Eira Pättikangas: Edessä uusi kevät!

Eira Pättikangas

Edessä uusi kevät

Karisto, 2009

346 s.

Miljöö: Eteläpohjalainen maalaiskyläyhteisö

Ajankuva: Talvi- ja jatkosodan aika

Päähenkilö: Viivi, 17-vuotias tyttölapsi, jolla isosisko Eevi, joka toimii opettajana. 

Viivi on tarinan alussa patruunatehtaassa töissä, kun hän tutustuu Reimaan, nuoreen sotilaspoikaan, kihlautuu aika äkkiä tämän kanssa ja menee lopulta vihille. Häiden jälkeen Reima lähtee armeijapalvelukseen ja kuolee sodan melskeissä parin kuukauden kuluttua. Viivi on jäänyt sotaleskeksi kovin nuorella iällä. Hän toimii keittäjä-siivojana koululla, jossa isosisko on alakoulun opettajana ja elää päivä kerrallaan, miettien tulevaisuutta, saaden kirjeitä toiselta sotapojalta, Otolta. Tarinan edetessä hän tutustuu myös Aartiin, joka lopulta kosii Viiviä. Ensin Viivi vastustelee, mutta komean Aartin puheet ja tulevaisuudensuunnitelmat sodan vihdoin loputtua saavat Viivinkin unelmoimaan tulevaisuudesta ja vihillä käydään. Vaan  kuinka käykään. Aarti luikkii pakoon Viivin sotaleskeneläkesäästöt plakkarissaan ja Viivi jää yksin "häpeensä" kanssa.

 Pättikankaan kerronta on arkisen juurevaa. Pohjanmaan murre on elävää ja hersyvää ja se syy, miksi olen niin tykästynyt Pättikankaaseen. Murre luo kerrontaan mukavaa särmää, ja vaikka ymmärrys ehkä joissain kohdin jää vähän hataralle ei se lukemista haittaa, päinvastoin, sanat saattavat mukavasti kutkutella suupieliä. 

.

Olen aiemmin lukenut Pättikankaan historiallisia romaaneja muutaman, ne ovat sijoittuneet ajallisesti kauemmas historian poluilla ja ovat tältä osin kiinnostaneet ehkä enemmän kuin sota-aika. Jossain määrin kieli, vaikka murteellisena on erilaista ja ei niin räiskyvää ja monipuolista tässä teoksessa kuin esimerkiksi  Vain routainen maa -teoksessa. Ehkä se on se ajankuva, mikä sen  tekee, henkilöiden rakentaminen sanojensa kautta, ajan hengen ja ilmapiirin luominen. Pättikangas kyllä osaa tämän taidon.

Edessä uusi kevät oli ihan mukava luettava. Tarina eteni aika rivakkaa tahtia halki viiden vuoden ajanjakson. Aina ei ihan tarkalleen tiennyt, mitä vaihetta elettiin, sillä kerronnassa sodan tapahtumat hieman limittyivät. Sotaa sivuttiin vain ajatuksissa, varsinaisia sotakuvauksia ei ollut alun pommituslentoa lukuunottamatta. Tarina eteni lähinnä Viivin ajatuksista ja näkökulmasta.

Muutamia mietityttäviä seikkoja kirjasta nostaisin esille. Tämä on aika vahvasti naisen asemaa kuvaava teos. Mitä oli olla nainen, leski, nuori sotaleski. Onko sota-aikana ihan tottakin alettu ajaa sellaista lakia (joka ei tosin saanut suurta kannatusta), että sotaleski ei saisi mennä uudelleen naimisiin. Viiviäkin yritettiin saada allekirjoittamaan sellainen esitys. Kovat on ollut piipussa vähän muillakin kuin sotilailla. 

Elävää, mukaansaottavaa kerrontaa, jonka parissa lukija myötäelää henkilöiden vaiheissa.

Tällä kirjalla olen mukana Maalaismaisemia-lukuhaasteessa. Miljöö on hyvinkin maalaismainen kaikessa koruttomuudessa. Maalaiselämän kuvauksista mainittakoon kirjasta löytyvän niin perunanistutukset kuin sota-ajan mottitalkoot. Tässä kuitenkin pari kaunista luontokuvalainausta:

Viivi tälläsi kulkuneuvon pihan ainoan koivun suojaan, johon varmaan ilmaantuisi pian teline  pyörille. Puun alaoksien hiirenkorvat tuoksuivat uusina ja nihkeinä, runko paisui mahlaa. Ehkä sitä puun kärsimättä voisi juoksuttaa astiaan, käyttää voimaa antavana juomana.

Viivi haki tukea tuvan lämpimästä seinästä. - Oon tässä ihaillu, kuinka keskikesä voi olla koria, aiva ku murehia ei olsi olemaskaa. Ojan pyörtänöt vaahtuaa koiranputkia valakoosenansa, pääskyset lentelöö ja visertelöö nii ku mailma olis vasta aamus.

Murre ei tässä kirjassa ollut siis ihan niin rehevää kuin joissain aiemmin lukemissani Pättikankaan teoksissa,  kyllin värikästä kuitenkin. Yksi erikoisimmista ja mietityttävimmistä sanoista oli mailahtanut-sana.

Mistä lie juontaa, mutta karkumatkasta oli kyse. Nappo-sana puolestaan vie ajatukseni 1990-luvun alkupuolelle, kun olin talkootöissä eräässä paikassa ja tapasin siellä pienen pohjalaisen tyttölapsen, jonka kanssa tulimme hyvin juttuun. Hän käytti erään kerran sanaa nappo ja minä ihmettelin, mikä ihmeen nappo. Selvisihän se sitten kysellessä, että kyseessä oli vesikauha, minulle tutumpi murresana olisi ollut kuuppa.

Näin siis yksi sana saattoi herättää muistot yhdestä kaukaisesta kesäkuukaudesta omassa elämässäni. Ei yhtään hassumpaa.

---

Narratiiveja-blogin EE on lukenut Pättikankaan Edessä uusi kevät äänityönä. Hän avasi murretta ja kertoi kyseessä olevan sota-ajan Kurikassa puhutusta murteesta. EE oli kiinnittänyt huomiota myös morottaa-verbiin. Itsellenikin se pisti silmään lukiessa ja sanan tarkoitus jäi epäselväksi. Ajattelin sen olleen jotain mökötystä, mutta ehkä se ei sitten ollutkaan sitä.