Minna Maijala: Katri Vala - Kullkuri & Näkijä

Minna Maijala

Katri Vala - Kulkuri ja näkijä 

Otava, 2021

414 s. 

Kaikki elämä oli silloin kadonnut maasta, / Ja Lapin aurinko miltei sammunut. / Revontulien vihreät ja rikinkeltaiset soihdut häipyivät jo kalveten tunturin huippujen taa, / kun suuren tuskan jälkeen / lepäsin vihdoin kalpean äitini rinnalla / aamukuutamossa.  --- ---- Äitini hymyili ja itki/ ja minä vaistosin vain/ hänen lämpimien rintojen tuoksun --- --- niin valui pieneen ruumiiseeni surullista ja kaunista elämää .... (Ote Katri Valan Ensimmäiset hetkeni -runosta)

Yksi harvoista kirjahyllyni runoteoksista on Katri Valan Kootut runot, josta mieleeni on jäänyt vain yksi runo: Kukkiva maa. Runo täynnä voimaa, elämänjanoa, vahva väkevä kuin alkukesä. Ihmettelin, kun Maijalan teoksesta ei tätä runoa löytynyt, runoa, joka kuitenkin on mielestäni yksi Katri Valan elämän avainrunoista ja toisin, kuin Maijala, jonka mielestä Valan tunnetuin runo olisi Pajupilli, pidän Kukkivaa maata tunnetumpana. No, mene ja tiedä.

Minna Maijalan elämänkertateos on matka, paitsi Katri Valan (Karin Wadeström/Heikel) elämään myös sotaa edeltäneen ja sodanaikaiseen poliittiseen ilmapiiriin.  Eikä tarinaa ole helppo lukea. Mitä pidemmälle tarina etenee, sitä raastavammaksi käy kirjailijan elämä. Tämä teos avasi silmät näkemään kuinka raadollista voi olla elämä olla kaiken tunnettuuden ja juhlinnnan takana. Itselleni jäi vaikutelma, että Karinin (Katri Vala oli pseudonyymi) elämä ei ehkä mennyt ihan niitä latuja, kuin hän olisi toivonut ja joita lukijana hänelle olisi suonut. Mielenkiintoinen, henkilökuvaa avartava teos, jossa esille nousee kuitenkin heikkoudessaankin omatahtoinen nainen, jolla oli kykyä nähdä toisin, kuin mitä "yleinen ilmapiiri" edusti. Maijalan valitsemat avainrunot tukevat kerrontaa hienosti ja valokuvaliite tuo oman lisänsä historiaan. Teos herättää kyllä kiinnostuksen niin Valan teksteihin kuin ajan ilmiöihin. Varmaan jokaisella Valaa lukeneella on oma näkemys kirjailijasta, tämä on yhden tutkijan näkökulma, saatavilla olevaan aineistoihin perustuva.

Mitä minun oli tutkittava: 

"Sortokauden henkinen paine ja perheen poliittinen asennoituminen vaikutti myös Wadenströmin lasten kirjallisuusharrastukseen ja kirjoittamiseen. Erkki (Karinin veli) kirjoitti seikkailuromaania, jossa joukko suomalaisia perustaa kaukaiselle tähdelle "Uuden Suomen valtakunnan". Innoitusta tarinaansa Erkki sai varmastikin monista lastenlehti Pääskysen kertomuksista, erityisesti Arvid Lydeckenin Tähtien turvatit -jatkokertomuksesta."

Hmm. Tähtien turvatit tuo kyllä mieleeni lähinnä Sakari Topeliuksen kirjoittaman teoksen. Lydeckeniltä löytyy kyllä teos nimeltä Tähtien tarhoissa.  

"Ohjelmassa oli muun muassa Andersonin Satakieli-satuun perustuva baletti."

Hmm. Yhden kirjaimen heitto ei niin suuri ole, mutta kyllä minua hieman  häiritsee, kun Andersenista on tehty Anderson.

Herätti kiinnostuksen:

Moa Martinson ja Ester Ståhlberg ovat kirjailijoita, joihin teoksessa viitataan. Katri Vala suomentaa Martinsonin kirjaa (Kuninkaan ruusut) ja Ester Ståhlberg on kirjoittanut teoksen Katso, unennäkijä tulee. Martinsonia näkyy löytyvän nettiantikvariaateissa, ja Ståhlbergin Sunnuntaita, joka sekin kiinnostaisi lukea, mutta tuo juutalaisia koskettavaa teosta ei äkkiseltään löydykään. Täytyypä miettiä, jos kirjaston kautta kuitenkin. 

Muualla mainittua:

Kirsin Bookclub: "Erinomainen kirjailijaelämäkerta, joka laajenee tutkielmaksi ajan kulttuuri-ilmastosta"

Tuijata: "Elämyksellinen elämänkerta"

Kirjareppu:  "Minna Maijalan vaikuttavaan Vala-elämäkertaan kannattaa tarttua muidenkin kuin Katri Valasta ennestään kiinnostuneiden."

Jälkimmäistä mielipidettä pidän lukusuosituksena ja koska blogin pitäjä on esitellyt itsensä opettajana (vaikkakin eläkeläisenä) pistän tämän Pieni Helmet  2026 -lukuhaasteen kohtaan 25: Kirjaa on suositellut opettaja tai kirjaston työntekijä.

Jorma Kurvinen: Reksa - Kaukalon ammattilainen

Jorma Kurvinen

Reksa - Kaukalon ammattilainen

Pohjonen , 1987

168 s.

Kansi Heikki Salmi 

Urheilu ei ole minun juttuni. Tulipa nyt kuitenkin luettua tämä teos suomalaisesta jääkiekkolegendasta, kun "piti päästä Edmontoniin" Halki Kanadan -matkallani eikä kirjallisuutta tällä saralla ollut pilvin pimein. No, teos oli ihan mielenkiintoinen historiallinen yleiskatsaus jääkiekkoiluun niin harrastuksena kuin ammattilaisnäkökulmasta. Historiallinen, sillä teos kuvaa aikaa 60-lvuulta 80-luvulle. Kirja kertoo siis ajasta ennen Suomen ensimmäistä jääkiekon maailmanmestaruutta, joka olikin sitten sellaista kansanjuhlaa, ettei paremmasta väliä. Tuostapa onkin, asian tarkistettuani, hui! jo useampi kymmenen vuotta. Niin se aika kuluu.

Kuten sanoin, urheilu ei ole minun juttuni enkä ole jääkiekko-otteluitakaan seurannut kuin jokusen harvan kerran, olisiko ollut juuri tuolloin viimemmäksi, vai silloin, kun Suomi voitti Olympia-kultaa, josta onkin sitten vähempi vuosia aikaa. Minulla on vain yksi vahvempi muisto siitä, kun seurasin jotain ottelua, tilanne oli jännä ja uskokaa tai älkää, niin huokaisin mielessäni rukouksen, että "Anna Suomen saada maali" ja sitten Suomi sai maalin. Sitä, mikä ottelu oli kyseessä, en muista. Siitä on jo aikaa. 

No, mitä tulee tähän Kurvisen teokseen Reksasta, eli Reijo Ruotsalaisesta, niin tämä on kuten Jokke,  joka myös on lukenut teoksen, "ihan hyvin kirjoitettu pelielämänkerta". Kirjailija Kurvinen kuvaa Reijon lapsuutta Oulussa ja jääkiekkokiinnostuksen heräämistä. Poika kasvaa ja kehittyy, on omatoiminen liikkeissään. Vuosien mittaan poika, jo nuori mies alkaa herättää kiinnostusta kauempananakin maailmalla ja hänet kutsutaan NHL:ään, Sopimus New York Rangersin kanssa syntyy aikanaan. 

New York Rangers itse asiassa satsasi kaudella 1981-1982 kaikkeen poikkeukselliseen paljon ja seuran johto odotti koko joukkueelta suuria. Tämä oli ollut lähtökohtana, kun valmentajaksi ostettiin Herbert Brooks, Yhdysvaltain fantastisen kultamitallijoukkueen valmentaja ja Lake Placidin sankari. Herbert Brooksin ja Reksa Ruotsalaisen oli ollut määrä tavata jo siellä, Lake Placidin olympiakaukalossa, mutta merkillinen kohtalon leikki oli estänyt sen. Ja Reksan potiessa Suomessa olkapäätään Herbert Brooks oli tehnyt olympialaisissa ihmeitä: kannustanut amerikkalaisen yliopistojoukkueensa taistelemaan kullan kotimaahan. Neuvostoliiton "voittamaton" joukkue kaatui jenkkien hurmiossa pelaavan amatööriporukan edessä 4-3 ja sen maailmankuulu valmentaja Viktor Tihonov joutui kummastelemaan: "Meidän huonoin miehemme on parempi kuin heidän parhaansa, mutta he voittivat silti.".

Kun televisio-ohjelma kimpoaa muistikuvan luetusta

Tämä kohta tekstistä nousi esille, kun katselin tv:stä Panttikonttoria ja sinne tuotiin jääkiekkomailaa, josta tuoja kertoi, että siinä oli pelaajien nimikirjoitukset juuri tästä ottelusta, jota kutsutaan nimellä "miracle on ice". Panttikonttori tosin oli uusinta, mutta yhteensattuma oli mielenkiintoinen.

Kun Reksakin lopulta asettuu NYR:n riveihin Reksan Peli kulkee, vaikka englanninkieli takkuaa. Vuodet vie myös Sveitsiin, löytyy vaimo, palataan valtoihin ja siirrytään Kanadaan, Edmonton Oilersin riveihin. 

Reksa - Kaukalon ammattilainen ei keskitys vain yhden miehen ympärille, vaikka Reksan elämän matkassa kulkeekin ja tämän mietteitä kyselee. Teos kuvaa ammattilaispelaajan arkea niin hyvässä kuin pahassa. Peli voi olla välillä aika rajua eikä kaukalopelkoa saa syntyä. Reksakaan ei kolhuitta selviytynyt, mutta periksikään ei antanut. 

---

Lukuhaasteista: Yleensä toimntatapani on ollut  yksi kirja / yksi haaste poikkeuksena omat haasteeni. Laitan tämän nyt kuitenkin poikkeuksellisesti useampaan haasteeseen, koska on niin osuva ja tämä poikkeus nyt vahvistakoon säännön.

Oma Halki Kanadan -haasteeni (jota varten tämän erityisesti lainasin päästäkseni Edmontoniin)

Kyyti Finna 2026 Kesäkuu: Kirja, joka liittyy kulttuurikaupunki Ouluun (lainasin aiemmin Ouluun sijoittuvan kirjan, jonka jätin kuitenkin kesken, koska oli niin räävitön)

Satakirjastojen lukuhaaste kohta 29: Kirjan kannessa on jokin jääurheiluväline 

 

Joel Haahtela: Perhoskerääjä

Joel Haahtela

Perhoskerääjä

Otava, 2006

189 s.

Kansi: Ei mainintaa 

Aloitus: Heinäkuun kolmantena päivänä vuonna 1991 sain kirjeen, jossa ilmoitettiin, että olin saanut perinnön.

Napakan suora ja selkeä aloitus, joka säväyttää yksinkertaisella ilmaisuvoimallaan. 

Kerronta jatkuu: Luin kirjeen yhä uudestaan ja uudestaan ja olin varma, etten ollut koskaan tuntenut Henri Ruzicka -nimistä miestä. Oli tapahtunut virhe, muuta selitystä ei voinut olla. 

Olen joitakin Haahtelan kirjoja lukenut ja tykännyt enemmän ja vähemmän ja ensivilkaisulla tämäkin tuntui lukuhaluja herättävältä. Tarinan päähenkilön kertoo tarinaansa sujuvasti minä-muodossa. Hänen nimeään ei mainita, mutta hän on naimisissa, vaimon nimi on Eeva. He ovat olleet naimisissa viisi vuotta, mutta nyt vaimo on lähtenyt ulkomaille johonkin työtehtävään, josta ei olisi voinut kieltäytyä. Muutenkin avioliitto on kärsimässä "ravinnonpuutteesta".

Mies lähtee itsekin matkalle, etsimään Henri Ruzickaa, jonka talon ja vähät varat hän on perinyt. Mies matkustaa Saksaan tapaamaan Anna Prinziä, jonka kirjeitä hän on löytänyt tutkiessaan perimänsä miehen rapistuneen talon valtavine kirjastoineen ja perhoslaatikoineen.

Ovi johti kammarista kirjastoon, jonka kaikkia neljää seinää peittivät lattiasta kattoon ulottuvat kirjahyllyt, ja jopa huoneen ainoa ikkuna oli vuorattu kirjahyllyn taakse peittoon. Ainoa valonlähe oli huoneen keskellä pöydän yläpuolella roikkuva messinkinen kattokruunu. Hyllyt notkuivat satojen kirjojen painosta, ja heti ovella tunsin vanhojen kirjojen ikiaikaisen tuoksun, kellastuneen paperin ummehtuneen hajun. Kuljin hitaasti pitkin hyllyjen viertä, tavasin kirjojen nimiä. Suurin osa kirjoista oli saksankielisiä, mutta joukossa oli englannin-, ranskan- ja espanjankielisiä kirjoja sekä kirjoja kielillä, joita en tuntenut. --- --- vedin muutamia kirjoja esiin kohdasta, missä oletin ikkunan olevan, äkillinen valonsäde leikkasi huoneen poikki. Jos ymmärsin oikein, lähes kaikki kirjat käsittelivät samaa aihetta: perhosia. 

Kuka oli Henri Ruzicka ja miksi hän on jättänyt perinnön minulle, miettii mies matkatessaan halki Euroopan, Henri Ruzickan jälkiä seuratessaan, päätyen lopulta Kreetalle. Menneisyyden polut risteävät ja arvoitus saa vastauksensa.

Joel Haahtelan tapa kirjoittaa ja kertoa tarinaa on erikoista vieden ihmismielen pohjimutiin rämpimään ajatuksen viidakossa, udunomaista, josta toisinaan on vaikea ottaa kiinni ensilukemalla. Aloin lukea tätä kiinnostuksella, jossain vaiheessa hieman tympäännyin, loppuun pääsin hieman väsähtäneenä. Tätä postausta kirjoittaessani ja selailtuani sivuja heräsi uusi kiinnostus - ehkä voisin lukea tämän uudelleen. Löytää olennaisen. 

Enemmän kuin perhosista tämä kirja kertoo elämästä ja ennen kaikkea avioliitosta. Mikä minua juuri kolahduttikin, olikin juuri tuon avioliiton symboli: gardenia, jonka mies oli ostanut vaimolleen lahjaksi, jonka piti kestää koko ihmisikä, jonka mies jätti lähtiessään matkalleen ja löysi kuolleena palatessaan. 

Valonsäde kulki hänen kasvojensa yli. Katsoin naista, jota rakastin ja pelkäsin. Työnsin käden häntä kohti, meidän välillemme oli repeytynyt reikä. Käsi hapuili ilmassa, mutta hän ei tarttunut siihen, vaan odotti, minä näin kuinka hän odotti, ja miten vaikea olikaaan sanoa, että halusin takaisin tähän maailmaan, loikata pöydän yli hänen luokseen, kaataa sokeriastiat, nähdän murusten leviävän pitkin pöytää, tulla juosten, naurettavana, vuosien takaa ... 

Vaarakirjastojen Luontoa-haaste: Uhanalainen tai sukupuuttoon kuollut laji. Henri Ruzicka oli etsinyt harvinaisia perhoslajeja. Minä mietin, lukiessani neulatuista perhosista, kuinka sääli olikaan haudata nuo kauniit siivekkäät ummehtuviin laatikoihin. Annetaan siis perhosten lentää ilonamme ja tallennetaan niiden kauneus muilla tavoin, ei eetteriin hukuttamalla.

---

Muualla mainittua: 

Lumiomena: "Haahtelan kirjassa kaikki on samaan aikaan sekä ihmeellistä että arkista", "Täydellinen".

Kirjanpauloissa: "Intensiivinen ja mystinen tunnelma vetää vastustamattomasti mukaan tarinaan."

Kirjava kammari:  "kauniisti kuvattuja kohtauksia, viipyilyä, vaeltelua, ja hieno loppu. Tarvitseeko sitä muuta ollakaan?"

Tarukirja: Hienostelevat metaforat etäännyttivät, mutta teos oli kuitenkin positiivinen ensikosketus kirjailijan teoksiin

 

Elina Aro: Nokkoskaarteen Piritta!

Elina Aro

Nokkoskaarteen Piritta 

Pellervo, 1948

189 s.

 Kansikuvittaja: Ei tietoa

Aloitus: Auto, joka oli lakattu kiiltävänmustaksi, mutta jonka pintaa peitti nyt paksu keltaisenharmaa pölykerros, pyrki sinnikkäästi ylös Nokkosmäkeä. Se oli lähtenyt aamuvarhaisella Kuurharjun matkailumajalta ehtiäkseen vielä keskipäivän aikaan Kiennarjärven luonnonkauniille saaristorannoille.

Matkailijat päätyvät Nokkoskaarteen pieneen mökkiin, jota asustaa halvaantunut taiteilijaisä vaimonsa Martan ja tyttärensä Piritan kanssa. Taiteilijaisä  Mario Cesaroti on aikoinaan saapunut Italiasta  orpona katupoikana toimittuaan aikansa laivapoikana. Enää hän ei pysty maalaamaan kuten aiemmin, mutta on veistellyt pieniä hauskoja puueläimiä ja myynyt niitä turisteille. Taiteellisen lahjakkuutensa hän on siirtänyt tyttärelleen Piritalle. 

Martta-äiti on kotoisin Nokkoskaarteen omistavasta Keltaisestatalosta, johon suhteet kuitenkin katkesivat tyttären avioiduttua ulkomaisen kulkijan kanssa. Oman osansa ennakkoluuloista saa Pirittakin aloittaessaan koulun, jossa häntä aletaan kutsua "kesärotaksi". Piritta jää pois koulusta. Sitten Piritta jää orvoksi. Ensin kuolee isä, sitten kohta äitikin. Piritta muuttaa tätinsä Olkan luokse Piikkoon. Olkalla ja miehellään Einarilla on tytär, joka käy koulua, mutta Piritta, joka olisi kouluiässä laitetaan paimentamaan lehmiä ja auttamaan talon töissä.

Piritan onneksi hänen taiteellisen lahjakkuutensa huomaa Piikossa maksavana kesävieraana oleva lapseton lehtori, joka vaimonsa (on parantolassa) kanssa ottaa Piritan luokseen asumaan ja elämään heidän kasvattilapsenaan.

Kerronnallisesti Nokkoskaarteen Pirita on nopealukuinen, ajallisesti nopeasti ja elämänvaiheittain etenevä tarina, jossa jää paljon aukkoja, kun kerronnassa hypätään uuteen elämänvaiheeseen. 

Pirita valmistuu ylioppilaaksi ja miettii tulevaisuuttaan. Jatko-opintoja Ateneumissa.  Hän saa kuitenkin kirjeen.  Keltaisentalon isäntä on sairastunut, isäntä on joka on hylännyt tyttärensä ja joka on siis Piritan isoisä. Pirita lähtee takaisin Nokkoskaarteeseen, hoitaa isäntää Keltaisessatalossa, mutta  asuu tutussa mäkimökissä. Hän tapaa jälleen Isontalon Hannun, joka aikoinaan oli häntä koulussa haukkunut, mutta joka kuitenkin äidin kuoltua oli tuonut maitoa ja leipää oven taakse. Tunteita herää molemmin puolin.

Tarinan loppu jää avoimeksi, mutta suuntaa antavaksi. Keltaisentalon isäntä kuolee.  Keltaisestatalosta tulee orpokoti, mutta Nokkoskaarrre testamentataan  Piritalle.

Minä tarvitsen sitä ja se tarvitsee minua. Jäisin tänne jo nyt, jos voisin, mutta minun täytyy ensin noudattaa sitä kutsumusta, jonka olen saanut isän perintönä. Ensi kesänä tulen tänne ja tuon ukin ja mummin (lehtoripariskunta) mukanani. Kerran, sitten kun tunnen, että osaan jotakin ja että olen jotakin saavuttanut, palaan tänne – ja jään tänne. Jos petyn, palaan tänne sittenkin, niin kuin isäkin palasi ... 

Nokkoskaarteen Pirita kuvaa aikaa mennyttä. Eletään agraariyhteiskunnassa. Kansakoulu on ehkä vasta muotoutumassa, sitä ei ainakaan nähdä välttämättömänä, kuten Piritan kohdalla hänen tätinsä taholta. Oppi- tai yhteiskoulujakin kuitenkin on jo olemassa. Ei tämä ihan torppariaikaakaan enää oikein ole. On autojakin, turismia. Tietysti tämä on fiktiota, jossa ei ole pyritty kuvaamaan niinkään aikaa, todellisia paikkoja, kuin nuoren ihmisen kasvua ja kehitystä, taiteellista kutsumusta.  

Kirjailija on syntynyt Lammilla, asunut lapsuutensa Mikkelissä. Hän on toiminut myös opettajana omalla paikkakunnallani. Missä määrin kuvauksessa on vaikutteita kirjailijan omilta, elämän varrella tutuiksi tulleilta  seuduilta on vaikea sanoa. 

Vähän italiaa: 

L'onda dal mar divisa

Bagna la valle e'lmonte;

Va passeggiera

In tiumi,

Va prigionniera

In fonte,

Mormora sempre e geme

Fin che non torna al mar,

Al mar, dov' ella nacque,

Dove acquisto gli umori,

Dove da' lunghi errori

Spera di riposar. 

 

Kaukana merestä laine virtaa kautta laaksojen ja vuorien; vapaana virroissa vierii, vankina lähteissä läikkyy, alati kuiskaa ja huokaa, kunnes palaa mereen taas, mereen missä syntyi, mistä kosteutensa sai, missä pitkistä harhailuistaan toivoo levähtävänsä. 

---

 

Heikki Korppi: Huiputtajan tarinoita

Heikki Korppi

Huiputtajan tarinoita

Aikamedia, 2017 

Huiputtajan tarinoita on tarina miehestä, joka nuorena oli suunnistaja ja siirtyi sitten Herran töihin nuorten pariin. Tarinat ovat pieniä muistoja elämän varrella, tarinoita, joissa korostuu Jumalan johdatus ja ihmeitä tekevä voima, mutta myös arki kaikkine haasteineen. Kirjan nimi Huiputtajan tarinoita on sanaleikki. Tarkoittaahan huiputtaminen valehtelua, huijaamista. Sitä tämä teos ei kuienkaan ole. Huiputtaminen viittaa Korpin Heikin luontosuhteeseen, suunnistus- ja retkeilyharrastukseen. Saavuttaa vuorten huiput, siitä nimi.

"Lapin Kansa, pohjosien päälehti, etsi syksyllä 2008 vaeltajaa, joka olisi käynyt yhden matkan aikana kaikilla Suomen yli kilometrin korkuisilla huipuilla, joita on kaikkiaan viisitoista. Kaikki nämä korkeimmat tunturit sijaitsevat käsivarrren nokassa Kilpisjärven pohjoispuolella. Eteläisin on Saana (1029 m) ja pohjoisin, Suomen korkein huippu, Halti (1324 m). Se tiedettiin, että jokaisella huipulla on käynyt monikin, mutta ei samalla reissulla."

Teos vei myös omiin muistoihini, vuosikymmenten taakse, kun olin Hämeenlinnassa muutaman kuukauden harjoittelujaksolla, ja kirjailija oli saman kaupungin helluntaiseurakunnassa nuorisotyötekijänä. Ei sillä, että mitenkään tuttuja kirjailijan kanssa olisimme, muutaman sanan jossain yhteydessä vaihtaneet, olipa silti kiintoisaa lukea samoista ajoista ja vaiheista, joissa tiemme risteävät. 

Hml:n torilla keväällä 1988 

Teoksessa on upea valokuvaliite Korpin omista kuvista, jotka ovat paljon parempia otoksia. Lapin maisemat ja maan murretut sävyt vain kolahtavat sieluun niin upeasti ja saavat taiteilijansormeni nipistelemäänaa, että tämä oli kiva kirpparilöytö ihan niiden takiakin. Että sai nähdä jotain näin upeaa maisemaa kuin Saanan rantamat tai Saariselän yksinäinen puu, jonka takaa aurinko näyttäytyy. 

Mikä minua myös erityisesti puhutteli oli ote Saarnaajan kirjan kohdasta 12:1-5 ja sen yksittäisten tekijöiden liittäminen ihmiskehon vanhenemiseen, Tekstin symbolisuus ja merkitsevyys avautui ihan uudella tavalla. 

Vaarakirjastojen Luontoa -lukuhaaste 2026 kohta Kannessa on lintu 

 

Aura Louhija: Hannuli

Aura Louhija

Hannuli

Otava, 1970

105 s.

Kansi: Riitta-Kaarina Tikkamäki 

 

 

 

Aloitus: "Johanna istui kirjoituspöytänsä ääressä, siristeli silmiään ja tarkasteli käsipeilistä silmäluomiaan, joiden meikki oli niin vaaleansininen, että se alkoi näyttää harmaalta."

Johanna on 16-vuotias nuori, joka asuu äitinsä Irman kanssa.  Johannan lempiväri on sininen. Sininen väri onkin läsnä kerronnassa ja sen symbolista merkitystä voi miettiä. Minulle se ei ihan avautunut.  Johanna kirjoittelee runoja, paitsi silloin, kun hän tuntee itsensä onnelliseksi. Nyt hänellä ei ole mitään kirjoittamista, sillä hän on lähdössä erääseen saareen, poikaystävänsä Henrikin luokse. Henrik kutsuu Johannaa Hannuliksi.  

Hannuli on Otavan Isojen tyttöjen kirjasto -kirjasarjaa, pienoisnovelli, joka kuvaa aikuistuvan nuoren ensirakkauden ja pettymyksen tunteita. Vaikka kuvauskeskiössä on Hannulin tunteet ja kokemukset, kuvataan tarinassa myös hänen läheistensä elämää ja vaiheita. Hannuli on tärkeä isoisälleen, Rafaelille, joka on alkanut vanheta ja jonka hoidon asioita Hannulin Äiti Irma ja Rafaelin sisarpuoli Hile, eli Hildegard miettivät. Hannuli ei ole yhtään tykännyt rouva Lehmuksesta, joka on käynyt isoisän luona auttamassa. Ja sitten Lehmus menee menojaan ... mistä nyt kotiapu saadaan?

Aura Louhija kuvaa teoksessaan ylemmän luokkayhteiskunnan, hyvin toimeentulevan perheen elämää, voisi sanoa, hienostoelämää. Tosin saaressa, johon Hannuli lähtee tapaamaan poikaystäväänsä tapaa hän myös muita nuoria, joista yksi alkaa puhua "vasemmistoon päin", mutta ei nämä hahmot kuitenkaan ihan "työläisiltä vaikuta". Hyvin eksentrisiä hahmoja, ainakin osa, erityisesti Hile, joka on menneisyydessään ollut taiteilija, ymmärtääkseni näyttelijä. 

"Sitä suurempi taiteilija mitä suttuisemman asun päällensä vetää. Mutta eivät he olekaan taiteilijoita, lass mich sorgen, mutta niin ruokottomasti ei työmies pukeudu kuin nämä taiteen nuoret työmiehet. Ja työtä , eikö työtä muka tehty ennen. Jokainen tosi taiteilija on aina työtä tehnyt, mutta taiteilija on taiteilija, yksilö, massan yläpuolella ...." 

Hilen mies, Ensio on ollut kirjastonhoitaja ja kirjat, joita riittää jäisivät Johannalle, joka oli tullut hyvin toimeen Ension kanssa.

Ajankuva: 

Hannuli on julkaistu 1970. Ajankuva on siis enintään 60-lukulaisuutta, johon viitannee myös tuo aiemmin mainitsemani erään nuoren "poliittinen esitys." Johanna kokoaa huksistaan rullakruunua, jota mietin ja yritin selvittää. Rullakampauksella löytyi 50-luvun muotia, mutta en minä tätä tarinaa 50-lukulaiseksikaan laittaisi.

Johanna .... veti jalkaansa ruskeat samettihousunsa ja otti kassista keltaisen angorapuseron. Hän rakasti langan pehmeätä nukkaa paljaalla ihollaan, joka tuntui olevan täynnä hyppeleviä pisteitä. Mutta hän ei värissyt, hänen ei ollut kylmä. Hän piti siitä, että hänen ihonsa eli. Se oli kuin täynnä pieniä nokkivia lintuja, sinisiä lintuja. 

Miljöö: Helsinkiläisyys 

Hannuli on hyvin Helsinki-keskeinen tarina. Kirjailija kuljettaa lukijaa halki Helsingin , mitä nyt välillä ollaan jossain lähisaaressa. Muutamat paikanimet herättivät uteliaisuutta ja vaativat lisäselvitystä. Mikä on Byrå, jossa Hannuli on Henrikin tavannut. Aleksin, jossa ovat kävelleet, jotenkin hahmottaa

Miljöö ja ajankuva mielessäni saatoin nähdä Helsingin vanhan linja-autoaseman, Espladadilta kohti toria, Katajanokka (siellä on muutamia kertoja kyläilty), kirkon kultaiset kupolit (viitannevat Uspenskin katedraaliin), suunnataan Kaivopuistoon, Suurtori, Suurkikko, Aleksanterin patsas, Mariankatua ylös ja joitakin hetkiä myöhemmin  ollaan jälleen liikkeellä, vaihdetaan bussia Erottajalla, kävellään Arkadiankatua, kuljetaan Topeliuksenkatua, käännytään Runeberginkadulle, ajatellaan poiketa Sibeliuspuistoon, ei sittenkään, vaan käännytään Eino Leinonkadulle, joka on isoisän katu, isoisän, jonka luona Johanna on luvannut käydä.

Osin tuttuja paikkoja, osin outoja. Täytyisi olla 60-luvun Helsingin turistikartta käytettävissä, jota pystyisi seuraamaan Johanna-Hannulin vaeltelua.  

Kielellisiä huomioita:

Hannuli on ihan mukavasti kerrottu, hyvää suomenkieltä, elävää, kuvaavaa, ei kuulosta yleisesti ottaen kovin vanhahtavalta, vaikka söpötetään sanaa ei ehkä nykyään enää juurikaan taideta käyttää. Se olikin miltei ainoa hieman erilainen sana, joka nostaa päätään kerronnassa. Saksaakin käytetäänkin: das ding an sich

Kirjallisuusviitteitä:

"Ja tämä on minulle tietoa, kaiken syvän pitää kohota minun korkeuteeni, sanoi Zarathustra." Tämä on Hannulin vastaus tuohon sakankieliseen "itse asiassa" puheeseen. Minun täytyi tätäkin lausetta hieman selvitellä ja kysehän on Nietzhen teoksesta. 

Suomalaisuudesta:

"On se kummallinen jääräpää tämä suomalainen, kun sille on niin vaikeita nuo säännöt...

Erityismaininta tälle näkemykselle: 

"Ei ole olemassa mitään niin epävarmaa kuin tunteet, hän ajatteli. Ei niihin voi luottaa, ei voi vaatia, että ne pysyisivät samanlaisina, kun kaikki muukin muuttuu, ihmiset ovat vain keksineet sellaisia vaatimuksia. "

Jos ei tämä nyt ihan ominta lajia kirjallisuutta ollutkaan, niin olihan tämä mainio ajan- ja ihmiskuvaus, valotus nuoren ihmisen elämästä ja ihmissuhteista. Tähän on kirjoitettu kaksi jatko-osaakin, jotka mielelläni lukisin. Sen verran vaikuttavasti tämä teos kuitenkin jäljen jätti eikä ajatusvirrat jääneet pysähtyneeseen tilaan. 

... 

Pieni Helmet 2026 -lukuhaaste kohta 7: Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoa et ole lukenut aiemmin

--- 

 

Terttu Järvilehto-Forssell: Sininen sävel

Terttu Järvilehto-Forssell

Sininen sävel

Tammi, 1950 

 142 + 1 s.

Kansi: Maija Karma 

Aloitus: Olipa todellakin epämiellyttävää tulla uuteen kouluun kesken lukukautta!

Lopetus: "Tuolla avaruudessa on meillä jokaisella oma sävelemme, sininen sävel, joka meidän on löydettävä. Se on avaimemme musiikin ihmeelliseen maailmaan."

Sininen sävel on tarina Hannele Harviasta, 16-vuotiaasta tytöstä, joka haaveilee konserttipianistin urasta. Hänen isänsä on aikoinaan myös haaveillut musiikkiurasta, mutta antanut periksi ja valmistunut "vain kanttoriksi". Harvian perhe, johon kuuluu Hannelen lisäksi Leila ja Riitta. Hannele ja Leila ovat melkein kuin kaksosia, mutta eivät kuitenkaan. He ovat syntyneet samana vuonna, Hannele tammikuussa ja Leila joulukuussa. 

Perhe muuttaa Helsinkiin parempien koulutusmahdollisuuksien vuoksi. Hannele inhoaa koulunkäyntiä, erityisesti matematiikka, josta hän hädin tuskin selviää. Äiti haluaisi kuitenkin Hannelen jatkavan ylioppilaaksi. Hannele vain haluaa soittaa, soittaa ja soittaa ja saakin lopulta luvan jättää koulun keskikouluun ja siirtyä Musiikkiakatemiaan, jossa hän saa opettajakseen Ilmari Hongiston, joka huomaa tytön lahjakkuuden ja alkaa opettaa tätä yksityisesti ja valmistella kohtakin  ensimmäistä konserttia. 

Leila on luonteeltaan täysin toisenlainen. Hän pestautuu kesäksi sillilaivaan. Leila on tullut isoisäänsä, joka on ollut merimies ja Hannele on tullut isoäitiinsa, kipakkaan rouvaan, jonka luona Marjamaan kartanossa Hannele viettää kesän puutarhahommissa ja saa siinä sivussa soittaa kartanon flyygeliä.

Sisaruskolmikon nuorin Riitta on perheen kaunotar ja ajattelee vain miten näyttäisi kauniilta sisarusten yrittäessä koulia tämän itserakkauteen taipuvaista mieltä.

Sininen sävel on minäkertojan, Hannelen  näkökulmasta kerrottu  tyypillinen tyttökirja ja koululaistarina, mutta pientä epätyypillisyyttäkin teoksessa on aistittavissa.

Hannele tekee tuttavuutta parinkin pojan kanssa, Jukka on koulutoveri yhteiskoulusta ja Raimo Musiikkiakatemiasta. Ja sitten on Ilmari, joka neuvoo Hannelea hakemaan apurahaa/stipendiä musiikin jatko-opintoihin Pariisiin. Kuka näistä kolmesta vie voiton aikuistuvan Hannelen mielessä vai onko musiikki lopulta ainoa, joka vie mennessään, siitä loppu antaa vain vihjauksen.

Mitä ihmettelen on kuvaus isästä, jota alkaa vaivata vatsakivut ja hän ajattelee niiden johtuvan umpisuolesta. Hän ei vain ehdi ajatella lääkäriä, menee sitten kesällä, mutta tämä käy kohtalokkaaksi. Minun on vaikea tajuta isä Harvian tapaa sivuuttaa asia eikä puolisokaan pane pahemmin hanttiin. Rahahuolet ajavat terveyden ohitse. Tämä kaikki kuitenkin kerrotaan pikavauhtia syventymättä sen syvemmin kuvaamaan tilanteita. Pääpaino on Hannelen musiikkiurassa, joka huipentuu kevään ensikonserttiin. 

Rakenteeltaan suvuja, musiikkitermistöä konserttiohjelmistoa myöten sisältävä tarina, jonka lukeminen kävi ihan sutjakkaasti, vaikka itselleni musiikkitermistö onkin täyttä hepreaa. Loppupisteen jälkeen jäin haikailemaan teokselle jatkoa. Tätä ei ilmeisestikään ole kuitenkaan olemassa, vaan jatko jää ikäänkuin leijailemaan pilvien lailla lukijan mielensopukoihin.

--- 

Pieni Helmet 2026 -lukuhaaste kohta 22: Kirjan kannen pääväri on sininen tai kirjan nimessä on sana sininen

Aune Sarkanen: Etelka hurjistuu!

 

 

Aune Sarkanen (Aili Somersalo)

Etelka hurjistuu

Gummerus, 1933

169 s.

Etelka riehaantui:  – Tuolla, näettekö, tuolla on Portofino! Näettekö Pyhän Yrjön kirkkoa tuolla kummulla, ja tuota pientä satamaa, se on luonnonsatama... Tuolla on majatalo... ja tuolla on se pieni huvila, jossa isä ja minä asumme..! Ja tuolla – katsokaa tarkasti – on viinitarha, ja omistaja on jettatore. 

Minä olen Etelka -kirjasta tutun italialaissuomalaisen tytön seikkailut ja toilailut jatkuvat ja tällä kerralla matkataankin pieneen italialaiseen kalastajakylään Portofinoon, jonne Etelka on palannut vietettyään yhden talven Helsingissä. Etelka on kutsunut Helsinkiläisen koulukortteerin ystävänsä luokseen. Irman, joka on sairastunut ja jolle lääkäri on suositellut matkustamista Etelään ohella Italiaan matkustaakin tuttu joukko: Pappilan lapset Eevi, Arvi ja Tessi sekä heidän kaksosserkkunsa Ossikka ja Muori. Mukaan lähtee myös Anna-täti ja Venla-täti, joka tuttuun tapaansa saa aika ajoin "järkytyksiä". 

Kerronta on kaikkitietävää kuvailua suunnitelmista ja valmisteluista, Italiaan päästää vasta sivulla kuusikymmentä, jolloin Juna kiiti Lombardian tasangon halki. Maissi ja vehnäpellot aaltoilivat ja näiden välissä seisoivat silkkiäispuut riveissä. Väkeä oli peltotöissä, mutta vetojuhtina melkein yksinomaan härkiä.  Kerronnassa on matkakirjan otetta nimistöineen ja luonnonkuvailuineen. Hieman humoristinen ote kertojalla on, joskin välillä mietin onko hieman väheksyvältä kuulostavaa asenne naamioitu huumoriksi. 

Se on puuaura, hän sanoi. - Olen lkenut, että täällä vielä paikoitellen käytetään samanlaista puuauraa kuin kaksituhatta vuotta sitten. Muori oli sitä mieltä, että Mussolinin olis kiellettävä niiden käyttö, annettava maalaisväestölle määräys ostaa reilut aurat Laborista ja viedä vanhat musoon. - Äiti sanoo, ettei ole väliä, vaikka olisikin vähän vanhanaikainen, mutta en luule, että äitikään pitäisi eläessään kahden tuhannen vuoden vanhaa esiliinaa, Tessi huomautti. 

Ennakkoluuloisuus tulee ilmi myös  maanalaisessa, kun Venla-täti miettii, kuinka kestävä tunneliverkosto on.

Osa maanalaisen rautatien verkosta  oli jo melko vanhaa, osan olivat sotavangit maailmansodan aikaan rakentaneet. Eräs osa oli italialaisten työtä... Italialaisten! Venla tädin sydän hypähti kurkkuun. Kykeneekö italialainen kunnolla muuhun kuin vääntämään posetiivia? 

Nimi Etelka hurjistuu muodostuu kuvaavaksi tarinan nimeksi vasta kerronnan loppupuolella, kun totuus alun tekstiotteen Jettatoresta paljastuu. Enpä kerro itse tapausta, mutta sen seurauksena isä Ralf pistää Etelkan ruotuun ja sulkee tämän huoneeseensa. Etelka kuitenkin karkaa mistä seuraa se kaikkein hurjin seikkailu. Karkumatka päätyy roistojen kynsiin ja Etelkaa etsimään lähteneet Ossikka ja Muori myös. Kaikki päättyy kuitenkin onnellisesti, kun Ossikka keksii keinon lähettää hätäviestin vuorilta alas laaksoon iloisesti solisevaa puroa myöten.

Etelka hurjistuu on ihan metka kirja. Yhdistelmä matka- ja seikkailukirjaa, jonka hahmot ovat ilmeikkäitä ja omintakeisia. No, onhan tässä jotain rivienvälistä aistittavissa olevaa asenteellisuutta. Loppujen lopuksi hyvin vähän kuvataan paikallista väestöä. Pääpaino on lasten tekemisissä joissa kyllä vaihtelua riittää. 

Minun tekisi kuitekin mieleni tietää vähän enemmän Italian taloudellisesta ja yhteiskunnallisesta tilanteesta 1930-luvun alun tietämillä. Jotain vertauskohtaa ehkä on löydettävissä Jean Websterin Vehnäprinsessa -teoksessa, jonka voisi lukea uudelleen. 

Kirjailijalle sattunut kömmähdys:

Viitaten Etelkan tarinan aiempaan osaan, kirjailija kuvaa, kuinka Venla täti --- vaipui mahtavaan laiskanlinnaan, jonka kerran oli saanut lapsilta lahjaksi  ... Näinhän ei kuitenkaan ollut, vaan lapset olivat hankkineet tädille jalkalampun johon olivat tehneet itse varjostimen, jotta täti voisi lukea nojatuolissaan.

Politiikkaako?

Kalalokit seurasivat jälleen kirkuen laivaa. Muori sanoi, että ne olivat Saksan alamaisia ja että niillä oli rautaristi siiven alla. Tessi koetti parhaansa mukaan etsiä ristiä kaukoputkellaan, mutta ei vain löytänyt. 

Ossikan ja muorin tunnuslause: "Ei mitään tunteita"

Täytyipä selvittää, keitä olivat nämä mainitut henkilöt, kuin Savonarola "joka poltettiin koko äijä", kuten Etelka kuvaa ja saa nuhteet Anna-tädiltä: "Minusta on hiukan sopimatonta, että puhut tuolla tavalla sellaisestakin henkilöstä kuin Savonarola." tai Musius Scevola, jonka mukaan Etelka on nimennyt adoptoimansa "vasentassuisen" koiran, joka on merkittävässä asemassa lopun seikkailun onnelliseen päättymiseen.

Mistä voisin vielä mainita on tuo kansikuva, jota mietin ja jota minun täytyi selvitellä, kuinka todellisen kuvan se antaa ja miten se liittyy itse tarinaan. Kansikuvasta oikeastaan vain Venetsia liittyy tarinaan, sillä Venla-täti astuu erehdyksessä väärään junaan ja joutuu Venetsiaan kadottaen niin lahjoiksi hankkimansa kalakukon kuin silkkisen aluspaidankin. Portofinoa ei kansikuvassa kuvata, jos sellaiseksi ei oteta tuota jalkojaan vedessä liottavaa naishenkilöä oteta lukuun, mutta sijainti ei tällöin pidä lainkaan paikkaansa. Mikä minua myös mietitytti on tuo tulivuori. Ensimmäisenä tuli mieleeni Etna, joka sijaitsee kuitenkin Sisiliassa, mutta tutkiessani asiaa totesin, että onhan Vesuviuskin. Kerronnassa ei kuitenkaan puhuta mitään niin Pisan tornista kuin Vesuviuksestakaan ja vaikka Rooman amfiteatteri kyllä kiinnostaisi Arvia, ei sinnekään nyt kuitenkaan ehditä.

--

Pieni helmet 2026 -lukuhaaste kohta 4.  Kirjassa keräillään jotain. Lapset keräilevät kauniita kiviä.

Aune Sarkanen: Minä olen Ethelka

Aune Sarkanen  (Aili Somersalo)

Minä olen Ethelka 

Gummerus, 1931 

139 s. 

Juna oli täpötäynnä väkeä, etupäässä koululaisia ja muita kesälomalta palaavia. 

 

 

Näin alkaa tämä vilskettä ja vilinää täynnä oleva koululaiskertomus, jonka päähenkilöitä on italialaisen Ethelkan lisäksi Eevi (13 v) ja hänen serkkuns Ossikka ja Muori (10v), ilmeisesti kaksoset, näin olen nyt ymmärtäväni, pikkusisko  Tessi (9v)  ja veli Arvi (12 v). Tämä serkusjoukko on kotoisin Viipurista ja ovat nyt matkalla Helsinkiin, jossa Eevi ja Tessi aloittaisivat tyttökoulussa, Muori ja Ossikka yhteiskoulussa ja Arvi menisi normaalilyseoon. Lisäksi joukkoon asettuu myös Irma, joka oli Eevin ikäinen.  

Ajankuva on 30-luvun suomi, jos kohta Ethelka, tuo italialainen tyttö, joka on Anna-tädin lapsuudenystävän tytär ja "varmasti pieni enkeli". Anna-täti on postineiti ja serkusjoukon oikea täti, jonka luona he eivät kuitenkaan asu. Koulukortteeri on Venla-tädin luona, jolla on kaksi mustaa kissaa Hamlet ja Ofelia ja papukaija, jonka nimi ei minua miellytä, niin historiallinen kuin onkin, ja joka aina sopivissa paikoissa huutaa: apua, apua! Venla-täti on aina välillä syvästi järkyttynyt ja Anna-täti, joka on hänen hyvä ystävänsä saapuukiin vähän väliä paikalle pistämään asioita järjestykseen ja olemaan Venla-tädin tukena lapsikatraan järjestyksessä pitämisessä.

Minä olen Ethelka on tyypillinen lasten ja nuortenkirja. Olen määritellyt tämän tyttökirjaksi, vaikka määritelmä ei ihan eksakti ehkä ole, sillä joskin kirjan nimen mukaan Ethelkalla on varsin merkittävä asema kerronnassa tapahtuu tässä yhtä ja toista myös muulle lapsijoukolle, kuten esimerkiksi Ossikalle, joka parsimistalkoissa nielaisee vahingossa silmäneulan. 

Sanoin, että tyypillinen. Se ei ehkä ihan täysin pidä paikkaansa. Onhan tässä lapsille ominaista kohellusta ja vilskettä mutta on tässä kuitenkin jotain hieman epätyypillistäkin, kuten lapsella nimi Muori. Kerronnassa on humoristista otetta ja vaikka Anna-täti antaakin kasvatuksellisia neuvoja ei tämä ole lainkaan "opettajamainen". Ja Venla-täti, joka koulukortteeria pitää on kaikkea muuta kuin hahmo, jonka kuvittelisi ottavan lapsia asuntoonsa asumaan. 

Mitä tulee Ethelkaan niin hänen isänsä on kirjailija. Äiti on ilmeisesti kuollut. Ethelka on asunut Italiassa, jossa hänen isänsä myös on, mutta onko isä italialainen vai suomalainen on minulle hieman epäselvä asia. Ethelka puhuu kuitenkin suomea, joten hän on suomalainen, mutta onko hän suomalaisitalialainen on epäselvää.

Ethelka ei ole lainkaan enkelimäinen vaan aika venkula, jonka anteeksipyyntö naapuruston naisille on kaikkea muuta kuin anteeksipyyntö ja mikä päättyykin italiankieliseen rimpsuun:

"Mi saluti caramente il Suo signor padre, la Sua Signora madre, Suo fratello e Sua sorella! "

Ethelka myös kertoilee suuna päänä "kummitusjuttuja" Italiasta muille lapsille, kuten: "meillä on laajat makaroni pellot ja joka aamu vien tuoreita vermisellin kukkia pöydälle" . Määritelmä moisesta satuilusta kummitusjutuksi on hieman erikoinen, sanoisin. Ethelka saa kuitenkin kuulla opettavia sanoja valehtelusta ja Ethelka yrittää parhaansa totuudenpuhumisessa ja kerrottuaan tosiasioita Italiasta, saa Arvi elämänsä ensimmäisen kympin maantiedon kokeessa. 

Tämä on ensimmäinen osa kolmiosaista tarinaa. Seuraavat osat on Ethelka  hurjistuu ja Rikas Ethelka. Kirjat ovat ilmestyneet 1930-luvulla, ja jotain ajan ilmapiiristä on pujahtanut tähänkin teokseen.

Lapset suunnittelevat pääsiäiskutsuja ja kuvaelmien esittämistä, jossa katsojat saisivat arvata, mitä esitys esittää. 

"Katsokaa, kuka minä sitten olen? Ethelka asettui mahtipontiseen asentoon. – Katsokaa tänne, minä seison tässä, pikimustassa mekossa, otsa rypyssä ja käsi käskevästi näin ojennettuna, kohollaan. Kuka minä olen? – Mooses Punaisen meren rannalla! Ethelkan silmät melkein liekehtivät.  – Mooses! Mikä Mooses – Mussolini tietysti!"

Onkin mielenkiintoista katsoa, kuinka tämä lähes sadan vuoden takainen poliiittinen ilmapiiri näkyy jatko-osissa. Tavanomaisuudessaan siis kuitenkin hieman epätyypillinen lasten- ja nuortenkirja.

Kirjallisuusviitteitä:

Arvi lukee Araukaani-intiaaneista. Kyseessä on ilmeisesti Gustave Aimardin intiaani-aiheiset nuortenkirjat. Samoin "Partiolaisen urotyö" kiinnostaa lukijaa. Tästä en tiedä, onko kyseessä jokin kirja vai kenties sanomalehdessä ollut uutinen. Digitaaliset aineistot -haulla tuli Helsingin sanomien 18.12.1930 ilmoitus Ukko Kivistön Pöllövartion seikkailut -teoksesta, jonka lisämääreenä oli partiolaisten urotöitä. Ehkä viittaus koski sitten tätä teosta. 

Näitä pieniä ajanilmentymiä on joskus hauska bongailla kerronnan lomassa. Ne luovat todellisuuden tuntua ja aidon elämän ilmapiiriä. 

Teoksessa muutamia jännitteitä, jotka minua mietityttävät. Ensinnäkin se, miksi lapsia lähetetettiin Viipurista Helsinkiin asti kouluun? Eikö Viipurissa olisi ollut mahdollisuuksia siinä, missä Helsingissäkin? 

Toinen seikka on italialaisuus. Ethelka saa tulopäivänsä iltana syödäkseen makaronia, mutta se on maultaan hyvin erilaista kuin Italian makaronit. Viiniä ei ole tarjolla vaan maitoa. Pahiten kuitenkin minua värähdyttää, kun Ethelka saa moitteita siitä, että hän ei ole pessyt kasvojaan.

"Ethelka katseli kattoon. – Emme me Italiassakaan yhtämittaa pulikoi vedessä... isä Giovanni, se on se meidän ikioma kalastajamme, sanoo että nahka vain kuluu, ja ja Bettina sanoo, ettei Pyhä Neitsyt yhtään pidä liiallisesta siisteydestä! Se on vallan syntiä! - Mutta Bettinahan on katolinen, etkä sinä ole. - En, myönsi Ethelka vastahakoisesti. – mutta minä voin tulla ... jos minun täytyy kovin usein peseytyä. - Ethelka, Anna tädin ääni oli nuhteleva, – kuinka voit puhua noin? En olisi ikinä uskonut, että sinä olet noin epäsiisti! Tiedän varmasti, että isä olisi pahoillaan, jos hän tämän tietäisi. Näitkö häntä koskaan likaisena? - Ethelka pohti asiaa. – En, myönsi hän sitten ... "

Tämä asenteellisuus  katolisuutta ja italialaisuutta kohtaan on, no pöyristyttävä. On myös epätavanomaista että tyttölapsi, vaikka tämä onkin saanut, äiditön kun on, kasvaa vapaasti ja ilman suuria sääntöjä ei pitäisi huolta siisteydestä. Jään mielenkiinnolla tutkimaan, kuinka Italiaa kuvataan jatko-osissa ja kuinka Ethelkan ihmiskuva kehittyy.

... 

Kyyti 2026 -lukuhaaste Helmikuu: Kirja liittyy Italiaan 

Heikki Impola: Aunolan perhe

 

Kuvakaappauksesta muokattu

Heikki Impola

Aunolan perhe — Kertomus merimiehistä ja porvareista Pohjanmaalta

Kustannusosakeyhtiö Kirja, 1916

(Luettu Projekti Gutenbergista)

Sieltä vilkkui toisten hirtten lomitse metsän jättiläinen. Se seisoi siinä yksinäisenä. Oli kuin metsän kuningas, jonka majesteettia muu metsä oli kunnioittanut  väistymällä sen läheisyydestä loitommalle. Siinä se oli valtakuntaansa hallinnut satoja vuosia. Se oli ollut arvokas ja kunnioitettava jo silloin, kun muu metsä hänen ympärillään maasta kohosi. Hänhän se oli siemenensä sirottanut jo vuosisatoja sitten kulovalkean tuhoamaan kankaaseen. Itse hän oli ihmeen kautta tuhosta säästynyt. Siitä asti oli hän Korkeatakangasta hallinnut; käynyt heimolaisineen tuhoisan  sodan lehtipuita vastaan ja voittanut; vallannut koko lakean ja tasaisen  hietikkokankaan nevojen keskellä omalle heimolleen. Ainoastaan kankaan laiteilla, nevan rajalla, uskalsivat koivut, haavat ja lepät asustaa. Hän oli kuningas, sitä vanhaa ja arvokasta sukua, viimeinen suurten ja määräämättömien sydänmaiden jälkeläinen tällä kankaalla. Kuningas hän oli, metsän mahtava hallitsija, jonka valta perustui vuosisataisiin oikeuksiin 

Matti ja Jaakko Hirsikangas ovat sisämaan väkeä, Savosta, Pielavedeltä maalaisväkeä. Vaan on heillä metsääkin, josta kaatavat kuningaspuun, mastopuuksi Raahen rannikon laivanvarustajille. Eletään 1800-luvun puolivälin paikkeilla. Ajankuvasta kertoo viittaus Itämaiseen sotaan (Krimin sota). Maakauppa oli kiellettyä ja piti matkata rannikolle kaupantekoon. Mattikin viedessään mastopuun Raaheen tuo  palatessaan suolaa ja muuta tavaraa vaihdossa. 

Jaakko on  keskimmäinen talon pojista. Nuorin Samuli kaikkien vedettävissä, vanhin Matti ovela kitupiikki itseään esille tuova talonperijä. Kun riihi viljaa kuivatessa palaa, huonosti asetetun lyhteen tiputtua orsilta, syyttää tiukka talonisäntä syytöntä Jaakkoa, joka lähtee talosta, isänsä äkkipikaistten sanojen saattelemana, ja suuntaa kulkunsa Raaheen. Mielessä on aiemmalta kauppareissulta kuullut sanat, että "Kuule nyt, nuori mies! Koska sinulla on noin vilkkaat silmät, niin ei ole ihme, vaikka sinäkin vielä rimpuilisit tässä puussa" ja merimies Jaakosta tulee, mutta tulee paljon muutakin erinäisten vaikeuksien jälkeen.

Raahe nähnyt jo lukemattomien talviaamujen valkenemisen. Parisataa vuotta oli se siinä ollut pienenä ja vähäpätöisenä. Lieneekö vuoden 1649 joulukuun 5 päivän aamu koittanut kirkkaana vai pilvisenä tämän paikan yli? Kuka sen tiennee? Se oli Raahen syntymäpäivä, sillä silloin maamme kenraalikuvernööri Pietari Brahe Kristiina kuningattaren käskystä määräsi perustettavaksi kaupungin Saloisten pitäjään, joka oli sangen vanha kauppapaikka Pohjois-Pohjanmaalla. 

Ajat on kuitenkin muuttumassa.  Rannikon laivanvarustamojen uhkana on höyryvoiman tulo ja Saimaan Kanavan -rakennussuunnitelmat. 

Aunolan perhe on ihan kiintoisa kuvaus rannikon elämästä ja vastavuoroisuudesta sisämaan kanssa. Kerronta on harvasanaista, yksinkertaisen kuvaavaa arkielämän kuvausta, erikoissanasto ilmenee puutavara- ja merimiessanastossa, joka ei aivan aukene asiaan vihkimättömälle. 

Laivanvarustamon ja merenkulun sanastoa:

Vei minut varviinsa, pelkka, pantturi, pukseeri, puukempramraakalla, pasa, puuriin meno, "malspiikki", "prikkari", jankkina, Kraaselin tornissa on "flaku, Puttinkivanteill, koiranreikä, raa'an pärttiä pitkin, pramsaalingeille, puuvenprammille, piilivinniin, 

 

Tämä erikoissanasto luo kuitenkin kerrontaa sitä kiinnostavuutta, mikä ehkä muuten jäisikin tarinasta puuttumaan. Mikä minua kuitenkin yksinkertaisessa tarinassa kiusaa, on se Matti-nimisten henkilöiden määrä. Oliko ihmisten nimien vaihtelevuus tosiaan niin vähäistä noina aikoina? Tässä tarinassa Matti-nimisiä ovat vähän kaikki:  rengit kuin patruunat ja talonisännät poikineen. Kuka niitä enää osaa erottaa toisistaan.

Mielenkiintoinen mielipide säästäväisyyden tarpeellisuudesta: 

"Mihin meidän maassamme vielä tullaan, jos kaikki rupeavat juomaan kahvia? Me teemme konkurssin, niin se käy..."

Mitenkähän olisi nykyaikana. Nousisiko Suomen talous, jos vähentäisimme kahvinjuontia? 

... 

Pohjoinen lukuhaaste kohta 17. Kirja, joka liittyy Raaheen  

Rauha S. Virtanen: Luumupuu kukkii

Rauha S. Virtanen

Luumupuu kukkii

WSOY,  1971 (4. painos)

269 +2 s.

— Kati! Katii-ii!

Kati vilkaisisi vaivautuneena portille päin. Ei oikeastaan maksanut vaivaa kätkeytyä huoneeseensa ja tekeytyä kuuroksi. Tuo meteli kuului kyllä puutarhan poikki kasvihuoneeseen asti, jossa isä oli suihkuttamassa ruusuja, ja vielä varmemmin talon kellarikerrokseen äidin kangaspuiden ääreen. Ja tietysti Siinä ampaisisi kohta keittiöstä ajamaan koko lauman tiehensä. Siinä tiesi hyvin, mitä Katilla oli tänään tehtävänä. Mikä kumma siinä olikin, että Siina sai urkituksi kaikki hänen kouluasiansa. 

 Kissa vieköön koko inhottavan kotiaineen!

Näin alkaa tämä kiva, itselleni hyvinkin nostalginen nuortenkirja, jonka itse luen tyttökirjallisuuteen, lähinnä siksi, että päähenkilö on tyttö, Kati Pihka, jonka näkökulmasta asioita ja elämänmenoa Sinijärven kylässä seurataan. Pihkan perheeseen kuuluu isä, äiti ja pikkuveli Tommi. Tommin paras kaveri Ulpu. Lisäksi keittiössä häärää tomera Siina, jolla on alle kouluikäinen Aija-tytär. Pihkan perhe on keskiluokkainen yrittäjäperhe. Heillä on puutarhayritys. Katin nimikkopuu, punaluumupuusta odotetaan hyvää tulevan syksyn puutarhanäyttelyssä.

Katin pitäisi kirjoittaa kotiaine joka olisi kaiken lisäksi asia-aine. Katilla on vilkas mielikuvitus. Sitä pitäisi suitsia, jotta hän selviäisi tulevista oppikoulun pääsykokeista. Oppikouluhan oli osa entistä koulujärjestelmää. Käytyään vähintään  kolme vuotta kansakoulua, saattoi pyrkiä oppikouluun. Oppikouluja olivat tyttölyseot, poikalyseot ja yhteiskoulut. Kati pyrkii keväällä tyttölyseoon, mutta vilustuu pahasti ennen kokeita ja ainekirjoituskoe menee penkin alle. Syksyn tullen hän ystävänsä Tuulin kanssa pyrkiikin sitten sekä tytöille ja pojille tarkoitettuun yhteiskouluun.

Eletään 1950-luvulla. Tekstissä tuodaan tanssilavakulttuuri, lättähatut ja pimut, jollaisena kuvataan Maisa Myllymaa. Pihkan puutarhalle apulaiseksi tuleva nuori nainen, joka herättää Katin salapoliisinvaistot. Ei kai tämä vain ole kilpailijan, puutarhu Myyrämaan lähettämä vakooja? Yhteiskunnallisia oloja sivutaan viittaamalla työllisyystoimiin, joita on tietyömaa, jollaiselle tulee töihin muuan Ruotsissakin ollut Simppa, jota Kati alkaa luulla Siinan entiseksi mieheksi. 

Katin kavereita ovat Tuuli, Marke, Hippu (Eli Bernt), Iikka (Ulpun isoveli) , Urho, joiden kanssa hänellä on salaisuus: sirkus. Kati harrastaa balettia. Iikka trapetsia. Urholla ja Markella on taikurinumero. Hippu opettaa koiraansa Bonnia esittämään temppuja ja niin päin pois. Sitten tapahtuu onnettomuus, kun Hippukin yrittää trapetsitemppua ja loukkaantuu. Tästä sukeutuu Hipun äidin, Rouva Bomanin kanssa melkoinen soppa, jota hämmennetään aina koulua myöten. Viimeisiä kouluviikkoja kurjistaa myös laulunkokeet. Kati ehdottaa opettajan suosikille laulettavaksi "Oi Susanna", kun tämä haluaa räväyttää ja päästä "asemastaan" eroon, mutta kuinkas käy, kun opettajan nimi onkin Susanna. Kati itse laulaa "Teksasin keltaruusun". 

Kerronta on sujuvaa, hyvin etenevää, kirjakielistä. Lasten luonteet ja henkilökemiat välittyvät hyvin aikuisista puhumattakaan. Kirjakielisyydestä poiketen Pihkan perheen kotiapulainen Siina puhuu murteella:

Jutinan tähren, kun hiipii kuin varas yöllä, sanoi Siina. --- --- Rouva on alakerras kutomas. Tästä saatta voileipää ja maitua. 

Hieman mietin tätä murretta. Se tuo mieleen Pohjanmaan. Olen jossain muussa yhteydessä tuon jutina-sanan nähnyt tai kuullut, mutta en nyt muista missä. Kirjailijahan itse on tamperelainen. Pohjanmaalle tämä tarina ei kyllä sijoitu, eikä ehkä Tampereellekaan, vaikka vaikea sitä on sanoa. Paikkakunnista tässä mainitaan Jyväskylä, jonne Katin luokka tekee kouluretken ja Helsinki. Pihkan puutarha sijaitsee paikassa, jossa on vuoristoista maastoa lähellä. Tyttölyseota kutsutaan nunnaluostariksi. Onko tämä ollut yleinen nimitys tyttökouluista, en tiedä, mutta Porvoon tyttökoulua on nunnalaksi kutsuttu. En silti tätä tarinaan Porvoon seudullekaan sijoittaisi. Loppujen lopuksi sillä ei niin väliä olekaan, sillä yhteiskunnalisista aspekteistaan huolimatta ja hyvästä ajankuvasta huolimatta mielikuvitustahan tämä on, kuten Katin mielikuvitusystävä Stellakin lumileopardeineen ja Sinisen savun kylineen. 

Luumupuu kukkii on Virtasen kirjoista itselleni rakkain. Luin tämän ensimmäisen kerran siinä 10-11-vuotiaana ja Katin mielikuvitusystävän innoittamana yritin itse hypellä kotini kivilouhikoissa "mustan pantterin" kanssa, mutta eipä minun mielikuvitus ihan tainnut kantaa. Tämän tarinan viehätys kuitenkin on kantanut sen verran, että olen tämän useampaan kertaan lukenut. Henkilöhahmot on eläviä ja monipuolisia. Eivät jähmeitä tai liikkumattomia. Siinakin, joka inhoaa kissoja saa luvan tyytyä, kun Kati saa luvan ottaa itselleen orvoksi jääneen kissanpennun Timman. Elämä virtaa ja on muutoksesssa. Katikin kasvaa uuden syksyn tullen todellisuuteen ja Sinisen savun kylä haipuu uusien tuttavuuksien myötä taka-alalle. 

Mikä minua hieman kummastutti kerronnassa, oli puutarhuri Pihkan kuvaus. Hänestä puhutaan koko ajan isänä ja vasta aivan loppupuolella pari kertaa mainitaan nimeltä Heikki. Äiti on äiti, hänen nimestään ei puhuta mitään. 

Raikas ja hauska kasvukuvaus ajoilta menneiltä.

--- 

Pohjoinen 2025 -lukuhaaste kohta 20. Kirjan kannessa tai nimessä on hedelmä 

Oma Kirjametsä -haasteeni.

--

Muualla mainittua:

Sinisen linnan kirjasto  

Lumiomena  

Lastenkirjahylly 

 

 

Tauno Karilas: Punainen pilvi!

Tauno Karilas

Punainen pilvi

Valistus, julkaisuvuotta ei mainita 

113 s.

Kansi: Eeli Jaatinen 

Aloitus: Jack Mungo toi ensimmäisenä tiedon sodan syttymisestä Hattaran uudistaloon Minnesotan korvessa.

Vuoden 1861 kesä oli lopullaan, John Hattara oli juuri palannut kotiin ruispellolta. Edellisenä vuonna hän oli kaatanut kasken ja kylvänyt siemenen maahan. Vilja oli kasvanut hyvin ja nyt hän oli aloittanut sen leikkuun.

Hattaran perhe: Isä John, äiti Helena, tytär Liisa ja poika Erkki. 

Ollaan asettumassa aterialle, Erkkiä vain ei näy missään. Hän on lähtenyt metsästämään pyssyineen ja tuntuu viipyvän retkellään.  Jack Mungo tuo viestin Yhdysvaltain sisällissodan alkamisesta. Sen taistelun melskeet eivät kuitenkaan kosketa minnesotalaista uudisasukasta. Sen sijaan viesti intiaanien taholta uhkaavasta vaarasta on todellisuutta. 

"Kaikista pohjoisvaltioiden linnoituksista viedään miehiä taistelemaan etelässä. Ridgelyn, New Ulmin ja monen muun linnoituksen varuskunta on vähentynyt puolella. Intiaanit, jotka tähän asti ovat pysytelleet rauhallisina, ovat käyneet levottomiksi. Ja kun he ovat jatkuvasti kiukkuisia valkonaamoille, jotka ovat tunkeutuneet heidän kalavesilleen ja metsästysmailleen, aikovat he, mikäli heitä oikein tunnen, ajaa vieraat tunkeilijat pois. Se käy helposti päinsä, kun entisestäänkin vähälukuisia varuskuntia supistetaan.

Kun Erkkiä ei ala kuulua kotiin, lähtevät Jack Mungo ja John etsimään poikaa. He kuulevat laukauksen, löytävät kuolleen hirven ja jälkiä maassa. Erkki on joutunut intiaanien vangiksi. He eivät kuitenkaan lähde seuraamaan jälkiä heti, vaan Jack Mungo ottaa mukaansa Micky Porter -nimisen miehen lähtiessään seuraavana päivänä jäljittämään joukkoa. John Hattara jää perheensä luokse, jonka siirtää myöhemmin turvaan Jackin piilomajaan. 

Tauno Karilas  on varmaankin kirjoittanut monia vetäviä nuortenkirjoja, minäkin olen ainakin yhden kiintoisan teoksen lukenut aiemmin. Tämä ei kuitenkaan ollut parhaimmasta päästä lukemisiani. Punainen pilvi on tyypillinen ajantuote, pojille suunnattu seikkailukertomus, joka perustuu hyvin löyhästi todellisuuteen. Tätä todellisuuspuolta minun täytyikin hieman selvitellä yksityiskohtien ja henkilöhahmojen kautta.  

Varuskunnat: 

Ridgely ja New Ulm, ovat olleet oikeita, todellisia linnoituksia 1860-luvun Minnesotassa. New Ulmin kaupunki löytyy osavaltiosta tänäkin päivänä.

Phil Kearneyn linnoitus Perustettu 1848 suojelemaan Oregoniin matkalla olevia siirtolaisia. Sijaitsee Wyomingissa.

Henkilöt: 

Pikku Varis.  Pikku Varis (Little Crow / Thaóyate Dúta) on todellinen historiallinen intiaanipäällikkö. joka liittyy vuonna 1862 Minnesotassa tapahtuneeseen Dakota-sotaan. Pikku Varis kuoli 1863. Tässä kertomuksessa Pikku Varis kuvataan pääpahiksena, joka on vanginnut  Erkin viedäkseen tämän Punaisen Pilven luokse, jota hän vihaa. 

Punainen Pilvi. Punainen Pilvi (Red Cloud / Makhpyia-luta) on ollut todellinen tunnettu  Oglala-Sioux-päällikkö, jonka soti Yhdysvaltain armeijaa vastaan 1866-68 Wyomingissa ja Montanassa. 

Lisäksi kerronnassa vilahtaa Istuva Puhveli  ja Hullu Puhveli -nimiset hahmot. 

Istuva Puhveli oli saanut surmansa salamurhaajan kädestä. Pikku Varis oli tuon teon tekijältä itseltään saanut kuulla tämän kuolinhetkellä, että Punainen Pilvi oli antanut hänen tehtäväkeen surmata vaarallisimman kilpailijansa. Istuva Puhveli oli mahtava päällikkö, kaikkien pohjoisten sioux-heimojen yksinvaltias, joka oli menestyksellisesti torjunut valkonaamojen tunkeutumisen kohti länttä. 

En tiedä, muttta Istuva-määre toi mieleeni Istuvan Härän (Sitting Bull), jonka kuolema kuitenkin tapahtui paljon myöhemmin kuin tämän teoksen tapahtumat ja erilaisissa oloissa, joten ehkä mielleyhtymä on siltä osin oma, eikä nimellä viitata Istuvaan Härkään sen enempää kuin Hullu Puhveli -nimellä Hullun Hevoseen.

Hullu Puhveli -nimisestä mielipuolisesta intiaanipäälliköstä Micky kertoo Jackille heidän jäljitysmatkalla: Taudinkohtausten välillä oli Hullu Puhveli hyvin älykäs ja taitava päällikkö.

Joitakin muitakin nimiä mainitaan, jotka pistää mietityttämään, onko ne johdannaisia todellisista henkilöistä, jotka on ympätty tarinaan. 

Aika:

Eletään siis 1860-lukua, sen alkuvuosia. Mutta kuinka monta vuotta tarinassa ehtii kulua? Päivistä, sen paremmin kuin vuosistakaan ei juuri puhuta. Itse arvioisin vuoden tai parin ajanjaksoa, mutta tapahtumien taustoja selvitellessä ajankuluminen jää hämäräksi. Tämä tarinahan saa alkunsa 1861, Dakota-sota käytiin 1863, mutta esimerkiksi viittaus Punaisen Pilven sotaan ja, "kuinka Fettermanille kävi" sijoittuu todellisuudessa vuoteen 1866. 

Se, että tämän teoksen tapahtumissa kuluisi viisi vuotta jättää lukijan todella mietteliääksi.  Alussa koottiin ruislyhteitä, jossain vaiheessa kylvettiin uudet rukiit. Kerronnan yhtenäisyys kiusasikin lukiessa samoin kuin muutamat yksityiskohdat kuten puhe "harakoista" intiaaniheimona. Seikka, jolle en löytänyt mistään vahvistusta.Lieneekö mennet harakat ja varikset sekaisin. Mainittakoon myös kulta-aarre jossain vuorenonkalossa, Yellowstonen suunnalla, jonne matkalaiset kulkevat, ja jota, siis kulta-aarretta Pikku Varis himoitsi. Lukiessani pohdin, millainen oli intiaanien suhtautuminen kultaan? Ja mitään ei puhuta siitä, kuinka kauan matkanteko kestää? Mutta jos ajattelee Amerikan Yhdysvaltojen suuria etäisyyksiä, niin kyllä kai se matka, hevosillakin, Minnesotasta jonnekin Yellowstonen suunnalle  ei ihan parisssa päivässä suju. 

Kerronta on siis aika ylimalkaista. eikä mitään suurempia kuvailuja ja luonneanalyysejä harrasteta. Tapahtumat viedään läpi suurpiirteisesti ja aika kuluu siinä sivussa sen kummemmin analysoimatta. 

Tarinan vaiheissa syntyy kahnauksia, vangitsemisia, pakoon pääsyjä,  tavataan kullankaivajia ja kohdataan taisteluja ja kaikki päättyy Hattaran perheen osalta onnellisesti. Perheen intiaaniystävä, winnebago-päällikkö Valkoisen Karhun tytär Metsäkukka ja Erkki suuntaavat katseen tulevaisuuteen.

- Sinusta tulee suuri soturi, Erkki...

- kun tulee rauha, silloin minäkin rakennan oman majan jonnekin tänne. Metsästämme yhdessä ja viljelemme maata ... 

Hmm. Tämä ei ollut aiheestaan huolimatta ollenkaan "minun juttuni". Tosin tässä ei intiaaneihin suhtauduttu yksipuolisen kielteisesti, mutta kerronnassa on vivahteita, jotka saavat mietteliääksi ja herättävät kysymyksiä. Sen sijaan Eeli Jaatisen taiteilema kansikuva on todella upea. Siitä, kuinka todenmukainen se on, esim. päähine taistelutilanteessa, voidaan pohtia. Kansikuvan lisäksi teoksessa on muutama mustavalkoinen kuvituskuva. E h k ä   tämän voisi  lukea uudemmankin kerran. Nyt minä luin tämän yhteen syssyyn yön tunteina valvoessani. 

 

Rekimies Erkki: Suurten metsien vaeltaja!

 

Erkki Rekimies

Suurten metsien vaeltaja

Otava, 1956

165 s.

Kansikuva: Martti Santala 

Aloitus: Sinä talvena oli lunta enemmän kuin miesmuistiin ja kylän asukkaat sanoivat, ettei tiedä hyvää, kun katot vielä huhtikuussa notkuvat lumitaakan alla. Ja kaiken lisäksi tuli tikka kartanolle.

Lopetus: Ja kookas mänty huokasi syvään ja pudisti latvuksistaan pehmeitä neulasia Hopea-Kirren peitoksi.

Suurten metsien vaeltaja on tarina Hopea-Kirrestä, mustasta ketusta, turkiseläimestä, joka syntyy pienessä turkistarhassa, jossa menetetyn Karjalan taloudessa. Hopea-Kirren omistaa Timo-niminen nuorukainen, joka on saanut ensimmäisen turkisketun isältään ja alkanut sitten kasvattaa turkiksia elannokseen. Hopea-Kirre on kuitenkin poikkeus. Sen emo hylkää pennun, jota Timo on ennen aikojana kosketellut ja Timo ottaa Kirren koti-ketuksi, lemmikiksi. Sitten syttyy sota (talvisota) ja Timo joutuu lähtemään perheineen evakkoon. Mitä tehdä turkisketuille tarhoissaan? Entä Kirre. Kirre karkaa metsään haistaessaan veren ja kuoleman.

Kirre jää yksin vaeltamaan tuttujen ihmisten kadotessa. Rekimies kuvaa luontoa, sen eläimiä ja turkisketun sopeutumista luontoon. Kerronta on kaikkitietävää, sujuvasanaista, yhdistelmä totta ja sadunomaisuutta, mutta saduksi tätä ei voi kuitenkaan kutsua, vaikka kerronnan elementteinä onkin jonkin verran käytetty inhimillistämistä.  

Luontokuvauksen ohella teoksessa kuvataan sodan syttymistä, rauhan väliaikaa ja uuden (jatkosota) sodan syntyä. Siinä välillä Kirre kohtaa monenlaisia ihmisiä. On muuan Kuikka-Simunakin, joka päättää pyydystää Kirren saadakseen turkiksen ja saakin Kirren ansaan, mutta kuinka käykään. On säälivä tyttölapsi, joka kantaa riutuvan ketun metsän hoitavaan syliin. 

Suurten metsien vaeltaja on koskettava, puhutteleva teos, joka tuo esiin luontoarvoja. Teos on myös vahvasti turkistarhauksen vastainen.

Sain tästä teoksesta vinkin sähköpostiini. Olin hieman varauksellinen alkaessani lukea tätä, mutta mitä pidemmälle luin, sitä läheisemmäksi Kirre tuli kokemuksineen ja jännitin sen selviytymistä, milloin muiden metsäneläinten, milloin metsäpalon keskellä. Lopulta Kirre kohtaa uudelleen Timon, joka on puolijoukkuepartion kanssa hiihtämässä sodan tantereilla. Tuttu tuoksu, tuttu vihellys, niitä ei Kirre ole unohtanut. 

Suurten metsien vaeltaja on ensisijaisesti traaginen tarina turkisketun elämästä. Mielenkiintoinen sivujuonne ja erinäisiä ajatuksia lukiessa herättävä on sodan aikajänne ja merkitys. Suurten metsien vaeltaja on jollain tasolla isänmaallinen teos, vaikka onkin luontokuvaus ja eläintarina. Tämä sodan ja eläintarinan yhdistelmä tekee teoksesta hyvin erityislaatuisen.

Teoksessa on Martti Santalan mustavalkoinen kuvitus, jonka myötä tarina elävöityy lämpimäksi ja myötäeläväksi kuvaukseksi eläinyksilön persoonallisuudesta. 

Kyyti 2025 -lukuhaaste kohta syyskuu 1, kymenlaaksolaisen kirjailijan kirjoittama kirja, Erkki Rekimies on syntyjään Kouvolasta ja toiminut opettajana Kuusankoskella

Marko Laihinen: Mulu, Lapsi, joka toi metsän takaisin

 

Marko Laihinen (teksti)

Elina Jasu (kuvitus)

Mulu - Lapsi, joka toi metsän takaisin

Puukenkki Kustannus, 2020

32 s.

Mulu on pieni poika, joka asuu isovanhempiensa luona metsän ympäröimässä kylässä. Mutta sitten, yön pimeydessä jyristävät suuret koneet halki metsän ja kaatavat kaikki puut. Kylä autioituu. Meren tuulet pääsevät puhaltamaan eikä mikään pidättele tulvavesiä. Ihmiset alkavat muuttaa muualle. Mulu suree ihanan luonnon katoamista. Hän päättää tehdä jotain - istuttaa metsän uudelleen. 

Mulu on pieni kuvakirja tärkeästä aiheesta. Kuvitus on yksinkertaisen suurpiirteistä, silti hyvin kuvaavaa eikä pieniä yksityiskohtiakaan ole täysin unohdettu. Lapsella on katsellessaan etsittävää. Tekstit ovat lyhyitä ja selkeitä. Väreillä kerrotaan paljon tunnelmista ja tilanteista. 

Mulu on tarina rohkeudesta ja päättäväisyydestä, joka ei lannistu ensimmäisen vastoinkäymisen tullen. Maailmassa on toivoa, jos vain on toimeen tarttujia, yhteistä tahtotilaa. 

--- 

Kyyti 2025 -lukuhaaste kohta elokuu 1. Eihän tämä nyt  ihan romaani ole, mutta menköön nyt paremman puutteessa

Kaisa Viitala: Klaanin suojeluksessa!

 

Kaisa Viitala

Klaanin suojeluksessa

Nummien kutsu 2

Karisto, 2025

457 + 1 s.

Parasta oli se, että hän sai todella ostaa mitä tahtoi. Hän valitsi kaikki Daniel Defoen uusimmat, sillä isä ei hyväksynyt Defoeta eikä antanut Agnesin kotona lukea tämän tekstejä. Hän iloitsi nähdessään useita naiskirjailijoiden teoksia ja osti Louisa-nimimerkillä julkaisevan runoilijan valikoiman. Elisa Haywoodia ja muutamia Mary Davysin romaaneja. Agnes ilahtui mys löytäessään Amerikassa painetun kirjan, jossa New Yorkin kuvernööri kertoi intiaaniheimoista, vaikka se saikin hänet tuntemaan syyllisyyttä siitä, ettei edelleenkään ollut kirjoittanut vanhemilleen. Hän valitsi Ramsayn, Fieldingin ja Popen runoja, ja päästyään vauhtiin jopa muutamia ranskalaisia kirjoja...

 

Agnes Hunter on avioitunut Fingal McTorrianin kanssa ja on nyt klaanipäällikön rouvana Skoltlannin ylämaalla ja viettää kunnioitettua elämää Edingburghissa, mitä nyt Fingalin palvelija, rouva Fletcher vähän ylenkatsoo rampaa rouvaa.  Fingal joutuu kuitenkin omien liiketoimiensa ohella hoitamaan  Agnesin sedän Colin Hunterin konkurssia ja petosoikeudenkäyntiä. Talo ja tavarat huutokaupataan, Colin Hunter tuomitaan ja  Emily-täti ja Lily-serkku muuttavat Fingalin Edingburghin asuntoon. Edingburgh kuohuu juoruja ja Agnes saa ensimakua tulevasta astuessaaan kangasostosten lomassa vastapäiseen kirjakauppaan. Lily, joka on vihainen isälleen tämän aiheuttaman harmin takia on päättänyt ottaa onnensa omiin käsiin ja aiheuttanut skandaalin kävellessään yksin iltasella ja tulemalla kuokkavieraana tansseihin. Fingalin liiketoimet alkavat sakata eikä Agnesin ystävätkään enää hae tämän seuraa, päinvastoin alkavat karttaa tätä. Paluu Ylämaalle Gilleshieliin alkaa ennen aikojaan.

Gilleshieliin matkaavat myös Emily-täti, joka on järkytyksestä hieman "omissa maailmoissaan" ja Lily, joka on vihainen vanhemmilleen. Fingalin sisko Ailsha, joka on naimisissa Alistair Gilfillianin kanssa odottaa esikoistaan, ja Agnes itse tuskailee, kun ei ala odottaa ja saa sen vuoksi klaanilaisilta erinäisiä katseita.

Klaanin suojeluksessa jatkaa Klaanin vieraana -teoksen tarinaa rammasta Agneksesta, jonka terveydelliset rajoitteet tuovat omia mutkia  ja ongelmia matkaan. Tarinan päähenkilö on omintakeinen nuori nainen, jonka persoonassa on hieman ristiriitaisuutta. Hän on vahva ja omatahtoinen, joka on oppinut selviytymään, mutta toisaalta hänellä on kaikki ihmisen ja nuoren naisen tunteet heikkouksineen ja epävarmuuksineen. Kuitenkin minua hieman jäi mietityttämään millaista henkilöhahmoa kirjailija haluaa rakentaa, kun hän mainitsee Agneksen olevan "hieman hysteerinen". Hysteriahan on entisaikaan liitetty nimenomaan naisiin mutta hysteriaa aikaan liittyvänä ilmiönä on vaikea liittää Agneksesta saamaani mielikuvaan. Toisaalta se, että Anges tuleekin hieman hysteeriseksi ei merkitse sitä, että hän jatkuvasti olisi heikkohermoinen hysteerikko. Kaikkea muuta. 

Viitalan kerronta on sujuvaa. Näkökulma kaikkitietävällä kertojalla on Agneksen. Välillä näkökulma vaihtuu ja asioita katsotaan "toisin silmin". Sarjan ensimmäisessä osassa nämä toisin silmin -luvut olivat Fingalin näkökulmasta, tässä osassa asioita tarkastellaan välillä Lilyn silmin. Lily, josta saa kuvan juonittelevasta ja omahyväisestä, itserakkaasta naisesta saa uusia piirteitä, kun hän joutuu McTorrianin klaanin hyökkäyksen kohteeksi, josta hänet pelastaa Douglas Logie -niminen gillie. Lilylla ja Douglasilla ei ole yhteistä kieltä. Lily on halveksinut gaelin kieltä, mutta kummastuksekseen hän huomaa sisimmässään heräävän uusia outoja tunteita ja kuinka ollakaan, hän tekee Agnekselle odottamattoman pyynnön. 

Klaanin suojeluksessa on mutkatonta ja mukaansatempaavaa. Siellä täällä on gaelinkielistä sanastoa, jota ei harmikseni ole suomennettu, mutta jotka toisaalta luovat autenttisuutta ja paikallisväriä. Google-kääntäjästä ei ollut apuja, mutta nettihaulla sain selville ainakin yhden lauseen merkityksen, joten ehkä on hyväkin, että ei ole suomennettu. Kerronta on suurimmaksi osaksi kirjakielistä, puhekielisyys sujuvaa ja luonnollista ilman erityisvivahteita tai ilmaisuja lukuunottamatta palvelusneito Millietä, joka murre erottuu muusta sanailusta.

Millie oli ilmeisesti juossut pidemmältäkin kuin pelkät portaat alas, sillä hänen oli huohotettava hetki, ennen kuin hän pystyi puhumaan. - Emily rouva on karonnut! - Kadonnut? Agnes puuskahti. - Miten niin? - No kuin sitä nyt ihminen katoaa? Ei oo kamarissaan! - Mutta olihan Lily hänen kanssaan! Millien tuhahdukselta vei hieman pontta se, että hän huohotti edelleen. - Neiti oli lähtenyt katselemaan paikkoja, palvelijatar ilmoitti happamasti. Eikä tullut miäleen soittaa piikaa äirillensä seuraksi siksi aikaa! Kun se oli tullut takaisin, ei rouvaa ollut missään! Sitten vasta oli hoksannut, jotta vois ilmoittaa jollekulle! - Millie, Agnes sanoi ankarasti, - lopeta tuo paasaaminen. Miten kauan Lily oli poissa? - Mistä mä tiärän! Orla tuli henkihapatuksis mua herättämään, kun ei ollut ymmärtänyt sanaakaan neirin puheesta, ei tiätystikään, muuta kun että joku on hätänä.

Klaanin suojeluksessa on todella viihdyttävää kerrontaa. Tarinassa yhdistyy ajattomat arkiset kuviot ihmismielen ominaispiirteisiin ja vaihteluihin. On tavallista elämänmenoa, rakkautta ja tunteita, mutta myös juonitteluja ja salaisuuksia, ristiriitoja, epäilyksiä, välirikkoja ja sovintoja. Englannin ja Skotlannin historia taustoittaa tapahtumia. 

Olin todella haltioitunut ensimmäisen osan, Klaanin vieraana -luettuani. Sen lainasin kirjastosta, mutta tämän toisen osan ostin omakseni. Nyt odotan malttamattomana seuraavan osan ilmestymistä. Kaisa Viitala on todellakin osunut hyvällä tavalla lukijan makuhermoon: Tätä täytyy saada lisää.

--- 

Pistän tämän, vaikka tuli nyt ennakolta luetuksi, Kyyti 2025 kohtaan Marraskuu 1: Vuonna 2025 julkaistu kirja

---

 Muualla sanottua:

Amman lukuhetki: Pesunkestävää historiallista viihdettä, silti syvältä koskettavaa

Kirsin Book Club: Kunnianhimoinen ja sydämellinen, historiallinen viihderomaani

Kirjakaapin kummitus: Houkuttava ja koukuttava

Kulttuuri kukoistaa:  Viihdyttävää ja vetävää kerrontaa, jota lukiessa sivut kääntyvät tekstiä kunnioittavalla vauhdilla