Serdar Özkan: Kadonnut Ruusu!

 

 Serdar Özkan

 Kadonnut Ruusu

Alkuteos: The Missing  Rose

Suomentanut Päivi Paju

Minerva,  2008

191 s

"Vaikka uskoisi, että ruusut laulavat, ei sen perusteella vielä voi tietää, mitä laulua ne laulavat. On vain kaksi tapaa tietää, mikä laulu on kyseessä. Joko kuulet sen itse tai saat sen selville sellaiselta, joka kuulee. On kuitenkin paljon parempi, jos sen kuulee itse. Ruusuilla on jumalainen ääni. Ne väetävät sinut ulos kuorestasi, vievät sinut omaan maailmaansa ja tuovat sinut takaisin ruusuntuoksulla kyllästtettynä. Se tuoksu ei ole silloin enää peräisin ruusuista vaan sinusta itsestäsi, sillä lopultakin ymmärrät, mitä tarkoittaa olla vastuussa ruusustasi."

Olla vastuussa ruususta on tuttu termi Antoine de Saint-Exupéryn Pikku Prinssi -teoksesta. Kyseinen teos onkin vahvana taustavaikuttajana tässä erikoislaatuisessa teoksessa, jonka teemana ja punaisena lankana on aidon minän, se on oman itsensä löytäminen. Päähenkilö Diana on rikas, kaunis ja efesolaisen esikuvansa mukaisesti häntä kutsutaan Jumalattareksi. Dianan äiti kuolee ja jättää tälle tiedon kaksoissisaresta Mariasta, jonka isä on vienyt mukanaan 1-vuotiaana. Diana lähtee etsimään sisartaan ja oppiakseen sisarensa tavoin kuulemaan ruusujen äänen. Hän matkaa San Franciskosta Turkkiin Topkap-palatsille etsimään ruusutarhaa.

En tiedä oikein, mitä tästä teoksesta ajattelisin. Tässä on paljon symboliikkaa niin kristillisestä kuin antiikin filosofisesta perinteestä, turkkilaista mystiikkaa puhumattakaan tuosta Pikku Prinssi -teoksesta. Tämä oli liian vaikeatajuinen.Toisaalta ymmärrän teoksen ajatuksen siitä, että meissä on kaksi puolta, hyvä ja paha. Tässä teoksessa niitä luonnehtii muinaisen Efeson Artemis eli Diana, metsästyksen jumala ja kristillisyyteen liittyvä Neitsyt Marian hahmo. 

Tämä ei silti ole puhtaasti uskonnollinen teos symboliikastaan huolimatta, tämä on minusta sillisalaatti, jonka maku ainakaan minun mielessäni ei maistu puhtaana. Liikaa epäselvyyksiä ja koukeroita kerronnassa, jotta pitäisin tätä ainutlaatuisen upeana teoksena. Ja minua kipristeli, kun prologisssa kirjoitetaan, että Paavali Efesossa saarnasi Neitsyt Mariasta, mikä kyllä oli teoksen juonekuljetuksen kannalta merkityksellistä, mutta ei aitoa ja todellista Raamatun mukaan, ja on jotenkin ristiriitaista, kun aitous oli kuitenkin merkittävässä roolissa. Mutta kuten sanoin, symboliikastaan huolimatta tämä ei ole niinkään uskonnollinen kuin filosofinen teos. Enkä halua tästä postauksesta mitään uskonnollista paatosta tehdä.

Teoksen kansi on todella kaunis ja kiinnitti huomioni, samoin kuin kirjailijan nimi. Tällä sain poimittua Helmet 2022 -lukuhaasteen kohdan 24: Kirjan on kirjoitanut Lähi-Idästä kotoisin oleva kirjailja. Serdar Özkan on syntynyt Turkissa.

Oiva Paloheimo: Tirlittan!

Oiva Paloheimo
Tirlittain
WSOY, 1957
117 s.
Kuvitus: Rolf Sandqist

Tirlittan  lensi kanavaan,

Tirllittan upposi.

Tirlittan nousi pinnalle,

Tirlittan hengitti.

Se oli ihme. Sillä Tirlittan ei ollut milloinkaan oppinut uimaan.

Näin alkaa kirja Tirlittanista, pienestä kultatukkaisesta lapsesta aikuisten ihmemaailmassa.  Tirlittanin olen joskus lapsena lukenut, mutta yllätyin muistikuvieni hataruudesta, sillä tässä oli paljon seikkoja, jotka olen tyystin unohtanut. Muistin vain okariinon, jota Tirlittan soitteli.

Tirlittan on orpo. "On kerrassaan mahdotonta sanoa, kuinka vanha Tirlittan silloin oli, sillä hänellä oli pituutta vähemmän kuin ymmärrystä ja ymmärrystä enemmän kuin pituutta." Tirlittan jää orvoksi, kun hänen kotinsa tuhoutuu salamaniskusta ja isä ja äiti ja sisarukset lentävät kuka minenkin. Tirllittan putoaa kanavaan, josta hän nousee alkaakseen vaelluksensa rakkautta etsien. Sillä Tirlittan kokee, että häntä ei ole koskaan rakastettu. Paitsi, että Tirlittan kuvataan hyvin kauniiksi, hänet kuvataan uhmaakkaaksi ja omapäiseksi. Tirlittan kulkee unipuku nurinperin päällään, mutta "itse hän on sen sisällä oikeinpäin".

Jokainen luku alkaa runonpätkällä,  mikä onkin kirjan mieleenpainuvin rakenne.

Tirlittan on aika erikoinen kirja. Siinä on paljon kerronnallista hyperbolaa, kielikuvia ja vastakkainasetteluja. Kaiken kaikkiaan melkoinen ilotulitus. Mutta kaiken kirjavuuden takaa löytää jotain syvällistä. Lapsen kasvun vaiheet ja rakkauden tarpeen. Unipukukin lopulta käännetään oikeinpäin ilman että Tirlittan siitä menisi nurinperin.

Tyylillisesti tämä on satukirja lapsille, mutta jossa aikuiselle lukijalle avautuu oivaltavia huomioita ihmisluonteesta ja elämästä. Tässä on myös kerronnallisesti kauhuelementtejä, jotka itselleni olivat melkoinen yllätys.

"Männyn toisella puolella oli suuri muurahaispesä, oikea osuusteurastamo, ja hyvinkin kolme miljoonaan kirvesmiestä ja vesumiestä muurahaisten ahkerasta kansakunnasta lähti ottamaan Tirlittania hengiltä. Mutta muurahaiset olivat liian ahkeria ja huitoivat vesureineen niin tarmokkaasti, että Tirlittan heräsi jo muutamista kolhuista."

Huh huh, mitä veret seisauttavaa kuvausta. Toinen vastaava kuvaus oli, kun Tirlittan pestautuu palvelijaksi luuvaloa sairastavalle naiselle. Kuvaus tuosta naisen talosta ja asunnosta oli ensimmäinen järkytys, jonka koin lukiessani. Luuvalojuttu oli kyllä jotenkin hämärästi jäänyt mieleeni, mutta kaikki muu siihen liitttyvä oli autuaasti unohtunut. Tyylillisesti tarina Tirlittanista on siis melkoinen sekoitus, josta ei oikein tiedä, mitä lajia kirjallisuutta tämä edustaa. Luettuani Goodreadsin artikkelin kirjailijasta en voi olla miettimättä, kuinka paljon tässä teoksessa on mahdollisesti hänen omaa elämäänsä.

En oikein tiedä muutenkaan, mitä tästä kirjasta ajattelisin. Tirlittan löytää lopulta itsensä sirkuksesta, jossa hän ensin tehtyään mitä huimimpia ja ällistyttävämpiä taitotemppuja putoaa ja joutuu sairaalan lähestulkoon kuolleena. 

Tirlittan - päivää seitsemän

Tirlittan kamppaili.

Tirlittan voitti kuoleman,

Tirlittan parani.

Ja Tirlittan löysi äidin, joka oli lentänyt kanavan toiselle puolen ja sisaruksensa, mutta mikä minua jäi eniten kaihertamaan oli isä. Mihin katosi isä, joka niin yksinäisenä oli istunut sirkusteltassa ja kantanut Tirlittanin sairaalaan?

Outo sana: Tillasti.

Muutamia oivalluksia:

Harvinaisuus on yksinäisyyttä.

Suuret teot ovat aina yksinkertaisia
Väsynyt pää saa väsyneitä aatteita väsymyksestä.


...... ......

EDIT: Tällä kuittaan Pieni Helmet 2019 -lukuhaasteen kohdan 18: Kirjassa ollaan yksin

...... ......

Tirlittanin on lukenut myös Elina Luettua elämää -blogista. Elinana  mielestä kerronta tuntui ajottain ristiriitaiselta psykologisoinilta, mutta toisaalta hän näki kirjassa varhaisen avioerolapsen kuvauksen jota kannattaa lukea nykylapsellekin, sillä yksinäinen ja surullinen tyttö voi silti olla sisukas ja rohkea. 

Tarinauttiselle Tirlittan oli muisto lapsuudesta, joka vei ukkospelon, uusintaluku ei tuottanut pettymystä, vaan avasi tarinan vahvan symboliikan.

Tuijata kulttuuripohdinnoissa näkee Tirlittanissa vanhentuneita teemoja, muun muassa lapsenomaisen uskon Taivaan Isään. Totta, että yhteiskuntamme on tämän suhteen maallistunut. Olen kuitenkin hänen kanssaan eri linjoilla tämän yksittäisen "vanhentuneen ilmiön" suhteen. Ilman uskoa ei ole elämää. Minulle tässä kirjassa nämä lyhyet juttelut Taivaan Isän kanssa tosin kuitenkin jäivät hieman sivujuoneksi muun kerronnan rinnalla, ne eivät oikein istuneet muuhun tekstiin luontevasti.

Hanna Tuuri: Orapihlajapiiri!

Hanna Tuuri
Orapihlajapiiri
Otava, 2011
285 s.

Jäässä se on. Miia sanoi. Se pysäytti pyörän ja jäi seisomaan tien reunaan. Jää ylsi Väinölänniemen uimarantaan asti, vaikka oli jo toukokuu, koulun loppuun enää kolme viikkoa. Minä halusin pyöräillä vielä Rönönsaaren sillale varmistamaan: seiltä järvenselkä näkyi kokonaan. Me seistiin sillalla. Avoin jää oli mustunutta, mutta selällä kyykki pilkkijöitä. Saaren rannassa hakkasi joku saunan portailta rautakangella jäätä.

  

Ihastuttava, moniulotteinen kasvutarina, jossa  todellisuus ja unet, unelmat polveilevat. Aluksi en oikein tiennyt lukiessani, onko tämä totta vai mitä. Eihän tällaista kevättä ole ollutkaan? Järvet jäässä toukokuun lopulla, johan nyt, kunnes tajusin. 

Hanna Tuurin Orapihlajapiiri on nokkelasti kirjoitettu, elävästi kerrottu tarina sairaanhoitaja Kirsistä ja hänen tyttärestään Annista, jotka muuttavat Kuopiosta Irlantiin.  Kirsi haluaa elämäänsä uuden suunnan ja löytää sen Knocknamurran kyläyhteisöstä, jossa erityislapset asuvat yhdessä hoitajiensa kanssa ilman palkkaa, mutta saaden sen, mitä elämään tarvitaan. Anni, neljätoista-vuotta, ei haluaisi muuttaa. Anni kaipaa mummoa, joka on kuollut pari vuotta ennen muuttoa. Annille mummo on yhä elossa. Mummon sanat, mummon olemus on yhä Annin elämää ja voimanlähde. Tietoisuus lähestyvästä muutosta pois tutusta ja ystävien luota kylmää Annin sielua. Minä en muuta. En muuta. Hän julistaa äidilleen huomiolappujen voimin.

Knockamurraan lähtö on kuitenkin edessä . Elämä niin sanottujen erilaisten asukkaiden kanssa ei aina ole helppoa, vähin erin kylän terveistä ja sairaista tulee kuitenkin arkea. Anni tutustuu kahteen poikaan, Liamiin ja Oisiniin joista erityisesti Oisin tulee hänelle tärkeäksi. Sitten ilmenee, että Oisinillakin on epilepsia.

Orapihlajapiiri on hyvin kaunis tarina. Kertojina  siinä vuorottelee Kirsi ja Anni, kumpikin kertoo tapahtumista omasta näkövinkkelistään. Kirsi pohtii suhdettaan työhön, työtovereihin, hoidokkeihin ja tyttäreen. Siinä sivussa uusi rakkauskin tuntuu puhkeavan kukkaan. Anni kipuilee murrosikäisen tunteissa, sopeutumisvaikeuksissa ja hyväksyäkö äidin kiinnnostus työtoveriin. Pitikö tämän muttua niin omistuiseksi Antonin lähellä? Nolottaa. Ilman Kirsin kerrontaa tämä voisi hyvinkin olla tyttökirjaksi luokiteltava. Ystävyyden syntymistä kuvataan lämmöllä ja suurella sydämellä, silti arasti ja niin vakuuttavasti.

Vaikka en ole kovin tykästynyt mystisiin kirjoihin niin pidin tästä kirjasta paljon, sillä mystisyys ei ollut liian mystista. Keltteihin viitataan, Irlannissa kun ollaan. Orapihlajapiirillä on silläkin oma tärkeä roolinsa.

Keskity, ääni sanoi. Vedin syvään henkeä. Oli oltava varma, uskottava niin lujasti, että se muutui todeksi. -Rohkeutta! mummokin muistutti. Itsepäinen, itsenäinen, rohkea! Rohkeus on ensimmäinen askel. Minä työnnyin lähemmäs reunaa ja näin jo kuinka potkaisisin kantapäillä vauhtia, liukuisin ilmaan. - Ei pidä junnata paikallaan, mummo sanoi. - Eikö pidä, pitääkä, miksei pidä. Keith irvisti. Mummo työsnsi Ketihin eteen pikkuleipärasian, antoi Keithin valita ja otti itsekin, en alkoi mutustaa pikkuleipiä yhdessä.  Et keskity ollenkaan, ääni muistutti. Yritin taas. Suljin silmät ja levitin kädet, potkaisin. Tunsin tuulen nappaavan. Maa katosi jalkojen alta, vatsassa tuntui tyhjä kieppaus, mutta ilma kantoi. - Näetkö, Oisin sanoi. - Niin helppoa se on. Pitää vain keskittyä, luottaa ja uskoa. SE nauroi, viuhui pois ja jätti minut jälkeen. Hetken olin ihan vapaa. Vapaus oli kevyttä, murheettomuutta, puhdasta riemua. Nousin aina vain korkeammalle ja korkeammalle, ylös kirkkauteen, missä taivas oli laaja ja rajaton ja avoin.

En oikein osaa sanoa, onko tämä aikuisten kirja vai nuortenkirja. Jossain siinä välimaastossa liikutaan. Ei todellakaan yhtään hullumpi löytö kirjastoautosta.

---
Kirjaherbario: Orapihlaja (Crateagus)

Helmet lukuhaaste 2016 kohta 1: Ruoasta kertova kirja (Ei varsinainen ruokakirja, mutta ruokiakin mainitaan ja niitä kuvaillaan.

Läpi historian olen kahlannut eri vuosituhansilla, vuosisadoilla, kymmenluvuilla, tyylisuuntia, vain symbolismi jäi hakusalle. Toisaalta tämä Orapihlajapiiri, vaikka ei ole kirjoitettu 1800-luvun lopulla sopisi mielestäni hyvin edustamaan symbolismia. Ainakin, jos ottaa huomioon tämän määritelmän.

"Symbolismin aiheita olivat uskonto, myytit, legendat ja unet.Symbolistit olivat kiinnostuneita ihmisen mielikuvituksesta ja unista sekä tunteista,ja he uudistivat myös kirjailijoiden identiteettiä rikkomalla perinteisiärajoja vapaalla elämäntyylillään. Symbolismin ideana oli pohtia syvempiämerkityksiä kuvatuille asioille." Kirjallisuushistoria -blogi

Myytit, legendat ja unet elävät rinnan todellisuuden kanssa tässä teoksessa. Miksi ei nykykirjailijakin voisi olla symbolisti?

...
Kirjan on lukenut myös Lumiomena, joka pitää tarinaa sympaattisena. Jaana, täältä toisen tähden alta, viihtyi kirjan parissa, mutta ei saanut mitään suurta elämystä. Hanna, Kirjainten virrassa -blogista puolestaan piti kirjaa ihan liian varovaisena ja säröttömänä omaan makuunsa.