Tauno Karilas: Punainen pilvi!

Tauno Karilas

Punainen pilvi

Valistus, julkaisuvuotta ei mainita 

113 s.

Kansi: Eeli Jaatinen 

Aloitus: Jack Mungo toi ensimmäisenä tiedon sodan syttymisestä Hattaran uudistaloon Minnesotan korvessa.

Vuoden 1861 kesä oli lopullaan, John Hattara oli juuri palannut kotiin ruispellolta. Edellisenä vuonna hän oli kaatanut kasken ja kylvänyt siemenen maahan. Vilja oli kasvanut hyvin ja nyt hän oli aloittanut sen leikkuun.

Hattaran perhe: Isä John, äiti Helena, tytär Liisa ja poika Erkki. 

Ollaan asettumassa aterialle, Erkkiä vain ei näy missään. Hän on lähtenyt metsästämään pyssyineen ja tuntuu viipyvän retkellään.  Jack Mungo tuo viestin Yhdysvaltain sisällissodan alkamisesta. Sen taistelun melskeet eivät kuitenkaan kosketa minnesotalaista uudisasukasta. Sen sijaan viesti intiaanien taholta uhkaavasta vaarasta on todellisuutta. 

"Kaikista pohjoisvaltioiden linnoituksista viedään miehiä taistelemaan etelässä. Ridgelyn, New Ulmin ja monen muun linnoituksen varuskunta on vähentynyt puolella. Intiaanit, jotka tähän asti ovat pysytelleet rauhallisina, ovat käyneet levottomiksi. Ja kun he ovat jatkuvasti kiukkuisia valkonaamoille, jotka ovat tunkeutuneet heidän kalavesilleen ja metsästysmailleen, aikovat he, mikäli heitä oikein tunnen, ajaa vieraat tunkeilijat pois. Se käy helposti päinsä, kun entisestäänkin vähälukuisia varuskuntia supistetaan.

Kun Erkkiä ei ala kuulua kotiin, lähtevät Jack Mungo ja John etsimään poikaa. He kuulevat laukauksen, löytävät kuolleen hirven ja jälkiä maassa. Erkki on joutunut intiaanien vangiksi. He eivät kuitenkaan lähde seuraamaan jälkiä heti, vaan Jack Mungo ottaa mukaansa Micky Porter -nimisen miehen lähtiessään seuraavana päivänä jäljittämään joukkoa. John Hattara jää perheensä luokse, jonka siirtää myöhemmin turvaan Jackin piilomajaan. 

Tauno Karilas  on varmaankin kirjoittanut monia vetäviä nuortenkirjoja, minäkin olen ainakin yhden kiintoisan teoksen lukenut aiemmin. Tämä ei kuitenkaan ollut parhaimmasta päästä lukemisiani. Punainen pilvi on tyypillinen ajantuote, pojille suunnattu seikkailukertomus, joka perustuu hyvin löyhästi todellisuuteen. Tätä todellisuuspuolta minun täytyikin hieman selvitellä yksityiskohtien ja henkilöhahmojen kautta.  

Varuskunnat: 

Ridgely ja New Ulm, ovat olleet oikeita, todellisia linnoituksia 1860-luvun Minnesotassa. New Ulmin kaupunki löytyy osavaltiosta tänäkin päivänä.

Phil Kearneyn linnoitus Perustettu 1848 suojelemaan Oregoniin matkalla olevia siirtolaisia. Sijaitsee Wyomingissa.

Henkilöt: 

Pikku Varis.  Pikku Varis (Little Crow / Thaóyate Dúta) on todellinen historiallinen intiaanipäällikkö. joka liittyy vuonna 1862 Minnesotassa tapahtuneeseen Dakota-sotaan. Pikku Varis kuoli 1863. Tässä kertomuksessa Pikku Varis kuvataan pääpahiksena, joka on vanginnut  Erkin viedäkseen tämän Punaisen Pilven luokse, jota hän vihaa. 

Punainen Pilvi. Punainen Pilvi (Red Cloud / Makhpyia-luta) on ollut todellinen tunnettu  Oglala-Sioux-päällikkö, jonka soti Yhdysvaltain armeijaa vastaan 1866-68 Wyomingissa ja Montanassa. 

Lisäksi kerronnassa vilahtaa Istuva Puhveli  ja Hullu Puhveli -nimiset hahmot. 

Istuva Puhveli oli saanut surmansa salamurhaajan kädestä. Pikku Varis oli tuon teon tekijältä itseltään saanut kuulla tämän kuolinhetkellä, että Punainen Pilvi oli antanut hänen tehtäväkeen surmata vaarallisimman kilpailijansa. Istuva Puhveli oli mahtava päällikkö, kaikkien pohjoisten sioux-heimojen yksinvaltias, joka oli menestyksellisesti torjunut valkonaamojen tunkeutumisen kohti länttä. 

En tiedä, muttta Istuva-määre toi mieleeni Istuvan Härän (Sitting Bull), jonka kuolema kuitenkin tapahtui paljon myöhemmin kuin tämän teoksen tapahtumat ja erilaisissa oloissa, joten ehkä mielleyhtymä on siltä osin oma, eikä nimellä viitata Istuvaan Härkään sen enempää kuin Hullu Puhveli -nimellä Hullun Hevoseen.

Hullu Puhveli -nimisestä mielipuolisesta intiaanipäälliköstä Micky kertoo Jackille heidän jäljitysmatkalla: Taudinkohtausten välillä oli Hullu Puhveli hyvin älykäs ja taitava päällikkö.

Joitakin muitakin nimiä mainitaan, jotka pistää mietityttämään, onko ne johdannaisia todellisista henkilöistä, jotka on ympätty tarinaan. 

Aika:

Eletään siis 1860-lukua, sen alkuvuosia. Mutta kuinka monta vuotta tarinassa ehtii kulua? Päivistä, sen paremmin kuin vuosistakaan ei juuri puhuta. Itse arvioisin vuoden tai parin ajanjaksoa, mutta tapahtumien taustoja selvitellessä ajankuluminen jää hämäräksi. Tämä tarinahan saa alkunsa 1861, Dakota-sota käytiin 1863, mutta esimerkiksi viittaus Punaisen Pilven sotaan ja, "kuinka Fettermanille kävi" sijoittuu todellisuudessa vuoteen 1866. 

Se, että tämän teoksen tapahtumissa kuluisi viisi vuotta jättää lukijan todella mietteliääksi.  Alussa koottiin ruislyhteitä, jossain vaiheessa kylvettiin uudet rukiit. Kerronnan yhtenäisyys kiusasikin lukiessa samoin kuin muutamat yksityiskohdat kuten puhe "harakoista" intiaaniheimona. Seikka, jolle en löytänyt mistään vahvistusta.Lieneekö mennet harakat ja varikset sekaisin. Mainittakoon myös kulta-aarre jossain vuorenonkalossa, Yellowstonen suunnalla, jonne matkalaiset kulkevat, ja jota, siis kulta-aarretta Pikku Varis himoitsi. Lukiessani pohdin, millainen oli intiaanien suhtautuminen kultaan? Ja mitään ei puhuta siitä, kuinka kauan matkanteko kestää? Mutta jos ajattelee Amerikan Yhdysvaltojen suuria etäisyyksiä, niin kyllä kai se matka, hevosillakin, Minnesotasta jonnekin Yellowstonen suunnalle  ei ihan parisssa päivässä suju. 

Kerronta on siis aika ylimalkaista. eikä mitään suurempia kuvailuja ja luonneanalyysejä harrasteta. Tapahtumat viedään läpi suurpiirteisesti ja aika kuluu siinä sivussa sen kummemmin analysoimatta. 

Tarinan vaiheissa syntyy kahnauksia, vangitsemisia, pakoon pääsyjä,  tavataan kullankaivajia ja kohdataan taisteluja ja kaikki päättyy Hattaran perheen osalta onnellisesti. Perheen intiaaniystävä, winnebago-päällikkö Valkoisen Karhun tytär Metsäkukka ja Erkki suuntaavat katseen tulevaisuuteen.

- Sinusta tulee suuri soturi, Erkki...

- kun tulee rauha, silloin minäkin rakennan oman majan jonnekin tänne. Metsästämme yhdessä ja viljelemme maata ... 

Hmm. Tämä ei ollut aiheestaan huolimatta ollenkaan "minun juttuni". Tosin tässä ei intiaaneihin suhtauduttu yksipuolisen kielteisesti, mutta kerronnassa on vivahteita, jotka saavat mietteliääksi ja herättävät kysymyksiä. Sen sijaan Eeli Jaatisen taiteilema kansikuva on todella upea. Siitä, kuinka todenmukainen se on, esim. päähine taistelutilanteessa, voidaan pohtia. Kansikuvan lisäksi teoksessa on muutama mustavalkoinen kuvituskuva. E h k ä   tämän voisi  lukea uudemmankin kerran. Nyt minä luin tämän yhteen syssyyn yön tunteina valvoessani. 

 

Aino-Marja Räsänen: Agadirin pakolaiset!

 

Aino-Marja Räsänen

Agadirin pakolaiset

Valistus, 1963

150 s.

Kansi Maija Karma

Vuonna 1960 oli Agadirissa, Marokossa paha maanjäristys. Aino-Marja Räsänen on ottanut tuon tapahtuman teoksensa taustamotiiviksi.  Agadirin pakolaiset kertoo Honkimäen perheeestä, jonka isä Eino on ollut diplomaattina Agadirisssa, kun maanjäristys on tapahtunut. Perhe pelastuu lentokentälle, mutta isä palaa asunnolle pelastamaan palvelijakuntaa, kun jää sortuvan rakennuksen alle ja loukkaantuu pahasti. Myös perheen lapsista Antero on loukannut jalkansa ja Meiju-tytär saanut pahan aivotärähdyksen ja hermoromahduksen. Lisäksi on Martti, jota aletaan kutsua Martti-pikipääksi erotukseksi naapurin Martista, joka on Martti-Liinapää (minä luen välillä väärin: liimapää) ja Heli-tytär. Lapset lähetetään Pohjois-Suomeen toipumaan Pahnilan Kössi-sedän luokse Vasankariin. Kössi on taiteilija-vanhapoika. Tosin erään Anjan kanssa katseita luodaan puolin ja toisin. Lasten isä on joutunut jäämään sairaalaan, johon myös perheen Katri-äiti on jäänyt isän kanssa. 

- Ja joka kevät saapuu meille muuttolintuja Afrikasta, mutta eivät ne vielä koskaan ennen ole tulleet tänne talvisena pakkasyönä, hörhötti Kössi-setä. Ja kaikki toiset yhtyivät hänen nauruunsa onnellisina jos hikan unisinakin.

Sukuselvitys on hieman sekava ja mieleni tekisikin piirtää henkilöistä ihan sukupuu päästäkseni selville sukulaissuhteista, joihin kuuluu mm. Mami, josta en ole ihan varma, onko hän lasten isoäiti äidin puolelta vai isän puolelta?

Agadirin pakolaiset on supisuomalainen tarina, jossa pohjoisen perämeren seutu tulee tutuksi lohenkalastuksineen, marjaretkineen ja kivaloineen. Pidänkin teoksen nimeä hieman harhaanjohtavana tältä osin, sillä nimi saa ensilukemalta ajatukset ei niin suomalaiseen miljööseen. Tosin Maija Karman kansikuva on suomalaisista suomalaisimpia, vaikka jos ei ole teosta lukenut, niin en tiedä, tulisiko tuosta maisemasta ensimmäisenä Lapin tunturit mieleen. Teoksessa on myös pientä asenteellisuutta afrikkalaisiin nähden.

Ei tämä huono tarina sinänsä ole, joskaan en pidä sitä kirjailjan parhaimpana teoksena. Teos tuo mieleeni kirjailijan toisen Yllätyskesä-teoksen, erityisesti ullakolta löytyvien vanhojen aikakausilehtien vuoksi. Myös Antero-pojan luontoharrastus on yhtenevä Yllätyskesän eräiden teemojen kanssa, puhumattakaan pakolaisuudesta, joka sekin yhdistää teoksia, vaikka kyse on hieman erilaisista pakolaisuuksista. 

Teoksen miljöö on Peräpohjolaa, Kemi ja Haaparanta, jotka mainitaan sekä Perämeren paikkakunnat, jossa ohrarieska on perinteikästä evästä, antavat jonkinlaista opastetta siitä, millä seudulla liikutaan. Tosin minun täytyi hieman katsella karttaa, kun mietin, sijoittuuko tämä enemmän Pohjois-Pohjanmaalle vai sittenkin ylemmäksi. Erityisesti keväisen jäidenlähdön kuvaus saa ajatukset enemmän pohjanmaan suuntaan.

Suomalaisen luonnon tervehdyttävä vaikutus saa lapset toipumaan, ja kun vuosi on miltei kulunut, niin perhe on taas yhdessä ja suunta on kohden etelää ja Helsingin Kruunuvuorta, jossa isä on saanut paikan ulkoministeriössä.

--

Pohjoinen 2023 -lukuhaaste kohta 10. Pohjois-Pohjanmaalle sijoittuva romaani.

Olin sijoittamassa tätä ensin Tornionjokilaaksoon, mutta tarkistus kartasta muutti mieleni. Teoksessa mainitut Vasankari ja Onkalo löytyvät Pohjois-Pohjanmaalta. Minua sekoittaa, kun teoksessa puhutaan niin paljon kuitenkin Lapista, että tässä ilmeisesti eletään niillä rajoilla ja nimiä ei pidä ehkä ottaa ihan kirjaimellisesti, sillä teoksen Onkalo on talonnimi ja niin ilmeisesti Vasankarikin, ei paikkakunta.

Joel Laikka: Kenraali!

 

Joel Laikka

Kenraali

Valistus, 1946

131 + 1 s.

 

"Vanhempien ihmisten käsitys maailmanmenosta on puhdasta vatkulia. Nykyajan nuoriso on kapinallista ja sillä on kypsemmät mielipiteet kuin ennen eläneillä sukupolvilla."

Kenraalin päähenkilö on Unto Lehtimaa, nuori lukiolainen, joka on viimeistä vaille ylioppilas. Hän tekee koulussa kuitenkin viattomalta vaikuttavan kepposen, lukitsee yhden luokan oven, jossa pidetään tuntia ja jättää avaimen puulaatikon päälle, uskoen, että se siitä löydetään ja ovi saadaan piankin auki. Avain tippuu kuitenkin laatikon reunalta pohjalle puiden alle. Luokassa joudutaan paniikkiin ja oppilaat opettajineen joutuvat poistumaan luokasta lopulta ikkunan kautta. Opettaja ei pysty jatkmaan opetusta. kun sydämestä ottaa pahasti. 

Unto erotetaan koulusta. Se on kova paikka Unton isälle, joka työläisisänä on toivonut pojalleen parempaa tulevaisuutta.

Unto ottaa kohtalonsa omiin käsiinsä ja lähtee Helsinkiin. Hän saa työpaikan isänsä kirjoittaman suosituksen kautta, mutta helsingin elämä ei oikein innosta. Hän on itse kotoisin pienemmältä paikkakunnalta, jonka nimeä ei mainita. Paikkakunnalla on kuitenkin selluloosatehdas ja Unton kaivatessa takaisin kotiseudulle ja saadessa lomaa lähtee sinne Vanamo-nimisellä sisävesilaivalla. Lisäksi mainitaan katolinen kirkko. En tiedä, onko kyseessä roomalaiskatolinen kirkko, mieleen ei nouse yhtäkään tämän suunnan kirkkorakennusta, vai kreikkalaiskatolista, eli ortodoksista kirkkoa, joilla on joitakin kirkkorakennuksia olemassa. Sisävesilaivanliikennettä on lähinnä Päijänteen ja Saimaan seuduilla ja jostakin syystä sijoitan Unton kotipaikan jonnekin Savon seutuville tai Karjalan suuntaan, jossa ortodoksisuutta on. Tosin teoksessa ei ortodoksisuus ole esillä. Ainoastaan tuo ohimennen laitettu maininta "katolinen kirkko".

Teoksen nimi Kenraali ei vittaa myöskään sotiin eikä armeijaan. Kyse on poikien urheiluseurasta, jonka johtajana Unto on ollut. Teos onkin vahvasti urheilun merkitystä ja voimaa korostava.

Helsingissä Unto menee Eläintarhan mäelle toivoen löytävänsä vastaavan seuran, mutta ei. Helsinki ei tarjoa hänelle sellaista. Hän kaipaa takaisin kotiseudulleen, kaipaa sitä tunnetta, minkä saa aikaan, kun   

"urheilijapoika, joka itsensä uhraten ja kieltäen yrittää voimiensa viimeiseen sammuvaan kipinään saakka joukkueensa voittoa ja saa lihastensa väsymyksestä kaiken kaipaamansa palkinnon ja hyvityksen".

Juuri ennen Helsinkiin lähtöä on ollut kahden urheiluseuran välinen pesäpallo-ottelu, jonka Kenraali on voittanut. Se on ollut tiukka ottelu, jossa tuomarina on ollut Alvari-niminen poika. Alvari on erilainen kuin Unto. Ei urheilullinen vaan äidinpoika, joka käy äidin ompeluseuroissa, lukee paljon. Äitinsä on sitä mieltä, että urheilu on kauhistus.

"Hän on ja hänen tulee olla toisenlainen kuin sinun edustamasi nuorukaistyyppi. Alvari on säädyllinen lapsi."

Kun Unto erotetaan koulusta saa hän kaikkien halveksunnan osakseen, paitsi Kenraalinpoikien ja Irman, joka aikoo olla Unton lailla kapinallinen ja leikata lettinsäkin lygyiksi.

Lomalla Unto joutuu kuitenkin miettimään vakavasti, onko hän liian ylimielinen ja halveksiva Aulista kohtaan, joka tosin on tehnyt vääryyttä pesäpallopelissä. Loppukesän ukkosmyrsky johtaa tapahtumiin, jossa niin Unto kuin Aulis joutuvat kovan paikan eteen ja miettimään elämäänsä Irmasta puhumattakaan, joka on lähtenyt yksin moottoriveneellä järvenselälle. 

Ei tämä ihan huono teos ole, vaikka tyyliltään hieman pateettinen. Dialogia ei ole kovin paljon. Joitakin hieman pitempiä vuoropuheluja käydään ja hieno, vavahduttava ja tematiikkaa syventävä dialogi Unton ja erään toisen pojan välillä käydään kyllä teoksen loppupuolella. Muutoin kerronta on suorasanaista, kaikkitetävää kuvailua. 

Ostin tämän teoksen nettiantikvariaatista, sillä kansipaperit kiehtoivat. Taiteilijana ilmeiseti Aarne Nopsanen. Kohtaus on hyvin kuvaava ja olennainen päähenkilöiden kasvun kannalta.

--

Kun kirjailija oli minulle  ennestään tuntematon, halusin tietää hänestä hieman enemmän, ja löysinkin tiedon, mikä yllätti. Kirjailija on myös Rosvo Roope -elokuvan käsikirjoittaja. 

---

Helmet 2023 -lukuhaaste kohta 24: Kirja kertoo urheilijasta

Hilja Toiviainen: Pelko pois, Suruna!

 

Hilja Toiviainen

Pelko pois,  Suruna

Valistus, 1953

152 s.

Ilona Tenha on 13-vuotias (14-vuotissynttäreitä vietetään teoksen loppupuolella). Hän on saanut ehdot algebrassa ja repii epätoivoissaan algebran kirjansa pieneksi silpuksi, mistä joutuu illemmalla tekemään tiliä äidilleen. Isä on kuollut. Veli Lassi, joka kutsuu siskoaan Surunaksi ehdottaa, etttä tyttö lähetettäisiin Hämeeseen, Silmäjärven kansakoululle Aaron-sedän opetettavaksi. 

Ilona on toivoton hutilus. Hän on ujo ja arka ja pelkää vähän kaikkea ja on siksi kömpelö.

Hämeessä Ilona saa toverin serkustaan Hertasta, joka on vuoden vanhempi kuin Ilona, Tytti, joka on vielä alle kouluiän ja Risto, joka on 12-vuotias.

Kertojanääni on kaikkitietävän ulkopuolisen, joka johdattelee tarinaa eteenpäin ihan mukavasti suorasanaisen ja dialogin vaihdellessa. Yksi kummallinen siirtymä kuitenkin on, jota kummastelin.

Tytöt ovat nukkumassa, kun Ilona näkee unta ja puhuu unissaan.

Tuleva suuri Taiteilija näki jotain pahaa unta, hän rypisti otsaansa ja tavoitteli kädellään tyynyn kulmaa. Ei voi syyttää  — kun on kerran synnynnäinen vika — päässä, mutisi hän.

Hertta paimoi kätensä suunsa eteen, ettei olisi nauraa hykertänyt ääneen. Tarkoittikohan Ilona pallopeliä? Hän ei toissa kesänäkään olisi millään suostunut pallosille, hän väitti, että hänet oli rakennettu niin eriskummallisesti, ettei hän ikinä saisi pyöreällä mailalla palloa lentämään.

ja sitten, hupsista keikkaa, siirtyy kerronta

Ensimmäinen algebrantunti oli ohi, ja Ilona oli hengissä, vieläpä kohtalaisen hyvissä voimissa.

Siirtymä on ihan kummallinen ja täydellisen epälooginen. 

Algebrantunteja ei suuremmin kuvata, sen sijaan tyttöjen välistä toveruutta, kahnauksia, eritoten, kun Risto kuljettaa siilin tyttöjen huoneeseen ja Ilona pelästyy outoa otusta. Juhannuksena juhlitaan ja podetaan koti-ikävää, joka kuitenkin laantuu. Sitten koululle saapuu Hertan eno Hannu, joka pyytää mukaansa Lappiin suuntautuvalle matkalle. Sinne on lähdössä Ilona, Hertta ja Risto isänsä kanssa. Ilonalle kysytään toki ensin lupa ja matkarahat ja Ilona saa äidiltään kirjeen, jossa varoittaa Ilonaa, "että ei sitten putoa tuntureilta."

Lapin-matkasta muodostuu käänteentekevä Ilonalle. Kaikki on niin vaikuttavaa. En tiedä, miten nykyisen post-modernin ajan lukija ymmärtäisi ja ottaisi kaikki kuvaukset, itse en koe mitenkään ihmeellisenä, jos kaikki sellainen, jota ei ennen ole nähnyt, kuten nyt esimerkiksi 'ihan oikea saamelainen' vaikuttaakin kovin eksoottiselta ilmestykseltä, jonka perään täytyy katso oikein kunnolla, vaikka eihän se tietenkään kovin kohteliasta ole.

Seikkailujakin koetaan veneretkellä aaallokossa, kun moottori ei käynnisty tai kun tytöt menevät tutustumaan erään taiteilijan teoksiin omin päin. Tässä kohtauksessa jotain jää rivien väliin, kun setä mainitsee, että kyllä hän saa taulunsa kaupaksi, kun Ilona ihmettelee, meneeköhän ne ollenkaan kaupaksi. En ihan saa langan päästä kiinni. Samoin minulle jää hieman hämäräksi lasten helmenmetsästysjuttu. Voiko suomalaisista jokisimpukoista tai raakuista, kuten myös tekstissä puhutaan löytää todella arvokkaita helmiä? Ja jos löytyy, niin mahtaako moisia jokisimpukoita enää löytyäkään.

Lapin-reissulla Ilona tapaa myös uuden tulevan piirustuksenopettajansa, tai piirustuksenopettajan sijaisen. 

Takaisin Silmäjärvelle palatessa tapahtuu myös jänniä, koulun naapurin päärakennus palaa ja Ilona sen havaitsee. Pelot ja kömpelyydet unohtuu kun Ilona ajattelee muita eikä vain itseään ja omaa selviytymistään.

Ihan kiva tyttökirja, jossa on myös pieni romantiikan poikanenkin uinumassa. Ilona tuntuu ihastelevan Hannu-enoa ja Hertta taas vihjailee vaivihkaa Lassin suuntaan, vaikka ei Ilona vihjailuja ymmärrä vaan ottaa ne kirjaimellisesti

Iloa ja surua, arkea ja dramatiikkaa mahtuu tähän teokseen, jonka tunturikuvauksessa on luonteikkutta. Lisäksi kerronnassa on pieniä kultturisia vivahteita suomenruotsalaisista murteista ja kansantyypeistä.  Ilmeisesti Ilonan vanhemmat on toinen hämäläis- ja toinen ruotsalaisvaikutteiselta seudulta. Muuten teoksen sattumukset ja tapaukset ovat tyypillistä tyttökirjaluokkaa. Kirjallisuusviitteeetkin ovat Alcotin Kun ruusu puhkeaa (jonka Ilona saa lahjaksi) ja Annan nuoruusvuodet, jota Ilona on lukenut sen sijaan, kun olisi pitänyt poimia karviaismarjoja. Tosin setä ajatteli, että hän oli lukenut Genoveevaa.

Kansikuvasta sen verran, että sen perusteella luulin tämän sijoittuvan enemmänkin Lappiin ja kertovan Lapin asukkaista, mutta Lapinpäähineet olivatkin matkamuistoja. Kaikista paikanimistäkään en mene sanomaan, onko ne aitoja ja todellisia, vaikka kuvaus Väylästä ja Pallaksesta laittavat ajatukset liikkeelle ja miettimään Suomen karttaa. Kansikuvan osalta tarina tuotti siis  pienen pettymyksen, mutta kyllä tunturiluonto silti lumoaa kulkijansa, sanallisenkin polun varrella vierailijan slmin kulkien.

---

Pohjoinen 2022 -lukuhaaste kohta 10: Kirjan nimi on käsky- tai kehotusmuodossa

Aili Konttinen: Iloinen, surullinen hyvä kesä"

 

Aili Konttinen

Iloinen, surullinen hyvä kesä

Valistus, 1946

187 s.

Sodanjälkeiseen maaseutuyhteisöön sijoittuva perhetarina karjalaisesta Männikön evakkoperheestä. Perheen 16-vuotias Johanna-tytär on loukkaantunut kovassa pommituksessa ja joutunut olemaan vuoteenomana selkä kipsattuna sairaalassa pitkän aikaa. Nyt hän on pääsemässä kotiin, uuteen kotiin, Sydenpeltoon, jonka isä on hankkinut jo ennen lopullista Karjalan kodin menetystä. Pe rheessä on myös neljä poikaa, joista osa on avioituneita ja perheeellisiä, mutta yksi pojista, Paavo on traumatisoitunut sodassa ja vetäytynyt saareen yksinäisyyteen. Perheessä liikkuu hänestä nimitys korsuprofeetta. Paavo ei halua nähdä ihmisiä, ei oikein huolehdikaan itsestään, antaa tukan ja parran kasvaa. Äiti ja sisarukset sanovat Paavon tilaa 'taudiksi', mutta Kustaa-veljen mielestä se on vain laiskuutta.

Kun Johanna sitten saapuu kotiin, vielä huonosti liikkuvana ja kumaraisena haluaa hän lähteä saareen Paavon seuraksi. Lopulta hän saakin luvan perheeltä, vaikka Paavolle se on yllätys, jota hän ei ole toivonut eikä odottanut.

"Tällä kerralla tämä metsäläisen näköinen karvaturilasnäki parhaimmaksi kiivetä puuhun. Hän ei tahtonut tavata ketään, ei nähdä ketään, ei kuulla kenenkään puhuvan, mutta siitä huolimatta hän valitsi puun, jonka lehvien lomitse hän sekä näki että kuuli."

Johannan ja Paavon välit ovat kuitenkin lapsuudesta alkaen olleet läheiset ja vähitellen Johanna, vaikka ensin pelkääkin Paavon olemusta, saa tämän synkät mietteet elpymään.

Johannan veljenpoika Klaus on 8-vuotias, sanavalmis poika, joka myös haluaa saareen, varsinkin, kun Johannalle tulee sotasokea lääkintävoimistelija, joka myös asettuu telttailijaksi saareen. Klausin touhuista seuraa huolta ja hätäännystä, kun Klaus karkaa kotoa syljettyään kaivoon ja saatuaan sen vuoksi kuritusta isä Kustaalta.

Kaiken huipuksi seuraa valtava ukkosmyräkkä ja saaren saunamökki syttyy palamaan.

Iloinen surullinen hyvä kesä on kiintoisa psykologinen nuortenromaani sodan vaurioista ja elämän elpymisestä vaikeuksienkin keskellä. Kerronta selkeää, sujuvaa ja elävää. Tosin yksi loogisuusvirhe kerronnassa esiintyy, kun mainitaan, sininen lakki laiturin vieressä kaisilikossa ja myöhemmin sininen lakki löydetään toisen airon kanssa vedestä tuuliajolla. 

Henkilökuvaus monipuolista, persoonallisuudet nousevat esiin omine luonteineen niin hyvässä kuin pahassa. Iloinen surullinen kesä on nimensä mukaisesti täynnä tunteita. On iloa, on surua ja traagisuutta, on pelkoa, jännitystä, helpotuksen huokauksia ja loppujen lopuksi niin kuin elämässä yleensä usko elämään ja tulevaisuuteen on vahva. Ajalle tyypillisesti myös hengellinen ulottuvuus on läsänä, joskaan ei mitenkään kiinniliimattuna, vaan luonnollisena osana ihmiselämää.

Kaiken kaikkiaan tämä on hieman erilainen nuortenkirja vakavasta aiheesta, jossa ei kuitenkaan olla liian vakavia.

Erityismaininta tälle kuvaukselle:

"Kesäiset aamut  päivät ja illat kuluivat saarelaisilta kauniisti kuin tasainen ja kiireetön linnun lento peilikirkkaan järven yläpuolella." 

Sekä tälle luonnehdinnalle:

 Upota kirjaan kuin nälkäinen leipään

 Mainittakoon vielä, että tämä teos on voittanut 3. palkinnon Valistuksen nuorisoromaanikilpailussa.

---

Helmet 2020 -lukuhaaste kohta 37: Kirjan kansi tai nimi saa sinut hyvälle tuulelle

Tällä teoksella bongasin ainakin seuraavat linnut: västäräkki, kaarne, silkkiuikku,

Christiane Von Wiese: Eroamattomat!

 

Christiane Von Wiese

Eroamattomat

Alkuteos: Antonie und Peggy

Suomennos: Kyllikki Karilas

Osakeyhtiö Valistus, 1966

155 s.

 

Tämän hauskan, hieman melodramaattinen tyttökirjan päähenkilö on Antonie-tyttö, jota lyhyesti kutsutaan Toniksi. Tarina alkaa, kun Toni ilmoitta olevansa kyllästynyt kaikkeen. Häntä ei huvita koulu ei mikään. Mutta sitten tapahtuu jotain, mikä vie turhautuneisuuden elämään uusille raiteille. Kouluun ilmestyy juuri loman alla uusi tyttö. Tämä uusi tyttö on Peggy Peters, pieni, punaisenruskeat, pörröiset hiukset omaava, nykerönenäinen tyttölapsi, jonka suurin erikoisuus oli se, että hän oli pukeutunut kirkkaan sinivihreäruutuisiin housuihin. Housut tytöllä. Se oli jotain erikoista se.Toni jättää sikseen vanhat ystävyyssuhteet ja alkaa tiiviin yhdessäolon Peggyn kanssa. Heistä tulee eroamattomat, niin, että Peggy karkaa Tonin mukaan, kun Tonin perhe lähtee lomalle Itämeren rannalle. 

 Kerronta on ihan menettelevää ja tarinaan pääsee kyllä mukavasti sisälle. Mitä kuitenkin hieman pidän epäuskottavana on se, että Peggy kuljettaa housujensa taskussa uimapukua, sandaaleita ja Grimmin sadu -kirjaa. Hmm. Kuulostaa hieman epäuskottavalta että housuntaskuihin mahtuisi noin paljon tavaraa, erityisesti satukirjan mahtuminen epäilyttää. 

Lisäksi lukemiseen tulee keskeytys, kun huomaan, että oma laitokseni on virheellinen painos. Sivulta 33 sivulle 57 on aivan outoa tarinaa ihan eri henkilöistä. Harmillista. Ei siinä, että mukava tarina jää vajaaksi ja keskeneräiseksi, mutta mikä tarina tämä toinen on. Sekin herättää uteliaisuutta. Olisikohan mainita hilpeästä perheestä ehkä vihje. No, onneksi tarina eroamattomista kuitenkin jatkuu taas, ei siitä, mihin se jäi sivulla 32, vaan siitä, kun on tultu takaisin lomalta ja palattu kouluun.

Saksalainen koulumaailma avautuu aivan outona ja erilaisena suomalaiseen verrattuna. Paitsi numeroita, jotka kulkevat niin, että ykkönen on paras ja kuutonen jo melkoisen huono. Mutta, se, että Pääsiäisenä saadaan todistukset ja jäädään joko luokalle tai päästään eteenpäin.

Antonie ja Peggy jatkavat sisäoppilaitokseen. 

Onko kahden kauppa kolmannen korvapuusti myös tyttöjen välisissä ystävyyssuhteissa ja miten käy vanhojen ystävyyksien uuden tullessa kohdalle on ydinkysymys tässä tarinassa. Myös perhesuhteita käsitellään ja ihmisenä elämiseen liittyviä tekijöitä sukulaissuhteineen kaikkineen. Antonie on yksinäinen lapsi perheessään, Peggyllä on neljä veljeä, joista erityisesti Ferdin kanssa kipunoi jatkuvasti.

Ferdille kävi tämä poru hermoille. - Hyvä ihminen, älä käyttäydy tuolla tavoin! Ota minun puolestani joku kirjoistani ja lopeta ulvominen! -Sinun kirjasi ovat pitkäveteisiä; niissä kerrotaan jiujitsusta tai muusta sellaisesta. Paitsi intiaanikirjat - ai - minä haluankin intiaanikirjan. - Niitä minä en anna sinulle. - Mutta minä haluan intiaanikirjan. Toni lukee niitä mielellään. - Äiti! Hän ei tarvitse intiaanikirjaa, hänhän on tyttö.  - Pitää paikkansa. Ota jokin muu, Peggy.- Mutta minä tahdon ... - Joko sinä otat jonkun muun kirjan tai et saa mitään.

Se sana on viimeinen ja Peggy ottaa lopulta Ferdin rakkaimman kirjan, joka kertoo Pohjoisnavan retkikunnasta. Keskustelu saa minut kyllä mietteliääksi, kun itse tyttönä luen intiaanikirjoja, ettäkö intiaanikirjat eivät kuulu tytöille. Hmm. Antonie ja Peggy eivät kuitenkaan ole normityttöjä samoin kuin Peggyn toinen pieni kaksosvelikään, koska haluaa joululahjaksi nuken, jota hän ei ilmeisesti saa, koska on poika, ja kaksosvelikin ilmoittaa toiveesta kuullessaan, että ei halua joutua häpeään velipojan toiveen takia. 

Tämä teos olisi hauska lukea uudelleenki eheänä versiona. Nyt jään miettimään, onko koko painos ollut virheellinen, vai löytyisikö tästä mahdollisesti ehyt kokonaisuuskin. Nyt tuo lomareissu Itämeren rannalle jäi täysin avoimeksi. Miten Peggy selvisi lemmikkileppäkerttunsa kuolemasta?

...

Kirkko ja kaupunki -lehden lukuhaaste kohta 47: Kirja ystävyydestä

Margaret MacKay: Poika delfiinin selässä!

Margaret MacKay

Poika delfiinin selässä

Alkuperäisteos: Delfin boy

Suomentanut Kyllikki Karilas

Valistus, 1965

83 + 1 s.

Kansikuva: Leena Puranen

 

Kamuelo on pieni poika Kalebassipoukamassa Havaijilla. Hänen nimensä on oikeastaan Samuel, mutta häntä kutsutaan Kamueloksi, koska hänen kansansa ei osannut terävää s-äännettä vaan äänsivät sen koona. Kamuelolla oli toive päästä joskus ratsastamaan delfiinillä.

Kamueololla oli leikkitoverinaan 12-vuotias Mary, jota kutsuttiin Meliksi, koska havaijin kielessä ei ollut karkeata r-äännettä. Maryllä oli 4-vuotias pikkusisko Pikaki, joka tarkoitti valkoista jasmiinin kukkaa.

Kamuelolla oli toive.

"Kumpa näkisin delfiinit tänään." Kamuelo toivoi, että joskus pääsisi ratsastamaan delfiinillä.

Eräässä delfiiniparvessa oli leikkisä pieni delfiininpoikanen, jota lapset kutsuivat Wiki-Wikiksi. - Se on aivan kuin iloinen pieni koiranpentu! nauroi Kamuelo. - Se on suloisempi kuin koiranpentu, korjasiMary vanhempana. -No, kissanpoika sitten, sanoi Kamuelo.

Eräänä päivänä delfiiniparvi joutuu tappajavalaiden hyökkäyksen kohteeksi ja pieni Wiki-Wiki jää orvoksi. Ja ilman emon opastusta se ei pysy muun parven joukossa vaan jää yksin.Kalebassipoukaman väki näkee sen usein uivan aallokossa ja Kamuelo alkaa heitellä sille kaloja. Vähitellen Wiki-Wiki alkaa ajaa kaloja Kamuelon isän verkkoihin ja eräänä päivänä se pelastaa pulaan joutuneen Kamuelon hukkumasta.

Poika delfiinin selässä on ihan hauska lastenkirja Havaijilaisesta elämästä ja delfiineistä. Peggy Fortnumin mustavalkoinen, hieman luonnosmainen kuvitus luo autenttista miljöökuvaa. Itse tosin haluaisin kovasti värittää kuvia vesiväreillä, vaikka tätä ei värityskirjaksi olekaan tarkoitettu. Suomalaisen laitoksen kansikuva on kuitenkin Leena Purasen.

Luin tämän naistenviikolla Margareetan päivän merkeissä, mutta kun tässä ei oikein ollut naisellisuutta, niin päätin ottaa tällä osaa johonkin muuhun haasteeseen ja mikäs sen sopivampi haaste, kuin Kirjoja ulapalta -haaste.

O.Talasmo: Vanhan merimiesarkun salaisuus!

O. Talasmo

Vanhan merimiesarkun salaisuus

Valistus, 1946

94 s,

Aki Salakka ja Viki Tirri ovat nuoria yhteiskoululaisia, näin oletan. He asuvat ajurinleski Ahtosen täysihoitolassa. Täysihoitolassa asuu myös vanha merimies, herra Sumppu.

Eräänä iltayönä, kun Aki ja Viki  lopettavat koululäksyjen pänttäämisen ja aikovat lähteä untenmaille, alkaa tapahtua kummia.

- Nukutko sinä! kysyi Aku Vikiltä.

- Enpä juuri. Olisin varmasti herännyt, jos olisin nukkunutkin. Mitähän ihmettä se pappa siellä oikein häärii ja pudottelee!

.- Sanos muuta. Olipa onni, ettei tullut katon läpi. Kunhan ei vain olisi heittänyt sitä vanhaa merimiesarkkuaan, todellista aarrearkkuaan. - Hih-hih!

- Älä naura yöllä. Herätät pian Ahtoskan. Vaikak kai hänkin on herännyt tuohon rysähdykseen. - Niin - tosiaankin - se arkku!

- Juttu aarrearkusta on siis totta?

- Niin ainakin Sumppu kertoili. - Eikä hän ole tehnyt juttua tyhjäksikään.

. Omituinen  mies kun säilyttää aarteitaan kotonaan. Pankkiholvithan ovat niitä vartten.

. Sitä samaa minäin olen monesti ajatellut mutta...

Viki oli ajatuksissaan Sumpun aarrearkun kimpussa ja oli kuin olisi saanut  kylmää vettä niskaansa kuullessaan Akun hyi-huudon. Hän ikäänkuin heräsi ponnahti pystyyn ja painoi sähkön palamaan

- Kauheaa! Sinun pääsi on kauttaaltaan veressä!

- Veressä?! Katso tuonne kattoon!

Samassa Aku ponnahti jalkeille ja riensi pesupöydän ääreen. Katossa oli kämmenen kokoinen punainen läsikä, josta tuon tuostakin tipahti punaista nestettä.

Vanhan merimiesarkun salaisuus on ihan ehta poikaseikkailu pirtusalakuljettajien ajoilta ja on kuvassa vähän muitakin roiston elkeitä. Miljöö sijoittuu Helsinkiin. On Hermannia, Paavalinkirkkoa, Hämeenkatua, Arabianrantaa, Pitkääsiltaa, Mariankatua yksinäistä merensaarta. Välillä pistäydytään Keski.Suomeen Kaikuranta-nimiselle paikkakunnalle, jossa Aki Salakan perhe asustaa.

Kerronta on yksinkertaisen vivahteikasta ja luettavaa.Pidän merellisistä ja vedellisistä elementeistä nimistössä ja kerronnassa. Juoni, mikä oli oloihin soveltuva, olisi kyllä kaivannut hieman viilausta yksityiskohtien suhteen. Kerronnassa oli pieniä hiirenmentäviä aukkoja, jotka jättivät kysymysmerkkejä ja pientä ihmettelyä, että tokkohan nyt sentään ihan noin voisi.... Kyllä tämä ainakin nostalgian kaipuun täyttää ja seikkaluhenkisyyden, vaikka ei olekaan nykyfilmien tapaan tupattu täyteen erikoisefektejä.

Kirjankansikuva on ajallista miljöötä kuvastava, tekijää ei mainita, mutta nimimerkki näkyy olevan AO. Täytyy kai leikkiä salapoliisia ja yrittää kaivaa jostain esille, mitä nimimerkin taakse kätkeytyy.

----

Helmet 2020 -lukuhaaste kohta 46:Kirjassa on sauna

Tyyne Pyrhönen: Yllätysten kesä! Naistenviikko 2019 seitsemäs kirja!

Tyyne Pyrhönen

Yllätysten kesä

Valistus, 1965

260 s.

Alkulause: "Keskikaupungilta, korkeitten tötterötalojen väliseltä aukeamalta huristavat linjurit kohti maaseutua."

Kaupungin laidalla, laitakaupungilla istuu kaksi lasta ojanpenkereellä. Aarne on poliisin poika ja kaivaa kastematoja tervankatkuiseen peltipurkkiin. Armi, hänen toverinsa yrittää puhua pojalle järkeä opiskelujen tärkeydestä, johon Aarne toteaa:

- Naiset sitten osaavat jankuttaa! - Seisoo nurmella leuka itsepäisen pitkänä - mokoma! 

Aarnen ja Armin toveruus on kuitenkin vahva, vaikka Aarne pitääkin Armia vain "hoopona tyttönä". Aarne kehoittaa Armia ottamaan hänen taskustaan Poliisisanomat. Siinä on hämärä kuva huijarimiehestä ja Aarne kysyy huomaako Armi kuvassa mitään erityistuntomerkkejä. Eipä siinä juuri näy. Tavallisen näköinen mies. Kalju kylläkin.

Armi on orpo. Asuu äidin puoleisen tädin luona. Sitten tulee yllätys: Armin sotavankeudessä Venäjällä kuollut isä palaakin elävänä. Miehen paperit tutkitaan ja todetaan oikeiksi ihan Aarnen poliisi-isän toimesta. Armi lähtee uuden isänsä kanssa uusien sukulaistensa luokse. Kahden tädin luokse, jotka asuvat jossain saaressa, jonne kyllä on rakenteilla siltakin. Tädit, Viinikaisen Tilda ja Tiina ovat jo iäkkäitä. Tilda on äkeä tahtonainen, Tiina puolestaan sokea, ja helläsydämisempi. Talo jossa he asuvat on vinksallaan vähän joka suuntaan. Tilda ja Tiina ovat nimittäin rikkaita, mutta saitoja, hyvin saitoja. Ei rahoja turhan päiten tuhlata. Heillä on veli Amerikassa, Armi isoisä, joka on aikoinaan sukuriitojen takia lähtenyt rapakon taakse ja sanonut, ettei enää taloon jalallaan astu. Tämä Jussi on tahtonut aikoinaan pistää taloa kuntoon ja rakentaa tulevaisuutta, mutta Tilda ei ole ollut suostuvainen sellaiseen tuhlaukseen.

Uudessa paikassa Armin isä asettuu taloksi vanhaan torppaan, Armi saa nukkua tätien kanssa tuvassa. Paitsi lehmiä talossa on mustia kissoja ihan vilisemällä.

Uudella seudulla Armi saa ystävän Ellasta joka myös on orpo. Ella on enempi poikatyttö, joka ei anna poikien sanella, mitä tyttöjen sopii tehdä tai ajatella.

Armi isä Viinikaisen Yrjö alkaa tehdä töitä tätien komennossa, mutta pian tädit alkavat olla hänen komennossaan. Armia kuolleista herännyt isä alkaa vähin erin epäilyttää. Hän laittaa hätäviestin Aarnelle: "Olen kuumeessa". Siitä lapset ovat sopineet ennen eroa. Aarne tulee myös paikkakunnalle. Muitakin kummastusta herättäviä tyyppejä lähiseudulla majailee. Tapahtuu kaikenlaista hämärää. Tiina-tädin rahat varastetaan ja Armi saa syyt päälleen. Tilda-täti kaatuu silta-arkkuun ja joutuu sairaalaan. Huusholli jää sokean Tiina-tädin vastuulle. Tiina-tädin sydänlääkkeet vaihtuvat erilaisiin pillereihin. Armia alkaa tilanne pelottaa enemmän. Sitten syttyy tulipalo, mutta nyt on jo Aarne isäkin kutsuttu paikkakunnalle selvittämään asioita.

Yllätysten kesä on yllättävän hauska nuortenkirja. Kerronta on mehevän juurevaa ja ryydikästä. Tosin juonessa on ennalta-arvattavuutta, mutta ei se lukunautintoa pilaa, sen verran hauskasti tämä tarina on kerrottu. Kertojanääni on kaikkitietävä ulkopuolinen ja dialogia on mukavasti. Kieli on kutkuttavan reipasta ja omintakeista. Tarina sijoittuu sodanjälkeisin vuosiin, maaseutuyhteisöön ja vanhojen tapojen kuvaus on mielenkiintoista. Myös sääilmiöiden kuvaus on kiintoisaa. Minua ainakin kiinnostaisi kovasti tietää, mikä harso auringossa näkyy helteellä?

"Aurinko oli kuin hunnutettu nainenkuumuuskehä kasvoillaan, leuto tuuli sekoitti laiskasti kämmenellään elävien olentojen tylsää oloa."

Kuvaava ilmaus:

"Talosta pursui vauraus kuin mehu siivilästä." (kyseessä naapuritalo Römpsä).

Naistenviikon päättää Kristiinan, Tiinan, Kirstin, Kirsin, Kristan ja  Kiian nimipäivä.

 --
Kirjankansibingossa kohta vähintään viisi väriä. 

Toini Lehtinen-Palme: Kesä kolmisin!

Toini Lehtinen-Palme

Kesä kolmisin

valistus, 1954

142 s,

Sisarukset Kati (17 v.) Sirkku (15 v) ja Aila (13 v) jäävät kolmistaan viettämään kesää perheen vuokraamassa huvilassa meren rannalla vai olisiko kyseessä kuitenkin sisäjärvi, jota haaveellisesti kutsutaan 'mereksi' en oikein tiedä. Minun on kuitenkin vaikea kuvitella metsää ja mustikkamaastoa meren läheisyyteen, jotka tekijät tarinassaa esiintyvät. Merestä tarinassa kyllä puhutaan. Tyttöjen vanhemmat, jotka ovat opettajia  lähtevät sitä vastoin lomamatkalle eurooppan. 

Sisaruksista Kati on hieman turhamaisuuteen taipuvainen, poikia ajatteleva nuori neiti, joka lähtee heinäpellollekin silkkimekossa ja nailoneissa, koska ei halua jäädä pakertamaan kotitöissä. Sirkku on aikaansaapa ja käytännöllinen, joka on päättänyt tulla talousopettajaksi. Aila on nuorin joukosta, mutta se ei estä häntä sankariteoista, kun hän pelastaa uimamaisteriharjoittelua suorittavan pojan hukkumasta.

Kaikenlaista jännää kesän aikana ehtii tapahtua, kun lähistölle ilmestyy 'kiharapäinen' mies. Miksi häntä kutsutaan kiharapääksi en pysty sanomaan, sillä mies on loppujen lopuksi kalju. Tytöt jahtaavat rikollista kavaltajaa ja ottavat hoiviinsa pienen pojan, jonka isä joutuu viemään puolisoaan yösydännä sairaalaan ja joutuu itse lähtemään töihin.

Tytöt tutustuvat myös Tuulikkiin, joka haluaisi opiskella tanssia, mutta jota tämän äiti ja veli eivät suvaitse.

Paitsi  kesäisiä puuhia kirjassa sivutaan ammatteja ja tulevaisuuden suunnitelmia. 

- Minusta tuntuu, että minun pitäisi pyytää sinulta ja kaikilta ihmisiltä anteeksi, että olen näin onnellinen voimatta antaa teille siitä siruakaan.

- No, mitä sinä sitten aiot tehdä? Sirkku kysyi lyhyesti.

- Menen syksyllä kouluun, tulen ylioppilaaksi ensi keväänä, sitten alan lukea kieli yliopistossa ja valmistun vähitellen kielimaisteriksi niin kuin äitikin, ja sitten minä menen naimisiin.

Ans Muiderman: Rohkeutta Onneen!

Ans Muiderman

Rohkeutta Onneen

Osakeyhtiö Valistus, 1968

Alkuteos: De derde roos

Suomentanut Marjatta Kureniemi

206 s.

- Ihanaa, huomenna on sunnuntai!

Mutta äidillä ei ollut vapaapäivää koskaan. Edes niin pientä työtä kuin astioiden pesua hänen iso tyttärensä ei voinut suorittaa.

- Mikä huokaus! isä sanoi ja nosti katseesna kirjasta. Mikä hätänä? Onko sinulla ikävä?

 - Ei... Sonny vastasi.

Kuinka isä edes saattoi kysyä! Niin hyvä kuin hä olikin, Sonnyn asemaan hän ei voinut asettua. Mikä hätänä? Kyllä, kyllä on hätä, hän olisi voinut huutaa. Minä olen onneton, olen yhdeksäntoistavuotias tyttö, invalidi, en voi kävellä niin kuin muut. Niin se on ja anna minun edes joskus huoata.

Sonny on sairastunut nuorena polioon, ja sen seurauksena hänen jalkansa ovat halvaantuneet. Sonnyllä ei ole intoa tarttua haasteseen, voimistuttaa jalkojaan. Hän säälii itseään ja räpiköi olossaan. Sonnyn paras ystävä on Jos, joka on kontttoristina jossain toimistossa. Sitten Jos tutustuu poikaan,

Nicoon, joka on töissä samassa firmassa kuin hän, mutta eri osaltolla ja tuo Niconvieraisille Sonnyn luokse, tai oikeastaan Nico seuraa Jossia Sonnyn luokse. Nicolla on ideoita ja Nico saa Sonnyn ajattelemaan uudella tavalla. Nicon myötävaikutuksella Sonny kiinnostuu uudestaan opiskelusta ja lähtee leirille, jossa on muitakin eri tavoin invalidisoituneita nuoria.

Paitsi nuoren kipuilua sairautensa kanssa on tässä kirjassa myös se nuorten kirjallisuuden ikiteema rakkaus. Nico on rakastunut Jossiin, mutta Jos rakastuu päätä pahkaa Brunoon, saksalaiseen nuoreen mieheen, joka tulee Nicon tuttujen luokse serkkunsa kanssa kylään. Brunon serkku seurustelee Nicon tuttavan kanssa ja on ihan reilu, mutta Bruno osoittautuu toisenlaiseksi . Jos joutuu pettymään tunteisssaan. Se, miten käy hänen ja Nicon välisen ystävyyden jää kirjassa hieman avoimeksi. Sonny puolestaan miettiin onko hänellä mahdollisuuksia onneen ja seurusteluun poikien kanssa saa puolestaan ystävän Fredistä, jonka Nico on hankkinut hänelle kyytimieheksi, kun hän aloittaa uudessa työssä, mutta ei pysty kulkemaan linja-autolla kävelyongelmien vuoksi. 

Olen lukenut tämän kertaalleen aiemmin, mutta en muistanut kovinkaan paljoa tarinasta. Kirja oli ihan mielenkiintoinen. Ei liian romanttinen eikä siirappinen. Hyvinkin elämänmakuinen ja lämminhenkinen tarina kaiken kaikkiaan.

---

Helmet lukuhaaste 2017 kohta 30: Kirjan nimessä on tunne. Eiköhän rohkeus ole tunnetila...

Laina Rinne: Nauravan kuun harju!

Laina Rinne

Nauravan kuun harju

Valistus, 1962

120 s.

Tytöt siirtelivät jalkojaan ja olivat melkein vakavia. Pitkä tyttö jatkoi: 

- Meissä tapahtuu kaiken aikaa jotakin, kunnes sitten eräänä aamuna - hokkuspokkus ja simsalabim - kun heräämme, huomaamme olevamme valmiita naisia niinkuin esimerkiksi Sofia Loren tahi joku Jayne Mansfield, jeh, kaikki hienot kurvit täsmälleen omilla paikoillaan. - Olen puhunut.

Laina Rinteen Nauravan kuun harju kertoo tyttökoululaisista vai ovatko he yhteiskoululaisia, vaikea sanoa, sillä vaikka poikiakin kirjassa mainitaan ja esiintyy, niin koulutovereissa ja tyttöjen välissisä jutuissa on vain tyttöjä.

Nauravan kuun harju on tyttökirja ja koululaiskertomus. Se on myös kehityskertomus muutoksista ja vastuusta ja yhteenkuuluvuudesta - sanalla sanoen elämästä!

Kerronta on omintakeista, ei aina niin suoraviivaista. Tapahtumia käydään läpi ei aina niin kronologisesti, aina välillä kertoja hypähtää jännästi menneisyyteen tyyliin se tapahtui eilen tai se tapahtui pari viikkoa sitten, muutoin tarina etenee vuoden kierron mukaisesti. Kertoja voisi olla yksi tyttöjoukosta, joka pitää tiivisti yhtä kouluelämässä, yksityiselämässä tutustuminen on hitaampaa, eikä ystävyyden syntyminen, sisimpänsä paljastaminen aina ole helppoa.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat aikaan menneeseen. Opettajia kutsutaan lempinimillä, on Kirppua ja Tilliä ja Lumpusta. Tytöilläkin pitää olla omat lempinimensä. Päähenkilö Inkeri Ratamo, eli Inkku on köyhän perheen lapsi. Hänen isänsä on hevosajuri ja perhe asuu kaupungin laitamilla Ruuperin perukaksi kutsutulla alueella, Hopeaharjun maisemissa. Hopeaharjuun liittyy myös tarina, joka luo sadunlumoa arjen kuvauksen vastapainoksi.

Nauravan kuun harju on herkkä kuvaus nuorista aikuisuuden kynnyksellä. Se on täynnä tyttöjen välistä ystävyyttä ja jännittyneisyyttäkin, kommelluksia, hullutuksia, normiarkea, oppilaiden ja opettajien välistä jännitettä. Loppua kohden tunnelma muuttuu astetta tummasävyisemmäksi, kun Lillamaikki, tuo tyttötoveri, jolla on summaton määrä rynnistävää rohkeutta, sairastuu vakavasti ja joutuu sairaalaan.

Tähän loppuun vielä laina, joka säväytti:

Minä uskon kesään ja talveen ja syksyyn ja kevääseen, pilviin, jotka kulkevat taivaalla, maahan, joka lumen alle kätkee rajattomasti elävää elämää, tuohon ilmeitä tekevään sateeseen, tuohon koivuun, joka ruskeiden silmujen sisään kätkee lehtien ja kukkien ummut, voikukan juurakkoihin ja leskenlehden rönsyihin.....

--
100 suomalaista kirjaa

Elina Aro: Karela tulee meren yli!

Elina Aro
Karela tulee meren yli
Osakeyhtiö Valistus, 1958
231 s.

Kirjoitin aiemmin siitä, että kirjaa ostaessa olisi hyvä pitää sitä kädessään, voidakseen saada siitä selkeän käsityksen. Minä ostan aika paljon kirjoja nettiantikvariaateista. Yleensä on tiennyt, mitä on ostanut, mutta poikkeuksiakin on. Yksi näistä poikkeuksista on Elina Aron Karela tulee meren yli. Minä olen joskus lukenut historiallisen kirjan, jossa tyttö tuli meren yli toisesta maasta, se on saattanut olla Ingrid Heslanderin Tyttö meren takaa -kirja, mutta kun mielessä on ajatuksenpoikanen, joka miettii, olikohan se sittenkään. Sitten olen yrittänyt etsiä löytyisikö mitään toista kirjaa, joka loksahtaisi paremmin muistikuviin. Karela tulee meren yli herätti nimenä jonkinlaisen kiinnostuksen, mutta muuta tietoa en siitä juuri löytänyt. Uskaltauduin kuitenkin kirjan ostamaan ja huomasin heti kohta, että ei tämä vastaakaan sitä mielikuvaa, mikä minulla oli nimen perusteella.

Kirjan alku: Karela kuulosti. Tuli, aivan varmasti tuli! - Vihdoinkin.

Kirjan alku, jossa kuvattiin kuinka Karela kuuli Tuksuttajan äänen ja saisi koha nähdä Jackin sai minut ajattelemaan avioliittokuvausta, vaan kuinkas kävikään. Karela ja Jack olivatkin sisaruksia. Karela oli viidentoista vanha, Jack parinkymmenen. He asuivat Oregonissa isänsä William Hargyn kanssa, tämän raivaamalla maatilalla, jossa viljeltiin muun muassa papua. Karelan kotoinen elä-mä muuttuu, kun isä ravaa huoneessaan edestakaisin ja veli Jackin on vaitonainen. Karela lähtee ystävänsä Klarissan luokse naapuritilalle ja huomaa, että Klarissassakin on jotain outoa. Klarissa on mennyt kihloihin Jackin kanssa, käynyt tämän kanssa kaupungissa, eikä Karela ole päässyt mukaan, vaikka on monesti kärttänyt Jackia viemään heitä sinne. Klarissa ei kuitenkaan tunnusta että on kihloissa, vaan sanoo sormuksen olevan äidltä saatu perintösormus. Karela lähtee vihoissa pois ja päättää, että hän ei mene enää kotiin, kun ei hänelle kerrota mitään. Hän suuntaa metsään koiransa Benin kanssa, joutuu pakenemaan mustakarhua jokeen ja syöksyy alas kuohuvasta koskesta. Kosken kuohuista selvinnyt Ben-koira pelastaa tytön rannalle, jossa tämä toipuu ja raahautuu vanhaan erämajaan, mistä isänsä tämän myöhemmin löytää, kun lähtee huolissaan etsimään. Karela on kuumeinen ja isä käyttää kuumeen alentamiseen jotain joen rannalta löytämäänsä kasvia, jota intiaanit kutsuivat nimellä 'kuoleman myrkkymarja'.

Tämän jälkeen Karelalle kerrotaan kaikki, Jackin kihlautuminen ja isän saamat uutiset. Isä William on oikealtaan nimeltään Ville Harju, kotoisin Suomesta, josta hän on lähtenyt parantelemaan sisällissodan aikaan saamiaan traumoja, mennyt aimisiin toisen karjalaisen siirtolaisen kanssa, elänyt ensin kalastuksessa Oregonin rannoilla, raivannut kodin ja perustanut perheen. Nyt hän on saanut tietää, että hänen veljensä Suomessa on kuollut ja jättänyt hänelle jonkin verran rahaa ja pienen maatilkun menetetyn karjalan rajamailla.

William Hargy on päättänyt muuttaa Suomeen ja jättää Oregonin tilan Jackille ja Karelalle, mutta Karela haluaakin lähteä myös Suomeen.

Ennen Suomeen muuttoa ehditään kuitenkin korjata papusato, jonka korjaamisessa tulee  auttamaan erään yhtiön työntekijät johtajanaan hieno herra Thomas Bark, joka ihastuu Karelan välittömään luonteeseen. Thomasin kanssa Karela pääsee käymään niin kaupungissa kuin Klamath-intiaanien asuma-alueella. Kaupunkilaisuudesta Karela ei ole ihastunut ja Thomasin naisystävästä hän sanoo: "Miten kamalasti väriä suussa, hän kuiskasi järkyttyneenä Thomakselle.  - Se ihan tippuu pois."

Mitä tulee kuvaukseen intiaanikylästä, olen pöyristynyt. Pohjois-Amerikan intiaanikulttuuri on kiinnostanut minua nuoresta tytöstä asti ja voin siis sanoa, jotain tietäväni intiaanien oloista ja elämästä. Elina Aro, oikealta nimeltään Elina Arohonka toimi aikoinaan opettajana oman kotikaupunkini yhteiskoulussa, siksi minua hieman ihmetyttää ja osin raivostuttaakin tämä kuvaus:

Säkkikankaasta ommmellut teltat seisoivat vieri vieressä, ja niiden keskessä paloi matala tuli, jonka yläpuolella parhaillaan raidakasviittainen nainen käristi kyykkysillään istuen lihankappaletta ja noukkasi siitä palasen leveillä etuhampaillaan. Se oli nähtävästi sopivan kypsää, koskapa nainen pujahti sisään teltan oviaukosta. Niiden majoissahan on tosiaan kuin luuta katolla, Bark naurahti, mutta sai tuomitsevan katseen Karelan totisista silmistä. ---  --- --- Olisipa ollut jotakin, jos edes yksi ainoa intiaani olisi väläyttänyt veistä ja tapparaa - tällainen vastaanotto oli mahdollisimman lattea. Mutta tuskin Karela oli ajatellut tämän ajatuksensa loppuun, kun telttojen takaa astui esiin ränsistyneeseen punaiseen hevosloimeen ja sulkapäähineeseen pukeutunut intiaanivanhus sotilas kummallakin sivulla henkivartiona...

Karela tuntee "syvää halveksuntaa sivistystä kohtaan , joka oli uurtanut tiensä korpeen, nähdessään intiaanipäälliköllä tehdastekoisen metallirenkaisen "rauhanpiipun".

Mistä en myöskään pitänyt oli ne lahjat, jotka Karelan seuralainen Thomas Bark oli tuonut mukanaan ja kuinka niiden käyttöä kuvattiin. Jo pelkästään lahjat  (henkselit ja hakaneulat) , karamelleja lukuunottamatta osoittivat ajattelemattomuutta ja jonkinlaista halveksuntaa tarinan hahmolta, mutta koko Klamath-heimon elämän kuvaaminen pöyristytti. Totta kyllä, intiaanit saattoivat käyttää valkoisten tavaroita hieman yllättävilläkin tavoilla, mutta mutta...Intiaanien elämä saattoi olla köyhää. Alunperin käytetyt nahkavaatteet olivat valkoisten valloittajien myötä vaihtuneet kankaisiksi.  Ränsistynyt punainen hevosloimi vaatekuvauksena ei kuitenkaan anna minusta oikeaa kuvaa siitäkään huolimatta, että intiaanilla olisi ollut kulunut kankainen lanneasu yllään. Myös sulkapäähineet olivat juhlakäyttöön, ei arjessa tai jatkuvassa käytössä. Ja mitä tulee mainintaan säkkikankaisesta teltasta, niin eihän säkkikangas pidä edes tuulta. Ero säkkikankaan ja puuvillaisen kanvaasikankaan, joka on ehkä vielä käsitelty vedenpitäväksi, välillä on mittava.  No, Barkin ajatus siitä, että Tipin katosta työntyi ulos luuta lienee otettava jonkinlaisena assosiaationa, mutta niin paljon, kuin tämä luonnontilainen kuvaus sai myös myönteisyyttä tarinan edetessä, niin tämä kuvaus tekee ikävän loven muuten raikkaaseen ja ihastuttavaan kerrontaan.

Kaikesta näkemästään ja kokemastaan huolimatta Karela on päättänyt matkustaa isänsä kanssa Suomeen. Kirjan kirjoittamisen aikoihin ilmeisesti uskottaiin ihan yleisesti amerikoissa, että "siellähän on jääkarhuja ja pakkasta". kuten Karelan ystävä Klarissakin uskoo. Karela kuitenkin vastaa: Suomi on hyvä maa,  sse on minun esi-isieni maa, ja minä muutan sinne takaisin. Myöhemmin Karelan täti sanoo, että ei ikinä, sehän on sellainen takaperoinen maa, kun Karela ihmettelee kaupungin jääkaappia ja miettii, että Suomessa ei varmaankaan sellaista ole.

Monen matkan ja mutkan jälkeen Karela ja isänsä saapuvat Suomeen. Suomessa eletään sotien jälkeistä aikaa, Karjala on menetetty. William Hargyn entisestä kotitilasta vain osa on jäljellä, osan jäätyä uuden rajan taakse. Yhdessä isä ja tytär kuitenkin suuntaavat korpeen, asuvat ensin ystävällisen Luikon mummon mökissä, kunnes uusi koti rakentuu.

Karela tulee meren yli ei ole huono kirja. Kirjan parasta antia on suomalaisen luonteen ja luonnon kuvaus sellaisena, kuin se oli sotien jälkeen. Rikas Amerikka - köyhä Suomi ovat vastakkain. Amerikassa Karelan elämä olisi helppoa, Suomessa se on työtä ja vaivannäköä. Juuri hankittu lehmä, Ruusukin kokee kovan kohtalon osuessaan sodanaikaiseen maamiinaan

Kun Karelan isä kuolee, Karela vuokraa korveen raivatun pientilan naapurin sotavammasta parantuneelle poikamiehelle ja matkustaa takaisin Oregoniin veljensä luo isänsä tahdon mukaisesti. Kohta hän saa kuitenkin huomata, että talous ei voi pitää kahta emäntää ja häntä ollaan kovasti naittamassa Klarissan veljelle. Karela itse kuulee vapauttavat sanat vanhalta tutulta Thomas Barkilta, jolle isä Hargy aikoinaan lausunut: Minun Karelassani elää suomalainen korvenraivaajahenki. Herra suokoon, ettei se hänestä katoaisi.

Jos jätetään tuo intiaanileirin kuvaus omaan arvoonsa, niin pidin tästä kirjasta, tässä sykkii suomalaisuus yhtäaikaa sisukkaana ja voimakkaana, mutta myös herkkänä ja runollisena.

Suomen kesäyö oli ihmeellinen. Kaikki oli hiljaista, ja kuitenkin tuon hiljaisuuden alla kaikki eli. Tienvieri kasvoi sakeana leinikkiä, valkoapilaa ja arokellukkaa, ja suoniityllä, aidan takana seisoivat lehdokit ja punaiset kirkiheinät kuin juhlakynttilät levittäen tuoksua valon sijasta. Jokin yöperhonen lensi matalalla rauhallisesti siipiään liikuttaen helpiheinän yläpuolella. Lintu päästi hätäisen kirkaisun kuusikossa, mutta nukahti samassa takaisin pesänsä pehmeyteen, ja kaukana oikealla kädellä läikkyi Laajalahti työntyen syvälle  peltojen ja kumpujen välin. Talot seioivat aitojensa takana aamua odotellen. Vain siellä täällä pihoissa näkyi liikettä, missä joku nuori tyttö veti kiinni aittansa oven, missä lammaslauma pelästyi öistä kulkijaa ja missä vanha vaimo kulki läävälle, nähtävästi sairasta lehmää katsomaan. ---- Siellä oli Niemenkaita, vaaleahirsisenä yhä. Mikä sen olisi muuttanut? --- ---  Ja Karela puolestaan tunsi syvällä sisimmässään, miten kaikki tulisi selviämään yksinkertaisesti. Muuten ei voisi ollakaan. Tämä oli alunalkaen määrätty näin tapahtumaan. Samalla hän toteuttaisi kaiken sen, mikä häneen oli kätketty, ilman suuria ristiriitoja ja katkeria ratkaisuja. Yhtä yksinkertainen kuin luonto tässä ympärillä, yhtä yksinkertainen oi oleva hänen kohtalonsa.

----
Tällä mukana Maalaismaisemia -haasteessa.
--- 
Tällä mukana valloittamassa kirjallisesti Yhdysvaltain osavaltioita: Oregon.