Lucinda Riley: Keskiyön ruusu!

Lucinda Riley
Keskiyön ruusu
Alkuteos:The Midnight Rose
Suomentanut Hillkka Pekkanen
Bazar, 2016
671 s.

Tiiliskiven verran rakkautta ja romantiikkaa ryyditettynä rikoksilla ja juonitteluilla. Siinä tämän teoksen läpileikkaus lyhyesti. Itse kiinnostuin tästä kirjasta takakannen maininnan perusteella, jossa oli viittaus sisäoppilaitoselämään. No, kovin paljoa ei tässä ollut sisäoppilaitoselämää, mutta pidin paljon lapsielämän kuvauksesta ja miljöö oli kiehtova: Intia maharadjoineen ja kulttuurivivahteineen, josta siirryttiin englantilaiseen kartanomiljööseen.

Teoksessa oli useita kertojaääniä, joista mainittakoon päähenkilön, intialaisen Anahitan elämäntarina, jonka hän on kirjoittanut pojalleen Mohille. Mohin sanotaan kuolleen 3-vuotiaana, mutta Anahita ei usko tätä. HÄn antaa lapsenlapsenlapselleen Arille tehtäväksi selvittää Mohin kohtalo.

Ajallisesti tarinassa liikutaan ennen ja jälkeen toisen maailmansodan 1920-luvun molemmin puolin sekä tällä vuosituhannella.

Jossain määrin kiehtovaa kerrontaa, toisaalta jättää lukujäljen, hieman järisyttävän.Tarinassa kirjallisuudella on vahva merkitys. Se ilmenee ei vain Anahitan elämäntarinassa vaan myös muissa kertojanäänissä. Rudyard Kiplingin runoon Jos viitataan ja minun täytyikin etsiä runo netin syövereistä. Luettuani sen ymmärsin myös tätä tarinaa hieman paremmin. Itsekunnioitus, itseluottamus ovat tärkeitä arvoja.

"Edessäni Harrodsin kirjaosastolla oli loputtomia rivejä niitä samoja kirjoja, joita olin himoiten atsellut Cooch Beharin palatsin kirjaston lasiovien takaa, Siinä ne olivat hyllyillä vapaasti otettavissa. Otin käteeni kirjan toisensa jälkeen ja hyväilin niiden kultaupotuksisia kansia. - Valitse ihan mitä haluat, Anni, Indira sanoi yhtä kärsimättömänä vierelläni uin minä olin ollut naistenvaateosastolla. Kerrankin kävi niin etten pannut vastaa, vaan valitsin kolme kirjaa: Charles Dickensin Kolean talon, Charlotte Broten Kotiopettajattaren romaanin ja Jane Austenin Ylpeyden ja ennakkoluulon. Kun lähdimme Harrodsilta, puristin niitä rintaani vasten ja jaksoin hädin tuskin uskoa että omistin ne ja ettei minun tarvinnut luopua niistä."

En sanoisi tätä maailmoja syleilevän hienoksi  teokseksi, mutta tarina piti kyllä otteessaan ja kirjailjalla on taitoa kutoa hyvä ja jäntevä tarina, luoda tunteita ja herättää niitä lukijassa. Täytyy kuitenkin mainita, että muutama pieni yksityiskohta tässä teoksessa jäi mietityttämään. Kirjailja on kyllä tehnyt hyvän taustatutkimuksen intialaiseen kulttuuriin, mutta kuvaus siitä, kuinka Anahitan ystävä Indira avioituu Ranskassa intialaisen ruhtinaan kanssa menee minusta hieman pois kulttuurisesta aspektista. Teoksessa mainitaan aiemmin, että intialaisen surunväri on valkoinen, ei musta. Kuitenkin Indira pukeutuu länsimaisittain valkoiseen. Tosin Indira on saanut aika vapaamielisen kasvatuksen, mutta hän ja hänen prinsssinsä noudattavat kuitenkin muita kultuurisia säädöksiä, vaikka karkaavatkin vihille vastoin Indiran vanhempien tahtoa. Lisäksi maininta, että Varunilla on jo vaimo niin vihkiminen erityisluvalla kaupungintalolla luo hieman ristiriitaisen vaikkutelman, vaikka ottaisikin huomioon hindukulttuurin mahdollisuuden useampaa vaimoon. Lisäksi tarinan loppupuolella Astburyn kartanon taloudenhoitajan rouva Trevathanin nimi vaihtuu hetkeksi rouva Trefusiksi, mikä nimi kuului kylän lääkärille. Pieni virhe sinänsä, mutta olisi ollut myös helppo yksittäisenä korjatakin.

Ajattelin, että tämän lukeminen venyisi yli joulun, mutta huomattuani, että saan tällä kuitattua Maailman ympäri 80 päivässä -lukuhaasteen muutamat kaupungit, luin tätä viime yönä aamuyön tunneille ehtiäkseni postata tästä ennen kuin haasteaika umpeutuu.

--

Maailman ympäri 80 päivässä -lukuhaaste: Bombay, Kalkutta, New York, Lontoo