Rekimies Erkki: Suurten metsien vaeltaja!

 

Erkki Rekimies

Suurten metsien vaeltaja

Otava, 1956

165 s.

Kansikuva: Martti Santala 

Aloitus: Sinä talvena oli lunta enemmän kuin miesmuistiin ja kylän asukkaat sanoivat, ettei tiedä hyvää, kun katot vielä huhtikuussa notkuvat lumitaakan alla. Ja kaiken lisäksi tuli tikka kartanolle.

Lopetus: Ja kookas mänty huokasi syvään ja pudisti latvuksistaan pehmeitä neulasia Hopea-Kirren peitoksi.

Suurten metsien vaeltaja on tarina Hopea-Kirrestä, mustasta ketusta, turkiseläimestä, joka syntyy pienessä turkistarhassa, jossa menetetyn Karjalan taloudessa. Hopea-Kirren omistaa Timo-niminen nuorukainen, joka on saanut ensimmäisen turkisketun isältään ja alkanut sitten kasvattaa turkiksia elannokseen. Hopea-Kirre on kuitenkin poikkeus. Sen emo hylkää pennun, jota Timo on ennen aikojana kosketellut ja Timo ottaa Kirren koti-ketuksi, lemmikiksi. Sitten syttyy sota (talvisota) ja Timo joutuu lähtemään perheineen evakkoon. Mitä tehdä turkisketuille tarhoissaan? Entä Kirre. Kirre karkaa metsään haistaessaan veren ja kuoleman.

Kirre jää yksin vaeltamaan tuttujen ihmisten kadotessa. Rekimies kuvaa luontoa, sen eläimiä ja turkisketun sopeutumista luontoon. Kerronta on kaikkitietävää, sujuvasanaista, yhdistelmä totta ja sadunomaisuutta, mutta saduksi tätä ei voi kuitenkaan kutsua, vaikka kerronnan elementteinä onkin jonkin verran käytetty inhimillistämistä.  

Luontokuvauksen ohella teoksessa kuvataan sodan syttymistä, rauhan väliaikaa ja uuden (jatkosota) sodan syntyä. Siinä välillä Kirre kohtaa monenlaisia ihmisiä. On muuan Kuikka-Simunakin, joka päättää pyydystää Kirren saadakseen turkiksen ja saakin Kirren ansaan, mutta kuinka käykään. On säälivä tyttölapsi, joka kantaa riutuvan ketun metsän hoitavaan syliin. 

Suurten metsien vaeltaja on koskettava, puhutteleva teos, joka tuo esiin luontoarvoja. Teos on myös vahvasti turkistarhauksen vastainen.

Sain tästä teoksesta vinkin sähköpostiini. Olin hieman varauksellinen alkaessani lukea tätä, mutta mitä pidemmälle luin, sitä läheisemmäksi Kirre tuli kokemuksineen ja jännitin sen selviytymistä, milloin muiden metsäneläinten, milloin metsäpalon keskellä. Lopulta Kirre kohtaa uudelleen Timon, joka on puolijoukkuepartion kanssa hiihtämässä sodan tantereilla. Tuttu tuoksu, tuttu vihellys, niitä ei Kirre ole unohtanut. 

Suurten metsien vaeltaja on ensisijaisesti traaginen tarina turkisketun elämästä. Mielenkiintoinen sivujuonne ja erinäisiä ajatuksia lukiessa herättävä on sodan aikajänne ja merkitys. Suurten metsien vaeltaja on jollain tasolla isänmaallinen teos, vaikka onkin luontokuvaus ja eläintarina. Tämä sodan ja eläintarinan yhdistelmä tekee teoksesta hyvin erityislaatuisen.

Teoksessa on Martti Santalan mustavalkoinen kuvitus, jonka myötä tarina elävöityy lämpimäksi ja myötäeläväksi kuvaukseksi eläinyksilön persoonallisuudesta. 

Kyyti 2025 -lukuhaaste kohta syyskuu 1, kymenlaaksolaisen kirjailijan kirjoittama kirja, Erkki Rekimies on syntyjään Kouvolasta ja toiminut opettajana Kuusankoskella

Juri Koval: Napakettu Napoleon kolmas!

Juri Koval

Napoelon Kolmas

WSOY, 1977

Suomennos saksankielisestä laitoksesta Kaarina Helakisa

159 + 1 s.

Kuvitus Reiner Stolte

Varhain marraskuun toisen päivän aamuna pieni napakettu Napoleon kolmas lähti Msagan turkiseläintarhasta avaraan maailmaan. Se ei karannut yksin, sillä oli seuranaan ystävänsä, pikku sinikettu numero satakuusitoista.

Näin alkaa tarina napakettu Napoleonin pakomatkasta kohti Pohjoisnapaa. Karkumatkallaan se kohtaa niin takaa-ajavat turkistarhan omistajat kuin kylänkoirat, mutta myös koulutulokas Ljoska Serpokrylovin kuin toisluokkalaisen Vera  Merinovin. Pikku sinikettu jää kohta kiinni, mutta Napoleon jatkaa kulkuaan, kunnes se löytää tiensä koulun pihalla olevaan kanakoppiin. Sitä ennen se on ehtinyt asustaa Veran kodin koirankopissa, jossa Merinovien koira Palmu oli ottanut sen hoiviinsa.

En tiedä, mitä tästä kirjasta ajattelisin. Se oli kyllä ihan luettava  ja mukavaakin jutustelua. Neuvostoliittolainen ajattelu ja elämänmeno tulee esille sanoisinko hieman erikoisine, mutta myös lapsenomaisine vivahteineen.  Jälkimmäinen ilmenee erittäin hyvin kohtauksessa, jossa koulutulokas Serpokrylov, joka ei vielä käy koulua kohtaa koulunjohtaja Gubernatorovin ja antaa tälle irtiottamansa maitohampaan sanoen, että se pitää heittää uunintaakse ja sanoa 

hiiri, hiiri, hiironen

Annan maitohampaan sulle,

tuo sä rautahammas mulle.

Kuitenkin, kun on kyse pienen harvinaisen turkin omaavan napaketun karkumatkasta niin miettii, mikä olikaan napaketun kohtalo. Loppu jää täysin lukijan päätettäväksi ja minun lukukokemuksessa se ei ollut hyvä.

Minun on vaikea mieltää tätä ihan lastenkirjana kuitenkaan. Jossain määrin katsoisin tässä olevan vertauskuvia, jotka aikuislukijalle, elämää nähneelle lukijalle avautuvat eri lailla kuin pienille lapsille. 

Tämä kirja herättää kyllä kysymyksiä. Onko turkistarhaus mielekästä? Selviävätkö häkeistä irti päästetyt häkkieläimet vapaudessa? Onko kyseessä satu vai tositarina? Näiden yhdistelmä? Onko kirjailija halunnut verhota jonkin tärkeän teeman, kuten vapaudenkaipuun, lastenkirjan tarinaan?

Lisäksi minua jäi vaivaamaan muuan kohtaus, joka ei mielestäni lainkaan sopinut lastenkirjaan eikä tarinaan kokonaisuutena, outo, omituinen yksityiskohta.

Kirjassa on erikoinen mustavalkoinen kuvitus. Jotkut kuvat ovat hyvin selkeitä, jotkut kuin sikinsokin heiteltyjä oksankarahkoja, joista hädin tuskin otta selvää. Pieni Ljoska Serpokrylov tuo kuitenkin mimeleeni sarjakuvahahmo Ville Vallattoman. Heissä kenties on jotain yhteistä, niin erilaisista maailmoista kuin ovatkin.

Kirjan muiden hahmojen rinnalla Ljoska ja Vera muodostavat tarinan päähenkilöt, joissa on nähtävissä myös kahta erilaista katsomusta. Ljoska edustaa vapautta, joka viimeiseen asti toivoo ja luottaa siihen, että "se karkaa vielä". Ljoskan mielestä napaketun kuuluu elää napapiirillä. Vera olisi halunnut kasvattaa Napoleonista lemmikin. Palmu-koira piti siitä. Vera on kuitenkin kasvatuksen tulos, jo toisella luokalla koulussa.  Hän löytää lopulta Napoleonin koirankopista, jonne tämä oli palannut uudelleen ja Vera alkaa miettiä. Hän miettii, miksi se palasi, kun oli kerta karannut? Ja Vera päättää palauttaa napaketun tarhaan, vaikkakin silmät sumentuvat sitä tehdessä.

"Kyllä se karkaa vielä" Ljoska vakuutti Veralle, joka yritti saada ymmärrystä päätökselleen. Kyllä se karkaa ja sitä jäin minäkin toivomaan, vaikka kuinka ajatuksissa pyöri muunlainen loppu.

Tämä ei todellakaan ollut hauska kirja. Mutta se ei tarkoita, etteikö tämä kirja olisi tärkeällä asialla. Saada ihmiset ajattelemaan asioita eri kanteilta.

Muutama arkisanastosta poikkeava ja kulttuuria kuvaava ilmiö:

Hän laski kiehuvasta samovaarista vettä hiottuun heloitettuun lasiin... Saatan aivan nähdä Tsaikka-lasien tapaisen juoma-astian.

Purga = napapiirin lumimyrsky

...

Tällä mukana Leningrad - Ost - Berlin lukuhaasteessa.