Petri Saraste: Isäni vaiettu sotavankeus!

 

Petri Saraste

Isäni vaiettu sotavankeus

Otava, 2024

236 + 1 s.

Petri Sarasteen Isäni vaiettu sotavankeus on yhdistelmä suku- ja sotahistoriaa. Puhdas sotakirjallisuus tietokirjagenrenä ei varsinaisesti ole minun intresseissä, mutta sukututkimus kyllä. Tartuin tähän teokseen lähinnä siksi, että kaipasin taustatietoa aiheesta sotavankeus . Unelmissani on kirjoittaa erään hieman kaukaisemman sukulaisen elämäntarina kirjaksi (unelma, joka kyllä vaikuttaa liian monimutkaiselta ja vaikealta haasteelta, mutta unelma nyt kumminkin). 

Isäni vaiettu sotavankeus käsittelee kuitenkin Suomen sotavuosia laajemmin, kuin kirjailijatoimittaja Sarasteen isän kokemusten kautta. Sen vuoksi kirjan nimi on ehkä hieman väärin valittu, sillä sotavankeus on vain pieni osuus laajemmassa kokonaisuudessa, joka on siis sekä perhehistoriaa että sotahistoriaa aina Talvisodasta Lapin sotaan. Toisaalta nimi on  hyvin osuva, sillä sotavankeudesta yleisesti ottaen kai haluttiin mieluummin vaieta.

Teoksen ulkoasu ja luettavuus on hyvä. Ilmavasti kirjoitettu, fontti selkeä, luvut lyhyitä.  Teoksen kiintoisinta ainesta on Petri Sarasteen isän itsenä kirjoittama päiväkirja tunteistaan ja kokemuksistaan, joka on painettu erilaisella fontilla. Tältä osin kirja antaa autenttisuutta kokijan sisäisiin ajatuksiin, joita itse koen kirjaprojektissani tarvitsevani. Kuinka päästä sisälle päähenkilön nahkoihin, on ongelma, jos omat kokemukset ja elämänmeno on kovin erilaista. 

Petri Saraste on ammatiltaan toimittaja, ollut ulkomaankirjeenvaihtajana MTV:llä ja teoksessa on kyllä nähtävissä ammattilaisen ote. Asioihin on perehdytty ja niitä on tarkasteltu monelta kantilta. Toisaalta tämä tuo perspektiiviä aikaan ja tapahtumiin, mutta toisaalta myös hajottaa tarinaa itse sotavankeudesta ja sotavankeuden oloista. Myös kerronnan kronologia voisi olla jäntevämpi. Nyt luvuissa on turhaa toistoa ja eestaas soutamista Toisaalta näihin on tutkijan vaikea päästä käsiksi ja nykyään vielä vaikeampaa, minkä kirjailija toteaakin tuomalla nykyajan ja viimeisimmät uutistapahtumat osaksi historiaa.

Tämä teos on kokonaisuutena, ei niinkään sotahistorioitsijan steriili ja objektiivinen kuvaus, kuin pojan kuvaus isänsä ja tämän perheen vaiheista sodassa ja sodanjälkeeen. Miten nämä tapahtumat ja vaiheet ovat vaikuttaneet kirjoittajaan itseensä on sivujuonteena  kerronnassa. Isä oli opettaja, pojasta tuli toimittaja isänsä innoittamana. Sota ja sen tuomat traumat taas toivat perhe-elämään ja kanssakäymiseen oman ryytinsä.

Ei tämä huono lukukokemus ollut. Ehkä luen vielä uudelleen nuo kirjoittajan isän itse kirjoittamat sivut ja lopun viiteluettelosta voisi tsekata muutaman vinkin. Aihe pysynee mielenkiinnnon kohteena edelleen.

Pieni Helmet 2024 -lukuhaaste kohta 8. Kirjan nimessä on perheenjäsen

Yehuda Koren & Eilat Negev: Auschwitzin seitsemän kääpiötä!

 

Yehuda Koren & Eilat Negev: Auschwitzin seitsemän kääpiötä!

Ovitzin perheen selviytymistarina

Alkuteos: Giants, The Dwarfs of Auschwitz

Suomentanut Jyrki K. Talvitie

Minerva, 2017

316 s.

"Tarina alkaa jättiläisistä. Kerrotaan, että muinoin vuoristoisessa Pohjois-Transsilvaniassa Dolhan laakosssa vilisi jättiläisten heimoja. Luomisesta lähtien he elivät ja kukoistivat vaellellen maan päällä. sitten tuli vedenpaisumus, ja he kaikki pakenivat ylemmäksi vuorten paljaille huipuille. Siellä he yksi toisensa jälkeen menehtyivät, ja kun vedet vetäytyivät takaisin, ainoat eloonjääneeet tulivat esille: jättiläinen ja hänen tyttärensä Roza Rozalina. Roza Rozalinalla oli hiilenmustat silmät, hänen hiuksensa olivat liekehtivän punaiset ja pitkät kuin pihtapuiden murhe. Suruissaan hän vaelsi laakson läpi. - Isä, hän huokaisi, - minä kuihdun yksinäisyyteen, löydänköhän koskaan kumppania?"

 

Legenda jatkuu ja kertoo, kuinka Rosa löytää pieniä, hänen kaltaisiaan olentoja, joista erityisesti yksi "komea kuin kuutamo" saa hänen poskensa punehtumaan. Hän vie olennon isälleen, joka sanoo. "- Voi, voi , tyttäreni, meidän aikamme on ohi. Pane heidät heti takaisin paikoilleen." Rozalina ei kuitenkaan pysty tähän, vaan hän pyytää Kaikkivaltiasta sitomaan hänen ja pienen olennon kohtalot yhteen. Ja niin Kaikkivaltias kutistaa Rozaa ja venyttää pientä urhoa niin, että he olivat kuin kaksoset. Ja legenda kertoo, kuinka heidän jälkeläisensä kansoittivat  maan.

Tämä legenda oli kulkenut sukupolvelta toiselle pienessä romanialaiskylässä, kunnes vuonna 1866 kylässä syntyi oikea kääpiö. Lyhytkasvuisten Ovitzin perheen esi-isä oli syntynyt. Tämä Ovitzin perheen sukutaulu on teoksen alkulehdillä.

Auschwitzin seitsemän kääpiötä -teos on alkujaan ilmestynyt kymmenisen vuotta sitten, suomennettuna viisi vuotta myöhemmin kuin alkuperäisteos. Teoksen kirjoittajat ovat tehneet vuosien tutkimustyön perheen tarinaan liittyen. He kertovat:  "Matkamme niiden seitsemän kääpiön tositarinaan, jotka eivät olleet minkään hyväntahtoisen Lumikin alamaisia vaan pikemminkin sydämettömän pedon vallan alla, alkoi vuonna 1994, kun näimme historiankirjassa tämän lyhyen maininnan; "Vuonna 1949 teatteriseurue nimeltään "Auschwitzin seitsemän kääpiötä" teki kiertueen Israelin kapungeissa laulu- ja tanssiesityksellä."

En löytänyt teoksesta kuin pari blogipostausta, nimittäin Luetut kirjat ja Olen lukenut -blogeista. En itsekään oikein tiedä, mitä tästä teoksesta kertoisin, mihin näkökulmaan tarttuisin. Holokaust on aiheena järkyttävä, ja tässä teoksessa se lyö todella silmille Mengelen toimilla. Aihe kyllä kiinnostaa, mutta olen kuitenkin hieman rajoittanut aiheen lukemista. Teoksessa täytyy olla jotain muutakin, vastanäkökulmaa holokaustin julmuuksiin ja epäinhimillisyyksiin. Tässä teoksessa minua kiinnosti lyhytkasvuisuuden teema ja sukuhistoria (ei mitenkään henkilökohtainen, vaan noin yleisesti).

Teoksessa käytetään Ovitzeista nimiä pienet, Lilliputit, kääpiöt. En pidä kääpiö-sanan käytöstä. Sisarussarjan nuorin, Perla "ei koskaan loukkaantunut siitä, että ihmiset kutsuivat häntä "kääpiöksi". "Miksi muuksi he voivat minua kutsua? Näen itseni peilistä, ja se on tosiasia." Silti hän välttää itse käyttämästä termiä. Sen sijaan hän jakaa maailman ihmiset "isoihin ihmisiin" ja "meihin pieniin". Tavallisimmin hän kutsuu itseään tytöksi." Kääpiö-sana kolahtaa joka kerta, kun kirjailijat sitä käyttävät. 

Teoksen sävyssä on myös jotain muuta, mistä en oikein pidä, mutta mitä en osaa sanoittaa. Tai sitten olen lukiessani huomannut itsessäni jotain, mistä en pidä. Jollain tasolla lukeminen on aina jonkinlainen peili, josta itseään tarkastelee.

--

Helmet 2022 -lukuhaaste kohta 18: Kirjan on kirjoittanut toimittaja

Anja Harvilahti: Valkoisen kaapin tarinoita. NAISTENVIIKKO 6. päivä.

Anja Harvilahti

Valkoisen kaapin tarinoita

Otava, 2002

239 s.

Tänään vietämme Oilin ja Olgan päivää - onnittelut heille. Naistenviikko-haasteessa tämä päivä on perinteisesti ollut kaikkein vaikein, sillä ainakaan minun saataville ei juurikaan ole tullut kirjoja, joiden pää- tai sivuhenkilöinä olisi ollut Oili tai Olga. Joitakin kirjailijoita kyllä löytyy, mutta harvinaisesta nimeestä taitaa olla kyse. No, nyt hyllystäni löytyi yksi kirja, jota en ollut aiemmin lukenutkaan ja josta löytyy Olga. Kyse on Anja Harvilahden suvustaan kirjoittama teos, jossa sukutarinoiden ohella esitellään suvun vanhoja reseptejä. 

"Lapsuudenkotini ullakon pimeydessä häämötti suuri valkoinen puukaappi. Sen ovessa oli pystyt koristeleikkaukset kuin pakettinappulat ja alhaala vetolaatikko. Äitini täti, Olga Hackman sai kaapin pienenä tyttönä viime vuosisadan alun Viipurissa ja hän säilöi siitä pitäen kaapin uumeniin kaikki aarteensa. Valkoinen kaappi seurasi Olaa koko hänen elämänsä. "

Kaappi periytyi sitten kirjoittajan äidille.

Naisista sanottua:

"Lauantaina lämmitettiin savusauna. Ensimmäinen saunavuoro oli miehilä, naisille riitti leppeämpi löyly."

"Alma Fredrikan ellinaikana eivät tyttäret perineet omaisuutta kuten pojat, mutta myötäjäiset kuitenkin kuuluivat asiaan tyttärien avioituessa.Naimsiin mennessään Alma sai myötäjäisiksi pähkinäpuisen ruokasalin kaluston. Se oli peräisin Viipurista ja maksettu Inkilästä Pietariin viedyillä voidritteleillä."

Menneen ajan elämä ja sukuhistoria kiinnostivat, mutta reseptit kahlasin läpi pikapikaa. Ainoastaan Inkilän omenamunkit tuntuivat sellaisilta, mitä olisi kiva itsekin kokeilla. Ne tehtiin sekoittamalla neljänneslitra maitoa ja neljä munaa sekä vehnäjauhoja paksuksi velliksi. Omenat kuorittiin ja leikattiin renkaiksi, jotka kastettiin taikinaseokseen ja nostettiin lusikalla kiehuvaan rasvaan. Paisuttuaan ja paistuttuaan omenarenkaat noukitaan sukkapuikolla imupaperille valumaan. Sokeroidaan. Kuulostaa todella hyvältä.

 

 

Elisabeth Kyle: Paatsamakartanon vieraat!

Elisabeth Kyle
Paatsamakartanon vieraat
Alkuteos:  Holly Hotel
Suomentanut Anna-Maija Oksanen
 WSOY, 1958
179 + 1 s,

Kansikuvitus:  Maija Karma









,

Päähenkilö Mollie Maitland, 12-vuotias (jos nyt muistan iän oikein) tyttölapsi, jolla on punainen tukka. Hänen isänsä on kuollut ja hän elää äitinsä kanssa vanhassa Paatsamakartanossa, jota uhkaa myyminen velkojen vuoksi. Naapuritilan Binnien poika Bob ehdottaa Mollielle, että nämähän voisivat itse ruveta pitämään kartanossa hotellia niiden  glasgovilaisten ostajaehdokkaiden sijasta, jotka suunnittelevat tekevänsä kartanosta hotellin.

Ei aikaakaan, niin Mollie väsää omatekoiset julisteet ja Bob käy kiinnittämässä niitä ympäri kylää. Osa niistä kyllä revitään heti pois, mutta yksi juliste herättää huomiota. Paatsamakartanoon tulee ensin pari lasta Julian ja Jane, joiden tosin piti mennä ensin oikeaan hotelliin, mutta Janen juonien jälkeen heidät karkoitetaan sieltä. Julian ja Jane ovat orpoja ja rikkaan sedän holhotteja, jotka on lähetetty maalle tervehtymään Janen Hinkuyskän jälkeen. Lasten lisäksi kartanoon saapuu salaperäinen herra Brown ja Mungo Kerrigan, jolla on hänelläkin salaisuus.

Tapahtumat sijoittuvat skotlantiin, pieneen maalaisyhteisöön ja välillä ollaan Glasgowssa, jossa Jane joutuu todelliseen seikkailuun karattuaan herra Brownin ja Bob Binnien perään. Ajallisesti tapahtumat sijoittuvat jonnekin toisen maailmansodan jälkeiseen aikaan, mutta juonikuvioon liittyy myös Englannin sisällissodan aika ja Amerikkaan siirtolaiseksi lähtenyt Mungo Blythe, jonka kerrotaan vaikuttaneen Yhdysvaltojen itsenäistymiseen. Tämä onkin kiintoisa yksityiskohta, joka saa mietteliääksi. Kuinka todenperäinen tämä detalji on? Ainakaan googlaus ei heti tuonut mitään selkeää yhtymäkohtaa usa:n historiaan ja Mungo Blythen runo Oodi vapaudelle tuo vain viinilinkkejä. 

Toinenkin kiintoisa yksityiskohta löytyy ja pistää miettimään, kuka keksi ja milloin perunankuorimalaitteen?

Niin tai näin, niin Paatsamakartanon vieraat on ihan mukava ja vanhan hyvän ajan nuortenkirja. Kerronta on sujuvaa, lukeminen joutuisaa. Kuka on roisto vai onko kukaan Se selviää lopussa samoin kuin ikiaikaiset salaisuudetkin ja Paatsamakartanon lopullinen kohtalokin.

...

Luin tämän osana kesän lukumaratonia.

Tällä myös mukana Uudelleen luettua  -haasteessa.

Katarina Baer: He olivat natseja!

Katarina Baer
He olivat natseja
Teos, 2016
359 + 1 s.

Katarina Baer on kirjoittanut sukuhistoriallisesta näkökulmasta teoksen. Rohkeudenpuutteesta häntä ei voi syyttää. Aihe on arka ja vaikea. Teoksen intimiyden takia onkin oikeastaan vaikea kirjoittaa tästä kirjasta mitään erityistä.

Mikä minulle tästä kirjsta erityisesti jäi mieleeni kysymyksenä oli kysymys Ranskan suuresta vallankumouksesta. Oliko tuo vallankumous rikos? Isoisä Baer näytti pitävän sitä sellaisena. Kirjailja Baer pitää sitä länsimaisen demokratian lähtökohtana. 

Isoisäni siis nimesi Ranskan vallankumouksen rikokseksi, sen vallankumouksen, josta meidän on monin tavoin kiittäminen modernin demokratian keskeisiä arvoja.

Minua Ranskan vallankumous on historiallisena tapahtumana kiinnostanut ja oma yksityinen näkökulmani on, että vaikka vallankumouksen suuri iskulause Vapaus, veljeys ja tasa-arvo on mitä kunnioitettavin, niin kyllähän Ranskan vallankumous ei kaikkien osalta onnistunut tuomaan vapautta, veljeyttä ja tasa-arvoa osakseen. Sen pyörteissä tapahtui varmasti myös rikoksiin verrattavaa, vaikka vallankumouksessa sinänsä olisi ollut hyviäkin lähtökohtia.

Kuten alussa kirjoitin, tämä teos on kaikesta tutkija- historianäkökulmasta huolimatta hyvin intiimi ja sitä intimiyttä tahdon kunnoittaa. Jokainen voi itse tykönään lukea teoksen jos aihe kiinnostaa ja luoda oman näkökulman niin Ranskan vallankumoukseen kuin Hitleri ajan Saksaan. Mikä yhdisti noita aikoja vai yhdistikö mikään?


.