Renee Salt & Kate Thompson: Kaikki puolestasi

 

Renee Salt & Kate Thompson

Kaikki puolestasi – Tositarina äidinrakkaudesta holokaustin kauhuissa

Alkuteos: The mother's Promise 

Suomentanut Hilkka Pekkanen 

Bazar, 2025

315 s. 

Kansiliepeestä:

Renee Salt oli kymmenvuotias juutalaistyttö syyskuussa 1939, kun Saksa hyökkäsi hänen kotimaahansa Puolaan. Siitä alkoi hänen henkilökohtainen helvettinsä, joka kesti aina huhtikuuhun 1945 asti: häntä marssitettiin, nälkiinnytettiin ja pahoinpideltiin ghetoissa ja keskitysleireillä. Oli kuitenkin yksi asia, joka pysyi muuttumattomana - hänen äitinsä rakkaus. Se oli jotain väkevää ja kaunista, jotain joka toi toivoa rumassa ja turmeltuneessa maailmassa. Hänen äitinsä piilotti hänet, valehteli SS:lle, meni vasemmalle, kun häntä ohjailtiin oikealle - teki lukemattomia pieniä tekoja, jotka pelastivat Reneen hengen. 

Renee on kirjoittanut kirjan toimitta ja kirjailija Kate Thompsonin kanssa. Heidän yhteistyönään syntynyt muistelmateos on Reneen äidille osoitettu rakkaudenosoitus, jonka kirjoittaminen kesti kahdeksankymmentä vuotta ja joka on täynnä syvää kiintymystä, menetystä, rohkeutta ja toivoa.

Hieman ylisanoja tässä esittelyssä ehkä on, sillä olisin toivonut kerronnassa tuotavan enemmän esiin äidin roolia ja vaikutusta. Nyt se jäi hieman muun kerronnan taakse, vaikka toki merkittävä olikin. On kuitenkin ymmärrettävä, että Renee Salt on ollut jo yli yhdeksänkymmenen, kun kirjaprojekti sai alkunsa. Hän oli menettänyt koko perheensä pikkusisaresta vanhempiinsa ja lähes koko sukunsakin. Ja muistikuvat tunnetusti hämärtyvät iän myötä. Ei silti, kyllä äidinrakkaus ja sen muisto ovat kestäviä. Sen voin omasta kokemuksestakin sanoa.

Teoksen kerronnallisista ratkaisuista voisin mainita, että teos on kirjoitettu sekä persoonan ensimmäisessä muodossa (Reneen ääni, joka on  kursiivilla) ja persoonan kolmannessa, hän-muodossa (kirjailjan taustoitus asioista, joita Renee ei olisi voinut tietää kyseisinä ajankohtina). Teoksen lopussa kirjailija vielä tuo esiin tutkimusmatkojaan Reneen vaiheisiin ja lähdekirjallisuuteen. Mustavalkoiset valokuvat tuovat elävyyttä ja voimaa, ja ennen kaikkea persoonallisuutta tarinaan.  Paitsi kertojan ääntä teos jakautuu kahteeen jaksoon. On Reneen lapsuus ja holokausti ja on aika jälkeen vapautuksen, avioliitto ja uuden elämän rakentaminen.

Minulle, henkilökohtaisesti tämä oli yksi holokaustista selviytyneen historian todistus monien muiden lukemieni joukossa. Vaikka tämä ei tehnytkään minuun mitään erityisen järisyttävää vaikutelmaa ja toi kovin vähän mitään uutta aiheesta, niin olen edelleen sitä mieltä, että jokainen holokaustista selviytynyt ansaitsee saada tarinansa julki.  

Yksi pieni outo seikka kerrontaan, vai pitäisikö sanoa suomennokseen, on kuitenkin pujahtanut, kun sanotaan, että "natsit olivat piilottaneet lapsia luostariin". Pitäisi varmaan olla, että lapsia oli piilotettu luostariin, ei natsien toimesta vaan että natsit ei heitä löytäisi. Kyseinen kuvaus ei liity niinkään Reneen vaiheisiin, vaan yleisempään historiantilanteeseen. 

Minun on pakko myös hieman kritisoidan kansikuvaratkaisua, joka ei eroa kovinkaan paljoa muista vastaavista tarinoista ja on itseasiassa, kuin negaatio kustantajan toisesta teoksesta, vaikka taustalla oleva maisema onkin erilainen. Hieman toivoisi persoonallisutta näihin kansiratkaisuihin.

 

Kuvakaappaus Bazar

Kuvakaappaus Tammi

Kuvakaappaus Otava

Lucy Adlington: Neljä punaista puseroa.

 27.1. on Holokaustin uhrien muistopäivä.

Esittelyssä juuri ilmestyvä  

 

Lucy Adlington

Neljän punaista puseroa - Tositarinoita naisista holokaustissa 

Alkuteos: For Red Sweaters, Powerfull True Stories of Women and the Holocaust 

Suomentanut Sirpa Saari

Docendo, 2026

432 s. 

Sain tämän arvostelukappaleen/markkinointituotteen pyynnöstäni Docendolta. Tämä ei kuitenkaan ole mainos, vaan esittely ja  oma lukukokemukseni ja arvioni teoksesta.

Olen Lontoon Imperial War Museumin osastolla, joka esittelee konfliktien vaikutuksia tavallisiin ihmisiin. Jotta ymmärtäisin punaisen villapuseron tarinan, minun on kuljettava läpi holokaustin historian apunani valokuvia, elokuvanpätkiä, ääninauhoja, asiakirjoja ja muita tämän neuleen kaltaisia esineitä. Pusero on vaatekappaleena tavallinen, mutta sillä on kerrottavanaan poikkeuksellinen tarina. Puseron lahjoitti museon kokoelmiin sellisti Anita Lasker-Wallfisch. Pusero pelasti hänen henkensä Aushwitzissa.  

Lucy Adlingtonin Neljä punaista puseroa on hieman erilainen näkökulma holokaustiin. Toki Adlingtonkin tarkastelee natsisaksan aikaa kärsimyksestä käsin, mielettömyyden ja vainon aikana, jossa ihmisyydellä ei ollut paljonkaan sanottavaa, kun erityisesti yhtä kansanryhmää kohtaan kohdistui silmitön viha ja tuhovimma. 

Pääpaino teoksen tarkastelukulmassa on kuitenkin hyvin arjen tasolla, siinä selviytymisessä ja keinoissa säilyä hengissä tilanteissa, joissa ei vaikuttanut olevan selviämisen mahdollisuutta. 

Neljä punaista puseroa on paitsi tietokirja vaateteollisuuden ja erityisesti neulomisen (itse käytän tästä käsityömuodosta sanaa kutominen) merkityksestä paitsi sodan välineenä ja resurssina, myös yksilötasolla selviytymisen keinona epäinhimillisissä oloissa. 

Ennen kaikkea Neljä punaista puseroa on tarina neljästä ihmiskohtalosta: Jockin (Jochewet Heidenstein), Anitan (Anita Lasker-Wallfisch) , Chanan (Zumerkorn) ja Regina Feldman (Riva). Näistä neljästä kolme selvisi läpi holokaustin, yhden kohtaloksi koitui Chelmno. 

Lucy Adlingtonin teos valottaa holokaustia uudesta näkökulmasta. Teos tuo esiin sen seikan, kuinka massiivisesta moniulotteisesta, kaikkiin elämänalueisiin ulottuvista kysymyksistä holokaustissa onkaan ollut kysymys ja juuri siksi, että natsisaksan lonkerot ulottuivat niinkin arkiseen työhön kuin sukankutomiseen tekee siitä entistä järkyttävämmän. Holokausti, se, että se tapahtui, ei koske vain heitä, jotka toteuttivat julmimmat käskyt, jotka olivat pahimpia petoja, vaan holokausti ulottuu laajemmalle yksilöihin. Kuka puki ylleen juutalaisilta riistettyjä vaatteita, kuka käytti heidän puretuista neuleistaan uusiksi valmistettuja puseroita - kuka sodan keskellä elänyt ajatteli sitä, mistä tämä vaate tai asuste on tullut? 

Teoksen historiallinen näkökulma on toki kiintoisa. Ja henkilökuvaukset, elämänkerrallinen aines koskettaa. Mitä kuitenkin mietin, on punaisten puseroiden fyysisyys. Oliko fyysisiä, museon vitriineissä nähtäviä puseroita lopulta kolme vai kaksi? Tämä jäi minulle hieman avoimeksi. Kuitenkin kun luin uudelleen merkitsemiäni kohtia, niin totesin, että kyllä, kyllä niitä oli kolme. Anitan ja Jockin puserot lähekkäin Briteissä ja Chanan veljelleen lahjoittama Yad Vashemissa, Israelissa. Mutta missä on se neljäs pusero?

Pusero 1. Jock ja hänen sisaruksensa Rita ja Stella pääsivät lähtemään Saksasta Englantiin Kindertransport-kuljetuksissa. Heillä kaikilla kolmella oli äitinsä Manian aikoinaan heille ostamat punaiset villapuserot. 

Pusero 2: Chanalla oli myös punainen villapusero, jonka hän kuitenkin lahjoitti veljelleen Josefille tämä paetessa Puolasta Venäjälle. Chana ei selvinnyt, mutta Josef selvisi läpi sodan. Chanan punainen villapusero on Yad Vashemin museon kokoelmissa. 

Pusero 3. Anita löysi punaisen villapuseronsa "Kanadasta", keskitysleirin vaatevarastosta, johon kerättiin ne vaatteet, jotka juutalaisilta riistettiin.  Siitä, kenen pusero alkujaan oli, ei ole tietoa. 

Pusero 4:n kohdalla fyysisyys jää enemmän symboliselle tasolle. Näin ainakin minulle lukijana. Regina toimi neulojana/kutojana keskitysleirillä ja säilytti sillä tavalla henkensä. Hän kutoi punaraitaista puseroa, ei itselleen vaan vartijana toimivalle natsille. Lisäksi punaisiin villapuseroihin viitataan laajemminkin, muun muassa Anne Frankiin viitataan.

Mitään hauskaa luettavaa tämä teos ei ole. Teos valottaa historiaa, aikaa kuitenkin kiinnostavasti. Muutamat mustavalkoiset valokuvat tuovat tarinat lähelle ja viitteet luovat autenttisuutta. Holokausti on ollut paljon esillä viime aikoina kirjallisuudessa,  ja se on hyvä, sillä se on jotain, minkä ei toivoisi toistuvan. On myös hyvä, että sota-aikaa tuodaan esille hieman eri näkökulmista. Aihe on myös yvinkin  ajankohtainen. Kirjailijan ajatuksia vihan loputtomasta uusiutumisesta ei ole vaikea tänäkään päivänä vaikea tunnistaa todellisuudeksi. Adlingtonin Neljä punaista puseroa muistuttaa  tärkeästä asiasta: Emme saa unohtaa heitä, joiden veri huutaa maasta. Ehkä ei kostoa, vaan vapautusta vihasta. 

... 

Pieni Helmet 2026 -lukuhaaste kohta 24: Kirja on julkaistu vuonna 2026

Etty Hillesum: Päiväkirja 1941-1943

Etty Hillesum

Päiväkirja 1941-1943

Alkusanat J.G.Gaarlandt

Alkuteos: Het verstoorde leven (Häiriintynyt elämä)

Suomentanut Anita Odé

Otava, 1984 

"Olen tehnyt kuolemattoman palveluksen ihmiskunnan hyväksi: En ole koskaan kirjoittanut huonoa kirjaa." 

Hämmentävä lukukokemus, en muuta voi sanoa. Etty Hillesumia on rinnastettu Dietrich Bonhoefferiin, ja tämä mielen pohjalle vuosien takaa jäänyt rinnastus on pohjana lukukokemukselleni. Mitä yhteistä, mitä erilaista heissä on. Bonhoeffer oli saksalainen pappi, joka ei paennut eikä piiloutunut, teki vastarintaa ja vastasi teoistaan. Etty oli hollantilainen juutalainen, opiskelija, joka ei myöskään piiloutunut. Ettyn vastarinta oli hyvin erilaista kuin Bonhoefferin. Sitä voisi luulla antautumiseksi vääjäämättömyyden edessä, paitsi, että jos yhtän ymmärsin, kyse ei ollut antaumisesta, vaan todellisuuden tunnustamisesta. Etty ei uhriutunut. Yhä uudelleen  ja uudelleen Ettyn elämännäkemys on, kaikesta sorrosta, julmuudesta ja tuhoamisesta huolimatta: "Elämä on kaunis ja minä tunnen olevani vapaa." Etty on "valmis todistamaan jokaisessa tilanteessa kuolemaan saakka, että elämä on kaunis ja arvokas eikä ole Jumalan syytä, että kaikki on niin kuin nyt on."

Tämä Ettyn jumalasuhde on erikoinen ja hämmentävä. Etty on juutalainen, mutta hän lukee Pyhän Augustinuksen kirjoituksia, Raamattua. Sanoisin, että näkemys on enemmän filosofis-henkinen Hän käy ... kuolemanvakavaa keskustelua syvimmän olemuksensa kanssa jota nimittää yksinkertaisuuden vuoksi Jumalaksi. Kaiken "häiriintyneisyyden" keskellä Etty lepää itsessään ja turvaa itseensä.  Ja tuo itse, tuo kaikkein syvin ja rikkain minussa, se johon turvaan, sitä nimitän Jumalaksi. 

Kristillisyydestä:

"Rauhasta voi tulla aitoa rauhaa vasta kun jokainen yksilö löytää rauhan sielustaa ja voittaa muita ihmisiä kohtaan tuntemansa vihan" tai "En näe muuta tietä kuin että jokainen meitstä kääntyy sisäänpäin ja repii itsestään kaiken sen pahan, minkä vuoksi hän haluaisi tuhota toiset." 

Tätä jälkimmäistä keskustelukumppani pitää kristillisyytenä ja onhan näissä ajatuksissa, kummassakin jotain vuorisaarnamaista. 

Juutalaisuudesta: 

"Polvistuminen on ele joka ei ole periytynyt meille juutalaisille sukupolvesta toiseen. Minun on pitänyt oppia se vaivalloista tietä."

Kirjallisuudesta:

Paitsi Pyhää Augustinusta ja Raamattua Etty lukee Jungia, Schubertia, Tolsoita, Dostojevskin Idioottia, Venäjän kielioppia, Jungia, Tolsoita. Ja erityisesti Rilkeä. Rilkeen hän palaa yhä uudelleen.

Etty pohtii Rilken runon sanaa Weltinnenraum (Maailman sisustus). 

Holokaustista ja ajan ilmapiiristä:

Jos kaikki tämä kärsimys ei johda ajatusmaailman laajentumiseen, suurempaan inhimillisyyteen, jolloin kaikki pikkuseikat ja sivuasiat haihtuvat elämästä, silloin se on ollut turhaa.

Hämmentävää, hyvin hämmentävää teologiselta näkökannalta katsottuna. Osittain hyvin ajankohtaista sanottavaa ja muistutettavaa  tälle ajalle. Elämme ajassa, jossa historia uhkaavasti näyttää toistavan itseään. Kuitenkin tässä on myös jotain, mitä vierastan ja mikä saa minut varuilleni oman vakaumukseni kannalta. Voisin jopa arvioida, että tässä on vivahdus varhaista New Age -ajattelua. 

Hämmentävä, hämmentävä teos, ei dokumentaarisuuden, vaan teologiselta kannalta. 

Pieni sivujuonne, detalji, joka sai minut mietteliääksi oli se aspiriini-määrä, jota Etty käytti päänsärkyyn. Nykytietämyksen valossa sanoisin, että se lähenteli jo vaarallista määrää. 

 Satakirjastojen lukuhaaste kohta 18: Kirja on kierrätetty

Nelly Sachs: Israelin kärsimys

Nelly Sachs

Israelin kärsimys  —  

    Eeli, Kuoleman asunnoissa, Tähdenpimennys

Suomentanut Aila Meriluoto 

WSOY, 1967

Kansi: Urpo Huhtanen  

Uskaltautuako vai eikö esittelemään tätä teosta. Sitä pohdin. Mutta mikä ettei. Tällä teoksella on paljon sanottavaa myös tälle ajalle, jos vain löytää olennaisen mystiikan takaa. Sillä mystinen tämä teos on. Sanat eivät aukene helpolla, mutta sieltä täältä kimpoaa valonvälähdys, kosketus syvälle käyvä: Ihmisyyden ääni, hätähuuto. 

Nelly Sachsin Israelin kärsimys sisältää kolme eri teosta. Eeli on  mysteerinäytelmä Israelin (juutalaisen kansan) kärsimyksestä. Holokausista. Näytelmässä on seitsemäntoista kuvaa eli näytöstä. Lukiessani mietin, onkohan tätä kukaan, koskaan ja missään sovittanut näyttämölle? Varmaankin näytelmän sanoma avautuisi aivan eri tavalla, jos sen näkisi ihan fyysisin silmin fyysisesti esitettynä. Vai olisiko se liian raflaavaa, kun ottaa huomioon historian.

Näytelmän lisäksi teoksessa on kaksi runokokoelmaa: Kuoleman asunnoissa , omistettu kirjailijan Kuolleille veljille ja sisarille ja Tähdenpimennys, omistettu kirjailijan Isän muistolle.  

Runojen jako ja nimet löytyvät lopun sisällysluettelosta, joka tuo myös selkeyttä, mielestäni hieman sekavalta tuntuvaan layoutiin. Tosin, toisenlainen layout ja asemointi voisi tehdä hyvää tajunnalle. 

Siinä missä näytelmä on selkeästi holokaustia kuvaava teos, koen, että runot on ymmärrettävä laajemmassa näkökulmassa, ei vain holokaustiin liittyvinä. Teksteissä on paljon symboliikkaa, raamatullisia viittauksia, eivätkä ajatukset sanojen takaa aukene helposti. Kuitenkin, kuten jo alussa toin esille, siellä täällä kimpoaa valonvälähdyksiä, kosketuspintaa, ei vain historiaan tai israelilaisiin, vaan laajemmin elämään. Näissä runoissa kaikuu historian ääni tälle ajalle. Historian, josta pitäisi oppia, mutta kuinka vaikeaa se tuntuu olevankaan.

Tähän loppuun vielä muutama tekstiote, jotka ainakin minuun kolahtivat. 

Oi Itkevien lasten yö! Kuoleman merkitsemien lasten yö!/ Unelle ei ole ovea enää. /Kaameat vartijanaiset ovat astuneet äitien sijaan, /ovat väärän kuoleman virittäneet kämmenlihaksiinsa, / kylvävät sen seiniin ja palkkeihin - /  Kaikkialla kauhu pesii./  Pelkoa imevät pienokaiset äidinmaidon sijaan.

Pyhän maan ääni. Oi lapseni, / kuolema on kulkenut sydäntenne läpi / kuin viinimäen / - maalasi sanan Israel punaisella maan kaikkiin seiniin. / Mihin joutuu se vähäinen pyhyys / joka vielä asuu hiekassani? / Yksinäisyyden kanavista puhuvat kuolleitten äänet: / Pellolle laskekaa koston aseet / jotta ne hiljenevät - sillä myös rauta ja vilja ovat sisarukset mullan sylissä - 

Erityismaininta tälle runonsäkeelle:

 "Huokauksen kätkössä / voi itää rauhan laulamaton laulu". 

Muualla blogeissa:

Kirjakimara   

Kirjasähkökäyrä 

Tarukirja  

---

Kyyti 2025 lukuhaaste kohta Heinäkuu  1: Runokirja

Renata Laqueur: Bergen Belsenin päiväkirja

Renata Laqueur

Bergen Belsenin päiväkirja

Alkuperäisteos: Dagboek uit Bergen-Belsen

Suomentanut Merja Sainio

Docendo, 2025

303 s.

Se yö kesti ikuisuuden.

Junaamme järjestellään, vaunut tärähtelevät ja huojahtelevat, seisomme taas tuntikausia paikallamme jossain laitumella tai metsässä, sitten matkaamme jälleen eteenpäin. "Mat-kal-la, mat-kal-la." Kaikki on mustaa ja pimeää, mutta välillä pilvenriekaleet liukuvat sumean kuun ohi ja silloin näkyy pahoin tuhoutuneen kaupungin siluetti, hiiltyneet, epätasaisesti murentuneet seinät ja katkenneet puut.

Renata Laqueurin Bergen Belsenin päiväkirja on yhden kokijan kuvaus elämästä Bergen Belsenin keskitysleirillä. Tämä kuvaus on hyvin erilainen aiempiin lukemiini teoksiin verrattuna, sillä tässä on hyvin vähän tuhoamiskuvauksia , jos ollenkaan. Ei kaasukammioita. Bergen Belsen nähtiin Vorzugslageri, etuoikeutettujen leirinä, ja Austauschlager, vaihtoleirinä.

Siellä olevia vankeja saatettiin vaihtaa, sinne saatettiin saada paketteja. Siellä saattoi säilyttää jotain omaansa. Kuva Bergen Belsenistä muodostuisi miltei inhimilliseksi ellei kyseessä kuitenkin olisi vaino, väkivalta ja pyrkimys nujertaa ihmismieli. Ellei olosuhteet kaikesta huolimatta olisi olleet tuhoisat, nälkiinnyttävät, sairastuttavat.

Renata Laqueur oli Hollannin juutalainen, protestantti, sillä hänen isänsä oli aikoinaan käynyt kasteella

välttääkseen juutalaisia opiskelijoita  koskevan  numerus clausuksen, pääsykiintion, jolla rajoitettiin  juutalaisten lukumäärää yliopistoissa. 

Päiväkirjan pito, joka oli kiellettyä, oli Renatalle keino selviytyä.

Kirjoittaminen oli keino kirjoittaa itsensä ulos leiriltä. --- --- kirjoittamalla --- he kykenivät nousemaan leirin värittömän  julman maailman tuolle puolen --- --- Kirjoittaminen leirillä voitiin nähdä vastarintatekona jo siksi, että oli ankarasti kiellettyä ja siis vaarallista, mutta myös koska kirjoittaminen muutti esineellistetyn ihmisen jälleen yksilöksi. (Saskia Goldschmidtin jälkisanat -osio)

Tätä teosta on hyvin vaikea arvioida hyväksi tai huonoksi tai siltä välillä. Tämä on tärkeä puheenvuoro sodan mielettömyydestä, ihmisarvosta ja elämästä yleensä. Tässä on tosin joitain kohtia, jotka saavat mietteliääksi aiemmin lukemaansa nähden. Esimerkiksi kysymys siitä, tatuoitiinko kaikki juutalaiset, jotka joutuivat keskitysleireille, vai oliko tatuointi käytössä vain joissakin keskitysleireissä? Jotkin viittaukset Renatan tekstissä herättävät mielessäni kummastusta ja pohtimaan tätä kysymystä. 

Tämä teos tuo hyvin esiin sen, että julmuus on julmuutta, vaikka se olisikin näennäisesti "silkkiin" kääritty,

Suomi-bongaus: "Ulkopoliittisen huhumyllyn mukaan Suomi kuuluu antautuneen."

Hmm. Tämä on jo toinen kerta, kun Suomen jatkosotahistorian jotain vaihetta kuvataan antautumisena, vaikka kyse onkin vain huhusta ja lisäksi vielä paikassa, jonka tiedonvälitys ei ollut mahdollista parhaalla mahdollisella tavalla. Minun täytyi hieman tutkia jatkosodan tilannetta keväällä 1944. Wikipedian mukaan Stalin ilmeisesti vaati rauhanneuvotteluissa ehdotonta antautumista, josta vaatimuksesta myöhemmin luopui. Ehkä tässä viitataan tähän vaiheeseen. 

Helmet 2025 -lukuhaaste kohta 6. Kirjassa on prologi eli esipuhe

J.C.Maetis: Vastarinnan kirjoittajat!

 

J.C.Maetis

Vastarinnan kirjoittajat

Alkuteos: The Vienna Writes Circle

Suomentanut Ronja Erkko

Bazar,  2024

447 s.

En oikein tiedä, mitä tästä teoksesta ajattelisi. Tämä oli ihan jännittävä, hyvin etenevä tarina, jonka kerronnallinen rakenne oli kahtalainen. Teoksessa oli kaksi minäkertojaa Mathias ja Johannes ja sitten on kaikkitietävä kertoja, joka tarkkailee tapahtumia eräiden muiden päähenkilöiden ja tilanteiden kautta. Lukujen  johdantoina on lainauksia Sigmund Freudilta sekä natsien laeista, jotka ovat erilaisilla fonteilla. Tämä rakenne ensi alkuun hieman hämmentää, mutta sitten siihen tottuu ja loppujen lopuksi kokonaisuus kulkee sujuvasti eteenpäin. Lopulta päästyäni tarinassa jo hyvin eteenpäin ahmin tarinaa malttamatta lopettaa, kun vauhtiin pääsi, no lopulta täytyi ajatella nukkumistakin ja viimeiset sivut täytyi jättää toiseen iltaan.

Tarina alkaa 1938 Wienistä. 

"Minä, Mathias Kraemer, muistan elävästi ensimmäisen todellisen vaaran merkin, johon kiinnitin huomiota. Se oli hetki, jolloin SS-upseeri käveli sisään Cafe Mozartiin tiedustellen, oliko paikalla juutalaisia, ja pyysi nimeämään ne, joiden tiedettiin vierailevan kahvilassa säännöllisesti."

Mathias on juutalainen, samoin kuin hänen serkkunsa Johannes. Mathias on eronnut ei juutalaisesta -vaimostaan Emiliasta. Heillä on poika Ivor. Johannes on naimisissa katolilaisen Hannahin kanssa  ja heillä on ainakin poika Stefan. Niin Mathias kuin Johannes ovat kirjailijoita. 

"Olimme olleet jäseniä Freudin piirissä - Sigmund Freudin, Moritz Schlickin ja Edgar Zilselin 1920-luvun lopulla muodostamassa harvinaislaatuisessa joukossa tiedemiehiä, filosofeja, psykiatreja ja kirjailijoita - nyt jo viiden vuoden ajan. Liittymisellemme "Piiriin" oli ollut kaksi syytä: setäni Samuel Namal, Johanneksen isä, oli ollut tilastotieteen ja matematiikan teoreetikkojen kärkikastia sekä yksi Wienin Piirin alkuperäisistä jäsenistä, ja lisäksi Julian Reisner oli toiminut kirjallisuusagenttina myös joillekin Freudin teoksille."

Wienin piiri on todellista historiaa, joka on vain tausta fiktiiviselle tarinalle, jonka pääpaino on siinä, kuinka Mathias ja Johannes selviävät SS-upseeri Schnabelin käsistä, jonka tarkoituksena on ottaa selville Piirin jäsenet. Apuna kaksikolla on mm. itävaltalainen poliisimies Josef ja tämän rakastettu Deya, joka toimii ryhmässä, joka järjestää juutalaisille nimenvaihdoksia ja kasvokirurgiaa.

Vastarinnan kirjoittajat on kyllä ihan menevä tarina, jossa myötäelää serkusten vaiheissa. Mutta ... olin odottanut hieman toisenlaista tarinaa suomalaisen nimen ja takakannen perusteella.

Takakansi: Kun Hitler valtaa Itävallan, natsipuolue alkaa jahdata kaupungin juutalaisia kovin ottein. Verkon kiristyessä Mathiaksen ja Johanneksen ympärillä serkukset turvautuvat peitenimiin säilyäkseen natsien ulottumattomissa. Heidän läheisensä joutuivat väkivallan kohteeksi serkuksia suojellessaan, ja Mathias ja Johannes joutuvat turvautumaan parhaiten osaamaansa taitoon taistellakseen valloittajia vastaan - kirjoittamiseen.

Takakansikuvauksesta ja teoksen suomalaisesta nimestä, saa käsityksen, että Mathias ja Johannes kirjoittaisivat jotain vastarinta-ainesta natseja vastaan, mutta näin ei ole. Mathias esimerkiksi kirjoittaa dekkareita. Johannes taas joutuu Sobiborin keskitysleirille, mutta selviää siksi, että hänen kirjallisuusagenttinsa Julian Reisner on kirjoittanut kirjeen keskitysleirin eräälle toimihenkilölle, jonka käsikirjoitus vaatii hiomista ja Julian suosittelee tehtävään Johannesta. Mielestäni nimi Vastarinnan kirjoittajat  onkin hieman harhaanjohtava nimi. Ihan kuriositeettina voisin mainita, että nimi tuottaa minulle hankaluuksia lukea. Luen sen lähinnä "vastarannan kirjoittajiksi".

Loppujen lopuksi tämä ei ole niinkään vastarintatoiminnan kuvaus, kuin jännitystarina, jossa kyse on pakoilusta ja piilottelusta natsien vainolta. Tarinassa on historiallinen kytkös todellisuuteen ja holokaustiajan mielettömyyteen, mutta todellisuus on hyvin häilyvä tekijä kerronnassa, joka ajottain saa miettimään kerronnan uskottavuutta. 

Jännitettä tästä teoksesta ei kuitenkaan puutu. 

---

Helmet 2025 -lukuhaaste kohta 10. Kirjassa käydään elokuvissa  

Judith Monk: Pimeän valtakunta!

Kansi: Mari Kopteff.  Kuva Kustantajan sivulta.

Judith Monk

Pimeän valtakunta

Alkuteos: 

Kääntäjä Pentti Saaritsa

Aviador, 2024

137 s.

Kiinnostuin tästä, hollannin juutalaisen, Irlannissa asuvan oopperalaulajan teoksesta Marjatan mainitessa tästä taannoin kommentissaan.  Nähdessäni tämän sitten kirjastokäynnillä uutuushyllykössä tartuin kiinni. Pimeän valtakunta kertoo toisesta maailmansodasta ja juutalaisten vainoista hieman erilaisesta näkökulmasta. Judith Monk kirjoittaa muistojaan menetyksen näkökulmasta. 

Kannan mukanani perhehistoriaani, luonnollisestikin vertaamalla sitä vuosien mittaan tapahtuvaan kehitykseen. Ajattelen aina sen olevan heidän tarinansa, ei omani, kunnes alan nähdä itseni - ja tunnen muiden näkevän minut -  heidän tarinansa läpi, ja kunnes lopulta minä olen heidän tarinansa."

Luvut on nimetty kaupunkien, sukulaisten ja ystävien mukaan. On muistoja ja hetkiä. On taidetta ja musiikkia, sofistikoitunutta elämää. Hyvin, hyvin erikoinen teos, koskettava. Takakansiteksissä mainitaan "ylisukupolviset traumat". 

"Sietämättömät muistot, niiden ihmisten haamut jotka olivat olleet heidän omaa lämpöään olemalla heidän perhettään ..."

Sietämättömät muistot, joista ei puhuttu, muistot, joita ei enää voinut syntyä, koska ― "pimeys levisi rautasaappain". 

Hieno pieni teos, jossa tosin oli ikävän paljon kirjoitusvirheitä.

Kesäkuun 22. päivänä 1949 äitini ja hänen vanhin veljensä ovat yksin merenrantatalossa Zandvoortissa.  

Kun lukemista jatkaa alkaa ihmetellä vuosilukua. Silloinhan sota oli lopussa, ei enää raskaita saappaita, ei enää talonvaltaamisia. Mitä ilmeisimminkin vuosiluvun pitäisi olla 1939 tai paremminkin 1940, jolloin Saksa miehitti Hollannin. 

---

Helmet 2025 -lukuhaaste kohta 14. Kirjan kääntäjä on voittanut Mikael Agricola -palkinnon tai muun käännöspalkinnon. Pentti Saaritsalle niitä on kertyjä useampikin.

---

Muualla blogeissa:

Marjatan kirjat ja mietteet: Todistusvoimainen kerronta "nostaa ihon kananlihalle Mikä valtava kulttuurin ja sivistyksen tuho"  

 

Ariana Neumann: Isäni sodan salaisuudet!

Ariana Neumann

Isäni sodan salaisuudet

Alkuteos: When time stopped: A memoir of My Father's War and What Remains

Suomentanut: Susanna Tuomi-Giddings

Into, 2023

322 s.

 

 

"Kaikkiin asioihin ei ole niin helppo kajota käsin ja puhein, kuin yleisesti luullaan, useimmat tapahtumat ovat sanattomia ja toteutuvat tilassa, johon sanoilla ei ole pääsyä." - Rainer Maria Rilke. Kirjeitä nuorelle runoilijalle, 1903. Suomentanut Liisa Enwald

Ennen kuin tarina alkaa, teoksen alkulehdillä lainataan Rainer Maria Rilken runonsäettä, joka kuvaa hyvin tämän teoksen teemaa. Joistain asioista ei vain voi, syystä tai toisesta puhua. Toinen runoilija, jota kirjoittaja lainaa ennen kuin aloittaa tarinasa on Pablo Nerudaa:

Jos joka päivä / putoaa joka yöhön /on kaivo / johon kirkkaus on suljettu.

On käytävä istumaan /varjon kaivon reunalle /ja ongittava pudonnutta valoa / kärsivällisesti.  - Pablo Neruda. "Si cada dia cae" kokoelmasta El Mar y las Campanas. Suomentanut Pentti Saaritsa.

Ariana Neumanin tarina isänsä sodan salaisuuksista on tarina, joka sijoittuu toisen maailmansodan aikaiseen Tsekkoslovakiaan ja Saksaan. Se on tarina holokaustin varjossa elävästä miehestä ja hänen perheestään. Ensisijaisesti näen kuitenkin tämän tarinan sukututkimuksellisena teoksena. Miten vaikeaa on löytää "liha luiden päälle", merkitykset nimettömille henkilöille valokuvissa, jälkeenjääneiden papereiden merkitykset. Arianalle suvun historiaan oli myös matka "isän tuntemiseen".

Pablo Nerudan ja Rainer Maria Rilken runot ovat symboleja sille etsinnälle ja tietojen keräämiselle, joihin kirjailija ryhtyi isänsä kuoleman jälkeen. Isänsä, joka ei koskaan kertonut tarinoita menneisyydestään, ei valottanut sukuhistoriaansa. Pysäyttävä löytö lapsuudessa, saa selvityksen vasta  isän jälkeenjättämistä papereista, jotka vievät kirjoittajan halki menneisyyden tutustumaan sukulaisiin, joista ei ollut kuullutkaan.

"Keskimmäisellä hyllyllä isän lasikaapissa, kultaisilla kerubeilla ja punaisella emalilla koristellun hienon taskukellon ja rintapieleen kiinnitettävän timanttikoristeisen koppakuoriaiskellon välissä lepäsi hyvin yksinkertainen sileä kultakello, joka oli aina ollut minusta tylsä. Se ei tehnyt mitään. Se ei soittanut musiikkia. Se ei kilahtanut tunnin ja puolen tunnin merkiksi. Siinä ei ollut yhtäkään jännittävää  tai ihastuttavaa komplikaatiota. Se ei ollut kaunis, herkkä eikä koristeellinen. Minä kysyin isältä, miksi hän piti siitä. Hän vastasi sen olevan tarkka ja mainitsi oman isänsä. "Oliko se minun isoisäni kello?" minun on täytynyt kysä. "Ei", hän vastasi, "minä ostin sen, koska minulle tuli siitä mieleen hänen kellonsa." 

Tarina, vaikka kertookin sodanaikaisesta euroopasta alkaa kuitenkin Venezuelassa. Kaiken kaikkiaan kiintoisa, hieman erilainen näkökulma holokaustiin. 

...

Muualla blogeissa:

Anun ihmeelliset matkat Anu löysi teoksen "pihvin" päähenkilön muuntautumisesta toiseksi ja pääsystä Berliiniin.

Itselleni tämän teoksen pihvi oli yhtymäkohdat omaan elämääni, toisin sanoen mainita yliliikkuvuudesta.

"Tunnistan hänen kätensä, pitkä sormet ja niiden otteen. Hansin tapa pidellä esineitä näytti usein muiden mielestä kömpelöltä. Hänellä oli yliliikkuvat nivelet, joten se oli hänelle täysin luonnollista. Minä tiedän sen, koska minullakin on yliliikkuvat nivlet. Kolmella lapsellani samoin kuin Hansilla ja minulla, on nivelet, jotka kääntyvät tavallista enemmän. Myös pitelemme esineitä oudosti. Sellaiset asiat kuin pyörällä ajo, pallon sieppaaminen ilmasta, kynän piteleminen, kehon asetteleminen tuoliin --- ---  lasteni alakoulun opettajat huomauttivat siitä meille ja suosittelivat harjoitteita, joilla parantaa heidän motorisia taitojaan. --- ---- perinnölliseen yliliikkuvuuteen liittyvään vaivaan nimeltä dyspraksia."

---

Tällä saan kirjallisessa maailmanvalloituksessani valloitettua Venezuelan.

Hannah Pick-Goslar ja Dina Kraft: Ystäväni Anne Frank!

 

Hannah Pick-Goslar ja Dina Kraft

Ystäväni Anne Frank

Alkuteos: My Friend Anne Frank

Suomentanut Jorma-Veikko Sappinen

WSOY, 2023

331 + 1 s."

 

Prologi, aloitus: Luojan kiitos, näen edelleen polulle, joka on oveni edessä. Sitä reunustavat sinipunaiset bougainvilleat, palmut ja saviruukuissa kasvavat pinkit ja valkoiset palsamit. Minua rauhoittaa hieman, kun tiedän, kuka on tulossa ovelleni ja kuka vain kävelee ohi. Istun tässä olohuoneen tuolissa pohjakerroksen asunnossani, jossa vietän nykyisin suurimman osan ajasta, katson ulos suuresta ikkunasta ja näen siitä perheenjäseneni ja ystäväni heidän tullessaan polkua pitkin.

Varsinainen tarina alkaa Berliinistä, joka on Hannahin, lempinimeltään Hanneli, kotikaupunki. Berliinistä perhe matkustaa Amsterdamiin, jossa Hannah tutustuu toiseen pakolaistyttöön  - Anne Frankiin. Tämä tarina on kuitenkin enemmän Hannelin, kuin Anne Frankin tarina. Ystävyys on toki tärkeä teema, mutta silti pidän teoksen nimeä Ystäväni Anne Frank hieman vääränä valintana. Ei siksi, etteikö Anne Frankin vaikutus ja merkitys Hannelin elämässä olisi ollut merkittävä, vaan siksi, että tässä on paljon muutakin. Kuitenkin kaikitenkin Goslarin ja Frankin perhekunnat olivat läheisiä, vaikka hyvin erilaisia. Goslarin perhe oli ortodoksijuutalaisia, jotka noudattivat juutalaisten käytäntöjä melko tarkasti, Otto Frank taas oli maallistuneempi. 

Koulussa Anne pursui edelleen loputonta tarmoa ja keksi luovia keinoja saada huomiota, kuten näyttämällä yhden tempuistaan: olkapään loksauttamisen sijoiltaan. Yksi poikkeus huomionkipeydessä kuitenkin oli: Kukaan ei saanut katsoa, kun hän kirjoitti.

Olkapään loksauttaminen sijoiltaan tuo Anne Frankin lähelle itseäni. Ei sillä, että itse pystyisin moiseen, mutta yliojentuvuus, joka tuli esille jo aiemmin lukemassani Anne Frankin päiväkirjassa on yhdistävä tekijä välillämme. 

Valokuvaliitteet luo omaa historiallista kuvaa ja läheisyyttä. Valokuvat tekevät tarinasta vielä koskettavamman kuin sanat. Kun katsoo sitä elämäiloa ja arkista oloa, ystävyyttä, ei voi kuin ihmetellä, mikä on se voima, joka sai aikaan sen mielettömyyden, joka tämän kaiken tuhosi. Hannah Pick-Goslarin teos Ystäväni Anne Frank on hieno kunnianosoitus, ei vain Annelle vaan kaikille heille, lahjakkaille, nuorille ja vanhemmille, tavallisille, kaltaisillemme,  juutalaisille, jotka saivat surmansa holokaustissa.

Hannah Pick-Goslar joutui myös perheineen kuljetetuksi ensin Westerborkin kokoamisleirille ja sitten Bergen Belseniin. Hänen olosuhteensa olivat kuitenkin astetta lievemmät kuin Annen, sillä hän kuului siihen joukkoon, jolla oli mahdollisuus tulla vaihdetuksi saksalaisiin sotavankeihin. Tämä mahdollisuus kuitenkin haipui ja vapaus koitti vasta puna-armeijan vapauttaessa "menetetyn junan" matkustajat.

Hannah Pick-Goslar sai elää yli yhdeksänkymmenvuotiaaksi. Tämä kirja pohjautuu hänen muistoihinsa, jotka journalisti Dina Kraft on kirjoittanut yhdistellen niitä muihin lausuntoihin, päiväkirjoihin ja muistelmiin aikalaisilta, joista osan hän tunsi itsekin, ja myös historiallisiin dokumentteihin. 

Maininta Brillesijperin sisaruksista nostaa mielikuvan toisesta lukemastani holokaust-kuvauksesta, mikä lisää vaikutelmaa, että tämä ei ole mikään muista erillinen, irrallinen tarina, vaan tarina, joka on yksi pala suuremmasta kokonaisuudesta. Mielenkiintoinen yksityiskohta, josta halusin tietää enemmän oli maininta Libyan Bengalista tuoduista juutalaisista. Jotenkin en osannut ajatella juutalaisvainoja tähän maailmankolkkaan ja yllätyin, kuinka vähän tiedänkään.

Näin ollen Ystäväni Anne Frank, vaikka onkin minä-kertojan äänellä kerrottu, on kuitenkin enemmän kuin vain elämänsä viime hetkiä viettävän, väsyneen naisen hajanaisia muistikuvia. Hannah Pick-Goslar puhui paljon elämänsä aikana kokemuksistaan, mutta muistiinpanoja hän ei tehnyt, mitä hän valittaakin Dina Kraftille. Vaikka mietinkin, miksi tämä teos on kirjoitettu vasta nyt, miksi ei jo aiemmin, on hienoa, että tämä on ilmestynyt tähän aikaan, muistuttamaan ja varoittamaan: Ei enää koskaan!

---

Tällä kirjalla bongasin Marseillen kaupungin Tour de France -lukuhaasteessani. Vaikka tapahtumat sijoittuvat hyvinkin eri puolille Eurooppaa, Marseille vilahtaa vain ohimennen, mutta siihen viitataan kuitenkin kolmesti, merkittävänä satamakaupunkina.

En ollut uskoa, kun laiva höyrysi ulos ranskalaisesta Marseillen satamasta. Tunsin viimein olevani matkalla.

Heinäkuussa 1947, kolme kuukautta saapumiseni jälkeen Marseillesta lähti luvaton laiva samalle reitille kuin omani mukanaan 4500 keskitysleiriltä selviytynyttä. Sen nimeksi oli annettu Exodus 1947. Britit pysäyttivät laivan ja tulittivat sitä kivääreillä ja kranaatinheittimillä jolloin kaksi matkustajaa ja kaksi miehistön jäsentä kuoli. Sen jälkeen eloonjääneet lähetettiin pakolaisleirille Saksaan, missä asui edelleen satoja tuhansia muita holokaustista selviytyneitä, joilla ei ollut paikkaa mihin mennä.  

Kolmatta mainintaa en enää selaillessani löytänyt.

Heather Morris: Kolme sisarta!

 

Heather Morris

Kolme sisarta

Alkuteos:Three sisters

Suomentanut Kristiina Drews

Aula & Co, 2022

469 s.

Nimiölehdellä on sanottu: Teos on fiktiota. Tarinan pohjana on kuitenkin todelliset henkilöt, jotka kirjailija on tavannut, ja tapahtumat. 

Minun täytyy myöntää, että olen suhtautunut hieman skeptisesti näihin Heather Morrisin kirjoihin, enkä siksi ole lukenut hänen aiempia teoksiaan. Tämä Kolme sisarta kuitenkin kiinnosti minua ei niinkään holokaus-kuvauksena, kuin kolmen sisaruksen tarinana. Ja kyllä, tämä teos hieman lievensi skeptisyyttäni. Todellisuus, aitous fiktionkin takaa on löydettävissä, kun teoksen lopussa on valokuvaliite. 

Tosin skeptisyys kerrontaa kohtaan on läsnä tyttöjen kuvauksessa.

Kiivas Cibi, sisukas Cibi --- ---- voi sitä, joka asettuu hänen tielleen. Kun hän kiivastuu hänen vihreisiin silmiinsä syttyy keltainen kiilto.

Magda, kaunis ja lempeä Magda --- --- Magdan suuret. siniset silmät suuntautuvat häneen, ja Menachem aistii tyttärensä rakkauden. Tajuaa, että tyttö on ikäistään kypsempi, että hänessä on myötätuntoa --- --- kiihkeää halua pitää huolta muista ihmisistä.

--- ---- Tyttöjen äidille Menachem on luonnehtinut Liviä villikoksi, joka karkaa susien matkaan ja murtuu kuin hento taimi, jos joutuu ahdinkoon, Livin läpitunkevan siniset silmät ja siro vartalo tuovat mieleen metsän faunin, helposti säikkyvän ja valmiin säntäämään pakoon.

Mikä mahdollisuus on, että yhdellä on vihreät silmät ja kahdella siniset silmät. Täytyi hieman lukea lisää asiasta ja kyllähän se on mahdollista. Vanhempien silmien väristä ei teksissä tosin puhuta mitään. Eikä silmien värillä tarinan kannalta ole oleellista merkitystä. Miksi siis kirjoittaa silmien väristä, paitsi, jos silmien värillä on jotain merkitystä luonteen kanssa? Ja pöh. Huomaan ajattelutavassani hirveätä stereotypiaa, kun takerrun silmien väriin. En vain voi olla kummastelematta tuota väriyhdistelmää.

Sisarukset Cibi, Magda ja Liv ovat slovakian juutalaisia. Heidän isänsä Menachem on ensimmäisessä maailmansodassa haavoittunut, saadun luodin niskaansa ja sitä ollaan nyt poistamassa, koska se on alkanut liikkua. Ennen leikkaustaan isä pyytää tyttäret luokseen ja pyytää heitä vannomaan, että tytöt "pysyisivät aina yhdessä". 

Isä kuolee leikkaukseen ja tytöt jäävät äitinsä kanssa. Tulee sota ja Slovakiassa Hlinkan kaarti laittaa natsien käskyjä toimeen. Toisen maailmansodan aikainen Euroopan kartta on toinen asia, joka alkaa mietityttää minua. Oliko toisen maailmansodan aikaan sellaista valtiota kuin Slovakia. Eikös Tsekkoslovakia jakautunut Tsekkiin ja Slovakiaan vasta vuosia myöhemmin. Tästäkin minun täytyi ottaa hieman selkoa ja huomasin, että tietoni olivat tältä osin hyvin vajavaiset. Tässä teoksessakin viitataan Tsekkien puoleen, mutta suurimmaksi osaksi puhutaan Slovakiasta. Loppupuolella taas puhutaan Tsekkoslovakiasta. Pientä epäloogisuutta siis näiden kahden välillä on löydettävissä.

Hlinkan kaarti tulee eräänä päivänä hakemaan Liviä, joka on nuorin perheen tytöistä. Seikka, mikä minua myös hieman kummastuttaa. Miksi aloitetaan nuorimmasta? Cibi vanhimpana lähtee Livin mukaan. Heidät kuljetetaan Auschwitzin keskitysleirille, josta myöhemmin Birkenauhin. Magda ei ole ollut kotona, kun Liviä on tultu hakemaan. Magdaakin Hlinkan kaarti myöhemmin tavoittelee, mutta tyttö piilottelee naapurinsa ullakolla ja metsässä, löytämässään luolassa. 

Eräänä päivänä hän näkee metsässä yksinäisen Iriksiin kuuluvan kasvin, joka valaa häneen "sisua ja toivoa".

Myöhemmin, sodan loppuvaiheissa, kuolemanmarssilla, hän kertoo tuon kukan tarinan  sisaruksilleen, valaen heihin sisua ja toivoa. Sillä Magdakin jää lopulta kiinni ja kuljetetuksi Birkenauhin.

Heather Morrisin kolme sisarta on fiktiivistä historiaa. Kerronnallisesti sujuvaa, tuttua ainesta monista muista samaa aihetta käsittelevistä tarinoista. Tytöt selviävät hengissä, vaikka joutuvat kohtaamaan monet kärsimykset. Toisaalta heillä on tukea toinen toisistaan, mutta myös vartijoista, jotka kohtelevat heitä "hieman paremmin", osoittaen pieniä inhimillisyyden piirteitä. Nämä keskitysleirivartijat, joiden nimet on mainittu on jälleen seikka, joista minun täytyy ottaa hieman selkoa. Tässä suhteessa historia ja kerronnallisuus luovat hämmentävää ristiriitaa joiltain osin. Inhimillisyys, jota tytöt kohtaavat joiltain tahoilta ei saa palkintoa sodan loppuselvittelyissä, lienee jäänyt kovin vähäiseksi suuressa kuvassa. 

Kolme sisarta ei kerronnallisesti tarjonnut mitään erityisen suurta ja uutta näkökulmaa. Ehkä fiktiivisyys hieman verottaa. Toisaalta fiktiivisyys antaa tarinalle joustavuutta ja ilmavuutta. Myös ajassa harppominen teoksen jälkipuolella jättää paljon ilmaa rivien väliin, mutta toisella tavalla.  Teos on yllättävän paksu. Puolet kertoo natsihallinnon keskellä taistelemisesta, jälkiosa syyllisyyden tunteista selviämisestä, uudesta elämästä Israelissa, jonne sisarukset ja enon perhe myöhemmin muuttavat. Tuo syyllisyyden tunne onkin mielenkiintoinen yksityiskohta. Miksi selviytyneet tuntevat syyllisyyttä? Miksi heidän täytyisi tuntea syyllisyyttä?Teoksen loppupuolella on lista kysymyksiä lukupiireille ja yksi niistä koskee Magdan syyllisyydentunteita, kun hän ei joutunut kokemaan yhtä paljon kärsimyksiä kuin sisarensa, joutuessaan keskitysleirille vasta paria vuotta myöhemmin kuin he. Minusta syyllisyyskysymystä voisi pohtia laajemminkin kuin Magdan osalta. 

Kaiken kaikkiaan, kerrotuksi tulemisen näiden kolmen sisaruksen tarina ansaitsi. 

Haluan tähän loppuun vielä laittaa tämän juutalaisen Hanukka-rukouksen, jonka Liv sai poikaystävältään tullessaan päivälliselle, vai oliko se illallinen.

Barukh ata Adonai Eloheinu Melekh ha-olam, Ŝe-asa nisim la-avoteinu v-imoteinu ba-yamin ha-heim ba-zman ha-se. Kiitetty olet sinä, Herra, meidän Jumalamme, maailmankaikkeuden Kuningas, joka suoritit ihmetekoja isillemme noina päivinä, tähän aikaan.

Kysymys siitä, missä oli Jumala, kun kaikki tämä tapahtui on varmaan monien mielessä. En nyt lähde teologiseen pohdintaan kärsimyksen problematiikasta, miettiköön sitä itse kukin tykönään. Jotain teoksen kokonaiskuvasta tämä kuitenkin kertokoon. Cibikin on menettänyt uskonsa. Toisin kuin Magda, hän ei rukoile, kunnes muisto pikkusisko Livin syntymästä tuo hänen mieleensä isä-Menachemin sanat.

Juuri ennen  nukahtamista hän muistaa vielä yhden yksityiskohdan kun hän oli lukemassa iltarukousta, isä tuli hänen ja Magdan yhteiseen huoneeseen sanomaa,n että oli aika nukahtaa, että Jumala olisi  seuraavankin päivänä kuuntelemassa hänen rukouksiaan, Jumala olisi täällä huomennakin.

Cibin silmät rävähtivät auki. Hän tarttuuu Mishkan käteen. Jumala on täällä tänään.

---

Muualla arvioitu:

Kirjasähkökäyrä:  Kolme sisarta tärkein teema oli toivo. Toivo siitä, että vapaus koittaisi ja keskitysleirivangit selviytyisivät hengissä elämään ihmisarvoista elämää. 

Kirjojen kuisketta: Morris kertoo sisarusten tarinan kauniisti. Suorasanainen ja kikkailematon teksti muodostaa tehokkaan kontrastin traagisille tapahtumille. 

Yksi luku vielä:  Mutta se voima ja lohtu, jota he toisistaan saivat tekivät tästä kirjasta kauniin.

Mustelmiinan mietteitä: Kun edes yrittää ymmärtää kaikkia niitä kauheuksia, mitä jotkut ovat kokeneet, voi taistella sen puolesta, ettei vastaavaa enää ikinä tapahtuisi.

Lily Ebert ja Dov Forman: Lupauksen voima!

 

Lily Ebert ja Dov Forman

Lupauksen voima - Kuinka selviydyin Auschwitzista ja säilytin elämänhaluni

Alkuteos: Lily's promise: How I survived Auchwitz and Found the Strenght to Live

Suomentanut Jussi Tuomas Kivi

Karisto, 2022

311 s.

"Meidän on oltava voimakkaita ja sanottava kerran toisensa jälkeen. se tapahtui", hän sanoo eräässä haastattelussa. "On tärkeää, että maailma tietää, mitä tapahtui. Meitä on jäljellä enää muutamia... Suurin osa meistä ei ole enää elossa. Mitä tapahtuu muutaman vuoden päästä."

 Tarina saa alkunsa Unkarista, Bodyhádista, jossa Lily sisarustensa, Imin, Renen, Pirin, Belan ja Bertan kanssa viettävät onnellista lapsuutta isän, Apun ja äidin Anyakan kanssa. Perhe on uskonnollinen juutalaisperhe, joka noudattaa ja kunnioittaa juutalaisia perinteitä. Perheen isä  kuolee vuonna 1942 keuhkokuumeeseen. Saksalaiset miehittävät Unkarin 1944, mutta jo tätä ennen on antisemitistisiä lakeja määrätty ja juutalaisten elämä tehty vaikeaksi. Nuoret miehet ovat kadonneet työleireille, niin myös Muu perhe elää ensin Bodyhádin ghetossa,  hetken Lily on jollain maatilalla töissä, mutta palaa muun perheen yhteyteeen - joutuakseen ensin Pecsiin ja sitten junan kyytiin kohden Auschwitzia. Siellä nuorimmat lapset Berta ja Bela sekä Anyuka-äiti ohjataan vasemmalle, Lily, Rene ja Piri oikealle. Imi on joutunut erilleen.

Sisarukset selviytyvät hengissä siksi, että kykenevät työhön. Mutta venäläiset joukot lähestyvät, samoin amerikkalaiset ja saksalaiset joutuuvat perääntymään, keskitysleiriä aletaan tyhjentää ja alkaa kuolemanmarssi "Vosimmeko vain kadota? Piileskellä jossakin? Ajattelin aina isälleni tekemääni lupausta huolehtia muista. Sitten käy kuitenkin niin, että marssijoiden vartijat pakenevat itse ja Lily sisaruksineen huomaavat olevansa vapaita. 

Lily Ebert 97 v, on kirjoittanut tämän teoksen yhdessä lapsenlapsenlapsensa kanssa. "En koskaan odottanut selviytyväni Auschwitzista ja perustavani perhettä", hän ssanoo. "Nyt juhlin kymmenen lapsenlapsen ja kolmenkymmenenneljän lapsenlapsenlapsen kanssa."

Lily ei klorifioi juutalaisia. Työssä selviytyjien keskuudessaan hän seuraa hämmentyneenä, kuinka kärsimyksiä vertaillaan. - Mitä sinä muka tiedät kärsimyksistä. Ne, jotka piiloutuivat, olivatko heidän kärsimyksensä, epäinhimilliset olosuhteensa jotenkin merkityksettömämpiä, kuin heidän, jotka elivät piinaavissa oloissa kuolemanleireillä. Se, että oltiin selviydytty ei estänyt katkeruudelta, ja onko se ihme.

Miksi jotkut sitten katkeroituivat enemmän, ja toiset vähemmän, tai selättivät katkeruutensa. Lily Ebertin ja Dov Formanin teoksen alkuteoksen nimi How I survived Auchwitz and Found the Strenght to Live on käännetty mielestäni hieman eri suuntaan, kuin suomalainen käännnös. Ero on tosin hiuksen hieno, "löysin voiman elää" / säilytin elämänhaluni. 

Teoksessa vuorottelee Lilyn muistot ja Dovin kertomus. Lily on saanut amerikkalaiselta sotilaalta setelin, johon sotilas on kirjoittanut tervehdyksen "A start to a new life. Good luck and happiness. Dov on Lilyn lapsenlapsenlapsi. Lily on ehtinyt asua niin Sveitsissä, Israelissa ja erinäisten vaiheiden jälkeen asettunut Englantiin. Seteli ja muistot ovat kulkeneet matkassa ja Dov laittaa twitteriin kuvan setelistä löytääkseen tietoa sotilaasta, joka sen on kirjoittanut. 

Keski- tai itäeurooppalaisilla juutalaisilla on tapana nimetä vastasyntynyt äskettäin kuolleen perheenjäsenen ukaan - ehkä isoäidin tai isoisovanhemman. Se pitää heidän musitonsa elossa ja mahdollistaa sen, että nimen saanut varttuu kiinnostuneena edeltäjäänsä kohtaan, --- --- yleensä emme nimeä vauvoja traagisissa olosuhteissa kuoleliden ihmisten mukaan. Holokausti muodostaa ainoan poikkeuksen. --- --- Renellä ja Pirillä on kaikilla Nechama-niminen tytär - hepreankielinen nimi tarkoittaa lohtua.

Kohta puhutteli ja sai ajattelemaan oman suvun nimikäytäntöä. Ehkä tuo tapa ei ollut vain juuttalainen tapa. Omassa perheessäni minua on aina erityisellä tavalla mietityttänyt se, että isälläni oli vanhempi veli, joka kuoli lapsena, ja lapsella oli sama nimi kuin isälläni, Ei täsmälleen sama, sillä toisena nimenä oli kuolleen setäni nimi. Näin tuo lapsena kuollut, perheen vanhin lapsi "eli" myöhemmin syntyneissä isässäni ja sedässäni. Se, millä perusteella lapsille on annettu nimi siis mietityttää minua sukututkijana. Onko esi-isissä, äideissä samanimisiä. Omien sisaruksieni kohdalla en tätä menneisyyden nimivuorottelua ole huomannut, paitsi joidenkin kohdalla toisen nimen kohdalla, tosin elossa olevien.

Kaikkialla on puhdasta ja kiiltävää, mitään ei ole maalattu keltaiseksi, eikä missään ole raidallista kangasta. Ei muistutuksia.

Tämä maininta, jossa Lily kuvaa toimintaa selviytyjien parissa, on kiintoisa, sillä olen monesti miettinyt näitä Auschwitz-kuvausten kansiratkaisuja. Miksi ne ovat niin samankaltaisia. Miksi taustalla on sinivalkoraitaa, kunnes erään kerran muistin, että ai niin, se raitakangas keskitysleirivangeilla. Tässä se tuli vahvistettua. Voisiko kuitenkin kustantajat löytää jonkin muunkin, hieman yksilöllisemmän kansiratkaisun, sillä vaikka kyse on teemasta, joka yhdistää eri kustantajien julkaisemia holokaust-kuvauksia, niin kyse on kuitenkin yksilöistä, ei massasta, joksi natsit halusivat heidät sulauttaa. 

EDIT: Mainittakoon, että tämän suomenkielisen teoksen kansikuva on vastaava englanninkielisen teoksen kanssa.

---

Helmet 2023 -lukuhaaste kohta 22: Kirja kertoo aiheesta josta olet lukenut paljon

 

Tova Friedman & Malcolm Brabant: Auschwitzin tytär!

 

Tove Friedman & Malcolm Brabant

Auschwitzin tytär

Alkuteos: The daughter of Auschwitz

Suomentanut Heikki Eskelinen

Tammi, 2023

363 s.

"Vaikka me viimeiset jäljellä olevat keskitysleireistä selviytyneet kerromme tarinaamme uutterasti, se näyttää silti painuvan unohduksiin. Kauhistuin huomatessai, miten tietämättömiksi nuoret amerikkalaiset osoittautuivat erään juutalaisjärjestön* teettämässä ja syyskuussa 2020 julkaistussa haastattelututkimuksessa.Kahdella kolmanneksella haastatelluista ei ollut minkäänlaista käsitystä holokaustissa kuolleiden juutalaisten määrästä. Lähes puolet ei osannut nimetä yhtään keskitysleiriä tai ghettoa. 23 % uskoi, että holokausti on myytti tai että tietoja siitä on paisuteltu, 17 % sanoi pitävänsä uusnatsien esittämiä mielipiteitä hyväksyttävinä. Samanlainen Euroopassa 2018 toteutettu tutkimus osoitti, että kolmasosa eurooppalaisista oli yhtä tietämättömiä tai ei ollut edes kuullut holokaustista." 

*Conferensse of Jewish Material Claims Against Germany

Näin Tova Friedman taustoittaa esipuheessaan tätä elämänsä tarinaa. Tovan tarina alkaa Puolassa, Tomaszów Mazowieckissä, ja sen ghettossa. Tova on 2-3-vuotias ja hän seuraa aikuisten keskusteluja pöydän alla tilan ahtauden vuoksi, sillä natsit ovat miehittäneet Puolan ja väki sullottu ghettoon, eristyksiin.

Gestapo, SS, Toimikaa, Annokset, Margariini, Hitler, Kaatui kuolleena kaduille, Nälkäkuolema, Palestiina, Juutalaisneuvosto, Ghetto, Kropfitsch,Taas yksi, Lapsiparka, Niskaan.

Mieleenpainuvia sanoja, pelkoa, vihaa, häijyyttä kalskahtaen. Pöytäliian reunojen ulkopuolelta ei koskaan kuulunut hyviä uutisia.

Tova on sisukas, Hän puree ja potkii raivoissaan natsisotilasta, joka on viemässä hänen kaunista turkistakkiaan (sillä juutalaiset eivät saaneet omistaa mitään arvokasta) äitinsä katsoessa kauhuissaan. Sittemmin Tovan äiti suojelee lastaan, painaa tämän päähän jo pienestä, että natseja ei saa katsoa silmiin, on alistuttava, selvitäkseen hengissä.

Tomaszów Mazowieckin ghetto, supistettu ghetto, Starachowicen työleiri, Auschwitz-Birkenaun tuhoamisleiri, siinä tie, jota Tova ja äitinsä kulkevat, kauhujen ja kuoleman keskellä. He joutuvat lopulta erilleen isästä.  

Auschwitzin tytär on monella tapaa samanalainen holokaust-kuvaus, kuin niin monet muut viime vuosina ilmestyneet todistajanlausunnot tästä mielettömyydestä, kuitenkin myös hyvin erilainen. Tova Friedman on kirjoittanut tämän yhdessä Malcolm Brabantin kanssa, joka on palkittu sotakirjeenvaihtaja. Se, että tämä on tarina lapsesta keskellä sodan mielettömyyttä tekee tästä poikkeuksellisen, erilaisen. Toisaalta tarina on kirjoitettu aikuisen äänellä, taaksepäin katsoen, muistellen, muistoihin ja hetkiin palaten, hetkiin, jotka mieluiten unohtaisi, jotka yhä aiheuttavat painajaisia, pelkoa. 

Pienen Tovan matka halki holokaustin on ihme. Mitä muuta voi ajatella tarinaa lukiessa. Hän palaa takaisin kaasukammiosta, jonne keskitysleirin  lapsijoukko on marssitettu.  On sattunut virhe. Ryhmä on väärä. 

Tova Friedmanin tarina on hyvin ja monipuolisesti kirjoitettu. Aihe on tärkeä. Saako, pitääkö holokausti unohtaa. Vapautuessaan monet halusivat unohtaa, poistaa tatuointisa katuakseen sitä myöhemmin. Tovallekin lääkäri ehdotti tatuoinnin poistoa, mutta hän ei sitä halunnut. Tatuointi todisti kokemuksista. Tämä tarina saa kysymään, mitä sitten, kun ei enää ole jäljellä ketään tuon ajan, kokemusten kokijaa? Estääkö muistaminen asioita toistumasta, vai muistuttaako ne siitä, että tämä voi toistua milloin tahansa?

Friedman ja Brabant eivät mässäile julmuuksilla. He kertovat olennaisen. Vain yhden kuvauksen ohitan nopeasti liian järkyttävänä. Tova ei voinut sitä ohittaa ja se syöpyi syvälle hänen näkömuistiinsa. 

Koskettavana , vavahduttavana esille nousee Tovan elämän ohella gheton arki, jossaä äidit lähettävät lapsiaan etsimään ruokaa gheton muurien taakse. Henryka Lazowertównan Pieni salakuljettaja -teoksesta olevat runo-otteiden sanat soivat vaikuttavina:

Kainalossani pussi, karkeata kangasta,

ylläni tahraiset rääsyt

juoksen nopein nuorin jaloin

suydämessäni aina pelko.

Kaikki on silti kärsittävä,

kaikki on silti kestettävä,

jotta huomenna te kaikki

voitte syödä leipää kylliksenne.

Låpi seinien, reikien, läpi tiilimuurien

yöllä, aamun valjetessa, päivällä

nälkäisenä, uhkarohkeana, ovelana

kuljen äänettömästi kuin varjo.

Kauneutta ja myötätuntoa sodan julmuuden keskelle tuo puolestaan juutalainen rukous kuolleiden puolesta. Khadishin sanat, joita luetaan hiljaa, salaa käsien lapioidessa multaa ruumiiden päälle.

Tämä on  todistajanlausunto tässä ajassa, kirjoitettu tämän ajan termein välittäen kuitenkin tuon mielettömän ajan tunteet ja tapahtumat mahdollisimman autenttisesti. Mitä jäin ilmaisullisesti miettimään, oli lause  "Me kaikki tärisimme aivan kuin meidät olisi tainnutettu etälamauttimella". Etälamautin, oliko niitä jo tuolloin? Onko metafora kyllin  vahva ja toimiva,  tuomaan kokemuksen voiman tähän päivään,

Vahvasti, vaikuttavasti, eläytyen, mutta historiallisiin faktoihin perehtyen kirjoitettu tarina pienen tytön selviytymisestä halki ihmismielen järjettömyyden.

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

---

Helmet 2023 -lukuhaaste kohta 49: Kirja on julkaistu vuonna 2023

Anna-Leena Perämäki: Anne Frank ja hänen kohtalosisarensa!

 

Anna-Leena Perämäki

Anne Frank ja hänen kohtalosisarensa

Into, 2022

280 s.

Perämäen vuonna 2020 ilmestyneeseen kulttuurihistorian väitöskirjaan pohjautuva teos käsittelee viiden nuoren juutalaistytön päiväkirjoja ja niiden kirjoittamisen merkitystä kirjoittajilleen. Perämäki on teoksellaan halunnut myös tuoda esiin sen seikan, että Anne Frank, joka on ikään kuin nostettu jalustalle symboloimaan kaikkia juutalaisvainoissa kärsineitä ei ollut ainoa. 

Tutkijan mielestä "vertaileva näkökulma muiden aikalaisnuorten kokemuksiin on tarpeen, sillä Anne on pitkään saanut yksin edustaa heitä kaikkia". Siitä, miksi Anne Frank on otettu mukaan, Perämäki kirjoittaa, että hänen oma tulkintansa Annen elämänkulusta (muiden teoksessa mainittujen päiväkirjailijoiden ohella) "voi antaa jotain niillekin, jotka uskoivat tietävänsä jo kaiken tästä kaikkien vainottujen juutalaislasten ja nuorten symboliksi nostetusta henkilöstä." Ja kyllähän osiossa on paljon mäkemystä ja tulkintaa. Mielenkiintoni herättää kuitenkin mainita Annen lukemaan tyttökirjasarjaan Joop ter Heul, jonka on kirjoittanut Cissy van Marxvedlt. Olisipa hauska päästä tutustumaan tuohon sarjaan, mutta taitaa olla mahdottomuus.

Teoksessa tuodaan esiin viisi nuorta henkilöä, jotka pitivät päiväkirjaa  sodan vuosina. Näistä kahden, Anne Frankin ja Helene Berrin päiväkirjat on julkaistu, myös suomeksi. Osan päiväkirjat on löydettävissä netissä ja osa on muuten arkistoitu. Osa selviytyi sodasta hengissä, osa ei. Helene Berrin pieni päiväkirjaote kertoo olennaisen:

"Mutta miten meidän käy, jos saksalaiset voittavat? Hän heilautti kättään vähättelevästi. "Höh" Mikäänei muutu. - tiesin etukäteen että hän vastaisi näin - Aurinko ja vesi psyvät aina samoina..."Mutta he eivät salli kaikkien nauttia valosta ja vedestä." 

Mikä myös erityisesti kiinnitti minun huomioni oli se, että muutama (Elisabeth Kaufmann ja Josie Meyer) olivat  Perämäen mukaan maininneet päiväkirjoissaan Suomen vaiheita. Minusta on aina huomionarvoista se, miten Suomi nähdään ja kuvataan ulkomaisessa kirjallisuudessa, joksi nämä esitellyt päiväkirjat voidaan lukea, vaikka Perämäen teos sinänsä on suomalainen.

Mitä olisin teokseen kaivannut, niin jonkinlaista kuvaliitettä henkilöistä. Nyt kansikuvan Anne Frank ja Elisabeth Kaufmann jäävät ainoiksi.. On tietysti ymmärrettävää, että kaikista ei ehkä ole saatavissa kuvamateriaalia.  Kannen suunnitelija on Tiia Javanainen/Purotie design.

--Helmet 2023 -lukuhaaste kohta 15. Kirjan nimessä on ja-sana

Aloitan tällä myös oman lukuhaasteeni Tour de France par  écrit , osat apahtumista sjoittuu Pariisiin 

Rosemary Sullivan: Kuka ilmiantoi Anne Frankin?

 

Rosemary Sullivan

Kuka ilmiantoi Anne Frankin?

Uutta tutkimustietoa ratkaisemattomaan tapaukseen

Alkuteos:The Betrayal of Anne Frank

Suomentanut Pirjo Lintuniemi

HarperCollins, 2022

"Useimmat meistä tuntevat "Anne Frankin tapauksen" pääpiirteittäin: juutalainen teinityttö piilotteli vanhempiensa, siskonsa ja muutaman perheystävän kanssa amsterdamilaisella ullakolla yli kaksi vuotta, kun natsit olivat miehittäneet Alankomaat toisessa maailmansodassa. Lopulta piileskelijät ilmiannettiin ja vietiin keskitysleireille, ja ainoastaan Otto Frank, Anne isä, selviytyi. Tiedämme tuon kaiken lähinnä Annen uskomattoman päiväkirjan ansiosta."

Kuka ilmiantoi Anne Frankin on nimensä mukainen teos. Tutkimusryhmä (Cold Case), jonka päätutkijana on FBI:n eläkkeelle jäänyt erikoisangentti Vince Pankoke (kirjoittanut myös teoksen jälkisanat) lähtee matkalle historiaan, jäljittämään häntä/heitä, jotka ovat vastuussa teosta. 

Siihen,  löytyykö vastaus, ja onko se uskottava, on vaikea ottaa kantaa. Perusteltu vastaus löytyy kyllä, kun tarpeeksi punnitaan asioita niin puolesta kuin vastaan, mutta ... Itselleni jää kuitenkin hieman tyhjä olo teoksen annista.

Kerronta kyllä etenee sujuvasti ja välillä tuntuu, että kohta ilmaantuu jotain yllättävää. Kirjoittajan sanat yllättävistä löydöistä jäävät kuitenkin hieman ylisanoiksi.  Mitään kovin yllättävää tästä ei löydy. Sen sijaan teos on kyllä kiintoisa matka Hollannin historiaan, josta löytyy pieniä (ja yllättäviäkin) yksityiskohtia. 

Mitä tulee natsimiehitykseen ja itse Anne Frankin (ja hänen ohellaan juutalaisten yleensä)  tilanteeseen, teoksessa tuodaan hyvin ja monipuolisisesti esille taustoja Prinsengracht 263:n tapahtumista, henkilöistä ympärillä liikkuvista ja toimivista auttajista aina kätyreihin asti. 

Kyllä tämän luki. Teos antaa hyvän kuvan niistä monista lonkeroista ja asetelmista, joiden keskellä iso tutkimus pyörii ja miten johtopäätöksiin voidaan päästä. 

Mitä  tulee itse teoksen kysymykseen: Kuka ilmiantoi Anne Frankin,voidaan kysyä, mitä merkitystä sillä on? Mitä se hyödyttää, että tekijä saataisiin varmuudella selville? Painettaisiinko syyllisyyden painolasti hänen harteilleen ja kevennettäisiin omaa ihmisyyden velkaa? Yhtä lailla voidaan kysyä, kuka tai mikä mahdollisti sen, että kaikki tämä mielettömyys ja julmuus pääsi valloilleen.

Ihan avartava historiaa valottava teos tämä kuitenkin oli. Teoksen kuvaliite elävöitti kerrontaa mukavasti. Kattava sanasto- ja viite- ja kirjallisuusluettelo ovat hyvä lisä, vaikka en itse jaksanutkaan niihin suuresti paneutua. Sen sijaan monen sivun mittaisen kiitosluettelon läpikäyminen oli jo tuskaa. Kyllä tätä kuitenkin voi suositella kaikille, jotka haluavat tietää lisää taustoista ja ihmisyydestä. 

---

Tilar J. Mazzeo: Irenan lapset!

 

Tilar J. Mazzeo

Irenan lapset

Alkuteos: Irena's Children. The Extraordinary  Story of the Woman Who Saved 2,500 Children from the Warsov Ghetto.

Suomentanut Petri Stenman

LIKE, 2017

315 + 1 s.

"Irena  kulki heidän joukossaan tyynnytellen heitä rauhallisella ja hiljaisella äänellään. Hän oli pikkuruinen ja siro ihminen, itse tuskin kookkaampi kuin jotkut pojista. Mutta hän oli organisatorinen ihme.  Nainen oli pannut toimimaan sulavan järjestelmän: toimiston tytöt leikkasivat yksi kerrallaan lasten hiukset, keräsivät heidän vaatteensa ja lähettivät heidät kunnon lipeäsaippuapesulle. Karkean saippuan haju pisti kipeästi nenään, ja huoneessa oli purevan kyylmä, mutta lapset olivat aavemaisen hiljaa."

Irena Sendlerova oli puolainen nuori nainen, sosiaalityöntekijä, vastarintataistelija, yksi niistä, Häntä on kutsuttu sankariksi, mutta itse hän tuota määritettä itseensä liittänyt, sillä sankarit tekevät poikkeuksellisia tekoja, hän teki vain sen, mikä oli normaalia. Irena oli kuitenkin niitä sukupolvensa ihmisiä, "joiden hyvyys elvyttää koko maailmaa pahuuden edessä." 

Lukemisen arvoinen teos, joka kertoo urheudesta vaaran keskellä, ihmisyydestä petojen joukossa, ajasta, jonka ei toivoisi koskaan toistuvan, mutta mikä valitettavasti ei ole täysin historiaa. Tämä teos saa kysymyään, missä tänä päivänä ovat ne "kansojen oikeamieliset", jotka eivät antaudu pahuuden edessä? Toisaalta teos pistää myös miettimään omia eettisiä arvoja, taistelun moraalia ja muita yksittäisiä asioita. Olisiko holokaust vältetty, jos useampi ihminen ei aikanaan olisi ollut vaiti?

Helmet 2022 -lukuhaaste kohta 50: Kirjaa on suositellut kirjaston työntekijä.  Liedon kirjaston suosituksiin vuodelta 2020 kuuluu tämä teos.

Yehuda Koren & Eilat Negev: Auschwitzin seitsemän kääpiötä!

 

Yehuda Koren & Eilat Negev: Auschwitzin seitsemän kääpiötä!

Ovitzin perheen selviytymistarina

Alkuteos: Giants, The Dwarfs of Auschwitz

Suomentanut Jyrki K. Talvitie

Minerva, 2017

316 s.

"Tarina alkaa jättiläisistä. Kerrotaan, että muinoin vuoristoisessa Pohjois-Transsilvaniassa Dolhan laakosssa vilisi jättiläisten heimoja. Luomisesta lähtien he elivät ja kukoistivat vaellellen maan päällä. sitten tuli vedenpaisumus, ja he kaikki pakenivat ylemmäksi vuorten paljaille huipuille. Siellä he yksi toisensa jälkeen menehtyivät, ja kun vedet vetäytyivät takaisin, ainoat eloonjääneeet tulivat esille: jättiläinen ja hänen tyttärensä Roza Rozalina. Roza Rozalinalla oli hiilenmustat silmät, hänen hiuksensa olivat liekehtivän punaiset ja pitkät kuin pihtapuiden murhe. Suruissaan hän vaelsi laakson läpi. - Isä, hän huokaisi, - minä kuihdun yksinäisyyteen, löydänköhän koskaan kumppania?"

 

Legenda jatkuu ja kertoo, kuinka Rosa löytää pieniä, hänen kaltaisiaan olentoja, joista erityisesti yksi "komea kuin kuutamo" saa hänen poskensa punehtumaan. Hän vie olennon isälleen, joka sanoo. "- Voi, voi , tyttäreni, meidän aikamme on ohi. Pane heidät heti takaisin paikoilleen." Rozalina ei kuitenkaan pysty tähän, vaan hän pyytää Kaikkivaltiasta sitomaan hänen ja pienen olennon kohtalot yhteen. Ja niin Kaikkivaltias kutistaa Rozaa ja venyttää pientä urhoa niin, että he olivat kuin kaksoset. Ja legenda kertoo, kuinka heidän jälkeläisensä kansoittivat  maan.

Tämä legenda oli kulkenut sukupolvelta toiselle pienessä romanialaiskylässä, kunnes vuonna 1866 kylässä syntyi oikea kääpiö. Lyhytkasvuisten Ovitzin perheen esi-isä oli syntynyt. Tämä Ovitzin perheen sukutaulu on teoksen alkulehdillä.

Auschwitzin seitsemän kääpiötä -teos on alkujaan ilmestynyt kymmenisen vuotta sitten, suomennettuna viisi vuotta myöhemmin kuin alkuperäisteos. Teoksen kirjoittajat ovat tehneet vuosien tutkimustyön perheen tarinaan liittyen. He kertovat:  "Matkamme niiden seitsemän kääpiön tositarinaan, jotka eivät olleet minkään hyväntahtoisen Lumikin alamaisia vaan pikemminkin sydämettömän pedon vallan alla, alkoi vuonna 1994, kun näimme historiankirjassa tämän lyhyen maininnan; "Vuonna 1949 teatteriseurue nimeltään "Auschwitzin seitsemän kääpiötä" teki kiertueen Israelin kapungeissa laulu- ja tanssiesityksellä."

En löytänyt teoksesta kuin pari blogipostausta, nimittäin Luetut kirjat ja Olen lukenut -blogeista. En itsekään oikein tiedä, mitä tästä teoksesta kertoisin, mihin näkökulmaan tarttuisin. Holokaust on aiheena järkyttävä, ja tässä teoksessa se lyö todella silmille Mengelen toimilla. Aihe kyllä kiinnostaa, mutta olen kuitenkin hieman rajoittanut aiheen lukemista. Teoksessa täytyy olla jotain muutakin, vastanäkökulmaa holokaustin julmuuksiin ja epäinhimillisyyksiin. Tässä teoksessa minua kiinnosti lyhytkasvuisuuden teema ja sukuhistoria (ei mitenkään henkilökohtainen, vaan noin yleisesti).

Teoksessa käytetään Ovitzeista nimiä pienet, Lilliputit, kääpiöt. En pidä kääpiö-sanan käytöstä. Sisarussarjan nuorin, Perla "ei koskaan loukkaantunut siitä, että ihmiset kutsuivat häntä "kääpiöksi". "Miksi muuksi he voivat minua kutsua? Näen itseni peilistä, ja se on tosiasia." Silti hän välttää itse käyttämästä termiä. Sen sijaan hän jakaa maailman ihmiset "isoihin ihmisiin" ja "meihin pieniin". Tavallisimmin hän kutsuu itseään tytöksi." Kääpiö-sana kolahtaa joka kerta, kun kirjailijat sitä käyttävät. 

Teoksen sävyssä on myös jotain muuta, mistä en oikein pidä, mutta mitä en osaa sanoittaa. Tai sitten olen lukiessani huomannut itsessäni jotain, mistä en pidä. Jollain tasolla lukeminen on aina jonkinlainen peili, josta itseään tarkastelee.

--

Helmet 2022 -lukuhaaste kohta 18: Kirjan on kirjoittanut toimittaja

Judy Batalion: Päivien valo!

 

Judy Batalion

Päivien valo - Hitlerin gettojen vastarintanaiset

Alkuteos: The Light of Days - Women Fighting of the Jewish Resistance

Suomentaneet Lauri Sallamo ja Heidi Tihveräinen

Gummerus, 2021

574 s.

Huh huh. Olipa teos ja olipa luku-urakka. Toisaalta hyvinkin kiinnostava, toisaalta kamala ja jähmettävä, yököttävä teos, jossa teoksen nimestä - Päivien valosta ei juurikaan ole tietoa. 

Teoksen nimi juontaa teoksen alkulehdellä olevasta gettolaulusta: 

Varsova, sen kasvoilla kyynelet 

Ja kadunkulmissa haudat 

Vielä vapauden näkee 

Vielä kajastaa päivien valo.

 

Päivien valoa - sitä  kaivataan, siihen pyritään, mutta ne keinot? Kaikkein eniten minua lukiessa vaivaa se, miten sota raaistaa. Jos käy taistelemaan pahaa (natseja) vastaan samoilla keinoilla onko yhtään parempi kuin se, jota vastaan taistelee. Toisaalta kirjailija tuo teoksessa esiin vastarinnan monimuotoisuuden ja mainitsee, että pakeneminenkin on vastarintaa. Tässä teoksessa pääpaino on kuitenkin väkivallassa, aseissa. Tämä ikuinen eettinne  kysymys pohdittikin lukiessa: millä keinoin itse pyrkisin vastustamaan vääryyttä. olisiko minulla rohkeutta asettua kuolemankin uhalla väliin. Olisinko valmis asein käymään sortajia vastaan - ja jos en, tekisikö se minusta pelkurin, rakkaudettoman.Olisiko helpompi olla vain välittämättä. Voiko sodassa säilyttää ihmisyyttään? Tätä problematiikkaa kirjailja valottaa jälkipuheessaan avatessaan teoksensa taustoja.

Naistaistelijoiden muistelmien innoittamana aloin ymmärtää, kuinka tärkeää oli kertoa monisäikeisiä tarinoita, joissa asiat eivät olleet mustavalkoisia ja joista tapahtumien tistitiitaisuus välittyisi tuskallisen selvässti. Histotiaa ei voi kirjoittaa yksioikoisesti; meidän täytyy kohdata menneisyytemme avoimesti ja ymmärtää, että olemme sekä uhreja että hyökkääjiä. Muutoin tarinankertoja menettää uskottavuutensta, ja keskustelu käy mahdottomaksi. Ymmärtääkseen ei tarvitse antaa anteeksi, mutta vain siten voi kasvaa ja kehittyä.

 Lukijana mietin myös niitä, jotka selvisivät kuolemankentiltä elossa, ajattelivatko he koskaan menneisyyttään, tunsivatko katumusta valinnoistaan, teoistaan. Mietttivätkö, olisiko voinut toimia toisin. Kirjailija tuo esiin, kuinka "Oli vaikea siirtyä Varsovan geton kapinan johtajasta kibbutsiin hedelmänpoimijaksi. Harva taistelija oppi tuntemaan itseään kaksikymmenvuotiaana koettujen traumaattisten ja kohtalokkaiden tapahtumien jälkeen."

 Batalionin teos kuvaa juutalaisten nuorten naisten vastarintaliikettä Puolassa ja Balttiassa, siellä, missä natsit uhkasivat juutalaisten olemassaoloa. Ajallisesti tapahtumia ei kuvata kronologisesti, vaan kuvaus siirtyy henkilöstä toiseen hieman sekavastikin. Kirjailijan innoittajana on ollut Freuen, kokoelma kirjoituksia, joiden päähenkilöillä ja kirjoittajilla oli vaikeasti lausuttavat nimet ja jonka hän oli löytänyt brittiläisessä kirjastossa. Nämä kirjoitukset toivat esiin naisten tarinoita ja kokemuksia vastarinnasta natsihallintoa vastaan. Kirjailja on yhdistänyt materiaalia eri lähteistä. Itse koen kuitenkin ongelmana lukiessa saman, mitä hän itse problematisoi Freuenin suhteen: "Siitä puuttuivat huomatukset, alaviitteet ja selitykset - kontekstin puuttuminen oli erityisen hankalaa, kun älypuhelimiakaan ei ollut vielä keksitty." Teoksen lopussa on Batalionin omat viitteet lähteistä, joihin jokin tietyllä sivulla oleva ilmaisu tai kohtaus perustuu. Tekstissä itsessään vain ei ole viitenumerointia,  ja näin nämä loppuviitteet jäävät irralliksi. En tiedä, onko tämä vain suomenkielisen laitoksen ratkaisu.

Lukiessa herää muutamia kysymyksiä uskottavuuteen ja suomennokseen. Esimerkiksi tämä:

Bednizissä bunkkereiden sisäänkäyntejä rakennettiin uuneihin, seiniin, komeroihin, nojatuoleihin, savupiippuhin ja ullakolle.

Voin kyllä ajatella, että jonkinlainen salakäytävä voidaan rakentaa uuniin, mutta nojatuoliin? Siinä minun näkökyky stoppaa, samoin jos puhutaan salakäytävässä liedessä, vaikka kyse olisi puuliedestä. Onko kyse jonkinlaisesta suomennosongelmasta vai kirjailijan ilmaisun vapaudesta, vaikea sanoa, mutta hämmentävä se on.

Hämmentävä on myös maininta:

 "Antek oli puun runko ja Zivia oli oksa", Yael sanoi. "Jos oksaa taivuttaa, puukin kaatuu, vaikka runko olisi kuinka vahva."

En osaa kuvitella puuta, joka kaatuisi, jos  oksaa taivuttaa. Oksa siinä katkeaa, jos liikaa taivuttaa, mutta ei luja runko, joka kyllä saattaa kolhiintua, jos oksa repäisee palan runkoakin. Lause on haastattelusta ja kuvaa, kuinka pariskunnasta toisen kuollessa ei toinenkaan jaksa elää ja siinä mielessä lainaus on kuvaava. Minä vain mietin, kuinka hyvä vertaus on ja onko se ehkä jotenkin suomennettaessa, haastattelua lainatessa kääntynyt päälaelleen.  

Lukemisen merkityksestä:

Lukeminen oli pakokeino sekä elintärkeän tiedon lähde - kirjojen pelastaminen oli tie kulttuuriseen ja henkilökohtaiseen pelastukseen. --- --- "Lukeminen oli pakoreitti toiseen maailmaan, --- Kirjojen kautta sai elää sankarin ja sankarittarien elämää ja jakaa heidän ilonsa ja surunsa normaalissa maailmassa, jossa ei ollut sellaista pelkoa tai nälkää  kuin meidän maailmassamme."

Tämä teos ei ollut pakokeino, päinvastoin. Se avaa silmien eteen koko ihmiskunnan raadollisuuden ja mädännäisyyden, josta niitä valonpilkahduksia on vaikea löytää. En sano, etteikö niitä olisi, mutta kovin vähäisiksi ne jää.

Erityismaininta tekstistä nousevalle ajatukselle:

Ruumis ja mieli saavuttavat tasapainon luonnossa elämisen kautta.

Suomi-bongaus: Ruzka kuului Paperiprikaatiin, joka salakuljetti juutalaisia kirjoja turvaan. Hän löysi YIVO:n eli Jiddizin tutkimusinstituutin kirjastosta suomalaisen kirjasen, joka oli laadittu silloin kun Suomessa oli valmistauduttu Neuvostoliiton hyökkäykseen. Kirjasessa esiteltiin sissisodankäynti ja jopa pommien rakennusohjeita. Siitä tuli heidän ohjenuoransa.

--

Helmet 2022 -lukuhaaste kohta 11: Kirjassa tapahtumia ei kerrota aikajärjestyksessä