torstai 26. elokuuta 2021

Theodor Kallifatides: Poika Kreikasta!

Theodor Kallifatides

Poika Kreikasta

Alkuteos: Bärettelser från brunnen

Suom. Raija  Jänicke

Kirjayhtymä, 1985

66  + 2 s.

Kansikuva ja piirrokset: Ritva Immonen


 

 

"Aika valuu sormien lomitse kuin vesi. Mutta aina siihen jää pari pisaraa."

 

Theodor Kallifatides Poika Kreikasta on pieni, mutta painava teos lapsuuden muistoista, noista "päähän kiviksi jähmettyneistä vuosien takaisista pisaroista, jotka yhä kimaltavat".

Mitä opin kulttuurista:

Kreikkalainen joulupukki saapuu lahjoineen vasta uudenvuoden aattona. Uudenvuodenkaakkuihin leivottiin pikkuinen lantti (vrt suom, joulupuuro ja manteli)

Kreikkalaisessa kylässä, Myllyssä, hoidettiin palohaavat kirjoitusmusteella.

Auringon paiste, onnellisuus  on kuvaavaa tälle teokselle:

"Kaiken yllä loisti aurinko.Suurena ja vahvana kuin leijona". Pieni poika saattoi olla "Vahva kuin kesäinen aurinko"

Kertoja, onko hän Theodor itse, niin ymmärrän kertoo lapsuuspäivistään kreikkalaisessa kylässä, perheestään johon kuuluu vanhemmat, isovanhemmat ja isoveli, joka on neljä vuotta vanhempi ja jota kutsutaan Rajuilmaksi. Pienen pojan muistoissa on kylän elämä vesikaivolla, oliivilehdoissa ja sepän pajalla. Ja sotae, josta ei ehkä ymmärrä paljoakaan ennen kuin pienestä pojasta tulee aikuinen. Poika kreikasta on lämpimästi ja hauskasti kerrottu muistelmateos lapsuuden  onnellisista päivistä aina siihen päivään asti, jona pienestä pojasta tulee aikuuinen. Teoksen viimeinen luku on traagisuudessaan säväyttävä. Sanoisin jopa kylmäävä, vaikka kirjailjan lapsuudessa tuntui siltä, että "aurinko paistoi aina minun kyläni yllä, vahvana kuin leijona."

--

Porin lukuhaaste kohta 29: Kirja tunnetulta kirjailijalta, jonka kirjoja et ole aiemmin lukenut

Mainittakoon, että Theodor Kallifatides on kreikkalaissyntyinen Ruotsissa asuva kirjailija.



keskiviikko 25. elokuuta 2021

Curwood James: Aarteen etsijät!


 

James Oliver Curwood

 

Aarteen etsijät

Alkuteos: The gold hunters

Suomennos: O. A. Joutsen 

WSOY 1922

Versio: Project Gutenberg

 

 

 

 


 

Aarteenetsijät on jatkoa kirjailijan aiemmalle teokselle Sudenpyytäjät. Toverukset Mukoki ja Vabigu, jotka ovat Kanadan intiaaneja sekä heidän kanadalainen toverinsa Rod ovat palanneet sudenpyyntieräretkeltään, kun he joutuvat uuteen seikkailuun. Vabigun sisko Minnetaka on joutunut Vunga-heimon ryöstämäksi. Toverukset lähtevät ajamaan ryöstäjiä takaa ja saavatkin Minnetakan pelastetuksi. Sen jälkeen he lähtevät takaisin löytämälleen erämökille ja kulta-aarteen etsintään apunaan vanha tuohelle piirretty kartta. Minnetakakin haluaisi lähteä mukaan, mutta miesten mielestä matka on liian vaikea tytölle.

Kertoja on kaikkitietävä ulkopuolinen, joka vie tarinaa eteenpäin ajassa ja tapahtumissa. Kerronta on suht realistista. Erähenkistä. Luontokuvaus on upeaa, luonnollista, ei romanttista. Tämä on ennen kaikkea pojille suunnattu seikkailutarina.  Tarinaa viedään eteenpäin kolmikon ollessa kiinteässä yhteydessä toisiinsa. Lauseeet eivät ole liian pitkiä mutta eivät myöskään töksähtelevän lyhyitä. Kerronnassa vaihtelee kuvaavat laatusanat ja verbien tehokkkuus ja tarina etenee notkeasti eteenpäin. Joitakin kohtia hieman mietin uskottavuusnäkökulmasta.

”Minä lähden seuraamaan toista latua. Jollen tapaa mailin matkalla mitään, niin oikaisen suoraan metsän halki teidän luoksenne.” Kolmiikko on ajamassa takaa Vungan joukkoa, kun Rod päättää lähteä eri suuntaan kuin Mukoki ja Vabigu. Mietin, miten poika pystyisi suunnistamaan metsän halki toista polkua kulkevia Mukokia ja Vabigua kohti ilman että hänellä on mitään tietoa maastosta, vain tieto siitä, mihin suuntaan toiset kulkevat ja mihin hän itse. Ajatus metsän halki oikaisusta kuulostaa siis hieman epäuskottavalta ajatukselta. Kerronnassa myös vaihtelee mokkasiini - kenkä -ilmaisut, mikä ei ole oikein loogista. Mahdottomana pidin myös ajatusta, että virta saattaisi lipua rasvatyynenä. Toki virta voi lipua tyynesti eteenpäin, mutta eikö rasvatyyni ole seisova tilanne, liiikkumaton ilmaisuna. Jos virta lipuu se ei ole liikkumaton. Lieneekö kyse suomennoksesta? Minä olisin kyllä käyttänyt jotain muuta ilmaisua, ehkä. Kielikuvista muuten mainittakoon "illan tanssivat varjot", mikä ilmaisu erottui joukosta. Luontokuvauksessa jäin pohtimaan ja uteliaaksi kuusankalinnuista.

 

”Ensin jää särisi heikosti heidän jalkojensa alla, mutta ääni taukosi pian. Vabia nauratti Rodin pelästyminen, mutta samassa hetkessä koko mahtava jääpeite halkesi heidän allaan pamahtaen kuin ukkonen. Viimeiseksi Rod muisti nähneensä ystävänsä kauhistuneet kasvot, jotka juuri katosivat murskautuneen jään ja hyökyaaltojen keskelle, ja kuulleensa Mukokin huudahtavan kauhun lyömänä; sitten hän tajusi itse olevansa jäisessä vedessä ja kamppailevansa hengestään syvällä pinnan alla

Kerronnassa on vauhtia ja jänniä tilanteita, jotka pitivät mielenkiinnon yllä ja saivat odottamaan, mitä edessäpäin onkaan.

Ääni, joka oli matala ja voimaton kuin talvituulen huokaus honkien latvoissa; se paisui, läheni, kasvoi viimein viiltäväksi huudoksi, johon kiviseinät vastasivat tuhansin kaiuin, vaimeni sitten valittavaksi --- --- Mukoki, joka on intiaani eikä rotunsa rohkeuskäsityksen mukaan säikähdä noin vain, säikähtää niin että veri muuttuu vedeksi, kuullessaan huudon, mikä hyytää hänen sisikuntansa.ellukseksi, joka hyydytti veren äänettömien kuulijoiden suonissa.”

Mielipuolen huuto kallioiden kätkäistä saa taikauskoisen Mukokinkin pelkäämään.


Teos loppui vähän töksähtäen ja selittämättömästi. Loppuhuipennus ei ollut oikein jäntevä, vaikka jännittävyyttä siitä ei puuttunut. Se jätti kaiken ilmaan, vaillea ratkaisua ja vastauksia. Vaikka pidin tästä enemmän kuin ensimmäisestä osasta, niin parasta Curwoodia tämä ei ole. Loppu verottaa liiaksi tarinan koossapysymistä.

---

Joken runonurkan Gutenberg-haaste


 

Marie Louise Fischer: Delia-trilogia!

Marie Louise Fischer

Delia etsii isäänsä

Alkuteos:Delia, Die weisse indianerin

Suomentanut Maija-Liisa Isojärvi

Gummerus, 1969

147 s.


Delia on pieni 9-vuotias tyttö Shönausta, 1800-luvun puolivälin pienestä ruhtinaskunnasta. Hän asuu äitinsä ja kahden isosiskonsa Agathen ja Annan kanssa. Isä on joutunut pakenemaan Amerikkaan jaettuaan vallankumouksellisia lehtiä, tarkoituksena yhdistää Saksan ruhtinaskunnat yhdeksi. Delialla on mopsi, jonka hän on nimennyt Professoriksi.

Eräänä päivänä Delian palatessa soittotunnilta Shönaun poliisimestari Schmittke kysyy Delialta tämän isästä tavalla, josta Delia kiukustuu. Professorikin alkaa puolustaa Deliaa eikä se tykkää poliisin virkapuvusta, joten se pureutuu tämän nilkkaan. Tapauksesta sukeutuu kotona välienselvittely. Äiti päättää lähettää Delian sisäoppilaitokseen Hannoveriin.

Delia on kuullut setänsä ja serkkujensa muuttavan Amerikkaan. He ovat kyllästyneet maksamaan suuria vuokria kaupungin ruhtinaalle. Matkalla sisäoppilaitokseen Delia myöhästyy postivaunuista tehtyään tuttavuutta levähdyspaikan lähistöllä olevan sirkuksen kanssa. Delia tekee päätöksen. Hän pestautuu sirkuksen matkaan kohti Hampurin satamaa, josta tietää, että sedän perhe on astumassa laivaan. Hän piiloutuu laivaan ja matka kohde Amerikkaa alkaa. Delia, joka on leikannut huksensa ja pukeutunut pojaksi, on päättänyt löytää kadonneen isänsä, jolta ei ole tullut kirjeitä pitkään aikaan. Ja Professori, se on matkassa myös.

 

"Professori! Rakas pikku Priofessorini! Viisas koirani! Miten hyvä, että olet täällä! En jätä sinua enää ikinä, en ikinä. Ei mikään erota meitä enää toisistamme. Sinä suojelet minua. Tiiviisti toisiinsa painautuneina Delia ja Professori nukahtivat. Kaikki pelko oli kadonnut. Delia tiesi, että suurinkaan rotta ei uskaltaisi hyökätä hänen kimppunsa, niin kauan kuin hänen urhea, viisas mopsinsa oli hänen luonaan."

Hieman minä mietin, miten mopsi löysi Delian laivasta, jonne hän oli kiivennyt veneestä ja piiloutunut ruumaan. Mopsin hän oli jättänyt sirkuspojalle kiitoksena avusta. Kerronta on muuten joutuisaa, hyvin etenevää kerrontaa, jossa aika-aspekti välillä käy nykyajassa (1960-luvulla, jolloin kirja on alkujaan ilmestynyt). Dialogia ja puhetta on runsaasti ja mielenkiinto pysyy kyllä yllä, vaikka olen lukenut tämän useamman kerran.

 

 
Marie Louise Fischer
Delia ja päällikön poika
Alkuteos: Delia und der Sohn des Häuptling
Suomentanut Maija-Liisa Isojärvi
Gummerus, 1969
133 s. 

Delian seikkailut jatkuvat. Hän on jäänyt kiinni salamatkustamisesta, mutta selviytynyt valtameren yli laivanpoikana. Delia on reipas lapsi ja oppinut kiipeämään sirkuksessa. Ei häntä pelota kiivetä märssykoriinkaan. Kapteeni siirtää hänet kuitenkin kokin apulaiseksi kuultuaan, että hän onkin tyttö, vaikka ei paljasta muille merimiehille ettei tämä olekaan poika, niin kuin luullaan.
 
New Yorkissa Delia liittyy setänsä perheen ja muiden siirtolaisten matkaan kohti Länttä. Hän ostaa itselleen hevosen, joka tosin ei ole mikään rotuhevonen, mutta parempi kuin että joutuisi matkaamaan vaunuissa.
 
Siirtolaisjoukon yllättää kuitenkin intiaanit. Delian mopsi, joka on ollut koko ajan matkassa mukana hyökkää kohti intianeja eikä Delia voi jättää koiraansa pulaan, hän kääntää ratsunsa ja menee mopsinsa perään. Hevonen saa surmansa ja Delia jää intiaanien vangiksi. 
 
Delia ja päällikön poika jatkaa siitä, mihin edellinen teos jäi, Delia on pelastanut intiaanipäällikön pojan hengen, heistä on tulut veriveljet.  

Delia on asettunut osaksi intiaanileiriä. Yhdessä Akitun, päällikön pojan kanssa hän kokee monet seikkailut matkalla etsimään Bill turkismetsästäjää, jolta voisi saada lisätietoa isästä. Intiaaniheimojen ja valkoisten välistä problematiikkaa sivutaan, kun Delia kuulee Irokeesien suunnittelemasta hyökkäyksestä läheiseen linnakkeeseen. 

Tässäkin, samoin kuin edellisessä on muutama pieni yksityiskohta, jota mietin, kuinka todenmukainen kuvaus on, esimerkkinä Delian kiipeäminen puuhun mopsi kainalossaan ja mopsi, joka jää yksin alemmalle puunoksalle Delian kiivetessä ylemmäksi. Jotenkin en osaa ajatella koiraa, joka istuisi hiljaa paikallaan puunoksalla, viakka kyse olisikin tottelevaisesta pienestä mopsista. Mutta mitä piensistä. Tämähän on seikkailua parhaimmillaan.
 



Marie Louise Fischer
Delia Villissä Lännessä
Alkuteos: Delia im Wilden Western
Suomentanut Maija-Liisa Isojärvi
Gummerus, 1970
148 s.

"Mutta mikä sinua oikein vaivaa, Professori? hän sanoi saksaksi. - Nehän ovat ystäviämme, senkin hupsu. Nauraen hän juoksi noita kolmea olentoa kohti. Akitu kykeni kaikesta ilostaan huolimatta säilyttämään intiaaniarvokkuutensa ja seisomaan pää pystyssä, kuten päällikönpojan sopiikin käyttäytyä intiaanivaimon ja tämän lasten läsnäollessa. Mutta sitten nauru tarttui Delian kurkkuun. Hän pysähtyi juoksussaan niin äkkiä että oli sotkeutua omiin jalkoihinsa. Oli tullut hetki hetkeltä valoisampaa, ja nimettömällä kauhulla hän huomasi, ettei hänen edessään ollut intiaaneja vaan - karhuja! Valtavan iso, pystyssä seisova karhuemo poikanen kummallakin kupeellaan."

Delia on Akitun kanssa saapunut tuttuun intiaanileiriin karattuaan linnoituksesta, jonne he olivat menneet varoittamaan irokeesien hyökkäyksestä. Leiri on kuitenkin tyhjä. Nukuttuaan yön Delia ilostuu havaitessaan kolme hahmoa ilmaantuvan metsiköstä, ja joutuu tlanteeseen, josta ei tunnu olevan selviämisen mahdollisuutta.

Delia Villissä Lännessä on traagisempi kirja kuin edelliset. Akitun heimon piilopaikka metsässä on paljastettu ja viety vangiksi tarkoituksena siirtää heimon jäljelle jääneet Oklahomaan reservaattiin. Delia auttaa Akitua vielä kerran  jatkaakseen itse matkaansa kohti kullaankaivajien leiriä, josta hän uskoo isänsä löytyvän.

Ennen kuin isä lopulta löytyy Delia kohtaa hurjistuneen puhvelilauman (Biisoni). Tämä kohtaus onkin kaikista epäloogisin ja epäuskottavin, sillä näitä eläimiä ollaan kuljettamassa sakramentoon ruoaksi.  Se, että karjapaimenuus ja lihakarjan ajaminen yhdistetään biisoneihin on kummallinen yhdistelmä. Tosiasiassahan biisonit, jotka oli vaeltavien intiaaniheimojen pääasiallinen elinmahdollisuus, tuhottiin metsästämällä miltei sukupuuttoon hyödyntämällä vain turkis ja kieli.Eikä biisoneita polttomerkitty Ja tavallaan ristiriitainenkin sillä edellisessä osassa oli mainittu tästä biisonien verilöylystä. Tuntuukin siltä, että kirjailija on yhdistellyt Amerikan historiaa hyvin omintakeisella tavalla. Mietinkin, onko tässä sekoitettu lehmät ja biisonit, mutta ei lehmistäkään eikä sonneista puhuta puhveleina. Myös Sakramenton sijainti hieman kummastuttaa.
 
Delia-trilogia on itselleni rakas lapsuuden lukukokemus, ja olen lukenut nämä kirjat useampaan kertaan. Kirjallisena kuvauksena nämä eivät ehkä ole kovinkaan ihmeellisiä ja kuten sanottu, historialliset yksityiskohdat ovat vinksin vonksin. Ajankulumisen kuvaus on hyvin vähäistä, samoin paikasta toiseen siirtyminen. Amerikan pintala on laaja ja Delia tuntuu siirtyvän paikasta toiseen kovin nopeasti, Ensin ollaan preerialla tai  syvällä metsissä, sitten ollaan uudisasutusseudulla, kanjonilla, vuoriseudulla. Minun on hyvin vaikea luoda kuvaa siitä, kuinka laajalla tai pienellä alueella liikutaan. Seikkailullisesti tämä on hauskaa ja vauhdikasta ja intiaanielämä, sehän se minua tässä sarjassa erityisesti kiinnostaa. Kaiken kaikkiaan kun ajattelee, niin tämä on aika mielikuvituksellinen seikkailu,s sillä ajatus siitä, että 9-vuotias tyttölapsi karkaa kotoa ja kokee kaikki ne huimat seikkailut, joita Delia kokee on aika utopistinen ajatus. Mutta kirjalisuudessahan ei aina ole tarkoituskaan pysyä todellisuudessa, Delia kasvaa ja on viimeisessä osassa 12-vuotias. Tätä ajankulumista ei kuitenkaan kuvata.

Delia-trilogian viehättäväyys perustuukin  seikkailuun ja tilanteisiin, jotka ovat arjen ulkopuolella. Toivoisin kuitenkin, että jotkin pienet yksityiskohdat olisivat kuitenkin hieman jäntevämmin kerrottu. Näistä kolmesta osasta kaksi ensimmäistä ovat tältä osin parempia, viimeinen osa ei enää ole samalla tavalla kiintoisa, vaikka onnellinen loppu on aina onnellinen loppu. Mainittakoon vielä, että pidän paljon Katiina Viljamaa-Rissasen kansikuvituksesta, erityisesti tuossa kakkososassa. Kakkososassa oli pieni häiritsevä painovirhe, sillä lause loppui kesken ja mietin, kuinka paljon siitä jäi uupumaan. Onko virhe vain minun kappaleessani vai koko painoksessa on kysymys, johon toivoisi vastausta.
...
Kirkko ja kaupunki -lehden lukuhaaste kohdat 48-50, osat kolmiosaisesta kirjasarjasta.

torstai 19. elokuuta 2021

Aila Nissinen: Taivas on sininen ja valkoinen!

 

Aila Nissinen

Taivas on sininen ja valkoinen

Otava, 1964

Kansikuva: Maija Karma

151 + 1 s.

"Alitajunnassa ei ole sanoja, on vain kuvia - on vain - mitä lie. --- --- Sanojen avulla, ajatellen saa alitajusta irti asioita. Tajunnavirtakirjat luettelevat ajatuksia ilman pilkkuja ja pisteitä ja isoja kirjaimia. MInä tahdon itse hallita tajuntani virran ja jos se yrittää säilyttää salaisuutensa, syvimmät ja pimeimmät, niin pitäköön minun puolestani."

Taivas on sininen ja valkoinen on erikoinen teos. Se on nimenomaan  tajunnanvirtakirja, jonka päähenkilö Laura Saarinen istuu Helsinkiläisen koulun fysiikanluokassa kahden tunnin ainekirjoitustunnilla. Onko kyse tyttökoulusta vai yhteislyseosta en oikein pääse perille, mutta kyse on kuitenkin neljäsluokkalaisista, eikä ainakaan kansakoulusta peruskoulusta puhumattakaan.Äidinkielenopettaja Pimu on antanut aiheiksi: Onni yksillä, kesä kaikilla, Kesän hauskin harrastus, Suomen suviyö, Tapahtui viime kesänä, "Takaisin luontoon". Laura ei tykkää aiheista ja hänellä on Pimusta käsitys, että tämä ei tykkää hänestä ja kirjoittaisi hän mitä hyvänsä, niin se ei miellyttäisi Pimua. Syynä se, että Laura on aikonaan kiivennyt koulun pihalla kasvavaan Lehmukseen hakemaan jotain pois, eikä ole suostunut sovintoon Pimun kanssa, joka on sanonut häntä luokan kuullen tyhmäksi.

Kirjan rakenne koostuu siis Lauran ajatuksista, joita aineaiheet hänessä herättävät, kesän muistoista ja tapahtumista, johon liittyy kirurgi-isän ja perheen muutto Kunnasta Helsinkiin, Kirsimökin hankkiminen ja ystävien saaminen sen ohella, että ainekin pitäisi jostain kirjoittaa. Aika-aspekti on siis puolitoista tuntia, jonka aikana Lauran ajatukset seilailevat vähän siellä ja täällä ja tuntuu ,että tässä ei ole minkäänlaista juonta, mutta kuinkahan on, kaiken lopuksi lukija kuitenkin yllättyy. Minä ainakin yllätyin,että olipas, olipas sittenkin juoni kaiken ajatuspoikkoilun lomassa.

Tehokeinoina kirjailija käyttää muun muassa toistoa. 

-- kävelimme Anderssonin haan läpi suoniitylle  ja kuuntelimme ja kuuntelimme ja katselimme ja katselimme ja olimme hiljaa...

Erikoisista ilmaisuista mainittakoon "nousee istumaan ikävuosilleen", "pohjaton ontelo, jollainen on ihminen, joka ei anna mitään. eikä osaa ottaa mitään vastaan.

Luonto on merkityksellinen teema niin puineen kuin lintuineen, kaikkine pienine ilmentymineen.

"Minä tunnen kämmenissäni petäjänkuoren karkeuden, minä rakastan petäjää, se on elävä puu, iso todellinen, puhdas. On se päivä, jolloin me tulimme ensi kerran Kirsimökkiä katsomaan. Petäjä on ihan kokonainen maassa kasvava humiseva puu, se tuoksuu, sen oksassa on kimaltavankeltainen pihkapisara. Sateella sen neulasissa kimmeltävät vesipisarat. Sen kävyt kuivuvat, ritisten."

Kirjallisuus on lintujen ohella vahvasti läsnä. Uudenkuun Emiliaan ja Montgomeryyn viitataan parikin kertaa, mutta kirjat tai kirjailijat, jotka tässä mainitaan - ja niitä on lukuisa joukko - ovat hyvin monipuolisia. Laura on lukenut ja lukee paljon eikä hän ole rajoittunut lukemansa suhteen. 

" Kuulehan nyt, sinun on muistettava, että elämän kaikki luonnolliset asiat ovat aina kauniita.", sanoo isä nähdessään Lauran lukevan - niin mitä, sen voi aavistaa rivien välistä. Äiti sen sijaan on polttanut jonkin laatikollisen kirjoituksia.

Kaiken kaikkiaan tämä on vinkeä kirja. Kirjallisuuslistauksena tästä saisi mukavan haasteen: lukea kaikki teokset tai jokin kirjailijan teos, mikä mainitaan tässä teoksessa. Ei lainkaan tavallinen nuortenkirja, mutta kertoo paljon nuoruudesta.


Kirkko- ja kaupunki -lehden lukuhaaste kohta 6: Helsinkiin sijoittuva kirja


sunnuntai 15. elokuuta 2021

Kati Ranta: Taito - Romaani oikeudesta elämään!


 Kati Ranta

Taito - Romaani oikeudesta elämään!

Mäkelä, 2021

359 s.

 

Taito on poika pieni - aivan aito,

jonka hoito vaatii taitoa.

Liinalla ei ole taitoa,

mutta hän rakastaa silti Taitoa.

Sydän pieni ja suuri elämää sykkii,

vaikk yhteisö välillä kovasti tyrkkii.

Tuskasta pakahtuu sydän äidin,

kun löydy ei apua pienelle,

hetkestä mustasta syntyneelle,

päättyneelle -

kun tahdottu auttaa ei lasta.

 

Kati Rannan teos Taito - Romaani oikeudesta elämään on historiallista fiktiota tärkeästä aiheesta. - oikeudesta elämään. Teos sijoittuu 1930-luvulle, jolloin kansallissosialismi nosti päätään Euroopassa, erityisesti Saksassa, jonne suomalainenkin yhteiskunta ja kulttuuri katseensa suuntasi, ainakin joiltakin osin. Eletään vuoden 1918 surullisten tapahtumien jälkitunnelmissa. Punaisia katsotaan kyräillen. Teoksen päähenkilö Liina Lehtonen on aloittamassa opiskelun Helsingin yliopistossa, lääketieteellisessä, jossa perinnöllisyyteen liittyviä asioita opettaa tri Pehr Utter.

Liina ei ole rikas eikä köyhä, mutta varat ovat vähäiset. Liinan isä on junankuljettaja. Liinalla on veli Aapo, jolla on puoliso Vieno. Liina  elää perunoilla viikot siinä kurjassa vuokra-asunnossaan, mihin hänellä on varaa. Liinan opiskelutoverina on Fanny Utter Pehrin tytär, jonka seurassa Liina alkaa elää hulvatonta elämää, vaikka yrittääkin pitää opiskelumotivaation yllä. Liinaaa katselee Fannyn veli Fabian ja Liinakin katselee Fabiania. Liina alkaa kuitenkin kulkea kotinsa hyyryläisenä eläneen punaisen, entisen huutolaisen pojan Viljon kanssa, mikä herättää Fabianissa mustasukkaisuutta, oli siihen syytä tai ei. Viljo on menneisyydessä tehnyt jotain kamalaa, johon viitataan, mutta mitä. Se selviää Liinalle vasta loppupuolella tarinaa. Tilanne eskaloituu Lapuan liikkeen talonpoikaismarssin jälkeen ja seurauksena on se, että Liina alkaa odottaa lasta. Opiskelut jää sikseen, mutta Utterin perhe on edelleen vahvasti läsnä Liinan elämässä.


Teos on suht realistinen kerronnaltaan ja pitää lukijan otteessaan. Kertoja on kaikkitietävä ulkopuolinen, joka tarkastelee teoksen suurta teemaa "degeneraatiota" sen puolustajan tri Utterin ja sen kohteeksi joutuvan Liinan näkökulmista. Vastapainoa tuo myös tri Utterin Fanny-tytär, joka suhtautuu asiaan uteliaana mutta ei kovin myöntyväisenä. Tarina kulkee kronologisesti.  Kyseessä on fiktiivinen teos, jossa tosin on oikeasti eläneitä henkilöitä ja tapahtumia, kuten edellä mainittu Lapuan liike ja muilutukset.

Lukijana olin kyllä hyvin tiiviisti tarinassa mukana, ei vähiten teoksen teeman takia. Myötäelin Liinan kohtaloissa, vaikka en kaikilta osin häntä ymmärtänytkään. Liinan luonne jäi jotenkin pliisuksi. Miksi hän ei noussut vastarintaan, kun se olisi ollut tarpeen, miksi hän ei kivahtanut halveksuntaa ja puolustautunut? No, kyllähän hän lopulta pisti kampoihin. 

Kirjailija on vahvasti pienen ja heikomman puolella, mutta vie tarinaa kuitenkin eteenpäin tasapuolisesti vastakkaisten näkemysten suhteen. Teeoksessa on käytetty paljon aikalaisamateriaalia ja autenttista sanastoa. Lopussa esitellän myös muutama "asiapaperi, jotka hieman hämmentävät. Ne ovat siinä rajalla ymmärtääkö lukija ne fiktiiviseksi vai aidoiksi. Jokatapauksessa ne luovat juonen kannalta merkittävän päätöksen mikä tuo tarinan lähemmäksi nykyaikaa. Teos on kirjoitettu 1930-luvun hengessä, jolloin perinnöllisistä sairauksista ja varsinkaan Taitoa koskettaneesta ei tiedetty paljoakaan. Vielä nykyäänkin harvinaisten sairauksien tietämys saattaa olla heikkoa, vaikka lääketiede onkin paljon edistynyt. Ne teemat ja motiivit, jotka tämän teoksen taustalla ovat, ovat yhä edelleen tapetilla, vaikka eugeniikasta ei enää puhutakaan, vaan asioista puhutaan eri nimillä ja tavoilla. Kirjailija Ranta on tarttunut tärkeään aiheeseen, jota ei voi kevyesti sivuuttaa.

"Lapsen pyhin oikeus on saada vanhemmimltaan perinnöksi terveys" on pääideologia eugeniikka puolustavalla Utterilla. Minä sanoisin kuitenkin, että tärkeintä, mitä vanhemmat voivat lapselle antaa on rakkkaus, aito, välittävä rakkaus, sillä ilman rakkautta tervekin elämä on jotakin vailla.

Liinan kanssa olen aivan samaa mieltä siitä, että "Meidän on myös pystyttävä kyseenalaistamaan se, ovatko kaikki tieteen kehityksen mukanaan tuomat askeleet hyväksi ihmiskunnalle."

Mitä jäin miettimään: Turmeltunut ituplasma! Mitä ihmettä se on?


Kirkko ja kaupunki -lehden lukuhaaste kohta 32:  Kirja, jota äitisi suosittelee tai josta voisit kuvitella hänen pitävän. Äitini on siirtynyt jo tästä ajasta toisaalle, mutta uskoisin, että hän olisi lukenut tämän teoksen hyvin mielellään. Tämä ehkä olisi tuonut hänen mieleensä ikäviä muistoja, joten olisiko hän pitänyt tästä teoksesta on kaksipiippuinen juttu, mutta koskettanut tämä teos häntä olisi kuitenkin hyvin vahvasti.

tiistai 3. elokuuta 2021

Linda Böström Knausgård: Lokakuun lapsi!

 

Linda Böström Knausgård

Lokakuun lapsi!

Like, 2019

190 s.

 

"Jossain minä olin. Unissa pystyin näkemään itseni ja tien jonka valitsisin. Toisessa ajassa minä olin lasteni kanssa, jonka on täytynyt olla minun lapsuudenkotini. Tunsin sen asunnon paremmin kuin kaiken muun. Minä olin siellä ja olohuone oli täynnä pieniä puisia sänkyjä. Siellä kaikki lapset makasivat nukkumassa ja näkivät unta elämästä, jonka näyttäisin heille. Heitä oli valtavan monta, ja miä olin yksin. Yhtäkkiä he kaikki olivat hereillä, ja minä juoksin ympäriinsä tuomassa ruokaa ja vaatteita, ja heitä tuli vain lisää ja lisää ja he kaiki olivat niin hienoja, ja minä valokuvasin heitä iltaisin kun he istuivat lattialla katsomassa TV:tä. Maailmassa tapahtui suuria asioita, mutta vielä suurempia asoita tapahtui heidän sydämessään ja mielikuvituksessaan, ja minä tiesi etten voinut tehdä muuta kuin katsoa heitä niin tiiviisti, että voisi kaivertaa heidän unelmansa heidän DNA:hansa ja minun levottomiin käsiini. Minä olin heidän ja heitä tuli yhä enemmän ja enemmän, ja hämmästyin että he olivat nauraessaan niin kauniita ja avasin heille oven ja he menivät alas rappuja ja kadun yli puistoon, ja he täyttivät koko puisto ikään kuin olisivat kokoontuneet sinne mielenosoitukseen ja he marssivat yhdjessä ulos minun unestani, mutta kun minä heräsin sanoakseni heille jotain, ääntä ei taaskaan tullut."


Et elänyt nuorisoelämää, kirjoitat, kuljeskelit kuvitelmien käytävillä, etkä yrittänyt löytää itseäsi ja luit kirjoja. Niin luin minäkin. Luin tämänkin kirjan, joka ei ollut oikein ominta minua, vaikka tämä ja muutama muu kohta resonoikin minun elämääni.  Ei minullakaan ollut kovin ihmeellistä nuorisoelämää, minäkin vain luin kirjoja ja kuljin joukossa olematta kukaan, kunnes heräsin ja löysin itseni.

Linda Böström Knausgådin teos Lokakuun lapsi kiinnosti minua nimensä takia, sillä minäkin olen lokakuun lapsi. Tosin en tiedä, viittaako nimi tässä syntymään lokakuussa, vai onko nimi poliittinen. Kansikuva mietitytti Miksi kannessa on pioneerityttö? Oliko Ruotsalaisessa yhteiskunnassa demokraattista liikehdintää ja nuorisotoimintaa? Linda kyllä kirjoittaa että pukeutui pioneeripukuun, mutta mitenkään poliittisesti orientoituneelta hän ei vaikuta. Toisaalta tämä teos ei ole omaelämänkerta. Kai tätä voi kutsua autofiktioksi, jossa oma elämä, koettu eletty elämä nivoutuu osaksi kuvitelmaa.

Tämä teos kuvaa mielenterveyden kipupisteitä, itsensä ja vahvuuksiensa löytämistä. Tyyli on kaunokirjallista ajatuksenvirtaa. Miljöö on Tehdas, mielisairaala ja sähköshokkien lamaannuttama mielen maisema, jossa kirjailija pyrkii takaisin löytämään unohtuneet muistonsa. Teksti on omalaaatuista, kaunistakin (tosin yksi sana raapii ikävästi lukijan mieltä). Tätä ei ole kuitenkaan helppo lukea, aika ajoin on vaikea tietää, mikä on totta, mikä unta - harhaa. Erikoinen teos, jonka lukeminen vaatii syventymistä, ei mitään kepeää iltalukemista.


Porin lukuhaaste kohta 30: Kaksi eri kirjailijan kirjaa, joissa on jokin pieni yhteinen yksityiskohta. Luen parhaillaan Sigrid Undsetin kirjaa Yksitoista vuotta.Yhteinen yksityiskohta näillä kahdella kirjalla on muistojen mekitsevyys ja tärkeys ihmiselämässä. Muistot eivät todellakaan ole yhdentekeviä. Ne muodostavat eletyn elämän.

--

Hyvin monipuolisessti teosta avaa Kirjaluotsi, joka näkee, että Linda Boströmillä on  Knausgårdilla on kirjoittamisen lahja selvästi hallussaan, minkä ansiosta Lokakuun lapsi on paljon enemmän kuin kirjoittajansa henkilökohtainen terapiakirja.