Prudence Andrew: Pakomatka!

Prudence Andrew

Pakomatka

Alkuteos: The Christmas Card

Suomentanut Tuula Koponen

Otava, 1969

100 s.

Alkukappale:

Dan Lewis oli kymmenvuotias. Hänen syntymäpäivänsä oli joulukuun toinen. Ainakin se oli se päivä, jolloin saatiin kynttilöin koristettua sokerikakkua, johon oli vaaleanpunaisella kuorrutuksella kirjoitettu DAN. Oikeastaan kukaan ei tiennyt tarkalleen, milloin oli Danin syntymäpäivä, sillä hänet oli jätetty puhelinkoppiin, kun hän oli pieni vauva.

Näin alkaa tämä pieni joulutarina orvosta Danista, josta tiedetään vain nimi. Danin löysi Stanhope Roadin puhelinkopista poliisi Forbes, joka ei oikeastaan tiennyt, miksi hän meni tuolle sivukaudulle, hänen vain oli mentävä. Hän ei voinut sille mitään. Konstaapeli Forbes meni myöhemmin naimisiin naispoliisi Florrie Morrisin kanssa. Tällä oli vähän merkitystä tarinan juonen kannalta sillä konstaapeli Forbes oli rouva Hesseltinen veljenpoika. Ja  rouva Hesseltine oli töissä siinä lastenkodissa, johon Dan lopulta joutui.

Danin paras kaveri oli Melvin.

Pakomatka on suomennoksena  toki kuvaava kirjannimi, mutta tosiasiassa kirjan tärkein teema on joulu ja seikkailu saa alkunsa joulukortista, jonka Dan saa, tai luulee,että kortti on hänelle. Mutta eipä siitä sen enempää.

Dan kaipaa ihan oikeaa sukulaista. Melvin ei halua tätinsä luokse, joka on saanut vauvan ja joka, täti siis, on ilkeä. Dan lähtee etsimään Alice-tätiä, joka on joulukortin lähettänyt ja Melvin lähtee mukaan. He suuntaavat kohden Liverpoolia, josta kortti on lähetetty.

Pakomatka ei ole yhtään hullumpi joulutarina. On vaikea määritellä sen ajallista  miljöötä. Ehkä se kuitenkin kuvaa hyvin ilmestymisajankohtansa, 60-luvun englantilaista elämänmenoa. Kirjaa lukiessa heräsi tajunnassa joitakin ajatuksia tältä osin. Kerronta on rentoa, lauseet yksinkertaisia, mutta kuvaavia. Tarinassa kuvastuu selkeästi lapsen maailma. Silti kerronnassa on myös kielellisiä hienouksia. Esimerkkinä tästä lause: "Pimeys putosi hänen ylleen kuin säkki" Erityisesti kuvaus siitä, kuinka pimeys putoaa on minusta onnistunut ilmaisu, tosin kuvitellessani säkin putoamista, niin ilmaisu ei niin voimakas enää ollutkaan. Mietin, mikä mahtoi olla se alkuperäinen sana, oliko se säkki, vai jotain muuta, mikä olisi voinut pudota ja pudotessaan peittää pimeyteen. 

Tarinan kertoja on kaikkitietävä ulkopuolinen jonka tarinoinnissa vuorottelee kerronta ja  dialogi jouhevana ja tasapainoisena kokonaisuutena. Kertojanääni on etäännytetty tarinasta aina viimeiseen kappaleeseen, jossa tarina ei enää etenekään samalla tavalla. Tarinan poljento katkeaa ja alkaa alusta. Vaikka viimeinen luku ei sinänsä  ole huono se jollain tavalla on kuitenkin "selittelyä". Loppuyhteenveto lopetukset eivät ehkä minusta ole niitä parhaita lopetuksia.

Othmar Franz Lang: Antakaa veljeni takaisin!

Othmar Franz Lang
Antakaa veljeni takaisin
Alkuteos: Rufe in den Wind
Suomentanut Ulla Mari Kellomäki
WSOY, 1982
176  - 1 s.

Kansikuva: Matti Kota

Jürgenista oli hienoa, että hänellä oli veli joka oli kaikkialla mukana. Myös tämän Wenzin pariskunnan luona. Veli joka nukkui samassa huoneessa. He makasivat päät vastakkain ja niin he saattoivat jutella kaikenlaista. Tietysti kuiskaten. Mitä kaikkea oli tapahtunut, mikä heitä oli suututtanut ja kenet he vielä kunnolla nujertaisivat. Puheenaiheita riitti loputtomiin. Eikä Jürgenia lainkaan haitannut, että kaikki sanoivat: "Voi miten herttainen poika tuo Thomas onkaan. Voi noita kultaisia kiharoita ja sinisiä silmiä."

Niin, Jürgen ja Thomas asuvat lastenkodissa. He ovat jo monena viikonloppuna käyneet vieraisilla Wenzin pariskunnan luona, jossa herra Wenz on luvannut rakentaa heille ullakkohuoneen ja junaradan kellariin. Kunnes erään kerran kaikki lopahtaa veljien väliseen kinasteluun.

Seuraavan vuorossa on Gütersin perhe. Asia kuitenkin mutkistuu, kun lastenkodin johtajatar puhuu sivu suunsa. Gütersit haluavatkin vain Thomasin.

Othmar Franz Langin kertomus vanhempiensa hylkäämistä veljeksistä on karu kertomus paitsi veljeydestä ja perheen menettämisestä, tarpeesta tulla hyväksytyksi. Tarinaan viedään eteenpäin ensisijaisesti Jürgenin näkökulmasta. Kerronta ei etene kronologisesti vaan tarinaa viedään eteenpäin kahdessa eri aikajanassa. On nykyhetki, jossa Jürgen etsii löytääkseen salaa muuttaneet Gütersit, jotka ovat vieneet häneltä veljen ja on aika, tilanteet, jotka ovat johtaneet tilanteeseen. 

Kirjoittajan myötätunto, tosin hahmojensa kautta,  tuntuu olevan vahvasti Jürgenin myötä, kun taas rouva Qüters kuvataan vähemmän mairittelevana. 

Hän katseli rouva Gütersiä: musta puku, mustat kiiltonahkakengät ja omituisen maidonvaaleat sukat. Näytti siltä kuin hänen jaloissaan ei olisi ollut lainkaan verta, vain maitoa. Sintumaitoa.

Kun  rouva Güters lopulta lastenkodin uuden johtajan taivuttelusta tuo Thomasin katsomaan veljeään, ei veli halua edes kättä antaa veljelleen. Veli oli lopullisesti viety, manipuloitu rouva Gütersin tavoitteita, tarpeita varten, mutta taustalla oli myös Güterssien tyttäret, jotka omilla tahoillaan olivat myös vaikuttaneet, kumpikin omalla tavallaan.

"Minä en enää tahdo tietää sinusta mitään." No, hän, Jürgen, selviytyisi siitä, vaikka ei itse olisi ikinä sanonut niin. Hänen veljensä saisi vielä nähdä, kuinka hän siitä selviytyisi. Veli, mikä se oikeastaan oli? Oliko silä sanalla mitään merkitystä? Eikö veljeä voisi myös etsiä jostakin itselleen? Jos joskus tapaisi jonkun josta piti? Ehkä hän kerran löytäisi ystävän. Jonkun, joka olisi oikea juuri hänelle. Sellaista sattui, niin oli tapahtunut, ja miksi niin ei voisi tapahtua vieläkin? Ystävä rajun vastatuulen ja hyytävien päivien varalle, ystävä pilkkopimeään yöhön. 

Kirjan miljöö on saksalainen lastenkoti. Onko se itä- vai länsisaksalainen? Välillä minusta tuntuu, että tämä voisi olla itäsaksalaista elämää, välillä mietin, eikö sittenkin oltaisi länsisaksassa? Kirjan kirjoittamisen aikaan Berliinin muuri oli vielä pystyssä, mutta onko sillä väliä? Tarinahan on ennen kaikkea nuoren pojan kasvutarina, pojan, joka ei ole saanut elämältä kovinkaan hyviä lähtökohtia ja hänenlaisiaan, kaltoinkohdeltuja lapsia on niin idässä kuin lännessä. Nuoria, jotka eivät anna sanella ajatuksiaan, jotka rajuudessaankin kaipaavat ymmärrystä ja rakkautta osakseen. Mutta kuka heitä huomaa, näitä jürgeneitä. Kaikkihan tahtovat vain thomaksia, pehmeitä luonteita, joihin on helppo vaikuttaa,  saada heidät mieleisikseen.

Yhteiskunnallinen manipulaatio? Onko se rivien välistä luettavissa? Ajatus vain tuli mieleeni, nyt, tätä postausta kirjoittaessani, ei niinkään lukiessani.

...

Kansikuvasta sen verran voisin mainita, että Matti Kodan tyyli on hyvin tunnistettava, omanlaisensa. Ei ehkä sellainen tyyli, joka minua erityisen valtavasti innoittaisi tai koskettaisi, vetoaisi. Ehkä tähän kirjaan kuitenkin sai juuri kansikuva tarttumaan - mene ja tiedä.