Näytetään tekstit, joissa on tunniste Lappi. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Lappi. Näytä kaikki tekstit

11 joulukuuta 2023

Kultainen koskelo!

 

Kultainen koskelo

Vanhan saamelaisen kansansadun mukaan

Annukka ja Samuli Aikio

Kuvittanut Mika Launis

WSOY, 2010


"Naavisemo ja Luhtakka asuivat naapureina. Naavisemolla oli tytär, joka oli niin kuanis että kun hän astui kotaan, kota kävi valkeaksi kuin päivä."

Näin alkaa tämä vanha saamelaissatu, joka kertoo "hyvästä ja pahasta, valosta ja pimeydestä, oikeista ja vääristä ihmisistä ja niistä olennoista joina ne esiintyvät." Naavisemo edustaa tarinasssa oikeiden ihmisten kantaäitiä ja Luhtakka iljettävien elukoiden, kuten hyttyset, mäkäräiset ym. kantaäitiä. 

Kultainen koskelo on suomennettu versiosta, joka on säilynyt vain norjankielisenä . Tarinaa Kultaisesta koskelosta on kuitenkin kerrottu eri puolilla Lapinmaata. 

Kultainen koskelo on tyypillinen satu, joka sijoittuu saamelaiseen kulttuuriin.  Siinä on kuitenkin viitteitä Prinsessa Ruususeen (värttinä) ja Andersenin Todelliseeen prinsessaan (vuode pehmeä vai kova). En oikein tykästynyt tähän satuun, odotin jotain erilaisempaa.

Kuvitus on upea ja värikylläinen. Siinä on perinteistä lappalaista ainesta, revontulten loimua ja taianomaisuutta.  Mikä mainittakoon, niin aloituskuva vei minut väärille urille. Kuvitus jätti mietteliääksi. Siinä oli jotain, mikä sai ajattelemaan, että ei niin ilkeää, että ei jotain kaunista. Paha saa palkkansa (tavalla, jonka otan liian kirjaimellisesti ja siksi tunnen väristyksiä), mutta ei katoa. Tarina tuo kuitenkin esiin Lapin kaamoksen ja valon vastakkainasettelun omalla yksilöllisellä tavalla. Satua ei voi lukea kuin lorua, sitä täytyy vähän pohtia ja kaivella syvemmälti.

...

Pohjoinen 2023 -lukuhaaste kohta 8.   Saamelaistaiteilijan teos (voi olla myös esimerkiksi musiikkia, kuvataidetta, tanssi- tai näyttämöteos, näyttely tms.)

30 lokakuuta 2023

Pedar Jalvi: Lumihiutaleita ja pieniä pakinoita!

 


Pedar Jalvi
Lumihiutaleita ja pieniä pakinoita
Suomentaneet ja toimittaneet Kaija Anttonen ja Vuokko Hirvonen
Kieletär Inari, 2017
79 + 1 s.
Kansikuva: Eini Kosonen

Ote kirjoituksesta Näky:
Verenpunaisina tulvivat auringonsäteet idästä Saamenmaan valkeita tuntureita vasten uudenvuoden ensimmäisen päivän aamuna 1852. Valollaan ne saivat laet, huiput, vaarat ja tunturit punertamaan. Hanki kimmelsi punaisena silmänkantamattomiin. Taivas oli täynnä purppuraa. Kuuraiset varvut ja vaivaiskoivut kimaltelivat punaisina. Porosaamelaisten kotaräppänöistä kohosi taivasta kohden harmaanpunaisena pilvenä savua, joka hävisi hiljalleen valkenevaan aamuun.

Näyn enteiltiin kirjoituksen mukaan Kautokeinon verilöylyä, jonka kerrotaan tapahtuneen vuoden lopulla. Tämä herätti minussa uteliaisuuden. Mistä verilöylystä on ollut kysymys? Toisaalla, kirjoituksessaan Lestadiolaisuuden synnystä Lapissa Pedar Jalvi kirjoittaa:

"Mutta herkkä ja helposti  kiihtyvä luonnon lapsen luonne ei siedä mitään rajua ja mullistavaa. Niinpä tässäkin. Lappalaiset menivät liian pitkälle uskonnollisissa haaveiluissaan. Heissä alkoi ilmetä uskonkiihkoa, vihaa ja vainoa toisin ajattelevia kohtaan." 

Tapahtumasta puhutaan saamelaisten kansanousuna ja siitä on tehty elokuvaakin. Mutta oliko syy vain lestadiolaisuudessa, vai onko syyt laajemmalla ajan juonteissa. Tahtoisin tietää enemmän, kuin mitä Wikipediasta löytää. 

Ajatelma: "Älä toisen mielipidettä tuomitse; vaikka se omastasi eriää, saatattehan kumpikin erehtyä."

Lumihiutaleita ja pieniä pakinoita on lukuretki saamelaisuuteen sellaisena kuin saamelainen sen näki. Kuitenkin minun on kysyttävä, missä määrin "suomalaistaminen" on vaikuttanut kirjoittajan ajatuksiin ja teksteihin. Erityisesti tapa kuvata lappalaisia ja saamelaisia saa hieman nieleskelemään.

Tarkkaamalla lappalaista hänen liikkeissään tunturilla ja hänen käytöstään lähimmäistään kohtaan, huomaamme hänessä palojn kaunista ja rakastettavaa. Huomaamme ystävällisyyttä, ankaraa jyrkkää kunniantuntoa, kiitollisuutta, rehellisyyttä, vieraanvaraisuutta ja ennen kaikkea vapautta jota vapaa luonto on hänessä kasvattanut. Mutta toisaalta emme saa unhottaa hänen heikkouksiansakaan. Lappalaiset, kuten kaikki muutkin alhaisella kehitysasteella .. 

MITÄH! Tätä en voi sulattaa, Enkä voi ymmärtää, miten itse saamelainen voi sanoa omasta kansastaan näin väheksyvästi.

Kirjailijasta: Pedar Jalvi (1888-1916) on itse saamelainen. Syntymänimeltään Piera Klemetinpoika Helander, syntynyt Utsjoen Yläkönkäällä. Opiskeli Jyväskylän opettajaseminaarissa, jossa tutustui suomalaiseen kansallisuusaatteeseen ja kiinnostui Saami-kansan menneisyydestä. Hän kirjoitti teoksen Muottacalmit (Lumihiutaleita) 1915 omakustanteena. Hän kirjoitti myös eri nimimerkeillä eri aikakausi- ja sanomalehtiin pieniä kirjoitelmia. Anttonen & Hirvonen -toimittama Lumihiutaleita ja pieniä pakinoita on kokoelmateos, joka sisältää alkujaan saamenkielellä kirjoitetun Muottacalmit teoksen lisäksi kirjoittajan lehtiin kirjoittamia tekstejä. Tässäkin minun täytyy kuitenkin hieman ihmetellä, miksi osa teksteistä on kahteen kertaan. Näin siitäkin huolimatta, että teksteissä on eroja, toisin sanoen lyhymepi ja pitempi versio ja ne ovat ilmestyneet eri lehdissä. 

Kaikkinensa kuitenkin hyvin kiintoisa pieni teos, jonka rivien välistä voi nousta suuria kysymyksiä. 

Erityismaininta tälle ajatukselle:

"Jonka sydän on altis kaikelle hyvälle ja kauniille, voi vastaan seistä suuriakin koettelemuksia." 
---
Helmet -lukuhaaste kohta 9. Kirjan kirjailija kuuluu vähemmistöön, ja kirja kertoo tästä vähemmistöstä

21 syyskuuta 2023

Erno Paasilinna (toim.) : Lapin runot!

Lapin runot

Erno Paasilinna (Toim.) 

Kuvittanut Urpo Huhtanen.

WSOY, 1979

Sisältää runoja Pohjoisen perukoilta, moninaisia, paikallisia, alakuloisista leikkisiin. Saamelaisten joiuista nykylyriikkaan. Yhteistä kaikille kuvaus Lapin oloista ja elosta. Runot alkavat saamelaisrunoudella jatkuen kohti uudempaa runoutta. Urpo Huhtasen yksinkertainen mustavalkokuvitus luo tunnelmaa ja mukavaa paikallisväriä runojen lomaan. Itse sain ehkä eniten näistä parista Timo K. Mukan runosta. Tuo Balladi III olikin jo ennestään tuttu. Mukan kaunokirjallisia teoksia en ole lukenut ja tuskin tulen lukemaankaan. Hieman sama kuin Aleksis Kiven suhteen. En ole lukenut Seitsemää veljestä (mitä ehkä kouluaikaan jotain pätkiä), Kiven runous on tehnyt suuren vaikutuksen. 



Lapin runot -teoksessa hauska ja paikallisväriä ilmituova oli myös  Oiva Arvolan Perun kiriotus. En tiedä, olisiko oikeasti eläneen lappilaismiehen peruskirjoitus, mutta lystikäs runo kuitenkin oli tausta-aiheesta huolimatta. 

--

Pohjoinen 2023 -lukuhaaste kohta 3: Alun perin 1970-luvulla julkaistu kotimainen kirja


31 elokuuta 2023

Tomi Kontio: Tunturin luokse, rakkaan!

 

Tomi Kontio

Tunturin luokse, rakkaan

Teos, 2023

93 + 1 s.

Miksi laskisimme kilometrejä tai askelia?/ Laskekaamme ensimmäinen askel /ja viimeinen: /Lähtemisen merkit.

Muuten kuunnelkaamme lintuja, tuulta, / vettä ja hiljaisuutta.

On armollista, / ettei tarvitse sanoa mitään.


Tunturin luokse, rakkaan on runokirja, jonka riveillä soi pohjoisen karut tuulet. Sanojen askelissa lukija "riisuu kaupungin yltään", käy rahkasammalmatolla, palsasoilla. Kuuntelee  "veden konserttia kivikon alla"  Sisimmässään kaipaus, niin kuin runoilijalla "kulkea lintujen portaat".

Sanastossa on paljon lapin luontoa ja elämää kuvaavia sanoja, kuten joikaa, gaisso, paljakat. Runoilija avaa lukijan silmien eteen "kitisevät konkelot", "kohisevat virrat" ja "havisevat metsät".

Pohjoisen karu luonto kauneudessaan taipuu sanoiksi, rytmeiksi - tunteiksi. Tunteet ja luonto keskustelevat keskenään. 

En minä ehkä ihan kaikkia runoilijan ajatuksia tajua, runonkieli vaatii pohdintaa, kosketuspintaa ja samaistumista, eletyn elämän vuorovaikutusta lukemaansa. Sen, mitä ymmärrän, on rakkaus luontoon, kaipaus tuntureille, avaralle hengittämään tuulta. 

Mainittakoon vielä teoksen nimestä, joka on hauska sanaleikki. Sen voi ymmärtää kahdella tavalla. Kaipauksena tuntureille, joita rakastaa, tai kaipauksena tuntureille, kivikkoon. Rakka on murresana ja tarkoittaa kivikkoa.

Minä makaan kuvaamassa riekonmarjaa. / Se on musta ja kiiltävä kuin /

kyynelehtivän silmän pupilla.

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta 

Muualla:

Mummo matkalla :  ", josta on takuuvarmasti iloksi kaikille meille pohjoisen ystäville ja kairan kiertäjille, niillekin meistä, joille rinkka ei enää selkään istu..." 

 

11 heinäkuuta 2023

Annikki Setälä: Poikatyttö!

 

Annikki Setälä

Poikatyttö

Otava, 1942

136 s.

Annikki Setälän Poikatyttö on tarina Perä-Pohjolasta, Suomen Lapista. Päähenkilö Irja on kuudentoista, kohta seitsentoistavuotias tyttö, varreltaan pitkä sisareensa Hilkkkaan verrattuna, luonteelta raju ja poikamainen, isäänsä ja tämän voimaa, käytännön taitoja ja elämän hallintaa ihaileva. Hilkka on aivan päinvastainen luonteeltaan, hiljainen ja hento. Hilkka haluaisi opiskella sairaanhoitajaksi, mutta siihen ei isä anna lupaa, ei tämän voimat riittäisi hoitoalalle.

Metsänhoitaja Kero, etelänlintu, kuten Irja häntä kutsuu herättää tytöillä tunteita. Hilkkaan Kero suhtautuu suojelevan kohteliaasti. Irja ei voi sietää Keroa. tuollainen tyhjänpäiväinen jaaritus, oliko se sitä hakkailua. Että viitsivätkin. Irjan ja Keron välillä syntyy eräänlainen mittelö. Irja haastaa Keroa ja Kero päättää, että vielä hän näyttää tuolle lapselle. Joulun tullessa Kero antaa Hilkalle lahjaksi runokirjan, mutta se, mitä hän antaa Irjalle on jotain muuta, vieterilelu. Se, mikä laatikosta ponnahtaa jääköön sanomatta, se on kuitenkin jotain, mikä saa hieman mietteliääksi, eikä ehkä ole näinä päivinä poliittisesti korrektiakaan. 

Tämä tarina on kuitenkin kokonaisuutenaan ihan kiintoisa ja luonteva kasvutarina, jossa Irjan heräävät tunteet ovat pääosassa. Lapinkuvaus poroerotteluineen ja muine erityisine piirteineen luo omaa ilmapiiriä kerrontaan. Ajankuva on omanlaisensa koulumaailman sääntöineen. Ilman lupaa tanssiaisissa käymisestä on seurauksena jälki-istuntoa. Tämä uhkaa Irjan pääsyä isän kanssa Karhunkaatoon Pallakselle. 

Teos loppuu yllättävästi, mutta tasapainoisesti.

Muutamia kuvauksellisia juttuja:

Kalat ovat aivan kuin jääkaapissa, sanoi Irja. - Ja katsohan noita leväkasveja ja ruohoja. Ihanhan ne huojuvat tuulessa jään alla.

Hmm. Voiko jää olla niin läpinäkyvää? Huojuvatko levät jään alla? Miten jään alla voisi tuulla? 

Kuvauksellisesti minua myös hämmentää liikkuminen.

Moottoripyörät surisivat jo pihalla. --- --- Pyörät lähtivät hyvää vauhtia liikkeelle.

Minua hämmentää, kun kuvauksesta jää sellainen tuntu, että moottoripyörät itsellään lähtisivät liikkeelle ja kun kuitenkin istutaan reessä tai pulkassa. Tarkoitetaanko todella moottoripyöriä? Vai onko kyseessä jonkinlainen moottorikelkka? Tällaisia mietin lukiessani. En osaa oikein kuvitella moottoripyörää lumessa vetämässä pulkkaa tai vastaavaa.

 Lapsus vai ei!

Älä itke pikkusisko, sanoi Irja hyväilevällä äänellä ja tunsi, miten hänelläkin nousi pala kurkkuun. - En tahtonut olla paha sinulle. Minä vain en voi kärsiä häntä. 

Hilkka suree, kun Antti, metsänhoitaja Kero ei tullutkaan viettämään joulua heille. Hilkka on kolme vuotta vanhempi, siis isosisko. Nyt Irja kuitenkin sanoo häntä pikkusiskoksi. Onko kyse lapsuksesta vai suhtautuuko Irja häneen kuin pikkusiskoon siksi, että Hilkka on voimiltaan vähäisempi ja siksi kuin pikkusisko.

Lapinsanastoa:

Tolkkaaminen

Kyse on haukien pyydystäminen jään alta kalauttamalla, mutta miten tämä käytännössä käy jäi minulle käsittämättömäksi touhuksi.

Erityismainita tälle näkemykselle:

Maailma on vain pieni pyöreä aurinkoinen tunturinlaki.

Kansikuvasta, joka on upea, voisin vielä mainita, että ajattelin sen olevan wedeliniä, mutta ei, ei ole wendeliniä. Voisiko kansikuvitus olla Kari Suomalaisen? Kuvan vasemmassa laidassa on merkintä KARI (TAI KAKI). Osaako kukaan lukijani avata arvoitusta?

---

Pohjoinen 2023 -lukuhaaste kohta 5: Metsätöistä tai tukkilaisista kertova romaani tai elokuva. 

Laitan tämän tähän, sillä vaikka teoksen pääjuoni kulkeekin Irjan heräävissä tunteissa ja suhtautumisessa Keroon, niin metsä, metsänhoito ja tukkilaiselämä on kuitenkin vahvasti mukana muun kuvauksen ohessa.






11 maaliskuuta 2023

Helmi Salokannel: Rajakylän lapset!

Helmi Salokannel

Rajakylän lapset

WSOY, 1961

137 S.

Kansi kuva: Sauli Rantamäki

NTK 143


"Koetapas etsiä kartalta Eksymän kylää! No niin, arvasinhan sen. Ei löytynyt." Näin siis kirjailija esipuheessa teoksensa seuduista. Eksymä on merenkulkuun liittyvä termi, mutta tässä teoksessa se on siis kyläkunta jossain pohjoisessa. Ja vaikka Eksymän kylää ei kartalta löydä, niin Saittajärven löytää ja löytövaaran, jotka mainitaan paikaniminä, mutta kun Suomen karttaa katselee, niin kilometrejä niiden välillä on kyllä tämän tarinan kannalta niin paljon, että lienevätkö nimet kirjassa ihan yksi yhteen todellisuuden kanssa.

Tarina on siis sijoitettu pohjoisen perukoille, jonnekin Lapin tunturiseutuville. Metsääkin on ja järviä. Eletään sotavuotta 1942-43.

Henkilöitä: Iippa Kukkuma, Ikää ei mainita. Eksymän talossa asuu Pieta-ämmi ja Sammeli-ukko, ja he ovat Iipan isovanhempia äidin puolelta. Lisäksi Eksymässä on Emäntä-Riika. Lapsia on Miili ja kaksoset Jukka ja Lillukka, sekä vielä sylivauva-Jallukka. Teoksen alussa Iippa saapuu hiihtäen Eksymään kysymään Miiliä kaverikseen etsimään Tupsuniskaa, ajoporoa, joka on jossain Pisteen heinäsaroilla nähty.

Taivaalla on lentänyt viisitoista saksalaisten stukaa, jotka Iippa on laskenut ja Routeloaavalla päin on nähty desantteja.

Miettis-Hemma, talosta toiseen kiertävä pärekoppien tekijä on hieman epäileväinen. "Ei niitä ole ennenkään näkynyt kylän liepeillä."

Miili saa kuitenkin luvan lähteä kun eivät "etäälle hiihdä"

Iipan ja Miilin poronetsimisretki vie Iipan kylmään kylpyyn suolammessa, Tupsuniskaa ei lödy. Lapset selviytyvät erämökkiin,  pelästyvät sutta, joka osoittautui koiraksi, josta on luvattu 2000 markan löytöpalkkio ja Tupsuniskan sijasta otetaan mukaan Poikkisarvi.

Suurempi seikkailu lapsia kuitenkin kohtaa, kun on käyty hetki koulua opettajan johdolla, vietetty joulujuhlaa, joka keskeytyy kun kouluneteiseen heitetään käsikranaatteja. Opettaja osoittautuu vakoilijaksi, mutta pääsee pakoon. Aika kuluu ja rauhoittuu kesää kohden, mutta  Pieta-ämmi, joka on vanhaa tietäjäsukua kokee etiäisiä ja kun Riika-äiti lähtee  asioille lähtevät lapset Akanlahteen kaloja narraamaan. Kesäisestä retkestä ei tulekaan hauska, vaan hurja pakomatka, kun kylästä alkaa näkyä savua ja Aution talo palaa. Kuuluu konekiväärin papatusta ja lapset joutuvat pakenemaan niin metsäpaloa kuin desanttejakin.

Jännittävä seikkailu päättyy lopulta takaisin kotikylään saklaisten lentokonekyydissä. Desantit ovat hävinneet rajan yli, tuhoja on tehty, mutta kaikki on selvinneet hengissä.

Mielenkiintoinen, hieman jännäkin seikkailutarina jatkosodan ajoilta. Todenmukaisuus ehkä hieman kärsii, mutta pidän tästä inhimillisyyden näkymisesä taholla, josta sitä ei odottaisi.

Ajallisesti ja ehkä aatteellisestikin mielenkiintoisena pidän kuvausta saksalaisten ja suomalaisten hyvästä rinnakkainelosta. Politiikkaa ei tässä puhuta, mutta mielenkiintoinen ja minua lastenkirjatutkimuksen kannalta kiinnostava ja  mielenkiintoinen yksityiskohta on, kun Iippo ja Miili tekevät olkiukkokummituksen pelotetllaakseen maitoa hakevaa sotamies Lipposta, joka on kova pälpättäjä ja kerskuri.

"Suuri valkoinen haamu irtaantuu riihen seinustalta ja lähenee ... se lähenee... lähenee... ja aivan äkkiä se leijaa Lipposen edessä ... ja kahisee! Huiiih! Puussa kyyhöttäjiäkin aivan hirvitti tämä kummitusmainen tunnelma. Lipponen oli töksähtänyt paikalleen. Iippo kävi käsiksi naruihinsa, ja "kaveri" kohotti kätensä arvokkaaseen hitler-tervehdykseen."

Maininta Hitler-tervehdyksestä on, sanoisinko hieman erikoinen ja poikkeava nuortenkirjallisuudessa Tämän teoksen ajankuvaan suhteutettuna se kertoo jotain ja jättää monia kysymyksiä, vaikka huomioisi, että tervehdys on pistetty humoristiseen yhteyteen.

Mainittakoon, että kirjailija, oikealta nimeltä Helmi Kellokumpu on lappilainen kirjailija. Hän on ilmeisesti saanut Anni Swan -muistokilpailusssa kunniamaininnan tämän kirjan ilmestymisvuonna. Enkä minä tätä huonona teoksena pitänytkään. Minua kiinnostaa sota-ajan kuvaukset lasten- ja nuortenkirjallisuudessa ja erityisesti juurikin talvi- ja jatkosota-aiheiden kuvaukset. Tämä on pohjimmiltaan hyvin lämminhenkinen teos jännitysmomentista huolimatta. Sanasto (poronripuset, kallokkaat, ärmäkkä, nutukkaat) asiantuntevaa ja miljöötä tehokkaasti luova. Mikä minua, jos palaan aloitukseeni on se, kuinka pitkän matkan pieni lapsijoukko pystyy matkaamaan, vaikka välillä käytettäisiinkin venettä. 

Paitsi sota-ajan historiaa täytyy mainita että aika on ollut toinen myös kurituksen suhteen. Pienen     Lillukan sanat kiroilevalle sotilaalle "Ität ei vittiinkään ole antanut tinulle talpeekti tolkipäälemmiä" korventaa sielua. Ajatus, että solkipäävyöllä lyötäisiin pientä (tai suurempaakaan) lasta, kuten Lillukka toteaa saaneensa on sydäntäsärkevä.

Viime aikoina on puhuttu siitä pitäisikö kirjoja muokata nykyajatuksia vastaaviksi. Pitäisikö tämäkin teos siis pistää kuvauksena roskakoriin, jos tekstiä ei muuteta. Minusta ajakuva on tärkeä tarinoissa, oli se ajankuva sitten hyvä tai huono. Se kertoo jotain ajastaan ja auttaa huomaamaan, mikä on muuttunut hyvään, mikä huonoon suuntaan.

---

Pohjoinen 2023 kohta  19: Kirjassa on tunturi tai vaara

03 maaliskuuta 2023

Saimi Peltonen: Pienet hevoset Lapin yössä!

 

Saimi Peltonen

Pienet hevoset Lapin yössä

Pilot-kustannus 2003

Kuvitus Jenni Lindfors

Liisalle omistettu tarina Korpelan talon elämästä sotavuosien Lapissa. Lyhyitä, katkelmanomaisia muistikuvia, joissa kuitenkin punaisena lankana pienen tytön kasvu lapsesta aikuisuuden kynnykselle, hengellisestä heräämisestä. Taustalla lestadiolaisuus. Ei kuitenkaan mitenkään saarnatyylinen eikä heristelevä tyyliltään.

Kuvaus alkaa pirtin kuvauksella: "Astun porstuasta oikealle pirttiin, jossaon viisi ikkunaa. Yhden ikkunan alla on penkki. Sitten on sänky, toinen sänky ja nurkassa päästä vedettävä sänäky, pitkä pöytä, kaksi penkkiä, äidin ja isän sänky, nurkkakaappi, tiskipöydän tapainen, muuri ja portaat muurin päälle, puuhella, musta pata, kahvipannu aina hellalla ja pölkyn päällä vesiämpäri sekä rukki ja hahtuvakoppa."

Siinäpä sitä sisustusta. Omasta lapsuudestani muistan myös päästävedettävän sängyn ja muurin ja muurin päälle menevät portaat. 

Tässä tarinassa ei kuitenkaan eletä Keski-Suomen maisemissa, vaan Lapin perukoilla, Kemijokivarressa, jossa "joki virtasi kirkasta vettä kuin Siionin virta. Uitiin ja kahlattiin yli karikkojen saaresta toiseen, Isosaari, Pikkusaaari, Heinäsaari ja Kaukonvalko, joka oli uitonherran saari - Rovaniemen herrasväkeä."

Omaelämäkerrallinen lapsuuskuvaus siis. Kerrontaa elävöittää mustavalkoinen kuvitus, jonka on tehnyt Jenn Lindfors. Lainatessa ajattelin, että saisin tästä inspiraatiota omien muistelmieni kirjoittamiseen, mutta ei sitä innoitusta oikein syntynyt. Viihdyin kuitenkin tämän teoksen äärellä. Kuvaukset liikkuvat koulumaailmasta sodan syttymiseen, elämästä saksalaisten rinnalla ja evakkomatkasta Ruotsiin, paluusta kotiin ja jälleenrakentamiseen.

Mainittakoon vielä, että kyllä tässä hevosistakin puhutaan. Erityisen arvon saa Korpelan talon Putte, vinokavioinen hevonen, jota ollaan ottamassa sotaan. Mutta kuinka käy? 

"Isä kertoi, että juoksukierron kokeessa Putte oli lentänyt polvilleen, eikä ollut tahtonut päästä ylös. - Herrat käskivät minun viedä kaakkini kotiin, isä nauroi.  Olet sinä, Putte, viisas hevonen. Putte kopsautti hieman vinoa kaviotaan ja hirnahti hilpeästi." 

Lukiessani heräsi kysymys: Osaavatko hevoset ajatella? Tiesikö Putte mitä teki, tekikö tarkoituksella mitä teki?

 Hauska, elämänmakuinen kuvaus

--


#täyttälaukkaa haasteen löysin instagrammista ja hevosten ystävänä tämä alkoi heti kiinnostaa

16 marraskuuta 2022

C.B. Gaunitz: Nuoret metsänkävijät!

 

C.B.Gaunitz

Nuoret metsänkävijät

Alkuteos:

Suomentanut Å. Londen

Paletti (julkaisuvuosi ei tiedossa)

151 s.

Olipa hauska lukukokemus. Hauska, mutta myös hieman kipristelevä teos. Nuoret metsänkävijät on lapsille suunnattu erätarina, jossa luonnolla ja sen ilmiöiden seuraamisella on merkittävä rooli. Nuoret mesänkävijät kertoo perheeestä ja lapsista ja vanhempien suhteesta lapsiinsa ja luonnosta. Eritoten luonnosta ja sen moninaisuudesta. Lapsia ovat  Pirkko, Göran, Antero ja kaikkein pienin Samuli ja ydinperheen ohella vilisee setiä ja tätejä, kuten Kirsti-täti, jolle lapset keräävät leppäkerttuja, koska ne syövät kirvoja tädin viherkasveista ja kukista. Taustoja ei juurikaan kerrota eikä väännetä rautalangasta, vaan sukelletaan suoraan asiaan, kuten metsäretkelle, jossa pelästytään käärmettä, joka yrittää karkuun, mutta jonka isä ottaa vangiksi ja pistää purkkiin, eli toisin sanoen käärmeparka menettää henkensä. Tässä kohtaa minua alkaa kipristellä ja vaikka en käärmeitä suosi, niin käärme alkaa säälittää. Eihän se edes käynyt päälle, vaan halusi luikerrella karkuun, mutta luonnosta kiinnostunut isä halusi sen pistää purkkiin, ilmeiseseti tutkiakseen yksilöä myöhemmin, kuka tietää. Myös isän hyönteisharrastus nipistelee mieltäni pahasti ja kuvaus siitä, kuinka perhosia, hyönteisiä ja muita sen sellaisia "pistetään neuloihin" ei ole mitenkää miellyttävää.

Se on hieno kukkaskärpänen. siihen käyttämme numero kahden neulaa, ja pistämme sen aivan keskelle selkää. Siivet saavat olla siinä järjestyksessä kuin ne nyt ovat, mutta jalat meidän on järjestettävä oikealla tavalla. Kas näin! Tässä on hieno seppä, jolla on punainen kaulakilpi. Se on niin pieni, ettei siihen voi pistää neulaa. Sen sijaan otamme numero kolmen neulan ja kiinnitämme siihen pienen, kolmionmuötoisen paperilipun, näin, ja lapun me asetamme samalle kohdalle neulaa kuin kuoriaisenkin, niin että se on neulan vasemmalla puolella. Sitten otamme liimaa ja panemme sitä pari pisaraa kolmion kärkeen. Kuoriaisen asetamme selälleen ja järjeestämme sen raajat ja tuntosarveet oikeaan asentoon ja sitten nuolaisemme sivellistä, ja silloin kuoriainen seuraa kiltisti mukana - kas niin, nyt painamme sen liimaan ja siinä se nyt onkin, selkä ylöspäin. Eikö se ole hienon näköinen?

No, minä sanoisin, että luonnossa se koppakuoriainen olisi voinut näyttää vielä kiehtovammalta. Oliko isä ammatiltaan jokin luonnontieteen professori ei siis mainita, mutta luonto oli hyvin lähellä perheen elämää. 

Perhe on muuttanut Lapista 'etelän maille' Smoolantiin, jossa isoäiti asuu ja sittemmin Tukholman saaristoon. Junamatka on pitkä ja lapset ymmärtävät kaikkea ohivilistävää ja vanhemilta kuulemiaan entisajan elämästä kertovia juttuja kuunnelleessaan, kuinka totta on se, mitä sanotaan  "laulussa Laurista". Tämä herättää lukiessani kysymyksen, mikä onkaan laulun tausta. YLE:n sivuilta löysin tiedon, että laulun on säveltänyt Sofie Lithenius ja sanat ovat Sakari Topeliuksen, alunperin laulussa puhutaan Lassesta.

Nuorille metsänkävijöille kerrotaan iltaisin tarinoita, katsellaan kirjaa luolaihmisistä. Luolaäidin nimi on Nuppu. Tätä  joku lapsista ei pid kauniina nimenä, mikä saa minut kohottamaan kulmiani. Miten niin ei kaunis nimi. Minusta se on ihan viehättävä nimi. Äiti kertoo muun muassa valaista, jotka olivat niin isoja, että laiva mahtuisi niiden vatsaan. Lapset ymmärtävät tarinat lasten lailla, kuten pikkuinen Antero, joka kysyy äidiltään, elivätkö ne miehet, jotka istuivat  valaan vatsassa, koska ajatteli äidin kertomuksen kirjaimellisesti ja luuli, että laiva miehineen upposi valaan myötä. 

Paitsi perhe-elämän arkea ja hyörinää teoksessa on paljon luonnonkuvausta, erityisesti linnuista puhutaan ja siitä, kuinka syödään varpusia ja muitakin lintuja ja syödään niiden munia. Sorsanmunasta tehdään sokerikakku, joka kuitenkin maistuu hieman oudolta öljyisyyden takia, mutta lopulta se kyllä tulee ihan hyvin syötyä. Toisin käy karhunpaistin, josta on syötävää pitkäksi aikaa, mutta joka ei maistu kunnolla ennenkuin rasva paistin ympäriltä sulaa kunnolla grillatessa ja poltettaessa.

Vaikka en oikein tykästynytkään noihin neuloilla pistämisiin, niin en voinut välillä olla hykertelemättä ja ihastumatta mainioon kerrontaan ja omintakeiseen tyyliin. Tässä räiskähtelee ja pirskahtelee mukavasti, välillä hieman humoristisestikin ja tyyliin, onkohan tämä nyt ihan totta tällaisenaan, vai liioitellaanko hieman. Kaiken kaikkiaan kursailematonta ja välitöntä lapsiperhe arkea luonnon ihmeiden äärellä.

Itse opin teoksesta uuttakin, sillä kuvaus muurahaisleijonasta oli erityisen kiintoisa. Se on pieni korento, joka tekee pyöreän kuopan ja heittää hiekkaa muurahaisten päälle siepatakseen ne. Tästä minun täytyi hankkia lisätietoa, sillä teoksen kuvaus oli minulle aivan outo ja uusi.

Sen sijaan maininta Valassaarista  juonsi ajatukseni muutamia aikoja sitten lukemaani Gunnel Linden kirjaan Valassaaren valtakunta ja mietin, sijoittunevatko teokset samoille seuduin, vai oliko nimien samankaltaisuus vain sattumaa.

Nuoret metsänkävijät sijoittunee nelikymmenluvulle. Ajallista aspektia mietin, mutta teos päättyy Pirkon kirjeeseen, joka on päivätty vuodelle 1945. Teoksessa mainitaan myös levottomuudet Norjassa ja ompa teoksessa takautuma jännittävistä päivistäkin.

 Muistan erään yön. Sinä nukuit sikeästi ja Pirkko nukkui hänkin ja silloin soi puhelin. Saimme sanoman, että kello kahdestatoista alkaen olisi hälytys ja se merkitsi, että meidän piti olla valmiina sotaan. Silloin isä sai nopeasti vaatteet ylleen, lähetit herättivät päällystön ja kaksikymentä minuuttia myöhemmin miehet seisoivat valmiina hevostensa vieressä ja sitten ajoi joukkue joukkueen jälkeen maantielle ja rupesi kuormaamaan tykistöammuksia hämärässä. Onneksi Varmlannissa siihen aikaan oli aikaa valoisaa yöllä, tämähän tapahtui kesällä.

Ruotsihan ei ole ollut sodan varsinainen osapuoli vuosikausiin. Ilmeisesti kuitenkin eletään toisen maailmansodan aikaa, mikä kuitenkin jää tätä kuvausta lukuunottamatta taustalle hämärään. Jos tuossa ei mainittaisi Varmlantia miettisin, onko kyse suomalaistamisesta, sillä ainakin lastennimissä on huomioitavissa suomalaistamista. Suomalaistamiseen liittyen "hevonen nimeltä Musti" kuulostaa hieman oudolta, sillä Suomessahan Musti on lähinnä koiran nimi.

Kaiken kaikkiaan pidin tästä teoksesta, vaikka aika onkin paljon muuttunut ja luonnontutkimus ja luontoarvotkin nähdään hieman toisin nykyään. Tässä on kuitenkin myös paljon jotain lämmintä ja mukaansatempaavaa ja kerronta ottaa mukaansa ihmettelemään ja elämään tämän ruotsalaisperheen myötä. 

Erityismainita tälle viisaalle ajatukselle:

Villejä eläimiä ei pidä panna häkkiin, sehän on ihan samaa kuin jos panee ihmisiä elinkautiseen vankeuteen.

Teoksessa on muutama kokosivun mustavalkoinen kuvitus, jonka tilanteet vaihtelevat läheisestä isä-lapsisuhteesta humoristiseen ja hieman jännittäväänkin. Harmillista, että taiteilijasta ei ole mitään maintaa samoin kuin ei kansikuvituksen tekijästäkään. Kansikuva on jonkin verran tyylillisesti erilainen kuin lukujen välissä olevat kuvitukset, mutta vaikea sanoa, onko tekijä sama vai eri. Pidän kuitenkin kansikuvituksesta todella paljon, ja se olikin vahva syy siihen, että kiinnostuin tästä teoksesta.


11 lokakuuta 2022

Veikko Haakana: Pienen pojan muistelmat!

 

Veikko Haakana

Pienen pojan muistelmat

Karisto, 2008

175 s.

Alku: Ensin kerron meidän perheestä.

Loppulause:Silloin ulkona alkaa pimetä jo varhain, mutta kotona sisällä palaa takassa tuli.

Siihen väliin mahtuu monenlaista ajatusta ja touhua pienen pojan elämässä. Tämä oli kiva löytö

kirjaston valikoimista ja osoittaa, että maailmassa on vielä olemassa kirjoja ja tarinoita, joita en ole aavistanutkaan olevan, mukavia, lukemisen arvoisia, ajatuksia herättäviä, taidolla kirjoitettuja.

Teoksen miljöö on Pohjoisessa, Lapin aavoilla, Porokairassa. Tarinan kertoja on Matias, jolla on isosisko Inari. Perheeseen kuuluu tietysti äiti ja isä, mutta myös isovanhemmat, joista varsinkin Ukki tärkeä. Ukin kanssa Matias käy muun metsästysretkillä. Ja niin, tietysti perheeseen kuuluu myös koira nimeltä Jesse. 

Kerronta on sujuvaa, lapsenomaista, mutta ei lapsenkieltä. Matias käyttää naapurin Villeä kirjoittamaan tarinoitaan, sillä hän ei ole vielä koulussa, kun muisteleminen alkaa, joskin kouluunkin sitten ehätetään. Kerronta on siis pikkupojan näkökulmasta hieman pikkuvanhaa jutustelua. Mahtuu joukkoon hieman hyperbolaakin, ainakin kun talvella ollaan pilkkimässä ja saadaan napattua Hauki Hirmuinen.

Tämä oli aitoa, elämänmakuista kerrontaa. Pienen perheen tavallaista ja hieman epätavallisempaakin elämää. Kerronnasta voisin vielä mainita, että teoksen tekijä on opin omaksunut kirjoittamisen taidossa, tässä on huomioitu niin tuoksut, tunnelmat kuin muutkin aistimukset. Kumpa osaisi itsekin. 

Mainittakoon vielä, että kansiratkaisu oli oivallinen, se herätti kiinnostukseni ja sai minut ottamaan teoksen käteeni. Valoisa, teoksen tyyliin solahtava layout.

--



06 helmikuuta 2022

Elsa Weng-Nilsson: Nilla ja Salla!

 


Elsa Weng-Nilsson

Nilla ja Salla

Alkuteos: Månke och Mina

Suomentanut Marja-Leena Koppinen

Kuvitus: Carin Ax

Weilin+Göös, 1980

76 s.

Kansikuva: Helvi Tiisala


Nilla ja Salla, jotka alkuperäisnimiltään ovat Månke ja Mina kertoo lapsentajuisesti Ruotsin saamelaisista ja heidän elämästään. Kertojana on 7-vuotias Nilla. Salla on hänen vuotta nuorempi sisarensa. Myöhemmin perheeseen syntyy Niila-veli.

Perhe asuusiis Ruotsin Lapissa,lähellä Norjan rajaa, korkeiden tuntureiden ympäröimänä.

"Isällä on paljon poroja. Ne laiduntavat tuntureilla kesäisin. Talvisin ne vaeltavat tuntureilta metsäisille seuduille. Siellä ei lumiole niin jäistä kuin tuntureilla.Sillon porojen on helpompi kaivaa lumen alta poronjäkäää."

Opin lukemaan -sarjaan kuuluva teos on nimensä mukaisesti helppolukuista ja selkeää. Mustavalkoinen piirroskuvitus on kiva lisä,jota lapsilukija (ja miksei näin aikuinenkin) voi, niin halutessaan väritellä.  Teos on esiin saamelaisten entistä ja uudempaa elämäntapaa heinäkengistä tuuvinkiin. Tuuvinki olikin minulle oudoin vastaantullut asia. Tuuvinki tehtiin tunturisuolaheinästä, horsmanlehdistä ja Väinönputkesta eli angelinasta, joita keitettiin, jauhettiin ja lisättiin maitotilkka ja annettiin hautua parikin päivää, jonka jälkeen sitä saattoi ripotella esimerkiksi viiliin.

Teos käy läpi lasten ja perheen elämää läpi vuoden kesästä kesään. Tutuksi tulevat niin poroerottelut, komsiot kuin kodatkin ja nilit. Välillä NIlla käy koulua saamelaiskoulussa.  Varsinainen kertomus päättyy Juhannuksen viettoon, mikä on saamelaisille tärkeä juhla .Kullerot kukkivat ja suvivirsi soi. Juhannusosiossa minua mietityttää kuvitus, jossa talon pihalla on juhannusalko. Juhannussalko on toki ruotsalaisessa kulttuurissa tuttu, jotenkin olen vain liittänyt sen Ahvenanmaalle ja etelämmäksi, enkä oikein osaa kuvitella sitä  Pohjoisen perukoille, mutta saatan olla väärässä tämän kuvittelukyvyn puutteessani.

Teoksen lopussa on pieni saamenkielinen sanasto kahdella eri murteella sekä tietoisku Ruotsin ja Suomen saamelaisista. Teos on ilmestynyt nelisenkymmentä vuotta sitten. Jäin pohtimaan, kuinka ajantasaista tietoa tämä teos tarjoaa. Myös jotkin suomalaiset nimet mietityttävät, Esimerkiksi Sirkka-niminen poronvasa. Jotenkin en osaa mieltää sirkka-sanaa poroihin. Pelastetut karhunpennut saavat kuitenkin nimikseen Donna ja Garry, mikä rikkoo sanastoa, mutta saattaa liittyä ajatukseen lukutaidosta. Tämä oli kuitenkin ihan mukava pieni kulttuuriantropologinen teos. 

--

Helmikuun 6. päivä on saamelaisten kansallispäivä, joten ajastin tämän postauksen tälle päivälle. Harvemmin tulee lukemisia kuitenkaan kohdistettua kalenterin mukaan.

...

Pohjoinen 2022 -lukuhaaste kohta 1:Kirja, joka sijoittuu Saamenmaalle.

19 marraskuuta 2021

Sinikka Lehtinen: Kunnes varjot pakenevat!

 

Sinikka Lehtinen

Kunnes varjot pakenevat

Aika Oy, 1999

209 s.

 

Kunnes varjot pakenevat on kertomus Elinasta, jonka viileän kuoren alla on kyllä lämpöä, mutta jota tämä ei uskalla tuoda esiin. Elina on pystyvä maatalon tytär, naimisissa Topin kanssa, joka on aivan eri maata, vähemmän pystyvä, näytelmäseuralainen. Elinan elämä muuttuu, kun Topi ilmoittaa lähtevänsä. Topi haluaisi  kokea olevansa mies, johon Elina voisi turvautua, mutta Elina pärjää omillaankin. Ei hän tarvitse miestä siinä mielessä. Mutta Topi tarvitsee naisen pärjätäkseen, naisen, jolle hän saa olla olkapää. Tulee avioero. Elinan elämä muuttuu. Hän on kanslistina koulussa, jossa on töissä myös vihreäsilmäinen Mirkku, joka  alkaa vihjailla Elinalle Topista, he kun käyvät samassa näytelmäseurassa. Elina tajuaa, että Mirkku on se "toinen nainen". Elina kaipaa elämäänsä jotain uutta, hakee luonto-opas kurssille ja lähtee Lappiin. 

Kunnes varjot pakenevat on kertomus avioerosta ja rakkaudesta, mutta myös luonto- ja hengellisistä arvoista, jotka tulevat esille vähin erin, siellä täällä. Kerronta on arkisen soljuvaa, vähäeleistä, korutonta. Ei kuitenkaan aivan yksitotista. Siellä täällä kuvauksen kauneus ja puhuttelevuus nostaa päätään. Tämä ei ole mikään riemukas, nopeatahtinen lukukokemus, mutta ei toki väsyttävän puuduttavakaan. Lehtisellä on omanlaisensa kertojanääni, ja vie tarinaa eteenpäin rytmikkäästi hetkestä hetkeen. Tarina etenee kronologisesti, mutta tekee välillä hyppäyksiä ajassa. Tämä ajallisen miljöön rakentaminen herättää hieman kysymyksiä. Esimerkiksi kun Elina työssään miettii mitä tekisi on syksy. Sitten ollaan äkkiä keväässä. Puhutaan varhaiskeväästä, mutta kuitenkin eräs lappilainen sanoo, että toukokuussakin voi olla jäät järvessä, niin hämmennyn lukiessa. Ollaanko nyt helmi- maaliskuulla, vai jo kesän alussa. Mikä on Pohjoisen varhaiskevät? Ristiriitainen on myös kun ensin puhutaan, että keväinen tuuli muistutti  ja samaisesta tuulesta puhutaan, että siinä on syksyinen sävy.

Luontokuvaus:

Talven karu, eleetön kauneus ei antanut pientäkään aavistusta siitä runsaudesta, jonka kulkija täällä kohtaisi muutamia viikkoja myöhemmin. Silloin purot joikaisivat riemuiten vapauduttuaan jäisistä kahleistaan. Ja metsissä soittaisivat linnut. Tuuli leikkisi tunturikoivujen kiharoilla, ja niiden hiussuonissa virtailisi kevätsateen väkevä tuoksu.

 

Kielikuvien vaikuttavuus:

Märät hiutaleet kuin rujot perhset

Kevään riemua joikaava joki

Ruskan veri valui pitkin tunturin kylkiä


Paikallisväriä:

Rakka, rankinen, jänkä, pitkospuut, pesäpounu, kynttiläkuuset, räkkäaika, palkiset

 

Hieman humoristisuutta ja koulusivistyksen puutettakin mukana:

Helsinkiläistyttö, joka luuli sudenkorentoa "hirveän kokoiseksi hyttyseksi"

 

Symboliikkaa:

Hääpäivän seitsemän valkeaa joutsenta

 

Loppu - Meneekö tämä jo äiteläksi?

Rintieden riekonmarja hehkui veripunaisena. Tuuli oli nukahtanut kultaisen valon siiven alle. Ja varjot olivat säteitä. Aamun silmäripsiä.

 

No, ei tämä äitelä tarina ollut, mutta ei suolainenkaan. Sellainen sopivan sutjakka ja yleistajuinen, kuin perunat ja kastike arkipäivän ruokana.

...

Kirkko ja kaupunki -lehden lukuhaaste kohta 5: Kirja, jossa erotaan

17 lokakuuta 2020

Anna-Lea Tiilikainen: Lapin Raija!

 

Anna-Lea Tiilikainen

Lapin Raija

Kuva ja Sana, 1948

38 s.

Kansi ja kuvitus: Martta Wendelin

Lapin sota pakottaa porokyläläisen Raijan perheineen evakkoon Ruotsin puolelle. Isä on sodassa. Juna-asemalla huomataan, että pikkkusiskon nukke on kadonnut ja Raija lähtee etsimään sitä. Hän ei kuitenkaan löydä sitä ja palaa junalle, huomatakseen, että juna onkin jo lähtenyt ja vienyt äidin ja pikkuskosko Inkerin. Raija viettää yön jossain vajassa. Seurakseen hän saa Karri-koiran, joka on jouduttu jättämään, mutta joka on etsiytynyt asemalle. Karri tuo Raijalle myös voileipäpaketin, jonka on jostain löytänyt. Aamulla Raijan ottaa hoteisiinsa Niemisen setä, joka on edellisenä päivänä neuvonut Raijaa. Niemisen setä ottaa Raijan kotiinsa Helsinkiin. Eihän tätä voi yksikseen jättää ja Niemisellä on samanikäinen Seija-tyttö.

Niin alkaa Raijalle uusi vaihe.Hän aloittaa koulunkäynnin, jossa eräs tyttö kiusaa häntä ensin, mutta myöhemmin tytöistä tulee ystäviä. Sitten Raijaa syytetään varkaudesta, mutta sekin selviää. Joulu tuo yllätyksen - Isän, joka tuo terveisiä Niemisten vuokralaiselle. Raija lähtee isänsä kanssa takaisin kotiseudulle. Jännittävin kokemus on kun Raija joutuu pakenemaan karhua. Siinä voisi käydä huonosti, ellei taivaalla lentäisi lentokone, josta nähdään tilanne ja karhu kokee kohtalonsa, mutta lentäjänkään ei käy hyvin, sillä lentokone rysähtää maahan.

Tämä on pieni herttainen kirjanen, jonka luvut eivät ole pitkiä. Asiat selviää nopeasti Taivaan Isään luottaen. Kerronnan jännin kohta onkin tuo karhun takaa-ajo ja pakoonjuoksu.Kaikki päättyy onnellisessti. Sota on ohi ja äiti ja pikkusiskokin saadaan takaisin kotimökkiin,joka on säilynyt polttamatta. Pikkumirrikin, joka on jouduttu jättämään evakkon lähtiessä on selviytynyt,vaikkakin kovin laihtuneena.

Paljon ja monenlaista tapahtumaa tiiviissä paketissa, sanoisin. Kerrontaa värittää hauska mustavalkokuvitus.

24 huhtikuuta 2020

Inkeri Taube: Tunturimajan tyttö!


Inkeri Taube
Tunturimajan tyttö
Gummerus, 1944
189 s


Päähenkilö Anna-Liisa Paja, joka kuvaa itseään seuraavasti: "Olen 160 cm pitkä, vaalea permanenttini on otettu vuoden takuulla ja kenkäkaupasta hankin tavallisesti 37 numeron jalkineita." Ei mikään tavanomainen päähenkilön kuvaus, ei lainkaan. Anna-Liisa on juuri kirjoittanut  ylioppilaaksi, mikä on hänen mukaansa autuaallinen olotila. Ei niin tavanomaiselta kuulostaa myös Anna-Liisan kysymys äidiltään: "Ovatko asiat päin pyttyä, äiti muori?" Äidin mielestä tyttären kieli on huolimatonta ja no, onhan se aika rempseätä.  Anna-Liisan äiti on syntyään Groscreutz ja tullut perheensä hylkäämäksi, koska on avioitunut suomalaisen Kustaa Mauri (vai oliko se Mauri Kustaa) Pajan kanssa. 

Anna-Liisalla on poikaystävä Björn. Anna-Liisa lähtee kesäksi kirjanpitäjän ja talousvastaavaksi Pohjoisen tuntureille, pieneen lomahotelliin, jossa hän tutustuu Gertiin, joka on karannut miehensä luota eikä aio palata, jos mies ei itse tule häntä hakemaan. Tunturihotellia pitää yksinhuoltaja, leskirouva Pörö. Hotelliin saapuu myös Anna-Liisan pikkuserkku, tohtori Georg Grosscreutz, jonka suhteen Anna-Liisa on vähän hakusalla, tykätäkö miehestä vai ei.

 Kirja sijoittuu ajallisesti vuoteen 1939. Viitteitä todellisuuteen on maininta Inkerin veljen Jarmon osallistumisesta Linnoitustöihin ja sodan uhka, mikä kirjan lopussa onkin jo käynyt toteen. En kuitenkaan osaa tätä oikein täysin realistisena pitää miljööltään. No, maantieteellisesti kyllä, tässä mainitaan ainakin Kaunispää, Petsamo, Kolttaköngäs. Anna-Liisan perhe asuu Haminassa ja pikkuserkku, josta lopulta  tulee tuttavallisesti Jyri, asuu  Kulosaaressa. Maantieteen ohella miljöökuvaus luonnon osalta on upeaa.

"Syksy pyrkii valloittamaan Lappia hitaasti, mutta varmasti. Se alkaa tunturien laelta, riipii viimeisistä tunturikukista terälehdet ja riepottelee siemenet pitkin rinteitä palvellen siten luontoa puutarhurina. Sitten se siirtyy laaksoihin ja koskettaa hyisillä sormillaan koivujen latvoja --- --- On niin kevyt ja hyvä hengittää! Yksinäinen retkeilijä unohtuuu keron laelle uneksimaan värien, viivojen ja ajan sopusoinnusta. Vain se, joka kokonaan antautuu luonnon armoille, voi imeä itseensä kaiken sopusoinnun, minkä jumalainen rytmitaju on luonut. Rinnassa herää luomiskaipuu. Olisi suurta voida sanoin ja poljennoin kertoa siitä, mitä silmä, korva ja sieraimet voivat aistia. Mutta kukapa pystyisi pukemaan sanoiksi sen kaipuun, mikä kuuluu kurjen kirkunassa, silloin kun se jättää suosaarekkeella olevan kesäisen kotinsa, tai kurmitsan valituksen, kun sen on levitettävä siipensä ja suunnattava matkansa etelään."

Todellakin pidän tästä luonnon kuvauksesta. Ja tuo määrite, jumalainen rytmitaju on erikoinen. Se tuo aivan uudenlaisen näkökulman jopa raamatulliseen luomiskertomukseen.

Mutta siis se realistisuus. Todenmukainen ja aito miljöö saa pienen kolauksen, kun aletaan puhua kuinka tunturimajalla vierailee Ruotsin (?) prinssi, jonka nimeä ei osaa yhdistää historiaalliseen kuvioon tai Persian prinssin vierailu, mikä kuulostaa vielä utopistisemmalta. Persiaahan ei enää vuonna 1939 tunnettua Persiana vaan Iranina enkä tiedä, onko sieltä tehty vierailuja noihin aikoihin. Nämä pari mainintaa veivät miljöökuvauksen vähän sivuteille. Myös aatelisuuden merkittävyys noihin aikoihin on hieman kysymyksenalainen. Vieläkö sillä oli painoarvoa sodan alla? Kaiken kaikkiaan siis fiktiivinen tarina jota voisi kuvata todella ja pilvilinnoilla. 

Ei kuitenkaan mitenkään huono kirja. Oma teokseni on kirjastonpoistokappale, antikvariaattiostos, josssa ei ollut kansipapereita. Löysin kuitenkin kansipapereista kuvan netistä, tulostin sen ja tuunasin kannet omanlaisikseen. Kansipaperien suunnittelijasta en tiedä, mutta hienoa työtä hän on tehnyt.

Intertekstuaalisuus:

Pajan perheellä on kissa, jonka nimi on Katinka Rabe. Jolla kuitenkin tunnutaan viittaavan historiallisuuteen ei niinkään kirjallisuuteen.
...
Tällä mukana

Pohjoinen-lukuhaasteessa kohta 20: pohjoista luontoa kuvaava kirja
Joken rauhanhaasteessa   Talvisota oli kuitenkin eräällä tavalla toisen maailmansodan sivujuonne



08 helmikuuta 2020

Martta Kaivola: Maaret!



Martta Kaivola
Maaret
Kuva ja Sana, 1959
112 s.



"Rakkautemme oli valo meissä. Se oli myös tuli, jonka nyt olin oppinut tuntemaan."









Maaret on kertomus Pohjoisen tytöstä Maaretista. Eräänä juhannuksena hän tapaa miehen, opettajaksi opiskelijan. Kaksi toisilleen vierasta nuorta tuntevat vetoa toisiinsa ja ajan kuluessa he menevät naimsiin, sittenkun mies on jo valmistunut ja saanut paikan opettajana. Kauan ei onni kuitenkaan kestä, mies jää junan alle ja Maaret jää leskeksi odottaen ensimmäistä lastaan. Alkuluku on vain johdantoa varsinaiseen tarinaan, kun Maaretia tulee tapaamaan tuttu nainen, joka aikoo jättää miehensä ja muuttaa ulkomaille. Maaret muuttaa etelään, Helsinkiin tätinsä luokse.  Helsingissä Maaret yllättäen tapaa Einarin, tuon vaimonsa hylkäämän ja he alkavat seurustella. Eero-pappi ei tykkää tilanteesta ja varoittaa Maaretia, mutta ei Maaret kuuntele. 

Maaret on hieman erikoinen tarina rakkaudesta ja pettymyksestä ja unelmista. Kuvan ja Sanan julkaisemaksi teokseksi jopa erityisen filosofinen enempi kuin teologinen, vaikka teologiaakin sivutaan. Tarinan kertojaminä on Maaret, miljöö vuoroin etelän kaupunki Helsinki, vuoroin pohjoisen seudut, jossain Lapin tuntureilla. Kiehtovinta kerronnassa onkin pohjoisen luonto ja tarusto. Draamaakaan ei puutu, sillä Maaretin ajatusten lomassa kulkee muutama muukin elämänkohtalo. Tämä oli toisaalta erilaisuudessaan hyvinkin kiintoisa teos, toisaalta hieman vaikeatajuinenkin tuon filosofisen otteen takia. En tainnut ihan kaikkea kirjailijan ajatuksenjuoksua ymmärtää.




Kummallisuus:
"katsoi niin, että pari vihreää hammasta näkyi" Mitä iihmettä? Miksi hampaat olisi vihreitä? Ymmärrän, jos puhuttaisiin keltaisista, mutta vihreät... ihan on outoa.

Sanonta:
"Katoaa se kuiva roska hännästä"

Lapin luonnon lumoa, kuin satua:

- Lapin kesä loppuu, kesä loppuu, ei ole lämmintä nuppujen aueta.
- Kyllä kerkiää, kyllä kerkiää, kun kiirettä pitää, lohdutti vieressä lämmin ja äidillinen pihlaja. Ja tuoksui vieläkin makeammin ihan muuttui äiteläksi, kun tahtoi niin ylettömän tuoksuva olla - Ja valloittaa ilmankin, niin kuin se nyt yhdelle kuuluisi, tuumaili lapinkello närkästyneenä, mutta vain itseksensä, sillä hienolle kukalle kuuluu tuntea asemansa, eikä se koskaan ala kilpailla toisten kansa. Sillä jokaisena kesänä se tulee huomatuksi: aina niin kuin taivaasta tipahtaa tänne tuntematon ihmimen, joka pysähtyy kävellessään, ottaa askeleen taaksepäin ja huudahtaa: - Katsokaa, mikä kello! Mikä hieno sini ja erikoinen keltainen yhdessä. Ja sen tuoksu!


Tällä mukana Pohjoinen-lukuhaasteessa kohta 2: filosofinen kirja

28 joulukuuta 2018

Usko Moilanen:Unohdettu kylä!

Usko Moilanen
Unohdettu kylä
WSOY, 1961
123 +1 s.
Kansi: Sauli Rantamäki

"Vaari silmäsi ikkunasta ulos. Pihalla oli jo hämärää vaikka päivä ei ollut vielä pitkällä. Oli lokakuu, ja näillä seuduin, napapiirin pohjoispuolella, valoisa aika hupeni joka päivä yhä lyhyemmäksi."

Korpelan vaari, tämän tarinan "koossa pitävä voima". Eletään talvisodan aikaa Kemijärvi Salla välimaastossa. Pienessä Niemen kylässä on vain kolme taloa, Korpela, Jomppanen ja Jokinen. Lapsia on sitten sitäkin enemmän. Talven kestävä piilosilla olo saa alkunsa syksyisenä päivänä, kun lapset tulevat kesken kouluviikon kotiin. Tässä tulee esiin pieni kulttuurinen sivujuonne Lapin kouluoloista, kun lapset joutuivat pitkien matkojen takia asumaan viikolla koulukaupungissa.

Pienen Niemen kylänkin miehet on kutsuttu kertausharjoituksiin ja pian sota onkin syttynyt.

Vaari varautuu suojelemaan pientä yhdyskuntaansa (kaikkien kolmen talon asukkaat sijoittuvat kaikki Korpelan taloon asumaan) kaatamalla puita ja pystyttämällä niitä talon navetta- ja saunapolkujen varteen ja tekemällä puista tunneleita, jotka talviolosuhteissa peittyvät lumeen ja jäädytetään koviksi pakkassäillä. Koko talo navetoineen ja saunoineen peittyy hangen alle.

WSOY:n NTK-sarjaan kuuluva tarina on jäänyt lapsuudesta vahvasti mieleen ja olikin mukava palailla nyt  lukumuistoja verryttelemään. Lapsuudessa sitä ei ehkä tullut niin ajatelleeksi, vaan nyt mietin ja yritin silmissäni nähdä tuon jättimäisen "lumimajan". Kuinka todenperäiseltä tarina tuntuu? Tarina sijoittuu talvisodan aikaan1939-40, Pohjoisen perukoilla. Olen kuullut sanottavan että se oli kylmä talvi. Sääolosuhteet olivat muutenkin toisenlaiset kuin nykyiset, jos nykyisinkin Pohjoisen talvet voivat olla paljon paljon kylmempiä kuin Etelän olosuhteet. Ehkä se voisi olla mahdollista, jos talot eivät ole harjakorkeudeltaan kovin korkeita. Tässä puhutaan kuitenkin parimetrisistä kuusista, joita sinne polunvarsille pystytettiin.

Kyläyhteisö viettää lumen alla  sotakuukaudet, vaari  käy kalassa ja tekee tiedusteluretkiä läheisen vaaran laelle. Lapset pitävät Liisa-tytön johdolla kotikoulua päivän ajan kuluttamiseksi. Välillä vähän koetaan seikkailuakin, kun haetaan vanhoja kouluvihkoja ja -kirkkoja kirjoja, Jomppasen mökistä ja joudutaan piiloutumaan vihollispartiolta. Sota tuo omat surunsa, mutta pieni kotirintama kestää, vaikka sodanjyly ja pommit paukahtelee ympärillä.

Sääolosuhteita:

"-Taitaa tulla oikea harjapyry, sanoi vaari kerran sisälle tullessaan ja pudisteli lunta vaatteistaan. - Mikä se sellainen on? kysyi Jussi. - Lumi juoksee silloin pitkin hankea ja muodostaa teiden varsille ja aitojen vierille korkeita harjanteita."

Paikallisväriä:

Koivikkaat. Poronnahasta ommellut jalkineet

...
Tundran lumoissa -lukuhaaste

08 lokakuuta 2017

Kyllikki Suortti: Tunturin huipulla tuulee!




Kyllikki Suortti
Tunturin huipulla tuulee
Kansan raamattuseura, 1959
159 s.

Alkulause: Tallustelin väsyneesti kotia kohti.
Loppulause: Ovi sulkeutui rapsahtaen.
Päähenkilö:Elsi
Miljöö: Lapin tunturit
Tapahtumahtuma-aika: Heinä- elokuu viisikymmenluvulla

Tunturin huipulla tulee on raikas kertomus nuoresta Elsi-tytöstä, joka on joutunut lopettamaan koulunkäynnin kesken saadakseen toimeentulon itselleen, sisaruksilleen ja äidilleen. Elsin isä on kuollut. Kuolemaan liittyy selvittämättömiä piirteitä. Kevään mittaan ja kesän korvalla Eslistä on tullut väsynyt ja sulkeutunut. Hän saa ystävältään ehdotuksen lähteä apulaiseksi Älläkälle, Lapin tuntureilla sijaitsevalle majalle, jossa pidetään jonkinlaisia kursseja. Mistä kursseistta on kyse, ei tarkemmin kerrota. Tunturinmökin emäntä, Katriina on kuitenkin uskovainen nainen. Mitenkään uskonasioita tuputtava teos tämä ei kuitenkaan ole, vaan uskoa sivutaan vain sivulauseissa ja rivien välissä.

Elsi siis saa lomaa töistä ja lähtee Lapin tuntureille, missä hän tutustuu paitsi Katriinaan, myös lähiseudun asukkaisiin, majalle myöhässä tulleeseen kurssivieraaseen Käkkärään, jonka puheliaisuus saa Elsin välillä hakeutumaan yksinäisyyteen, sekä myös Ruhtinattareen, joka  vaikuttaa Elsin elämään arvaamattomalla tavalla. Tunturiloma tuo Elsille myös viestin hänen kymmenisen vuotta aiemmin kuolleelta isältään, jolle tunturit ovat olleet tuttuja. Myös vanha koulukaveri Esko ilmestyy tuntureille kaverinsa Heikin kanssa, joten hitunen romantiikkaakin on luvassa kaiken puuhalun ja vaeltelun keskellä.


Tunturin huipulla tuulee aina, sanoi ruhtinatar juhlallisesti. 
Sen vuoksi tunturi olikin niin karu, tuuli pyyhki pois kaiken turhan, ei ollut mitään liikaa, vain kylmää, rauhallista yksinäisyyttä täällä avaran näköalan yllä. Tuntui kuin tunturinäkymien kauneus olisi todellisempaa ja aidompaa kuin mikään muu, mitä olin tähän asti nähnyt.
- Tuolla näkyvät Aakenus, Olos ja Ylläs, ruhtinatar viittasi etelään.
- Ylläs seestyy, jos sen ansaitset, sanoin hiljaa.
- Mitä tarkoitat, kysyi toinen neitosista.
Lausuin Kailaan runosta sen, mitä muistin:

"Kunhan itsestäsi luovu et,
valo, ilma tulee elämäksi.
Ylläs seestyy, jos sen ansaitset."

....
100 suomalaista kirjaa


10 syyskuuta 2016

Enni Mustonen: Jääleinikki!






Enni Mustonen
Jääleinikki
Otava, 2011
255 s.

Äkkiä raikas tuuli puhalsi ylitseni. Mies oli avannut rautaoven, joka johti kannelle. Olin kompastua korkeaan kynnykseen, kun aurinko häikäisi silmät. Ensin en tajunnut muuta kuin lokkien huudot. Sitten näin sinisen taivaan ja harmaat kivimuurit, jotka näyttivät melkein raapivan laivan kylkeä. Kun käännyin kiittämään opastani, mies oli kadonnut. Vähän kauempana näkyi muitakin matkustajia kurottelemassa kaiteen yli.
En koskaan unohda, miltä ne tuntui, meren tuoksu, aurinko ja aava meri, joka alkoi häämöttää edessäpäin, heti kun Kustaanmiekasta oli selvitty. Kun kurottui kaiteen yli, tuuli tuiversi tukan silmille. Puristin olkalaukun sankaa kaksin käsin, ettei tuuli olisi vienyt sitä mennessään.
Äkkiä pelko katosi. Minä olin minä. Eliisa Hetta. 
Matkalla omaan elämään.

Jääleinikki on jatkoa Enni Mustosen Pohjatuulen tarinoita trilogiaan. Pääosakertojana on Annikki Hetan, o.s. Hallavaaran tytär Eliisa, joka on valmistunut sairaanhoitajaksi. Ystävänsä Sirkan lähtiessä Saksaan töihin seuraa Eliisa perässä. Hänen äitinsä äidin äiti, Ämmi on kuollut "saappaat jalassa ja ämpäri kädessä". Eliisa on löytänyt pinkan kirjeitä selvitellessään Jäälinvaaran mökillä jäämistöä ja saanut tietää totuuden isästään. Hän ei olekaan poromies Nils-Aslakin tytär, vaan saksalaisen  upseerin Heinrich Salzmayerin avioton tytär.

Syynä lähteä Saksaan ei ole kuitenkaan tieto syntyperästään, vaan töiden saaminen. Pohjoisessa on vaikea saada töitä ja ystävän houkuttelut. Kaiken lisäksi sydäntä käpristää pettymys ihastuksen kohteen seurustelusta toisen kanssa,

No, juonesta ei sen enempää.

Jääleinikki oli ihan luettava tarina nuoren sairaanhoitajan tiestä Pohjoisen perukoilta Saksaan, rakkauden löytymisestä. Tarina kulminoituu tyttären - Heidin - syntymään. Kerronta oli elämäntäyteistä. Ajankuva kuusikymmenlukua. Rakkaus maaseutuun on kertojalla syvä. Vaikka Eliisa matkaa siis Pohjoisen luonnon keskeltä kaupunkioloihin on kerronnassa kuvattu enemmän luonto- kuin kaupunkinäkymiä. Myös erilaiset ihmisluonteet ja yhteiskuntaluokat tulevat esiin hienosti kuvattuina. 

Mikä toi elävyyttä ja kosketuspintaa omiin muistoihin lapsuudesta ja eletystä oli kahvihetki, kun Eliisa on miehensä kanssa lomamatkalla Suomessa ja matkalla Pohjoiseen heidän autonsa pakoputki särkyy. He löytävät miehen, joka lupaa korjata putken ja siinä emäntä tulee kutsumaan kahveelle. Mitä! Ihmettelee mies. Meidät vieraat ihmiset! Siinä kuvauksessa oli jotain tuttua ajalta, jolloin ihmiset kävivät vieraisilla, sellaista kotoisen lämmintä ja vieraanvaraista. 

Mitä ihmettelin oli kynsisammakko. Mitä tekee sammakot sairaalassa? Miten niillä voi testata onko raskaana? Hyvin on kirjailija läksynsä lukenut, täytyy sanoa googlailun jälkeen.

....
Tällä kirjalla sain taas uuden kasvin Kirjaherbariooni: Jääleinikki (Ranunculus glacialis)

21 elokuuta 2016

Enni Mustonen: Lapinvuokko!





Enni Mustonen
Lapinvuokko
Otava, 2010

Saimin kirjeen luettuani tuntui kuin olisin herännyt unesta. Ikävä hulvahti ylitseni, jailo, ja kaikki ne vahvat tunteet, joita ei täällä säädyllisessä maitosuklaan maassa sopinut näyttää julkisesti. En minä halunnut jäädä Uumajaan enkä matkustaa Helsinkiin. Minä tahdoin kotiin Jäälinvaaran taakse, jokivarteen ja aapasuon laitaan. Sinne minä kuuluin ja sinne tahdoin Eliisankin juurruttaa.

Lapinvuokon päähenkilö on nuori ylioppilas Annikki Hallavaara, joka on myös tarinan kertojaääni.  Tapahtumat sijoittuvat Suomen kohtalonvuosiin 1939 ja erityisesti Pohjois-Suomeen ja Lapin maille.  Loppupuolella käväistään myös Ruotsin puolella. Annikki jää jo nuorena sotaleskeksi. Annikin isän kautta Annikki joutuu kytketyksi sotasalaisuuksiin ja kohta hän jo toimii saksalaisen upseerin sihteerinä. Upseeri . Heinrich on naimisissa, mutta ennen pitkää Annikki huomaa kiintyneensä mieheen tavallista enemmän. Kun Heinrichin Saksassa oleva perhe, vaimo ja tytär, saavat surmansa pommituksensa tulee Annikista ja Heinrichistä rakastavaiset. 

Sitten tulee Lapin sota. Heinrich palaa Saksaan, Lappi evakuoidaan ja Annikki lähtee Ruotsiin, jossa hän synnyttää tyttären - Eliisan. Heinrichiin Annikki ei enää saa yhteyttä. Annikki kouluttautuu myös kätilöksi ja kun hän sitten palaa takaisin kotiseuduille hän lähtee kätilöksi Hettaan, jossa hän tutustuu lappalaismieheen Nils-Aslakiin, joka on menettänyt toisen silmänsä sodassa. 

Lapinvuokko oli ihan miellyttävä lukukokemus, vaikkakaan ei ehkä ihan oman vakaumuksen mukaisesti tarina edennytkään. Nuoren naisen kasvukertomus vaikeissa oloissa voisi luonnehtia tätä tarinaa, joka on Pohjatuulen tarinoita - trilogian ensimmäinen osa. 

Lappalaissanasto oli kiinnostavaa, erityisesti sellainen sana kuin kläppi erottui korvaan ristsiriitaisen kiehtovalta. Myös saksalaisia lauseita on tekstin lomassa, mutta niihin pääsee sisälle kertojan, Annikin, kerronnassa.

Kansikuvasta sen verran, että vaalea nainen sopii kyllä tarinan kehyksiin, jos kohta pajunkissoja ihmettelen. Ehkä ne kuvaavat nuoruutta ja elämän kevättä. Pajunkissoilla ja lapinvuokolla vain on aika iso ero.
---
Tällä sain taas yhden kasvin lisää Kirjaherbariooni: Lapinvuokko, Dryas octopetala


28 heinäkuuta 2016

Raimo Suikkari: Suomen kaunis Lappi!

Raimo Suikkari
Suomen kaunis Lappi
RKS Tietopalvelu Oy, 1997









Kauhukseni huomasin tänään, että minua henkiökohtaisesti hyvin innostava lukuhaaste Kansojen juurilla päättyy jo viikon kuluessa. En millään ehdi lukea kaikkea sitä,  mitä olin ajatellut haasteeseen lukea, mutta kunnon loppukirispurtin kun otan, niin muutaman mielenkiintoisen kirjan kyllä ehdin vielä lukea.

V.Blomstedt

Mikä kuitenkin harmittaa on se, että en ole löytänyt oikein kunnollista saamelaisiin liittyvää kirjaa, mikä oli yhtenä vaatimuksena haasteen suoritukselle.

Hyllystäni löytyi kuitenkin tämä kuvateos neljällä kielellä, jossa oli myös yleisluontoisesti kerrottu hieman saamelaisista. 

Saamelaiset ovat eläneet Lapissa vuosisatoja karun luonnon kansa (painovirhe). He ovat kunnioittaneet luontoa. Tuntureilla vaeltajan on myös hyvä muistaa, että Lapin luonto on loppujen lopuksi ihmistä mahtavampi.

Suomen kaunis Lappi on täynnä upeita kuvia, jotka esittelevät Lapin monimuotoista luontoa ja kulttuuria. Esittelyn saa myös Lapin taitelija Reidar Säreistöniemi, jonka maalauksissa Lapin ruskan värit hehkuvat.

...

Voisin tässä samassa yhteydessä esitellä kirpputorilta löytämäni Saamen kielen oppikirjan: Davvin 1, jota olen hieman tutkaillut.

Saamen kielen peruskurssi
Davvin 1
Inga Guttorm
Johan Jernsletten
Klaus Petet Nickel

Suomenkielinen versio:
Inga Guttorm
Veikko Holmberg

Piirrokset: Merja Aletta Ranttila
Oy Yleisradio AB, 1985


Paitsi Saamen opiskelua kirjassa on muutamia tietoiskuja saamelaisista ja saamenkielestä, kirjallisuudesta ja paikannimistä.

Aikaisemmin käytettiin saamelaisista tavallisesti nimitystä lappalainen, ruotsiksi lapp. Norjassa on lisäksi käytetty nmitystä finn. Sana finn on ilmeisesti yhteydessä norjankieliseen nimeen Finnmark (lappalaisten maa) ja Suomen skandinaaviseen nimeen Finland. Nimitystä Lappalainen tai lapin kieli on käytetty erityisesti varhemmassa tieteellisessä kirjallisuudessa. --- Saamelaiset kutsuvat itseään saamelaisiksi ja kieltään saamenkieleksi. --- ---- Saamenkieltä ei puhuta kaikkialla samalla lailla, vaan kieli jak.autu useaan murteeseen. Jaon päämurteisiin tai murreryhmiin voi tehdä monella eri tavalla. Jotkut murteet poikkeavat toisistaan siinä määrin että toisinaan puhutaan murteen sijasta eri kielistä.

Davvin-dialogeissa käytetään koutokeinon murretta.



Ehkä näillä kirjoilla, joista toista siis olen vain hieman tutkaillut saan kuitattua Kansojen juurilla -haasteen saamen osuuden.





23 joulukuuta 2015

Larin-Kyösti: Lapin joulu!

Larin-Kyösti: Lapin joulu
Runo: Larin-Kyösti
Kuvitus: Erkki Hiilivirta
Omakustanne. 1996


Kirpputorilta löysin edullisesti tämän ihastuttavan kuvakirjan, jossa Lapin lumoavat talviset maisemat ja kansankuvaus yhdistyy tuttuun joulukertomukseen.

Komsa: Ei ihan vastaava, muutta hieman kehtoa vastaava selässä kannettava lapsen nukkuma- ja kantoväline

EDIT: Nostetaanpa tätä hieman ylemmäksi ja toivotetaan samalla kaikille mitä ihaninta ja suloisinta joulunaikaa!