Eira Pättikangas: Meri sininen kuin taivas!

 

Eira Pättikangas

Meri sininen kuin taivas

Karisto, 2019

324 s.

Meri sininen kuin taivas on taattua Pättikangasta. Mukavaa, sujuvaa kerrontaa, jossa lavea ja hieman rempseäkin pohjalaismurre luo kutkuttavaa paikallisväriä. Teoksen päähenkilö on Liia, joka on lyhennys Juuliasta. Liialla on veli Hemmo. Kotitalo on Meininki, jota isä isännöi ja äiti emännöi pohjalaiseen tyyliin. Mies on mies talossa ja se, joka asiat määrää. Isä ja äiti haluaisivat, että Liia menisi emäntäkouluun ja valmistautuisi näin tulevaa avioliittoa varten, joka tietysti tapahtuisi talollisen kanssa. Liia ei kuitenkaan ole ihastunut ajatukseen. Hän haluaisi kaupunkiin ja kauppakouluun. Vähän mutrusuin vanhemmat tähän suostuvat, kun Liia vetoaa kummitätiinsä mahdollisuuteen auttaa asuntoasiassakin. Välit kummitäti Jennyyn tosin ovat Meiningissä olleet vähän hakusalla, emäntä on kyllä soitellut mieheltään salaa ja pitänyt välilöitä yllä.

Liia lähtee kaupunkiin ja alkaa opiskella. Hän on hieman katsellut naapurinpoika Aalea, joka on myös katsellut Liia. He ovat tavallaan salakihloissakin. Kaupungissa, ollessaan torilla myymässä Jenny-tädin tekemiä neulomuksia, tulee paikalle sotilas, joka saa Liian veren kohisemaan. Jori Malmi, joka iskee silmänsä Liiaan on "sotaherra, komia ku syksyynen pöyröö" 

Liia ja Jori alkavat seurustella, mutta sitten Jorin täytyy lähteä, kun sotahommat kutsuvat. Karjalan Kannakselle linnoitustöihin on joutuneet myös Liian veli Hemmo ja naapurin Aale, joka saa lomalle tultuaan huomata, että Liia ei ole kirjoitellut ja se siitä liitosta. 

Liian maailma romahtaa, kun Jori ilmestyy Liian majapaikkaan opintojen loputtua ja lykkää vuoden ikäisen pikkupojan tälle. Poika on Jorin, äiti kuollut. Liia ottaa pojan hoteisiinsa, kun Jennie sanoo tätä Liian sotaponnisteluksi. 

Teoksen aikamiljöö on siis kolmikymmenluvun loppu ja talvisodan aika. Sota on kuitenkin aika kaukana, vasta alkamassa. Mene ja tiedä, olisiko tähän jatkoa. Itsenäisenä teoksena tämä kuitenkin on luettavissa, vaikka tavallaan tähän voisi jatkoakin odottaa.

Hieman mietityttäviä seikkoja.

Mille paikkakunnalle, seudulle tarina sijoittuu? Tätä lukiessani pohdin. Kaupungista, johon Liia lähtee opiskelemaan mainitaan, että siellä puhutaan ruotsiakin. Siellä sijaitsee kasarmi. Se on merenrantakaupunki. Ystävänsä Sirpa ehdottaa Liialle, että voisimme lähteä "Sisäatamasta laivareissulle Maalahtehen ja Björkkööhin". Liia puolestaan sanoo, että "Meetviikki on melekeen ku savipellon syrijähän syntynyt sammakka-allikko, vaikka ei entinen laivaväylä sentään aivan mitätön merenlahti ollut." Kaupungissa mainitaan olevan katolinen kirkko ja Ortodoksinen kirkko entisellä Aleksanterin torilla, joka tuo Venäjän ajan mieleen. Googlailtuani hetken näitä vihjeitä, päädyin Vaasaan.

Mutta Liian kotipaikkakunnasta taas mainitaan, että siellä on joki. Siellä on metsää ja on vuorikin. Minulle ajatus vuoresta Pohjanmaalla on outo. Olen aina ajatellut Pohjanmaata vain "aakeena laakeena." Täytyi siis tutkia tätäkin asiaa ja löyty Pyhävuori, jota Pohjanmaan Koliksi kutsutaan ja Lauhanvuori, josta avautuu näkymä niin metsiin kuin merelle. Mutta viittaako kirjailija jompaan kumpaan näistä? Meiningin emäntä mainitsee, että joku on Kalaveen puolelta, mikä saattaisi viitata Kalajokeen. EDIT: Lukija opasti minua murteesta ja kertoi kalaveen puolella tarkoittavan varjon puolta. Joten harhaan meni oma tulkintani.

Kirjailija itse on Kurikasta. Kurikasta Vaasaan on lyhyempi matka kuin Kalajoelta Toisaalta teoksessa mainitaan, että eduskunnan evakkonaolo lähiseudulla, mikä viittaa Kauhajokeen.

Ehkä Liian kotipaikka Meininki on sijoitettu jonnekin kuvitteelliseen paikkaan, jossa Pohjanmaan moninainen luonto on tiivistetty. 

No, oli niin tai näin, niin Pättikankaan kerronta on mukavaa ja pohjanmaan murre kivasti tuo elävyyttä kerrontaan.

"Nyton taas liikkehellä kaiken mailman eläviä, niitä röntii maas ja lentää ilimas, Tyyne havaitsi. - Pihasnani oon nähäny monen sortin hörhiääsiä, oikeen koria keltapöpöröönenki siä jo lenteli. Välihin on herhiääsiä ja pistiääsiä ilima sakiana, ehtoosin hyttyryssiä ja surviaasia. Niiren kans viä pärijää, muttam yöhemmin saarahan paarmat kimppuhumma, ja ne ryökähelet syöö lihat luiren päältä. Pitäähän kesällä kans jotaki riesaa olla, mutta välihin ihmittelen, mistä ne kaikki sikiää."

Muita huomioita:

Liia oli katselemassa 400 saksalaisen sotilaan paraatia,  mikä sai hieman mietteliääksi. Tästä en löytä-nyt oikein ajalliseen miljöökuvaukseen sopivaa tietoa. Sen sijaan löysin jääkärien kotiinpaluun105-vuotis paraatin, mikä taas viittaa aikaan ihan muuhun, kuin tämän teoksen aikamiljöö.

Liian viittaus jouluvalmisteluihin ja erityisesti piimäpröttiin vei ajatukseni aiemmin lukemaani Merja Mäen Ennen lintuja -teokseen, jossa pohjalainen piimävelli ei oikein maistunut karjalan evakoille. Karjalainen harmaajuoma oli toista. Tuon Merja Mäen kirjan luettuani tuli luettua jokin juttu siitä, kuinka kaurasta valmistettua juotavaa oli aikoja ennen kauramaidon keksimistä ja se liittyi jotenkin tuohon Merjan Mäen kirjassa mainittuun perinneruokaan. No, tämä oli vähän sivuun Pättikankaasta, mutta liittyy näihin teosten toisiinsa  tai muihin juttuihin, kytkeviin seikkoihin.

--

Helmet 2023 -lukuhaaste kohta 31. Kirjan kansikuvassa on taivas tai kirjan nimessä on sana taivas. Nimi kaunis kuin runo on tällä teoksella, mutta en oikein päässyt jyvälle, millä tavalla nimi luonnehtisi tätä kertomusta. Kyllähän tässä meren äärelläkin ollaan, mutta ei sillä meren läheisyydellä itse tarinaan ollut niin suurta sanomista.

Kansikuva on hieno, mutta onko kuva Vaasasta? Tuskin kuitenkaan Kurikastakaan? Suunnitelijaa ei mainita.

Eira Pättikangas: Vuodet kuin unta!

 

Eira Pättikangas

Vuodet kuin unta

Karisto, 2013

332 s.

Hersyvän mutkatonta ja maanläheistä kerrontaa nuoren piikatytön ja läheisten näkökulmasta. Pättikankaan tyyli kirjoittaa murteella on hauskaa luettavaa ja vaikka kaikista sanoista ei tarkkaan tiedä, mitä niiden taakse mahtaa kätkeytyä, tulee asia selväksi ja tunnelmat iholle. Tykkään, tykkään niin valtavasti.

Vuodet kuin unta sijoittuu jonnekin Vaasan ja Ylistaron välille. Päähenkilö, Fiia, on teoksen alussa 10-vuotias suurlapsisen suutarin perheen tytär, joka ammattaa pikkusisartaan vuorotellen hänestä seuraavan kanssa. Fiian kotikylässä on Ruukki. Kotia kutsutaan Puskaksi. Puskan naapurituvat on Polokka, jossa asuu Fiian mummu ja isän sisko - Elssu-täti. Pulinassa asui Maikki 3-vuotiaan tyttären Hinnin ja miehensä Leanterin kanssa. Pulinaan muuttaa myös Leanterin veli Raffu, johon Elssu iskee silmänsä, mutta Raffu tuokin tupaan vaimoksi Keelan, jonka kanssa Fiia ystävystyy.

Fiia ei paljon ehdi olemaan asuulla. Pikkusisarissa on tarpeeksi perään katsomista. Mutta välillä ehtii vainiollakin juosta ja naapurissa pistäytyä. Sitten tapahtuu onnettomuus. Naapurin Maikki kuolee junaonnettomuudessa. Hinnin ottaa hoiviinsa Keela, joka muuttaa Vaasaan. Fiia pyytää päästä mukaan, mutta eihän se sovi.  Keela lupaa kuitenkin kirjoittaaa Fiialle. Ja kirjoittaakin, mutta kirjeen lukee ensimmäisenä isä. Sitten tulee toinen kirje. Fiiasta ajatellaan, että hänen olisi jo aika lähteä pikkupiiaksi, jos paikka löytyisi. Ja löytyyhän se. Keela on muuttanut Vaasasta kotiinsa Riemuun, joka on Jykylän torppa. Keelan äiti on mennyt naimisiin Jykylän isännän kanssa ja saanut vanhoilla päivillään vielä tyttären. Tulisiko Fiia tälle ammaksi.'? Ja Fiia kirjoittaa tulevansa.

Tämä oli todellakin mukaansatempaavaa, viihdyttävää luettavaa. Kerronnallisesti sutjakkaa ja luontevaa. Ajallista miljöötä hieman mietin, mille vuosikymmenille tämä sijoittuu. Kiertokoulua Fiia on käynyt parisen viikkoa. Fiian jo tultua nuoreksi ja ammattavankin kasvaessa aletaan puhua kansakoulusta. Jykylän pojista toinen on kauempana kansakoulussa, mutta mitenkään yleisiä ne ei vielä ole. Sotaväkeen joutuu, jos nostaa sellaisen arvan. Polkupyörääkin kokeillaan. Vaasassa, jonne Fiia teoksen lopussa suuntaa - pumpulienkeliksi sisarensa kanssa, on lastenseimi. En tosiaankaan osaa sanoa, eletäänkö jo 1900-lukua vai 1800-luvun loppupuolta. Asevelvollisuuslaki tuli 1878, joten kyllä kai tämä sitten tuon vuosituhannen vaihteen paikkeille sijoittuu. Mutta loppujen lopuksi ei se ole niin tärkeää tietää tarkalleen mitä luka eletään. Tärkeätä on elämä, jota eletään, koetaan niin ilossa kuin surussas, sydämen sykkkeissä ja tunteissa ja niitä riittää. Yhteiskunnallisesti olot ovat olleet kovin erilaista tarinan aikaan, ihmisen tunteet ja toiveet melko samanlaisia. Fiia kasvaa tarinan myötä pikkulikasta nuoreksi naiseksi. kokee pettymyksiäkin, mutta pyrkii rohkeasti eteenpäin. Hieno, lämminhenkinen tarina, jonka kaltaisia toivoisi löytävänsä lisää.

Muutama ilmaisu :

Köhkörö kiekkopeli, jota pelattiin ja tapeltiin siinä sivussa kylän kunniasta

laffafyyraa ku lappalainen Tämä pisti vähän mietteliääksi ja pisti pohtimaan pohjalaisten suhtautumista lappalaisiin.

...

Pohjoinen 2022 -lukuhaaste kohta 21: Romaani, joka  on kirjoitettu ainakin osin murteella

Eira Pättikangas: Olkileijona murisee!

Eira Pättikangas
Olkileijoa murisee
Karisto, 2012
261 s.

Aloituslause: 

"Marraskuinen sohjo peittää kaupungin katuja ja harmaalta taivaalta putoaa vettä."

Lopetus:

" - Orottelinki teitä jo, Jussi nauraa, sieppaa pojan syliinsä ja heittää ilmaan. - Mitäs isäntä!"

Tapahtuu siinä välissä:

Maalta kotoisin oleva Elina muuttaa takaisin kotimökkiinsä ja menee töihin vaatetehtaaseen.Naapurissa asuu nuori rikkaan talon poikamies Jussi, joka on Elinan lapsuudenystävä. Jussi haluaa Elinasta puolison, mutta äiteensä pistää hanttihin, ja tulee puhumaan Elinalle, että kun on myö ollaan rikkahia ja sinä olet vain köyhän töllin tyttö ilman tuomisia, niin eihän se sovi ollenkaan. Toisella puolen on naapurina vanha Heta-muori, joka vahtii silmä tarkkaana Elinan tekemisiä.

Elina tekee tuttavuutta vanhan koulutoverinsa Ainon kanssa, joka on myyjänä kaupassa. Aino on aikoinaan haksahtanut ukkomieheen ja saanut tytären Mervin. Aino varoittaa Elinaa, että varattuun mieheen ei pidä päätyä. Mutta kuunteleeko Elina varoituksia, kun hän lenkkipolulla kohtaa pitäjän nuoren ja salskean nimismiehen, joka on kihloissa tehtaan omistajan ylioppilasneidin kanssa.

---

Jaa jaa! Pidän kyllä paljon Pättikankaan tyylistä kirjoittaa murteella. Tässä kirjassa murre on ehkä välillä hieman hakusalla verrattuna muihin lukemiini teoksiinsa, mutta on tässäkin muutamia mainioita ja kuvaavia sanoja ja pohjalainen ääni kuuluvilla. En kuitenkaan pitänyt kirjasta niin paljon, kuin joistakin toisista,  mihin vaikutti ehkä kuuskytlukulainen vapaamielisyys. Elinan olisi minusta pitänyt olla hieman jämäkämpi eikä sortua niin vain siihen häntäheikkielostelijaan. Ei tämä kuitenkaan kehnoimpia lukemiani kirjoja ollut. 

Kerronnan eläväksi tekijöistä:

Elina siivoaa mökkiään ja heittää turhaa tavaraa menemään. Sinne menee  roskalavalle myös vanha silitysrauta. Kirja sijoittuu kuusikymmenluvulle, ja ehkä silloin ei niin antiikkia arvostettu, mutta minua kyllä nin kirpasee, kun heitetään (vaikka kuvitteellisestikin) jotain tuollaista, kun vanha antiikkinen silitysrauta menemään rojuna. 

Sanonta, joka nappasi:

"Ihminen on erehtyväänen niin ku lehemä on märehtiväänen."

...

Kirjankansibingo kohta sininen ja vihreä.  Olisihan tämä sopinut moneen muuhunkin kohtaan, mutta päädyin nyt tähän.

Eira Pättikangas: Myöhään kukkivat kukat!

Eira Pättikangas
Myöhään kukkiat kukat
Karisto, 2017j
312 s.

Eletään 1930-luvun loppuvuosia jossain päin pohjanmaata. Konimäen talon isäntä Mattias keittelee tervaa ja kolme tytärtä auttvat siinä, missä pystyvät ja omimmaksi tuntevat.

Vanhin tytär Siikri pukeutuu kuin miehet, ompelee ja auttaa tervahaudallakin. Petta, keskimmäinen tytär haaveilee sulhasista karja.nhoidon ja muun keskellä ja nuorin Malvi seurailee isompiansa. On Konimäessä vielä muorikin, Eetla nimeltänsä, Mattias-isännän anoppi, kuolleen puolisonsa äiti.

Pättikankaan kerronta on raikasta, lystikästä, hersyvää, muhevan maanläheistä ja lämpöistä. Se on kuin keitos, josta ei puutu maittavaksi tekevää pientä kirpakkuuttakaan. Kirjan nimi on oivallinen, viittaa rakkauteen, joka juuri talvisodan alla alkaa sykkiä niin nuoren kuin vanhankin syrämess.

Tekstinäyte:

- Ei tainnut miehes tulo olla sule mikää mieluusa yllätys, mutta pareet ittelles näin, mummo jatkoi. - Lopetat ne turhat ja friskaapelit haaveelus kuusta tavaihalla, aukaaset silmäs ja tyryt töntöröhös niin ku muukki ämmät.

----

Tällä mukana kirjankansibingossa. Valitsin kohdan kukka, sillä kannessa on ikkunalla pelargonit kukkimassa ja nimessäkin kukat mainitaan.

Seinäjoen kaupunginkirjaston kirjastohaaste kohta 48: Lue kirja, jossa kerrotaan sisaruksista.

Jämsän kaupunginkirjaston kesähaaste: Tänä kesänä olen lukenut suomalaisen kirjailijan kirjan.

Anonyymiys-haasteeseenkin tämän laitan, sillä kirjassa on eräs hahmo, joka jää anonyymiksi.Konimäen vanhin tytär, se miesmäisesti pukeutuva Siikri alkaa odottaa lasta, jonka isästä hän ei puhu eikä pukahda. Lukija toki voi aavistaa ja tehdä arveluja isästä, mutta varmuudella sitä ei voi sanoa, sen verran vähille sanoile kertoja tämän jättää.

Eira Pättikangas: Kun tuuli kääntyy!

Eira Pättikangas
Kun tuuli kääntyy
Karisto, 2010
366 s.

Kun tuuli kääntyy on jatkoa Viivin tarinaan. Sota on ohitse, edessä uusi alku ja jälleen rakentamisen aika. Viivi, elämän pettymyksissä kipuileva pohjalaisnainen odottaa vauvaa Aartille. Miehelle, joka hänet jätti ja hylkäsi, vei rahat mennessään. Viivi ei Aartia kaipaa. Hän ottaa eron ja alkaa käyttää ensimmäisen, sodassa kuolleen miehen vihkisormuksia. Viivillä olisi kyllä vientiä, mutta hän on päättänyt, että ei miehen perässä juokse eikä miesten perään itke. Hän unelmoi yhä opettajaseminaarista. Kun siskon miehen sukulainen tulee Amerikoista käymään ja valloittaa koulun entisen opettajan alkaa Viivillekin mahdollisuuksien ovi avautua. Hän pääseee kuin pääseekin seminaariin ja valmistuu opettajaksi, vaikka onkin pienen tytön yksinhuoltaja.

Paitsi Viivin tarinaa kirjassa käydään läpi Karjalan evakkojen ja hieman sotavankienkin tarinaa. Miten käy, kun karjalaisevakko ja entinen venäläinen sotavanki kohtaavat ja lyöttäytyvät yhteen. Voiko tarinalla olla onnellinen loppu?

Muita ajanilmiöistä mainittakoon muun muassa seteleiden poikkileikkaaminen ja Metsäradio, jota iltaisin kuunneltiin.

Pättikankaan teos on nautittavaa luettavaa, jossa on sekaisin pohjalaista ja karjalaista murretta kirjakielisen kerronnan ohella. Minulle kutkuttavinta lukiessa on löytää ja makustella uusia pohjalaissanontoja. Aiemmassa tarinassa tämä hersyvyys oli aika vähässä, mutta tästä löysin muutamia hörähdyttäviä sanontoja, kuten esimerkiksi tämän: 

Juoksin peräs henki hapatoksis..

 

Häijymies ei oo muta kuin akan pilikka ja leivän haaska.

Vaikka Viivi ei tunnu miehiä kaipailevan, ja Aartinkin, joka Viivin saadessa viran alakoulun opettajana löytää paikalle, ajaa Viivi tiehensä, niin kirja päättyy kuitenkin hieman ounastelevasti, kun hän uudessa virassa kohtaa koulun johtajaopettajan.

Siinä se nyt taas oli, naisen ikuinen riesa ja kompastuskivi. Eikä Viivi voinut juosta pakoon, vaan hymyili tervehtiessään ja toivottaessaan Freedin tervetulleeksi heidän koululleen.

---
100 suomalaista kirjaa
Helmet lukuhaaste 2017 kohta 45: suomalaisesta naisesta kertova kirja

Pättikangas Eira: Jäljet veräjällä!

Eira Pättikangas

Jäljet veräjällä

Karisto, 2011

352 s.

Hilma on pikkutorpan leskiäiti joll Ja on tytär Keela, Angela, niin kuin papinkirjoihin on kirjattu. Keela lähestyy kahtakymmentävuotta, tuota vanhanpiian rajaa. 

 - Meekkös siitä senki kanttura! Kesä hupenoo kovaa faarttia, mä täytän kohtapuolihin kakskymmentäviis, eikä mulla oo miehestä tietuakaa!

Sitten Hilma saa vieraakseen Jykylän isännän, Jaakopin ja Hilma alkaa tälle kehua tytärtään. Jykylän isäntä vain katseloo Hilimaa. Ja  niinhän siinä käy, että isontalon isäntä nai torppansa lesken. Keela puolestaan friiaa rautateillä työskentelevän Raffun kanssa, jonka kanssa sitten menee yhtehen, vaikka äiti Hilma ei asiaa oikein hyvällä katso.

Keela ei vain oikein sopeudu rautatieläisen elämään, hän kaipaa Riemuun, kotitorppaansa jota taas Raffu vierastaa. Raffu ei niin nokonnuuka ole asumisensa ja olemisensa suhteen eikä veljensä elämisen meininkiäkään sure, mutta Keelan mitta on täysi, kun Raffu ei sano mitään siitä, että veli Leanteri tuo pieneen huoneeseen vihkimättömän ja mitä lie elämää viettäneen Elssun. Leanterin junaonnettomuudessa kuolleen vaimon tyttären Hinnin Keela ottaa mukaansa miehen vastustelematta ja lähtee takaisin Riemuun.

Pättikankaan kerronta on riemastuttavaa luettavaa. Pohjalaismurretta on mukava lukia, vaikkei se tässä kirjassa olekaan aivan niin hersyvää kuin jossain toisessa lukemassani teoksessa, mutta mukavan kutkuttavia sanontoja tässäkin on, kuten:

Liika krantulle tahtoo kumminki jäärä kämpyrä kätehen tai ---  ja piretähän kaiken mailman nuttujussinkökkiä, minkä vastine ehkä olisi kissanaristiäiset.

Miljöö on pohjalainen, ison talon isäntä ja torpparit. Aika on hieman hakusalla onko se 1800-lukua vai jo 1900-luvun puolella. Torpparilain tuloa aavistellaan. Kiertokoulua käydään, mutta kansakoulukin mainitaan, älläntikkua käytetään lukuharjoituksissa. Kovaa on oppiminen. Toinen tykkäisi lukea, toinen töitä puskea. 

Ajankuva on eläväistä, mielenliikkeet, mieheys ja naiseus ja  äitiys. ovat vahvasti läsnä. Pättikangas osaa rakentaa tarinaa, pyöritellä ajatuksia, saada tunteet pintaan tai pinnan alla väreilemään.  Hilma, joka vanhoilla päivillään on päässyt suuren talon emännäksi kipuilee piikansa katveessa. Rivien väliin jää paljon sanomatonta, mutta silti ilmoille pyrkivää. Mutta Hilma ei anna periksi ja saa tahtonsa läpi -ainakin jossain asiassa, vaikka piika ei jostain syystä talosta lähtöpassia saakaan, saa tämä muuttaa muualle nukkumaan, talo kasvaa ja Keela, itsekin odottavana saa pikkusiskon.

Tämän kirjan löysin kirjastoautolta, kun ajattelin, että enpä nyt lainaakaan mitään. En kuitenkaan voinut jättää tätä ja muuatta toistakin pättikangasta lainaamatta, sen verran vahvasti on Pättikankaan tarinankerronta ja tyyli mieleen jäänyt. Toisaalta ei minua pelkkä Pättikankaan nimi saa kirjaan tarttumaan. Kyllä aihe ja ajankuvakin - se takakansiteksti jotain vaikuttavat.

...
100 suomalaista kirjaa

Eira Pättikangas: Edessä uusi kevät!

Eira Pättikangas

Edessä uusi kevät

Karisto, 2009

346 s.

Miljöö: Eteläpohjalainen maalaiskyläyhteisö

Ajankuva: Talvi- ja jatkosodan aika

Päähenkilö: Viivi, 17-vuotias tyttölapsi, jolla isosisko Eevi, joka toimii opettajana. 

Viivi on tarinan alussa patruunatehtaassa töissä, kun hän tutustuu Reimaan, nuoreen sotilaspoikaan, kihlautuu aika äkkiä tämän kanssa ja menee lopulta vihille. Häiden jälkeen Reima lähtee armeijapalvelukseen ja kuolee sodan melskeissä parin kuukauden kuluttua. Viivi on jäänyt sotaleskeksi kovin nuorella iällä. Hän toimii keittäjä-siivojana koululla, jossa isosisko on alakoulun opettajana ja elää päivä kerrallaan, miettien tulevaisuutta, saaden kirjeitä toiselta sotapojalta, Otolta. Tarinan edetessä hän tutustuu myös Aartiin, joka lopulta kosii Viiviä. Ensin Viivi vastustelee, mutta komean Aartin puheet ja tulevaisuudensuunnitelmat sodan vihdoin loputtua saavat Viivinkin unelmoimaan tulevaisuudesta ja vihillä käydään. Vaan  kuinka käykään. Aarti luikkii pakoon Viivin sotaleskeneläkesäästöt plakkarissaan ja Viivi jää yksin "häpeensä" kanssa.

 Pättikankaan kerronta on arkisen juurevaa. Pohjanmaan murre on elävää ja hersyvää ja se syy, miksi olen niin tykästynyt Pättikankaaseen. Murre luo kerrontaan mukavaa särmää, ja vaikka ymmärrys ehkä joissain kohdin jää vähän hataralle ei se lukemista haittaa, päinvastoin, sanat saattavat mukavasti kutkutella suupieliä. 

.

Olen aiemmin lukenut Pättikankaan historiallisia romaaneja muutaman, ne ovat sijoittuneet ajallisesti kauemmas historian poluilla ja ovat tältä osin kiinnostaneet ehkä enemmän kuin sota-aika. Jossain määrin kieli, vaikka murteellisena on erilaista ja ei niin räiskyvää ja monipuolista tässä teoksessa kuin esimerkiksi  Vain routainen maa -teoksessa. Ehkä se on se ajankuva, mikä sen  tekee, henkilöiden rakentaminen sanojensa kautta, ajan hengen ja ilmapiirin luominen. Pättikangas kyllä osaa tämän taidon.

Edessä uusi kevät oli ihan mukava luettava. Tarina eteni aika rivakkaa tahtia halki viiden vuoden ajanjakson. Aina ei ihan tarkalleen tiennyt, mitä vaihetta elettiin, sillä kerronnassa sodan tapahtumat hieman limittyivät. Sotaa sivuttiin vain ajatuksissa, varsinaisia sotakuvauksia ei ollut alun pommituslentoa lukuunottamatta. Tarina eteni lähinnä Viivin ajatuksista ja näkökulmasta.

Muutamia mietityttäviä seikkoja kirjasta nostaisin esille. Tämä on aika vahvasti naisen asemaa kuvaava teos. Mitä oli olla nainen, leski, nuori sotaleski. Onko sota-aikana ihan tottakin alettu ajaa sellaista lakia (joka ei tosin saanut suurta kannatusta), että sotaleski ei saisi mennä uudelleen naimisiin. Viiviäkin yritettiin saada allekirjoittamaan sellainen esitys. Kovat on ollut piipussa vähän muillakin kuin sotilailla. 

Elävää, mukaansaottavaa kerrontaa, jonka parissa lukija myötäelää henkilöiden vaiheissa.

Tällä kirjalla olen mukana Maalaismaisemia-lukuhaasteessa. Miljöö on hyvinkin maalaismainen kaikessa koruttomuudessa. Maalaiselämän kuvauksista mainittakoon kirjasta löytyvän niin perunanistutukset kuin sota-ajan mottitalkoot. Tässä kuitenkin pari kaunista luontokuvalainausta:

Viivi tälläsi kulkuneuvon pihan ainoan koivun suojaan, johon varmaan ilmaantuisi pian teline  pyörille. Puun alaoksien hiirenkorvat tuoksuivat uusina ja nihkeinä, runko paisui mahlaa. Ehkä sitä puun kärsimättä voisi juoksuttaa astiaan, käyttää voimaa antavana juomana.

Viivi haki tukea tuvan lämpimästä seinästä. - Oon tässä ihaillu, kuinka keskikesä voi olla koria, aiva ku murehia ei olsi olemaskaa. Ojan pyörtänöt vaahtuaa koiranputkia valakoosenansa, pääskyset lentelöö ja visertelöö nii ku mailma olis vasta aamus.

Murre ei tässä kirjassa ollut siis ihan niin rehevää kuin joissain aiemmin lukemissani Pättikankaan teoksissa,  kyllin värikästä kuitenkin. Yksi erikoisimmista ja mietityttävimmistä sanoista oli mailahtanut-sana.

Mistä lie juontaa, mutta karkumatkasta oli kyse. Nappo-sana puolestaan vie ajatukseni 1990-luvun alkupuolelle, kun olin talkootöissä eräässä paikassa ja tapasin siellä pienen pohjalaisen tyttölapsen, jonka kanssa tulimme hyvin juttuun. Hän käytti erään kerran sanaa nappo ja minä ihmettelin, mikä ihmeen nappo. Selvisihän se sitten kysellessä, että kyseessä oli vesikauha, minulle tutumpi murresana olisi ollut kuuppa.

Näin siis yksi sana saattoi herättää muistot yhdestä kaukaisesta kesäkuukaudesta omassa elämässäni. Ei yhtään hassumpaa.

---

Narratiiveja-blogin EE on lukenut Pättikankaan Edessä uusi kevät äänityönä. Hän avasi murretta ja kertoi kyseessä olevan sota-ajan Kurikassa puhutusta murteesta. EE oli kiinnittänyt huomiota myös morottaa-verbiin. Itsellenikin se pisti silmään lukiessa ja sanan tarkoitus jäi epäselväksi. Ajattelin sen olleen jotain mökötystä, mutta ehkä se ei sitten ollutkaan sitä.