Helvi Halme: Tuulimäen Raili

 

Helvi Halme

Tuulimäen Raili

Kuva ja Sana, 1944

100 s. 

Mutta tajunnasta nousi heti tietoisuus, ettei äiti sellaisesta välitä, kylmä, asiallinen, laskelmoiva äiti. Hän osaa pitää hellästi karitsaa tuolla ulkona, koska siitä saa rahaa, mutta Raili, Raili oli yksin.

 

Raili on ison, rikkaan maatalon, Tuulimäen ainoa lapsi. Kuudentoista, pian  täyttävä tytär, josta vanhemmat toivovat perillistä ja maatilan ylläpitäjää. Mutta Raili on talon nimen mukaan tuulen vietävissä. Ei hän kauaa jaksa pellolla tai kasvimaalla ahertaa, kun jo juoksee karkuun. Raili kaipaa hellyyttä.  Toverina hänellä on köyhän mökin poika, Lauri, jota vanhemmat eivät katso oikein hyvällä, eritoten äiti. 

Kun Raili satuttaa jalkansa pudotessaan hevosen selästä kutsutaan taloon lääkäri, joka kertoo Railille hengellisestä heräämisestään. Raili jää mietteliääksi. Hän kaipaa elämäänsä syvyyttä. Äiti ei katso hyvällä Railin metsässä juoksenteluja. Hän lähettää tytön kaupunkiin sukulaisiin "oppia saamaan". Ei niinkään kouluun, vaan musiikkitunteja tädin opastuksella ja käytöstapoja, muutakin kuin vapaana tuuliviirinä juoksentelua. Kaupungissa Raili tutustuu Rauhaan, joka kutsuu hänet hengelliseen nuortentilaisuuteen. Railista tulee uskovainen. Palatessaan kotiin seuraa konflikti, sillä vanhemmat, erityisesti äiti ei katso hyvällä tytön uskoa ja halua alkaa pitää pyhäkoulua kylän lapsille ja evankelioida väkeä. Hän käskee tytön mennä pellolle kyntämään. Homma, jota talon renki pitää tytölle liian raskaana ja tämä yrittääkin sanoa siitä, mutta ei. Äiti on tiukkana ja isä, joka vaikuttaa hieman armollisemmalta tiukkenee hänkin. Eikä Railin poikakaveri Laurikaan ymmärrä uskovaisia. Hänellä on omat näkemyksensä ja kokemuksensa uskovaisista. Sitten Raili sairastuu. Työ on käynyt hänelle liian raskaaksi.

 

Helvi Halmeen Tuulimäen Raili on herätyskristillistä kirjallisuutta. Helvi Halme on itse tehnyt lähetystyötä Etiopiassa. Teos on ilmestynyt sodanvuosina ja on auttamatta hieman vanhanaikainen tyyliltään ja kerronnaltaan, vaikka itse pääsanoma onkin ikiaikainen. Teoksessa on kuitenkin hengellisen heräämisen ohella puhuttelevaa ajankuvaa ja ihmissuhteiden kuvausta. Myös jotkut laulunsanat luovat nekin hienoa ajankuvaa. Missä enää lauletaan: "Loistaa päivyt, kevätpäivyt, elonhetket kaikki kirkastaa."

 

 

Tyypillinen äidinkielen virhe sanajärjestyksessä: Hän otti kaapista uuden sinikukallisen puvun ja vaihtoi sen nuhruiseen leninkiin. Pitäisi olla päinvastoin. Tyttö vaihtoi nuhruisen leninkinsä puhtaaseen. 

Helmet 2025 -lukuhaaste kohta 9. Kirjassa on konflikti

Miika Tynjälä: Kunhan vaellamme samaa tietä!

Miika Tynjälä

Kunhan vaellamme samaa tietä

Tapio Nousiaisen elämä ja palvelutyö kristittyjen yhteyden puolesta

Päivä Oy, 2019

431s.

"Ja minä havaitsin ympärilläni miljoonia valkopukuisia olentoja. Heidän ihonvärinsä vaihteli ebenholtsinmsutasta ja kahvinruskeasta norsunluunvalkoiseen. Kaikilla heillä oli päässään kultainen kruunu ja palmunoksa käsisään. He lauloivat kotiinpäässeiden laulua: 'Pelastus tulee meidän Jumalaltamme, joka valtaistuimella istuu, ja Karitsalta."

Joitakin kuukausia sitten minulle oli jätetty kommentti, jossa pyydettiin, että arvostelisin tämän kirjan. Pistin kirjan mieleeni ja kun tilaisuus tuli hankin käsiini kirjastoautolla.

Tapio Nousiaisen nimi on minulle tuttu, mutta en juurikaan tiennyt hänestä mitään. Minulla oli jonkinlainen mielikuva hänen laajalevikkisimmistä kirjoistaan Leipää ja suolaa sekä Yksi ainoa elämä. Tämä mielikuva on muodostunut minulle täysin ilman, että olisin lukenut kyseisiä teoksia. Jossain määrin Tynjälän isoisästään kirjoittama elämänkerta avarsi näkemystäni ja herätti ainakin jonkinasteista kiinnostusta joihinkin Nousiaisen teoksiin, kuinka syvää ja mielenkiintoa herättävää, jää nähtäväksi.

Kunhan vaellamme samaa tietä ei ole varsinaisesti elämänkerta, vaikka toki elämänkerrallisia aineksia onkin ja teos kulkee suht kronologisesti lapsuudesta kuolemaan ja siihen henkiseen perintöön, jonka Nousiainen jälkeensä jätti. Nousiainen oli paitsi saarnamies ja teologi myös lakitieteen tutkinnon suorittanut tuomari ammatiltaan. Kirja ei kuitenkaan käsittele juurikaan tätä puolta Nousiaisen elämästä, vaan keskittyy Nousiaisen uskoontuloon ja hengelliseen työhön puhujana ja kirjailijana. Kirjoittaja, joka on siis Nousiaisen tyttärenpoika on käyttänyt lähteinä ensisijaisesti Nousiaisen kirjoja, joista osassa on elämäkerrallisia aineksia. Teosta voisi kuvata elämänkerralliseksi kirjallisuuskatsaukseksi.

Kunhan vaellamme samaa tietä piirtää Tapio Nousiaisesta muotokuvan, jossa piirtyy asialleen vihkiytyneen miehen kuva. Teoksesta kuvastuu vahva ja arvostava asenne.

Kunhan vaellamme samaa tietä on kappale suomalaista herätyskristillisyyttä, jossa avautuu hengellinen ilmapiiri aina sotia edeltävältä ajakta nykyaikaan. Se valottaa paitsi kristinuskon ydintä, pelastusta Kristuksessa, myös niitä ristiriitoja joita eri seurakunnissa on vuosien saatossa ilmennyt, tosin pääpaino on Suomen Vapaakirkon historiassa.

 

Lukukokemukseni oli kiintoisa matka halki vuosien eikä yhtään huono lukukokemus, jos kohta tämä teos ei ehkä avaudu uskosta osattomalle samalla tavalla kuin sellaiselle, jolle hengelliset asiat ja usko on omakohtaisesti tuttua.

Itse teologian opiskelijana allekirjoitan hyvinkin Tapio Nousiaisen ajatuksen siitä, kuinka: "Teologia voi olla hengellisesti kuolettavaa ja vahingollista ilman elävää uskoa."

Uskovaiset, jotka jättävät evankelioinnin toisille "Ovat kuin Oulun jääkellarin lohia". Mutta ei kaikista ole evankelistoiksi. Tynjälä tuo teoksessaan esille, että Tapio Nousiainen olisi ennen kaikkea ollut armoitukseltaan raamatunopettaja, itselleni jää kuitenkin vahvasti mielikuva siitä, että hän oli ennen kaikkea evankelista.

Aron Andersson: Lääkärien hylkäämä!

Aron Andersson

Lääkärien hylkäämä

Alkuteos: Ryckt ut dödens käftar

Suomentanut Lauri Öhrnberg

Ristin Voitto,1967

126 s.

"Synnyin Angelstadin pitäjässä, noin kymmenen kilometriä Ljungbyn kaupungistalänteen, huhtikuun19. pnä1901. Isäni oli kauppias, mutta samalla hän harjoitti maanviljelystä omistamallamme tilalla."

Näin alkaa Aron Andersonin tarina elämästään. Aronista tuli rautatievirkailija. Hän sairastui espanjantautiin ja sitten hänen  tilansa paheni pahenemistaan, eikä hän sietänyt enää vähäistäkään ruokaa tai vesitippaa oksentamatta verta. Hän laihtui ja kuihtui eikä lääkärit voineet häntä parantaa ja niin hänet lähetettiin kotiin, missä  hän saattoi odottaa vain kuolemaa.

Aronin äiti oli uskovainen ja rukoili poikansa puolesta. Kerran Aron sitten näki näyn, jossa Jeesus ilmestyi hänelle.

"Huoneeni seinä avautui, ja minä näin kaukana suuren, voimakkaan valon. Luulin näkeväni  unta ja nipistin jalkaani varmistuakseni siitä, etä todella olin valveilla.Valo tuli yhä lähemmäksi, kunnes näin, että se oli hohtava olento. Heti Hän tuli minun viereeni. Mikä ihmeellinen näky!Silmäni kohtasivat säteilevän, rakastavan silmäparin. Tukka oli jakauksella ja siististi taaksepäin kammattu. Hänen kasvojaan kehysti sädekehä. Kasvonpiirteet todistivat, että miehellä oli ollut vaikeita kärsimyksiä ja koettelemuksia, mutta niistä loisti sanomaton rakkaus."

Tästä alkoi Aronin hengellisen elämä kasvu. Sairaus kuitenkin jylläsi edelleen. Kunnes hän koki toisen ilmestyksen ja lakkasi hetkeksi hengittämästä. Kaikki hänen ympärillään ajattelivat hänen kuolleen. Mutta sitten hän nousikin ylös, kuten häntä oli näyssä kehotettu. Hän alkoi syödä ihan normaalisti eikä mitään ongelmia enää ollut.

Tapahtuma-aika on joskus 1900-luvun alkuvuosikymmenet.

Mikä minua tässä kirjassa erityisesti puhutteli oli tuo maininta Kristuksen kasvoista, joista kuvastui kärsimys.Yleensä, kun kuvat, jotka olen nähnyt Hänestä ovat niin kiiltokuvamaisia, niin aloin miettiä, miten taiteilija voisi saada esille  kasvot, joissa näkyisi sekä kärsimys että rakkaus.

---

Olen taas tämän kevään ajan opiskellut teologiaa, mikä on hieman rajoittanut lukemismahdollisuuksiani. Kesän myötä taas kategoria laajenee ja pääsen ehkä tutustumaan uutuuksiinkin ja lukemaan hieman monipuolisemmin.

Crying Wind: Itkevä tuuli!

Crying Wind
Itkevä Tuuli
RV-kirjat, 1980
Alkuteos: Crying Wind (1977)
Suomentanut Oili Aho
200 s

Crying Wind eli Itkevä Tuuli on puoliverinen Kickapoo-intiaanityttö, joka asuu kansasilaisessa reservaatissa isoäitinsä kanssa. Isäänsä hän ei ole nähnyt ja äiti hylkäsi hänet lapsena. Crying Windiä kiusattiin koulussa ja siksi koulunkäynti jäi. 

Itkevällä Tuulella on kaksi enoa Pilvi ja Kivi sekä hevonen Ukkoskavio. 

Itkevä Tuulen elämä ei ole helppoa. Yhdessä isoäitinsä kanssa hän tekee helmitöitä ja myy niitä läheiselle kauppa-asemalle.

Sitten hänen isoäitinsä kuolee. Isoäiti on polttanut jalkansa ja siihen tulee kuolio. Hän ei kuitenkaan halua kuolla jalattomana, eikä anna amputoida jalkaansa. Itkevä Tuuli jää yksin asumaan pientä mökkiään. Lähellä asuvat enot pitävät huolta siinä sivussa. Itkevä Tuuli on 15-vuotias. Intiaanien mittapuun mukaan nainen, ei enää pikkutyttö.

Sitten kuolee hevonen. Itkevä Tuuli löytää sen verisssään piikkilankaan sotkeutuneena.

Itkevä Tuuli on muutoksen edessä. Pilvi, hänen lempienonsa kertoo muuttavansa pois reservaatista, Kivi on kaupungissa töissä. Itkevä Tuuli muuttaa kaupunkiin, saa asunnon ja alkaa etsiä töitä.

Hän tuntee kuitenkin yksinäisyyttä, juurettomuutta ja levottomuutta. Intiaanien tarut, kickapoo-heimon  uskomukset ja valkoisen väestön elämä luovat ristiriitoja.

Itkevä Tuuli on kertomus  nuoresta intiaanitytöstä kahden kulttuurin välissä, hengellisestä etsimisestä ja löytämisestä.  Ajallisesti tämä tarina sijoittunee 70-luvulle ja on todellisuuspohjainen (olettaisin). Wounded Kneen intiaanivalloitus vuodelta 1973 mainitaan historiallisena tapahtumana. 

Kirjallisuusviite:

Robert Louis Stevensonin runo tuuleen liittyen.

Itkevä Tuuli valottaa Kickapoo-heimon historiaa, uskomuksia ja arkielämää. Se luo henkilökohtaisella tasolla perspektiiviä intiaanien uskonnon ja kristinuskon välille. Mitä on uskoa henkiin ja mitä on uskoa yhteen ainoaan elävään Jumalaan? Välillä tämä kirja on aika hyytävä, loppua kohden valoisa. 

Olen lukenut tämän kirjan aiemmin juuri tuolloin 80-luvun alussa, kun kirja ilmestyi. En muistanut paljoakaan tarinasta. Muistikuvat herätti runo, Henkien hevonen, jonka Itkevä Tuuli eli Crying Wind itse on kirjoittanut. Runo löytyy kirjasta sekä englanniksi että suomennettuna, mikä on suomentajalta erikoinen, mutta onnistunut ratkaisu. 

Tänä yönä en saa unta,

Tuuli itkee ja kuu on kirkas.

Sinä tulet luokseni silloin,

kun kuu on hopeinen ja tuuli vapaa.

- Crying Wind

---
 

Helmet lukuhaaste 2016 kohta 5: Kirjasta voi tehdä kirjanaaman (katso kuva alussa)

Kirjallinen USA:n osavaltiovalloitus: Kansas

EDIT: Mainittakoon, että ymmärtääkseni tämä kirja on todellisuuspohjaista fiktiota, kaunokirjallinen teos, ei varsinaisesti muistelmateos. Jos wikipedia-tietoihin on luottaminen, niin tämän kirjan suhteen on ollut jotain keskustelua alkuperäisen julkaisijan (Moody Press) ja kirjoittajan välillä liittyen nimiin ja aikamäärii, joita olisi muutettut Tätä ei siis pitäisi ottaa täysi omaelämäkerrallisena teoksena..

Kirjailijan omat nettisivut löytyvät täältä..

Jaakko Sahimaa: Itke itkusi pihlajapuu!

Jaakko Sahimaa

Itke itkusi pihlajapuu

RV-kirjat (Ristin Voitto), 1988

318 + 1 s.

Kansikuvitus: Omppu (Osmo Omenamäki)

Kuin jotakin hyvin vierasta aristellen Heikki käveli Niementorpan pihamaalla. Vasta kylvetyt kasvispenkit  tuoksuivat pihan laidassa ja juuri kunnostettu pieni perunamaa oli valmis istutettavaksi. Mutta muuten tienoo oli täysin hiljainen. Ketään ei tuntunut olevan kotosalla.

Heikki kiinnitti huomionsa valtaisaan pihlajapuuhun, joka kasvoi pihamaan pohjoisella laidalla. Olihan hän ennenkin nähnyt suuria pihlajia, mutta tämän puun muoto oli varsin erikoislaatuinen. Jostakin luonnon oikusta puun oksat muodostivat lähes täydellisen kartan Suomesta.

Päähenkilö: Heikki Metso

Aika ja miljöö:  Suomalainen maaseutu ja taistelukentät jatko-sodan aikaan

Teema: Sota, elämän myllerrykset ja hengellinen herääminen

Heikki Metso on palannut siviiliin oltuaan talvisodan kurimuksessa. Karjala on menetetty ja Heikkikin menettänyt isän ja kotinsa. Äiti löytyy perimältään tilalta jostain Savon suunnalta. Naapurista. Rahikkalasta Heikki saa savottahommia äitinsä Liisan auttamisen oheen.

Vihanniemen halkoliiteri oli sijoitettu pienen navettarakennuksen toiseen päähän. Sen sivustalle oli talvella ajettu melkoinen määrä rankoja. Liisa oli yrittänyt niistä nihrata tylsällä sahalla halkoja, mutta melko laihoin tuloksin. Rankakasalla olikin nyt ensimmäinen Heikin työmaa kotiintulon jälkeen. 

Ristiriita kerronnassa:

Miksi Niementorppa on vaihtunut Vihanniemeksi? 

 

Hieman juonesta:

Elämä Vihanniemessä kuitenkin katkeaa, kun Heikki kutsutaan takaisin armeijaan. Uusi sota on alkanut.

Heikki saa tovereikseen nuoren Hempan, joka mieluummin onkisi ja ampuisi hirviä sekä Jussi Papusen. Kolmikko luo syvät siteet ja mudostavat yhdessä kaukopartiojoukon. Yhdessä he myös sodan kauhujen keskellä pohtivat hengellisiä. 

Itke itkusi pihlajamaa on ennen kaikkea sotakirja. Se kuvaa kaukopartiotoimintaa Rukajärvellä, kunnes kolmikko pyytää siirtoa Karjalan kannakselle ja kulminoituvat Äyräpään loppukahinoihin, jossa Heikki haavoittuu vakavasti, Jussi jää vangiksi ja Hemppa on pyrkimässä yli, kunnes hänet siitä estetään.

Sahimaan kerronta on sodan kauhujakin kuvatessa leppoisaa, ei sodan kauhuja ja hirvittävyyksiä esiin tuoden, jos jotain niistäkin mainitaan. Itke itkusi pihlajapuu on myös ennen kaikkea kaunokirjallista fiktiota. Vaikka se siis sijoittuu jatko-sodan aikaan on historialliset viitekehykset hyvin ylimalkaisia. Sahimaan tarkoitus ei alun alkaenkaan ole ollut kirjoittaa puhtaan historiallisesti ja alkupuheessaan lukijoille hän mainitseekin, että "ettette mikroskoopilla etsisi kirjastani historiallisia tapahtumia juuri sellaisina kuin ne koettiin". 

Itke itkusi pihlajapuu kertoo sodan vuosista niin taistelutantereella kuin kotirintamallakin. Se  kertoo yksilöiden  taistelusta ulkoisia ja sisäisiä vihollisia vastaan. 

Muutama puhutteleva lausahdus:

 

- Sodan hekuma on kuitenkin sellainen, että se vie herroilta järjen

- Ei ihminen ole onnellinen, jos päivästä toiseen nukkuu.

--- --- ---
Tällä saan uuden kasvin kirjaherbariooni: Pihlaja (Sorbus aucuparia)

Lee Roddy: Hevoskesä!

Lee Roddy
Hevoskesä.
Uusi Tie, 1981
171 s.

Alkuteos: The Taming of Cheetah
Suomentanut Paula Laaksonen
Kansi: Terttu Hauhia

---  - Mitä tammalle kuuuluu?

Huokasin.-  Samanlainen kuin ennenkin.

Isoisä päästi kovan tuhahduksen. Chita hypähti pelästyneenä. - Vai samanlainen! Sehän on vauhkompi kuin ennen.

Kävelin portille. Isoisä tuli perässä. - Se on Tedin vika, sanoin. - Hän säikäytti sen lassollaan.

-Tehtyä ei saa enää tekemättömäksi. Mutta ainakin sait äidiltäsi armonaikaa. Minä kaikkeni likoon sinun puolestasi. Saat luvan olla erityisen varovainen tuon hevosen kanssa. Onko sinulla mitään suunnitelmia?

Kiipesin portinpienoille, jotta ylettyisin katsomaan tammaa. Ei muuta kuin että aion rakastaa sitä, kunnes se lakkaa pelkäämästä minua.

Karen on 14-vuotias tyttölapsi, jonka asuu äitinsä kanssa, isän ollessa jossain muualla metsätöissä hankkimassa elantoa. Myös isoisä (äidinisä) saapuu vierailemaan. Karenin kesä alkaa huutokaupassa, josta hän ostaa hevosen, joka valloittaa hänen sydämensä. Hevosta huutaa myös naapurin poika Ted, mutta lopulta Karen saa hevosen seitsemälläkymmenelläviidellä dollarilla.

Kun hevonen sitten tuodaan Karenin kotiin, niin hän saa kuulla, että se oli rikkonut kuljetusvaunun, jolla se piti alunperin tuoda ja siksi tuojana onkin Ted Dumbar. Karen ei voi sietää poikaa.

Hevonen osottautuu villiksi ja arvaamattomaksi ja äiti sanoo, että voi olla, että Karen joutuu lopulta myymään sen. Karen on kuitenkin vahvasti sitä mieltä, että hevonen vain pelkää ja hän kyllä saa sen kesytettyä ja voitettua sen luottamuksen.

Monenlaista ehtii tapahtua ennen kuin kesä on ohi ja hevosen, Chitan kohtalo on ratkaistu. Karen joutuu muun muassa seikkailuun villisikojen kanssa, joutuu lohduttamaan parasta ystäväänsä Arlenea, tämän menettäessä oman rakkaan hevosensa Nipperin traagisessa onnettomuudessa ja kohtaamaan vielä menettämisen pelon, kun rakas isoisä saa sydänkohtauksen ja joutuu sairaalaan.

Lee Roddyn hevoskesä on paitsi hevoskirjallisuutta myös hengellinen nuortenkirja. Kirjassa on vahva ratkaisukristillinen sanoma. Karen on uskovaisen kodin tyttö, joka miettii pohtii omaa asennettaan uskonratkaisuun.

Mukava pieni kesätarina, jolla saa kuitattua Helmet lukuhaaste 2016 kohdan 37: Kirjan nimi viittaa vuodenaikaan.

Dorothy Marsh: Murattimajan tytöt!

Dorothy Marsh
Murattimajan tytöt
Ristin Voitto r.y, 1964
160 s.

Alkuteos: Marion's Venture

Suomentanut Helli Kaikkonen

Marie Morton on nuori, juuri kauppakoulusta valmistunut nuori nainen, joka

oli eräänlainen ongelma vanhemmilleen ja myös itselleen. Tämä ilmeni joka kerta, kun tuli kysymys hänen tulevaisuudestaan. 

Vanhemmat olisivat halunneet Marien ryhtyvän konttoristiksi, Marie itse haaveili elämästä maaseudulla. Sitten tuli päivä, jolloin Marie sai kirjeen asianajotoimistosta. Hänelle oli testamentattu pieni maaseututalo. Isä tietysti ehdotti, että Marie myisi talon ja saisi siten pienen sievän pesämunan tulevaisuutta varten. Marie sanoi että ei, hän ei myisi taloa vaan muuttaisi sinne ja perustaisi kanalan. 

Ja niin käy, että Marie muuttaa ystävänsä Lisbethin kanssa Murattimajaan, jonka hänen Aliisa-tätinsä on hänelle testamentannut.

Uudessa kyläyhteisössä tytöt tutustuvat pastori Stevensonin perheeseen joilla on Marion-niminen tytär.  Marionista tytöt saavatkin hyvän apulaisen, sillä Marie ei ole varautunut kaikkeen, mitä kanankasvatttajaksi ryhtyminen vaatii, vaikka hän onkin lainannut muutaman asiantuntevan kirjan aiheesta.

Murattimajan tytöt on vahvasti herätyskristillinen teos, jos kohta siitä löytyy myös ystävyyden teema tuon oman ammatinvalinnan ja elämänuran ohella. Marien ja Lisbethin välinen ystävyys joutuu koetteelle, kun Lisbeth alkaa ystävystyä Marionin kanssa ja alkaa pohtia hengellisiä asioita. Lopulta Marie ajaa Lisbethin ulos kauheassa rankkasateessa ja ukkosmyräkässä, vaikka hän itse pelkää ukkosilmaa ihan tolkuttomasti.

Teos  on alkujaan englantilainen. Brittiläisyys ilmenee rivien välissä, ainakin teetä juodaan. Muuten mietin, kuinka paljon tässä on suomalaistettua yhteisöllisyyttä. Englantilainen seurakuntaelämä ja suomalainen lienevät aika erilaisia. Esittäytyessään tytöille, hra Stevenson kertoo olevansa seurakunnan pastori. En osaa kuvitella suomalaista kyläyhteisöä, jossa kirkkoherra tai pastorikaan tulisi esittäytymään kylään muuttavalle puhumattakaan vapaiden suuntien edustajista. Enempi ehkä naapureina esittäydyttäisiin, nykyaikana ei ehkä sellaisenakaan. Englantilaisesta kyläyhteisöstä en osaa sanoa. Olisi mielenkiintoista lukea tämän alkuperäisenä, vaikka aika ja tavat myös hengellisissä yhteydenotoissa ja seurustelutavoissa on saattaneet muuttua sitten kirjankirjoittamisen.

...

Kirjaherbarioni ensimmäinen  kasvi: Muratti (lat. Hedera)

Muratti on yleisnimi lajikirjolle, johon kuuluu monenlaisia yksilöitä. Muratti kuuluu lempikasveihini enkä voi olla ihailematta niitä englantilaisia taloja, joiden seunustat ovat vihreänään murattia.  Miksi kirja on suomennettu Murattimajan tytöiksi, kun alkuperäisnimi olisi ollut Marionin seikkailu. No, talo, johon tytöt mututivat oli nimeltään Murattimaja. Varmaan sielläkin sitten kasvoi Murattia seinustoilla.