Christmas Carol Kauffman: Vain yksi minuutti

 

Christmas Carol Kauffman

Vain yksi minuutti

Alkuteos: For one moment

Suomentanut Tytti Vanhala

Ristin Voitto, 1968

348 s.

Aloitus:

Herbe seisoi makuuhuoneensa oviaukossa siniset silmät suurina hämmästyksestä. Hänen sormensa puristivat kouristuksenomaisesti toisessa kädessä olevaa lakkia. Poika otti suu auki pari epäröivää askelta. Hänen perässään tuli yhtä ällistynyt Willie-veli.

Herbe on tarinan alkaessa 5-vuotias, Willie 9-vuotias. Eletään ensimmäisen maailmansodan päättymisen tunnelmissa. Poikien isä, saksalainen sotilas, on Italiassa ja on nimitetty Itävallan lähetystösihteeriksi. Poikien äiti on saanut mieheltään kirjeen, että on tulossa hakemaan poikia. Mies on tavannut Italiassa kauniin, nuoren naisen Neldan ja edessä on avioero. Isä Ludvig haluaa ottaa vastuun poikien kasvatuksesta. Perheessä on myös kolmas lapsi, vanhempi tytär Emmeline, joka jää äitinsä luokse. 

Isä on täysin Neldan tossun alla, ja vaikka Nelda onkin suostunut, että pojat tulevat isälle, alkaa hän järjestellä asioita oman mielensä mukaan. Uusioperhe asettuu Kölniin asumaan.  Willie, joka on jäänyt kehityksestään jälkeen hermostuttaa Neldaa ja laitetaan lopulta sisäoppilaitokseen, jossa hän sairastuu kaivatessaan veljeään, jonka kanssa heillä on ollut hyvin läheiset välit ja kuolee.  Herbe, jonka näkökulmasta tarinaa viedään eteenpäin lähetetään Tsekkoslovakiaan, papiksi valmistavaan kouluun. Herbe on viisas ja menestyy opinnoissaan, mutta hänkin kaipaa veljeään ja kokee yksinäisyyden ja hylkäämisen tunteita.

Herbe pettyy katoliseen kouluun ja siellä esiintyvään tekopyhyyteen. Hän pyytää isäänsä ottamaan hänet pois koulusta ja laittamaan sen sijaan lasitusoppiin, johon Herbe on tutustunut, kun koulussa on laitettu ikkunaa rikkoutuneen tilalle. 

Vuodet vierivät ja Herbe palaa Saksaan, synnyinkaupunkiinsa Dresdeniin äitinsä luokse. Herbe kiinnostuu Hitleristä ja liittyy natsipuolueeseen. Tulee sota ja uusi pettymys, kun Hitler ei osoittaudukaan siksi luotettavaksi henkilöksi, jota voi arvostaa. 

Vain yksi minuutti on kristillisen arvopohjan omaava teos. Herbe on pettynyt katolisuuteen ja kun hän erään ystävystymisen kautta tutustuu kristittyyn perheeseen, jonka kristillisyys edustaa toista suuntaa, hän taistelee pitkään vastaan ajatusta, että "Jumala on meidän turvamme, apumme hädässä aivan vahva". 

Sota päättyy ja Herbe lähtee etsimään tuon kristityn perheen poikaa, jonka kanssa hän on ystävystynyt, mutta joka on kadonnut sotatantereelle. Herbe päätyy venäläiselle vyöhykkeelle, jossa hänet otetaan kiinni vakoojana, ja lopulta, kun Herbe ei tunnusta mitään, hänet laitetaan muuria vasten ammuttavaksi. Lopulta hänellä on vain minuutti aikaa jäljellä.

Olen lukenut tämän teoksen aiemminkin. Teoksen alkulehdellä mainitaan, että tämä olisi Chrismas Carol Kauffmanin elämäkerrallinen romaani, omistettu hänen isälleen Abraham R. Millerille.

Christmas Carol Kauffman edustaa mennoniitti kristillisyyttä. Tässä teoksessa on, teoksen loppupuolella hyvin vahva herätyskristillinen ote. Kirjailijan teoksia on suomennettu useitakin. Tarinat sijoittuvat eri puolille maailmaa ja eri historiallisiin ajanjaksoihin. Tällä hetkellä minua kiinnostaisi lukea uudelleen kirjailijan Ei Regina -teos, jossa teemana on 1500-luku ja anabaptisti-liike. Lukisin myös mielelläni enemmän kirjailijasta itsestään ja hänestä on  ilmestynyt ainakin tyttärensä kirjoittama elämänkerta, tosin englanninkielellä, mutta todellakin haluaisin tietää kirjailijasta enemmän, joten ehkä etsin tuon teoksen käsiini. Samalla ehkä selviäisi tuo edellä mainittu tämä teoksen elämänkerrallisuus.

Tämä teos ei nyt uudelleen luettuna ehkä tehnyt yhtä vahvaa vaikutusta kuin nuorempana, kun luin tämän ensimmäisen kerran. Tässä on jotain pientä kömpelyyttä kokonaisuutta ajatellen, ja erikoisesti minua hämmentää ajan kulku. Aikamiljöö kulkee aika vauhtia ja sota ohitetaan sen kummemmin sen eri puoliin takertumatta. Pääosan kerronnassa viekin Herben tunnemaailman ja -kehityksen vaiheet pikkupojasta aikuisuuteen, hylkäämisestä rakkauteen. Yhteiskunnalliset olot ja maisemakuvaukset ovat todella vähissä. Sodanjälkeisen jälleenrakennuksen aika tosin tulee summittaisesti piirretyksi. Pidin paljon alkupuolen lapsikuvauksesta. Isä jää alkupuolen jälkeen sivuun ja Neldakin häviää kerronnallisista kuvioista. Miksi he jäävät täysin sivuun? Sen sijaan yhteys äitiin, joka  katkeaa alussa ja rakentuu uudelleen loppupuolella, on tärkeä.

Erityismainita tälle kuvauksellisuudelle:

Hehkuva, pyöreäkasvoinen aurinko lepuutti jo lämmintä poskeaan lähekkäin rakennettujen talojen katoilla.

--

Seinäjoen kaupunginkirjaston lukuhaaste 2024 kohta 7. hylätyksi tuleminen

 

K.A. Pohjakallio: Aittamäen kotirintama!

 K.A. Pohjakallio

Aittamäen kotirintama!

Ristin Voitto, 1978 (Uudistettu laitos vuonna 1955 ilmestyneestä ensipainoksesta)

195 s.

Kansi: Päivi Sarrala

- Väkisinhän se kaikki hyvä tapahtuu, sanoi Tenkanen ja tarttui Laurin käsipuoleen.              - Hyvän  kirjeen kirjoitit isällesi, ja kohta näytetään tälle puolustusministerillekin, minkälaisia tempauksia tämän Aittamäen sisäpolitiikka on tuonut tullessaan. Jämeriä kirjeitä ja jämeriä tekoja nyt tarvitaan, ja välillä käydään jahtaamassa susia ja desantteja.

Aittamäen kotirintama kertoo pienen suomalaisen kyläkunnan elämästä jatkosodan aikaan. Teoksen päähenkilö on Pirkko-tyttö, joka suree Helokin kohtaloa. Isoisä on kertonut, että rehu ei riitä talveksi ja varmaankin pitää Helokki laittaa joulun jälkeen teuraaksi. Pirkko saa apua naapurin pojalta, Pentiltä, joka tutustuttaa hänet Hiipivän jaguaarin leiriin. Intiaanileikit vaihtuvat tositoimiin ja joukon johtaja keksii keinon.Kirje kirjoitetaan  kirjoittaa Nuorten Pellervon kysymyspalstalle. Kirje kirjoitetaan ja laitetaan vielä postimaksu mukaan. Ja kuinka ollakaan, Pirkko saa vastauksen agronomi Tarvaiselta, joka on laittanut kirjeeseen, pilke silmäkulmassaan, ihan puolustusministeriön leiman. Tarvainen neuvoo kaatamaan heinää teidenvarsilta ja kunnan jättömailta sekä tekemään kerppoja, joita myös tukuiksi kutsutaan. 

Jos ei Aittamäen pojat tähän pysty, niin heidät voi vaikka lähettäää,  minne, se jätettäköön mainitsematta, kun ei taida olla nykyisinä aikoina ihan korrektia. Intiaanileikit jäävät sikseen, kun kyläkunnan keskenkasvuiset pistävät vauhtia ja alkavat hankkia Helokille talvieinettä. Siinä touhussa he eksyvät maastoon, jonka omistaa Ylätalon Tuomas, jolla on närää Pirkon isän kanssa, koska Kaarelan torppa on aikoinaan erotettu ja annettu vielä hyvä peltomaakin, Tuomaan maista. Tuomas haukkuu Pirkko varkaaksi, kun tämä on poikien kanssa keräämässä pajukosta oksia, ja siitäkös sydämistyy niin Ylätalon väki kuin muukin kyläkunta.

Pirkon mieltä asia painaa, mutta hän turvautuu rukoukseen, kun ei muu auta. Pirkko pelastaa Ylätalon lehmän Kuoleman kuilussa joutumasta junan alle ja saa kuvansa lehteen. Tuomaan omaatuntoa alkaa painaa ja hän pyytää Pirkkoa käymään.

Aittamäen kotirintama on ihan menevä kirja, jossa sattuu ja tapahtuu.

Helokin talvirehut tulee kerättyä, siinä sivussa autetaan köyhää leskeksi jäänyttä monen lapsen äitiä, etsitään kadonneita lampaanvuonia, juostaan karkuun sutta ja ajetaan takaa kylään ilmestynyttä desanttia. Pirkko saa kuvansa lehteen kerran ja toisenkin ja Aittamäen kotirintaman maine kantautuu aina pääkaupunkiin asti, josta agronomi Tarvainen saapuu porukkaa tervehtimään ja palkitsemaan. 

Elämää sodan varjossa, hiljaiseen, työteliääseen tapaan. Kristillinen elämänasenne kuvastuu Pirkon toimissa. Kerronta on sutjakkaa ja kansanomaista. Ajankuva, askareet ja toimet lapsijoukon toimineen on luontevaa, opettajan asema ja merkitys kylän keskiössä on ollut merkittävää. Tavallista sota-arkea ja rippunen seikkailua hengellisellä sanomalla ryyditettynä. Ei maistu yhtään hullummalta.

Erityishuomio tälle koosteelle:

Oli perjantaipäivä, ja seuraavana iltana piti tavaroiden olla valmiina. Muutamassa tunnissa opettaja oli käynyt läpi kylän jokaisen talon. Hänellä oli koossa kenkiä, housuja, mekkoja, lakkeja, sukkia, villatakkeja ja vaikka mitä. Toiset vaatekappaleet olivat aivan ehjiäkin. 

Että sellaista. Ehjiäkin vaatteita joukossa, kun lahjoitetaan tarpeessa olevalle avuksi. Hieman erikoinen maininta, mutta todellisuutta kuvaava, ikävä kyllä.

Marian Hostetler: Aavikon armoilla!

Marian Hostetler

Aavikon armoilla

Alkuteos: African adventure

Suomentanut Tytti Träff

Ristin Voitto, 1979

127 s,

Aavikon armoilla kertoo amerikkalaisperheestä, jossa isä on maatalouden opettaja kristillisessä korkeakoulussa, äiti on piirustuksenopettaja. Lapset Denise on 9-vuotias. Hänellä on pikkuveli Pete. Denise on tarinan minäkertoja. 

Eräänä päivänä aterialla isä alkaa puhua siitä, kuinka kaikkialla ei ole yhtä hyvä tilanne, ihmiset näkevät nälkää. Hän haluaa tehdä jotakin asian hyväksi. Perhe lähteekin kehitysaputyöhön Tsadiin. Isän on tarkoitus olla mukana maanviljelysprojektissa ja äidin ala on naisten käsityöt. Denise ei ole oikein innostunut jättämään kotikaupunkiaan, Illoinoin Grovetownia. Teoksen alkupuheessa kirjailija tuo esiin, että paikannimet on keksittyjä lukuunottamatta Tsadin pääkaupunkia.

Tsadissa perhe asettuu vähitellen. Jonkin verran tulee tarinassa otetaan kantaa lähetystyön ja kehitysaputyön eroon. Denisen perhe on lähinnä kehitysaputyössä. Isän mielestä ensin on ravittava fyysinen keho, jotta pystyisi ottamaan vastaan evankeliumin.

Eräänä päivänä Denise lähtee mukaan, kun George-niminen lentäjä lähtee viemään viljaa vaikeakulkuiseen paikkaan. Vilja ei kuitenkaan pääse perille, kun lentokoneeseen tulee jotain vikaa ja Georgen täytyy tehdä pakkolasku aavikolle. George ja Denise selviytyvät ja suuntaavat läheiseen kylään saadakseen apua, mutta joutuvat keskelle kapinallisjoukkoa, jota johtaa ranskankielinen mies. 

Kapinalliset ovat pohjoisen alueen muslimeja, ja heidän tarkoituksensa on panttivankien avulla kiristää hallitusta myöntämään heille virkoja, jotka pääsääntöisesti on annettu etelän tsadilaisille, joissa on vanhojen heimouskontojen kannattajia, osan ollessa kristittyjä.

George ja Denise pääsevät kuitenkin karkuun kun alkaa sataa.

Päästyään takaisin kotiin, Denise joutuu uuteen seikkailuun kristittyjen retkellä, jossa keskustellaan, kuinka heidän pitäisi suhtautua jondo-leireihin, ja heimorituaaleihin. Sotilasjoukko tulee paikalle ja vangitsee nuoret, Denisen mukanaan. Sitten kuitenkin auto juuttuu kiinni mutaan ja sitä irrotettaessa Denise hivuttautuu lähestyvän kauppamatkueen joukkoon, joka auttaa hänet piiloutumaan. 

Teoksessa on upea mustavalkokuvitus. Valitettavasti tekijää ei mainita. Yksinkertaisesti, lapsille suunnattu teos, joka avaa lähetystyön ja kehitysaputyön haasteita. Kirjailija on itse työskennellyt Tsadissa kesällä 1974.

"On paljon helpompi haluta auttaa kuin todella tehdä jotain sellaista, mikä auttaa."

--

Kirjallinen Maailmanvalloitus : Tsadi

Frank Mangs: Hetkiä elämästäni!

Frank Mangs

Hetkiä elämästäni

Alkuteos: Högst personligt

Suomentanut Mirja Nippala

Ristin Voitto, 1978

244 s.

Alku: Kaikkien esi-isieni joukossa ei ole ketään muuta, jonka kanssa tuntisin olevani niin läheistä sukua kuin isoisäni. Kuitenkaan me emme tavanneet toisiamme kuin yhden ainoan kerran. Ja se mitä silloin tapahtui, tapahtui muutaman minuutin sisällä.

Ja se, mitä tapahtui tuossa hetkessä pienen pojan ja isoisän välillä vaikutti Frank Mangsin elämässä koko hänen loppuelämänsä. Siinä, mitä tapahtui oli "kysymys siitä käsittämättömästä asiasta, jota Raamattu kutsuu siunaukseksi."

Frank Mangs kertoo tässä teoksessaan pieniä muistikuvia elämästään, lapsuudestaan ja kasvuvuosistaan ruotsinkielisellä Pohjanmaalla, nuorena saadusta kutsumuksesta evankelistaksi, hengellisestä kasvustaan ja seurakuntayhteydestä tai -yhteydettömyydestä. Frank Mangs oli itse vapaakirkollinen, mutta ei piirtänyt suuria rajalinjoja eri seurakuntien välille ja kammoksui 'klikkejä'.

"Kun on jouduttu näin pitkälle - tai langettu näin syvälle - silloin alkaa se kaamea tila, että unohdetana kokonaan se, että Kristuksella on eläviä jäseniä oman nurkkakunnan ulkopuolellakin, että 'pyhiä' on niidenkin joukossa, joiden nimiä ei ole 'meidän seurakuntamme' matrikkelissa."

Kerronta ei kulje mitenkään kronologisesti, vaan tekee hyppäyksiä edestakaisin muistikuvien ja aiheen mukaan. Tämä ei kuitenkaan tee kerronnasta mitenkään sekavaa, vaikka kronologinen järjestys olisikin ehkä jollakin tasolla selkeämpi. Kerronta on mutkatonta ja mukavasti etenevää, pitäen mielenkiinnon yllä. Suurelta osin tapahtumat sijoittuvat 1900-luvun alkupuolelle. Mikä minua hieman hämmensi oli se, oliko Frank Mangs sittenkin ruotsalainen, mutta ei. Kyllä hän oli suomalainen, se on suomenruotsalainen. Ruotsinkieli oli hänen äidinkielensä, jonka vuoksi hän lopulta muutti Ruotsiin. Tämä Suomen ja Ruotsin välillä hyppely oli seikka, mikä siis hieman hämmensi. Kaiken kaikkiaan tämä teos oli kuitenkin hyvinkin luettava ja mukava lukukokemus pienine ja suurine tunnelmapaloineen, sillä tunne, tunteet on hyvin vahvasti läsnä.

Loppu: Mutta nyt on kulunut suunnilleen kymmenentuhatta päivää siitä, kun tuskaa täynnä kävelin metsässä - ja sain merkillisen avun pienellä sillalla kohisevan puron yläpuolella. Ja tänä päivänä on mielestäni mukavampi elää kuin koskaan aikaisemmin.

Erityismaininta tälle luonnehdinnalle:

Usko on vaikea läksykappale. Se on verbi että substantiivi. Inhimillistä toimintaa - näkyvässä maailmassa - ja Jumalan lahja.

---

 

Jaakko Sahimaa: Rannarin kettu se oli!

Jaakko Sahimaa

Rannarin kettu se oli 

Ristin Voitto, 1979

218 s.

 

Alku:Vähäisen loukkokumpareen ohitse juosta lorotteli pieni puronen suurta Kuikeronjärveä kohti.

Tämän teoksen alaotsikkona on Satukirja alle satavuotiaille. Se kertoo jotain tämän kirjan luonteesta, mutta ei kaikkea. Kyseessä on yhdistelmä luonnontietoa, kettujen elämää ja ihmismielen pohdintoja. Teoksen päähenkilö on Rannari Metsäläinen Tuohituvasta ja hänen vaimonsa nimi on Susanna. Rannari on maalainen, käy kalassa ja lukeutuu luonnonystäväksi. Kun hän eräänä päivänä näkee polunvarrella ketunpojan, hän päättää tehdä siitä elättiketun. kesyttää sen koiralleen kaveriksi.

Oikeastaan tämän teoksen päähenkilö onkin tuo ketunpoika, Kolmijalaksi kutsuttu ja tämän äitikettu Juksukerttuli, joka on neuvonut poikaansa tekeytymään kolmijalkaiseksi vaivaiseksi, jotta pääsisi ihmisten "luukoperolle".

Sahimaan teksti on hersyvää, humoristista, erikoislaatuisine ilmaisuineen ja nimineen. Ketunpojan elämästä ja tempuista on hauska lukea. Kettu osoittautuu ketuksi ja ketun ihmistentavoille oppiminen käy lopulta kohtalokkaaksi.

Tykkäsin tästä kirjasta ja kerronnasta. Tosin, koska kyseessä oli yhdistelmä satua ja todellisuutta, eli ketunelämän sadunomaisen kuvauksen lomassa kulki myös hengellinen ulottuvuus. niin on harmillista, että tämä saattaa vieraannuttaat lukijoita pois näin nautinnollisen kerronnan ääreltä. Toisaalta kuvauksen herkullisuus osoittaa, että uskovat eivät ole aivan ykstotistakaan porukkaa. Ainakaan Sahimaa ei sitä ole ollut tätä teosta kirjoittaessaan.

Ki kaks, ki kaks, kakkara paistuu. Kuka kiks kumma? Kuka tuli, kuka kiks kumma  tuli, ki kaks? Hörö Hörkkeli ei jäänyt vastausta  vaille, sillä kuusen latvassa keikkuva toinen harakka, NIko Nuupeli, antoi äänensä kuulua ja räkätti: Vasta kainalossa, vasta kainalossa! Häkämylly häkkäräksis kähi käkkärä käks.

Sven Ski: Viidakon rovio!

 

Sven Ski

Viidakon rovio

Alkuteos: 

Suomentanut Vali Kunnas

Ristin Voitto, 1950

127s.

Tarina alkaa kuvuksella rautaisesta lampaantiusta, jota Ibraham helisyttelee pienen kongolaisen majansa luona oppilailleen. Ibraham on kristitty kongolainen, joka opettaa Raamatun sanaa omalla tavallaan. Päähenkilö tarinassa on Jua ja hänen ystävänsä Tara ja Tao, jotka ovat lähteneet kotikylästään tähän kouluun. Taran isä Biheka ei tykkää näistä uusista asioista, joita Ibraham tuo, vaan haluaisi sen sijaan, että kaikki menisi aivan niinkuin ennenkin on mennyt. Biheka keksii juonen ja varastaaa Ibrahamin arvosstaman lampaankellon ja rahat Koko-pojan avustuksella ja lavastaa Juan syylliseksi. Kun tämän syyllisyyttä kuitenkin epäillään Biheka varastaa lisäksi Ibrahamin Jumalan kirjan ja polttaa sen. Eikä siinä kaikki, loppujen lopuksi hän haluaa kokonaan eroon Juasta ja Ibrahamista.

Viidakon rovio on lähetyskirja, jossa puhutaan kyllä 'valkoisten' tuomasta opista, mutta tarinaa viedään eteenpäin ilman yhtäkään 'valkoista',  Tarinassa tapahtuu kaikenlaista, kuten Juan ja toveriensa takaa-ajo lemmikkiapinan karattua.Jua, Tara ja Tao ovat eksyneet pimeään viidakkoon. Heillä ei ole mitään millä selviäisivät kylmästä yöstä viidakon petoja vastaan, paitsi usko Jumalan apuun ja rukouksen voimaan.

Kerronnallisesti tämä etenee aika suoraviivaisesti.Yhdessä kohden kuitenkin aloin miettiä, että mitäs nyt.Kuinkas tämä hypähti pimeästä viidakosta lehmän kuljettamiseen, kunnes aloin muistella, että ai niin, sehän taisi olla eri joukko, eli apinaa etsivä poikajoukko ja lehmää kuljettava poikajoukko kohtaavat aamuntullen. Tuo lehmäjuttu onkin erityinen episodi, sillä kysessä ei olekaan mikä tahansa lauhkea lehmä, vaan Yksisarvinen, jolla on luonnetta enemmän kuin Jeesuksen nimeä karkuun juosseella Leopardilla.

"Mutta Yksisarvi ei ollut samaa mieltä. Se ei saattanut kuvittellakaan että joku mies nukkui läheisyydessä penkillä ja uneksi, että lehmä ammui. Yksisarvi näki aukean paikan metsän keskellä, majan ja tyhjät astiat sen edessä, ja sen mielestä elämällä alkoi jälleen olla tarkoitusta. Ja se toi sen ilmi päästäen niin valtavan karjaisun, että se olisi kelvannut vaikka oppaaksi sumuisella merellä. Mutta tämä karjaisu ei ennustanut vaaraa, se oli riemuhuuto." 

Jostain syystä, itse lehmien kanssa lapsuuteni viettäneenä en osaa ajatella että lehmä karjaisisi. Mölähtäisi ehkä, mutta ei karju. En tiedä, onko kirjailija ollut ruotsalainen vai norjalainen. Yritin hieman löytää lisätietoa tekijästä, mutta suomenkielistä tietoa ei juurikaan löytynyt, viittaus tekijän yhteen norjankieliseen teokseen kyllä. Tekijä on ilmeisesti kuitenkin ollut lähetystyössä Kongossa, joten hän tiennee, mitä kirjoittaa ja onpa tässä kirjassa yksi kohta jollain Afikan kielelläkin. Joitakin pieniä yksityiskohtia kuitenkin mietin, kuten lehmien viemistä majaan yöksi, kuinka todenkuuloiselta sellainen vaikuttaa, mutta enpähän minä paljonkaan tiedä millaista se on ollut viidakkoheimojen elämä joskus muinoin.

Luonnehtisin tätä uskonhenkiseksi nuorten lähetyskirjaksi, jossa usko eletään todeksi ilman suuria eleitä. Pyrittty kuvauksessa afrikkalaiseen näkökulmaan, joskin ihan sataprosenttisesti siihen ei olekaan luontaisista syistä johtuen päästy.

Pohjoinen-lukuhaaste kohta 4: Kirjan kannessa on lempiväriäni (vihreä ja keltainen). Kirjan kansi herättikin ensisijaisesti kiinnostukseni.Harmi, että taiteilijasta ei ole tietoa. Kannessa näkyy merkitnä T.F. 

Kirjallinen maailmanvalloitus: Kongo

Amy LeFeuvre: Teddyn nappi!

Amy LeFeuvre
Teddyn nappi
Alkuteos: Teddy's button
Suomentanut: Helli Kaikkonen
Ristin Voitto, 1962
103 s.




"Ja kolmekymmentä kuulaa ja kuusi miekan iskua oli mennyt isäni ruumiin lävitse."

Teddy on pieni englantilaispoika. Hänen kallein aarteensa on nappi, joka on peräisin hänen kuolleen sotilasisänsä puvusta. Teddy on vilkas, mielikuvitusrikas poika, joka kertoo isänsä tarinaa kaikille. Hänestä itsestäänkin tulee kerran sotilas. Olla sotilas on hänen mielestään hienointa, mitä olla saattaa. Sitten, eräänä päivänä hän tekee tuttavuutta pienen tytön, Nancyn kanssa, joka on pukeutunut merimiespukuun. Nancyn isä on merimies. Teddyn ja Nancyn välille syntyy kilpailu siitä, kumman isän ammatti on hienompi. Nancy alkaa kutsua Teddyä Nappipojaksi eikä hän usko Teddyn tarinaa isänsä napista.

Teddyn nappi on kirjoitettu 1800-luvun loppupuolella. Suomennoksessa näkyy brittiläisen kyläyhteisön elämä, mutta ajankohta jää hieman epäselväksi. Alkuperäisteos löytyy Gutenbergista, samoin kuin kirjailijan muita teoksia. Teddyn nappi on kristillistä lastenkirjallisuutta. 

Teddy on niin sotilaselämän lumoissa, että hän haluaisi itselleen vihollisen. Eräänä sunnuntaina hän on kirkossa, jossa myös Nancy on. Nancyn tuijottaessa Teddyä tiiviisti ja Teddy hermostuu tästä ja irvistää tyttölle sanoen vihaavansa tätä. Koko seurakuntaväki kuulee sen ja Teddy joutuu puhutteluun. Seurauksena on, että pastori ottaa Teddyn puhutteluun ja kysyy, mikä pojan sai niin unohtamaan ajan ja paikan ja sanomaan jotain sellaista. Pastori lainaa kohtaa Johanneksen ensimmäisestä kirjeestä, jossa sanotaan, että joka vihaa veljeään on murhaaja. Teddy vastaa: - Siinä tapauksessa minut saisi hirttäää. 

Teddy alkaa ajatella asioita ja hän haluaakin  alkaa Jumalan sotilaaksi. Aina välillä hän kuitenkin unohtaa olla kiltti ja tottelevainen ja Ipse, hänen paha puolensa pääsee voitolle.

Tapahtumat tiivistyvät Teddyn ja Nancyn välillä, kun Nancy heidän kävellessään joen rannalla huomaa että Teddyn nappi on irtoamaisillaan hänen takistaan. Teddy ottaa sen kokonaan irti ja aikoo pistää sen taskuunsa, kun nappi irtoaa ja putoaa. Nancy ei voi vastustaa kiusausta ja poimii napin itselleen. Syntyy tappelu, jonka seurauksena nappi putoaa jokeen. Teddy sukeltaa suin päin veteen pelastaakseen aarteensa.

Kuinka Teddyn käy ja selviääkö Nancy syyllisyydentunnostaan, kun Teddyä kannetaan lähestulkoon kuolleena lääkäriin? Entä nappi? Onko se iäksi kadonnut joen syövereihin?

Amy LeFeuvren Teddyn nappi on ihan mukiinmenevä tarina paitsi lasten välisestä ystävyydestä, sen syntymisestä ja ristiriidoista, myös elämää suuremmista kysymyksistä. Olen lukenut tämän lastenkirjan joskus aiemminkin, jos en kohta paljonkaan tästä muistanut. Suomennos on suht toimiva, eli liikaa suomalaistamista on vältetty. Toisaalta minua mietityttää, kuinka hyvin suomalainen 60-luvun lapsi (jolloin suomennos on ilmestynyt) tajuaa Kuningatar Viktorian aikaisen brittiläisen sotilaselämän. Tämä tuntuu olevan aivan oma maailmansa ja minua jäi mietityttämään ainakin "pienet rumpalipojat". Mikä merkitys näillä oli sotilaselämässä? Teoksessa ei anneta pelkästään kunnioittavaa näkemystä sotilaselämästä vaan tuodaan esiin myös sen varjopuolet.

Kansikuvasta voisin mainita, että se kuvastaa ehkä enemmän suomalaista 60-luvun lasten maailmaa kuin 1800-luvun loppupuolen brittiläistä elämää. Pojan vaatetus vielä menettelee tuollekin ajalle, mutta tytön vaatetus vähempi, varsinkin kun kirjassa puhutaan merimiesasusta. Puuhunkiipeämiskohtaus tarinasta kyllä löytyy. Ei kansi sinällään yhtään hullumpi ole. Harmi, että tekijästä ei ole mitään mainintaa.

---

Lea Kranz: Kalliosta lohkaistu!

Lea Kranz

Kalliosta lohkaistu

Ristin Voitto, 1961

118 s.

.

Tarinan päähenkilö: "Niin, hän se oli, nuori, viisitoistavuotias, vaalea, hento Inkeri, onneton ihminen onnellisen näköisestä talosta."

Inkerin isä on vasemmalle kallellaan oleva, sodan kokenut ja siitä särkynyt työläismies, ateisti. Kun Inkeri alkaa miettiä hengellisiä asioita uskoon tulleiden luokkatovereidensa myötä, pistää äiti ensi kertaa kampoihin isälle, joka on ajamassa tytärtään ulos talosta.

"Inkeri ei lähde mihinkään tästä huushollista. Vaikka hänen päänsä olisi täynnä minkälaisia houreita hyvänsä, on hän kuitenkin minun lapseni, etkä sinä aja häntä ulos kuin koiraa! Laitetaan talot ja tavarat tasan, ja sinä maksat lapsille elatuksen, niin kyllä me pahan juuret tästä hävitämme. 

Se tepsi. Sitä iloa ei isä sentään äidille suonut."

Inkeri pitää uskostaan kiinni vaikeista oloista ja pilkasta välittämättä. 

Kalliosta lohkaistu on hyvin 50-/60-lukulainen hengellinen lastenkirja, jossa pääpaino on hengellisellä heräämisellä. Ajan henki ja ajatusmallit näyttäytyvät riveissä ja rivien väleissä.  Inkeristä isä on toivonut toista Hertta Kuusista ja Inkerin tyttötuttava, joka sairastaa tuberkuloosia ja on rampa menee Kuopioon Branhamin kokoukseen, ja parantuu jättäen kainalosauvansa sikseen. .

Usko on tärkeä asia sitä en kiellä, ja uskoa tuodaan esille monella tavalla. Tämä edustaa aikakautta, jolloin musta oli mustaa ja valkoinen valkoista. Hieman enemmän armoa olisin toivonut tähän tarinaan. Oli tarinassa kyllä yllättävyyttäkin, sillä Inkerin koulutovereilla oli monenlaista kohtaloa: oli kasvatti-isän seksuaalista hyväksikäyttöä, joka julkiseksi tultuaan laittoi tyttöparan tuntemaan itsensä entistä surkeammaksi ja hyvin alkaneen uskon elämän kariutumaan, oli Ruotsiin muuttava koulunsa keskeyttävä, joka ei kestänyt sitä häpeää, että odotti aviotonta lasta, ja oli Tuomo, jonka ikuisuuskohtaloa Inkeri itki kevään koittaessa epätietoisena tämän ajatuksista.

Kiinnnostuin kirjasta kansikuvan perusteella, jonka tekijästä en osaa varmuudella sanoa mitään. Muistuttaa hieman Kirsti Liimataisen töitä ajankohdan Hyvä Paimen -lehdissä. Vaikka allekirjoitankin kirjan perussanoman en ihan purematta niele esitystapaa ja Branhamia voidaan hyvinkin katsoa nykysilmin myös helluntalaispiireissä hieman toisella tavalla kuin 50-luvulla, jolloin hän Suomessa vieraili. Kirjan tarina lienee kuitenkin kuvitteellinen pienistä, tositapahtumiin viittaavista,  yksityiskohdista  huolimatta.

---

Helmet 2020 -lukuhaaste kohta 15: Fiktiivinen kertomus, jossa mukana todellinen henkilö

Jaakko Sahimaa: Suvun savut!

Jaakko Sahimaa

Suvun savut

Ristin Voitto,1972

269 s.

Kansikuva: Tuntematon

Kirjailijan aloitus Lukijalle:

"Kun tällainen uskonnollinen romaani ilmestyy markkinoille, tiedustelevat vakavamieliset lukijat heti todellisuuspohjaa. Romaaninkirjoittajan tarkoituksena ei kuitenkaan useimmiten ole historian kirjoittaminen tapahtuneista, vaan hän haluaa sanoa jotain kansalle kirjansa kautta. Siksipä hänelle on suotu suuri liikkumavapaus, kunhan vain kerrotut tapahtumat pysyttelevät mahdollisuuksien rajoissa." 

Sahimaan teos Suvun savut sijoittuu Kainuuseen, Kirokorven taloon ja naapurustoon. Kirjailjan sanoin, tarina koostuu "kaikesta näkemästäni ja kuulemastani kuitenkin niin, että jälkiäni lienee vaikea seurata."

Tarinan pääosassa on siis Kirokorvella asuva Tuomas ja Lyyli Juntunen sekä heidän pojanpoikansa Heikki. Tarina sijoittuua ajalliseti 60-/70-luvuille. Heikki on palaamassa armeijasta kotiseudulleen ja miettii, mihin ryhtyä. Jatkaako asumista kotitalossa, seudulla, jossa  elämisen mahdollisuudet ovat kaitaset ja kovan työn takana ja asukkaat vähenemässä, vai ryhtyäkö armeijan palvelukseen, vai kenties muuttaa amerikoihin, johon naapurustosta on lähdössä väkeä.

Lisäksi Heikkiä mietityttää Kirokorven historia, jossa on monenlaista rankkaa tapahtumaa sotavuosilta koettu. 

Teos on vahvasti hengellisiin asioihin paneutuva, ja erityisesesti helluntailaisesta näkökulmasta. Aluksi ajattelin, vaikka itse helluntailainen olenkin, että kylläpä on ajastaan jäljessä tämä kuvaus, mutta mitä pidemmälle luin, sitä ajankohtaisemmaksi sanoma ja teksti alkoi käydä eikä ajasta jäljessä olemiselle  enää ollutkaan sijaansa. Tietysti tarinassa kuvastuu 60-luvun elämä ja tavat ja maaseutuyhteisö. Paitsi hengellistä ulottuvuutta tämä teos on kunnianosoitus suomalaiselle talonpojalle. Sahimaan kerronta on kansanomaista, juurevaa ja maanläheistä. Murresanoja löytyy siellä täällä kerronnan lomassa. Mainittakoon esimerkiksi sana kontu, joka itselleni merkitsee seutua, maata, paikkaa, kuten kotikontu, mutta tässä se tarkoittaakin eläinten rehuja. Enpä olisi tuota tiennyt ,ellei sanaa olisi alalaidassa selitetty.

Teoksessa on muutamia kirjallisuusviitteitä, kuten Runebergin Vänriki Stoolin tarinat ja Kainuussa kun ollaan, niin Kiannon Nälkämaan laulua ei voi ohittaa. Tuo kotiseutulaulu on minulle rakas ja läheinen, vaikka en Kainuusta olekaan. Sen sanat ja sävel jotenkin kolahtaa ja solahtaa minun mieleni väreihin.

Mikä tässä teoksesa on erityisen mielenkiintoista on se, että kirjailja on saanut tämän kirjoittamiseen Suomen kulttuurirahaston Kainuun rahaston apurahan vuonna 1971. 

Kansipaperien kuvitus on mielestäni hieno. Kuvittajasta ei ole mainintaa, mieleeni tulee kuitenkin, että kuvitus hieman muistuttaa Osmo Omenamäen tyyliä. Lieneekö sitten hänen vai jonkun muun, se jää arvoitukseksi.

---

Tällä mukana Mennään metsään -haasteessa. Metsissäkin tässä kuljetaan karhunkaadossa ja vähän muissakin puuhissa.

"

Nils Taranger: Ihmeen odotuksessa!

Nils Taranger
Ihmeen odotuksessa
Suomentanut Lauri Öhrnberg
Ristin Voitto,1954

Alkulause: Lasse ja Erkki juosta viilettivät kilpaa pitkin maantietä, jonka vasemmalla puolella oli suuri metsä ja oikealla sivulla kaunis Laaksopuro.

Loppukappale: Taistelu oli loppunut. ja isä oli saanut onnellisen lähdön. Lasse vaipui polvilleen kiittäen Jumalaaa.

Tarinan alussa Lasse on pieni poika, joka unelmoi merestä ja ammatista laivalla. Toisin kuitenkin käy.  Erään kerran humalainen mies heittää Lassen voimalla yli aidan ja Lasse sairastuu vakavasti. Ensin häntä yritetään hoitaa kotona, mutta lopulta hänet joudutaan viemään sairaalaan. Eletään aikaa jolloin maaseudulta ja köyhistä oloista ei niin vain lähdetty sairaaloihin. Sairaalassa Lasse näkee unta että hän on isän kanssa metsällä jäniksiä ajamassa, kuuluu kamala  pamaus ja Lasse herää. Sen pamauksen on kuullut äitikin, joka on valvonut Lassen vierellä. Lassen lonkkaluut on pamahtaneet halki. 

Kerronta on kaikkitetävää ulkopuolisen kerrontaa, mutta kaikkea ei kerrota. Kertojan ilmaisema dramaattinen tapaus olisi ainakin minua kiinnostanut ihan lääketieteellisesti, mutta Lassen vaivaa ei sen kummemmin enää selitellä. Lasse kuitenkin kokee toisenkin näyn - hän näkee huoneen ikkunassa  ristin ja hengelliset asiat alkavat elää hänessä. Mummo, joka on rukoillut Lassen puolesta, toivoo tästä pappia. Lasse alkaa rukoilla, että hän paranisi ja hän kokeekin ihmeen. Jalat voimistuvat.

Sairaalajakson jälkeen seuraa aikahyppäys. Lasse on jo nuori mies ja töissä. Hänen lapsenuskonsa on kadonnut työporukoissa. Lasse vaihtaa työpaikkaa ja kaiken aikaa hänen mielessä on uskon uudistumisen tarve. Lopulta hän tekee ratkaisun ja jättäytyy Jumalalle ja alkaa kertoa uskosta myös työtovereilleen.

Lassen isä on miilulla töissä. Eletään tervahautojen aikaa. Kuvaus siitä, kuinka isä tarkastaa tervahautaa on  jännä ja mietin kuinka todellinen se on, varsinkin, kun sattuu onnettomuus ja tervahauta romahtaa. Lassen  isä palaa pahasti ja hänet viedään sairaalaan, jossa hän kuolee löydettyään hänkin sitä ennen uskon Jeesukseen.

Ihmeen  odotuksessa on herätyskristillinen teos. Osin hyvin dramaattinen kuvaus menneiltä ajoilta. Teoksessa ei mainittu alkukieltä, mutta oletan tämän olevan joko ruotsalaista tai norjalaista perua. 

---

Mennään metsään -lukuhaaste. Sahahommat ja miilunpolttaminen liittyvät metsään.
Kirjankansibingo: raitoja, sillä sairaalavuoteessa istuvalla Lassella on raidallinen paita.

Aron Andersson: Lääkärien hylkäämä!

Aron Andersson

Lääkärien hylkäämä

Alkuteos: Ryckt ut dödens käftar

Suomentanut Lauri Öhrnberg

Ristin Voitto,1967

126 s.

"Synnyin Angelstadin pitäjässä, noin kymmenen kilometriä Ljungbyn kaupungistalänteen, huhtikuun19. pnä1901. Isäni oli kauppias, mutta samalla hän harjoitti maanviljelystä omistamallamme tilalla."

Näin alkaa Aron Andersonin tarina elämästään. Aronista tuli rautatievirkailija. Hän sairastui espanjantautiin ja sitten hänen  tilansa paheni pahenemistaan, eikä hän sietänyt enää vähäistäkään ruokaa tai vesitippaa oksentamatta verta. Hän laihtui ja kuihtui eikä lääkärit voineet häntä parantaa ja niin hänet lähetettiin kotiin, missä  hän saattoi odottaa vain kuolemaa.

Aronin äiti oli uskovainen ja rukoili poikansa puolesta. Kerran Aron sitten näki näyn, jossa Jeesus ilmestyi hänelle.

"Huoneeni seinä avautui, ja minä näin kaukana suuren, voimakkaan valon. Luulin näkeväni  unta ja nipistin jalkaani varmistuakseni siitä, etä todella olin valveilla.Valo tuli yhä lähemmäksi, kunnes näin, että se oli hohtava olento. Heti Hän tuli minun viereeni. Mikä ihmeellinen näky!Silmäni kohtasivat säteilevän, rakastavan silmäparin. Tukka oli jakauksella ja siististi taaksepäin kammattu. Hänen kasvojaan kehysti sädekehä. Kasvonpiirteet todistivat, että miehellä oli ollut vaikeita kärsimyksiä ja koettelemuksia, mutta niistä loisti sanomaton rakkaus."

Tästä alkoi Aronin hengellisen elämä kasvu. Sairaus kuitenkin jylläsi edelleen. Kunnes hän koki toisen ilmestyksen ja lakkasi hetkeksi hengittämästä. Kaikki hänen ympärillään ajattelivat hänen kuolleen. Mutta sitten hän nousikin ylös, kuten häntä oli näyssä kehotettu. Hän alkoi syödä ihan normaalisti eikä mitään ongelmia enää ollut.

Tapahtuma-aika on joskus 1900-luvun alkuvuosikymmenet.

Mikä minua tässä kirjassa erityisesti puhutteli oli tuo maininta Kristuksen kasvoista, joista kuvastui kärsimys.Yleensä, kun kuvat, jotka olen nähnyt Hänestä ovat niin kiiltokuvamaisia, niin aloin miettiä, miten taiteilija voisi saada esille  kasvot, joissa näkyisi sekä kärsimys että rakkaus.

---

Olen taas tämän kevään ajan opiskellut teologiaa, mikä on hieman rajoittanut lukemismahdollisuuksiani. Kesän myötä taas kategoria laajenee ja pääsen ehkä tutustumaan uutuuksiinkin ja lukemaan hieman monipuolisemmin.

Adrian Johansen: Sukupolvien perintö!

Adrian Johasen

Sukupolvien perintö

Kertomus Färsaarilta

Alkuteos (tanskankielinen): Sterke viljer

Ruotsinkieleltä suomentanut Lauri Öhrnberg

Ristin Voitto, 1970

"Sitä mukaa kuin ajatukset seestyivät, avautuivat Samuelin  silmät tajuamaan luonnon komeutta, leimuavia revontulia, alati vaihtuvia värejä, luonnon näytelmää, jonka vertaista ei tavallisesti löytynyt muualta kuin Grönlannin seuduilta. Hän seurasi katseellaan tunturin lakea, jonka ääriviivat erottuivat suuremmoisina valoisan taivaan taustaa vasten. Näky oli niin valtava, että hän hetkeksi unohti kaiken ympärillään olevan."

Täällä tunturien kupeessa ja vuorten kainalossa eli kaksi perintötalollista, Samuel vaimonsa Tildan ja poikansa Osvaldin kanssa, sekä Torgild vaimonsa Rigmorin ja tyttärensä Turidin kanssa. Nämä kaksi perintötilallista, Samuel ja Torgild olivat lampaankasvattajia eivätkä he tulleet toimeen keskenään. Riita ja viha näiden kahden suvun kesken oli esi-isiltä perittyä. Vaimot sen sijaan olivat ystäviä keskenään. Ja lapset Oswald ja Turid, kuin ainakin Shakesperaren Romeosta ja Juliasta rakastavat toisiaan. Mutta kumpikin isäntä kammoksuu ajatusta siitä, että hänen talonsa joutuisi avioliitossa tuon toisen haltuun. Se ei käy.

Lopulta Turid kyllästyy isänsä riitaan naapurin kanssa ja lähtee Tanskaan kansanopistoon. Kansanopisto toimii kristilliseltä arvopohjalta ja Turid tulee uskoon. Oswaldkin on lähtenyt kotoaan Siglöhön oppimaan enemmän maataloudesta, ja kun Turid kirjoittaa hänelle, että hänen kodistaan on tuleva kristitty koti, niin Oswaldkin alkaa miettiä mitä se tarkoitaa, että koti on kristitty. Eivätkö he ole olleet krisittyjä. Oswald eksyy sumussa tuntureille ja tekee ratkaisunsa hänkin. Ei siksi, että ratkaisuun vaikuttaisi Turidin sanat millään tavalla. Oswald alkaa ymmärtää, että "kristillisyys ei ole epämääräinen käsite vaan se on elämänasenne" ja hän tekee päätöksen kuulua Jumalalle  niin ajassa kuin iänkaikkisuudessa. Vasta sen jälkeen tulee rakkaus Turidiin.

Turid ja Oswald palaavat lopulta koteihinsa ja alkavat pitää yhdessä hengellisiä kokouksia. Kokouksissa käy myös kyläyhteisön juorutäti Kamma, joka kertoo näkemistään Oswaldin isälle. Tämä ei kuitenkaan tykkää Kamman puheista.

Kirja päättyy siihen kun Samuel ja Torgild nuo kaksi vihamiestä kohtaavat koulun pimeässä käytävässä, piilossa ettei kukaan vain näkisi heitä hengellisessä tilaisuudessa ja haparoivat toistensa käsiä tietämättä ensin, kenen kättä he pitelevät.

- Kuka siellä? kuiskasi Samuel hiljaa.

- Entä kuka siellä? kysyi Torkild yhtä hiljaa.

Silloin heille yhtäkkiä selvisi, että he kumpikin seisoivat vihollisensa edessä. Mutta miten merkillistä; he eivät tunteneet halua päästää toistensa  käsiä. Päinvastoin he puristivat niitä kovemin. Ja seurakunna alkaessa laulaa he hiipivät yhdessä pois.

Tavallaan kirja jättää auki kysymyksen siitä, tekivätkö Samuel ja Torkild lopullisen sovinnon? 

Tämän kirjan vahva teema on viha, joka periytyy ja siitä, kuinka tuon kierteen voisi saada poikki. Färsaaren karu luonto avautuu miljöönä hienolla tavalla. Tapahtumia ei ole määrällisesti paljon, eikä henkilögalleria ole suuri. On vain kaksi perhekuntaa ja heidän mielenmaisemansa tuulet rajuina tai lempeinä. 

...

Kirjallinen maailmanvalloitus: Färsaaret (Faroe Island)

Tundran lumoissa. Färsaaret kuuluu sub-arktiseen alueeseen.

Kaksi kirjallista matkaa Formosalle eli Taiwanille!

Mirjam Pynnönen
Lientshen Formosan poika
Ristin Voitto r.y 1958
143 s.

Elma Aaltonen

Neljän Tärkeän Puron Tarinoita

Suomen lähetysseura, 1960

219 s.

Mirjan Pynnösen ja Elma Aaltosen kirjat käsittelevät molemmat samaa aihetta - lähetystyötä. Ne myös sijoittuvat samaan maanosaan - Formosalle. Tosin Formosa-nimi on jo vanhentunut ja nykyisin puhutaan Taiwanista. Kirjat eroavat toisistaan kuitenkin niin kerronnallisesti kuin kulttuurisesti. Lientshen Formosan poika on näkökulmaltaan vapaita suuntia edustava, kun taas Elma Aaltosen teos on evankelisluterilainen. Sama ydinsanoma kuitenkin löytyy niistä molemmista, evankeliumin valo pakanuuden pimeydessä vaeltaville.

Miss' oleanderit kukkivat

ja valkoliljat ihanat,

miss' kypressit luo varjojaan

ylitse vihreen vuorimaan;

se maa on kaunis, verraton,

Formosa nimeltään se on.

Kuin helmen syliin aaltojen

on Jumalamme luonnut sen.

Se maa on tuhatlähteiden,

vuorien vesivirtojen.

Siell' helkkyy ääni lintujen,

soi laulu tummain lapsien. --- ---

(Mirjam Pynnönen: Lientshen Formosan poika)

Kerronnallisesti Lientshen Formosan poika on yhtenäinen tarina pojasta, joka kasvaa tarinan myötä nelivuotiaasta pikkupojasta nuorukaiseksi. Hän menee kouluun, jonne tulee Suomesta lähetystyöntekijä opettamaan englantia lapsille. Lientshen kuulee sanoman Jeesuksesta. Tämä lähetystyöntekijä muuttaa kuitenkin Japaniin juuri kun Lientshen olisi halunnut kysyä häneltä tarkemmin näistä asioista. No, vuosien myötä Lientshen kuitenkin tulee kristityksi ja alkaa julistaa Jumalan sanaa omalle Hakka-kansalleen. Lietshen Formosan poika on mahdollisesti todellisuuteen pohjautuva, sillä ainakin siinä mainitut lähetystyöntekijät ovat ihan oikeita, eläneitä, minulle osin tuttujakin  lähetystyöntekijöitä. Paikallinen kulttuuri henkien ja esi-isien palvontoineen tulee tutuksi, myös ero tasaisen maan ja vuoristoheimojen välillä. 

Elma Aaltosen Neljän Tärkeän Puron Tarinoita on kokoelma lyhyitä tarioita eri ihmisistä ja elämästä Neljän Tärkeän Puron kylässä. . Kerronta on leikillistä, vaikea sanoa, onko nämä kohdistettu lapsille vai aikuisväestölle. Lapsista kuitenkin puhutaan paljon ja niitä vilisee kertojan elämässä. Vai kertooko kirjailija omasta elämästään vai minä-muodossa jonkun toisen elämästä? Ehkäpä kuitenkin omastaan.

Kauan kauan sitten, kun olin luultavsti vähän suurempi kuin sinä nyt, kuulin unessa, tai valveillako lienee, jonkun sanovan: "Pienten ilojen maa". Sen jälkeen olen usein huomannut eläväni Pienten ilojen maassa. Siellä elän myöskin Neljän tärkeän puron kylässä. Pieniä iloja on paljon, eivätkä ne kaikki niin pieniäkään ole.  (Elma Aaltonen: Neljän tärkeän puron tarinoita).

Paikallinen kulttuuri ja ajattelutapa tulee lähelle, samoin myös lähetystyön haasteet, niin ulkoiset kuin sisäisetkin. Aaltosen teoksessa on myös valokuvia, jotka tuovat autenttisuutta kerrontaan.

Neljän Tärkeän Puron Tarinoita ihastuttaa minua myös nimillä, joista jotkut on suomalaisessa muodossa, jotkut paikallisessa, Kuun hieno, Pieni käytäntö, Kaunis Helmi. Miten viehättäviä nimiä.

Molemmissa kirjoissa on jonkin verran myös paikallishistoriaa.

Aaltosen kirjan kannesta sen verran, että kuvituksen on tehnyt Doris Bengström ja minusta kansikuvitus on oikein viehättävä ja tyylikäs.Mirjan Pynnösen kirjasta en osaa sanoa, kuka kansikuvituksen on tehnyt, mutta ei sekään ole yhtään hassumpi.

Mainittakoon vielä, että Formosaa ei siis enää ole. Formosa nimi on vanhentunut ja nykyään puhutaan Taiwanista. Ottaessani hieman selvää alueesta oli yllätykseni suuri, sillä kaikki maat (Suomi mukaan luettuna) eivät ole tunnustaneet Taiwania (Kiinan tasavalta). Syynä tähän on yhden Kiinan (Kiinan kansantasavalta)  politiikka. Aiemmin käytetty Formosa-nimi on portugalilaista perua ja tarkoittaa kaunista.

--

Näillä mukana Kurjen siviillä -haasteessa.
Saanen tällä myös uuden kasvin Kirjaherbariooni, sillä jos Lientshen  jaetaan tavuihin LI-EN-TSHEN niin Li tarkoittaa Luumua.

Arthur Sundstedt! Puukenkäkansa

Arthur Sundstedt

Puukenkäkansa

Ristin Voitto, 1953

Suomentanut T.O. Koilo

Tästä armon vuodesta 1173 lähtien, Guichard korotti äänensä, määrään että kaikilla kaniikeilla on oikeus käyttää kreivin arvonimeä ja että he saavat Lyonissa sen vallan ja ne etuoikeudet, mitkä Forez'n kreiveillä ovat olleet.

Valta on siirtynyt kreiveiltä katoliselle kirkolle ja se tarkoitti Lyonin kaupungissa arkkipiispa Guichardia. 

- Hehän ovat aina vastustaneet sotaa Forez'n kreivejä vastaan eivätkä he milloinkaan hyväksyneet, että kaupungin oikeuslaitos ja oikeudenkäyttö ovat meidän käsissämme, vastasi isä, ja sen vuoksi he pakenivat noilta tuomiokirkkomme luona sijaitsevilta kunniakkailta  ja pyhiltä kortteleilta. Nyt he  varmaan aikovat luoda itselleen kaupunkihallinnon Saint Nizier'n ympäristössä.

- Se ei tule milloinkaan tapahtumaan, jyrisi Guichard, olkoon vaikka ikuinen taistelu meidän välillämme! Ei yhdelläkään, joka nousee pyhää kirkkoa vastaan, ole milloinkaan menestystä suunnitelmissaan. Meillä on valta, meidän tulee määrätä pankkilaitoksesta ja rahanarvosta, sotilas- ja järjestysvallasta, oikeuslaitoksesta ja oikeudenkäytöstä ja kaikesta hallinnosta, me olemme nyt  vapaita ja täysin riippumattomia kaikesta läänityslaitoksesta...

Kaupungin porvaristoon kuuluva Pietari Valdus on toisaalla pitänyt kutsuja, joilla eräs hänen ystävistään äkillisesti kuolee. Kuolemasta ilmoitetaan arkkipiispa Guichardille, joka kehoittaa Valdusta antamaan lahjoja kirkolle ja hankkimaan näin aneita ystävän puolesta. Ystävän äkillinen kuolema saa Valduksen mietteliääksi ja hän alkaa miettiä syntyjä syviä. Hän alkaa miettiä, miksi kirkoissa Raamattua luetaan vain latinaksi ja kaikkea katolilaista vallankäyttöä? Yhdessä parin kirkonmiehen kanssa Valdus alkaa kääntää Uutta Testamenttia kansankielelle - salassa Guichardin urkkijoilta, jotka vainuavat kapinaa.

Valdus jakaa kaikki rikkautensa köyhille tarjoamalla näille ruokaa asuntonsa luona. Kun hänellä ei enää ole mitä jakaa, hän alkaa saarnata kansan kielellä sitä, mitä alkukirkon apostolit aikoinaan, sanomaa, jonka katolinen kirkko on kääntänyt nurinkuriseksi.

Puukenkäkansa on mielenkiintoinen historiallinen teos, joka tuo esiin keskiajan hengellistä liikehdintää, kirkon valtasuhteita ja paavin valtaa. Katolisen kirkon valta ja rikkaudet ovat vastakkain kansan köyhyyden ja tarpeiden kanssa. Aneet, bullat ja muut entisajan (?) käsitteet tulevat tutuiksi sitä mukaan, kun tarina etenee. Kirjan kääntyessä kohti loppuaan ja vuosisadan vaihtuessa paaviksi nousee Innocentius III, joka pistää pystyyn mittavat vainot valdolaisia kohtaan, joita katolisen kirkon taholta pidettiin kerettiläisinä. Loppu, Piemonten  verilöylyineen on hyytävää luettavaa.

Mikäyllätti minut oli kirjan lopussa ollut maininta dominikaaneista, että tämä mun -kkijärjestö oli edellä kävijä inkvisitiolle. Ei sillä, että minulla olisi kovin paljon tietoa eri munkkisääntökunnista mutta silti. Dominikaaniveljistä käytetty nimi Domini canes eli Herran koirat on kyllä kylmäävä nimitys. Ei minulla ihan niin kamalaa kuvaa dominikaaneista tainnut olla.

...
Läpi historian: keskiaika (1100-1200 -luku)

Dorothy Marsh: Murattimajan tytöt!

Dorothy Marsh
Murattimajan tytöt
Ristin Voitto r.y, 1964
160 s.

Alkuteos: Marion's Venture

Suomentanut Helli Kaikkonen

Marie Morton on nuori, juuri kauppakoulusta valmistunut nuori nainen, joka

oli eräänlainen ongelma vanhemmilleen ja myös itselleen. Tämä ilmeni joka kerta, kun tuli kysymys hänen tulevaisuudestaan. 

Vanhemmat olisivat halunneet Marien ryhtyvän konttoristiksi, Marie itse haaveili elämästä maaseudulla. Sitten tuli päivä, jolloin Marie sai kirjeen asianajotoimistosta. Hänelle oli testamentattu pieni maaseututalo. Isä tietysti ehdotti, että Marie myisi talon ja saisi siten pienen sievän pesämunan tulevaisuutta varten. Marie sanoi että ei, hän ei myisi taloa vaan muuttaisi sinne ja perustaisi kanalan. 

Ja niin käy, että Marie muuttaa ystävänsä Lisbethin kanssa Murattimajaan, jonka hänen Aliisa-tätinsä on hänelle testamentannut.

Uudessa kyläyhteisössä tytöt tutustuvat pastori Stevensonin perheeseen joilla on Marion-niminen tytär.  Marionista tytöt saavatkin hyvän apulaisen, sillä Marie ei ole varautunut kaikkeen, mitä kanankasvatttajaksi ryhtyminen vaatii, vaikka hän onkin lainannut muutaman asiantuntevan kirjan aiheesta.

Murattimajan tytöt on vahvasti herätyskristillinen teos, jos kohta siitä löytyy myös ystävyyden teema tuon oman ammatinvalinnan ja elämänuran ohella. Marien ja Lisbethin välinen ystävyys joutuu koetteelle, kun Lisbeth alkaa ystävystyä Marionin kanssa ja alkaa pohtia hengellisiä asioita. Lopulta Marie ajaa Lisbethin ulos kauheassa rankkasateessa ja ukkosmyräkässä, vaikka hän itse pelkää ukkosilmaa ihan tolkuttomasti.

Teos  on alkujaan englantilainen. Brittiläisyys ilmenee rivien välissä, ainakin teetä juodaan. Muuten mietin, kuinka paljon tässä on suomalaistettua yhteisöllisyyttä. Englantilainen seurakuntaelämä ja suomalainen lienevät aika erilaisia. Esittäytyessään tytöille, hra Stevenson kertoo olevansa seurakunnan pastori. En osaa kuvitella suomalaista kyläyhteisöä, jossa kirkkoherra tai pastorikaan tulisi esittäytymään kylään muuttavalle puhumattakaan vapaiden suuntien edustajista. Enempi ehkä naapureina esittäydyttäisiin, nykyaikana ei ehkä sellaisenakaan. Englantilaisesta kyläyhteisöstä en osaa sanoa. Olisi mielenkiintoista lukea tämän alkuperäisenä, vaikka aika ja tavat myös hengellisissä yhteydenotoissa ja seurustelutavoissa on saattaneet muuttua sitten kirjankirjoittamisen.

...

Kirjaherbarioni ensimmäinen  kasvi: Muratti (lat. Hedera)

Muratti on yleisnimi lajikirjolle, johon kuuluu monenlaisia yksilöitä. Muratti kuuluu lempikasveihini enkä voi olla ihailematta niitä englantilaisia taloja, joiden seunustat ovat vihreänään murattia.  Miksi kirja on suomennettu Murattimajan tytöiksi, kun alkuperäisnimi olisi ollut Marionin seikkailu. No, talo, johon tytöt mututivat oli nimeltään Murattimaja. Varmaan sielläkin sitten kasvoi Murattia seinustoilla.