Marina Wallman
Kuja
Alkuteos: Gränden
Suomentanut Marja Itkonen-Kaila
Otava, 1997
269 s.
"Melkein kaikki lähitalojen lapset leikkivät kujalla. Siellä oli tilaa monille lapsille ja monille leikeille. Pojat leikkivät intiaania tai olivat piilosilla. Omat nimet kirjoissa - yks kaks kolme, piti huutaa. Tytöt hyppäsivät barbiidaa. Kolme. Kuusi. Yhdeksän. Tai pomppivat iloisina pyörivien hyppynarujen välissä. Jos hyppäsi väärin, tuli 'stiplu'. Kujalla oppi paljon. Palkaksi valkeasta marmorisesta barbiidakivestä pääsi mukaan ja sai pyörittää hyppynarua pitkän aikaa. Mustasta kivestä vain viisi kertaa, oli Saša huomannut."
Saša on pieni, viiden, kuuden vanha venäläisen emigranttiperheen poika. Isä, joka on ollut tsaarin armeijan upseeri, on töissä karamellitehtaalla ja äiti pitää ompeluateljeeta kotona. Sašalla on isoveli Boris. Eletään kolmikymmenluvulla Helsingin Eirassa, Huvilakadulla.
"Istuessaan raitiovaunussa isä halusi pitää pitkän esityksen etikettikysymyksestä, kuten hän sanoi: - Sinä olet nyt niin iso, että sinun pitää ruveta käyttämään isännimeä, Otšestvoa, kun puhuttelet ihmisiä. Se on kohteliaampaa ja kuuluu meidän venäläisten keskinäiseen kielenkäyttöön, vaikka asummekin Suomessa. Niin että kun me tulemme kirjastoon, sinun ei pidä sanoa "täti". Eihän hän ole sinun tätisi. Vain pikkulapset sanovat täti, sellaiset jotka eivät vielä voi olla selvillä ihmisten isännimistä. Täti on oikeastaan sukulainen. Isän tai äidin sisko. Ja hänhän ei ole sinun.Sinun pitää siis sanoa joko Vasilisa Vasiljevna tai rouva Kaštanova, kuinka vain haluat. Mutta tavallisesti me käytäme toisistamme etunimeä ja isännimeä, imja i otšestvo, se tuntuu ystävällisemmältä ja miellyttävältä. Vain jos haluamme olla virallisempia tai suorastaan niin epäystävällisiä, että tahdomme osoittaa toiselle hänen oikean paikkansa, käytämme hienoa sanaa "herra" tai "rouva" ja lisäämme siihen sukunimen."
Ihmettelinkin aikoinaan Tolstoin Anna Kareninaa lukiessani sitä nimien sekamelskaa ja moninaisuutta henkilöiden nimissä. Nyt se sitten tuli selvennettyä, miksi samasta henkilöstä käytettiin niin monia eri nimiä. Ei sillä, kyllä tässäkin teoksessa tulee vastaan muitakin kuin isännimet ja viralliset nimet, tulee hellittelymuotoja. Kun Boris käyttää Sašasta muotoa Saska on se perheen käytöstapoja vastaan. Isän raitiovaunussa antamat neuvot ovat menneet Sašan tajuntaan omalla tavallaan ja hän sanoo kirjastotädille "Te olette Vasilisa Vasiljevna, täti rouva Kaštanova" ja saa palkakseen hymyn ja maininnan, että "sinä olet hyvin kohtelias nuori herrasmies".
Saša on älykäs pieni poika, ehkä hieman pikkuvanhakin, mutta pieni poika kuitenkin, joka katselee maailmaa ihmettelevin, uteliain silmin i Hän on pieni filosofi, uneksija. Hieman taiteellinen, luova, hitunen melankolikkokin. Saša leikkii Veljesten kanssa, jotka ovat kalastajaperheen poiikia. Veljeksiä on seitsemän, mutta Saša leikkii lähinnä kolmen nuorimman kanssa. Kolmikymmenluvun poliittiset jännitteet ovat ilmassa ja keskusteluissa ja perheiden välisissä suhteissa. Kalastajamies on sitä mieltä, että Sašan perhe ei ole työläisperhe. Sillä on eroa onko Sašan äidillä kotiompelimo vai ateljee.
"Kirja on ihmisen ystävä", Sanoo kirjaston Vasilisa Vasiljevna ja kirjat ovat vahvasti läsnä pienen Sašan elämässä. Puškin on ensimmäinen "Puškinin meri on sininen". Sitten tulee monia muita, joita isä lukee pojalle. Saša on isän poika. Isä antaa pojan leikkiä kujalla, äiti haluaa vain, että pojasta tulee sivistynyt ihminen. Saša laitetaan saksalaiseen leikkikouluun. Boris-veli käy puolestaan venäläistä koulua.
Hieman oudolta kuulostaa sana tšinuski, kun tutumpi muoto olisi kinuski. Erityisesti ihmettelen sitä, että vaikka eletään 30-luvun Suomessa, niin suomenkielestä ei puhutaa mitään. Henkilöt puhuvat vain venäjää, tai ruotsia. Saša myös saksaa aloittaessaan leikkikoulun. Kolmikymmenluku kuitenkin on läsnä sillä Sašan isä varoittaa Hitleristä. Sota ei kuitenkaan vielä ole läsnä, paitsi isän uumoiluissa.
Pidin tästä kirjasta todella paljon. Teoksen lapsikuvaus on elähdyttävä, lämminhenkinen ja koskettava. Kerronta on sujuvaa, ilmeikästä. Eletään aikaa joka on ollut ja mennyt. Karjalan Kannas, Terijoki on vielä ollut Suomen maaperää. Sašakin odottaa kesäjunaa, joka veisi hänet kotiapulaisen Katjan kanssa Kannakselle tädin luokse. Muutoksia on kuitenkin tulossa, muutto isompaa asuntoon, Viisikulmaan. Jättää Kuja, se on Sašasta vaikeaa.
"Täältä oli taivas kaukana! Eikä ollut pienintäkään hiekanjyvää tai ruohonkortta. Saati rehevää lehmusta, joka suhisi ja lauloi. Tai edes pientä koukkuista pihlajaa, joka seisoi yksinään uneksien."
"Kivikaivossa Sašan oli asuttava.
Kun täytyy niin täytyy!
Niin oli äiti sanonut.
Mutta Kujia Saša ei unohtaisi. Ei koskaan, niinkuin ei Jelena-äitikään unohtaisi Ukrainaa.
Ukrainaa, josta hän on avioliiton myötä lähtenyt, mutta jota hän säilytti sydämessään. "Ukraina on tulvillaan loistoa ja värejä. --- Ukraina. Maa joka tuoksuu ---"
Löysin tämän kirjan kierrätyshyllystä, ja olen iloinen että löysin. Harvoin saa lukea näin upeaa, hienosyistä tarinaa. Tarinaa, jossa on tunnelmaa, joka lähentää ja koskettaa, herättää ajatuksia ja jonka tapahtumissa myötäelää, niin kuin pienen Sašan elämässä. Tämä on teos, jonka pariin on hyvä palata toistekin.
Ajankohtaisuuus:
"Suomi on maa, jossa ei ole helppoa olla venäläinen."
