Martta Kaivola: Maaret!

Martta Kaivola
Maaret
Kuva ja Sana, 1959
112 s.



"Rakkautemme oli valo meissä. Se oli myös tuli, jonka nyt olin oppinut tuntemaan."

Maaret on kertomus Pohjoisen tytöstä Maaretista. Eräänä juhannuksena hän tapaa miehen, opettajaksi opiskelijan. Kaksi toisilleen vierasta nuorta tuntevat vetoa toisiinsa ja ajan kuluessa he menevät naimsiin, sittenkun mies on jo valmistunut ja saanut paikan opettajana. Kauan ei onni kuitenkaan kestä, mies jää junan alle ja Maaret jää leskeksi odottaen ensimmäistä lastaan. Alkuluku on vain johdantoa varsinaiseen tarinaan, kun Maaretia tulee tapaamaan tuttu nainen, joka aikoo jättää miehensä ja muuttaa ulkomaille. Maaret muuttaa etelään, Helsinkiin tätinsä luokse.  Helsingissä Maaret yllättäen tapaa Einarin, tuon vaimonsa hylkäämän ja he alkavat seurustella. Eero-pappi ei tykkää tilanteesta ja varoittaa Maaretia, mutta ei Maaret kuuntele. 

Maaret on hieman erikoinen tarina rakkaudesta ja pettymyksestä ja unelmista. Kuvan ja Sanan julkaisemaksi teokseksi jopa erityisen filosofinen enempi kuin teologinen, vaikka teologiaakin sivutaan. Tarinan kertojaminä on Maaret, miljöö vuoroin etelän kaupunki Helsinki, vuoroin pohjoisen seudut, jossain Lapin tuntureilla. Kiehtovinta kerronnassa onkin pohjoisen luonto ja tarusto. Draamaakaan ei puutu, sillä Maaretin ajatusten lomassa kulkee muutama muukin elämänkohtalo. Tämä oli toisaalta erilaisuudessaan hyvinkin kiintoisa teos, toisaalta hieman vaikeatajuinenkin tuon filosofisen otteen takia. En tainnut ihan kaikkea kirjailijan ajatuksenjuoksua ymmärtää.

Kummallisuus:
"katsoi niin, että pari vihreää hammasta näkyi" Mitä iihmettä? Miksi hampaat olisi vihreitä? Ymmärrän, jos puhuttaisiin keltaisista, mutta vihreät... ihan on outoa.

Sanonta:
"Katoaa se kuiva roska hännästä"

Lapin luonnon lumoa, kuin satua:

- Lapin kesä loppuu, kesä loppuu, ei ole lämmintä nuppujen aueta.

- Kyllä kerkiää, kyllä kerkiää, kun kiirettä pitää, lohdutti vieressä lämmin ja äidillinen pihlaja. Ja tuoksui vieläkin makeammin ihan muuttui äiteläksi, kun tahtoi niin ylettömän tuoksuva olla - Ja valloittaa ilmankin, niin kuin se nyt yhdelle kuuluisi, tuumaili lapinkello närkästyneenä, mutta vain itseksensä, sillä hienolle kukalle kuuluu tuntea asemansa, eikä se koskaan ala kilpailla toisten kansa. Sillä jokaisena kesänä se tulee huomatuksi: aina niin kuin taivaasta tipahtaa tänne tuntematon ihmimen, joka pysähtyy kävellessään, ottaa askeleen taaksepäin ja huudahtaa: - Katsokaa, mikä kello! Mikä hieno sini ja erikoinen keltainen yhdessä. Ja sen tuoksu!

Tällä mukana Pohjoinen-lukuhaasteessa kohta 2: filosofinen kirja