainen kertomus mielessään laittaessaan Maanantai-koiran tarinaansa?

Kirjallisuuslainat:

He goes to do what I had done

Had Douglas's daughter been his son.

Tämä runonsäe liittyy jotenkin siihen, kuinka Kanadan pojat vastasivat liikekannallepanoon. Kenen runo on kyseessä? Suomennoksesta tämä laina puuttuu, samoin kuin seuraava, jonka tekijää ei mainita:

Comes he slow or comes he fast

it is but death who comes at last.

Walter ei pelännyt kuolemaa. Hän pelkäsi itsekunnioituksen ja kasvojensa menettämistä. Herkkä, kaunosielu Walter. Kuinka kärsinkään hänen kanssaan, kuinka hänen kohtalonsa onkaan raastanut minua lukiessani. Kumpa kenenkään nuoren miehen ei tarvitsi pelätä itsekunnioituksen menettämistä, vaikka ei haluaisikaan sotia. Minusta Walterin olisi pitänyt rakentaa rauhaa toisin kuin sotimalla. Vaikka kirjoittamalla, hänellä olisi ollut siihen kykyä. Mutta nyt minä ajattelen, kuin hän olisi ollut todellinen eikä mielikuvituksen luomus.

Usko ja hengellisyys:

Lycy Maud Montgomery oli papin rouva. Siksi onkin mielenkiintoista, että Rilla of Ingleside sisältää myös muutamia uskonnollisia ja hengellisiä ilmentymiä, jotka ikävä kyllä, ovat poisjätetyt suomennoksesta.

Oh God, our help in ages past

Our hope for years to come.

Our shelter from the stormy blast

And our eternal home.

Kotikunnaan Rillaan ja Glen St.Maryn elämänmenoon on hyvin helppo samaistua, noin yleisesti. Blythen perheen ja läheisten kanssa elää niin myötä kuin vastamäessä. Tosin, niin rakkaiksi, kuin Montgomeryn hahmot ovat lukukertojen myötä muodostuneet, en ihan kaikessa jaa hänen henkilöhahmojensa mielipiteitä. Otetaan nyt vain esimerkiksi Pastori Meredith, jonka saarnaotsikon:  Without sheddding of blood there is no remission of sins uskovana ihmisenä kyllä myönnän todeksi, mutta Meredithin tulkintaa tämän yhteydestä sotaan en niinkään.

No, Mrs Crawford, I don't think the war has been sent as a punishment for sin. I think it is the price humanity must pay for some blessing - some adwance great enough to be worth the price - which we may not live to see but which our children's children will inherit.

 

Minusta sota ei voi synnyttää mitään muuta kuin sotia. Kuinka sodasta rauhan jälkeenkään voisi syntyä siunausta, edes sukupolvien kuluessa? Tämä pistää todella mietteliääksi. 

Rouva Elliot, joka ei ole jalallaankaan astunut metodistien kokoussaliin tekee sen, kun presbyteerit ja metodistit pitävät yhteiskokouksen Glenin poikien muistamiseksi. Kokous muodostuu katastrofiksi, kun hra Pryoria eli Partakuuta pyydetään aloittamaan kokous rukouksella, vaan kuinka käy. Partakuu on pasifisti ja alkaa rukoilla tyyliin

that the deluded armies being driven to slaughter on the western front might have theis eyes opened to heir iniquity and repent while yet the was time . that the poor young men present in khaki, who had been hounded into a path of murder and militarism, should yet be rescued 

mikä saa lopulta Norman Douglasin  huutamaan  STOP STOP STOP ja heittää Partakuun ulos haukkuen tätä ainakin kuin Tintti-sarjakuvien kapteeni Haddock. Kovinkaan hengelliseksi ei siis tätä kokousta voi sanoa ja luulen, että käynti kyseisessä kirkossa  jäi rouva Elliotin ainoaksi. 

Mielenkiintoinen oli myös näkemys Walterin ja Jemin hengellisyyden asteesta, erään suruun osaaottavan rouvan taholta:

"It's such on blessing it was Walter who was taken and not Jem. said Miss Sarah Clow. "Walter was a member of the church, and Jem wasn't. I've told Mr Meredith many a time that he should have spoken seriously to Jem about it before  he went away."

Henkiset arvot tässä kirjassa ovat mietityttäviä. Tohtori Blythellä tuntuu alkuperäisen teoksen mukaan olevan vahvat arvot ja näkemykset, mutta mikä merkitys Raamatun sanalla on teoksessa. Susanille Raamatun sana tuo lohdun hädässä ja tuskassa. Oman tulkintansa asioista tekee myös Pikku Bruce Meredith, tavalla, joka saa lukemisen koskemaan sydänalassa asti.

,

Gilbert

Mikä erityisesti kiinnitti huomiotani näitä kirjoja lukiessani oli se, kuinka suomentaja oli jättänyt pois Gilbertin ajatuksia, seikkoja, jotka tekivät Gilbertistä elävämmän ja toivat näkökulmaa hänen persoonaansa.

Our last son - our last son, he said aloud. A good, sturdy, sensible lad, too. Always reminded me of my father. I suppose I ought to be proud that he wanted to go -- I was proud when Jem went -- even when Walter went -- but our house is left us desolate. 

Näin Gilbert pohdiskelee, kun Shirley täytettyään kahdeksantoista ilmoittaa haluavansa ilmoittautua sotimaan. Shirley toi Gilbertin mieleen hänen oman isänsä. Minusta se on, jos mikä merkittävä yksityiskohta enkä voi ymmärtää, miksi suomentaja on jättänyt tämän pois. Gilbertin jää hieman varjoon muutenkin naisiin ja lapsiin keskittyvässä kuvauksessa, mutta siellä hän kuitenkin on, vakaana isähahmona.

Astronomiaa:

Katsotteko te uutta tähteä? Kysyy pastori Meredith Rillalta ja neiti Oliverilta kukkivien perunoiden luona, kun nämä katselevat taivaalle. Neiti Oliver vastaa, että kyllä ja että he ovat löytäneet sen. Tämä saa minut pohtimaan, onko vuosien 1914-1918 välisenä aikana kenties tapahtunut jokin tähtitieteellinen tapahtuma!!!

Ja mitä vielä. Kaiken kaikkiaan lukukokemus oli hyvin antoisa ja mielenkiintoinen. Alkuperäisteos sisältää niin paljon yksityiskohtia että ei ole mielekästä niistä kaikista kirjoittaa. Tästäkin kirjoituksesta tuli  ehkä turhan pitkä.Voin vain sanoa, että jos haluat syventää näkemystäsi teoksesta, niin etsi tämä teos käsiisi alkuperäiselle teokselle uskollisena laitoksena. Tulet löytämään hämmästyttäviä vivahteita. 

Ei Kotikunnaan Rilla mikään huono käännös ole (suomennosvirheistä tai ratkaisuista huolimatta). Alkuperäisen rinnalle se vain on kevennetty ja siloiteltu - sanoisinko lohduteltu versio. Ei sillä, ei alkuperäinenkään kaikessa surullisuudessaan lohduton ole. Suuria tunteita herättäviä molemmat versiot ovat.
---
EDIT: Tuosta englannninkielisen kirjan kannesta voisin vielä mainita, että se on yksityiskohdissaan mielenkiintoinen ja paljonpuhuva. Kukin pieni yksityiskohta sukkakutomuksesta pieniin kukkiin löytyy teoksesta. Kannen on suunnitellut Julene Harrison.

Tähän loppuun haluan pistää vielä kuvan kissasta, joka minulla joskus muinoin oli. Nimesin sen Walteriksi tämän kirjan hahmon mukaisesti. Mene ja tiedä, ehkä juuri siitä syystä, kisumirrin kohtalokin oli aika kovanlainen, Walter ei elänyt pitkään.

Kotikunnaan Rillan on lukenut myös Pii Maailman ääressä, ja Cilla in Wonderland. Teos on luettu myös Kirjaneidon tornihuoneessa ja varmasti myös monessa muussa paikassa.

,