Heikki Impola: Aunolan perhe

 

Kuvakaappauksesta muokattu

Heikki Impola

Aunolan perhe — Kertomus merimiehistä ja porvareista Pohjanmaalta

Kustannusosakeyhtiö Kirja, 1916

(Luettu Projekti Gutenbergista)

Sieltä vilkkui toisten hirtten lomitse metsän jättiläinen. Se seisoi siinä yksinäisenä. Oli kuin metsän kuningas, jonka majesteettia muu metsä oli kunnioittanut  väistymällä sen läheisyydestä loitommalle. Siinä se oli valtakuntaansa hallinnut satoja vuosia. Se oli ollut arvokas ja kunnioitettava jo silloin, kun muu metsä hänen ympärillään maasta kohosi. Hänhän se oli siemenensä sirottanut jo vuosisatoja sitten kulovalkean tuhoamaan kankaaseen. Itse hän oli ihmeen kautta tuhosta säästynyt. Siitä asti oli hän Korkeatakangasta hallinnut; käynyt heimolaisineen tuhoisan  sodan lehtipuita vastaan ja voittanut; vallannut koko lakean ja tasaisen  hietikkokankaan nevojen keskellä omalle heimolleen. Ainoastaan kankaan laiteilla, nevan rajalla, uskalsivat koivut, haavat ja lepät asustaa. Hän oli kuningas, sitä vanhaa ja arvokasta sukua, viimeinen suurten ja määräämättömien sydänmaiden jälkeläinen tällä kankaalla. Kuningas hän oli, metsän mahtava hallitsija, jonka valta perustui vuosisataisiin oikeuksiin 

Matti ja Jaakko Hirsikangas ovat sisämaan väkeä, Savosta, Pielavedeltä maalaisväkeä. Vaan on heillä metsääkin, josta kaatavat kuningaspuun, mastopuuksi Raahen rannikon laivanvarustajille. Eletään 1800-luvun puolivälin paikkeilla. Ajankuvasta kertoo viittaus Itämaiseen sotaan (Krimin sota). Maakauppa oli kiellettyä ja piti matkata rannikolle kaupantekoon. Mattikin viedessään mastopuun Raaheen tuo  palatessaan suolaa ja muuta tavaraa vaihdossa. 

Jaakko on  keskimmäinen talon pojista. Nuorin Samuli kaikkien vedettävissä, vanhin Matti ovela kitupiikki itseään esille tuova talonperijä. Kun riihi viljaa kuivatessa palaa, huonosti asetetun lyhteen tiputtua orsilta, syyttää tiukka talonisäntä syytöntä Jaakkoa, joka lähtee talosta, isänsä äkkipikaistten sanojen saattelemana, ja suuntaa kulkunsa Raaheen. Mielessä on aiemmalta kauppareissulta kuullut sanat, että "Kuule nyt, nuori mies! Koska sinulla on noin vilkkaat silmät, niin ei ole ihme, vaikka sinäkin vielä rimpuilisit tässä puussa" ja merimies Jaakosta tulee, mutta tulee paljon muutakin erinäisten vaikeuksien jälkeen.

Raahe nähnyt jo lukemattomien talviaamujen valkenemisen. Parisataa vuotta oli se siinä ollut pienenä ja vähäpätöisenä. Lieneekö vuoden 1649 joulukuun 5 päivän aamu koittanut kirkkaana vai pilvisenä tämän paikan yli? Kuka sen tiennee? Se oli Raahen syntymäpäivä, sillä silloin maamme kenraalikuvernööri Pietari Brahe Kristiina kuningattaren käskystä määräsi perustettavaksi kaupungin Saloisten pitäjään, joka oli sangen vanha kauppapaikka Pohjois-Pohjanmaalla. 

Ajat on kuitenkin muuttumassa.  Rannikon laivanvarustamojen uhkana on höyryvoiman tulo ja Saimaan Kanavan -rakennussuunnitelmat. 

Aunolan perhe on ihan kiintoisa kuvaus rannikon elämästä ja vastavuoroisuudesta sisämaan kanssa. Kerronta on harvasanaista, yksinkertaisen kuvaavaa arkielämän kuvausta, erikoissanasto ilmenee puutavara- ja merimiessanastossa, joka ei aivan aukene asiaan vihkimättömälle. 

Laivanvarustamon ja merenkulun sanastoa:

Vei minut varviinsa, pelkka, pantturi, pukseeri, puukempramraakalla, pasa, puuriin meno, "malspiikki", "prikkari", jankkina, Kraaselin tornissa on "flaku, Puttinkivanteill, koiranreikä, raa'an pärttiä pitkin, pramsaalingeille, puuvenprammille, piilivinniin, 

 

Tämä erikoissanasto luo kuitenkin kerrontaa sitä kiinnostavuutta, mikä ehkä muuten jäisikin tarinasta puuttumaan. Mikä minua kuitenkin yksinkertaisessa tarinassa kiusaa, on se Matti-nimisten henkilöiden määrä. Oliko ihmisten nimien vaihtelevuus tosiaan niin vähäistä noina aikoina? Tässä tarinassa Matti-nimisiä ovat vähän kaikki:  rengit kuin patruunat ja talonisännät poikineen. Kuka niitä enää osaa erottaa toisistaan.

Mielenkiintoinen mielipide säästäväisyyden tarpeellisuudesta: 

"Mihin meidän maassamme vielä tullaan, jos kaikki rupeavat juomaan kahvia? Me teemme konkurssin, niin se käy..."

Mitenkähän olisi nykyaikana. Nousisiko Suomen talous, jos vähentäisimme kahvinjuontia? 

... 

Pohjoinen lukuhaaste kohta 17. Kirja, joka liittyy Raaheen  

O.Talasmo: Vanhan merimiesarkun salaisuus!

O. Talasmo

Vanhan merimiesarkun salaisuus

Valistus, 1946

94 s,

Aki Salakka ja Viki Tirri ovat nuoria yhteiskoululaisia, näin oletan. He asuvat ajurinleski Ahtosen täysihoitolassa. Täysihoitolassa asuu myös vanha merimies, herra Sumppu.

Eräänä iltayönä, kun Aki ja Viki  lopettavat koululäksyjen pänttäämisen ja aikovat lähteä untenmaille, alkaa tapahtua kummia.

- Nukutko sinä! kysyi Aku Vikiltä.

- Enpä juuri. Olisin varmasti herännyt, jos olisin nukkunutkin. Mitähän ihmettä se pappa siellä oikein häärii ja pudottelee!

.- Sanos muuta. Olipa onni, ettei tullut katon läpi. Kunhan ei vain olisi heittänyt sitä vanhaa merimiesarkkuaan, todellista aarrearkkuaan. - Hih-hih!

- Älä naura yöllä. Herätät pian Ahtoskan. Vaikak kai hänkin on herännyt tuohon rysähdykseen. - Niin - tosiaankin - se arkku!

- Juttu aarrearkusta on siis totta?

- Niin ainakin Sumppu kertoili. - Eikä hän ole tehnyt juttua tyhjäksikään.

. Omituinen  mies kun säilyttää aarteitaan kotonaan. Pankkiholvithan ovat niitä vartten.

. Sitä samaa minäin olen monesti ajatellut mutta...

Viki oli ajatuksissaan Sumpun aarrearkun kimpussa ja oli kuin olisi saanut  kylmää vettä niskaansa kuullessaan Akun hyi-huudon. Hän ikäänkuin heräsi ponnahti pystyyn ja painoi sähkön palamaan

- Kauheaa! Sinun pääsi on kauttaaltaan veressä!

- Veressä?! Katso tuonne kattoon!

Samassa Aku ponnahti jalkeille ja riensi pesupöydän ääreen. Katossa oli kämmenen kokoinen punainen läsikä, josta tuon tuostakin tipahti punaista nestettä.

Vanhan merimiesarkun salaisuus on ihan ehta poikaseikkailu pirtusalakuljettajien ajoilta ja on kuvassa vähän muitakin roiston elkeitä. Miljöö sijoittuu Helsinkiin. On Hermannia, Paavalinkirkkoa, Hämeenkatua, Arabianrantaa, Pitkääsiltaa, Mariankatua yksinäistä merensaarta. Välillä pistäydytään Keski.Suomeen Kaikuranta-nimiselle paikkakunnalle, jossa Aki Salakan perhe asustaa.

Kerronta on yksinkertaisen vivahteikasta ja luettavaa.Pidän merellisistä ja vedellisistä elementeistä nimistössä ja kerronnassa. Juoni, mikä oli oloihin soveltuva, olisi kyllä kaivannut hieman viilausta yksityiskohtien suhteen. Kerronnassa oli pieniä hiirenmentäviä aukkoja, jotka jättivät kysymysmerkkejä ja pientä ihmettelyä, että tokkohan nyt sentään ihan noin voisi.... Kyllä tämä ainakin nostalgian kaipuun täyttää ja seikkaluhenkisyyden, vaikka ei olekaan nykyfilmien tapaan tupattu täyteen erikoisefektejä.

Kirjankansikuva on ajallista miljöötä kuvastava, tekijää ei mainita, mutta nimimerkki näkyy olevan AO. Täytyy kai leikkiä salapoliisia ja yrittää kaivaa jostain esille, mitä nimimerkin taakse kätkeytyy.

----

Helmet 2020 -lukuhaaste kohta 46:Kirjassa on sauna

Joseph C. Lincoln: Kapteeni Warrenin holhokit!

Joseph C.Lincoln

Kapteeni Warrenin holhokit

Alkuperäisteos:

Suomentanut O.E.N.

Kustannusosakeyhtiö Kirja, 1922

279 s.

Aloitus:

"Ostable!" kiljaisi junanpalvelija raoittaen vaununovea ja huutaen simen tavallista kovemmin,ettei hänen äänensä hukkuisi eteenpäin kiitävän junan jyrinään ja ulkona raivoavan myrskyn ulvontaan; "Ostable!"

Lopetus:

Hän heilutti kättään tulijoille.

"Kyllä", vastasi Sylvester nopeasti. ›Mies, josta puhutte, on - Carnegie.›

"Juuri sama Tunnen samoin kuin hänkin - että tekisin suuren rikoksen, jos kuolisin rikkaana."

Mies, joka tunsi samoin kuin Carnegie

oli kapteeni Warren. Vanha merimies maaseudun rauhasta, joka oli junassa matkalla kotiin samaan aikaan, kun newyorkilainen asianajaja, joka sattumalta kuuli Warrenin matkakohteen ja kysyi, josko hän pääsisi samaa matkaa, kun myös hän oli matkalla Denboroon. Asianajaja, Herra Graves ei vielä tiennyt, että tämä hänen matkakumppaninsa oli se henkilö, joka hänen tuli löytää, mutta hän sai sen kyllä selville päästyään perille.

Tarinan juoni:

Kapteeni Warren saa kuulla, että hänen liikemiesveljensä on kuollut ja testamentissaan määrännyt hänet lastensa Carolinen ja Stephenin holhoojiksi sekä pitämään huolta heidän varoistaan, kunnes he täyttäisivät kaksikymmentäyksi vuotta. Caroline oli nyt  yhdeksäntoista ja Stephen vuoden pari nuorempi.

Kapteeni Warren ei voinut ymmärtää, miksi veli, jota hän ei ollut tavannut kahdeksaantoista vuoteen teki näin. Veljeksillä ei ollut paljon yhteistä. Kapteeni Warren oli rehti  merimies, hänen veljensä, no vähemmän rehti keinottelija, mutta jota hänen tyttärensä Caroline palvoi.

Kapteeni Warren lähtee New Yorkiin tekemään tuttavuutta lasten kanssa ja päättääkseen ryhtyäkö holhoojaksi. Lapset Caroline ja Stephen eivät oikein ihastu maalaissetäänsä, joka eroaa tyystin hienostopiireistä. Lasten "hyvänä ystävänä" touhuaa myös rouva Corcoran  Dunn poikansa Malcolmin kanssa.

Lisäksi tarinan kulkuun vaikuttaa myös nuori lehtimies Jim  Pearson, joka kirjoittaa merimiestarinaa ja asuu pienessä täysihoitolassa.

Kapteeni Warrenin holhokit on ihan mukava viihderomaani, jossa on sekä juonittelua että rakkautta. Huumoristinen, hieman ironinenkin ote kerronnassa, jossa korostuu aitous ja lämpö hieman viileämpiä tunteita vasten puhumattakaan 'maalaishiiri ja kaupunkilaishiiri' -astelmasta, paitsi, että tässä teoksessa ei olla hiiriä millään puolin.

Olen aiemmin lukenut saman kirjoittajan teoksen Viisas Mary, johon verrattuna tämä teos vaikuttaa hieman tasapainoisemmalta. Ei yhtään hullumpi ja kyllä tämän parissa viihtyi.

Mikä kuitenkin kummastutti:

Teksti ei vanhahtavuudessaan ollut liian vanhanaikaista, mutta oudolta kuulosti, kun autosta käytettiin jatkuvasti muotoa autto.

Tekstinäyte:

"Äitikö, sir? En - en oikein ymmärrä, mitä tarkoitatte, sir."

"Mutta minä ymmärrän. Poika ei osaa tehdä laskelmia, vaikka hän luulee niin, mutta äiti osaa. Äiti on ohjaksissa ja tietää kyllä miten niitä on hoideltava. Ja me saamme nostella koipiamme tavallisen tiheää, amiraali, ellemme halua joutua tuon valjakon tielle! Painapas se mieleen!"

Hän meni huoneeseensa, ja ällistynyt hovimestari palasi keittiöön, jossa hän selitti kaikille, että vanha herra oli tavallista enemmän päästään sekaisin.

"Olenpa melkein varma, että hän kuvittelee olevansa hevonen", sanoi Edwards.

Kirjankansibingo kohta huonekalu.Paitsi sänkyä, kirjan kansikuvassa näkyy myös pöytä ja ilmeisesti myös kukkateline.

BINGO (vihreä vinorivi)

Aira Kokki: Ankkurin salaisuus!

Aira Kokki

Ankkurin salaisuus

WSOY, 1964

113 + 1 s.

Kansikuvitus: Aimo Virtasalo

”Eräänä hohtavan helteisenä päivänä Topi näki Alin ensimmäisen kerran Turusen kioskin kohdalla.” Näin alkaa Aira Kokin sekä tytöille että pojille suunnattu lastenkirja. Paitsi Alia, joka asuu Mikko Kellerin luona Topi tutustuu toiseenkin vieraaseen poikaan – Kariin. Kari onkin vähän erikoinen tapaus, voittaa Topin tappelussa tuosta noin yksinkertaisella heittotekniikalla, mitä Topi ei voi ollenkaan ymmärtää ja Alinkin, joka sentään on melkoinen kaveri. Erinäisissä seikoissa Kari vaikuttaa myös olevan ihan lyömätön, kuten juoksussa, mutta Topi ja Alipa ei tiedä, että Karilla on kaksoissisko Sari, joka on ihan samannäköinen ja, että Kari ja Sari, jotka asuvat vanhassa taloröttelössä nimeltä Ankkuri yhdessä merimiesisän tuttavan, Petterin kanssa, isän ollessa merillä, jekuttavat kaksoset poikia ilmestymällä esille vuorottain. Lisäksi tuo tuttava, joka pitää heille jöötä on opettanut lapsille judoa.

”Koko iltapäivän Ankkurin asukkaat ahersivat pihassa. Petteri katkoi katajat ja pajut multarajasta poikki. Kari raahasi oksat ja Sari haravoi roskia. Peipposet viheltelivät ja aurinko räkitti helteisenä ja kullan värisenä poutaisella taivaalla.”

No, sitten alkaa tapahtua ja salaisuudet selviävät, kun Ankkuriin ilmestyy kaksosten ”sukulainen” ja Ankkurin pihalla olevaa kaivoa aletaan lähemmin tutkia. Kesäinen seikkailu voisi ”tehdä selvän” kaikesta, mutta kaikki päättyy ilman haavereita pelkkään varoitukseen.

Aira Kokin omintakeinen tyyli pilkistää tässäkin kertomuksessa, vaikka ei ehkä ihan samalla tavalla kuin muutamissa aiemmin lukemissani teoksissa. Pirteä ja raikas kesäseikkailu tämä kuitenkin on ja sopii siis yhtä lailla tytöille kuin pojille.

Looginen päätelmä ja maalaisjärki:

”Ei iso mies suotta juokse kenenkään kaivoja kurkkimassa, se on selvä.”