James Oliver Curwood
Aarteen etsijät
Alkuteos: The gold hunters
Suomennos: O. A. Joutsen
WSOY 1922
Versio: Project Gutenberg
Aarteenetsijät on jatkoa kirjailijan aiemmalle teokselle Sudenpyytäjät. Toverukset Mukoki ja Vabigu, jotka ovat Kanadan intiaaneja sekä heidän kanadalainen toverinsa Rod ovat palanneet sudenpyyntieräretkeltään, kun he joutuvat uuteen seikkailuun. Vabigun sisko Minnetaka on joutunut Vunga-heimon ryöstämäksi. Toverukset lähtevät ajamaan ryöstäjiä takaa ja saavatkin Minnetakan pelastetuksi. Sen jälkeen he lähtevät takaisin löytämälleen erämökille ja kulta-aarteen etsintään apunaan vanha tuohelle piirretty kartta. Minnetakakin haluaisi lähteä mukaan, mutta miesten mielestä matka on liian vaikea tytölle.
Kertoja on kaikkitietävä ulkopuolinen, joka vie tarinaa eteenpäin ajassa ja tapahtumissa. Kerronta on suht realistista. Erähenkistä. Luontokuvaus on upeaa, luonnollista, ei romanttista. Tämä on ennen kaikkea pojille suunnattu seikkailutarina. Tarinaa
viedään eteenpäin kolmikon ollessa kiinteässä yhteydessä toisiinsa.
Lauseeet eivät ole liian pitkiä mutta eivät myöskään töksähtelevän
lyhyitä. Kerronnassa vaihtelee kuvaavat laatusanat ja verbien tehokkkuus
ja tarina etenee notkeasti eteenpäin. Joitakin kohtia hieman mietin uskottavuusnäkökulmasta.
”Minä lähden seuraamaan toista
latua. Jollen tapaa mailin matkalla mitään, niin oikaisen suoraan
metsän halki teidän luoksenne.” Kolmiikko on ajamassa takaa Vungan joukkoa, kun Rod päättää lähteä eri suuntaan kuin Mukoki ja Vabigu. Mietin, miten poika pystyisi suunnistamaan metsän halki toista polkua kulkevia Mukokia ja Vabigua kohti ilman että hänellä on mitään tietoa maastosta, vain tieto siitä, mihin suuntaan toiset kulkevat ja mihin hän itse. Ajatus metsän halki oikaisusta kuulostaa siis hieman epäuskottavalta ajatukselta. Kerronnassa myös vaihtelee mokkasiini - kenkä -ilmaisut, mikä ei ole oikein loogista. Mahdottomana pidin myös ajatusta, että virta saattaisi lipua
rasvatyynenä. Toki virta voi lipua tyynesti eteenpäin, mutta eikö rasvatyyni ole seisova tilanne, liiikkumaton ilmaisuna. Jos virta lipuu se ei ole liikkumaton. Lieneekö kyse suomennoksesta? Minä olisin kyllä käyttänyt jotain muuta ilmaisua, ehkä. Kielikuvista muuten mainittakoon "illan tanssivat varjot", mikä ilmaisu erottui joukosta. Luontokuvauksessa jäin pohtimaan ja uteliaaksi kuusankalinnuista.
”Ensin jää särisi heikosti heidän jalkojensa alla, mutta ääni taukosi pian. Vabia nauratti Rodin pelästyminen, mutta samassa hetkessä koko mahtava jääpeite halkesi heidän allaan pamahtaen kuin ukkonen. Viimeiseksi Rod muisti nähneensä ystävänsä kauhistuneet kasvot, jotka juuri katosivat murskautuneen jään ja hyökyaaltojen keskelle, ja kuulleensa Mukokin huudahtavan kauhun lyömänä; sitten hän tajusi itse olevansa jäisessä vedessä ja kamppailevansa hengestään syvällä pinnan alla”
”Ääni, joka oli matala ja voimaton kuin talvituulen huokaus honkien latvoissa; se paisui, läheni, kasvoi viimein viiltäväksi huudoksi, johon kiviseinät vastasivat tuhansin kaiuin, vaimeni sitten valittavaksi --- --- Mukoki, joka on intiaani eikä rotunsa rohkeuskäsityksen mukaan säikähdä noin vain, säikähtää niin että veri muuttuu vedeksi, kuullessaan huudon, mikä hyytää hänen sisikuntansa.ellukseksi, joka hyydytti veren äänettömien kuulijoiden suonissa.”
Mielipuolen huuto kallioiden kätkäistä saa taikauskoisen Mukokinkin pelkäämään.
Teos loppui vähän töksähtäen ja selittämättömästi. Loppuhuipennus ei ollut oikein jäntevä, vaikka jännittävyyttä siitä ei puuttunut. Se jätti kaiken ilmaan, vaillea ratkaisua ja vastauksia. Vaikka pidin tästä enemmän kuin ensimmäisestä osasta, niin parasta Curwoodia tämä ei ole. Loppu verottaa liiaksi tarinan koossapysymistä.
---
Joken runonurkan Gutenberg-haaste
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Älä roskaa!