Nguyen Phan Que Mai: Vuorten laulu!

 

Nguyen Phan Que Mai

Vuorten laulu

Alkuteos: The Mountains Sing

Suomentanut Elina Salonen 

Sitruuna, 2022

348 + 1 s.

Kerrohan, Guava, mitä pidät  tästä pienestä runosta. 

Sammakko loikkaa

vaimean veden pinta

puhkeaa lauluun.

Kaunis, vai mitä? Niin minustakin. SE on haiku, jonka on kirjoittanut 1600-luvulla elänyt japanilainen runoilija Matsuo Bashō. Tutustuin hänen runoihinsa jokunen vuosi sitten, kun minusta oli tullut opettaja ja olin päättänyt perehtyä Japaniin. Halusin ymmärtää, miksi japanilaiset terrorisoivat meitä. Kirjoissa kerrottiin, että monet heistä ovat buddhalaisia niin kuin mekin. He palvovat esi-isiään ja rakastavat perhettään. He pitävät ruoanlaitosta ja syömimsestä, tanssista ja laulusta aivan kuten me. Kauan ennen kuin aloin etsiä tietoa japanilaisista, katselin erästä heistä - Mustasilmää - pensaiden suojista talvella 1942. Rukoilin että hänessä olisi sittenkin ripaus hyvyyttä ja hän päästäisi isän menemään. Haluatko tietää, mitä isoisoisällesi tapahtui? Hyvä on. Ota kiinni kädestäni, niin kerron.

Vuorten laulu on historiaan pohjautuva kaunokirjallinen teos Vietnamin sodasta, poliittisesti kahtia jakautuneesta maasta. On kommunistinen pohjoinen, jossa asuu teoksen kertojaminät. Nuori 14-16-vuotias Huong-tyttö sekä hänen isoäitinsä Dieu Lan, ja on etelä, jota hallitsee USA.

Kerronnallisesti teoksessa kulkee vuorottain Isoäidin tarinat menneisyydestään ja tapahtumista, jotka ovat johtaneet "nykypäivään", jota Huong elää. Se on 70-luku sotineen.

Teos on karulla tavalla kaunis perhekuvaus ja samalla järkyttävällä tavalla karu kuvaus sodan mielettömyydestä ja poliittisista erimielisyyksistä, jotka rikkovat perheyhteyden.  

Isoäiti Trangin perhe on iso. Dieu Lanilla on kuusi lasta ja seitsemän lasten lasta. Esilehdillä oleva sukupuu on hyvä lisä pitämään henkilöt järjestyksessä ja suhteessa, sillä nimien jonkinasteinen samankaltaisuus hieman sekoittaa mieltä ja saa kysymään, kukas tämä olikaan ja missä suhteessa hän oli kehenkin. Sukupuu toisaalta saa ajattelemaan, että tämä on todellisen, oikeasti eläneen suvun historiaa, kenties kirjailijan oman suvun historiaa. Jään kuitenkin hieman epävarmaksi tämän suhteen. Kirjailijan loppusanoissa hän tuo esiin, että teos on saanut innoituksen hänen oman sukunsa kokemuksista, hän on myös haastatellut muita vietnamilaisia, joten näkisin tämän kuitenkin fiktiivisenä historiaan nojautuvana teoksena. Fiktiivisenäkään teos ei poista sitä vastuuta, mikä sotivilla osapuolilla on ollut ja on kärsimykseen. Vietnamin sota sai aikoinaan nuorison liikkeelle ja barrikadeille, ja hyvä niin. 

Teoksessa ei kuitenkaan demonisoida USA:ta, vaikka tämän rooli on ollut merkittävä. Teoksen päähenkilökin lukee Laura Ingalls Wilderin Pieni talo suuressa metsässä -teosta, jonka kautta hän näkee amerikkalaiset vain ihmisinä, jotka kaipaavat turvaa, kodin onnea ja rauhaa. Tosin tämän teoksen suhteen teos tuo ristiriitaa kerrontaan. Jossain vaiheessa Huong repii vietnamiksi käännetyn käsinkirjoitetun kirjan viimeisen sivun, joka kuvaa. kuinka Laura saa nukahtaa turvallisesti isänsä viulun soittoon, mutta Huongin oma isä on jossain taistelun keskellä eikä ehkä koskaan palaa. Sitten kuitenkin loppupuolella Huong lukee yhdessä poikaystävänsä kanssa samaisen teoksen viimeisenkin sivun. Hmmm! 

Teoksessa on myös joitakin muita kirjallisuusviitteitä Pinokkiosta Sotaan ja rauhaan. Hieman toisenlaista kirjallisuutta edustaa Metsäinen etelän maa. Kaiken kaikkiaan kirjallisuudella on merkittävä rooli Huongin elämässä. Ne ovat vastavoima sodan aiheuttamalle pelolle. 

Teos ei maalaile katkeria sävyjä, vaikka tunteet leiskuvatkin niin hyvässä kui pahassa. Tämä on ennen kaikkea perheen keskinäisen yhteyden tarina, joka tosin ei ole aivan rikkoutumaton. Buddhalaisuutta avataan teoksessa jonkin verran ja sillä on oma roolinsa tarinassa. 

Teoksen kannet on suunnitellut Mumtaz Mustapha. Kuvat: Valokuva  Ô Quy HÔ -sola Tran Vu Quang Duy, Getty Images; lehtikuvio Tamashi Elegant Graphic Collection. Kannet ovat hyvin kauniit ja tarinaa tukevat. En nyt selatessani löydä sitä kohtaa, mutta noihin valkoisiin lehtikuvioihin liittyi jokin maininta teoksessa, eli ne ei ole mitenkään sattumanvaraisesti valittuja. Hienoa kansisuunnittelua.

Muualla sanottua:

Kirjojen kuisketta:  "Kauniin ja vivahteikkaan kielen ja onnistuneen käännöksen ansiosta teoksesta välittyy aito vietnamilainen tunnelma"

Hemulin kirjahylly: "Inhimillisyys, lähelle tuleminen, tekee tarinasta niin voimakkaan ja koskettavan."

 ---

 

Yü Miri: Uenon asema!

Yü Miri: Uenon asema

Alkuperäisteos: Jr Ueno-Eki Koen-Guchi

Suomennos Raisa Porrasmaa

Sammakko 2023

152 s.

Sinäkin päivänä satoi. Kumarsin pääni väistellen kylmää sadetta, katselin märkien kenkieni ympärillä kiehuvan tempura-öljyn lailla räpsähteleviä sadepisaroita, työnsin hartioitani eteenpäin sateen läpi astellen...

"Kaikilla oli elämänlankakuvioiset kesäkimonot"

"Nykynuoret eivät yakataa pidäkään"

"Kyllä jotkut vielä pitävät. Se on kaunista."

"Ostan joka vuosi kaksi elämänlangan taimea, mutta jos ne haluaa saada kukkimaaan kunnolla, on nähtävä hieman vaivaa. Asagao on eteläinen laji, se täytyy laittaa aurinkoiseen paikkaan. Jos lehdet alkavat roikkua kuin koiran korvat, annan sadevettä tai riisin pesusta jäänyttä vettä. Kesälomalla nypin kuihtuneet kukat pois ennen kuin ne tekevät siemeniä, ja saan syyskuun puolivälissä viimeisinä kukkivista kukista siemeniä seuraavaksi vuodeksi."'

Uenon asema on ulkonaiselta asultaan pieni ja kaunis teos. Kannet on suunnitellut Eva Monchecourt ja mistä erityisesti kiitän, on se, että sisäkansiin on kiinnitetty huomiota. Neidon hiuspuun (?) viuhkat sinisellä pohjalla täydentävät taiteellisen ilmiasun. Sisällöllisesti taas tässä on sekä kauneutta että rujoutta.

Teoksen minäkertoja on aaveeksi jäänyt, itsemurhan tehnyt mies, joka on elänyt viitsen vuotta kodittomana Uenon asemalla. Hän käy läpi elämäänsä ja Japanin historiaa, kulttuuria, elämää vuoden 1964 Tokion Olympialaisista vuoden 2011 Tsunamiin ja Fukusiman ydinvoimalaonnettomuuteen. Kirjailija itse on kotoisin Fukusimasta, jossa hän pitää kirjakauppaa. Kerronta ei ole mitenkään järjestäynyttä. On vaikea päästä täysin selville siitä, mikä on historiaa, elettyä elämää ja mikä aaveena seurattua. Aikanäkemys onkin hyvin tärkeässä osassa teoksen tematiikkaa. 

Päähenkilö on  ollut avissa, tehnyt töitä. Hänellä on puoliso Setsuko, kaksi lasta Koichi ja Yoko. Sitten Koichi kuolee ja kun yllättäen kuolee Setsukokin jää päähenkilö Yokon tyttären Marin valvontaan, jota hän ei kuitenkaan halua taakoittaa, vaan jättää lapun pöydälle ja lähtee Tokioon, muuttuu asunnottomaksi muiden asunnottomien seuraan Uenon asemalle, kunnes lopulta päätyy sukeltamaan junan alle. 

Välillä pidin teoksesta paljonkin, ja erityisesti japanilainen luonto, elämä ja kulttuurivivahteet ovat kiinnostavia. Myös kohtaus ruusukuvien taidenäyttelyssä avaa ruusujen terälehtien kuvioita ja värisävyjä kiehtovalla tavalla. Teos jättää kuitenkin kokonaisuutena jotenkin lohduttomaksi, ja viimeisen lauseen jälkeen jäljelle jää todellakin lohduttomuus, jonkinlainen budhalainen fatalismi, jota en pysty jakamaan.

Kaunokirjallisilta ansioiltaan ja kerronnallisesti hyvinkin filosofinen ja erikoinen teos, jossa on ansionsa. Typografisesti olisin kuitenkin joissain kohdin käyttänyt erilaista fonttiratkaisua täydentääkseni teoksen taiteellisen laadukkuudeen.

Pieni, ulkonaisesti kaunis teos, sisällöllisesti  koskettava teos, joka pistää kyllä ajattelemaan moninaisia. Esimerkiksi kuvaus Tokion ilmapommituksista 1945 järkyttää. Joitakin päiviä sitten, 6. elokuuta vietettiin Hiroshiman muistopäivää. Tätä taustaa vasten tällä teoksella on paljonkin sanottavaa, vaikka ei Hiroshimassa eletäkään.

"Parissa tunnissa satatuhatta ihmistä menetti henkensä. Tokion alueella ei ole yhtäkään virallista ilmapommitusten tai sotauhrien museota, saati sellaista rauhan puistoa kuin Hiroshimassa ja Nagasakissa."

Tämä pieni teos kiinnitti huomioni kirjastoreissulla, sillä olin lukenut teoksesta Unien keinuvalla sillalla -blogissa, jossa teosta analysoidaankin ansiokkaammin, kuin mitä itse osaan tehdä.

--