Einar Odd Mortensen: Turkiskauppiaana intiaanireservaatissa!

Einar Odd Mortensen

Turkiskauppiaana intiaanireservaatissa

Alkuteos: Mitt liv blant Nord-Kanadas Indianere 1925-1928 

Suomentanut Marja-Liisa Tolvanen 

148 s.

Takansi: Eräänä talvisena päivänä vuonna 1925 norjalainen kaupunkilaisnuorukainen pakkaa kapsäkkinsä ja lähtee kaukokaipuunsa ajamana kohti Pohjois-Kanadan tiettömiä erämaita. Einar Odd Mortensen päättyy turkiskauppiaaksi intiaanireservaattiin, jossa hänen on opittava elämään täysin erilaisten ihmisten parissa ja karun luonnon armoilla.

Turkiskauppiaana intiaanireservaatissa on Einar Odd Mortensenin omaelämänkerrallinen kuvaus hänen kokemuksistaan turkiskauppiaana ja -metsästäjänä Pohjois-Kanadan tundralla 1920-luvulla.  Kirjassa on kirjailijan jälkipolvien  johdanto, esipuhe ja jälkikirjoitus Einar Odd Mortensenista, teoksen taustoista ja hänen myöhemmistä vaiheistaan. Turkiskauppiaana intiaanireservaatissa on keskeneräinen käsikirjoitus,

Suomentaja kuvaa alkusanoissaan Turkiskauppiaan kirjoitustyyliä liikemiesmäisen asiallisesta terävän havainnollisen vaihelevaksi, jossa "sydämellinen ja poikamainen huumorintajua ja myötätunto" sävyttävät "luonnonihailijan ja esteetikon maalailevan runollisiakuvauksia".  Lisäksi suomentaja vakuuttaa, että Einarissa "ei ole tippaakaan rasistia", vaikka hän käyttääkin "nykyaikana kielletyiksi katsottavia sanoja" 

Hmm. Ehkä näin. Einari on kuitenkin länsimaisen kulttuurin edustaja, joka on kaivannut pois "länsimaisesta elämänrytmistä". Mortensen on saanut intiaaneista romanttisen sankarikuvan lähinnä poikakirjojen  (Fenimore Cooper) perusteella, ja tämä kuva kyllä nopeasti murenee, hänen tehdessä tuttavuutta Cree-alkuperäiskansan kanssa ja eläessään heidän keskuudessaan.

Väki, jonka keskuudessa liikun, kuuluu Cree-intiaaneihin. Jos antaisin kuvauksen heistä vielä erikseen sen lisäksi, mitä muissa yhteyksissä tämän kirjan sivuilla kerrotaan, tulisi siitä sekoitus hyvää ja pahaa sellaisena kuin minä heidät näen. --- Mutta ymmärrän hyvin, että kuvaukseni esittelevät vain yhden mittapuun ja yhden hyvyin subjektiivisen näkemyksen. 

Mortensen itse myöntää "olevansa maasta, jossa hän voi nauttia hyvinvointiyhteiskunnan etuja", ja kuinka hänen silmänsä sen vuoksi "antavat yksipuolisen ja ulkonaisen, pintapuolisen kuvan".  

En mene sanomaan, etteikö kuvaus Cree-kansan köyhyydestä ja oloista olisi totta.  Mutta se, miksi alkuperäiskansan elämä on sellaista kuin on jää ruotimatta. Mortensen ei paneudu niinkään menneisyyteen, kuin kuvaa olevaa hetkeä.  No, kyllähän Mortensen tuo esiin sen, että valkoiset ovat vieneet intiaanien maat ja "maksavat näille siitä, että nämä ovat luopuneet oikeuksistaan". 

Ja vaikka hän ei suoraan politisoikaan olojen kurjuudesta, syistä ja seurauksista, Einar Odd Mortensenin kuvauksessa tulee rivien välissä hyvin esiin se riisto, mitä alkuperäiskansat ovat kohdanneet, ja jollakin tasolla Mortensen on itse osa tätä riistoa turkiskaupan pitäjänä, jossa turkikset vaihtuvat tavaraan suhteessa, joka ei ehkä ole ihan tasapuolinen, vaikka intiaaneillakin olisi yrityksensä ja keinonsa. 

Jos tämä alkuperäiskansojen tilannekuvaus onkin raakaa ja pöyristyttävää, jota en ihan nikottelematta niele – ja minulla heräsikin halu hieman tutkia kyseisen kansan historiaa saadakseni paremman käsityksen tämän kansan oloista ja elosta – niin tämä oli kuitenkin kiintoisa kuvaus elämästä Pohjois-Kanadan tundralla. Luontokuvaus on upeaa ja hytisyttävää. Sitä vain ihmettelen, kuinka ihmeessä ihminen voi selvitä kantavalle pohjalle, jos hän joutuu rämpimään polvia myöten upottavassa suoliejussa? 

Kirjallisuusviitteet:

James Fenimore Cooperin intiaaniromaanien ohella teoksessa viitataan Helge Ingstadin romaaniin elämästä turkismetsästäjänä. Mielessä vilahti muistikuva, että enkös minä olekin lukenut yhden Ingstadin romaanin ja kyllä: Kultamaan Bill on tullut luettua ja voisipa sen lukea uudelleenkin, jos jostain uudelleen käsiinsä saisi.  Kirja, johon tässä kuitenkin viitataan on Helge Ingstadin Turkismetsästäjänä Pohjois-Kanadan intiaanien parissa ja olisi kyllä kiintoisaa lukea se ihan vertailun vuoksi. Mortensenin teoksen taustoituksessa tuodaan esille, että Ingstadin teos olisi ollut ehkä syynä, miksi Mortensenin käsikirjoitus on jäänyt kesken.

Tällä mukana: 

Vaarakirjastojen LUONTOA  -lukuhaaste 2026 kohta: Äärisäätila

Matkasin myös omassa Halki Kanadan -lukuhaasteessa Manitobaan (provinssi) 

Muualla mainittua:

Kaarlon kirjablogi: Tönköhkö suomennos, mutta mielenkiintoinen sisältö kompensoi huonoja sanavalintoja.  

Aune Sarkanen: Pieni sairaanhoitajatar NAISTENVIIKKO 2025

 

Aune Sarkanen (Aili Somersalo)

Pieni sairaanhoitajatar

Gummerus, 1929

119 s  

Naistenviikkolukuhaastejjatkuu. Tänään vietämme Saaran, Sallan, Sallin, Saran, Sarin ja Saritan nimipäivää. Onneksi olkoon ja mukavaa kesäpäivää vain teille kaikille. 

Minulta löytyi haastetta varten Aune Sarkasen (sama kuin Aili Somersalo) vanha kertomus, kuten kirjan nimiösivulla sanotaan: Pieni sairaanhotajatar, jonka sivuhenkilöistä löytyi Saara-niminen henkilö. 

- Sinun tuhlaavaisuutesi vie meidät perikatoon, Saara. On mieletöntä tuhlailla sellaisia summia pienten tanssien järjestelyyn. - Sano vain suoraan, että sinun mielestäsi tanssit jo sinänsä ovat mielettömyys! - Niin sanonkin. Sinähän tuskin olet parantunut pitkästä sairaudestasi. - Mutta paranemistani juhliakseni minä nämä tanssit järjestänkin! Etkö voi käsittää, että maattuaan kaksi kuukautta sairaana ja laahusteltuaan toipilaana huoneesta toiseen, haluaa jo vähitellen hiukan huvitellakin. Mutta sinä tietysti toivoisit, etten olisi parantunut lainkaan, vaan olisin kuollut pois varojasi tuhlailemasta. --- ----   - Olet järjiltäsi. - Mene tiehesi! Olet kauhein mies auringon alla. 

Tätä avioparin riitelyä kuuntelee Irja, Pieni sairaanhoitajatar, joka oli valinnut tämän alan elämäntehtäväkseen rakkaudesta Jumalaan ja rakkaudesta lähimmäiseensä. Hän oli vielä aivan nuori ja hento ja lempeä tyttö, jolla oli suuret ruskeat silmät ja naisellinen olemus.

Saara oli Irjan serkku ja Irja oli asunut viimeiset kolme kuukautta tämän luona hoitamassa tätä ja sattunut samalla kihlautumaan Saaran langon (miehen veli) Lassi Lähteisen kanssa, joka myös asui taloudessa. Kihlaus tuntui kuitenkin jotenkin perusteettomalta vaikka Irja olikin kiintynyt mieheen.

No, tanssiaiset järjestetään, ja Saara hankkii Irjallekin, tämän vastustuksesta huolimatta, upean tulipunaisen  tanssiaisleningin ja kultakengät. Tanssiaisissa Irja näkee sulhasensa suutelevan toista naista ja pakenee. Hän jättää Saaralle kirjeen, jossa kertoo että hänen on lähdettävä ja  

"ettei enää katso olevansa kihloissa Lassin kanssa". 

Irja suuntaa askeleensa erään ystävänsä, Emmin luokse, joka myös on sairaanhoitaja.  Emmin pitäisi lähteä oman potilaansa luokse, mutta hän ei oikein voisi jättää äitiään, joka oli sairastunut, yksin. Niinpä Irja ottaa Emmin potilaan omaksi. Irjan uusi paikka on tohtori Lepänahon kotona, hänen äitinsä hoitajana. Mutta pian Irja saa huomata, että hänen täytyy taas poistua, kun perheen tuttu Elsa tulee mustasukkaiseksi tohtorista Ja alkaa juonia Irjan päänmenoksi. 

Irja suuntaa sairaanhoitajakotiin, josta hänelle osoitetaan uusi paikka, rikkaan rouva Hellmanin luona, jossa hänen tehtäviään on lähinnä seuraneidin ja kamarineidon tehtävät, eikä lainkaan sairaanhoidollisia, mitä nyt lääkkeen antaminen. No, täälläkään Irja ei kauaa joudu olemaan.

"Neiti on sairaanhoitajatar, joka vaeltaa kodista kotiin. Hän viipynee luonani vain - iltaan asti. 

Ilmoittaa rouva Hellman vieraalleen Herra Hillille, joka juuri oli ilmoittanut olevansa iloinen, kun oli saanut tutustua neiti Laineeseen. Ennen lähtöään Irja saa todeta,että rouva Hellmanin tytär Elisabeth on tuo samainen Eila Levä, jota Lassi Lähteinen oli suudellut ja jotka olivat sittemmin avioituneet. 

Irja suuntaa jälleen sairaanhoitajakotiin, kun hän kohtaa  vanhan naisen, joka kysyy: 

"Olisiko neidillä antaa muutama penni? - Mihin mummo niitä pennejä tarvitsisi? - Menisin tästä vähän apteekkiin. Kleini niin vaivaa ja Akelikin on niin kipee. - Mikä Akselilla sitten on? - Toiset pojat tuuppivat katuojaan, sen polvi on turvoksissa.

Irja auttaa mummoa ja lähtee tämän pieneen asuntoon ja tapaa Akselin, jonka polvi on pahan näköinen ja kuumettakin lapsella on. Irja ryhtyy hoitajattaren toimiin ja jää  mummon luokse tehden suunnitelmia auttaakseen kurjissa oloissa elävää naista ja tämän lasta. Mutta, kun Irja kalustaa huoneen, mummo pistää stopin. 

 - Ei! sanoi mummo pontevasti ja katsoi Irja tuikeasti silmiin. - tähän minä en suostu! Neiti kuulee se nyt, ja korja kohta pois kamppeensa! - Mutta mummo kunta! Mummo tuli pöydän ääreen ja hypisteli pöytäliinaa,  --- --- Ei, sanoi hän vieläkin, vaikkei juuri yhtä tarmokkaasti, - vaikka minä köyhä olen, niin minä en salaa varastettua tavaraa. 

Mummo ei ota kuuleviin korviin Irja selityksiä, vaan sanoo, ettei tahdo linnaan istumaan, - minä olen kunniallinen muija! Lopulta mummo aikansa itseään huojuteltuaan saa oivalluksen ja katsoo Irja tarkkaavasti. - Minäpä kysyn herra tohtorilta. --- --- lupasi käydä tänään. Portiasta kuuluu askelia ja ...

Ja kukapa muu tohtori olisi, kuin tohtori Lepänaho, joka ilmoittaa mummolle, että mummo voi olla ihan rauhassa, tavarat eivät ole varastettuja sillä Irja on hänen morsiamensa.,

Pieni sairaanhoitajatar on ihan hauska, hyvänmielen rakkaustarina, jossa on vivahde hengellisyyttä, mutta ei mitenkään paatoksellisesti. Aika on sadan vuoden -takainen Helsinki. Kerronnassa mainitaan Viertotie ja Kaivopuisto. Rakkaustarinahan tämä on. Sairaanhoidollista aspektia on hyvin vähän. Tarinoinnissa on vivahde lystikkyyttä, mikä erityisesti tulee ilmi mummo-osiossa. Naisnäkökulmaa ajatellen mummo on myös kaikkein persoonallisin hahmo. Feminismi on tästä teoksesta kaukana. Se, että naisen turva on miehen käsivarsilla on toki tarinan taustalla nähtävissä, mutta mielestäni ei kuitenkaan ensisijainen motiivi. 

Naisnäkökulma on myös nähtävissä kielellisesti. Kuka enää käyttää vanhaa suomalaista muotoa sairaanhoitajatar? 

Hykerryttävä ilmaisu: tomunimijä

 

Mavis Hiltunen Biesanz: Helmi Mavis: A Finnish American girlhood!

Mavis Hiltunen Biesanz

Helmi Mavis: A Finnish American girlhood!

North Star Press of St.Cloud, INC.

1991

199 + 1 S.

 

I was born in s small immigrant farm community in north-eastern Minnesota. After boys, Mother hoped for a girl, and chose the name "Mavis" from a story in Woman's World magazine, and my middle name, Helmi, after one of her four sisters. But "Helmi" is pronounced so badly in English, that following Aunt Pearl's example, I signed all school papers Mavis Pearl Hiltunen.

Kylläpä olikin viehättävä ja kiintoisa aikamatka ajassa ja paikassa suomalais-amerikkalaiseen lapsuuteen ja siirtolaisperheen arkeen vuosina  1929-1932, kun Yhdysvalloissa elettiin suuren laman alla. Kertojana perheen Mavis-tytär, joka aloittaa tarinansa ollessaan 9-vuotias, pikkuveljensä syntymästä.

Kerronta on sujuvaa ja elävää arkitapahtumien kuvausta, jota mustavalkoinen kuvitus (Mark Coyle's) vahvistaa, puhumattakaan mustavalkoisista valokuvista, jotka luovat autenttisuutta ja todellisuutta perheen vaiheisiin.  Kaiken kaikkiaan tämä teos tuo mieleeni Laura Ingalss Wilderin teokset, vaikkakin ne ovat kerronnaltaan hyvinkin erilaiset. Tunnelma ja arjen tapahtumat miljöineen tämän vaikutelman tehnevät. 

Mavis on syntynyt Minnesotassa suomalaiseen siirtolaisperheeseen. Hän on siis amerikkalainen ja amerikkalaistumisesta teoksessa puhutaankin. Suomalainen kulttuuri ja kieli ovat kuitenkin mausteena luomassa vivahteikkuutta tarinaan. Tämä suomalaisen ja amerikkalaisen elämäntavan limittyminen ja vuoropuhelu onkin teoksessa erikoisen kiintoisaa. 

Kerronta kulkee kronologisesti vuodenkierron mukaan. Tässä tapahtumien kuljetuksessa minua hämmentääkin, kun kesken mustikkaretkien aletaan puhua Uuden Vuoden aatosta.

 At midnight on New Year's Eve, Mother had gone out to look at the sky. "It's full of stars. This will be good blueberry year," she announced, wiht complete faith in her systems of omens. 

Alan miettiä, millaiset luonnonolosuhteet Minnesotassa onkaan. Ei kai siellä mustikat talvella kasva. No, se on tämä kielitaitokysymys, joka välillä hankaa lukemista ja ymmärtämistä, vaikka noin suurimmaksi osaksi kerronta onkin hyvin ymmärrettävää. Kyllähän se tämäkin "takauma" talvi-iltaan kesäisen kerronnan lomassa minulle lopulta aukeni.

Kertoja tuo esiin paitsi sukuhistoriaansa myös yhteiskunnallisia oloja hyvin esille. Kuten jo ehdin sanoa, ajallisen aspekti on suuren laman alla. Eletään kaivostoiminnan alueella, kommunismi on alkanut kiinnostaa joitakin siirtolaisia. On kuultu kuinka Neuvostoliitossa on työläisten paratiisi ja Karjalassa riittää töitä. Perheen vanhin poika kiinnostuu kommunismista, mitä äiti, joka on amerikkalaistumisen kannalla, suree. Isäkään ei kommunsimi innosta. "Kommunistit eivät usko Amerikkaan eivätkä Jumalaan, he uskovat Neuvostoliittoon". Isä kuitenkin suhtautuu poikansa päätökseen jouhevasti toteamalla vain, että tämähän ei ole mikään rikollinen, vaan kunnon poika. 

Myös kouluolojen kuvaus oli kiinnostavaa. Mavis kävi ensin pientä koulua, jossa oli oppilaista vain suomalaistaustaisista perheistä. Oppiaineita olivat mm:

Reading, Language, Arithmetic, Geography, History, Spelling, Grammar, Penmanship, Health, Civies, Drawing, Music, Agriculture, Physical Education and Conduct. That last was sometimes my downfall; I was a talker and a clown, and disrupted more than one lesson with my antics.

Kuvaus koulutarkastajan käynnistä tosin oli minusta hitusen liian naivi yksipuolisessa isänmaallisuus (amerikkalaisuuden näkökulmasta) teemassa. Koulutarkastajan sanoista kimposi esille myös lause, että "pojat voivat päästä jopa presidentiksi". Muitakin pieniä yksityiskohtia, kuten naisten mahdollisuus toimia opettajana päättyi avioituessa, teoksessa nousi esille.

Todellakin kiva löytö suomalaisen siirtolaisuuden arjesta satakunta vuotta sitten. Tosin minua hieman häiritsi uskottavuuden ja vähän muunkin kannalta se, että lähestulkoon kaikkien henkilöiden (10 kpl) silmien väriksi mainittiin sininen, nukeista puhumattakaan.

----

Helmet 2025 lukuhaaste kohta 38: Elämänkertaromaani. Tämä on kaunokirjallinen muistelma lähinnä lapsuudesta, mutta myös myöhempiä vaiheita sivutaan jälkisanoissa.

Erkki Piiroinen: Lapsuuteni Liperin Salokylässä!

 

 Erkki Piiroinen

Lapsuuteni Liperin Salokylässä

Ortokirja ry, 1993

111 s.

 

 

Saunassa olimme koko perhe samanaikaisesti. Lauteille sovimme kaikki lämpimään löylyyn, jota lyötiin tarpeen mukaan. Iso ja pieni vasta kulki kylpijöillä kädestä käteen ja meillä oli lysti. Kiusaa ei saanut tehdä kenellekään, esimerkiksi puhaltaa kuumaa löylyä toisen selkään. Pienimmät pestiin kokonaan valmiiksi. Suuremmat lapset saivat itse peseytyä, mutta heidät tarkastettiin, ennenkuin päästettiin saunasta. Tarkastukseen kuului tukan ja jalkojen pesu. Erityisesti isä tarkasti jokaisen varpaan välin ja sanoi arvostelunsa: jos hän sanoi: "Varvas", niin se tarkoitti puhdasta, mutta jos hän sanoi: "Sorkka", se merkitsi uutta pesua. Kun sitten isä huuhteli meitä kutakin, hän saattoi tehdä kysymyksen: "Pesetkös sinä isän vanhoina päivinä". Siihen vastasimme: "Kyllä pesen".

 

Lämpimiä lapsuusmuistoja ajoilta menneiltä  (1924-1934) on kirjoittaja kertoillut, muistoksi lapsilleen ja lapsenlapsilleen, mutta myös muille kansanperinteestä ja menneistä ajoista kiinnostuneille. Minua tässä teoksessa kiinnosti paikallinen elämä Pohjois-Karjalassa juurikin noihin aikoihin. Perhe-elämää, lasten leikkejä ja ajankuvaa mukavasti kerrottuna.  Piiroisen kerronnassa tulee esiin agraariyhteiskunnan tapa elää ja toimia, mutta myös se, miten elämä sujui kahden uskonnollisen kulttuuripiirin yhteisössä. Piiroisen isä ja perheen lapset kuuluivat ortodokseihin, äiti luterilaiseen.   

 

Lyhyitä pieniä elämänhetkiä, ajan kenties kultaamia, mutta sitäkin tärkeämpiä.  Pidin ja tykkäsin. Lukisin enemmänkin. 

 

Outo murreilmaisu: Kammihta  

---

Pohjoinen 2025 -lukuhaaste kohta 19. Kirjaan liittyy nostalgiaa

Oili Tainio: Sisar Kaarinan läppävika!

 

Oili Tainio

Sisar Kaarinan läppävika

Kustannusosakekyhtiö Kirja, 1930 (2. painos)

149 s.

Naistenviikko lähenee loppuaan, ja niin alkaa lukuhaastekin olla kohta plakkarissa. Tänään on Oilin ja Olgan nimipäivä, onnea kaikille päivänsankareille. Itselleni tuotti iloa, kun löysin tämän päivän haastelukemisekseni Oili Tainion kirjoittaman Sisar Kaarinan läppävika -teoksen, sillä Oili ja Olga tuntuvat olevan kovin harvinaisia nimiä niin kirjailijoissa kuin kirjan henkilöhahmoissakin. En kuitenkaan olisi tähän teokseen tarttunut pelkän Oili-nimen perusteella, kiinnostus heräsi kansikuvasta, joka oli vastustamaton. En tiedä, kenen tekijän käsialaa se on, mutta hieno se on ja jollain tasolla teoksen kujeellista otetta kuvaava. 

Teoksen päähenkiö on Kaarinan Hovi. Pohjanmaalta kotoisin, 6-vuotiaana äitinsä menettänyt tyttönen. Kaarinan hartain toive aikuistuessaan oli päästä teatterialalle, mutta isä ja isän taloudenhoitajana toimiva täti eivät "mokomaan humpuukiin" suostuneet, vaan lähettivät tytön Viipuriin sairaanhoitajan opintoihin. Sairaanhoitoala oli Kaarinan listalla toisena, joten hän oli ihan tyytyväinen, vaikka teatterihaave taustalla liikahtelikin.

Ihminen voi tuntea olonsa mukiinmeneväksi missä tahansa ulkonaisista olosuhteista riippumatta, kun hän vain ymmärtää mukautua ympäristöönsä. 

Kaarina saa viran Janalan kunnansairaalasta. Vaikka Viipuri on ihan todellinen paikanimi Helsingistä puhumattakaan, joka teoksessa mainitaan, Janala lienee keksitty paikkakunta, sillä googlaus toi lähinnä ulkomaista elokuva-ainesta, kun uteliaisuuttani halusin asiaa selvitellä.

Sairaalan kuvaus oli kiinnostava ja herätti kyllä erinäisiä ajatuksia.

Meillä on 12 sairassijaa kummallakin osastolla; jos tarvitaan, voimme sijoittaa 30:kin potilasta, mutta silloin on jo ahdasta. Täällä on vain oikeita, kunniallisia tauteja sairastavia potilaita, eikä niinkuin kaupunkien sairaaloissa, joka lajia sairautta, mitä lääketiede tuntee. En sano tätä janalaisten kunniaksi, sillä ehkä täälläkin on huonoa verta, vaikk'eivät he tule sitä tänne hoidattamaan, vaan menevät vieraan palveltaviksi.

Erityisesti maininta oikeista ja kunniallisista taudeista ja huonosta verestä  pisti mietteliääksi.

1. tri Robert Tuomi. 41-vuotias ylilääkäri, johon 2. taloudenhoitaja neiti Karoliina Järvelä on iskenyt silmänsä ja pitää tätä omanaan, vaikka mies tunnu lotkauttavan asiaan juuta eikä jaata. "Hän puhuu harvaan ja kolealla äänellä; hänen sanansa putoilevat kuin multakokkareet ruumisarkulle.

3. Sairaanhoitaja Elsa Vaaranto Tunnollinen ja hyväntuulinen alihoitajatar ja sitten 4. harjoittelija Eeva Vuori, vallataon kuin metsäkauris.

Teoksen päähenkilö ja samalla minäkertoja on siis Kaarina, joka kertoo lähinnä rakkaushuolistaan.  Lähdettyään aikoinaan Viipurin sairaanhoitokoulusta, hän jätti sinne rakastamansa miehen, Lääketieteen Kantin (kandi) Hannes Koivun, keskikokoisen, sopusuhtaisen vartalon omaavan, ruskeatukkaisen miehen, jolla oli - neitsyen silmät. 

Tässäkin tuo neitsyen silmät kuvaamassa miehen silmiä on erikoinen määritelmä. Silmät ovat luonteen peili, sanotaan, ja ehkä tohtorin silmistä sitten kuvastui - neitsyys. Kaarina ihailee miestä ja hänen sydämensä saa ikuisen läppävian, jota hän ei kuitenkaan paljasta vaan pitää salaisuuden omanaan, sillä Nainen voi salata rakkautensa, mutta ei mustasukkaisuuttaan. 

Naistunnot

"Minäkin kaipaan hetkiä, jolloin saisin hyväillä hänen ruskeata tukkaansa, jolloin saisin tuntea hänen läsnäolonsa suloisuuden tietän silloin olevani myöskin nainen, joka rakastaa, eikä vain palveleva sisar."

Voi meitä naisraukkoja! Miksi emme kulje yksinämme ilman heitä? Sanotaan, että luonnon laki määrää naisen ja miehen kulkemaan kaksittain ja - mikä pahinta naiselle - että me kaipaamme tuota n.s. rakkautta enemmän kuin miehet. Nainen rakastaa koko sydämestään, aivan kirjaimellisesti katkismuksen mukaan; mies sanoo myös tekevänsä niin, ja onhan muutamia, jotka koettavat parhaansa. 

Miehet, nuo oman onnensa sepät, eivät voi ymmärtää, kuinka nainen rakastaa; kaikkein vähimmin he käsittävät, miten hän kärsii silloin, kun hänen rakkautensa heitetään sivuun kuin särkynyt ruukku.

Nainen on omituinen rakkaudessansa

Toinen rakkaudesta huokaileva on sairaalan taloudenhoitajatar Karoliina Järvelä, jota kutsuttiin tohtorinnaksi, vaikka hänellä ei ollut kuin harjoittelukokemusta sairaanhoidosta. Karoliina puhui harvaan ja kolealla äänellä; hänen sanansa putoilevat kuin multakokkareet ruumisarkulle. Karoliina on iskenyt silmänsä ja tunteensa sairaalan johtajalääkäriin Tohtori Robert Tuomeen, tavalliseen, hyväluontoiseen mieheen, joka on elänyt arvossa ja ylhäisessä yksinäisyydessä jo lähes 41 vuotta. Robert ei sano Karoliinan unelmiin juuta eikä jaata. Karoliina ei kuitenkaan salli kenenkään viedä tohtoria häneltä, vaan vartioi mustasukkaisena henkilökuntaa.

 Kun Robert lähtee eräässä vaiheessa lomalle tulee sijaiseksi, kukas muu kuin Hannes Koivu ja Kaarinan läppävika alkaa taas oirehtia pahemman kerran.

Sisar Kaarinan läppävika on aikansa romanttista viihdekirjallisuutta, hieman kujeellinen, humoristisella otteella kirjoitettu teos, joka vilisee kristillistaustaisia sanontoja, joilla ei ole kuitenkaan tarkoitus tuoda kristillistä sanomaa esille, vaan ovat vain kuvaamassa tilanteita ja tunteita, siis tietynlaisia metaforisia ilmaisuja, joita nykysanomalehdistössäkin joskus näkee. Tosin nykyisin ihmiset eivät välttämättä tajua, että ilmaus on raamatullista perua. Kuitenkin kaikitenkin kristillisyys on pidetty mielessä kaiken hupsuttelun lomassa.

 Huumorinäyte:

Ihminen on syntynyt taistelemaan. Jokaisella on oma ristinsä, niinkuin entisellä miehellä konttoristinsä.

Ihan hauska lukukokemus tämä oli, kevyttä viihdettä ajoilta menneiltä, kaukaisilta.

Mainittakoon vielä, että minua pikkaisen häiritsi teoksen uskottavuus eräässä detaljissa: 

.... huonon lastenhoidon tavallinen seuraus, riisitauti. Kuinka ikävää onkaan, etteivät äidit ehdi kunnollisesti hoitaa eivätkä pitää puhtaina lapsiraukkojansa, joiden sen johdosta täytyy paljon kärsiä.

Hmm. Riisitautihan johtuu vitamiinien tai hivenaineiden puutoksesta, erityisesti D-vitamiinin ja kalsiumin eikä syy siihen aina ole huonossa hoidossa, syy voi olla geneettinenkin. Mutta lääketiedehän on kehittynyt sitten tämän teoksen kirjoittamisen paljonkin. Puhtaus on puoliruokaa, myönnetään, mutta ajatus, että riisitauti johtuisi huonosta hygieniasta on tietojeni ja kokemukseni mukaan väärä.

Elspeth Huxley: Pilvien varjot akaasioissa!

 

Elspeth Huxley

Pilvien varjot akaasioissa

Alkuteos: The Mottled Lizard

Suomentanut Kyllikki Villa

Otava, 1984

444 s.

Olen vuosia sitten lukenut Huxleyn teoksen Liekkipuiden varjossa, joka kertoo kirjailijan lapsuudesta afrikkalaisella kahviplantaasilla Thikassa. Pilvien varjot akaasioissa jatkaa tarinaa, jossa kertoja on joitakin vuosia vanhempi, mutta edelleen lapsi. Perhe on palannut takaisin Thikaan, oltuaan jonkin aikaa poissa sodan takia. 

Mieleeni on jäänyt kuva, että olisin pitänyt ensimmäisestä osasta, mutta luettuani nyt vanhan postaukseni huomaan, että muistikuvani eivät olekaan pitäneet paikkansa. Varmaankaan ei aiempi lukukokemukseni ihan huono kuitenkaan ollut, ei ollut tämäkään, vaikka teoksen alku takkusi aika lailla, ja tarinan juoneen oli vaikea päästä mukaan. Lopulta lukeminen alkoi sujua ihan mukavaa vauhtia ja tarinaan kehkeytyi kiinnostavuutta, mutta myös hieman kammotuksen tunteitakin. Erityisen kammottava oli kuvaus eräästä alkuasukasheimosta eikä kaikki tapahtumatkaan olleet mitään afrikkalaista idylliä. Afrikkalainen elämäntapa, kikuju-elämäntapa ei saanut kaikessa oikein minun sympatiaani, vaikka kirjoittaja tuntuu kyllä heitä myötäävän, jos niin voi sanoa. Suhtautuvan ainakin ymmärryksellä ja jonkinasteisella kunnioituksellakin. Ja nyt en tarkoita, etteikö minuakin kikuju- ja masai-kulttuuri kiinnostaisi, mutta heidän lakisäädöksensä ja eurooppalainen oikeuskäytäntö eivät käy yhteen, mitä hieman vierastan ainakin joissain asioissa.

Pilvien varjot akaasioissa on  värikäs kuvaus elämästä Afrikassa. Teoksen luontokuvaus on parasta kuvausta, lintumaailma erityisesti avautuu silmien eteen värikkyydessään. Eivät ole Afrikan kottaraisetkaan niin mustiin pukeutuneita, kuin suomalaiset kesäntuojat.

"Lintuja oli kaikkialla. Tämä paikka oli kiiltävien kottaraisten tyyssija. Ne olivat iloisimpia olentoja mitä olla voi, yhtä kaukana pohjoisen kottaraisista kuin riikinkukko variksesta. kUn kottaraisen purppuranvivahteiset siniset siivet olivat supusssa, se hohti kauttaaltaan kuin lasuurikivi, sen rinta oli kypsien mansikkain värinen, ja sen lentäessä tuli näkyviin merenvihreä vivahde, jonka seassa oli hiukan valkoista."

Myös ihmiskuvaus on monipuolista. Teoksen minäkertoja, jonka nimeä ei mainita (ei ainakaan niin, että se olisi jäänyt mieleen), mutta joka on siis kirjailija itse seuraa tarkalla silmällä ihmisten, niin vanhemiensa Tillyn ja Robinin tekemisiä kuin naapurienkin puhumattakaan alkuperäisasukkaista, joiden elämäntapa eroaa kovastikin, ainakin, mitä tulee erinäisiin lainpuitteissa tapahtuviin seurauksiin. Näitä kirjailija kuvaa boheemilla ymmärryksellä. Erityisen mielenkiintoinen ihmiskuvaus on Tillyn Hilary-serkusta, jonka mielestä "aurinko vaikuttaa selkäydinnesteeseen ja vaurioittaa hermossolmuja, ja lopulta se varmasti tekee ihmisen hulluksi."

Teoksen minä-kertoja haaveilee kirjailijan urasta, hän kirjoittaa raportteja poolo-otteluista, lukee paljon,  muun muassa runoja. Hän harrastaa myös taikatemppuja. Joitakin kirjallisuusviitteitä teoksessa mainitaan, mutta ne ovat minulle outoja.

Vaikka alkuperäisasukkaisiin siis Tillyn ja Robinin perheessä suhtaudutaan hienoisella ymmärryksellä, on teoksessa paikka paikoin kolonialistisia piirteitä, esimerkiksi brittien ja abessinialaisten suhteen. Kysymys: oletteko ampunut monta abessinialaista nostaa henkiset vastakarvat pystyyn.

Teoksessa on aika paljon paikallisia sanontoja, joista ei kaikista oikein saa selvää, mitä niillä tarkoitetaan. Pieni selittävä sanasto lopussa olisi ollut kiva lisä. 

Banda, boma, fitinai , syce, siafuja, métier , veldi, vlei ,debe, chukkka, kongoni. Näistä osan ymmärsi, kun katsoi missä yhteydessä ne oli mainittu, mutta osa jäi ihan avoimeksi. Sinänsähän nämä vieraat, oudot sanat loivat paikallisväriä ja toivat kerrontaan afrikan tunnelmaa.

Afrikkalaisia sanontoja:

m'wai-ai - ga, hyvä, kaikki hyvin, mene rauhassa

pesi-pesi pidä kiirettä

Muuten kuvaavia lausahduksia:

Näytät pirteältä kuin kirppu, synkkää suuruutta 

Hieman mietin tuota teoksen nimen suommennosta. Alkuperäinenhän nimi tarkoittaa täplikästä liskoa. Teoksen alussa on lainattu Rudyard Kiplingin runoa josta teoksen alkuperäisnimi juontaa. 

...

Helmet 2022 -lukuhaaste kohta 33: Kirjan tapahtumat sijoittuvat Afrikkaan

 

J.L:Brisley: Milli-Molli! NAISTENVIIKKO 3. päivä.

 

J.L.Brisley

Milli-Molli

Kokoomanteos, joka sisältää:

Pikkuinen Milli-Molli (Milly-Molly-Mandy stories

Tunnetko Milli-Mollin (More of Milly-Molly-Mandy)

Milli-Molli tässä taas (valikoima teoksista  Further Doings of Milly-Molly-Mandy ja Milly-Mandy 

again)

Suomennos: Elina Haavio/Elina Haavio-Mannila

WSOY, 1990

Kansikuva: Maija Karma

 

Naistenviikko jatkuu ja nimipäiväänsä viettävät Marketta, Maarit, Reetta, Reeta, Maaret ja Margareeta, Onnitteluni päivänsankareille. Naistenviikko-lukuhaasteessa, joka on Tuijatan ideoima, omalle listalleni valikoitui ensin Margaret Makayn lastenkirja Poika Delfiinin selässä, mutta siinä ei ollut juurikaan mitään naisellista (paitsi hulahulahameiden heilahdukset), joten etsin käsiini jotain, mikä olisi enemmän teemaan sopivampaa ja löysin J.L.Brisleyn Milli-Mollin.

Milli-Mollin koko nimi on Millicent Margaret Amanda ja hän on saanut nimensä isotätinsä Margaretin mukaan. Päivän nimipäiväsankari siis, sillä onhan Margaret ja Margareeta saman nimen eri muodot. Koska nimi on tytöllä turhan pitkä huudeltavaksi kutsutaan häntä siis Milli-Molliksi. Milli-Mollin iästä on vaikea sanoa mitään. Hän on pieni englantilainen tyttö maaseudulta, osaa lukea ja asiat pysyvät aika hyvin päässä ja kouluasioitakin välillä sivutaan, mutta muuten Milli-Molli sisältää pieniä lyhyitä epiodeja pienen tytön elämää kotona ja ystävien parissa.Teoksessa on ilmeisesti kirjailijan oma kuvitus, joka tuo mieleeni 20-luvun. Ja todentotta, teos on alunperin ilmestynytkin 1925. Suomeksi teos ilmestyi ensimmäisen kerran 1950.luvulla ja jossain määrin lastenmaailma kuvissa tuo teoksen miljöön lähemmäksi nykyaikaa. Erityisesti Maija Karman kansikuvitus lähentää tarinan miljöötä suomalaiseen maaseutuelämään.

Tämä on hauska mutkaton lastenkirja, joka on Kirjasammossa luokiteltu satuihin, mutta lyhyet kertomukst Millin-Mollin arjesta eivät ole oikein satuja,vaan ihan todellista elämää. No, ehkä en laittaisi pientä tyttöä valvomaan kaupankäyntiä, vaikka hyvin Milli-Molli siitä selviytyykin sen tunnin ajan, jonka hän saa tiskin takana seisoa odottaessaan kauppiasta asioiltaan.

Mikä minua kiehtoi tässsä teoksessa oli yhtymäkohta johonkin näkemääni televisio-ohjelmaan. En muista mikä ohjelma se oli, mutta ihmettelin, ja mietin mikä merkitys sillä oli, kun kirkkoon oli tuotu hedelmiä yms. Tästä kirjasta se selvisi. Kyseessä oli sadonkorjuun kiitoslahja. Suomessakin sadonkorjuuta on kai juhlittu muinoin. Saisi hyvin olla voimassa  yhäkin tämä tapa. Kaikki kun otetaan turhankin itsestäänselvyyksinä, ainakin jossain määrin.

Näin naistenviikkoon liittyen tässä oli monenlaisia naishahmoja: opettajaneiti, isoäiti, täti, isotäti, naapuruston rouvia ja tietysti äiti. Kaikki edustivat enemmän ja vähemmän ktoista naistyyppiä. Nainen laittaa ruokaa, kutoo ja huolehtii lapsista ja miehestäkin. Tämä tulee selväksi, kun seppä Herra Moore meneen naimisiin.

"Ja Herra Moore pysytteli nuoren neidin vierellä, joka oli ollut leipurinrouva Mannerin apulaisena (mutta tästä lähtien hän ei enääolisi, sillä nyt hän oli rouva Moore, ja herra Mooresanoi, että rouvan piti lopettaa työnsä ja huolehtia hänestä)."

 Että sellainen naiskuva löytyi tällä kertaa.

 

 

Naistenviikko 2020: Päivän kirjana: Margaret Eppin Sara ja persialainen paimen!

Margaret Epp

Sara ja persialainen paimen

Alkuteos: Sarah and the persian shepherd

Suomentanut Päivi Lankinen

Kuvittanut Esa Kontoniemi

RV-kirjat, 1991

148 s.

Tänään vietetään Sarin, Saran ja Saaran päivää. Osana Tuijatan ideoimaa Naistenviikon lukuhaastetta luen kirjoja, jotka on joko kirjoittanut tai joiden henkilögalleriassa esiintyy viikon nimipäiväsankareita. 

Sara ja persialainen paimen jatkaa Sara Scottin, pienen kanadalaistytön elämää Saskatchewanin preerialla. Saralla on kolme vanhempaa veljeä, Robin, Stuart ja Keith. Isosisko Katahleen on mennyt naimisiin ja odottaa ensimmäistä lastaan. Keithkin suunnittelee avioliittoa. Stuart opiskelee raamattukoulussa ja Robbie opiskelee lukiossa.

Saralle ehtii yhden talven aikana tapahtua paljon, niin iloisia kuin surullisia asioita. Dramaattisinta on, kun talven liiukkailla jääkeleillä pari vanhempaa poikaa suistavat Saran Vallu-hevosen kanssa tien liukkaimmalle osuudelle niin, että hevonen kuolee. Lisäksi Saralle aiheuttaa huolta äidin vointi. Kuoleman varjot kehystävät tätä tarinaa, jonka sävy on kuitenkin elämänläheinen ja uskoa herättävä.

Tässä kirjassa on muutamia kirjallisuusviitteitä. Sara lukee seitsemättä kertaa Montgomeryn yhtä Anna-kirjaa. Lisäksi erityisen tärkeässä roolissa on James Russel Lowellin runo Dara. Tätä minun täytyi ihan tutkia ja ottaa selvää. Runo on Saran koulun lukuläksynä ja kun Sara tunnilla ajatuksissaan miettii runoa luulee opettaja,että Sara haaveilee omiaan. Hän käskee rangaistukseksi Saran kirjoittaa aineen sen hetkisistä ajatuksistaan, mutta saatuaan aineen myöntää,että hän taisikin olla väärässä. Myöhemmin  opettaja pyytää Saraa muokkaamaan näytelmämuotoon kirjoittamaansa ainetta, jotta  se voitaisin esittää jossain koulun juhlassa. Ja Sarahan kirjoittaa mielellään.

Sara on 12-vuotias ja aivan äkkiä hän alkaa kasvaa valtavasti pituutta.

Koko Braeburnin näytti valtaavan yksi ainoa ajatus. Kaikki puhuivat siitä koulussa, kirkossa, kotona, kaikkialla. Se oli erityisesti Saran mielessä, koska se tapahtui hänelle. Hän näytti kasvavan yhdessä yössä. Kun sama tapahtui Robbielle viime kesänä, Saran mielestä se oli vain jännittävää.Ja kun se tapahtuu pojalle, se onkin jännittävää.Robbiesta tulisi pitkä niin kuin Scottin suvun miehet olivvat aina olleet. Se oli hienoa. - Sinustahan on kasvamassa oikea aikamies, ihmiset ihastelivat, - mikä sen parempaa! Nyt oli Saran vuoro. Häntä nimilteltiin hongankolistajaksi ja puhelinpylvääksi. Hänen käskettiin varoa ovenkamanoita, ettei löisi päätään niihin. - Varo! Kumarru! hänelle hihkaistiin muka kauhistuneina. Äidit myhäilivät: - Sinun äidilläsi on varmasti paljon hameen pidennystyötä, kun kasvat tuollaista vauhtia, ja he lisäsivät kiusoitellen: - Etkö aio ollenkaan lopettaa kasvamista?

Isä myhäilee, mutta Saraa asia ei naurata.

- Olisi hyvä puhua tästä nyt! Sara puuskahti. - Kun pojat kasvavat,  se on vain upeaa ja suuremmoista. Mutta kun tyttö kasvaa, sitä pidetään kuin vikana, rikoksena tai jotenkin häpeänä!

Sara pääsee kuitenkin uuden talvitakin ostoon Jane-tädin kanssa, aina Saskatooniin asti.

Takki oli vaaleanruskeaa veluria ja siinä oli tummanruskeaa piisaminnahkaa kauluksessaja hihansuissa. Kapea turkisreunus kiersi jopa helmassakin. Takki oli hieman liian pitkä, mutta se yllään Sara näytti aikuisemmalta kuin koskaan.elämässään. Häntä sävähdytti, kun hän katsoi kuvaansa suuresta, soikeasta peilistä. Hän silmänsä näyttivät suurilta ja- ja ihan kauniilta. 

Sara saa myös takkiin sopivan turkislakin.Sara on 12-vuotias mutta pikkuhiljaa kasvamassa aikuisuuteen ja tytöstä naiseksi. Sara ja persialainen paimen on viides osa Margaret Eppin tyttökirjasarjaa. En tiedä, onko tähän kirjoittettu vielä jatkoa. Lukisin kyllä mielelläni enemmänkin.

Paavo Ruotsalainen:Erakon majalla & Joululoma erakon majalla!

Paavo Ruotsalainen
Erakon majalla
WSOY, 1940
141 s.

Joululoma erakonmajalla
WSOY, 1943k
129+ 1 s.

- Saanko, setä, tietää ikäsi? hän kysyi. 

- Arvaapas! - Ehkä viisikymmentä vuotta. 

- Kuusikymmentä kuusi. - miten se on mahdollista? 

- Eihän siinä ole mitään mahdottomuutta. Tallella on ikä eletty. 

- Mutta sinähän näytät paljon nuoremmalta! . Katollapa on jo lunta, sanoi Erakko osoittaen tukkaansa. 

- Sekin pukee sinua, setä. Sinä tunnut hyvin nuorelta!

- Ruumiimme on ajatustemme  yhteenlaskettu summa! Ei enempää eikä vähempää! 

- Eihän toki! 

- Varmasti. Jos saat pidetyksi ajatuksesi nuorina ja tuoreina pysyy ruumiisikin kauan norjana. Tosin tähän pitää lisätä myös vanhempien ajatukset aina kolmanteen ja neljänteen sukupolveen saakka. Jumalan kiitos: ei toki edemmäksi taaksepäin. 

- Mutta saahan moni syntymästään saakka heikon ruumiin. 

- Saa juuri vanhempiensa perintönä. Mutta moni heikko on saanut vahvan ja terveen ruumiinakaisin oppimalla oikein ajattelemaan terveitä ja elinvoimaisia ajatuksia. 

- Mutta voivatko ajatukset antaa joustavuutta ja voimaa ruumiseen sittenkään? 

- Ei ole tarkoin vielä tutkittu hengen ja sielun vaikutusta ruumiiseen. Mutta niin se on loppujen lopuksi, että millä elätämme henkeämme ja sieluamme sillä lopulta elää ruumiimmekin.

Erakonmalla on kertomus Pentistä, nuoresta Helsinkiläisestä lyseolaisesta, joka on päättänyt lopettaa koulunkäynnin isänsä kauhistukseksi. Pentti pestautuu sillinpyyntialukselle Petsamoon. Matkalla pohjoiseen, jossain Kuusamon seuduilla hän kuitenkin eksyy reitiltään, joutuu karhun takaa-ajamaksi ja pelastautuu saarelle, jolla asuu entinen opettaja, erakon elämää. Ja Erakko lopulta Pentin pelastaa, paitsi karhun kynsistä, myös kouluelämään turhautumiselta.

Hieman pohdin lukiessani teoksen ajankuvaa. Kirjassa viitataan venäläisiin. Dramatiikkaa tarinaan tuo paitsi erämaa myös Erakon pojan kohtalo. Erakko luulee poikansa hukkuneen metsälampeen, mutta kirja päättyy hyvin yllättävästi. Poika palaakin elävänä, mutta perin laihtuneena ja nälkiintyneenä kotimaisemiin. Hänet on kaapattu rajan yli venäjälle. En voi olla ajattelematta kolmikymmenlukua, jolloin suomalaisia kommunisteja pakeni venäjälle paremman elämän toivossa. 

Joululoma erakonmajalla jatkaa tarinaa, kun Pentti palaa Erakon vieraaksi joulua viettämään. Kerronta vaihtelee metsästyskuvauksista, joita on runsaasti, hengellisiin pohdintoihin ja vähän sivutaan poliittista ilmapiiriäkin. Puhutaan Suomen pojista, jotka ovat menossa vapauttamaan Vienaa ja Suur-Suomesta unelmoidaan, Bolsevikit pitävät omaa menoaan rajan takana, jonne Erakon Otto-poika palaa (laittomasti) hakemaan rakasta viuluaan. Ajallisesesti tämä teos sijjoittunee siis vuodden 1918 jälkeisiin aikoihin, jonnekin 1920-luvulle ja heimosotien aikaan enemminkin kuin kolmikymmenluvulle, mutta mene ja tiedä.

Niin Erakon majalla kuin sen jatko-osakin ovat mielenkiintoisia ajankuvia, joita värittää ennen kaikkea metsästys- ja kalastuskuvaukset. Hengellisillä pohdinnoilla on oma osansa ja niiden osalta näitä voisi sanoa myös kristilliseksi kirjallisuudeksi. Erakon maja - tarinaan on kirjoitettu jatkoakin tosin kustantajaksi on myöhemmin valikoitunut Kuva ja Sana. Toisaalta metsästyskuvaus ja seikkailu rajan takana luovat kontrastia näile pohdinnoille, jotka kuitenkin kuuluvat luontevina arjen elämään.

Alun teksiote on kiintoisa ja erikoinen näkökulma herättäen  monenlaisia ajatuksia niin hengellisistä tulkinnoista kuin genetiikastakin.  

Niiin Erakon majalla kuin Joululoma erakon majalla on erähenkistä poikakirjallisuutta. Joululoma erakon majalla teos päättyy Karhunkaatoon, jossa erakkovanhukselle on käydä köpelösti, mutta kiitos reippaiden poikien ja toverien selviää kuin selviääkin vain pintaraapaisulla. 

--
Erikoinen sanavalinta: puhaltui. En ihan päässyt selville, mitä tällä tarkoitettiin, mutta jotain paikalle saapumisen astetta se ilmensi.
...
Pohjoinen lukuhaaste kohta 14: Kirja, jossa muutetaan tai matkustetaan pohjoiseen.
Helmet 2020 -lukuhaaste kohta 31: Kirjassa kerrotaan elämästä maaseudulla
Seinäjoen kaupunginkirjaston Aikamatkahaaste kohta 5: Kirja, joka sijoittuu talveen

M.L.Stedman: Valo valtameren yllä!

M.L. Stedman

Valo valtameren yllä

The Light Between Oceans

Suomentanut Leena Perttula

Alkuteos: 

Karisto, 2013

422 s.

"Janus Rock oli neliömailin verran vihreää. Seillä kasvoi riittävästi ruohoa saaren muutamalle lampaalle ja kutulle ja jokuselle kanalle, ja multaa oli sen verran, että saarelle sai alkeellisen kasvimaan. Saaren ainoat puut olivat kaksi korkeaa norfolkinaukariaa. Ne oli istuttanut Point Partageusesta  tullut porukka, joka oli rakentanut majakka-aseman yli kolme vuosikymmentä sitten, vuonna 1889."

 "Ei pala messinkiä tee kenestäkään sankaria"

Tom Sherbourne on kunniamerkillä palkittu 1. maailmansodan veteraani. Majakanvartija, joka on saanut paikan Janus Rockin majakanhoitajana.

Sota on jättänyt Tomiin arpensa eikä hän paljon kokemuksistaan kerro. Ei häntä silti juroksikaan voi sanoa. Tom tapaa nuoren 18-vuotiaan Isabelin heittelemässä leivänpaloja lokeille.

"Yhtäkkiä tytön riemu vaikutti kouriintuntuvalta todisteelta siitä, että sota todella oli ohi. Tom istui penkille laiturin lähelle. Hän antoi auringon hyväillä kasvojaan ja katseli tytön riehakasta iloa. Tytön tummat hiukset liehuivat kuin tuuleen heitetty verkko. Tom katseli tytön siroja sormia kun niiden siluetti piirtyi sineä vasten. Vasta hiljalleen hän huomasi, että tyttö oli sievä. Ja vielä hitaammin hänelle valkeni, että tämä oli luultavasti hyvinkin kaunis. 

- Mitä te hymyilette? tyttö kysyi yllätettyään Tomin katselemasta. 

- Anteeksi. Tom tunsi kasvojensa punehtuvan.

- Älkää koskaan pyydelkö anteeksi hymyilemistä! tyttö huudahti äänellä, jossa oli surumielinen vire. Sitten hänen ilmeensä kirkastui.  - Ette ole partageuselaisia. - En. - Minä olen. Olen asunut täällä koko ikäni. Haluatteko leipää? - Kiitos, mutta en ole nälkäinen. - En tarkoittanut teille, hassu! Lokeille heitettäväksi."

Myös Isobelillä on omat traumansa, sodanjättämät jäljet sielussa. Tom ja Isobel menevät naimisiin ja muuttavat Janus Rockille. Elämä hymyilee.

Kuinka pidinkään Tomista ja Isobelistä. Kunnes auvoinen asetelma vaihtoi sävyä ja elämän myrskyt toivat sielun syövereistä sävyjä, jotka eivät enää tuntuneetkaan niin puhtailta ja keveiltä ja miellyttäviltä. Ei tämä silti huono kirja ollut. Pidin yksinäisen majakan tunnelmasta, merellisestä ympäristöstä, pidin Tomista ja Isobelistä ja kärsin heidän kanssaan, mutta kärsin myös Hannanhin kanssa, joka oli menettänyt miehensä ja pienen vauvansa sotatraumahysteerisen miesjoukon nationalististen tunteiden takia. Pidin lapsikuvauksesta. Tarinankerronta piti kyllä otteessaan,vaikka välillä kärvistelinkin tunteissani, kun en hyväksynyt Tomin ja Isobelin tapaa toimia, vaikka ymmärsinkin sen tuskan, mikä sai toimimaan niin kuin toimi. Valo valtameren yllä kertoo paitsi sodan haavoista  myös lapsettomuuden tuomasta surusta, haaveista ja pettymyksistä ja rakkauden voimasta. 

Mistä en pitänyt oli tarinan lopetus. Itse olisin jättänyt tähän jollain tasolla avoimen lopun. Jättänyt Tomin ja Isobelin katsomaan tulevaisuuteen, katsomaan yhdessä kohden valoa. Ei, en tykännyt lopetuksesta lainkaan.

Kirjan on lukenut myös Kirsi, joka on löytänyt tarinasta monia kiehtovia aineksia ja teemoja, Hurja Hassu Lukija, joka kuvaa Stedmannin kerrontaa hiljaiseksi lumovoimaksi, Kirjojen keskellä oleva Maija piti myös kirjasta ja on pitää kirjailijan kykyä kuvata ihmisten tunteita uskottavana, Kirjoja rakastava Sari kaipasi teokselta enemmän rosoa ja särmää ja piti teoksen alkuosasta enemmän kuin loppuosasta. 

--
Helmet 2020 -lukuhaaste kohta 45: esikoisteos
Seinäjoen kaupunginkirjaston Aikamatka -lukuhaaste kohta 19: 1920-luvulla ilmestynyt tai 1920-luvulle sijoittuva kirja. Pääasiallisesti tämä tarina sijoittuu kaksikymmenluvulle.

Lucinda Riley: Keskiyön ruusu!

Lucinda Riley
Keskiyön ruusu
Alkuteos:The Midnight Rose
Suomentanut Hillkka Pekkanen
Bazar, 2016
671 s.

Tiiliskiven verran rakkautta ja romantiikkaa ryyditettynä rikoksilla ja juonitteluilla. Siinä tämän teoksen läpileikkaus lyhyesti. Itse kiinnostuin tästä kirjasta takakannen maininnan perusteella, jossa oli viittaus sisäoppilaitoselämään. No, kovin paljoa ei tässä ollut sisäoppilaitoselämää, mutta pidin paljon lapsielämän kuvauksesta ja miljöö oli kiehtova: Intia maharadjoineen ja kulttuurivivahteineen, josta siirryttiin englantilaiseen kartanomiljööseen.

Teoksessa oli useita kertojaääniä, joista mainittakoon päähenkilön, intialaisen Anahitan elämäntarina, jonka hän on kirjoittanut pojalleen Mohille. Mohin sanotaan kuolleen 3-vuotiaana, mutta Anahita ei usko tätä. HÄn antaa lapsenlapsenlapselleen Arille tehtäväksi selvittää Mohin kohtalo.

Ajallisesti tarinassa liikutaan ennen ja jälkeen toisen maailmansodan 1920-luvun molemmin puolin sekä tällä vuosituhannella.

Jossain määrin kiehtovaa kerrontaa, toisaalta jättää lukujäljen, hieman järisyttävän.Tarinassa kirjallisuudella on vahva merkitys. Se ilmenee ei vain Anahitan elämäntarinassa vaan myös muissa kertojanäänissä. Rudyard Kiplingin runoon Jos viitataan ja minun täytyikin etsiä runo netin syövereistä. Luettuani sen ymmärsin myös tätä tarinaa hieman paremmin. Itsekunnioitus, itseluottamus ovat tärkeitä arvoja.

"Edessäni Harrodsin kirjaosastolla oli loputtomia rivejä niitä samoja kirjoja, joita olin himoiten atsellut Cooch Beharin palatsin kirjaston lasiovien takaa, Siinä ne olivat hyllyillä vapaasti otettavissa. Otin käteeni kirjan toisensa jälkeen ja hyväilin niiden kultaupotuksisia kansia. - Valitse ihan mitä haluat, Anni, Indira sanoi yhtä kärsimättömänä vierelläni uin minä olin ollut naistenvaateosastolla. Kerrankin kävi niin etten pannut vastaa, vaan valitsin kolme kirjaa: Charles Dickensin Kolean talon, Charlotte Broten Kotiopettajattaren romaanin ja Jane Austenin Ylpeyden ja ennakkoluulon. Kun lähdimme Harrodsilta, puristin niitä rintaani vasten ja jaksoin hädin tuskin uskoa että omistin ne ja ettei minun tarvinnut luopua niistä."

En sanoisi tätä maailmoja syleilevän hienoksi  teokseksi, mutta tarina piti kyllä otteessaan ja kirjailjalla on taitoa kutoa hyvä ja jäntevä tarina, luoda tunteita ja herättää niitä lukijassa. Täytyy kuitenkin mainita, että muutama pieni yksityiskohta tässä teoksessa jäi mietityttämään. Kirjailja on kyllä tehnyt hyvän taustatutkimuksen intialaiseen kulttuuriin, mutta kuvaus siitä, kuinka Anahitan ystävä Indira avioituu Ranskassa intialaisen ruhtinaan kanssa menee minusta hieman pois kulttuurisesta aspektista. Teoksessa mainitaan aiemmin, että intialaisen surunväri on valkoinen, ei musta. Kuitenkin Indira pukeutuu länsimaisittain valkoiseen. Tosin Indira on saanut aika vapaamielisen kasvatuksen, mutta hän ja hänen prinsssinsä noudattavat kuitenkin muita kultuurisia säädöksiä, vaikka karkaavatkin vihille vastoin Indiran vanhempien tahtoa. Lisäksi maininta, että Varunilla on jo vaimo niin vihkiminen erityisluvalla kaupungintalolla luo hieman ristiriitaisen vaikkutelman, vaikka ottaisikin huomioon hindukulttuurin mahdollisuuden useampaa vaimoon. Lisäksi tarinan loppupuolella Astburyn kartanon taloudenhoitajan rouva Trevathanin nimi vaihtuu hetkeksi rouva Trefusiksi, mikä nimi kuului kylän lääkärille. Pieni virhe sinänsä, mutta olisi ollut myös helppo yksittäisenä korjatakin.

Ajattelin, että tämän lukeminen venyisi yli joulun, mutta huomattuani, että saan tällä kuitattua Maailman ympäri 80 päivässä -lukuhaasteen muutamat kaupungit, luin tätä viime yönä aamuyön tunneille ehtiäkseni postata tästä ennen kuin haasteaika umpeutuu.

--

Maailman ympäri 80 päivässä -lukuhaaste: Bombay, Kalkutta, New York, Lontoo

Toini Hyvärinen :Portista kaupunkiin!,

Toini Hyvärinen

Portista kaupunkiin

Toimittanut Pentti Vinnurva

Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistys ry (SRK), 1997

Kansi ja kuvitus: Esko Toljamo

128 s.

"Illan hämärä oli laskeutunut kaupungin ylle. Saunalahdelta päin näkyi metsän taakse menneen auringon kajo. Kävellessään tuttua tietä Eeva mietti päivän tapahtumia. Pappilan kodin rakkaus ja lämpö puhuttelivat häntä. Olivatko ne heijastusta taivaallisen Isän rakkaudesta, jonka tuon kodin asukkaat olivat kokoneet."

Portista kaupunkiin kertoo 1920-luvun viipurilaiseta elämänmenosta, nuoren tyttökoululaisen hengellisestä heräämisestä. Päähenkilö Eeva on köyhän kodin lapsi. Isä on kuollut ja äiti on ollut ensin työssä ruukissa, sitten pyykinpesijättärenä ja nyttemmin hän ompeli liinavaatteita, joita sitten mui liikkeisiin. Eevan pääsy tyttökouluun ei ollut helppo, mutta kun hänen veljensä lupautui myös avustamaan, niin pääsykokeisiin sai tyttö lähteä. Kirjan tapahtuma-aikaan Eeva on jo ylemmillä luokilla, siinä neljän/viidentoista hujakoilla.

Tapahtumat, eli Eevan ajatusten virta ja pohdinta alkaa vyöryä, kun kouluun tulee uusi opettaja, pastori Lindeberg. Eeva ei ensi alkuun ole ihastunut vaan sanoo tovereilleen, että jos tämä alkaa "saaranata syntejä anteeksi" niin hän ei ala mitään. Opettajan tyyli kuitenkin vetoaa Eevaan ja Eevakin herättää opettajan huomion. Tämä kutsuu Eevan kotiinsa ja pyytää tätä auttamaan omia lapsiaan läksyissä.

Portista kaupunkiin kertoo lestadiolaisuudsta, mutta itse luin tätä kuin minkä tahansa kristillisen herätysliikkeen teosta, lestadiolaiset piirteet tulivat vasta aivan kirjan lopussa, kun alettiin käyttää lähinnä lestadiolaisten käyttämiä ilmaisuja.

Kirjassa oli kiva mustavalkokuvitus. Ajankuva ja Viipuri miljöönä oli kiehtova. Myös tyttökoululaisuutta sivuttiin samoin kuin tulevaisuuden haaveita. Eeva joutuu silmäleikkaukseen ja pääsee sitä kautta harjoittelemaan sairaalaan. Eeva haaveilee sairaanhoitajaksi opiskelusta.

Teoksella on todellisuustausta, jos onkin kuvitteellinen henkilöineen.

Robert Specht: Tisha - erämaakoulun opettajatar!

Robert Specht
Tisha - A Story of  a Young Teacher on Alaska Wilderness
Tisha - Erämaakoulun opettajatar
Suomentanut Auli Hurme
Uusi kirjakerho, 1974
302 + 1 s.

"Kello oli tuskin ehtinyt kahdeksaan ja aurinko oli juuri nousemassa, mutta suunnilleen koko Eaglen kylä oli ilmaantunut saattamaan kuormavaljakkoa" 

Näin alkaa nuoren, 19-vuotiaan Anne Hobbsin tarina  opettajavaiheistaan alaskalaisessa Chickenin kylässä tai kaupungissa, vaikea sanoa näin suomalaisesta näkökulmasta. Eletään vuotta 1927, Chicken on entinen kullankaivuupaikka, jota asuttaa joukko omanlaistaan väkeä. On vanhoja kullankaivajia, kapakan tai krouvinpitäjä Maggie, joka kuuluu koululautakuntaan, on rääväsuinen, väkeviin menevä Angela Barret ja herra Vaughn, jotka myös kuuluvat koululautakuntaan. On Cab, joka omistaa alueen nopeimman koiravaljakon ja Fred Purdy. Molemmilla miehillä on tunteita Annea kohtaan. Ja on yhdeksän pientä koululaista. Lisäksi on joukko alkuperäiskansan edustajia, jotka elävät köyhyydessä tosi surkeissa oloissa. Anne, joka on kotoisin USA:n puolelta, Oregonista, on myös saanut perintönä intiaaniverta, hänen isoäitinsä oli Kentuck-intiaani.

Anne aloittaa koulun ja ottaa oppilaiksi myös Chuckin, intiaanpojan ja sitä ei katsota hyvällä.  Chickenin väki kirjoittaa kirjeitä opetushallituksen väelle ja Anne saa kuulla kunniansa. Anne rakastuu Frediin, joka on puoliverinen ja sitäkään ei sulateta.Lopulta tilanne kärjistyy kuumimmilleen, kun Chuckin ja hänen pikkusiskonsa äiti kuolee ja isä ei välitä lapsista, vaan on viemässä lapset intiaanileiriin, johon lapset Chickenin väen mielestä kuuluu, mitä siitä, että lapset tuskin säilyisivät hengissä niissä oloissa.  Chickenin väki ei edes puhu lapsista lapsina', vaan 'niinä'. Anne haluaa lapset itselleen ja hän saa heidät, mutta kylän väki hautoo toimenpiteitä.

Jos joku haluaa tietää, mitä on todellinen rasismi niin kannattaa lukea tämä kirja. Tässä sitä lajia riittää. Onneksi kaiken vastavoimana on rakkaus ja todellinen aito välittäminen.

Tämä tarina pohjautuu todelliseen elämään.

....

Tundran lumoissa -haaste 

Pieni Helmet 2018  -lukuhaaste kohta 18: Kirjan kannessa on kulkuneuvo. Koiravaljakko, hevosreki ja lumisukset voidaan kaikki luokitella kulkuneuvoiksi.

 

Aino Hagner: Pitää olla ihmisiksi!

Aino Hagner
Pitää olla ihmisiksi
AIHA (omakustanne), 2017
331 s.

"Vieno itketti. Ei hän ääneen itkenyt. Oli vain apea ja surullinen. Miksi äiti oli mennyt taivaaseen? Isä vakuutti, että tuo uuden äidin, mutta Vieno oli nähnyt, kuinka arkku laskettiin hautaan. Miten äiti voisi olla uusi?"

Lukijan sydänalaa raastaa pienen Vienon elämäntarina. Äiti on kuollut tuberkuloosiin, isä avioituu Mantan, työteliään naisen kanssa, josta hän on kuullut hyvää ja josta hän ajattelee saavansa hyvän äidin lapsilleen. Vienon lisäksi perheessä on myös pieni rintalapsi, joka on naapurien hoivissa, mutta kuolee pian hänkin. 

Vienon ja Mantan suhteet eivät kuitenkaan luonnistu. Manta pitää Vienoa tuhmana, laiskana. Hän itse on työhön tottunut ja hänen mielestään lasten tulee totella ja olla ahkeria, kuulla kaikki heti ensi sanasta. Vieno kuitenkin menee ja haaveilee eikä aina muista aikoja. Jos ruokapöydässä ei olla ajoissa, niin sitten jää ilman ruokaa. Manta pitää ruokakomeron tiukasti hallussaan.

Isä on paljon poissa, metsänmyyntihommissa tienestejä ja torpanlunastusrahoja hommaamassa. Hän kuitenkin rakastaa Vienoa hyvin paljon, on herkempi tajuamaan asioita ja sävyisämpi luonnoltaan. Hän hankkii Vienolle kortteerin kyliltä, jossa Vieno saa aloittaa koulunkin ensin kuunteluoppilaana ja sitten ihan ekaluokkalaisena.

Vienon ja Mantan suhteet on paranemaan päin, kun Manta saa oman lapsen, Siirin. Sitten kuitenkin tapahtuu traagisia. Siiri hukkuu kaivoon ja Manta syyttää Vienoa. Syyttämistä on vielä lisäämässä Mantan sisko Lyyli, joka on taikauskoinen ja mieleltänsä vähän epävakainen.

Vieno kulkee monta päivää ihan nälkäkurkena, kunnes isä saapuu taas kotia ja laittaa tytön kortteeripaikkaan asumaan - lopullisesti. Ei sillä, että isä lapsena hylkäisi, ehei. Hän vain tajuaa, etttei Vienon ja Mantan yhteiselosta tule  mitään. Parempi lapsen on olla kortteerissa.

Pitää olla ihmisiksi on paikallishistoriaa oman kotiseutuni lähistöltä. Eletään 1920-lukua. Elämä on alkanut asettua uomiinsa kansalaissodan jälkeen. Kiintoisa ajankuva jossa lapsen näkökulma tulee esille koskettavana ja syvälle käyvänä.

..
Seinäjoen kaupunginkirjaston kirjastohaaste kohta 15: Lue kotimaakuntaasi sijoittuva kirja

Kirjankansibingo: valokuva

Hirn Eva: Helin Kesä!

Eva Hirn

Helin kesä

WSOY, 1950

155 + 2 s.

Alkulause: 

- Etkö vieläkään ole saanut ainettasi valmiiksi? kysyi Heli Tauno-veljeltään.

Loppulause:

- Eikä maa ole kantanut tällaista tyttöä siitä saakka, sanoi Jori.

Päähenkilö Heli on viimeisen vuoden abiturientti. Eletään 20-luvulla (kirja on ilmestynyt ensimmisen kerran 1927). Kolme ensimmäistä lukua kertova kertovat kirjoituskeväästä, ei kovin syvällisesti, vaan pintaa raapaisten. Sitten neljännessä luvussa siirrytäänkin jo kahden vuoden päähän, jolloin Heli on yliopisto-opiskelija. HÄn opiskelee luonnon-/kasvitiedettä. Isä ei tykkää Helin opiskelusta, hänen mielestään tyttöjen ei tarvitse opiskella samalla lailla kuin poikien. Heli saa kuitenkin opiskella, jos hän hankkii opiskelukuluihin rahat itse. Ja Helihän hankkii. Hän antaa muun muassa yksityistunteja. Nyt on tulossa kesä ja Heli on hankkinut itselleen sisäkön paikan Ahvenamaalta. Se ei kuitenkaan ole yksinkertainen juttu, sillä Heli on hyvästä perheestä, jos ei kovin rikkaasta eikä aatelisesta niin sellaisesta kuitenkin, että ei ole selvää, että menisi sisäköksi. Jonkinlainen herrasväki versus työläiset -asetelma tässä on. Heli menee siis sisäköksi tekeytyen alempisäätyiseksi kuin mitä on.

Perhe, johon Heli menee kuuluu  isä,joka on konsuli,  tämän rouva, kaksi tytärtä, joista vanhempaa, noin kolmikymmpistä neitiä isä on naittamassa jollekin liikemiehelle, nuorempi taas on salaa rakastunut perheen autonkuljettajaan, joka pyytää Heliltä tunteja, koska haluaa sivistää itseään tullakseen tytön arvoiseksi. Lisäksi on poika.Sitten on palvelusväkeä, erityisesti Aliina, joka kieltää Heliä "heittämästä lampaansilmiä" Svenssonia (autonkuljettaja) kohti. Helillä ei ole aikomustkaaan tehdä sellaista.

Perhe on vähän riitaista porukkaa. Perheen poika huomaa heti, että Heli ei ole oikein sitä, mitä hän esittää, mutta ei paljasta tätä. 

Heli keräilee harvinaisia kasveja työn touhussa. Paikalle saapuu myös tohtori Jori Reini, joka on myös kiinnostunut kasveista ja erityiseseti Helistä. Kaikenlaista sattuu ja tapahtuu ja lopulta riidat selviää ja hieman vetelysmäinen poikaksin saa ainakin hieman ryhtiä itseensä.

Outoja sanoja:

Fanerogaami ja kryptgaami

Tämä kirja oli kyllä ihan hauska ja omintakeinen, persoonallinen tyttökirja, vaikka onhan tässä näitä tuttuja teemoja. Tuleepa mieleeni jopa L.M.Montgomeryn Anna-sarjakin, sillä kirjassa on Helin tyttöystävä Eila, joka on hieno ja kaunis ja ihokin kuin valkoista lanellia. Eila on rakastunut saklaisiin kaksosiin, jotka ovata tulleet polkupyöräliikeasioissa Suomeen. HÄn ei vain osaa päättää kumpi heistä on se oikea. Lopulta hän ei päädy kumpaakaan, vaan nolaa iitsensä pahasti kummankin kosiessa häntä eräissä naamiaisissa. Nolaaminen ei ole tuttu Montgomeryltä, mutta yhdessä Anna-kirjassa oli se tyttö, jolla oli kaksi ihailijaa, joista hän ei osannut päättää, kumman ottaa ja lopulta hän ei ottanut kumpaakaan. Muuten tässä ei ole juurikaan montgomeryläisyyttä. Muutamia kirjallisuusviitteitä teoksesta löytyy kasvien ja erityisesti orkideoiden lisäksi.

----
Seinäjoen kaupunginkirjaston kirjastohaaste kohta 21: Kirjassa liikutaan vesillä

Margaret Epp: Sara ja menetetty ystävyys!

Margaret Epp

Sara ja menetetty ystävyys

Alkuperäisteos: Sarah and the  lost friendship

Suomentanut Päivi Lankinen

RV-kirjat, 1989

150 + 1 s.

Sara ja menetetty ystävyys jatkaa Sara Naomi Scottin tarinaa kanadalaisella maatilalla 1920-luvun loppupuolella. Saran isosisko Kathleen on muuttanut miehensä Herbertin kanssa Kaliforniaan, paras ystävä Linda on toisaalla, mutta onhan vielä Susan Gerrick, jonka kanssa jakaa niin koululaiselämä kuin uskon kysymyksetkin. Kathleenin mies Herbert on Susanin isoveli ja se onkin seikka, joka vaikuttaa riitaan, joka Saran ja Susanin välille syntyy. 

Koulussa isot tytöt kiusaavat Saraa sanomalla, että Susan oli sanonut olevansa enemmän Kathleenin sisko kuin Sara. Susan yrittää korjata tilannetta sanomalla, että ei hän nyt ihan niin sanonut, vaan että hän on 'yhtä paljon Kathleenin sisko kuin Saran. Tavvallaan.' Hänellä ja Kathleenilla kun on nyt sama sukunimi.

Tyttöjen välillä roihuaa vahvat kateuden tunteet ja siitä seuraa pitkä välirikko, jota yrittää korjata niin Saran isot veljet, tyttöjen vanhemmat kuin opettajakin.

Sara-kirjat ovat mukavia, lämminhenkisiä kirjoja, joissa on paljon samanlaista tunnelmaa kuin Laura Ingals Wilderin kirjoissa. Tarinoita yhdistää maaseutu ja luonnon läheisyys ja perheen välinen syvä yhteys. Nämä eivät ehkä ole mitään suurta draamaa, mutta arkeen ja juhlaan mahtuu kaikenlaisia pieniä sattumuksia ja kohtaamisia, tapauksia, jotka tekevät päivistä vaihtelevan.

Kirjassa on mukava, Robert G. Doaresin kuvitus. Kerronta on kaikkitetävää, vaihdellen kerronnan ja dialogin välillä elävästi. 

Miten Saran ja Susanin ystävyyden käy, se selviää, kun koulussa on tarkoitus järjestää juhla Pyhän Patrickin päivänä. Juhla johon Sara on kirjoittanut Irlantilaisen näytelmän yhdessä Keith-veljensä kanssa.

Navetassa oli hämärää, lämmintä ja kosketaa niin kuin aina lypsyaikaan. Vanha emokana isitui Kirjo-lehmän selässä kuin varpaitaan lämmittämässä. Siinä sillä oli tapana istua joka ilta. Kana ja lehmä olivat ystäviä. Pari kertaa he olivat yrittäneet saada emokanaa muuttamaan muiden kanojen kanssa samaan häkkiin, mutta sinne jouduttuaan se oli kaakattanut surullisesti häkin oven vieressä eikä ollut muninut ainoatakaan munaa. Kirjokin oli levoton, kun ystävä puuttui lähistöltä. Niin isä oli viimein antanut ystävysten elellä navetassa. Joka ilta kana asettui yöpuulle Kirjon selkään. Joka päivä se muni munan Kirjon seimeen. Nytkin Sara kävi etsimässä munan Kirjon seimestä, ennen kuin Keith täytti sen appeella.

Margaret Epp: Sara salapoliisina!

Margaret Epp
Sara salapoliisina
RV-kirjat, 1987
Alkuteos: Sarah and the pelican
Suomentanut Päivi Lankinen

151 s.

Kansikuva Laura Paloheimo

Sara on 10-vuotias tyttö joka asuu vanhempiensa ja veljiensä Stuartin ja Robbien kanssa kanadalaisella maatilalla. Isosisko Kathleen on avioitumassa Herbertin kanssa ja muuttamassa Kaliforniaan. Vanhin veli Keith on lähtenyt kotoaan eikä hänen olinpaikkaansa tiedetä. Hän on kadonnut rakas, jota rukouksin muistetaan. Sarahin elämän täyttää maatilan työt ja koulutyö. 

Sara salapoliisina on herätyskristillistä kirjallisuutta, jossa uskonasiat esitetään hyvin suorasukaisesti. Kerrontaan mahtuu kuitenkin paljon muutakin. On viljankorjuuta ja Lindan muutto Ottawaan. Lindan, joka on halvaantunut ja jonka kanssa Sara ei ensin tullut lainkaan toimeen, mutta josta sitten tuli hänen paras ystävänsä. 

Margaret Eppin kirjoittama kirjasarja sijoittuu 1920-luvulle. Ajasta ja miljööstä kertoo lasten koulumatkojen kulku hevoskyydillä, maatilatyöt ja muut pienet yksityiskohdat. Kuitenkin aina välillä mietin, eletäänkö todella 1920-lukua, niin nykyaikaiselta kerronta välillä tuntuu. Sara lukee Montgomeryn Anna-kirjoja, Pikku Naisia ja leikkii Hyrskynmyrskyn Megiä Seitsemän sisaruksen innoittamana. 

Sara-sarja on ihan hauska tyttökirjasarja, jonka maaseutukuvauksessa on paljon Laura Ingals Wilderin kerronnan kaltaista kuvailua.

Sara salapoliisina nimeä suomalaisessa laitoksessa hieman ihmettelen. Salapoliisina toimiminen  tuli vastaan aivan kirjan loppumetreillä, kun Sara seuraa veljeään Robbieta vanhaan ränstyneeseen mökkiin. Kenen kanssa hän siellä puhelee? Se selviää aivan viime metreillä.

...

Naistenviikko lukuhaaste:  Marketta, Maaarit, Reetta, Reeta, Maaret, Margareeta. Tämä olisi sopinut hyvin myös eiliselle päivälle, jolloin vietettiin Saran nimipäivää.