Roma Ligocka & Iris von Finckenstein: Punatakkinen tyttö!

Roma Ligocka & Iris von Finckenstein

Punatakkinen tyttö

Alkuteos: Das Mädchen in Roten mantel

Suomentanut Marja Kyrö

WSOY, 2001

Pikkutytöllä on tumma, kihara tukka ja suuret, mustat silmät, joiden ymärillä tummat varjot. Hän on ehkä viisivuotias ja hauraan näköinen. Hän ei huomaa minua. Minun tekee pahaa. Tuntuu kuin istuisin vastapäätä omaa itseäni toisessa elämässä, toisessa ajassa. Katson pientä tyttöä, jollainen minäkin olin kerran, jollainen olisin voinut olla, ja tiedän, että hänellä on kaikkea sitä mitä minulla ei koskaan ollut, mutta mitä minulla olisi pitänyt olla. Onnellinen turvattu lapsuus, kaunis koti ja puutarha, mansikoita, kaakaota ja leluja. 

Roma Ligocka, syntyjäään Liebkind, vietti lapsuutensa Krakovan ghetossa, kunnes eräänä päivänä hän pakenee äitinsä kanssa muurin aukosta. Roman tummat hiukset värjätään vaaleiksi, he saavat väärennetyt henkilöpaperit ja saavat majapaikan Kiernikin perheestä, johon kuuluu muun muassa teatterista kiinnostunut tytär Manuela, tämän äiti ja isoäiti. Välillä rouva Kiernik tosin karkoittaa Roman ja äitinsä huoneistosta liian vaarallisina, mutta aina he palaavat "turvapaikkaansa". Roma on huono syömään. Ihmettelenkin lukiessani kuinka hän selviytyy hengissä sodan keskellä, kun muutenkin on vaikea saada ruokaa mistään. 

Punatakkinen tyttö on faktaa ja fiktiota sisältä teos. Elämänkerrallinen teos, joka kertoo Roman vaiheet lapsuuden Krakovasta aikuisuuteen Saksan Munchenissa.

Teoksen taustalla on Spielbergin elokuva Schindlerin lista ja siinä oleva punatakkinen tyttö. Odotin, että tästä kerrottaisiin enemmänkin, mutta ei. Elokuvaan viitataan vasta aivan lopussa ja hyvin lyhyesti.

Liidunvalkoisena ja horjuen siirryn ensi-iltajuhliin. Ystävätär, Ania, joka on organisoinut vastaanoton Spielbergin kunniaksi, katsoo minua ja hätkähtää. "Se taisi olla sinulle liikaa!" hän sanoo myötätuntoisena ja sulkee minut syliinsä. ---- --- Se olin - minä! saan lopulta sanotuksi. "Se olin minä!" Hän tuijottaa minua ymmärtämättä mitään. "Mitä sinä tarkoitat - 'se olin minä'?" "Se punatakkinen tyttö. Elokuvassa. Ei, ei elokuvassa. Todellisuudessa. Oikeasti!"

Roma on halunnut unohtaa. Nyt hän haluaa muistaa, kertoa kaiken. 

Punatakkinen tyttö on vahvasti kerrottu tarina. Tarina siitä, mitä oli olla juutalainen toisen maailmansodan aikaisessa Euroopassa. Mitä oli olla hyljeksitty, pelokas pikkutyttö, vailla turvallisuutta. Minua kuitenkin häiritsee se mielikuva, mikä annetaan takakannen tekstissä "Hän tunnisti olevansa pieni punatakkinen tyttö, joka vilahti elokuvan dokumenttiosuudessa". Minun täytyi hieman selvitellä tätä. En ole nähnyt elokuvaa, joten en osaa sanoa, sen dokumenttiosuudesta mitään, mutta punatakkisesta tytöstä löysin tiedon "punatakkisen tytön" näyttelijästä.

Ymmärtääkseni kyse onkin enemmän siitä, että Roma identifioitui tuohon punatakkiseen tyttöön omien kokemustensa kautta. Ei niin, että hän todella olisi ollut elokuvassa. Mutta tämä seikka tekee tosiaan hieman epävarman olon siitä, mikä on totta ja mikä sepitettyä. Lavastuksella kun on Roman elämässä muutenkin suuri rooli. Hänestä tuli näytelmäkirjailija, taiteilija, lavastaja. Roma on Roman Polanskin serkku. Valokuvat kerronnan lomassa luovat kuitenkin autenttisuutta ja todellisuuskuvaa kerrontaan. Kokonaisuutena tämä ei kuitenkaan ole dokumentaarinen elämänkerta. Kansiliepeessä tuodaan esiin, että saksalainen Des Spiegel mainitsi tämän teoksen ilmestyessä tärkeimmäksi faktaa ja fiktiota sisältäväksi teokseksi. 

Mikä on kerronnallisesti kiintoisaa, on se, että vaikka teos on juutalaisesta, ei juutalaista kulttuuria juuri tuoda esille, vaan enemmänkin kristillisiä aiheita, kuten kristilliset juhlat. Roma käy esim. katolista koulua. Myös kommunismin tuloa Puolaan kuvataan ja sitä, miten se vaikutti Roman elämään.

---

Pohjoinen 2025 -lukuhaaste kohta 15. Kirjassa ollaan eristyksissä

Helmet 2025 kohta 24. Kirjassa tehdään laittomuuksia

Linda Olsson: Sonaatti Miriamille!

 

Linda Olsson

Sonaatti Miriamille

Alkuteos: Sonata for Miriam

Suomentanut Anuirmeli Sallamo-Lavi

Gummerus, 2009

379 s.

 

"Nyt minä olen täällä, Krakovassa, josta elämäni alkoi." Näin alkaa viuluvirtuoosi Adam Ankerin tarina. Tarina on monipolvinen ja alkaa oikeastaan Uudessa Seelannissa, jossa Adam on asunut yhdeksäntoista vuotta tyttärensä Miriamin kanssa. Sitten Miriam kuolee ja  Adamilla ei ole kuin historiansa. Historia, josta hän ei ole kertonut Miriamille, ja joka on hänelle itselleenkin osin salaisuus.

Adam löytää valokuvan Memorial Hall -museon eräässä huoneessa ja tunnistaa nimen Adam Lipski. Kuvan on jättänyt rouva Clara Fried, Adam Lipskin sisko. Adam lähtee vierailulle Claran luokse ja samalla matkalle omaan menneisyyteensä. Matka vie hänet ensin Puolan Krakovaan, ja sitten Ruotsin Tukholmaan, pienelle saarelle, tapaamaan Ceciliaa. 

"- Minä rakastin häntä. Niin paljon kuin ikinä kykenen rakastamaan, niin häntä rakastin. Mutta hän jätti minut ja lapsemme. Hän antoi minulle tyttäremme, Miriamin." Vanhan miehen silmät laajenivat äkisti. Hän tuijotti minua kuin iskun saaneena. - Hän teki mitä? hän kysyi niin käheästi, että hädin tuskin kuulin. - Hän luovutti lapsemme minulle."

Cecilialla on hänelläkin menneisyytensä, salaisuutensa.

Sonaatti Miriamille on erikoinen, hieman mystinenkin tarina rakkaudesta ja elämän kolhuista, pettymyksistä. Elämää varjostaa menetykset, sodan varjo, holokaustin epäinhimillisyys, joka tosin on löydettävissä vain rivien välissä, pienissä viittauksissa. Kaiken keskiössä on äänen ja äänettömyyden merkitys. Milloin on tarpeen puhua, milloin olla hiljaa? Hienosti viritetty, psykologinen teos, joka ehkä vaatii lukijalta enemmän kuin sanojen ymmärtämisen.

Kerronta on minä-muotoista. Ensin kerronta on Adamin näkökulmasta, sitten se vaihtuu Cecilian kerrontaan ja päättyy jälleen Adamin kerrontaan. Hiljainen, verkkainen kerronta virtaa eteenpäin. Ajallisessa kuvauksessa on pientä epäselvyyttä, mikä ilmenee, kun ensin kerrotaan, kuinka Adam oli "jättämässä Waiheken turvaisan saaren, kotini yli nejäntoista vuoden ajalta ja kohta kuvaillaan, kuinka hän katseli "alapuolella levittäytyvää kaupunkia ja ajattelin, että se oli ollut melkein kahdeksantoista vuotta kotini." Kuitenkin siitä, kun Adam ja Cecilia olivat eronneet on yhdeksäntoista vuotta. No, ei siinä ehkä sittenkään ole epäselvyyttä, sillä Adam oli ensin asunut Aucklandissa ja muuttanut sitten Waihekelle. Ehkä alapuolella levittäytyvä kaupunki oli Auckland, sillä Waiheke sijaitsi tässä kohtauksessa "jossain oikealla, vai oliko se vasemmalla", Mutta lukiessa tuollaiset pienet detaljit ärsyttävät. Täytyi taas hieman kaivella lisätietoa ja Uuden Seelannin kartan katselu kyllä selkeytti kuvaa.

Mielenkiintoinen, polveileva tarina, jota säestää Tymoteusz Karpowiczin runot joidenkin lukujen johdantona, sekä maailmankuulujen säveltäjien sävelet.

Suomi-bongaus: 

"--- suomalaista saaristoleipää"

Helmet 2023 -lukuhaaste kohta 18: Kirja on julkaistu alun perin kiinan, hindin, englannin, espanjan tai arabian kielellä (Maailman viisi puhutuinta kieltä).

 

Leon Leyson: Poika, joka pelastui!

LeonLeyson
Poika  joka pelastui
Tammi,
Alkuteos: The boy on the Wooden Box
Suomentanut Annika Eräpuro
246 s.

Puhuttiinko perheessämme tulevaisuudesta tai teimmekö suunnitelmia siltä varalta, että tilanne kävisi vielä huonommaksi? Itse asiassa emme tehneet. Emme osanneet juurikaan ajatella elämäämme eteenpäin, kaikki energiamme kului sen miettimiseen, miten selviäisimme hengissä seuraavaan päivään. Elimme hetki kerrallaan, toivomme säilyttäen, aina kohti huomista.

Hetki kerrallaan, toivomme säilyttänen, aina kohti huomista. Kuinka koskettava lause onkaan ja puhutteleva, sillä aikana, jolla toivo oli hyvin vähissä eikä huomista välttämättä ollut olemassa ja se pieni hetken rahtunen, mikä oli olemassa oli mahdollisesti pelkkää tuskaa ja kärsimystä.

Leon Layson, alkuperäiseltä nimeltään Leib Leizon oli kymmenvuotias puolalainen juutalaispoika, kun saksalaiset vuonna 1939 valtasivat maan ja natsit ottivat vallan. Leibin perhe, johon kuului isä, joka työskenteli lasitehtaassa, äiti, kolme veljeä ja yksi sisko asuivat pienssä Narewkan kaupungissa, josta he muuttivat Krakovaan. Natsien valtaantulon myötä Leib joutui jättämään koulunkäynnin, asumaan Getossa, piilottelemaan ahtaassa tilassa, työhön ja Geton tyhjentämisen myötä Plaszowin työleirille, josta hänet ja äitinsä ja myöhemmin myös sisarensa, joka oli toisaalla  pelasti mies, nimeltä Otto Schindler. Leibin isä oli jo työssä Schindlerin emalitehtaalla.

Leib eli Leon Layson oli nuorin Schindlerin listan henkilöistä. Heistä, jotka pelastuivat, koska oli mies, joka lahjoi, vakuutteli, toimi ehkä omien intressiensä eduksi, mutta pelasti silti oman henkensä uhalla jokusen hengen joukkotuholta.

Leibille Schindler oli sankari, vaikka tämä olikin natsi. Poika, joka pelastui on tarina tarinassa. Se on tarina  Schindlerin listasta ja pienen pojan selviämisestä aikana, jolloin selviäminen elossa ei ollut itsestäänselvyys. Se ei ole tarina vain Schindlerin rohkeudesta vaan myös pienen pojan tavasta ottaa elämä omiin käsiinsä.
...
Kirjasta on blokannut myös muun muassa Paula.