maanantai 27. kesäkuuta 2022

Eero Ojanen & Timo Jantunen: Zacharias Topelius!


 

Eero Ojanen & Timo Jantunen

 Zacharias Topelius - Suomalaisten satusetä

Avain, 2022

399 + 1 s.

Kansi: Annukka Mäkijärvi


Ojasen & Jantusen teos  Sakari Topeliuksesta on monipuolinen tietokirja suomalaisen kirjallisuuden pioneerista. Se ei ole vain elämänkerta vaan myös, kirjallisuuskatsaus Topeliuksen tuotantoon ja elämäntyöhön. Teoksessa avautuu paitsi Topeliuksen elämä ja aatemaailma myös suomalaisuus, Suomen historia ja synty uudella tavalla. Teoksen perusteella voisi sanoa jopa, että Suomea ei olisi ilman Topeliusta, niin vahvana Topeliuksen vaikutus Suomalaisuuden itsetunnon nousuun teoksessa tuodaan esille. Väite on toki hieman liioiteltu, sillä Topelius ei toki ole ainoa historian henkilö, joka on noussut vaikuttamaan kehityksen virtojen  suuntauksissa. 


Teos jakautuu seitsemään osaan. Aluksi Eero Ojanen tuo esiin elämänkerrallisen katsauksen lapsuudesta ylipiston professoriksi, runoilijasta sadunkertojaksi. Timo Jantunen puolestaan luo katsauksen  Topeliuksen proosakirjallisuuteen ja satukirjallisuuteen.  Jantunen on paneutunut myös Topeliuksen kasvatusajatteluun Ojasen syventyessä puolestaan siihen, mikä vaikutus Topeliuksella on ollut Suomi-kuvan luomisessa ja Suomen kirjoittajana. Ojanen pohtii myös omassa osiossaan Topeliuksen maailmankatsomusta. Runouteen kirjoittajat ovat paneutuneet yhdessä.

Ojasen ja Jantusen Zacharias Topelius  on tiivis tietoteos, joka tuo mielenkiintoisella tavalla Topeliuksen elämää ja aatemaailmaa. Kirjailijat ovat ammentaneet "vettä monesta lähteestä" ja saaneet aikaan kiintoisan ja avarakatseisen syväluotauksen paitsi kirjailijasta, myös hänen teoksistaan. 

Omassa hyllyssäni lukuvuoroa on esimerkiksi odottamassa Tähtien turvatit -teos, jonka tematiikkaa tässä teoksessa on avattu sen verran, että mietin, millainenkahan lukukokemuksesta muodostuukaan. No, saa nähdä, milloin ehdin paneutua asiaan.

Topelius oli vahva vaikuttaja, jonka sydämellä oli niin pikkulintujen hyvinvointi kuin metsien suojeleminen.

Luonnon suojelun teemat korostuivat entisestään, kun Topelius alkoi kirjoittaa voimakkaasti myös Suomen metsien puolesta lisääntyvää metsänhakkuuta ja suoranaista haaskuuta vastaan.

Aihe, joka on ollut tapetilla viime aikojen uutisoinnissa. Topeliukselle metsä ei ollut vain metsäteollisuuden tai muunkaan talaoudellisen toiminnan raaka-ainevarasto vaan hänelle se merkkitsi Suomen ja sen olemasaolon kannalta jotain elävämpää. Metsä oli kuin turkki, jota ilman täällä kylmässä Pohjolassa pärjää perin huonosti, ja metsän tuhoamista hän piti suorastsan väkivaltaisena toimintana.

Topelius oli aikanaan edistyksellinen suhteessaan naisten oikeuksiin. Toisaalta hän edusti konservatiivisuutta ja torjui jyrkästi kristillisen arvomaailman rapauttamispyrkimykset. Kristillisestä uskosta luopuminen tai sen aseman heikentäminen johtaisi koko yhteiskuntamoraalin heikkenemiseen ja erilaisin kielteisiin seurauksiin. Topelius ei kuitenkaan olla jyrkkä moralisti ja esimerkiksi lapsille kirjoitamisessa hän painotti lapsen omaa ymmärrystä oikeasta ja väärästä. Lapsen piti saada itse oivaltaa.

Teoksessa on muutamia oikoluku- ja muita virheitä. Pari hämmentävämpääkin.

Romaanisssa (Välskärin kertomukset) Topelius kuvaa Suomen ja Ruotsin historiaa Kustaa II Aadolfista Kustaa III:een. Alunperin oli tarkoitus edetä aina Vaasan paloon 1952...  Tämä saattaisi mennä painovirheen nimiin, mutta kyllä tämä kuitenkin oikolukuvaiheessa olisi pitänyt äkätä, samoin kuin tämä toinenkin.

Talvella 1854 perhe olikin jo suunnittelemassa asunnonhankintaa ja muuttoa, kun tapahtui Topeliuksen ja perheen kannalta työuran ehkä merkittävin yksittäinen käänne: Keisari Nikolai II sekä hänen poikansa, perintöruhtinas ja yliopiston kansleri Aleksanteri vierailivat maaliskuussa Suomessa.

Tässä on mitä ilmeisimmin menneet Venäjän keisarit sekaisin, sillä Nikolai II ei ollut vielä vallassa vuonna 1854 vaan vasta vuosisdan loppupuolella ja uuden alkaessa.

Erityismaininta tälle topeliaaniselle ajatukselle:

Ilon maaperästä nousevat viisauden idut

Kiitos Avain-kustantamolle arvostelukappaleesta!

---

Helmet 2022 -lukuhaaste kohta 31: Kirjassa on jotain sinulle tärkeää Jaan Topeliuksen kanssa metsien merkityksen hyvinvoinnille ja kristillisyyden merkityksen


maanantai 20. kesäkuuta 2022

Yehuda Koren & Eilat Negev: Auschwitzin seitsemän kääpiötä!


 

Yehuda Koren & Eilat Negev: Auschwitzin seitsemän kääpiötä!

Ovitzin perheen selviytymistarina

Alkuteos: Giants, The Dwarfs of Auschwitz

Suomentanut Jyrki K. Talvitie

Minerva, 2017

316 s.


"Tarina alkaa jättiläisistä. Kerrotaan, että muinoin vuoristoisessa Pohjois-Transsilvaniassa Dolhan laakosssa vilisi jättiläisten heimoja. Luomisesta lähtien he elivät ja kukoistivat vaellellen maan päällä. sitten tuli vedenpaisumus, ja he kaikki pakenivat ylemmäksi vuorten paljaille huipuille. Siellä he yksi toisensa jälkeen menehtyivät, ja kun vedet vetäytyivät takaisin, ainoat eloonjääneeet tulivat esille: jättiläinen ja hänen tyttärensä Roza Rozalina. Roza Rozalinalla oli hiilenmustat silmät, hänen hiuksensa olivat liekehtivän punaiset ja pitkät kuin pihtapuiden murhe. Suruissaan hän vaelsi laakson läpi. - Isä, hän huokaisi, - minä kuihdun yksinäisyyteen, löydänköhän koskaan kumppania?"

 

Legenda jatkuu ja kertoo, kuinka Rosa löytää pieniä, hänen kaltaisiaan olentoja, joista erityisesti yksi "komea kuin kuutamo" saa hänen poskensa punehtumaan. Hän vie olennon isälleen, joka sanoo. "- Voi, voi , tyttäreni, meidän aikamme on ohi. Pane heidät heti takaisin paikoilleen." Rozalina ei kuitenkaan pysty tähän, vaan hän pyytää Kaikkivaltiasta sitomaan hänen ja pienen olennon kohtalot yhteen. Ja niin Kaikkivaltias kutistaa Rozaa ja venyttää pientä urhoa niin, että he olivat kuin kaksoset. Ja legenda kertoo, kuinka heidän jälkeläisensä kansoittivat  maan.

Tämä legenda oli kulkenut sukupolvelta toiselle pienessä romanialaiskylässä, kunnes vuonna 1866 kylässä syntyi oikea kääpiö. Lyhytkasvuisten Ovitzin perheen esi-isä oli syntynyt. Tämä Ovitzin perheen sukutaulu on teoksen alkulehdillä.


Auschwitzin seitsemän kääpiötä -teos on alkujaan ilmestynyt kymmenisen vuotta sitten, suomennettuna viisi vuotta myöhemmin kuin alkuperäisteos. Teoksen kirjoittajat ovat tehneet vuosien tutkimustyön perheen tarinaan liittyen. He kertovat:  "Matkamme niiden seitsemän kääpiön tositarinaan, jotka eivät olleet minkään hyväntahtoisen Lumikin alamaisia vaan pikemminkin sydämettömän pedon vallan alla, alkoi vuonna 1994, kun näimme historiankirjassa tämän lyhyen maininnan; "Vuonna 1949 teatteriseurue nimeltään "Auschwitzin seitsemän kääpiötä" teki kiertueen Israelin kapungeissa laulu- ja tanssiesityksellä."

En löytänyt teoksesta kuin pari blogipostausta, nimittäin Luetut kirjat ja Olen lukenut -blogeista. En itsekään oikein tiedä, mitä tästä teoksesta kertoisin, mihin näkökulmaan tarttuisin. Holokaust on aiheena järkyttävä, ja tässä teoksessa se lyö todella silmille Mengelen toimilla. Aihe kyllä kiinnostaa, mutta olen kuitenkin hieman rajoittanut aiheen lukemista. Teoksessa täytyy olla jotain muutakin, vastanäkökulmaa holokaustin julmuuksiin ja epäinhimillisyyksiin. Tässä teoksessa minua kiinnosti lyhytkasvuisuuden teema ja sukuhistoria (ei mitenkään henkilökohtainen, vaan noin yleisesti).

Teoksessa käytetään Ovitzeista nimiä pienet, Lilliputit, kääpiöt. En pidä kääpiö-sanan käytöstä. Sisarussarjan nuorin, Perla "ei koskaan loukkaantunut siitä, että ihmiset kutsuivat häntä "kääpiöksi". "Miksi muuksi he voivat minua kutsua? Näen itseni peilistä, ja se on tosiasia." Silti hän välttää itse käyttämästä termiä. Sen sijaan hän jakaa maailman ihmiset "isoihin ihmisiin" ja "meihin pieniin". Tavallisimmin hän kutsuu itseään tytöksi." Kääpiö-sana kolahtaa joka kerta, kun kirjailijat sitä käyttävät. 

Teoksen sävyssä on myös jotain muuta, mistä en oikein pidä, mutta mitä en osaa sanoittaa. Tai sitten olen lukiessani huomannut itsessäni jotain, mistä en pidä. Jollain tasolla lukeminen on aina jonkinlainen peili, josta itseään tarkastelee.


--

Helmet 2022 -lukuhaaste kohta 18: Kirjan on kirjoittanut toimittaja

keskiviikko 15. kesäkuuta 2022

Judy Batalion: Päivien valo!

 

Judy Batalion

Päivien valo - Hitlerin gettojen vastarintanaiset

Alkuteos: The Light of Days - Women Fighting of the Jewish Resistance

Suomentaneet Lauri Sallamo ja Heidi Tihveräinen

Gummerus, 2021

574 s.


Huh huh. Olipa teos ja olipa luku-urakka. Toisaalta hyvinkin kiinnostava, toisaalta kamala ja jähmettävä, yököttävä teos, jossa teoksen nimestä - Päivien valosta ei juurikaan ole tietoa. 

Teoksen nimi juontaa teoksen alkulehdellä olevasta gettolaulusta: 

Varsova, sen kasvoilla kyynelet 

Ja kadunkulmissa haudat 

Vielä vapauden näkee 

Vielä kajastaa päivien valo.

 

Päivien valoa - sitä  kaivataan, siihen pyritään, mutta ne keinot? Kaikkein eniten minua lukiessa vaivaa se, miten sota raaistaa. Jos käy taistelemaan pahaa (natseja) vastaan samoilla keinoilla onko yhtään parempi kuin se, jota vastaan taistelee. Toisaalta kirjailija tuo teoksessa esiin vastarinnan monimuotoisuuden ja mainitsee, että pakeneminenkin on vastarintaa. Tässä teoksessa pääpaino on kuitenkin väkivallassa, aseissa. Tämä ikuinen eettinne  kysymys pohdittikin lukiessa: millä keinoin itse pyrkisin vastustamaan vääryyttä. olisiko minulla rohkeutta asettua kuolemankin uhalla väliin. Olisinko valmis asein käymään sortajia vastaan - ja jos en, tekisikö se minusta pelkurin, rakkaudettoman.Olisiko helpompi olla vain välittämättä. Voiko sodassa säilyttää ihmisyyttään? Tätä problematiikkaa kirjailja valottaa jälkipuheessaan avatessaan teoksensa taustoja.

Naistaistelijoiden muistelmien innoittamana aloin ymmärtää, kuinka tärkeää oli kertoa monisäikeisiä tarinoita, joissa asiat eivät olleet mustavalkoisia ja joista tapahtumien tistitiitaisuus välittyisi tuskallisen selvässti. Histotiaa ei voi kirjoittaa yksioikoisesti; meidän täytyy kohdata menneisyytemme avoimesti ja ymmärtää, että olemme sekä uhreja että hyökkääjiä. Muutoin tarinankertoja menettää uskottavuutensta, ja keskustelu käy mahdottomaksi. Ymmärtääkseen ei tarvitse antaa anteeksi, mutta vain siten voi kasvaa ja kehittyä.

 Lukijana mietin myös niitä, jotka selvisivät kuolemankentiltä elossa, ajattelivatko he koskaan menneisyyttään, tunsivatko katumusta valinnoistaan, teoistaan. Mietttivätkö, olisiko voinut toimia toisin. Kirjailija tuo esiin, kuinka "Oli vaikea siirtyä Varsovan geton kapinan johtajasta kibbutsiin hedelmänpoimijaksi. Harva taistelija oppi tuntemaan itseään kaksikymmenvuotiaana koettujen traumaattisten ja kohtalokkaiden tapahtumien jälkeen."

 Batalionin teos kuvaa juutalaisten nuorten naisten vastarintaliikettä Puolassa ja Balttiassa, siellä, missä natsit uhkasivat juutalaisten olemassaoloa. Ajallisesti tapahtumia ei kuvata kronologisesti, vaan kuvaus siirtyy henkilöstä toiseen hieman sekavastikin. Kirjailijan innoittajana on ollut Freuen, kokoelma kirjoituksia, joiden päähenkilöillä ja kirjoittajilla oli vaikeasti lausuttavat nimet ja jonka hän oli löytänyt brittiläisessä kirjastossa. Nämä kirjoitukset toivat esiin naisten tarinoita ja kokemuksia vastarinnasta natsihallintoa vastaan. Kirjailja on yhdistänyt materiaalia eri lähteistä. Itse koen kuitenkin ongelmana lukiessa saman, mitä hän itse problematisoi Freuenin suhteen: "Siitä puuttuivat huomatukset, alaviitteet ja selitykset - kontekstin puuttuminen oli erityisen hankalaa, kun älypuhelimiakaan ei ollut vielä keksitty." Teoksen lopussa on Batalionin omat viitteet lähteistä, joihin jokin tietyllä sivulla oleva ilmaisu tai kohtaus perustuu. Tekstissä itsessään vain ei ole viitenumerointia,  ja näin nämä loppuviitteet jäävät irralliksi. En tiedä, onko tämä vain suomenkielisen laitoksen ratkaisu.

Lukiessa herää muutamia kysymyksiä uskottavuuteen ja suomennokseen. Esimerkiksi tämä:

Bednizissä bunkkereiden sisäänkäyntejä rakennettiin uuneihin, seiniin, komeroihin, nojatuoleihin, savupiippuhin ja ullakolle.

Voin kyllä ajatella, että jonkinlainen salakäytävä voidaan rakentaa uuniin, mutta nojatuoliin? Siinä minun näkökyky stoppaa, samoin jos puhutaan salakäytävässä liedessä, vaikka kyse olisi puuliedestä. Onko kyse jonkinlaisesta suomennosongelmasta vai kirjailijan ilmaisun vapaudesta, vaikea sanoa, mutta hämmentävä se on.

Hämmentävä on myös maininta:

 "Antek oli puun runko ja Zivia oli oksa", Yael sanoi. "Jos oksaa taivuttaa, puukin kaatuu, vaikka runko olisi kuinka vahva."

En osaa kuvitella puuta, joka kaatuisi, jos  oksaa taivuttaa. Oksa siinä katkeaa, jos liikaa taivuttaa, mutta ei luja runko, joka kyllä saattaa kolhiintua, jos oksa repäisee palan runkoakin. Lause on haastattelusta ja kuvaa, kuinka pariskunnasta toisen kuollessa ei toinenkaan jaksa elää ja siinä mielessä lainaus on kuvaava. Minä vain mietin, kuinka hyvä vertaus on ja onko se ehkä jotenkin suomennettaessa, haastattelua lainatessa kääntynyt päälaelleen.  

Lukemisen merkityksestä:

Lukeminen oli pakokeino sekä elintärkeän tiedon lähde - kirjojen pelastaminen oli tie kulttuuriseen ja henkilökohtaiseen pelastukseen. --- --- "Lukeminen oli pakoreitti toiseen maailmaan, --- Kirjojen kautta sai elää sankarin ja sankarittarien elämää ja jakaa heidän ilonsa ja surunsa normaalissa maailmassa, jossa ei ollut sellaista pelkoa tai nälkää  kuin meidän maailmassamme."

Tämä teos ei ollut pakokeino, päinvastoin. Se avaa silmien eteen koko ihmiskunnan raadollisuuden ja mädännäisyyden, josta niitä valonpilkahduksia on vaikea löytää. En sano, etteikö niitä olisi, mutta kovin vähäisiksi ne jää.

Erityismaininta tekstistä nousevalle ajatukselle:

Ruumis ja mieli saavuttavat tasapainon luonnossa elämisen kautta.

Suomi-bongaus: Ruzka kuului Paperiprikaatiin, joka salakuljetti juutalaisia kirjoja turvaan. Hän löysi YIVO:n eli Jiddizin tutkimusinstituutin kirjastosta suomalaisen kirjasen, joka oli laadittu silloin kun Suomessa oli valmistauduttu Neuvostoliiton hyökkäykseen. Kirjasessa esiteltiin sissisodankäynti ja jopa pommien rakennusohjeita. Siitä tuli heidän ohjenuoransa.

--

Helmet 2022 -lukuhaaste kohta 11: Kirjassa tapahtumia ei kerrota aikajärjestyksessä 

sunnuntai 12. kesäkuuta 2022

Elsa-Britt Bergius: Meidän luokan hiihtoloma!

 


Elsa-Britt Bergius

Meidän luokan hiihtoretki

Alkuperäisteos: Gänget drar till fjälls 

Suomentanut: Salme Sadeniemi

Otava, 1942

105 s.

Kahdeksannen pahin unikeko, Tyyra, nukkua tuhisi täydessä rauhassa lattialla, vaikka Vann, onnettomuuden lintu, oli täysinäinen reppu seuranaan mätkähtänyt suoraan hänen päälleen. Vann itsekään oli tuskin vielä saanut auki silmiään. Aivan unenpöpperössä hän kankein sormin yritti silittää uutta, mutta erittäin epätasaista patjaansa, joka yhä oli aivan liikkumaton. Mutta sitten he molemmat heräsivät yhtäaikaa. Tyyra siirtyi alistuvaisesti lähemmäs penkkiä. Vann koetti selittää nauruun tikahtuville tovereilleen: - Voi tiedättekö. Minä luulin, että jouduin hirmuhyppyriin. - Alastulo kävi aika pehmeästi, huomautti Liisa iroonisena. Sitten Vann hieman hämillään kömpi takaisin penkilleen, mihin Dille katsoi parhaaksi sitoa hänet remmillä kiinni lopuksi yöksi.

Hmm! Kohtaus on hieman kysymyksiä herättävä sillä aamun tullen Vann on kuitenkin kohta jo junan ikkunassa katselemassa ihastuneena Årejärveä. Kuinka hän pääsi irti ja miksi on kirjailija ohittanut tämän seikan kerronnassaan?

No, niin tai näin, niin mukava pieni tarina tää on. Tematiikaltaan hieman samanalainen kuin aiemmin lukemani Salme Setälän Hiihtolomien hiihtoloma. Samankaltaisesta juonikuviosta huolimatta silti erilainen.

Meidän luokka on Wahlstedtin koulun (ilmeisesti tyttökoulu) seitsemäs ja kahdeksas luokka, jotka on lähteneet tuntureille (Ruotsin Lappiin) hiihtolomaa viettämämään.Matkalla mukana heitä kaitsemassa on voimistelunopettaja neiti Dillberg, lyhyesti Dille. Varsinaisia tarinan päähenkilöitä on neljä: Vann, joka saapuuu junaan viime hetkillä, Kaisa, Marianne ja Liisa. Myöhemmin joukkoon lyöttäytyy myös pari poikaa, Bengt ja Göran, sillä tuntureille saapuessa tytöt huomaavat ,että sinne on saapunut myös poikakoulun hiihtolomalaisia.

Yhdessä näiden kahden pojan kanssa tyttönelikko karkaa majapaikastaan omin päin pitkälle hiihtoretkelle, josta tulee jännittävämpi kuin mitä he osasivat odottaa, sillä sumu yllättää heidät ja he joutuvat yöpymään keskellä tunturihankia susien ulvoessa ympärillä. Bengtillä tosin on mukanaan pistooli, mikä jossain vaiheessa siirtyy Kaisalle.

Tarina oli siis ihan mukava ja jäntevä. Tosin loppupuolella, kun sumu on hälvennyt, Kaisa nousee lumiluolasta, johon tytöt ovat jääneet poikien lähtiessä hakemaan "ihmisten ilmoja",  löytää hän hangelta lappalaislapsen komsiossaan. Tämä tuo mieleen Topeliuksen sadun Tähtisilmä. Episodi on hieman erikoinen muuten hyvinkin todenmukaisessa tarinassa. Miten lapsi on hangelle jäänyt ei selviä, vaikka poika lopulta äitinsä luo pääseekin.  Lisäksi seudulla on juuri liikkunut nälkäinen susilauma, mikä herättää lisäkysymyksiä lapsen selviämisestä yksinään aavalla selkosella.

Loppujen lopuksi, kokonaisuus on kuitenkin hyvin hallittu ja ja elämänmakuinen, jota värittää virkistävästi ja monipuolistaa seikkailua Mariannen unettomana yönä kertoma "ensirakkaus-tarina" ja Vannin myöhemmin, pelastajia odotellessa, kertoma matkatarina Saksaan isoäidin luokse. Nämä, ikään kuin tarinat tarinassa tuovat kerrontaa mukavaa vaihtelua ja elävyyttä.

Erityismaininta tälle luonnehdinnalle:

Koko maailma oli valkoinen, maa ja ilma, jossa he liikkuivat. Oli kuin he olisivat sukeltaneet maidossa.

 

torstai 2. kesäkuuta 2022

Mary Higgins Clark: Yksin vain!

Mary Higgins Clark

Yksin vain

Alkuteos: I'll Walk Alone

Suomentanut Henna Kaarakainen

Tammi, 2011 

355 s.

Aloitus: Isä Aiden O'Brien oli kuuntelemassa ripittäytymistä Pyhän Fransiscus Assisilaisen kirkon kryptsassa Läntisellä 31. Kadulla Manhattanilla.

Lopetus: Voisimmeko me nyt syödä kakkua?

Kuinka kirjailijja päättyy ripittätymisestä kakun syömiseen on jännittävä ja monimutkainen tapahtumaketju, jossa päähenkilö Aleksandra, lyhyesti Zan, Moreland kulkee yksinään piinavaa polkuaan. Zan on sisustussuunnittelija, yksinhuoltaja, jonka 3-vuotias poika Matthew on kidnapattu kaksi vuotta aiemmin Keskuspuistosta, lapsenvahdin nukahtaessa ruohikolle.

Zan joutuu itse syytetyksi poikansa kidnappauksesta, kun lehtiin ilmestyy turistin aikoinaan ottama kuva, joka osoittaa, että se on hän itse, joka ottaa pojan vaunuistaan.

Zan on menettänyt vanhempansa näiden joutuessa kolariin. Tapahtuma on ollut traumaattinen ja Zanilla on muistinmenetyksiä ja paniikkikohtauksia. Hänen ystävänsäkään eivät usko Zania, kun tämä sanoo, että hän ei ole syyllinen, vaan he uskovat, että Zan on henkisesti sairas.

Kirjailjan kyky luoda piinaavia hetkiä ja saada lukija kiemurtelemaan myötätunnosta Zania kohtaan on taidokas. Itse en voinut jäädä näihin piinaaviin hetkiin vaan luin tämän loppuun viime yönä. Tunsin tuskaa Zanin kanssa ja inhosin niin Zanin ystäviä, jotka kyllä tukivat Zania, mutta eivät uskoneet häntä, kuin poliiseja, jotka eivät voineet nähdä totuutta vaan olivat jämähtäneet tutkimuksissaan näkemään vain sen ensimmäisen vaihtoehdon, puhumattakaan sitä asianajajaa, jonka neuvot saattoivat olla hyviä, mutta joka hänkään ei nähnyt totuutta. Nukkumaan pääsin vasta aamu neljän, viiden aikoihin.

Olen lukenut Higgins Clarkin teoksia aiemminkin ja tiesin hänen tyylinsä. Tarina etenee piinaavasti, mutta loppuu huojennukseen. Tämä ei ehkä ole parhainta Higgins Clarkia, mutta jännite säilyi kyllä loppuun asti. Muutamia kerronnallisia yksityiskohtia kyllä hieman kritisoin liian amerikkalaisina. Amerikkalainen yhteiskunta ja erityisesti rikas new yorkilainen luksuselämä korostuu miljöörakentelussa. Higgins Clark kuljettaa henkilögalleriaansa sujuvasti ja elävästi ja draaman kaari nousuineen ja laskuineen on loogista vieden loppuratkaisuun, joka olisi ehkä voinut olla jäntevämpi, mutta ei kuitenkaan täysin lätsähdä. 

Kirjallisuusviite 

Minulla oli tapana laulaa Mathew'lle sitä laulua, "Beutiful Brown Eyes", kauniit ruskeat silmät. Hänen hiuksensa olivat hyvin vaaleat, mutta luulen että niihin alkoi ilmestyä punertavaa sävyä. Tuleekohan hänellekin sellainen kirkkaapunainen tukka, jollainen minulla oli lapsena? Minä inhosin sitä. Sanoin äidille, että näytin ihan Anna-kirjojen päähenkilöltä, riukumaisen laihalta tytöltä, olla oli porkkananpunaiset hiukset. Mutta Matthew'lla sellainen tukka näyttäisi hurmaavalta.