Tove Jansson:Kesäkirja. Ruotsinkielinen alkuteos: Sommarboken
Suomentanut Kristiina Kivivuori
WSOY, 2017
Suomen 100-vuotisjuhlapainoksen nro 84. Teoksen ensimmäinen painos ilmestyi 1972
Kannen maalaus Rauha Mäkilä. Graafinen suunnittelu Martti Ruokonen
Lainasin tämän vartavasten Helmet 2023 -lukuhaasteen kohtaa 2 silmälläpitäen. Kirja kertoo lapsesta ja isovanhemmasta.
Takakansitekstin mukaan "Kesäkirja nojautuu iloiseen ja lämpimään elämäntunteeseen." En ihan jaa tätä määritettä, sillä kovin iloinen ja lämmin tämä teos ei ole. Jos ajatellan sanojen vastakkaisia määreitä surullinen ja kylmä, niin eivät nekään oikein hyvin määritä tätä teosta. Tove Janssonin kesäkirja on hyvin erikoinen teos. Siinä on lapsen ja isoäidin välistä syvää kiintymystä, kesäpäivien iloa ja seikkailua, hyvää mieltä, uteliaisuutta, mutta siinä on myös jotain syvältä viltävää. Se ei ole vain haikeutta päivien kulumisesta tai vanhenemisen raadollisuudesta. Se on elämää, joka ei aina hymyile.Elämää, joka tuo mukanaan asioita, joiden kanssa on opittava elämään, joihin täytyy ottaa kantaa. Kesäkirja on eräällä tavalla kasvutarina.
Tove Janssonin kesäkirja on hyvin suolanpärskeinen. Ollaanhan Suomenlahden saaristossa. karuilla luodoilla, joilla kuitenkin elämä kukkii. Teoksessa on myös ripaus ilkikurisuutta, epätavanomaista elämänasennetta.
Teoksen päähenkilö on Sophia, joka viettää kesää isoäitinsä ja isänsä kanssa saaressa. Tosin kerronta keskittyy enemmän Sophian ja isoäidin välille, isä jää hieman taustalle. Sophian ikää ei mainita. Isoäidin ikään viitataan, kun mainitaan, että hän on syntynyt 1800-luvun puolella. Henkilöitä ei siis määritellä mitenkään, paitsi tekojensa ja ajatustensa kautta.
Kesäkirja ei ole krologisesti etenevä kesästä kertova juonellinen tarina, vaan lyhyitä tuokiokuvia hetkistä kesäsaarella, kaikkiaan kaksikymmentäkaksi lukua, jotka käsittelevät eri aiheita kuten uimisesta kuutamoon ja kissasta isän kotitakkiin.
Kerronnallisesti hyvinkin elävää ja aistivoimaista. Kokemuksellista, voisi sanoa. Jään miettimään, kuinka paljon tässä on kirjailijan omaa kokemusta, todellisia elettyjä hetkiä. Täysin mielikuvituksen kehittämää tämä ei voi olla. Pystyäkseen kuvaamaan elämää, on elettävä. Tämä on vahvasti kerrottu. Ehkä mukana on hieman hyperbolaa, Sophian myrskyssä erityisesti, joka itselleni viiltää milteinsä syvimmältä sen uskonnollisen puolen takia. Mitenkään uskonnollinen teos tämä ei silti ole. Erikoisemmista ilmaisuista ponnahtaa esiin kuvaukset siitä, kuinka Talo kömpi kasaan tai kuinka isä seisoi nelinkontin. Myös se, kuinka isoäidin oli helppo nukahtaa omaan lämpöönsä.
Sophia vei vuodevaatteensa telttaan. Auringonlaskun aikaan hän sulki leikkimökin ja sanoi hyvästi. Aivan yksinään hän meni rotkoon, josta oli tänä iltana tullut äärettömän kaukainen paikka, Jumalan ja ihmisten ja partiolaisten hylkäämä, erämaa yön kynnyksellä. Hän pani vetoketjun kiinni, asettui suorana makuulle ja veti peiton leukaan. Keltainen teltta hehkui auringonlaskussa, se oli yhtäkkiä hyvin ystävällinen ja pieni. Kukaan ei voinut katsoa sisään eikä kukaan voinut katsoa ulos, hän lepäsi umpinaisen perhoskotelon sisässä, valon ja hiljaisuuden vaipan. Juuri kun aurinko laski, muuttui teltta punaiseksi ja hän nukahti.
Sitten Sophia herää, hän näkee vain pimeyttä, kuulee lintujen lentävän, meren äänet, ja hän alkaa ajatella pelkäämistä.
Hän kuunteli ensimmäistä kertaa elämässään. Ja teltasta ulos tullessaan ja rotkossa kulkiessaan hän ensimmäisen kerran tunsi maan jalkapohjiensa ja varpaittensa alla, kylmän, rakeisen ja tavattoman moniselkoisen maan, joka hänen kävellessään muuttui, soraa, märkää ruohoa ja suuria sileitä kiviä, ja joskus hipaisivat sääriä pensaan korkuiset kasvit. Maa oli muta, mutta taivaassa ja meressä oli heikko kajo, harmaanvärinen. Saarai oli tullut pieneksi ja lepäsi meressä kuin ajelehtiva lehti ...
--
Helmet 2023 -lukuhaaste kohta 2: Kirja kertoo lapsesta ja isovanhemmasta
--
Luettua elämää blogista voi lukea enemmän Kesäkirjan särmistä, rosoisuudesta ja elämänmakuisesta kerronnasta ja viisaudesta, jossa ei yritetä olla viisaita.
