Miika Tynjälä: Kunhan vaellamme samaa tietä!

Miika Tynjälä

Kunhan vaellamme samaa tietä

Tapio Nousiaisen elämä ja palvelutyö kristittyjen yhteyden puolesta

Päivä Oy, 2019

431s.

"Ja minä havaitsin ympärilläni miljoonia valkopukuisia olentoja. Heidän ihonvärinsä vaihteli ebenholtsinmsutasta ja kahvinruskeasta norsunluunvalkoiseen. Kaikilla heillä oli päässään kultainen kruunu ja palmunoksa käsisään. He lauloivat kotiinpäässeiden laulua: 'Pelastus tulee meidän Jumalaltamme, joka valtaistuimella istuu, ja Karitsalta."

Joitakin kuukausia sitten minulle oli jätetty kommentti, jossa pyydettiin, että arvostelisin tämän kirjan. Pistin kirjan mieleeni ja kun tilaisuus tuli hankin käsiini kirjastoautolla.

Tapio Nousiaisen nimi on minulle tuttu, mutta en juurikaan tiennyt hänestä mitään. Minulla oli jonkinlainen mielikuva hänen laajalevikkisimmistä kirjoistaan Leipää ja suolaa sekä Yksi ainoa elämä. Tämä mielikuva on muodostunut minulle täysin ilman, että olisin lukenut kyseisiä teoksia. Jossain määrin Tynjälän isoisästään kirjoittama elämänkerta avarsi näkemystäni ja herätti ainakin jonkinasteista kiinnostusta joihinkin Nousiaisen teoksiin, kuinka syvää ja mielenkiintoa herättävää, jää nähtäväksi.

Kunhan vaellamme samaa tietä ei ole varsinaisesti elämänkerta, vaikka toki elämänkerrallisia aineksia onkin ja teos kulkee suht kronologisesti lapsuudesta kuolemaan ja siihen henkiseen perintöön, jonka Nousiainen jälkeensä jätti. Nousiainen oli paitsi saarnamies ja teologi myös lakitieteen tutkinnon suorittanut tuomari ammatiltaan. Kirja ei kuitenkaan käsittele juurikaan tätä puolta Nousiaisen elämästä, vaan keskittyy Nousiaisen uskoontuloon ja hengelliseen työhön puhujana ja kirjailijana. Kirjoittaja, joka on siis Nousiaisen tyttärenpoika on käyttänyt lähteinä ensisijaisesti Nousiaisen kirjoja, joista osassa on elämäkerrallisia aineksia. Teosta voisi kuvata elämänkerralliseksi kirjallisuuskatsaukseksi.

Kunhan vaellamme samaa tietä piirtää Tapio Nousiaisesta muotokuvan, jossa piirtyy asialleen vihkiytyneen miehen kuva. Teoksesta kuvastuu vahva ja arvostava asenne.

Kunhan vaellamme samaa tietä on kappale suomalaista herätyskristillisyyttä, jossa avautuu hengellinen ilmapiiri aina sotia edeltävältä ajakta nykyaikaan. Se valottaa paitsi kristinuskon ydintä, pelastusta Kristuksessa, myös niitä ristiriitoja joita eri seurakunnissa on vuosien saatossa ilmennyt, tosin pääpaino on Suomen Vapaakirkon historiassa.

 

Lukukokemukseni oli kiintoisa matka halki vuosien eikä yhtään huono lukukokemus, jos kohta tämä teos ei ehkä avaudu uskosta osattomalle samalla tavalla kuin sellaiselle, jolle hengelliset asiat ja usko on omakohtaisesti tuttua.

Itse teologian opiskelijana allekirjoitan hyvinkin Tapio Nousiaisen ajatuksen siitä, kuinka: "Teologia voi olla hengellisesti kuolettavaa ja vahingollista ilman elävää uskoa."

Uskovaiset, jotka jättävät evankelioinnin toisille "Ovat kuin Oulun jääkellarin lohia". Mutta ei kaikista ole evankelistoiksi. Tynjälä tuo teoksessaan esille, että Tapio Nousiainen olisi ennen kaikkea ollut armoitukseltaan raamatunopettaja, itselleni jää kuitenkin vahvasti mielikuva siitä, että hän oli ennen kaikkea evankelista.