Aune Sarkanen: Etelka hurjistuu!

 

 

Aune Sarkanen (Aili Somersalo)

Etelka hurjistuu

Gummerus, 1933

169 s.

Etelka riehaantui:  – Tuolla, näettekö, tuolla on Portofino! Näettekö Pyhän Yrjön kirkkoa tuolla kummulla, ja tuota pientä satamaa, se on luonnonsatama... Tuolla on majatalo... ja tuolla on se pieni huvila, jossa isä ja minä asumme..! Ja tuolla – katsokaa tarkasti – on viinitarha, ja omistaja on jettatore. 

Minä olen Etelka -kirjasta tutun italialaissuomalaisen tytön seikkailut ja toilailut jatkuvat ja tällä kerralla matkataankin pieneen italialaiseen kalastajakylään Portofinoon, jonne Etelka on palannut vietettyään yhden talven Helsingissä. Etelka on kutsunut Helsinkiläisen koulukortteerin ystävänsä luokseen. Irman, joka on sairastunut ja jolle lääkäri on suositellut matkustamista Etelään ohella Italiaan matkustaakin tuttu joukko: Pappilan lapset Eevi, Arvi ja Tessi sekä heidän kaksosserkkunsa Ossikka ja Muori. Mukaan lähtee myös Anna-täti ja Venla-täti, joka tuttuun tapaansa saa aika ajoin "järkytyksiä". 

Kerronta on kaikkitietävää kuvailua suunnitelmista ja valmisteluista, Italiaan päästää vasta sivulla kuusikymmentä, jolloin Juna kiiti Lombardian tasangon halki. Maissi ja vehnäpellot aaltoilivat ja näiden välissä seisoivat silkkiäispuut riveissä. Väkeä oli peltotöissä, mutta vetojuhtina melkein yksinomaan härkiä.  Kerronnassa on matkakirjan otetta nimistöineen ja luonnonkuvailuineen. Hieman humoristinen ote kertojalla on, joskin välillä mietin onko hieman väheksyvältä kuulostavaa asenne naamioitu huumoriksi. 

Se on puuaura, hän sanoi. - Olen lkenut, että täällä vielä paikoitellen käytetään samanlaista puuauraa kuin kaksituhatta vuotta sitten. Muori oli sitä mieltä, että Mussolinin olis kiellettävä niiden käyttö, annettava maalaisväestölle määräys ostaa reilut aurat Laborista ja viedä vanhat musoon. - Äiti sanoo, ettei ole väliä, vaikka olisikin vähän vanhanaikainen, mutta en luule, että äitikään pitäisi eläessään kahden tuhannen vuoden vanhaa esiliinaa, Tessi huomautti. 

Ennakkoluuloisuus tulee ilmi myös  maanalaisessa, kun Venla-täti miettii, kuinka kestävä tunneliverkosto on.

Osa maanalaisen rautatien verkosta  oli jo melko vanhaa, osan olivat sotavangit maailmansodan aikaan rakentaneet. Eräs osa oli italialaisten työtä... Italialaisten! Venla tädin sydän hypähti kurkkuun. Kykeneekö italialainen kunnolla muuhun kuin vääntämään posetiivia? 

Nimi Etelka hurjistuu muodostuu kuvaavaksi tarinan nimeksi vasta kerronnan loppupuolella, kun totuus alun tekstiotteen Jettatoresta paljastuu. Enpä kerro itse tapausta, mutta sen seurauksena isä Ralf pistää Etelkan ruotuun ja sulkee tämän huoneeseensa. Etelka kuitenkin karkaa mistä seuraa se kaikkein hurjin seikkailu. Karkumatka päätyy roistojen kynsiin ja Etelkaa etsimään lähteneet Ossikka ja Muori myös. Kaikki päättyy kuitenkin onnellisesti, kun Ossikka keksii keinon lähettää hätäviestin vuorilta alas laaksoon iloisesti solisevaa puroa myöten.

Etelka hurjistuu on ihan metka kirja. Yhdistelmä matka- ja seikkailukirjaa, jonka hahmot ovat ilmeikkäitä ja omintakeisia. No, onhan tässä jotain rivienvälistä aistittavissa olevaa asenteellisuutta. Loppujen lopuksi hyvin vähän kuvataan paikallista väestöä. Pääpaino on lasten tekemisissä joissa kyllä vaihtelua riittää. 

Minun tekisi kuitekin mieleni tietää vähän enemmän Italian taloudellisesta ja yhteiskunnallisesta tilanteesta 1930-luvun alun tietämillä. Jotain vertauskohtaa ehkä on löydettävissä Jean Websterin Vehnäprinsessa -teoksessa, jonka voisi lukea uudelleen. 

Kirjailijalle sattunut kömmähdys:

Viitaten Etelkan tarinan aiempaan osaan, kirjailija kuvaa, kuinka Venla täti --- vaipui mahtavaan laiskanlinnaan, jonka kerran oli saanut lapsilta lahjaksi  ... Näinhän ei kuitenkaan ollut, vaan lapset olivat hankkineet tädille jalkalampun johon olivat tehneet itse varjostimen, jotta täti voisi lukea nojatuolissaan.

Politiikkaako?

Kalalokit seurasivat jälleen kirkuen laivaa. Muori sanoi, että ne olivat Saksan alamaisia ja että niillä oli rautaristi siiven alla. Tessi koetti parhaansa mukaan etsiä ristiä kaukoputkellaan, mutta ei vain löytänyt. 

Ossikan ja muorin tunnuslause: "Ei mitään tunteita"

Täytyipä selvittää, keitä olivat nämä mainitut henkilöt, kuin Savonarola "joka poltettiin koko äijä", kuten Etelka kuvaa ja saa nuhteet Anna-tädiltä: "Minusta on hiukan sopimatonta, että puhut tuolla tavalla sellaisestakin henkilöstä kuin Savonarola." tai Musius Scevola, jonka mukaan Etelka on nimennyt adoptoimansa "vasentassuisen" koiran, joka on merkittävässä asemassa lopun seikkailun onnelliseen päättymiseen.

Mistä voisin vielä mainita on tuo kansikuva, jota mietin ja jota minun täytyi selvitellä, kuinka todellisen kuvan se antaa ja miten se liittyy itse tarinaan. Kansikuvasta oikeastaan vain Venetsia liittyy tarinaan, sillä Venla-täti astuu erehdyksessä väärään junaan ja joutuu Venetsiaan kadottaen niin lahjoiksi hankkimansa kalakukon kuin silkkisen aluspaidankin. Portofinoa ei kansikuvassa kuvata, jos sellaiseksi ei oteta tuota jalkojaan vedessä liottavaa naishenkilöä oteta lukuun, mutta sijainti ei tällöin pidä lainkaan paikkaansa. Mikä minua myös mietitytti on tuo tulivuori. Ensimmäisenä tuli mieleeni Etna, joka sijaitsee kuitenkin Sisiliassa, mutta tutkiessani asiaa totesin, että onhan Vesuviuskin. Kerronnassa ei kuitenkaan puhuta mitään niin Pisan tornista kuin Vesuviuksestakaan ja vaikka Rooman amfiteatteri kyllä kiinnostaisi Arvia, ei sinnekään nyt kuitenkaan ehditä.

--

Pieni helmet 2026 -lukuhaaste kohta 4.  Kirjassa keräillään jotain. Lapset keräilevät kauniita kiviä.

Aune Sarkanen: Minä olen Ethelka

Aune Sarkanen  (Aili Somersalo)

Minä olen Ethelka 

Gummerus, 1931 

139 s. 

Juna oli täpötäynnä väkeä, etupäässä koululaisia ja muita kesälomalta palaavia. 

 

 

Näin alkaa tämä vilskettä ja vilinää täynnä oleva koululaiskertomus, jonka päähenkilöitä on italialaisen Ethelkan lisäksi Eevi (13 v) ja hänen serkkuns Ossikka ja Muori (10v), ilmeisesti kaksoset, näin olen nyt ymmärtäväni, pikkusisko  Tessi (9v)  ja veli Arvi (12 v). Tämä serkusjoukko on kotoisin Viipurista ja ovat nyt matkalla Helsinkiin, jossa Eevi ja Tessi aloittaisivat tyttökoulussa, Muori ja Ossikka yhteiskoulussa ja Arvi menisi normaalilyseoon. Lisäksi joukkoon asettuu myös Irma, joka oli Eevin ikäinen.  

Ajankuva on 30-luvun suomi, jos kohta Ethelka, tuo italialainen tyttö, joka on Anna-tädin lapsuudenystävän tytär ja "varmasti pieni enkeli". Anna-täti on postineiti ja serkusjoukon oikea täti, jonka luona he eivät kuitenkaan asu. Koulukortteeri on Venla-tädin luona, jolla on kaksi mustaa kissaa Hamlet ja Ofelia ja papukaija, jonka nimi ei minua miellytä, niin historiallinen kuin onkin, ja joka aina sopivissa paikoissa huutaa: apua, apua! Venla-täti on aina välillä syvästi järkyttynyt ja Anna-täti, joka on hänen hyvä ystävänsä saapuukiin vähän väliä paikalle pistämään asioita järjestykseen ja olemaan Venla-tädin tukena lapsikatraan järjestyksessä pitämisessä.

Minä olen Ethelka on tyypillinen lasten ja nuortenkirja. Olen määritellyt tämän tyttökirjaksi, vaikka määritelmä ei ihan eksakti ehkä ole, sillä joskin kirjan nimen mukaan Ethelkalla on varsin merkittävä asema kerronnassa tapahtuu tässä yhtä ja toista myös muulle lapsijoukolle, kuten esimerkiksi Ossikalle, joka parsimistalkoissa nielaisee vahingossa silmäneulan. 

Sanoin, että tyypillinen. Se ei ehkä ihan täysin pidä paikkaansa. Onhan tässä lapsille ominaista kohellusta ja vilskettä mutta on tässä kuitenkin jotain hieman epätyypillistäkin, kuten lapsella nimi Muori. Kerronnassa on humoristista otetta ja vaikka Anna-täti antaakin kasvatuksellisia neuvoja ei tämä ole lainkaan "opettajamainen". Ja Venla-täti, joka koulukortteeria pitää on kaikkea muuta kuin hahmo, jonka kuvittelisi ottavan lapsia asuntoonsa asumaan. 

Mitä tulee Ethelkaan niin hänen isänsä on kirjailija. Äiti on ilmeisesti kuollut. Ethelka on asunut Italiassa, jossa hänen isänsä myös on, mutta onko isä italialainen vai suomalainen on minulle hieman epäselvä asia. Ethelka puhuu kuitenkin suomea, joten hän on suomalainen, mutta onko hän suomalaisitalialainen on epäselvää.

Ethelka ei ole lainkaan enkelimäinen vaan aika venkula, jonka anteeksipyyntö naapuruston naisille on kaikkea muuta kuin anteeksipyyntö ja mikä päättyykin italiankieliseen rimpsuun:

"Mi saluti caramente il Suo signor padre, la Sua Signora madre, Suo fratello e Sua sorella! "

Ethelka myös kertoilee suuna päänä "kummitusjuttuja" Italiasta muille lapsille, kuten: "meillä on laajat makaroni pellot ja joka aamu vien tuoreita vermisellin kukkia pöydälle" . Määritelmä moisesta satuilusta kummitusjutuksi on hieman erikoinen, sanoisin. Ethelka saa kuitenkin kuulla opettavia sanoja valehtelusta ja Ethelka yrittää parhaansa totuudenpuhumisessa ja kerrottuaan tosiasioita Italiasta, saa Arvi elämänsä ensimmäisen kympin maantiedon kokeessa. 

Tämä on ensimmäinen osa kolmiosaista tarinaa. Seuraavat osat on Ethelka  hurjistuu ja Rikas Ethelka. Kirjat ovat ilmestyneet 1930-luvulla, ja jotain ajan ilmapiiristä on pujahtanut tähänkin teokseen.

Lapset suunnittelevat pääsiäiskutsuja ja kuvaelmien esittämistä, jossa katsojat saisivat arvata, mitä esitys esittää. 

"Katsokaa, kuka minä sitten olen? Ethelka asettui mahtipontiseen asentoon. – Katsokaa tänne, minä seison tässä, pikimustassa mekossa, otsa rypyssä ja käsi käskevästi näin ojennettuna, kohollaan. Kuka minä olen? – Mooses Punaisen meren rannalla! Ethelkan silmät melkein liekehtivät.  – Mooses! Mikä Mooses – Mussolini tietysti!"

Onkin mielenkiintoista katsoa, kuinka tämä lähes sadan vuoden takainen poliiittinen ilmapiiri näkyy jatko-osissa. Tavanomaisuudessaan siis kuitenkin hieman epätyypillinen lasten- ja nuortenkirja.

Kirjallisuusviitteitä:

Arvi lukee Araukaani-intiaaneista. Kyseessä on ilmeisesti Gustave Aimardin intiaani-aiheiset nuortenkirjat. Samoin "Partiolaisen urotyö" kiinnostaa lukijaa. Tästä en tiedä, onko kyseessä jokin kirja vai kenties sanomalehdessä ollut uutinen. Digitaaliset aineistot -haulla tuli Helsingin sanomien 18.12.1930 ilmoitus Ukko Kivistön Pöllövartion seikkailut -teoksesta, jonka lisämääreenä oli partiolaisten urotöitä. Ehkä viittaus koski sitten tätä teosta. 

Näitä pieniä ajanilmentymiä on joskus hauska bongailla kerronnan lomassa. Ne luovat todellisuuden tuntua ja aidon elämän ilmapiiriä. 

Teoksessa muutamia jännitteitä, jotka minua mietityttävät. Ensinnäkin se, miksi lapsia lähetetettiin Viipurista Helsinkiin asti kouluun? Eikö Viipurissa olisi ollut mahdollisuuksia siinä, missä Helsingissäkin? 

Toinen seikka on italialaisuus. Ethelka saa tulopäivänsä iltana syödäkseen makaronia, mutta se on maultaan hyvin erilaista kuin Italian makaronit. Viiniä ei ole tarjolla vaan maitoa. Pahiten kuitenkin minua värähdyttää, kun Ethelka saa moitteita siitä, että hän ei ole pessyt kasvojaan.

"Ethelka katseli kattoon. – Emme me Italiassakaan yhtämittaa pulikoi vedessä... isä Giovanni, se on se meidän ikioma kalastajamme, sanoo että nahka vain kuluu, ja ja Bettina sanoo, ettei Pyhä Neitsyt yhtään pidä liiallisesta siisteydestä! Se on vallan syntiä! - Mutta Bettinahan on katolinen, etkä sinä ole. - En, myönsi Ethelka vastahakoisesti. – mutta minä voin tulla ... jos minun täytyy kovin usein peseytyä. - Ethelka, Anna tädin ääni oli nuhteleva, – kuinka voit puhua noin? En olisi ikinä uskonut, että sinä olet noin epäsiisti! Tiedän varmasti, että isä olisi pahoillaan, jos hän tämän tietäisi. Näitkö häntä koskaan likaisena? - Ethelka pohti asiaa. – En, myönsi hän sitten ... "

Tämä asenteellisuus  katolisuutta ja italialaisuutta kohtaan on, no pöyristyttävä. On myös epätavanomaista että tyttölapsi, vaikka tämä onkin saanut, äiditön kun on, kasvaa vapaasti ja ilman suuria sääntöjä ei pitäisi huolta siisteydestä. Jään mielenkiinnolla tutkimaan, kuinka Italiaa kuvataan jatko-osissa ja kuinka Ethelkan ihmiskuva kehittyy.

... 

Kyyti 2026 -lukuhaaste Helmikuu: Kirja liittyy Italiaan 

Edmondo De Amicis: Sydän

Kuvakaappaus/Kirjasampo Kansikuvitus: Kylli koski

Edmondo De Amicis

Sydän - Kirja nuorisolle

Alkuteos: Cuore

Mukaillen suomentanut Maikki Friberg 

Otava, 1931 (4. painos) 

238 s.

 

Tekijän esipuheesta:

Tämä kirja on aiottu etupäässä alkeisopistojen pojille, jotka ovat noin yhdeksän - kolmentoista vuoden iässä. Sille voisi antaa myös nimen: Lukuvuoden historia, jonka eräs italialaisen valtionkoulun kolmannen luokan oppilas on kirjoittanut. --- --- Lukekaa tätä kirjaa, rakkaat lapset! Minä toivon teidän saavan siitä sekä hupia että hyötyä.

Olen tämän teoksen lukenut joskus aiemminkin, näin oletan, koska olen tämän joskus tullut hankkineeksikin, mutta mitään muistijälkiä aiemmasta ei nyt lukiessani ollut mieleen jäänyt. Se ei tarkoita, että teos olisi mitäänsanomaton tai sillä ei olisi mitään vaikutusta. Tämä on hauska pieni kirja italialaisten koulupoikien elämästä joskus 1800-luvun loppupuolelta, Italian kuningaskunnan saadessa muotonsa. 

Kerronta on minä-kertojan, nimeltä Henrik, joka kirjaa päivän tapahtumia päiväkirjanomaisesti. Välillä on isän ja äidin viestejä liittyen enemmän ja vähemmän tapahtuneisiin tilanteisiin. Myös joukkoon mahtuu opettajien kertomia tarinoita. Lukuja on viitisenkymmentä ja vaihtelevan pituisia. Ei mitenkään pituudella pilattuja. Opettajan kertomissa tarinoissa pituutta on enemmän. Kaikkein pisin tarina on opettajan kertomus "Apennineilta Andes-vuorille", joka kertoo 13-vuotiaan genovalaisen pojan matkasta Argentiinaan etsimään äitiään, joka on mennyt sinne töihin. (Ilmestynyt WSOY:N julkaiseman erillisenä teoksena Apenniiteilta Andeille 1919, löytyy verkossa.)

Paitsi näitä opettajan kertomia tarinoita luvut kuvaavat poikien keskinäisiä suhteita, ystävyyttä, kahinoita, rohkeutta, pelkoja ja hieman opintojakin. Poikajoukkoon mahtuu niin rikasta kuin köyhää. Nimensä mukaisesti tämä teos kuvaa ihmissydämen merkitystä elämälle. Sydän on täynnä hyviä arvoja ja elämän kunnioitusta. Tämä ei ole kuitenkaan mitään kiiltokuvatarinointia. Kasvatuksellista kyllä, ja siksi tällekin ajalle hyvinkin suositeltavaa.

Kummastusta herättävää: 

"Garrone auttoi häntä käärimään vaunut nenäliinaan." 

 Kyse oli pienistä vieterijunasta ja vaunuista, jotka Henrik antoi toverilleen. Minun on hyvin vaikea kuvitella nenäliinaa, johon moisen rykelmän voisi saada mahtumaan. 

Isän neuvo:

 "Jos olet  väärässä, niin puolusta itseäsi, mutta älä lyö". Henrik joutui kiistaan toverinsa kanssa ja välitunnilla uhkasi tulla tappelu. Henrikiltä puuttui rohkeutta pyytää anteeksi. Minua hieman hämmensi tämä isän neuvo. Väärässä olemistako pitäisi puolustaa? Varsinkin, jos tietää olevansa väärässä. No, ei siitä tappelua tullut kuitenkaan.

 Ajankuva:

"Se oli eräs hänen koulukirjoituksistaan neljäkymmentäneljä vuotta sitten. Sen ylälaitaan oli kirjoitettu: Alberto Bottini, sanelu huhtikuun 3. p:nä 1838."

1838 + 44 = 1882

Argentiina-tarinasta:

"Kuljettiin ohi pitkien saarien, jotka ennen muinoin olivat olleet käärmeiden ja tiikerien pesäpaikkoja ja nyt oranssipuiden ja pensaikkojen peittäminä muistuttivat vedessä uiskentelevia metsiä." 

 Hmm. Tiikereitä Argentiinassa? Hieman epäilyttää.

Näistä pienistä kummastusta herättävistä kohdista huolimatta tämä on hieno pieni teos, johon tutustumista lämpimästi suosittelen. Tämä on alunperin ilmestynyt 1894

Helmet 2025 kohta 37. Kirjailija on maasta, jossa haluaisit käydä. Italia on jo pitkään kiehtonut mieltä kiintoisana matkakohteena. 

---

Kirjailija Suvi Ahola on kirjoittanut tästä teoksesta ja luonnehtinut teosta siirappiseksi, mutta silti läheiseksi  (HS 21.12.2019 2:00, valitettavasti maksumuurin takana, enkä pääse artikkelia lukemaan). Itse en tätä ihan siirappisena pidä, vaikka tunnetta tässä onkin paljon. Itse olen kirjoittanut kirjasta aiemmassa kirjablogissani NÄIN! 

Piero Bargellini: Pyhän Claran kukkaset!

Piero Bargellini

Pyhän Claran kukkaset

Alkuteos:  

Suomentanut Taisto Nieminen

Alkusanat: Anna-Maija Raittila 

Atena, 2000 

151 s.

Takankansitekstiä mukaillen: Pyhän Klaran kukkaset on kaunis tarina nuoresta aatelisesta tytöstä, joka pyyteettömästi antautui vapaaehtoiseen köyhyyteen, palvelemaan Jumalaa esikuvansa Franciscus Assisilaisen tapaan, hylkäämään kotinsa ja asettumaan "köyhien naisten" sääntökunnan johtajaksi San Damianon luostariin.

Tämä pieni kirjanen osui silmiini kirjaston kierrätyshyllyssä. Aihe ei ehkä ihan läheisintä ole, mutta kiinnosti sen verran, että teos lähti mukaan, ehkä siksi,että tässä sivutaan myös Fransiscus Assisilaista, jonka elämä ja persoona kiinnostaa.

Kirjanen sisältää 26 lyhyttä lukua, joissa käydään läpi Chiara Sciffin (St.Clara) elämän vaiheita ja elämää Assisissa keskittyen St.Claraan liitettyihin ihmeisiin. Hyvin legendaomaista kerrontaa siis, vaikka ajan yhteiskunta- ja tapakulttuurikin tulee pienesti esiin. Tapahtumat sijoittuvat 1200-luvulle. Lukuja "värittää" mustavalkoinen, Diego Donatin kuvitus, joita voisi ajankulukseen väritelläkin. 

Tätä minä suuresti ihmettelen!

Samaan aikaan kun näin paljon maallista kauneutta katosi, takkupartaiset, käheä-ääniset, karkeisiin kaapuihin pukeutuneet miehet lauloivat voimakkaalla äänellä hautajaismessua tytölle, joka oli ryöstetty maailmalta ja otettu paratiisin panttivangiksi.

Tämä kuvaus kuulostaa täysin poikkeavalta kuvaukselta, luoden muuten myönteiseen ja valoisaan teokseen negatiivisen  varjon. En tiedä, vastaako sana panttivanki alkuteksiä, mutta mielestäni se ei sovi lainkaan tilanteeseen. En tiedä katolisen kirkon hengellisestä sanastosta, mutta minun hengelliseen vakaumukseeni tämä ei mallaa. 

Ja kuvaus näistä fransiskaaniveljistäkin on kaikkea muuta kuin se pyhäkoulujen kiiltokuvakäsitys. Ajatuksia herättävä teos tämä siis kuitenkin oli ja en tykkäisi yhtään pahaa lukea aiheesta ja teemoista enemmänkin. 

--

Helmet 2025 -lukuhaaste kohta34. Kirjassa on tunnettu rakennus. San Damianon kirkko Italian Assisissa lienee ainakin jonkin verran tunnettu 

Johanna Spyri: Dori työssä! NAISTENVIIKKO 2025

 Johanna Spyri

Dori työssä

Alkuteos: Was aus ihr geworden

Suomentanut Aino Jauhiainen 

WSOY, 1932

155 s.

Kansi: Kylli Koski 

Tänään vietämme Hannan, Hannen, Jennan, Jennin, Joannan, Johannan ja Jonnan nimipäivää. Onnittelun heille.   Naistenviikkolukuhaasteeseenjj valikoitui Johanna Spyrin Dori työssä -teos, joka on jatkoa viime vuonna tähän samaiseen haasteeseen lukemaani Mitähän Dorista tulee -teokseen. 

Dori on nuori nainen, joka asuu äitinsä Dorothean kanssa Italian Cavandonessa, jossa hän elänyt pitäen huolta hoitoonsa saaduista lapsista. Nyt kuitenkin toinen näistä, Willy on kuollut ja toinen, Otto, tohtori Strahlin poika, on haettu kotiin. Dori tuntee tyhjyyttä elämässään ja on miettinyt, että ryhtyisi hoitamaan lasten sijasta aikuisia ihmisiä, kun saakin viestin tohtori Strahlilta, joka kertoo, että Otto on sairastunut ja lääkäri on suositellut paikanvaihdosta. Tohtori tahtoisi Dorin lähtevän Rivieralle Oton hoitajaksi. Niinpä Dori matkustaa Bordigheraan. 

Bordigherassa, pienessä huvilassa, jossa on tarkkaan valikoitu vierasjoukko, Dori tapaa herra Maurizion ja tämän sisarukset Veran ja Ernan. Herra Maurizio kiinnostuu Dorista, jolla on sama sukunimi ja jonka isä on kotoisin samoilta seuduilta kuin hra Maurizio, joka alkaa kutsua Doria serkukseen, sillä kaikki Mauriziothan ovat sukua keskenään.  Hra Maurizio kiinnostuu Dorista. Erna puolestaan katsoo, että Dori, vaikka on hyvästä kodista, on luultavasti joutunut taloudellisiin vaikeuksiin ja että tältä puuttuu täysin seurustelutaidot. 

Kun tohtori Strahl saapuu myös muiden lastensa kanssa Bordigheraan kiinnostuu hra Maurizion Erna-sisko tästä tohtorista, mutta tuo hemmoteltu lapsi, Otto on hänen mielestään rasittava. 

Tohtori Strahlilla on Oton (10 v.) lisäksi pojat Oskar (16 v.) ja Waldemar (15 v.). Oskar ja Waldemar ovat luonteiltaan hyvin erilaiset. Oskariin on helppo tutustua ja mieltyä, Waldemar on hiljainen eikä niin sulavakäytöksinen. Dorin ja Oton suhde on lämmin ja syvä kiintymyssuhde ja vanhemmat pojatkin etsiytyvät Dorin seuraan.

- Niin, se on totta! Olemme niin usein sanoneetkin, jatkoi Oskar. - Mutta ette voi ymmärtää, miten monesti tarvitaan sellaista äitiäkin, jollainen on Max Thielellä; sellaista äitiä, jolle voi kertoa kaikki, jolta voi pyytää kaikkea, ja jonka kanssa saa neuvotella ja joka voi auttaa! Samaa mieltä on isäkin. Usein hän huokaisee, kun miellä on niin autiota eikä tiedä, kenelle hän puhuisi. Silloin hän sanoo: - Meidän talostamme puuttuu sydän. Ja juuri sitähän minäkin tarkoitan.

Hra Maurizio tekee kaikkensa päästäkseen Dorin seuraan ja siinä samalla niin, että Erna pääsee seurustelemaan tohtorin kanssa, jonka kanssa tämä viihtyykiin. Mutta Erna on kahden vaiheilla, sillä tuo rasittava pikkupoika, Otto...  

- Hyvä serkku, sanoi Richard Dorille, teillä on naisen sydän ja te ymmärrätte näitä asioita. Miten te ratkaisisitte tämän pulman? Mitä on nuoren naisen tehtävä silloin, kun hänen sydämensä tuntee voimakasta vetoa, mutta järki vastaa kieltävästi, koska taakka, jonka hän siten joutuisi ottamaan hartioilleen, olisi liian raska? - Kysykää minulta vain, miten sellainen puolma on ratkaistava, virkkoi Dori katsoen säkenöivin silmin. Jos kerran sydän tuntee voimakasta myöntymystä, ei mikään taakka käy sille liian raskaaksi. 

Dori ja Erna ovat hyvin erilaiset luonteet. Toinen on hyväsydäminen, avulias, rakkaudessaan pyyteetön, toinen kulttuuri-ihminen, huveja etsivä maailmannainen. Kun Dori huomaa, että tohtorin ja Ernan välillä on syntymässä jotain, hän haluaa palata kotiinsa Cavandoehen ja pyytää, että voisi viedä Oton mukanaan, kuten aiemmin on luvattu. Mutta silloin tohtori yllättääkin Dorin ja - yllätti hieman minutkin lukijana. 

Johanna Spyri taitaa ihmiskuvauksen, tunteita ei kirjoiteta auki, ne nousevat tekstin lomasta. Vastakohdat lyövät kipinää ja luovat jännitteen, joka kestää ja ponnahtaa yllättävästi kuin viritetty jousi lennähtäen maaliinsa. Pidän todellakin paljon Spyrin lapsikuvauksista, jollainen tämäkin tarina toki on, mutta tässä on myös heräävien tunteiden, rakkauden aspekti, jota kuvataan herkästi ja kauniisti. Toivoisinpa, että tästäkin teosparista saisi uudemman käännöksen ja yhteispainoksen, vaikka pidän toki näistä vanhoistakin painoksista, joissa on oma viehätyksensä. 

Kiva yksityiskohta: Kansikuvan on tehnyt lapsuudesta tuttu Kyllä-täti eli Kylli Koski. Suomalaisen naistaiteilun omintakeisia edustajia. 

 

 

Fiona Valpy: Sypressisokkelo!

Fiona Valpy

Sypressisokkelo

Alkuperäisteos: The Cypress Maze

Suomentanut Johanna Laitila

Otava, 2025

330 + 1 s.

Kannen suunnittelu Emma Rogers 

Teoksen johdantona on ote Danten Jumalaisen näytelmän ensimmäisestä laulusta (suomentajana Eino Leino). Elomme vaelluksen keskitiessä ma harhaelin synkkää metsämaata polulta oikealta poikenneena. Teoksessa on muitakin viittauksia kyseiseen keskiaikaiseen teokseen, ja täytyy sanoa, että jos jonkin kipinän tämä teos minussa herätti, niin uteliaisuuden ja tietyntasoisen kiinnostuksen tuohon teokseen, jota sen klassikkoaemastaan huolimatta en ole aiemmin lukenut.  

Samoin, kuin Danten teoksessa, on tämänkin teoksen päähenkilö nimeltään Beatrice. Tai yksi päähenkilöistä. Kuka johdattaa ja ketä ja mistä minne, on taas toinen kysymys, jota voi miettiä, vaikkakin tämä johdatus tematiikka uodaankin heti alussa esille.

"Nyt minä kuitenkin tiedän, että vielä on toivoa. Elämää kuoleman jälkeen. Tiedän, että on mahdollista löytää tiensä surun piinaavan sokkelon läpi. Beatrive Crane oli se, joka näytti minulle tien."

Tarina sijoittuu Italian Toscanaan. Kerronnallisesti kuljetaan kahdessa tasossa. Nykyajassa (2015-2016) seurataan nuoren englantilaisen Tessin surutyötä miehensä avustetun itsemurhan jälkeen. Hän saapuu Italian Toscanaan Villa delle Columben kartanoon, jota hoitaa jo iäkkääksi tullut Beatrice Crane. 

Beatrice Crane on isoäitini  vanha koulutoveri. Kauan sitten heidät molemmat oli passitettu melkoisen ankaraan skotlantilaiseen sisäoppilaitokseen Pohjanmeren rannalla, ja pakoni Italiaan oli järjestänyt nimenomaan mummi. Kai hän oli nähnyt, miten vaikeaa minun oli lähtösi jälkeen päästä taas jaloilleni perheeni tukahduttavassa syleilyssä.

Tess on siis leski, joka kertoo tarinaa omasta näkökulmastaan minä-kertojana kuolleelle miehelleen, jonka äänen hän aika ajoin "ikäänkuin kuulee", toisin sanoen keskustelee tämän kanssa. Toisena aikatasona kuljetaan sotavuosissa, kertojana Beatrice, joka kertoo tarinaansa Tessille kaikkitietävänä kertojana. Beatrice on saapunut Italiaan ennen sodan syttymistä kotiopettajaksi. Kun sota sitten syttyy, hänet vangitaan vihollismaan edustajana, mutta vapautetaan jonkin ajan kuluttua. Miettiessään, mihin hän nyt voisi mennä, Beatrice tapaa Punaisen Ristin kautta Francescan, joka ottaa tytön hoteisiinsa Villa delle Columbeen, jossa hän asuu miehensä Edoardon kanssa. Palvelijoina kartanossa on Silvana ja Carlo, joilla on Gio-niminen poika. Tärkeä henkilö on myös Umberto, joka kannattaa Mussolinia ja on Edoardon poliittinen vastustaja. 

Tarinaa kuljetetaan siis kahdessa aikatasossa. Toisessa käydään läpi Tessin surutyötä, toisessa seurataan elämää ja selviytymistä sota-ajan Italiassa. Näitä aikajaksoja yhdistämään saapuu Marco, juutalaisen Alfredo Verluccin poika. Francesca on jättänyt kartanon perinnöksi tälle sodan melskeissä kadonneelle juutalaiselle pojalle, joka on sota-aikana asunut kartanossa monien muiden italialaisten lasten kanssa. Alfredoon vain ei ole saatu yhteyttä ja syy selviää, kun Marco saapuu paikalle. 

Sypressisokkelo on osin tuttua Valpya sotateemoineen ja vastarintataisteluineen, osin tämä on hyvin erilainen tarina kuin aiemmat lukemani Valpyn teokset. Juoni toki veti ja imaisi sisälle tarinaan, jonka henkilöihinkin kyllä samaistui, vaikka ei kaikessa heidän tekoihinsa mieltynytkään, mutta pienen Alfredon kohtalo jätti ikävän sivumaun, vaikka se kuinka olisi tarinan juonen kannalta kuinkakin perusteltu. Olisin toivonut Alfredolle hieman onnellisemman selviytysmistien, kuin mitä se nyt oli.

Fiona Valpyn Sypressisokkelo käsittelee suuria teemoja suurella sydämellä. En kuitenkaan ihan täysin tykästynyt. Tämä ei ollut yhtä jäntevä kuin esim. Casablancan tarinankertoja. Esimerkiksi se, että yli yhdeksänkymmenvuotias vanha nainen on kartanonhoitajana vastaten sen toiminnasta herättää kysymyksiä. Samoin kuin lantiomurtumien paranemisvauhti. Toisaalta sitkeys tulee hyvin esille tässä elämää nähneessä vanhassa ikäneidossa. Myös Palio-hevosteema jää jotekin irralliseksi ja kuin "ilmasta heitetyksi", vaikka hevosiin on teoksessa aiemminkin viitattu.  Teoksen pääteema kuolemasan liittyen hankasi myös omia arvojani vastaan, mikä olikin suurin syy siihen, että en kaikilta osin tähän teokseen "liimautunut".

Tämä oli kuitenkin ihan antoisa lukukokemus, jossa on niin jännitystä kuin arkista touhua ja selviytymistaisteluakin rikoksesta puhumattakaan. Ajatuksia herättävä ja tunteita nostattava tarina niin  hyvässä ja pahassa. Kiitos siis kustantajalle arvostelukappaleesta.

--

 Helmet 2025 -lukuhaaste kohta 33. Kirjassa ratsastetaan

 

NAISTENVIIKKO 2024! Spyri: Mitähän Dorista tulee

 

Johann Spyri

Mitähän Dorista tulee

Suomentanut Aino Jauhiainen

WSOY, 1932

226 s.

Tuijatan Naistenviikon lukuhaasteen myötä lukulistallani tälle päivälle oli Johann Spyrin teos Mitähän Dorista tulee. Vietetäänhän tänään Johannan nimipäivää, samoin kuin Hannan, Jennin, Jennan, Jonnan, Hannelen, Hannen ja Joannan päivää. Onneksi olkoon! 

Mitähän Dorista tulee on tuttua, turvallista Johann Spyriä Pikku Heidin hengessä olematta kuitenkaan toisinto. Teemoina tässä teoksessa on lastenkasvu ja -kasvatus, isän ja äidin merkitys lasten kehitykselle mutta myös eri maiden kulttuuriset piirteet ja ennakkoluulot. Eikä rakkauttakaan unohdeta. 

Alkuote: Monte Rossolla, jonka metsäiset kunnaat kuvastuivat syvälle Lago Maggioren sinisiin aaltoihin, lehtivät jälleen kastanjapuut. Kevyt aamutuuli suhisi niiden latvoisa. Joen toiselta puolen näkyi valkeita kyliä kirkkoineen. Siellä alkoivat iltakellot soida. Pieni tyttönen seisoi kuunnellen milloin hiljaisempina, milloin kirkkaampina kantautuvia säveliä. 

Tämä pieni tyttönen on Dori, 12-vuotias saksalaisen taiteilijaisän ja sveitsiläisen äidin tytär, joka on saanut kasvaa vapaana ja huolettomana isän ja äidin rakkauden ympäröimänä Italian lämmössä ja auringonpaisteessa. Erityisesti isän rooli on ollut vahva, sillä isä on opettanut Dorille sen vähän, mitä tämä osaa. 

Isä kuitenkin kuolee kaivaten lapsuutensa maisemia Pohjanmeren rannikolla. Alku on lastenkirjaksi hieman erikoinen, sillä alkuluvuissa kuolee peräti kolme henkilöä ja kuolema on läsnä myöhemminkin.  Dori on tavannut nuoren hotellivieraana olevan sairaan neidin, jonka kanssa hän vaihtaa ajatuksia hengellisistä asioista. Neiti on kuolemansairas ja hän lahjoittaa Dorille laulukirjan, jonka eräs laulu erityisesti toistuu läpi teoksen.

Ottaos käteni, / ohjaa mua alati, /ohjaa mua, armoisin /synkällä tielläkin!

Isäni johdossas / matka on autuas.

Teoksessa on siis vahva kristillisen uskon pohjavire.

Alussa kuolee myös Dorin naapurin Vanhan Maijan tytär, jonka mies Beppo ei kestä suruaan vaan lähtee pois ja jättää kolme lasteen, 5-vuotiaan Mariettan, 7-vuotiaan Benedetton ja 8-vuotiaan Giacomon Maijalle, joka hädin tuskin selviää toimistaan lasten pyöriessä hänen helmoissaan.

Dori ottaa lapset hoteisiinsa ja alkaa opettaa heitä "tavoille".

Mutta sitten Dorin elämä muuttuu. Isän kuolemasta on kulunut neljä vuotta, Dorista on tullut 16-vuotias nuori neitonen. Äiti Dorotea on saanut kirjeen sukulaisiltaan Sveitsistä ja nämä pyytävät tätä palaamaan perinnönjakoon, sillä suvun vanha Ukki on kuollut (Neljäs kuolema). Dorotea saisi yhden kolmesta mökistä asuttavakseen. 

Niin Dori äitinsä kanssa muuttaa Sveitsin Schulsiin jossa vuoret ovat hyvin erilaisia, Dorin mielestä paljon synkempiä. Kestää aikansa ennen kuin Dori alkaa havaita kauneuttakin ympärillään.

Äidin puolein Sveitsin suku on hyvin tapoihinsa juurtuneita ja he sanovat, että on hyvä, kun Dorotea on tyttärineen muuttanut vieraista oloista "oikeiden ihmisten" luokse. Italialaisiin suku, erityisesti serkku Marie Lene sanoo kipakoita sanoja "sipulin ja maissinsyöjistä", johon Dori vastaa, että kyllä Italiassa syödään muutakin. Ennakkoluulot vieraita maita ja oloja kohtaan on siis vahva teema myös.

Marie Lene ei oikeastaan ole kuitenkaan serkku. Tämä yhden ja toisen serkuksi kutsuminen hieman hämmentää. Sillä Marie Lene on oikeastaan enemmänkin käly kuin serkku.

Mummi ja Vanha Ukki, joilla on ollut neljä poikaa: Daniel (Dorotean isä ja Dorin isoisä),  Eljas, joka on kuollut, Matti, jonka puoliso on Katrine ja Jaakko, jonka puoliso on Marie Lene.

Doriin ihastuu kaukaisempi sukulainen Niki Sami, joka on rikas ja vauraasta talosta. Vanhalla Ukilla on ollut velipuoli, jolla on kaksi poikaa, joista toinen on Niki Samin isä, joka on kuitenkin kuollut ja Niki Sami on jäänyt setänsä, jota kutsutaan kummisedäksi, hoiviin. 

Niki Sami ajattelee, että kun hän rikas ja vauras, kolikot vain taskuissa kilisee, saa hän oitis Dorin omakseen. Myös suku ajattelee, että vauraus on tärkeä elämän turva ja he pitävät Doria ylpeänä, kun tämä ei katso suopeasti Niki Samin kosioyrityksiä. 

Suku yrittää taivutella Doria, mutta tämä on luonteeltaan aivan toisenlaisen ja katsoo hyvän elämän rakennuspalikoiden koostuvan aivan muusta kuin rikkauksista. Mummikin yrittää saada tytön järkiinsä järjestämällä vierailun Niki Samin talouteen ja esittelemällä tälle kaikki talon vauraudet. Mutta Dori karkaa omille teilleen, hakemaan ruusuja, joita hänelle oli aikoinaan luvattu näyttää läheisellä rauniotornilla.

"Siinä näkee, sanoi hän (mummi) miten käy, kun sekoitetaan vieraita kuteita taattuihin kotoisiin loimiin. Mummi ei ehkä ole aivan rasisti, mutta sellaiseksi hänet varmasti nykyaikana leimattaisiin.

Dori tekee tuttavuutta myös muihin kuin sukuun, Dorotean vuokralainen tohtori Strahl tekee suuren vaikutuksen Doriin. Yhdessä he lukevat kirjallisuutta ja kääntävät sitä. Myös lähistöllä asuva  puutarhuri Melkior on hyvä ystävä, jolta Dori saa hyviä ohjeita.

Melkior hommaa Dorin auttamaan läheisen Kylpylän Vanhaa Herraa, joka kaipaa yksinäisyyteensä jotain virkistävää. Tämä Vanha Herra osoittautuu vanhaksi tutuksi Italian Cavandonen ajoilta, sen kuolleen neidin isäksi, jolta Dori oli saanut Pohjanmerta kuvaavan merinäköalan isänsä lohduksi ennen tämän kuolemaa. Sitten tämä Vanha Herrakin kuolee (viides kuolema).

No, kylpylässä on myös eräs nainen, jolla on sairas, raajarikko poika Willy, jonka hoitajaksi Dori pääsee.

Mitähän Dorista tulee on yllättävää ajankohtaisuutta, vaikka teos lienee satakuntavuotta , ehkä ylikin, iältään.

Rouva Lichtenstenillä itsellään "tuntuu olevan paljon tärkeitä velvollisuuksia, sillä viimeiset valtiolliset tapaukset ovat suuresti järkyttäneet Euroopan tasapainoa. Voitko ymmärtää, että äiti, jonka on erottva sairaasta lapsestaan, huolehtii paljon enemmän Euroopan tasapainosta kuin siitä, miten hän saisi lapselleen sopivaa hoitoa ja kohtelua?"

Äiti Dorotea, joka on tavallinen nainen ja  jolle mies ja Dori olivat kaikki kaikessa, tuumaa puolestaa, että "oppineen rouvan, jolla on laajat tiedot, täytynee kai ajatella ja toimia sellaista, jota me emme käsittämään." --- ----  Onhan suurta, kun naisella on niin laajat tiedot, että hän voi käsitellä asioita, joista meillä ei ole aavistustakaan. Minä en ainakaan tiedä, mitä tarkoitetaan Euroopan tasapainolla." ---- ----

Dori ei helposti muuttanut mielipidettään. Hän ravisti päätään. En usko, että tuollainen nainen voi muuttaa Euroopan tasapainoa minnekään päin. Mutta lastensa tasapainoon hän varmasti kykenisi varjelemaan. --- siitä on iloa ja etua hänelle itselleen ja myöhemmin muille ihmisille ja koko maalle, ja siten saadaan Eurooppakin parhaiten pysymään tasapainossa."

 Rouva Lichtensenin tilanteen kautta Dorille  avautuu kuitenkin uusi elämä. Hän pääsee äitinsä kanssa takaisin rakkaaseen Italiaan, oman lapsuutensa maisemiin ja Cavandonen kotiin, joka on voitu ostaa omaksi Niki Samin sedän avulla, joka ei kanna kaunaa, vaikka muu suku hylkää ja vaikka veljenpoika Niki Sami jää nuolemaan näppejään. Tämä saa Dorilta jäähyväislahjaksi tekemänsä rahapussin, ettei tarvitse rahojaan taskuissa kilisytellä.

Cavandonessa Dori saa myös uuden yllätyksen, hän saa hoiviinsa myös tohtori Strahlin nuorimman pojan, jonka äiti on joutunut parantolaan.  Dori, joka on pelännyt tulevansa hyödyttämäksi saa kokea lapsilauman ympäröimänä, että eihän toki. Hänellä on paljon annettavanaan ja myös saatavissa.

Avioliitosta:

Toista ei voi tuntea ennen kuin on syöty yhdessä vakallinen suoloja.

Hmm. Miehesi taitaa olla taitava ajomies, vastasi Melkior verkkaiseen tapaaansa. Kysy häneltä, kykeneekö hän valjastamaan yhteen härän ja kanarialinnun, jotta nähtäisiin, miten he vetävät vaunuja parivaljakkona. 

Tässä teoksessa on kaiken kaikkiaan paljon näkökulmia naiseuteen ja naisen elämään. Mutta myös elämään laajemminkin. Pidin paljon. Teokseen on jatko-osakin Dori työssä. Harmi, että nämä muut Johanna Spyrin teokset, paitsi Pikku Heidi ovat jääneet unohduksiin. Mielestäni tällä teoksella olisi paljonkin annettavaa nykyajallekin.

Viola Ardone: Lasten juna

Viola Ardone

Lasten juna

Alkuteos: Il treno dei bambino

Suomentanut: Laura Lahdensuu

Aula & Co, 2022

Kannen suunnittelu Laura Noponen

 

Alkulause: Äiti edellä ja minä perässä.

Lopetus: Suljen silmäni, nojaan pääni niskatukeen ja annan unen tulla.

Päähenkilö: 

Amerigo, 7-vuotias poika Etelä-Italiasta, Napolista. Poika varjoisalta kujalta voisi sanoa. Amerigo on yksinhuoltajaäidin toinen poika. Ensimmäinen poika, Luigi on kuollut. Isänsä Amerigo luulee muuttaneen Amerikkaan parempaa elämää etsimään. Eletään toisen maailmansodan jälkeisissä ajoissa, tarinan alkaesssa vuosi on 1946. Tarinan kertojaminä on pikkuinen Amerigo, joskaan kerronta ei ole mitenkään naivistista.

Teoksessa korostuu äidin ja pojan suhde, mutta myös yhteiskunnalliset olot. Köyhä Etelä-Italia versus paremmin toimeentuleva Pohjois-Italia. Myös poliittiset kysymykset on tapetilla, erityisesti kommunismi, jota tunnutaan pitävän kaiken hyvän antajana.

Nuori nainen, Madeline, joka on natsihallinnon aikana kunnostautunut vastarintataistelija on kommunisti, joka alkaa järjestää lasten kuljetuksia Pohjois-Italiaan, perheisiin, jotka pitävät heistä talven yli huolta kuin omistaan. Kyse on solidaarisuudesta (huh, kun oli vaikea sana kirjoittaa oikein). Ja niin Amerigokin, äitinsä pähkäillessä, lopulta nousee junaan yhdessä ystävänsä Tommasinon kanssa. 

Bolognassa lapset ohjataan perheisiin, yksi toisensa jälkeen katoaa joukosta, vain Amerigo jää jäljelle. Hän tuntee itsensä hyljeksityksi. Häntä ei kukaan huolinut. Kunnes asioita järjestelmässä ollut nainen, Derja ottaa hänet kotiinsa ja selittää, että eihän toki. Sille perheelle, johon Amerigon piti mennä, tuli voittamaton este. Kyllä Amerigonelle oli paikka jo edeltä katsottu. Mutta elämässä tapahtuu yllätyksiä, ja nyt vain kävi näin. Amerigosta tulee Darjan ja hänen sisarensa perheen "oma" poika. Perheessä on kolme poika, jotka isä on nimennyt espanjan vallankumousta merkitsevän sanan mukaan: Revo Lucio, Nario. Pojista Lucio karsastaa Amerigoa ja on tälle mustasukkainen, kunnes eräs tapaus lasten elämässä muuttaa hänen suhtautumisensa. 

Amerigo on kiinnostunut musiikistsa ja haaveilee omasta viulusta. Perhee isä tekeekin Amerigolle oman viulun. Elämä hymyilee. Sitten tulee aika palata kotiin Napoliin ja elämä ei enää hymyilekään samalla tavalla. Äiti kutsuu Amerigoa rikkaruohoksi, joka kasvaa ja katselee kuolleen pojan Luigin kuvaa. Lisäksi hän siirtää sängyn alle Amerigon viulun ja laittaa Amerigon "suutarinoppiin". 

Kun äiti myy Amerigon rakkaan viulun puhumattakaan siitä, että tämä on salannu Amerigon saamat kirjeet ja lähetykset Pohjoisen perheeltä, Amerigo suuttuu, ja karkaa yksin takaisin Bolognaan. 

Viola Ardonen Lasten juna on hieno koskettava tarina. Minusta oli mukava seurata pikku Amerigon touhuja ja elämää ja olisin kyllä tykännyt seurata niitä enemmänkin ajassa ja tapahtumissa. Tosin kommunismin ihannointia hieman ihmettelin. Vastapuoli teki kaikkensa, että lapsia ei lähetettäisi pois ja peloteltiin kuin grimmin saduissa ainakin. Myös mietin Italian oloja ja kysyin mielessäni: Miksi Etelä-Italia on köyhä ja Pohjois-Italia paremmin toimeentuleva? Eikö lämpimämmän seudun luulisi olevan parempi paikka elää ja tulla toimeen. 

Kerronnassa tulee kuitenkin muutos, joka ensi alkuun hämmentää. Amerigon elämä muuttuu karkaamisen myötä. Tämän jälkeen tarinaa vie eteenpäin aikuistunut Amerigo, josta on tullut kuuluisa muusikko. Kerronta ei enää kulje kronologisesti pikku-Amerigon elämää seuraten  pienissä elämän yksityiskohdissa vaan suhteessa äitiin. Äiti - lapsi -suhde nouseekin tärkeämmäksi teemaksi kuin köyhyys tai rikkaus. 

Hieman kuitenkin kritisoin loppulukuja. Minusta viimeinen luku oli milteipä turha. Itse olisin lopettanut edeltävään lukuun. Kansiliepeessä mainittu "Koskettava ja taitavasti rakennettu Lasten juna maalaa autenttisen kuvan Italiasta tasapainottelemassa kansanperinteen ja modernin maailman välillä" saa minut hieman kummastuneeksi. Mistä NY Journal of Books on noukkinut kansanperinteen ja modernin maailman? No, kyllähän tässä italialainen kulttuuri avautuu pienissä yksityiskohdissaa, kuten katttopalkeissa roikkuvissa mortadelloissa.

Lasten juna on vastakohtien tarina. Kaikella on kaksi puolta. Emme vain aina tule sitä nähneeksi. 

Erityismaininta tälle pikku-Amerigon sanonnalle:

Ei kukaan synny oppineena

---

Seinäjoen kaupunginkirjaston lukuhaaste tunteet, kohta 19: rakkaus ja hellyys

Pohjoinen 2024 -lukuhaaste kohta 25. Kirjassa paetaan tai karataan 

...

Muualla blogeissa:

Kirjaluotsi Kirjassa leikitellään hauskasti nimillä, esim. Amerigon sukunimi Speranza = toivo

Marjatan kirjat ja mietteet  Lasten elämänkuvauksessa on lämmintä huumoria

Luetut kirjat Pakahduttavan upea romaani

Kirja ja Keittiö  Pakahduttavan kaunis surumielisyys virittäytyy huippuunsa

Grazia Deledda: Äiti!

Grazia Deledda

Äiti

Alkuteos:

Suomentanut Jalmari Hahl

Tiberius-kirjat, 2022

Ilmestynyt alunperin Kustannusosakeyhtiö Kirjan kautta, 1928 

Aloitus: Sinäkin yönä siis Paulo hankkiutui lähtemään ulos

Loppulause: Ja Paulokin puri lujasti hampaansa yhteen tukahduttaakseen huudon, kun hän loi katseen ympärillä tyrmistyneenä seisovaan väkijoukkoon ja kohtasi Agnesen silmät.

Paulo on nuori katolinen pappi. Syrjäisen Aarin seurakunnan paimen. Tullut aiemman, 50-vuotiaana hurjastelemaan alkaneen papin ja sittemmin menehtyneen, tilalle, jonka kummittelusta kansan parissa puhutaan ja joka ilmestyy myös unessa varoittavana Paulon äidille. Paulon äiti, leski on aikoineen saanut Paulon papin uralle. Paulo on kuitenkin joutunut elämässään uskon ja elämän kriisiin naisen Agnesen tähden, jonka luo hän aina öisin on alkanut hiipiä. Paulon äiti on huolissaan pojasta.

"Nyt olen hänen silmissään langennut... Ja hän luulee nostaneensa minut, mutta olenkin saanut kuolettavan haavan. Hyvä Jumala, hyvä Jumala."

Paulon kipuilu pappiskutsumuksensa ja rakkautensa välimaastossa on raastavaa. Raastavaa on myös äidin taistelu. Nuori, lapseksi kutsuttu kuoripoika Antioco, joka katsoo Pauloa ylöspäin ja haaveilee itsekin papinurasta seuraa Paulon taistelua tietämättä  mistä on kyse, mutta tukien tätä omalla tavallaan ja ihailullaan, mutta kokeeko Paulo sen tukena vai rasitteena.

Draaman kaari kohoaa messuun, jossa Agnese, hylättynä,on uhannut nousta ja kertoa kaiken, jos Paulo ei ole  lähtenyt ja jättänyt seurakuntaa. 

Mielenkiintoinen pieni novellinomainen tarina, jonka syvällisyys ei minulle ehkä täysin avautunut. Taikausko syrjäisessä kylässä rehottaa, mutta myös tunteet. Ja  ihmiselämä, äidin merkitys lapselle on merkittävässä roolissa. Tämän voisi ehkä lukea uudemmankin kerran eikä teoksen ikä huomioiden tämä ole ollenkaan vanhentunut ajatuksiltaan tai teemoiltaan. 

Mainittakoon, että Deledda on saanut Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 1926.Hieman tutkittuani kirjailijan taustoja teosten saatavuutta, niin voisin hyvinkin lukea muitakin hänen teoksiaan.

Ingeborg Maria Sick: Carina!

 

Ingeborg Maria Sick

Carina

WSOY, 1919

137 s.

Tämä pieni novelli tuo mieleeni Dumasin Kamelianaisen tai Prevostin Manot Lescautin. Vaikka teokset eivät täysin vastaakaan toisiaan, on tämän pienen tarinan kerronnassa ja luonteessa jotain samankaltaista herkkyyttä ja teematiikkaa.

Pienen kehyskertomuksen sisällä on varsinainen tarina. Carinan kertoja on tuntematon mies, lääkäri, joka kertoo tarinaansa naiselle, Principessalle. Miljöö on Italiassa, Firenze ja Campagna. Nainen, tarinan kuuntelija on kiinnostunut henkilöstä nimeltä Giannina Stechetti. Gianninan maine ei ole mikään hyvä. Tämä tuntematon mies kuitenkin puolustaa Gianninan luonnetta ja alkaa kertoa tämän tarinaa. 

Tarinaan kuuluu myös musiikkivirtuoosi, pianotaiteilija Alberto Neri Tarinan kertoja on Nerin ystävä lapsuudesta, vaikka ei täysin hyväksy tämän toimintaa.

"Eräänä päivänä uskoin kuitenkin isoäiti Moraquezille, että minusta Neri oli hyvin vaarallinen henkilö hänen pienelle carinalleen."

Giannina asui isoäitinsä Vittoria Moraquezzin luona ja Neri kävi usein viihdyttämässä Moraquezzia. Giannina, jonka lempinimi oli Carina sytytti Nerin soiton liekkeihin ja Neri sytytti Gianninan liekkeihin.  Gianninan sydän  oli täynnä rakkautta Neriä kohtaan, mutta Neri eli vain soitolleen. Neri muuttaa pois, ulkomaille ja Giannina menee isoäitinsä järjestämään avioliittoon Pesar-nimisen miehen kanssa, joka on hyvin menestynyt taloudellisesti.

Sitten, neljän vuoden  jälkeen Neri palasi Firenzeen ja huomasi, että hänenkin sydän sykki vain Gianninalle. Giannina karkasi Pesarin luota Nerin kanssa  Rivieralle.

Sitten Pesar, Gianninan virallinen aviopuoliso sairastuu mieleltään ja joutuu mielisairaalaan. Giannina kuulee asiasta ja menee tapaamaan tätä. Gianninan sydän on täynnä rakkautta ja sääliä aviopuolisoaan kohtaan, jonka olot on kuin Dogen vankilassa. Giannina pyytää Neriltä, että hän saisi ottaa Pesarin heidän luokseen asumaan eikä Neri voi  vastustaa Gianninan pyyntöä. 

Carina on kiintoisa pieni novelli naisesta, jonka sydän on täynnä hellyyttä ja rakkautta. Kirjailija, jonka tausta on vapaakirkollisuudessa pohtii teoksessaan siveyden, rakkauden ja moraalin teemoja, Näkisin kuitenkin, että tarinan ydin on kuitenkin luonnekuvauksessa. Tarinan kehyskertomuksen kertojan suhde Gianninaan selviää naiselle, jolle tarinaa kerrotaan.Minulle se jää hieman epäselväksi, mutta ilmeisesti Giannina on ollut kertojalle tärkeä henkilö. Samalla nainen joutuu miettimään, onko Gianninan maine ansaittu ja tuomittava. Kehyskertomuksessa kertojan ja kuuntelijan välillä lienee myös jotain, mikä jää avoimeksi, mutta jota voi aavistella mielessään.

Pieni romanttinen tarina, jossa on myös tragiikkaa. Ei moralisoi teemastaan huolimatta. On kerronnalliseti ehkä hieman kevyehkö, mutta sisältää myös syvyyttä ja vahvoja tunteita, joita ei kokonaisuudessaan avata ja tästä syystä, ainakin minulle, paikka paikoin hieman vaikeatajuinen. En pitäisi tätä kuitenkaan mitenkään huonona teoksena. En kuitenkaan suosittele tätä kenellekään sellaiselle, joka kaipaa kevyttä viihdettä. Sellaiseksi tätä ei voi luonnehtia.

"Carinan onni! Hän itki niin monesti kuolleiden lintusten tähden - ja minusta hänen onnensa oli kuin kuollut lintunen --- ---

Helmet 2022 -lukuhaaste kohta 5: Kirjassa sairastutaan vakavasti.

Coffman Elaine: Viides tytär!

 

Elaine Coffman

Viides tytär

Alkuteos: The fift daughter

Suomentanut Pasi Punnonen

378 + 1 s.

Viides tytär on varakreivi Strathmoren tytär, josta hän ei halua tietää mitään. Syynä se, että varakkreivin puoliso on kuollut synnytyksessä ja lapsi ei ollut, niin kuin mustalainen oli ennustanut - poika. Viides tytär neljän aiemman tyttären isälle on liika kova pala, varsinkin, kun mies kaiken lisäksi kokee tunnontuskia. Lääkäri oli ilmoittanut, että ei voi pelastaa sekä äitiä että lasta, joten varakreivin oli valittava ja hän valitsi: pelastakaa poikani, joka siis ei ollutkaan poika vaan tytär. 

Varakreivi jättää kartanonsa Yorkshiressa ja muuttaa neljän tyttärensä kanssa Lontooseen jätten juuri syntyneen lapsen Augusta-serkun hoiviin. Lapsi saa nimen Maresa Äitinsä nimeä Maria Teresaa mukaillen. Lapsi kasvaa villinä ja vapaana. Hän saa ystävän naapurikartanon Percystä. 

Maresa kaipaa isäänsä ja kaipaa rakkautta, hyväksyntää. Hän kihlautuu yhden jos toisen kanssa purkaakseen kihlauksen kohtakin. Suhdetta Percyyn hän pitää vain hyvän ystävyyssuhteena.

Sitten isä käskee Maresan muuttamaan Lontooseen. Hän aikoo naittaa Maresan. Maresa haluaa kuitenkin lähteä Italiaan, Toscanaan äitinsä sukulaisten luokse, sillä hän on italialaista sukua. Hän saakin luvan lähteä vuodeksi, mutta jos hän ei ole vuodessa hankkinut itselleen miestä, niin hänen olisi palattava Lontooseen ja mentävä naimisiin sen kanssa, jonka isä hänelle hyväksi näkee.

Viides tytär on romanttista viihdekirjallisuutta. Tarina sijoittuu 1700-1800-luvun vaihteeseen. Napoleonin valtapyrkimyksillä ja sodilla on oma osansa tarinaa. Ei tämä ihan kehno tarina ollut. Jossain mielessä minulla tuli Maresasta mieleen Scarlett ja Tuulen Viemää, mutta yhtäläisyydet ovat kuitenkin aika vähäiset. Maresa oli aika uppiniskainen, mutta myös peräänantamaton. Toisin kuin Scarlett, joka ymmärsi onnensa liian myöhään, Maresa havahtuu ja lähtee ranskalaisten vangiksi ottamaa Percyä Korsikalta. Onnellinen loppu on hyvä, mutta lopetuksessa oli kuitenkin jotain, mistä en tykännyt. Se ei ollut tarpeeksi naseva ja rehti. Pieni epämääräisyyden piikki jäi kaivelemaan. Eikä ne elämänneuvotkaan lopussa niin syvällisiä olleet.

Utelaisuuttaa herättää  maininta Ann Radgliffen teos Italialainen, jota Maresa lukee muiden lähtiessä Firenzeen.

Loppulause: Ja aina kannattaa nauraa ahkerasti - ja rakastaa kitsastelematta.

Tarinan rakenteesta voisin manita sen verran, että jokainen luku alkaa jollakin rakkauteen liittyvällä säkeellä Byronista Napoeloniin ja Emily Brontesta Shakespeareen. Tämä menee ehkä vähän yli, sillä säkeet jäävät ainakin minulle hieman irrallisiksi tarinan juoneen nähden. Parempi ratkaisu olisi ollut valita yksi osuva säe teokseen alkusivuille, kun viljellä lainasäkeitä joka välissä. Aika hyvä olisi ollut tämä Emily Bronten säe, joka näin ystävänpäivän kunniaksi tässä mainittakoon. Rakkauden ja ystävyyden välimaastossa tämäkin teos seilaa.

Rakkaus on kuin villiruusu, 

Ystävyys piikkipaatsamaa muistuttaa, 

Paatsama on väritön,

 kun ruusun kukka hehkein,

 vaan kumpi lakkaamatta kukoistaa?

- Emily Bronte

----

 Porin lukuhaaste kohta 9: kirjan nimessä on numeraali

Tuomi Elmgren-Heinonen: Ann-Mari Italiassa!

Tuomi Elmgren-Heinonen

Ann-Mari Italiassa

WSOY, 1933

186 s.

Alku: "Nyt me emme todellakaan enää voi odottaa, sanoi Marjatta harmistuneena. Ann-Mari myöhästyy nykyään aina."

Marjatta, Eila ja Ann-Mari ovat nuoria ylioppilaskokelaita. Heidän kokoontumisensa saa kuitenkin yllättävän suunnnan, kun Ann-Mari vihdoin viimein saapuu paikalle ja ilmoittaa lähtevänsä Italiaan. Ann-Marilla on ollut Eeva-niminen tyttö soitto-oppilaana.Erään kerran Ann-Mari ihmetttelee, kun Eeva on kovin surullinen ja saa kuulla ihmeellisen tarinan. Eeva on asunut Amerikassa ja selvinnyt isänsä kanssa haaksirikosta, mutta hänen siskonsa ja veljensä eivät ole olleet yhtä onnekkaita. Sitten Evan isälle on tullut kuin ihmeen kaupalla kirje Italiasta, jossa hukkuneeksi luuultu tytär Elina kertoo, että hänestä ollaan tekemässä nunnaa, tulkaa pelastamaan minut. Isä ei voi lähteä, hän on sairas. Hän on pyytänyt Eevaa antamaan kirjeen tädilleen, jotta tämä yrittäisi selvittää asiaa. Tilannetta onkin selvitelty konsulaatin kautta, mutta tilanne on kovin epäselvä.

Ann-Mari kysyy Eevalta, tuntisiko tämä sisarensa, jos näkisi hänet. Ann-Mari on saanut kummiperintöjä ja asunut Saksassa ja hän saa päähänsä,että lähtee Italiaan Eevan kanssa, joka on 10-12-vuotias (en nyt muista tarkkaa ikää) etsimään Elinaa.

Ann-Mari Italiassa on ihan viehättävä ajan entisen tyttökirja. Seikkailuhenkinen ja romantiikalla maustttu. Tarinassa on pieniä epäuskottavuusongelmia, kuten se, kuinka Ann-Marin annetaan noin vain lähteä itseään puolta nuoremman tyttölapsen kanssa kahdestaan Italiaan ilman vanhempia.

Italiassa Eeva kuitenkin osoittautuu älykkkäämmäksi kuin Ann-Mari, joka haksahtaa hetimmiten junassa lipeväkielisen miesmatkustajan johdateltavaksi ja olisi joutumassa 'surman suuhun', jos Eeva ei alkaisi ihmetellä asioita. Tapauksesta selvittyään Ann-Mari on hitusta viisaampi ja vähemmän sinisilmäinen.

Italiassa Ann-Mari tapaa Eljaksen, nuoren muusikonalun, joka opiskelee musiikkia Pariisissa, mutta on nyt siis Italiassa. Ann-Mari itse on kiinnostunut tanssista. Yksi kiintoisimpia seikkoja onkin Ann-Marin ja Eevan voimisteluhetket Italian alppimaisemissa. Myös suomalaisuusaate on vahvasti läsnä, erityisesti musiikillisin aspektein. Jossain määrin, tarkemmin kun ajattelee, niin tässä voi rivien välissä näkyä 30-luvun aatemaailma ja ilmapiiri. Fasistit mainitaan muistaakseni kertaalleen, joskin lyhyesti.

Ei tämä täysin huono kirja ollut, vaikka odotukseni olivatkin hieman korkeammat. Kerronnassa oli kauniita vivahteita jos kohta hieman erikoisempiakin vivahteita. Minua esimerkiksi hätkähdytti, kun kerronassa äkkiä mainittiin tietty suomalainen paikannimi, joka jotenkin kesken kaiken teki jännän kontrastin kerronnassa, toi tarinan ikään kuin maanpinnalle.Italialaisista paikannimistä mainitaan ainakin Firenze ja Intra.

Kuinka Elina lopulta löydettiin ja mistä jätän kertomatta, jotta uteliaisuus säilyisi. Eihän tiedä, jos joku kiinnostuu tästä kirjasta ja haluaa tutustua tarinaan tarkemmin. 

Lopetuksesta voisin sen verran sanoa, että viimeinen sivu on aivan turha, ja sen olisi hyvin voinut jättää pois, ilman että tarina olisi siitä kärsinyt.

Muutama huomio kielellisistä seikoista:

Hatsis pönpölö? Huudahdus, joka on kuin aivastus, vaikka sillä ei olekaan mitään kyseisen ilmiön kanssa tekemistä.

Kombineesi? Liittyy ilmeisesti vaatetukseen, mutta millä tavalla, ei ole aavistustakaan.

Fabio Geda: Krokotiilimeri!

Fabio Geda

Krokotiilimeri

Italiankielinen alkuteos: Nel mare ci sono i coccodrilli

Otava, 2012

Krokotiilimeri on pienen pojan, Enaiatollahin tarina pitkästä vaelluksesta halki vaarojen ja esteiden Afganistanin Navasta (lähellä Kabulia)  Italian Torinoon. Se on pakolaistarina yhdestä selviytyneestä. 

Alkulause:

"Totuus on, totuus on se, ettei mieleeni olisi voinut edes juolahtaa, että hän lähtisi ihan oikeasti." 

Tarina saa alkunsa, kun on suunnilleen 10-vuotias. Hän ei osaa sanoa tarkkaa ikäänsä. Enaia on tarinan kertoja ja hän kertoo tarinaa Fabiolle (ilmeisimmin kirjailija-Fabiolle), jonka keskustelut Enaian kanssa aina välillä ilmaantuvat Enaian tarinan  lomaan. Enaia on kotoisin Ghaznin provinsista Afganistanissa. Aluetta hallitsee talebanit. Enaian koulunkäynti on keskeytynyt, kun talebanit ampuivat hänen opettajansa oppilaiden silmien edessä.

Enaiatin äiti lähtee pojan kanssa viemään tätä turvaan, mutta palaa itse takaisin kotiin Enaiatin sisaren ja pikkuveljen luokse. Äiti jättää pojalle kolme käskyä, joita tuli noudattaa, ei saanut sotkeutua huumeisiin, ei varastaa, eikä huijata. 

Krokotiilimeri on hyvin lapsenomainen  kirja. Sen kertojaääni on pienen pojan, silti tämä ei ole lastenkirja. Ei tämä ole ihan aikuistenkaan kirja, pelkästään, sillä kerronnallinen tyyli on kuitenkin lähempänä lapsen kuin aikuisen maailmaa, olematta silti naiiivi.  Pieni suuri tarina yhdestä pakolaisesta ja matkasta halki maanosan. Tuolla matkalla Enaia kohtaa monenlaisia vaaroja, joihin vain vihjataan. Tässä kirjassa ei revitellä. Vahvimman vaikutuksen koin, kun Enaia kuulustelussa näyttää sanomalehtileikettä pienestä pojasta talebanien seurassa, vakuuttaakseen että hän on oikeutettu saamaan turvapaikan.

- Minä olisin voinut olla tuo poika.

Tuon yhden kohtauksen vuoksi tämä on vahva tarina, joka on kuitenkin kerrottu ilmavasti. 

Matkalla Turkista Kreikkaan, ennen meren ylitystä: 

-Ne ovat varmaan lehmiä, arveli Rahmat. Varmaankin vuohia, ehdotti Hussein Ali. Eivät vuohet tuolla lailla ääntele, senkin hölmö. Hussein Ali kopautti nyrkillä Rahmatia olkapäähän. Eivätkä sen puoleen lehmätkään, senkin taliaivo.He alkoivat tuuppia toisiaan ja joutuivat käsirysyyn. 

- Olkaa hiljaa, sanoin. Lopettakaa. - Ne ovat varmaankin villilehmiä, Liagat sanoi. Villilehmärotu, jota tavataan vain Turkissa. Mutta me emme ehtineet puuttua Liagatin väitteeseen, koska nuo hänen lehmänsä sukelsivat äkillisesti polulle --- --- Hussein Ali huusi: Juoskaa. Villilehmät ovat tulossa. 

Mitä olivatkaan nuo lapsijoukkoa säikäyttäneet villilehmät jätän kertomatta ja suosittelen lukemaan tämän tarinan. Tarina on nopealukuinen, mutta sisältää vahvan sanoman.

 Lopetussanat:

 -- --- minä olin elossa. 

Muuten vaan kuvaava lause: 

Luurista kuului vain henkäisy, kevyt, kostea suolainen henkäys. Silloin tajusin että myös äiti itki. 

----

Pieni Helmet 2019 -lukuhaaste kohta 10. Kirja käsittelee  sinulle vierasta kulttuuria.

Jean Webster: Vehnäprinsessa!

Jean Webster
Vehnäprinsessa
(Alkuteos: The Wheat princess, 1905)
WSOY, 1920
Englanninkielestä suomentanut Annikki Haahti
451 s.
Kansikuva: Martta Wendelin (?)

Websterin Vehnäprinsessa on amerikkalaisen kirjailijan teos, joka sijoittuu Italiaan, jolloinkin 1900-luvun vaihteessa. Tarinan päähenkilö on amerikkalainen Marcia Copley, joka on setänsä Howard Copleyn ja tämän puolison Katherinen kanssa tullut Italiaan. He vuokraavat vanhan linnan, Castel Vivalanten, jonka muinainen omistajaa ei muistella hyvällä. Marcian isä on amerikkalainen liikemies, rahapohatta. Hän on ostanut kaiken saatavilla olleen viljan Italiassa, jonka köyhä maaseutuväestö näkee nälkää.  Italiassa eletään murrosaikoja. Maa on vastikään muodostunut, kun eri ruhtinaskunnat on yhdistetty. Maassa on kuningas, mutta väki kapinoi vallanpitäjiä vastaan.

Olen lukenut aiemmin Websterin St.Ursula koulun tytöt, joka on tyttökirjallisuutta.

Kiinnostuin Vehmäprinsessasta  Sara Kokkosen kirjoittaman Kapina ja Kaipuu -teoksen myötä, jossa teokseen lyhyesti viitattiin. Tyttökirjallisuuden tapaan Vehnäprinsessassakin pääosassa on tyttö, tai ei enää tyttö, vaan nuori nainen, jonka 23-vuotissynttäreillä tapahtuu seikka, joka saa Marcian maailman romahtamaan. Marcia on rikas, hän tykkää käydä kaupoilla, nähdä maailmaa, mutta sydämeltään hän viaton ja hyväntahtoinen, joka jakaa rahojaan myös kerjääville lapsille Italian kaduilla, pelastaa koiran, jota pojat kiduttavat ja myös pienen italiaispojan isäpuolen kynsistä, seikka, jolla on merkittävä vaikutus kirjan tapahtumille. Tästä huolimatta, että pääosassa on nuori nainen ei tämä kirja ole varsinaisesti tyttökirjallisuutta. Ei tämä ole oikein viihdekirjallisuuttakaan, vaikka viihteellisyyttäkin kirjassa löytyy, on kosimisia ja seikkailua, mutta myös yhteiskunnallinen aspekti. Rikkaat vastaan köyhät asetelma.

Tämä ei ollut yhtään hassumpi teos. Tarina eteni hitaasti, mutta ei raskassoutuisesti, tunnelma nousi ja kiristyi loppua kohden. Kirja on toki ilmestynyt lähes 100 vuotta sitten ja se näkyy suomennoksessa. Jotkut sanat tuntuvat hieman oudoilta asiayhteydessään. Esimerkiksi sana esine yhteydessä, jossa kysytään rakkauden kohdetta. Ja neekeri-sanahan on täysin pannassa nykyään. Kyse on vain yhdestä yksityiskohdasta tarinassa, minua kuitenkin erityisesti ihmetyttää, kun tätä väestönosaa kuvataan hidasveriseksi roduksi. En osaa yhdistää afrikkaa, afrikkalaisia ja hidasverisyyttä. Näkeehän sen musiikissakin, että afrikkalaista perua olevilla ihmisillä on yleensä ihan erilainen rytmi ja poljento kuin meillä pohjoisen perukoilla olevilla. Tosin näissäkään tekijöissä ei pidä yleistää.

Italia maana  on kiinnostava ja olen ihastuneena seurannut televiosta italiassarjoja ja tätä taustaa vasten tämän kirjan lukeminen oli hyvinkin antoisa ja hyvä lisä. Paitsi yhteiskunnallista murrosta tässä seurataan myös Marcian sisäistä murrosta naisena ja rikkaana perijättärenä. Vehnäprinsessa on  rakkauskertomus, mutta ei niinkään romantiikkaa tihkuva lemmenluritus kuin hitaasti kehittyvä ja kypsyvä ja ennen kaikkea tämä teos on rakkauslaulu Italialle.

Heidän seisoessaan siinä, käsi kädessä, kantoi tuulenhenki ylhäältä kukkulan huipulta Castel Vivalantin Angelus-kellojen suloisen, profeetallisen äänen; heidän jalkojensa juuressa levisi Campagna, aavana kuten rannaton meri, kaameana, salaperäisenä ja äärettömänä - sama Rooman Campagna, joka uhriksi on vaatinut niin monen onnettoman talonpojan hengen, joka on houkutellut niin monta muukalaista etäisistä kodeistaan ja pitänyt heitä lumoihinsa kietoutuneina - tuo ihana, kuolettava autio maa, joka on herättänyt tulisempaa rakkautta, kuin mikään muu maa maailmassa.

...

Helmet lukuhaaste 2017 kohta 28: Kirja kirjailijalta, jolta olen aiemmin lukenut vain yhden kirjan