Hannuli
Otava, 1970
105 s.
Kansi: Riitta-Kaarina Tikkamäki
Aloitus: "Johanna istui kirjoituspöytänsä ääressä, siristeli silmiään ja tarkasteli käsipeilistä silmäluomiaan, joiden meikki oli niin vaaleansininen, että se alkoi näyttää harmaalta."
Johanna on 16-vuotias nuori, joka asuu äitinsä Irman kanssa. Johannan lempiväri on sininen. Sininen väri onkin läsnä kerronnassa ja sen symbolista merkitystä voi miettiä. Minulle se ei ihan avautunut. Johanna kirjoittelee runoja, paitsi silloin, kun hän tuntee itsensä onnelliseksi. Nyt hänellä ei ole mitään kirjoittamista, sillä hän on lähdössä erääseen saareen, poikaystävänsä Henrikin luokse. Henrik kutsuu Johannaa Hannuliksi.
Hannuli on Otavan Isojen tyttöjen kirjasto -kirjasarjaa, pienoisnovelli, joka kuvaa aikuistuvan nuoren ensirakkauden ja pettymyksen tunteita. Vaikka kuvauskeskiössä on Hannulin tunteet ja kokemukset, kuvataan tarinassa myös hänen läheistensä elämää ja vaiheita. Hannuli on tärkeä isoisälleen, Rafaelille, joka on alkanut vanheta ja jonka hoidon asioita Hannulin Äiti Irma ja Rafaelin sisarpuoli Hile, eli Hildegard miettivät. Hannuli ei ole yhtään tykännyt rouva Lehmuksesta, joka on käynyt isoisän luona auttamassa. Ja sitten Lehmus menee menojaan ... mistä nyt kotiapu saadaan?
Aura Louhija kuvaa teoksessaan ylemmän luokkayhteiskunnan, hyvin toimeentulevan perheen elämää, voisi sanoa, hienostoelämää. Tosin saaressa, johon Hannuli lähtee tapaamaan poikaystäväänsä tapaa hän myös muita nuoria, joista yksi alkaa puhua "vasemmistoon päin", mutta ei nämä hahmot kuitenkaan ihan "työläisiltä vaikuta". Hyvin eksentrisiä hahmoja, ainakin osa, erityisesti Hile, joka on menneisyydessään ollut taiteilija, ymmärtääkseni näyttelijä.
"Sitä suurempi taiteilija mitä suttuisemman asun päällensä vetää. Mutta eivät he olekaan taiteilijoita, lass mich sorgen, mutta niin ruokottomasti ei työmies pukeudu kuin nämä taiteen nuoret työmiehet. Ja työtä , eikö työtä muka tehty ennen. Jokainen tosi taiteilija on aina työtä tehnyt, mutta taiteilija on taiteilija, yksilö, massan yläpuolella ...."
Hilen mies, Ensio on ollut kirjastonhoitaja ja kirjat, joita riittää jäisivät Johannalle, joka oli tullut hyvin toimeen Ension kanssa.
Ajankuva:
Hannuli on julkaistu 1970. Ajankuva on siis enintään 60-lukulaisuutta, johon viitannee myös tuo aiemmin mainitsemani erään nuoren "poliittinen esitys." Johanna kokoaa huksistaan rullakruunua, jota mietin ja yritin selvittää. Rullakampauksella löytyi 50-luvun muotia, mutta en minä tätä tarinaa 50-lukulaiseksikaan laittaisi.
Johanna .... veti jalkaansa ruskeat samettihousunsa ja otti kassista keltaisen angorapuseron. Hän rakasti langan pehmeätä nukkaa paljaalla ihollaan, joka tuntui olevan täynnä hyppeleviä pisteitä. Mutta hän ei värissyt, hänen ei ollut kylmä. Hän piti siitä, että hänen ihonsa eli. Se oli kuin täynnä pieniä nokkivia lintuja, sinisiä lintuja.
Miljöö: Helsinkiläisyys
Hannuli on hyvin Helsinki-keskeinen tarina. Kirjailija kuljettaa lukijaa halki Helsingin , mitä nyt välillä ollaan jossain lähisaaressa. Muutamat paikanimet herättivät uteliaisuutta ja vaativat lisäselvitystä. Mikä on Byrå, jossa Hannuli on Henrikin tavannut. Aleksin, jossa ovat kävelleet, jotenkin hahmottaa
Miljöö ja ajankuva mielessäni saatoin nähdä Helsingin vanhan linja-autoaseman, Espladadilta kohti toria, Katajanokka (siellä on muutamia kertoja kyläilty), kirkon kultaiset kupolit (viitannevat Uspenskin katedraaliin), suunnataan Kaivopuistoon, Suurtori, Suurkikko, Aleksanterin patsas, Mariankatua ylös ja joitakin hetkiä myöhemmin ollaan jälleen liikkeellä, vaihdetaan bussia Erottajalla, kävellään Arkadiankatua, kuljetaan Topeliuksenkatua, käännytään Runeberginkadulle, ajatellaan poiketa Sibeliuspuistoon, ei sittenkään, vaan käännytään Eino Leinonkadulle, joka on isoisän katu, isoisän, jonka luona Johanna on luvannut käydä.
Osin tuttuja paikkoja, osin outoja. Täytyisi olla 60-luvun Helsingin turistikartta käytettävissä, jota pystyisi seuraamaan Johanna-Hannulin vaeltelua.
Kielellisiä huomioita:
Hannuli on ihan mukavasti kerrottu, hyvää suomenkieltä, elävää, kuvaavaa, ei kuulosta yleisesti ottaen kovin vanhahtavalta, vaikka söpötetään sanaa ei ehkä nykyään enää juurikaan taideta käyttää. Se olikin miltei ainoa hieman erilainen sana, joka nostaa päätään kerronnassa. Saksaakin käytetäänkin: das ding an sich
Kirjallisuusviitteitä:
"Ja tämä on minulle tietoa, kaiken syvän pitää kohota minun korkeuteeni, sanoi Zarathustra." Tämä on Hannulin vastaus tuohon sakankieliseen "itse asiassa" puheeseen. Minun täytyi tätäkin lausetta hieman selvitellä ja kysehän on Nietzhen teoksesta.
Suomalaisuudesta:
"On se kummallinen jääräpää tämä suomalainen, kun sille on niin vaikeita nuo säännöt...
Erityismaininta tälle näkemykselle:
"Ei ole olemassa mitään niin epävarmaa kuin tunteet, hän ajatteli. Ei niihin voi luottaa, ei voi vaatia, että ne pysyisivät samanlaisina, kun kaikki muukin muuttuu, ihmiset ovat vain keksineet sellaisia vaatimuksia. "
Jos ei tämä nyt ihan ominta lajia kirjallisuutta ollutkaan, niin olihan tämä mainio ajan- ja ihmiskuvaus, valotus nuoren ihmisen elämästä ja ihmissuhteista. Tähän on kirjoitettu kaksi jatko-osaakin, jotka mielelläni lukisin. Sen verran vaikuttavasti tämä teos kuitenkin jäljen jätti eikä ajatusvirrat jääneet pysähtyneeseen tilaan.
...
Pieni Helmet 2026 -lukuhaaste kohta 7: Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoa et ole lukenut aiemmin
---
