Aino Inkeri Kumara
Vedentuoman tytär
Pellervo-seura, 1947
225 s.
Päiväkirjaromaani, jonka päähenkilö on orpo Eevaliisa Saarinen. Hän asuu kaupungissa, jonka nimeä ei mainita, Holhoustädin kanssa. Tädistä ei puhuta sen kummemmin, mutta hän on Eevaliisan äidin sisko. Eevaliisa haaveilee taiteilijan urasta, hän on ottanut lausuntatunteja ja piirtää tai maalaa. Eevaliisa viihtyy kaupungissa. Hänen paras ystävänsä on Asa-niminen abiturientti ja Eevaliisa seurustelee Rolf-nimisen pojjan kanssa. Sitten täti kuolee ja Eevaliisan eno tulee hoitamaan hautajaiset sekä hakemaan Eevaliisan kotiin Talariin, joka sijaitsee jossain Pohjanmaalla. Eevaliisa ei haluaisi lähteä kaupungista mihinkään, mutta hän on alaikäinen, eikä voi muuta kuin lähteä.
Vedentuoman tytär on ihan vivahteikas nuoruuskuvaus, kasvukertomus, jossa maaseutu versus kaupunkielämä on vastakkain monella tavalla.
Junamatka Pohjanmaalle:
"Ihmisiä työntyi lakkaamattomana virtana, vaikka paikat olivat jo aikoja sitten olleet kaksinverroin täynnä. Puheesta päätellen osa heistä oli karjalaisia, mutta suurin osa puhui tuota rumaa murretta, jota Holhoustäti ja enokin puhuivat."
Mitä! Pohjanmaan murreko rumaa. No, se oli Eevaliisan ajatus, hänen, joka oli kaupunkilainen kulttuuri-ihminen, mutta itse en osaa pitää pohjanmaalaista murretta rumana. Tosin en tiedä, mihin päin pohjanmaata tämä sijoittuu, ja pohjanmaallakin on murteita murteen perään. Miksi Eevaliisa piti murretta rumana, ei käy ilmi, mutta ehkä hän itse sitten puhui kirjakieltä.
Eevaliisa siis katsoo maalaisia alaspäin, tietoisena omasta ylemmyydestään ja paremmuudestaan. Hän saa kuitenkin ennen pitkää huomata, että niissä ajatuksissa ja ennakkoluuloissa olisi parantamisen varaakin.
Saapuminen Talariin:
"Istuin keinutuolissa keskellä lattiaa ja nautin lämpöisestsä nesteestä. Tupa oli aivan hiljainen, vain miehenmittainen kello naksutti peräseinällä ja musta kissa istui maton rannulla pesten käpäläänsä. Ihmettelin itsekseni, missä eno ja pjat (Veikko ja Erkki) ja palvelusväki olivat, sillä totta puhuen minulla ei ole suurtakaan käsitystä maalaistalon elämänmenosta. Kesällä he tietysti kyntävät ja kylvävät, mutta luulempa, ettei heillä talvella suurempia puuhia ole. Eihän talvella voi olla pellolla. Tietysti he keittävät ruokaa ja hoivailevat eläimiä, mutta sen kai tekevät rengit ja piiat ja karjakot ja muonamiehet."
Jaa jaa. Eevaliisa saa ennen pitkään huomata, että hänen tietonsa ovat aika hataralla pohjalla. Enon vaimo, jota Eevaliisa kutsuu tädiksi, niiskuttaa kaiken aikaa, mikä häiritsee Eevaliisaa, kunnes hän tajuaa, mistä kenkä puristaa. Hän alkaa pikkuhiljaa oppia talon tavoille ja siistimään huoneensa itse ja näkemään, että talo elää tavallaan ja omillaan. Ensin hän tekee sen ylpeydestä, näyttääkseen, että kyllä hän osaa, mutta vähitellen myös siksi, että hänellä on "työtätekeväiset kädet".
Ajankuva:
Päiväkirjaotteet alkavat joulun alla 1940 ja jatkuvat vuoden 1942 puolelle. Eletään siis sotavuosia. Talarin naapuriin on tullut karjalaisia evakkoja, Matroona perheineen, johon Eevaliisa tutustuu ja tuntee jonkinlaista sympatiaa ja sielun yhteyttä.
"Elää täytyy, mihin Jumala kuljettaa, mutta en minä tänne jää, vaikken Karjalaankaan pääsisi. Nämä ihmiset ovat niin tylyjä ja epäystävällisiä - eivät ne ymmärrä karjalaista, kun itsellään on kodit ja kartanot säästyneet. Ne ovat samanlaisia kuin luontokin täällä (Lakeus), yksitotisia. Karjalassa oli kaikki niin kaunista, ja iloa, iloa riitti."
Ihmisluonteiden moninaisuus ja elämäntyli tulee vahvasti esille. Eevaliisakin alkaa pikkuhiljaa miettiä ystävänsä Asan ja Rolfin luonteita ja elämänasennetta, vaikka ensialkuun tuntuu, että Asa on " jonka kanssa on helppo puhua", kun sitä vasstoin "täällä on vain yrmeä täti, alaston lakeus ja vinttikamari, jonka yksinäisyys soi korvissani." Kaiken lisäksi naapurin lysähtäneessä talossa asuu ylpeä poika Pauli Tamminen, joka ei edes vilkaise kohti. Sen sijaan Eevaliisaan iskee silmänsä viinaan kallistuva kyläkauppias, joka on huomattavasti vanhempi kylänkauppias on enon vaimon velipuoli ja enon vaimo haluaisi Eevaliisan ottavan tämän Eerikäisen puolisokseen. Hyvä nainen, kun saisi miehen tolpilleen.
Kerronnassa on monia kiinnostavia ja ajankohtaisiakin teemoja, kuten nyt tämä maatalousväen ahdinko, josta uutisissa on puhuttu (ei sillä, ettei ahdingossa olisi vähän yksi ja toinen). Elävä maaseutu on kuitenkin aihe, josta itse kannan huolta ja joka on sydäntä lähellä ja siksi tämän teoksen ajatukset maaseudusta elämän perustana iskee syvälle mun sisämpään
"Se on sellaista se elämä. Kummallista vain on, että nekin siellä kadettikoulun juhlissa joskus tarvitsevat perunoita."
"Oh lue sanomalehtiä, niin näet, että koko maa huutaa leipää, huutaa maitoa, huutaa perunoita. Eikä suinkaan se maattomilta ja karjattomilta mitään huuda - sen verran se ymmärtää, vaikka luuleekin muuten, jotta maa ja karja ovat sellaisia sampoja, ettei muuta kuin pyöritä ja niin ovat maat ja mannut täynnä ruokia ja talonpojan laarit täynnä homehtuvia setelipinkkoja. Sanovat vielä, ettei talonpoika viitsi yrittää, kun sillä on yllin kyllin kaikkea. Yllin kyllin - on sillä yllin kyllin, ehkei muuta, mutta työtä on. Ja
joskus liikaakin. Savipelloilla. Tunkiolla. Tuvan pestyillä matoillakin
perunannostopäivän iltana."
Jos maaseutuelämän ylistys ja puolestapuhuminen olivat teemoja, jotka jaan, niin kyllä tässä oli jotain, mikä teki kipeääkin. Teoksen päähenkilön Eevaliisan luonne ei ole kovin yksioikoinen. Eräänä päivänä tyttö kirjoittaa serkkunsa Veikon morsiamesta ajatuksia tähän tapaan:
"Tyttöhän kuuluu pitäjän vanhoihin, arvossapidettyihin sukuihin, on
elänyt kunnollisesti ja käyttäytynyt siivosti, on ahkera ja työteliäs
eikä hullumman näkäinenkään eli toisin sanoen: sen parempaa kantakirjaa
ei tyttö täällä voi tiselleen toivoa."
Autsh! Kun sattui. Verrata nyt tyttöä lehmiin, sillä niillähän ne kantakirjat oli. Ehkä tämä on olevinaan jonkinlainen vitsi, tai maatalon tytöstä kun oli kyse, jonkinasteinen metafora, mene ja tiedä, mutta minua tämä ärsytti. Samoin kuin seuraava ote, joka jollain tavalla kuultaa taustalla tuon ajan henkeä,
Darvinin luonnollinen valinta ei ole pätevä ihmiseen nähden. - Ihmiset tekevät kunnalliskoteja ja mielisairaaloita säilyttääkseen kaikki kelvottomat ja heikot yksilöt maan päällä - sentähden ihmissuku on niin mätä, niin snaomattoman mätä. Minä itse - minäkin olen mätä. Kirjottaa Eevaliisa. Jotenkin tämä ei solahtanut muuhun kerrontaan luontevana vaan erottui muusta kerronnasta hieman outona. Henkilökohtaisesti en allekirjoita ajatusta. Ehkä ajatus kuvastaa jollain tavalla Eevaliisan muuttuneita elämänasenteita tai niitä asenteita, jotka eivät ole muuttuneet. Tosi outo kohta kuitenkin.
Teoksessa on joitakin kirjallisuuviitteitä, joita Eevaliisa jopa arvostaa ja ihmettelee aluksi, miten voi olla mahdollista, että tällaista kirjallisuutta luetaan maaseudulla. Teos ei ole mitenkään kristillisesti korostunut, vaikka uskonnollisuutta pienesti sivutaankin. Eevaliisa on siinä rajoilla, onko hän ateisti vai tapakristitty. Sota-aikaan sijoittuvana sodasta ei paljon puhuta, mutta sota koskettaa myös Talarin väkeä, kun pojat lähtevät rintamalle ja toinen haavoittuu ja kuolee. Eevaliisa alkaa kirjoittaa tuntemattomalle sotamiehelle, josta seuraa lukijan jo arvaama episodi.
En ole kovin ihastunut päiväkirjaromaaneihin. Kerronnallisena tähän olisi voinut saada enemmän syvyyttä, vaikka kyllä tässä oli näkökohtia moneen suuntaan. Yhtä seikkaa hieman kritisoin, nimittäin kun Eevaliisa päiväkirjasaan käy läpi apulaistytönpoikaystäviltä saamat kirjeet läpi sanasta sanaan, mutta ei itse saamiaan kirjeitä. Se on jotenkin epäuskottavaa.
Sanaselitys:
Vedentuoma_ Henkilö, joka on muuttanut seudulle muualta, ei paikallinen. Eevaliisan äiti on kotoisin Talarista, mutta meni naimisiin muualta tulleen vakuutusmyyjän kanssa ja muutti pois, mistä suku ei tykännyt.
Kansikuvasta voisin sanoa, että se on upea hehkeydessään. Harmi vain, että tekijästä ei ole tietoa.
