Etty Hillesum: Päiväkirja 1941-1943

Etty Hillesum

Päiväkirja 1941-1943

Alkusanat J.G.Gaarlandt

Alkuteos: Het verstoorde leven (Häiriintynyt elämä)

Suomentanut Anita Odé

Otava, 1984 

"Olen tehnyt kuolemattoman palveluksen ihmiskunnan hyväksi: En ole koskaan kirjoittanut huonoa kirjaa." 

Hämmentävä lukukokemus, en muuta voi sanoa. Etty Hillesumia on rinnastettu Dietrich Bonhoefferiin, ja tämä mielen pohjalle vuosien takaa jäänyt rinnastus on pohjana lukukokemukselleni. Mitä yhteistä, mitä erilaista heissä on. Bonhoeffer oli saksalainen pappi, joka ei paennut eikä piiloutunut, teki vastarintaa ja vastasi teoistaan. Etty oli hollantilainen juutalainen, opiskelija, joka ei myöskään piiloutunut. Ettyn vastarinta oli hyvin erilaista kuin Bonhoefferin. Sitä voisi luulla antautumiseksi vääjäämättömyyden edessä, paitsi, että jos yhtän ymmärsin, kyse ei ollut antaumisesta, vaan todellisuuden tunnustamisesta. Etty ei uhriutunut. Yhä uudelleen  ja uudelleen Ettyn elämännäkemys on, kaikesta sorrosta, julmuudesta ja tuhoamisesta huolimatta: "Elämä on kaunis ja minä tunnen olevani vapaa." Etty on "valmis todistamaan jokaisessa tilanteessa kuolemaan saakka, että elämä on kaunis ja arvokas eikä ole Jumalan syytä, että kaikki on niin kuin nyt on."

Tämä Ettyn jumalasuhde on erikoinen ja hämmentävä. Etty on juutalainen, mutta hän lukee Pyhän Augustinuksen kirjoituksia, Raamattua. Sanoisin, että näkemys on enemmän filosofis-henkinen Hän käy ... kuolemanvakavaa keskustelua syvimmän olemuksensa kanssa jota nimittää yksinkertaisuuden vuoksi Jumalaksi. Kaiken "häiriintyneisyyden" keskellä Etty lepää itsessään ja turvaa itseensä.  Ja tuo itse, tuo kaikkein syvin ja rikkain minussa, se johon turvaan, sitä nimitän Jumalaksi. 

Kristillisyydestä:

"Rauhasta voi tulla aitoa rauhaa vasta kun jokainen yksilö löytää rauhan sielustaa ja voittaa muita ihmisiä kohtaan tuntemansa vihan" tai "En näe muuta tietä kuin että jokainen meitstä kääntyy sisäänpäin ja repii itsestään kaiken sen pahan, minkä vuoksi hän haluaisi tuhota toiset." 

Tätä jälkimmäistä keskustelukumppani pitää kristillisyytenä ja onhan näissä ajatuksissa, kummassakin jotain vuorisaarnamaista. 

Juutalaisuudesta: 

"Polvistuminen on ele joka ei ole periytynyt meille juutalaisille sukupolvesta toiseen. Minun on pitänyt oppia se vaivalloista tietä."

Kirjallisuudesta:

Paitsi Pyhää Augustinusta ja Raamattua Etty lukee Jungia, Schubertia, Tolsoita, Dostojevskin Idioottia, Venäjän kielioppia, Jungia, Tolsoita. Ja erityisesti Rilkeä. Rilkeen hän palaa yhä uudelleen.

Etty pohtii Rilken runon sanaa Weltinnenraum (Maailman sisustus). 

Holokaustista ja ajan ilmapiiristä:

Jos kaikki tämä kärsimys ei johda ajatusmaailman laajentumiseen, suurempaan inhimillisyyteen, jolloin kaikki pikkuseikat ja sivuasiat haihtuvat elämästä, silloin se on ollut turhaa.

Hämmentävää, hyvin hämmentävää teologiselta näkökannalta katsottuna. Osittain hyvin ajankohtaista sanottavaa ja muistutettavaa  tälle ajalle. Elämme ajassa, jossa historia uhkaavasti näyttää toistavan itseään. Kuitenkin tässä on myös jotain, mitä vierastan ja mikä saa minut varuilleni oman vakaumukseni kannalta. Voisin jopa arvioida, että tässä on vivahdus varhaista New Age -ajattelua. 

Hämmentävä, hämmentävä teos, ei dokumentaarisuuden, vaan teologiselta kannalta. 

Pieni sivujuonne, detalji, joka sai minut mietteliääksi oli se aspiriini-määrä, jota Etty käytti päänsärkyyn. Nykytietämyksen valossa sanoisin, että se lähenteli jo vaarallista määrää. 

 Satakirjastojen lukuhaaste kohta 18: Kirja on kierrätetty

Renata Laqueur: Bergen Belsenin päiväkirja

Renata Laqueur

Bergen Belsenin päiväkirja

Alkuperäisteos: Dagboek uit Bergen-Belsen

Suomentanut Merja Sainio

Docendo, 2025

303 s.

Se yö kesti ikuisuuden.

Junaamme järjestellään, vaunut tärähtelevät ja huojahtelevat, seisomme taas tuntikausia paikallamme jossain laitumella tai metsässä, sitten matkaamme jälleen eteenpäin. "Mat-kal-la, mat-kal-la." Kaikki on mustaa ja pimeää, mutta välillä pilvenriekaleet liukuvat sumean kuun ohi ja silloin näkyy pahoin tuhoutuneen kaupungin siluetti, hiiltyneet, epätasaisesti murentuneet seinät ja katkenneet puut.

Renata Laqueurin Bergen Belsenin päiväkirja on yhden kokijan kuvaus elämästä Bergen Belsenin keskitysleirillä. Tämä kuvaus on hyvin erilainen aiempiin lukemiini teoksiin verrattuna, sillä tässä on hyvin vähän tuhoamiskuvauksia , jos ollenkaan. Ei kaasukammioita. Bergen Belsen nähtiin Vorzugslageri, etuoikeutettujen leirinä, ja Austauschlager, vaihtoleirinä.

Siellä olevia vankeja saatettiin vaihtaa, sinne saatettiin saada paketteja. Siellä saattoi säilyttää jotain omaansa. Kuva Bergen Belsenistä muodostuisi miltei inhimilliseksi ellei kyseessä kuitenkin olisi vaino, väkivalta ja pyrkimys nujertaa ihmismieli. Ellei olosuhteet kaikesta huolimatta olisi olleet tuhoisat, nälkiinnyttävät, sairastuttavat.

Renata Laqueur oli Hollannin juutalainen, protestantti, sillä hänen isänsä oli aikoinaan käynyt kasteella

välttääkseen juutalaisia opiskelijoita  koskevan  numerus clausuksen, pääsykiintion, jolla rajoitettiin  juutalaisten lukumäärää yliopistoissa. 

Päiväkirjan pito, joka oli kiellettyä, oli Renatalle keino selviytyä.

Kirjoittaminen oli keino kirjoittaa itsensä ulos leiriltä. --- --- kirjoittamalla --- he kykenivät nousemaan leirin värittömän  julman maailman tuolle puolen --- --- Kirjoittaminen leirillä voitiin nähdä vastarintatekona jo siksi, että oli ankarasti kiellettyä ja siis vaarallista, mutta myös koska kirjoittaminen muutti esineellistetyn ihmisen jälleen yksilöksi. (Saskia Goldschmidtin jälkisanat -osio)

Tätä teosta on hyvin vaikea arvioida hyväksi tai huonoksi tai siltä välillä. Tämä on tärkeä puheenvuoro sodan mielettömyydestä, ihmisarvosta ja elämästä yleensä. Tässä on tosin joitain kohtia, jotka saavat mietteliääksi aiemmin lukemaansa nähden. Esimerkiksi kysymys siitä, tatuoitiinko kaikki juutalaiset, jotka joutuivat keskitysleireille, vai oliko tatuointi käytössä vain joissakin keskitysleireissä? Jotkin viittaukset Renatan tekstissä herättävät mielessäni kummastusta ja pohtimaan tätä kysymystä. 

Tämä teos tuo hyvin esiin sen, että julmuus on julmuutta, vaikka se olisikin näennäisesti "silkkiin" kääritty,

Suomi-bongaus: "Ulkopoliittisen huhumyllyn mukaan Suomi kuuluu antautuneen."

Hmm. Tämä on jo toinen kerta, kun Suomen jatkosotahistorian jotain vaihetta kuvataan antautumisena, vaikka kyse onkin vain huhusta ja lisäksi vielä paikassa, jonka tiedonvälitys ei ollut mahdollista parhaalla mahdollisella tavalla. Minun täytyi hieman tutkia jatkosodan tilannetta keväällä 1944. Wikipedian mukaan Stalin ilmeisesti vaati rauhanneuvotteluissa ehdotonta antautumista, josta vaatimuksesta myöhemmin luopui. Ehkä tässä viitataan tähän vaiheeseen. 

Helmet 2025 -lukuhaaste kohta 6. Kirjassa on prologi eli esipuhe

Anna Pölkki: Metsien kaukainen sini!

 

Anna Pölkki

Metsien kaukainen sini

Avain, 2024

221 + 1 s.

Kansi: Laura Noponen

 

 

Mutta minkälaista on elää arkea metsien kaukaisessa sinessä ja puutarhan vihreässä olohuoneessa? Kutsun lukijan kylään luokseni, kulkemaan arkea kanssani yli vuodenkierron. Avaan lukijalleni päiväkirjani metsien kaukaiseen sineen.

Anna Pölkin päiväkirjatarina omasta elämästään ja unelmistaan on nuoren naisen rohkea tarina siitä, kuinka unelmat kantavat läpi vaikeuksien. Anna Pölkin oma voimalause "metsien kaukainen sini" on tuttu Anni Swanin tyttökirjaklassikkoteoksesta Pikkupappilassa, Anna Pölkin lempiteoksesta. Ja sanottakoon nyt tässä, että myös minulle Swanin Pikkupappilassa ja sen jatko-osa Ulla ja Mark ovat Swanin teoksista rakkaimmat. 

Anna Pölkin Metsien kaukainen sini on kuitenkin hyvin erilainen teos, kuin Swanin idyllinen pappilakuvaus. Ei sillä, kyllä tässäkin on idyllisyyttä, asuuhan kirjailija itse idyllisessä punaisessa talossa metsien keskellä, hoitaa puutarhaa ja poimii villivadelmia Kangasniemen metsiköissä. Tyttökirjallisuuden tutkijana Pölkin elämään luo intertekstualisuutta niin Montgomeryn pieni runotyttö Emilia kuin Vihervaaran Annakin. Kirjallisuus, kirjoittaminen on se voimanlähde, mikä tuo iloa arkeen, mistä kumpuaa unelmat ja Anna Pölkin lumoavat kakut, joihin on voinut tutustua hänen aiemmin ilmestyneessä Kakkuja salaisesta puutarhasta -teoksessaan. 

Anna Pölkin kerronnassa on paljon tyttökirjamaista otetta ja annashirleymaista optimistisuutta.

Elämä  jatkuu. Kukat kasvavat, ruoho on yhä vihreää. Aina on uusi mukula, sipuli tai siemen istutettavana.

En voi lukiessani olla ajattelematta, kuinka yksi yhteen tämä ajatus meneekään Montgomeryn Anna-kirjojen, ehkä hänen lainatuimpaan lauseeseensa siitä, kuinka Jumala on taivaassa ja kaikki on hyvin maan päällä. Lause, jota Anna Pölkki itsekin teoksessaan lainaa.

Anna Pölkin teos avaa kuitenkin oven myös synkempiin maailmoihin. Hän kertoo avoimesti sairastumisestaan kaksisuuntaiseen mielialahäiriöön. Näin Metsien kaukainen sini ei ole vain kirjallisuudentutkijan arkea, elämänmuutosten tuomia haasteita tai  oman kirjailijuuden haaveita vaan myös vahvaa vertaistukea. Päiväkirjakerronnan ohella Anna Pölkki tuo teoksen lopussa enemmän kertovasti ja kuvaavasti kokemuksistaan terveydenhuollossa. Ja täytyy sanoa, että vaikka Anna Pölkki ei, ymmärrettävästikään, avaa kaikkea, niin kuvaus järkyttää ja laittaa vähintäänkin mietteliääksi, mikä on inhimillisen kohtaamisen mitta, kun toisen mieli järkkyy. Itsekin elämässäni olen joutunut omaa kohtaamiskykyäni punnitsemaan, enkä voi, täytyy myöntää, ainakaan kehuskella taidoillani. 

Anna Pölkin Metsien kaukainen sini on puhutteleva teos. Se on tärkeä puheenvuoro, ei vain lukemisen ja kirjallisuuden merkityksestä ihmisen hyvinvoinnille vaan myös laajemmin. Hyvinvointiyhteiskunta - mitä se on? Mistä se muodostuu? Meistä ihmisistä. Toinen toisistamme. Siitä, että näemme omien pelkojemme taakse. Sinä siinä, olet ihminen - minun lähimmäiseni. 

Seinäjoen kaupunginkirjaston Tunteet -lukuhaaste, kohta 14. masennus tai uupumus

 --

Muualla blogeissa:

Kirsin kirjanurkka 

Unelmien aika 

Irja Lounaja: Rakas syntipukki!

 

Irja Lounaja

Rakas syntipukki - Minun saksalainen sotani

WSOY, 2002

413 s.

 

 

 

Teoksen motiivi:

"Joskus yli viisikymmentä vuotta sitten palattuani Suomeen tahattoman pitkäksi venyneeltä Saksan-matkaltani yksi ja toinen ystävä ja kylänmies lausahti: "Kirjoittaisit noista ajoista!" ---- Tekstit välittävät lukijalle --- tavallisten nuorten vuoropuheluita ja mielialoja."

Tekstit koostuvat kirjeistä, joita kirjailija kirjoitti sota-aikana suomalaiselle sotilaalle ja päiväkirjaotteista.

Eletään jatkosodan aikaa. Teoksen päähenkilö Maria (Irja Lounaja) on lähtenyt Saksaan töihin, haaveilee opiskeluista yliopistossa ja käy kirjeenvaihtoa suomalaisen sotilaan kanssa. Tapahtumat sijoittuvat lähinnä Kasseliin ja Muncheniin.

Heränneitä ajatuksia lukijan mielessä

Miksi Maria eli Irja lähti Saksaan töihin? Mikä hänen suhteensa oli ajan politiikkaan? Ihailiko hän natsiaatetta? Tähän ehkä antaa vastauksen Marian antama vastaus eräälle henkilölle, joka katsoi häntä "hieman karsaasti", että hän ei ole "valtakunnan saksalainen" vai oliko se kansalainen. Mariahan, jota kirjeissä kutsutaan kisuksi, oli suomalainen. Teoksessa ei muutenkaan ole juurikaan natsismista mainintoja. Hitleriin viitataan muutamia kertoja, mutta ei mitenkään ihaillen. Maria ei tee natsitervehdystä, kuten jotkut hänen "kollegansa".

Elämä Saksassa ei välttämättä ole helppoa. Sääntöjä on monenlaisia. Ihmetyttää se, että Suomeenkaan ei voi niin vain matkustaa takaisin. Eikä liikkua paikasta toiseen niin vain.

Juutalaisiinn viitataan muutamia kertoja. 

Vieraista tutustuin parhaiten stuttgartilaisen varakkaan liikemiehen rouvaan. Heillä on kotonaan jopa sauna. Hän uskoutui kerran, että hän muutama vuosi sitten etsi miehensä kanssa uutta taloa. Heidän käydessään tutustumassa yhteen tarjoukseen mies ihastui kovasti. Se täytti monessa suhteessa hänen toiveensa, mutta vaimo tunsi outoa levottomuutta ja ahdistusta eikä voinut yhtyä miehensä innostukseen. Vaimon pyynnöstä mies otti selvää talon entisestä omistajasta: hän oli ollut j u u t a l a i n e n.

Nämä maininnat ovat hämmentäviä. Tässä kohdassa erityisesti fonttiratkaisu korostaa sitä, että se, että talon entinen omistaja oli ollut juutalainen olisi merkityksellinen seikka. Miksi juutalaisuus olisi tuonut ahdistusta uudelle omistajalle. Onko kyse antipatiasta, rasismista vai vain toteamisesta? Juutalaisvainoista tai siirtämisistä ei otteissa ole mainintoja ennen kuin vasta Saksan antautuessa, jolloin saksalaisille näytetään amerikkalaisten toimesta filmejä keskitysleireistä. Maria menee amerikkalaisten töihin. Ilmeisesti kyseessä on Marian taholta kuitenkin vain huomiointi ihmisten arjessa.

Kirjallisuusviitteitä:

Teoksessa on joitakin kirjallisuusviitteitä, mm. Uuno Kailasta ja Goetheä lainataan. Teos päättyy Rainer Maria Rilken runoon Syyspäivä. 

Lopputulemana Rakas syntipukki tuo hyvin esille tavallisen nuoren ihmisen ajatuksia ja elämää sota-aikana. Ei niinkään poliiittista ideologiaa. Itse sodasta ei juurikaan puhuta. Pommitukset tuovat sodan lähelle. Suhtautuminen suomalaisiin muuttuu Suomen antautumiseen. Koti-ikävä alkaa vaivata. Mutta miten päästä takaisin koti-Suomeen? Se onnistuu vasta vuosien päästä, kun sota on sodittu ja olot alkaneet vakiintua ja yhteydet palautua. Siihen vaaditaan kuitenkin takuumiehiä Suomen puolella  ja kuulustelut Hangossa ovat omaa luokkaansa.

Mielenkiintoinen teos, joka toi uudenlaisen näkökulman aikaan ja aiheeseen. Toisaalta jätti paljon kertomattakin. 

Lea Toivola on blogissaan valottanut teosta hyvinkin monipuolisesti ja avartavasti.

Hélène Berr: Päiväkirja 1942-44!

 

Hélène Berr

Päiväkirja 1942-44

Alkuteos: Journal d'Hélène Berr

Esipuhe: Patrick Modiano

Liitteenä: Takavarikoitu elämä, Mariette Job

Somennos Erkki Jukarainen

Tammi, 2009

252  + 1 s.

Modianon esipuheesta: Lukija vaistoaa 21-vuotiaan tytön onnen kaipuun, hänen halunsa lipua asioiden pehmeää pintaa pitkin sekä hänen taiteellisen ja erittäin selvänäköisen temperamenttinsa. Hän imee itseensä englantilaista runoutta ja kirjallisuutta ja hänestä olisi epäilemättä tullut herkkyydessään Katherine Mansfieldin veroinen kirjailija. Päiväkirjan viidenkymmenen ensimmäisen sivu aikana voisi melkein unohtaa, miten kammottavana ajanjaksona hän eli. Mutta eräänä huhtikuisena torstaina Sorbonnen luennon jälkeen hän kävelee Luxenbourgin puistossa opiskelutoverinsa kanssa. He pysähtyvät lammen rannalle. Hélène ihastelee auringon kiloa ja veden liplatusta, lasten leikkipurjeveneitä ja sinistä taivasta - jonka Paul Valery loihti esiin omistuskirjoituksessaan.  "Saksalaiset voittavat sodan", sanoo opiskelutoveri. "Mutta miten meidän käy, jos saksalaiset voittavat? "Höh! Mikään ei muutu. Aurinko ja vesi pysyvät aina samoina..." Pakottauduin sanomaan: "Mutta he eivät salli kaikkien nauttia valosta ja vedestä!" Onneksi tuo lause pelasti minut, sillä en halunnut olla pelkuri.

Nyt ilon ylle lankeaa varjo. Mutta aurinko tulee vielä esiin sade on melkein loppunut. Miksi sää on niin arvaamaton? Kuin lapsi, joka nauraa ja itkee yhtä aikaa. 

Lievetekstin lainaus Helsingin Sanomista: "Ranska sai oman Anne Frankin päiväkirjansa"

Typerästi sanottu. Ikään kuin Anne Frankin päiväkirja olisi jotenkin merkittävämpi kuin kaikkien niiden nuorten tai vanhempien päiväkirjat, joita myös kirjoitettiin. Tietysti Anne Frank antoi kasvot holokaustille ja oli merkittävä avaus aiheelle, mutta arvottaa toinen korkeammalle tai verrata ihmisyksilöitä keskenään on väärin. Anne Frank on Anne Frankina merkittävä ja Hélène Berr on merkittävä omana itsenään. Hélène Berriä itseään lainaten:

Kuka ikinä pystyy kertomaan kaikkien kärsimyksistä? Ainoa todenmukainen ja kirjoittamisen arvoinen "reportaasi" olisi sellainen joka kokoaisi yhteen kaikkien karkotettujen ihmisyksilöiden todelliset kertomukset. 

Ihmisen, yksilön tarina on osa kokonaisuutta. Anne Frankin ja Hélène Berrin tarinoissa on paljon samaa, mutta myös eroja. Molemmat olivat kirjallisesti orientoituneita. Anne Frankin päiväkirjoissa on vasta aavistus siitä, mikä Hélène Berrin päiväkirjassa on jo nähtävissä: syvällinen elämänasenne. Mutta kuten sanottua, ei pidä verrata.  Holokaustissa kyse oli ei vain kasvottomasta, yhteensulautuneesta massasta, vaan yksilöistä, joiden elämäntarinat yhdessä luovat kauhistuttavan kuvan julmuudesta, johon vain ihminen kykenee unohtaessaan ihmisyytensä.

Mitä muuta kirjassa on kuin todellisuus? Ihmiset eivät kykene kirjoittamaan siksi, että heiltä puuttuu havainnoiva mielenlaatu ja näkemysten avaruus. 

En tiedä, en muista, olenko lukenut tätä päiväkirjaa aiemmin. Teos oli täynnä kirjallisuusviitteitä Nalle Puhista Dostojevskiin ja lopussa onkin liitteenä kirjallisuusliite Hélène Berrin lukemista teoksista. 

Hélène Berr oli juutalainen, mutta hän seurusteli katolisen pojan kanssa. Minua koskettikin erityisesti Hélènen pohdinnat juutalaisuudesta ja kristinuskosta. Tämä oli hyvin koskettavaa ja elävää kuvausta, joka toi vahvasti mieleeni Kristin Harmelin teoksen: Unohdettujen nimien kirja. Molemmat sijoittuvat Pariisiin ja muutenkin teoksissa on vahva paikallinen liikkumavara. Mietinkin, onko Harmel mahdollisesti käyttänyt Hélènen päiväkirjaa ja elämää jonkinlaisena lähdekirjallisuutena. Toki teosten päähenkilöt ovat erilaisia ja kuitenkin heissä on hyvin paljon samaa. Myös Hélène toimi vastarintatoiminnassa, Mariette Jobin (ilmeisesti sukulainen) elämänkerrallisen tekstin mukaan Hélène toimi sihteerinä salaisessa järjestössä, joka välitti lapsia sijaisvanhemmille.

Runollisuus elämän raadollisuuden vastapainona. Hélène Berrin tekstistä runomuotoon muokanneena.

Eilen tuulinen tasanko,

tänään kupolin yllä

musta taivas.

Sateesta märkinä kiiltävät kadut.

Onneni varma, pysyvä,

         suuremmoinen

Kuin siivet!

***

Elämäni kaunein päivä

lipui ohi kuin uni.

Niin onnellisena, läpikuultavana,

niin puhtaana ja sekoittamattomana.

Ei! En tuntenut haikeutta, en pelkoa. 

---

Helmet 2023 -lukuhaaste kohta 47-48: Kaksi kirjaa, joiden tarinat sijoittuvat samaan kaupunkiin tai ympäristöön. Minulla oli tässä ensin toinen teos, mutta tämän teoksen niin  kytkös aiemmin lukemaani Harmelin teokseen oli niin vahva ja intuitiivinen, että minun oli muutettava suunnitelmaani.

--

Muualla sanottua.

AniLo

Lurun luvut

Anne Frank: Päiväkirja!

Anne Frank 

Päiväkirja 12. kesäkuuta 1942 - 1. elokuuta 1944

Uusi laitos: Toimittaneet Otto M. Frank ja Mirjam Pressler

Hollanninkielinen alkuteos: Het Achtehuis. Dagboekbrieven12 juni 1942- I augustus  1944. Herziene en vermeerde editie ilmestynyt  Alankomaissa 1991,

Suomentanut Anita Odé

Tammi 2002

421 s.

Kannen suunnittelu: Laura Lyytinen

 

 

Olen joskus muinoin lukenut Anne Frankin päiväkirjan aiemman, lyhyemmän ja karsitun teoksen, ja toki paljon muutakin aiheesta kirjoitettua. En kuitenkaan muistanut kovinkaan paljon. Tuntui hassulta, kun ensimmäinen tutulta kuulostava lause, joka alkoi vilkkua muistissani oli maininta siitä, kuinka Peteristä oli alkanut tuntua, että hänestä tulisi rikollinen. 

Anne Frankin päiväkirja on klassikkoteos, muodostunut symboliksi kaikista niistä natsisaksan vainouhreista, joiden elämä loppui liian lyhyeen ihmiskunnan mielettömyyden takia. Anne Frank oli saksanjuutalainen, syntynyt 12.6.1929. Ensimmäiset neljä vuotta hän asui perheensä (isä, äiti ja sisko Margot) kanssa Frankfurtissa, jonka jälkeen perhe muutti Hollantiin vuonna 1933, syynä lisääntyneet juutalaisvainot ja heitä vastaan kohdistetut lait.

Anne kävi Montessori-lastentarhaa kuudenteen ikävuoteen asti, jonka jälkeen siirtyi hollantilaiseen kouluun. Anne, vaikka oli siis saksalainen syntyperältään oppi nopeasti hollanninkielen ja kirjoitti hollanniksi.  Hänestä tuli hollantilainen. Päiväkirjansa loppupuolella hän kyllä suomii hollantilaisia kuulemastaan tiedosta, että sodan loputtua saksasta paenneet juutalaiset joutuisivat lähtemään pois Hollannista. 

Anne Frankin päiväkirja on nuoren tytön kasvua ja ajatuksia vaikeissa oloissa. Siinä on toivoa ja unelmia, mutta kuten tiedämme, se toivo sammui jonkun kavaltaessa "maan alla" eläneen perheen. Sillä Saksan vallatessa Hollannin juutalaisvainot levisivät sinnekin ja Frankin perhe sekä muutama tuttu piiloutuvat "Salaiseen siipeen". Kaksi vuotta vailla aurinkoa, vailla luonnon tuomaa iloa ja elämänvoimaa. Kaksi vuotta kahdeksan henkeä sulloutuneina ahtaisiin, rajoittuneisiin oloihin. Päiväkirja on ollut Annelle varmasti pakopaikka, selviytymiskeino, johon purkaa turhautumistaan. 

Olen lukenut niin paljon juutalaisvainoista ja holokaustista, että tämä teos ei tehnyt minuun näin uudelleenluettuna kovin järisyttävää vaikutelmaa. Se ei kuitenkaan tarkoita, että olisin kyynistynyt aiheelle. Kärsimys kyllä edelleenkin pistimen lailla vihlaisee.  Valokuvaliite tuo tekstin elävämmäksi ja todellisemmaksi. 

Muutama seikka, jotka nousivat tekstin lomasta erityisesti esille.

"Tulin kotiin vasta kello viideltä, koska olin ollut voimistelutunnilla (vaikka en koskaan saa voimistella muiden mukana, koska niveleni luiskahtavat helposti sijoiltaan) ja valinnut lentopallon luokkatovereilleni syntymäpäiväpelikseni."

Tämä kohta "hyppäsi silmille", koska itselläni on yliojentuvat ja lonksuvat nivelet. Piirre toi Anne Frankin jollain tavoin lähemmäksi oma elämää. 

 "Jeesus ei kerta kaikkiaan sovi kovin hyvin yhteen hanukkajuhlan kanssa." 

Isä Frank oli päättänyt antaa Annelle lahjaksi Raamatun, siis Raamatun, johon kuuluu myös UT. Margot kysyi, aikoiko isä antaa sen Hanukka-lahjaksi. Hanukka on juutalainen juhla, jota vietetään suurin piirtein samoihin aikoihin kuin Joulua. Isä sanoi, että ehkä paremmin Nikolauksen päivän lahjaksi. Pyhän Nikolauksen päivää vietettiin Hollannissa 6. joulukuuta. Johon Margot totetaa nuo sanat, ettei Jeesus sovi yhteen Hanukan kanssa. Frankin perhe ei siis ollut mitenkään ääriortodoksinen juutalaisperhe.

Margotin ajatus minut mietteliääksi siitä syystä, että Jeesus oli juutalainen, eikä Hanukka näin ollen varmastikaan olisi ollut hänelle lainkaan vieras juhla. Toisaalta en tiedä, vietettiinkö Hanukkaa yleisesti siihen aikaan. Sen taustallahan on makkabilaisten aikaansaama temppelinpuhdistuksen vuosijuhla 165 eKr. En tarkoita tätä nyt minään uskonnollisena provokaationa, vaan mainitsen tästä siksi, että se, mitä Jeesuksesta ajattelemme, saattaa olla niin yksioikoista ja rajoittunutta.

Suomi-Bongaus: 

Anne kirjoittaa16.5.1944

Rouva: Se ei tole totta. Sinun mukaasi maihinnousu tapahtui jo viime vuonna, suomalaiset solmivat rauhan, Italia oli lopussa jo talvella, venäläiset olivat valloittaneet Lwowin, voi ei, en piitttaa enää sinun ennustuksistasi. 

Hmm. Solmivatko suomalaiset rauhan vuonna 1943. Eivät solmineet. Tämä kohta on siis hieman hämärä, enkä oikein tiedä, mihin Anne maininnalla viittaa. Hän viittaa Suomeen uudelleen 27.kesäkuuta 1944 ja vähemmän imartelevasti.

Suomi on tällä välin torjunut rauhantarjouksen, ja nyt neuvottelut on keskeytetty. Sitä he vielä varmasti saavat katua, senkin pölkkypäät.

Tämä maininta on ehkä enemmän Suomen sotahistorian kartalla. Tuo pölkkypäät kyllä kolahtaa. Anne ei päiväkirjassaan muutenkaan paljon kumartele. Hän on hyvin itsetietoinen, toisaalta myös herkkä ja rakastava, rakkautta ja ystävyyttä kaipaava.

---

Helmet 2023 -lukuhaaste kohta 5: Kirjassa ollaan maan alla. Tulkitsen "maan alla" tässä symbolisesti, kielikuvana.

---

Anne Frankista muualla:

Lukujonossa: "kummitellut mielessäni kuivakkana historiateoksen --- --- huomasin, että mielikuvani on kaukana todellisuudesta --- --- päiväkirjatekstit ovat mukaansatempaavia, eloisia ja huumorilla höystettyjä, vaikka ne kuvaavatkin kurjia oloja."

Sanoissa ja sivuilla:  "Yhden ihmisen mukana kuolee koko maailma sanotaan,"

Anki: "Kirjoitukset maalautuvatkin tietynlaisella dramaattisuudella, joka kuuluu ikään"

Maarit Leskelä-Kärki, Karoliina Sjö & Liisa Lalu (toim.) : Päiväkirjojen jäljillä!

 

Maarit Leskelä-Kärki, Karoliina Sjö & Liisa Lalu (toim.)

Päiväkirjojen jäljillä - Historiatutkimus ja omasta elämästä kirjoittaminen

Vastapaino, 2020

351 s.

"Tämän teoksen taustalla on Turun yliopiston kulttuurihistorian oppiaineessa jo pitkään tehty omaelämäkerrallisiin aineistoihin ja kirjoittamisen historiaan kohdistunut tutkimus." "Teos on syntynyt usean vuoden yhteistyön tuloksena."  Aineisto koostuu usean tutkijan  teksteistä, joissa analysoidaan arkistojen kätköistä  kaivettuja aikalaispäiväkirjoja eri näkökulmista. Näkökulmia on niin naiseuteen kuin sotaan liittyviä.

Teos oli ihan mielenkiintoinen. Sivusipa yksi tutkituista päiväkirjoista omaa sukututkimustanikin. Ei niin, että sukua olisi ollut, mutta nimi, joka tuli vastaan, on tullut vastaan myös sukututkimukseni parissa ja liitti näin henkilön jollain tavalla aikaan, paikkaan ja henkilöön, jota itse tutkin. 

Suhteeni päiväkirjojen lukemiseen on kahtalainen. Toisaalta ihmisten elämä ja ajatukset, historia kiinnostaa, mutta kuten tässä teoksessakin tuodaan esille, aineisto herättää eettisiä kysymyksiä. Miten päiväkirjateksteihin tulisi tutkijana (tai lukinana) suhtautua. Onko se tirkistelyä. Itse kirjoitan päiväkirjaa enemmän ja vähemmän. Toisaalta tuntuu kamalalta, että joku tutkija analysoisi tekstejäni tavalla, joka ei vastaa lainkaan omia ajatuksiani, toisaalta en tahtoisi, että päiväkirjat joutuisivat hävöksiin. Vaikka olen ehkä kirjoittanut ne enimmälti itselleni, on takana myös ajatus, että olisi joku (erityisesti suvussa) joka arvostaisi niitä ja sitä kautta minua ja elämääni.

Tässä teoksessa oli siis hyvin monenlaisten päiväkirjojen analyysiä ja tarkastelua eri näkökulmista. Ihan kiinnostavia, moninaisia mies- ja naiskohtaloita löytyy arkistojen kätköistä. Kaikenlaista on ihmiselämän varrella koettu. Toiset osaavat niistä kertoa, jotkut opettelevat kertomaan. Osataanko niistä jotain oppia, ymmärretäänkö niiden viesti, on taas asia erikseen.

 "päiväkirja on metaforien aarreaitta. Sitä ovat sekä päiväkirjan kirjoittajat että päiväkirjoja tutkivat luonnehtineet monin eri tavoin: tarinana, omana huoneena, kiinni pitävänä tilana, turvapaikkana, pakopaikkana, terapiana ja mielen reunahuomautuksina elämälle."

Anna-Leena Perämäki: Anne Frank ja hänen kohtalosisarensa!

 

Anna-Leena Perämäki

Anne Frank ja hänen kohtalosisarensa

Into, 2022

280 s.

Perämäen vuonna 2020 ilmestyneeseen kulttuurihistorian väitöskirjaan pohjautuva teos käsittelee viiden nuoren juutalaistytön päiväkirjoja ja niiden kirjoittamisen merkitystä kirjoittajilleen. Perämäki on teoksellaan halunnut myös tuoda esiin sen seikan, että Anne Frank, joka on ikään kuin nostettu jalustalle symboloimaan kaikkia juutalaisvainoissa kärsineitä ei ollut ainoa. 

Tutkijan mielestä "vertaileva näkökulma muiden aikalaisnuorten kokemuksiin on tarpeen, sillä Anne on pitkään saanut yksin edustaa heitä kaikkia". Siitä, miksi Anne Frank on otettu mukaan, Perämäki kirjoittaa, että hänen oma tulkintansa Annen elämänkulusta (muiden teoksessa mainittujen päiväkirjailijoiden ohella) "voi antaa jotain niillekin, jotka uskoivat tietävänsä jo kaiken tästä kaikkien vainottujen juutalaislasten ja nuorten symboliksi nostetusta henkilöstä." Ja kyllähän osiossa on paljon mäkemystä ja tulkintaa. Mielenkiintoni herättää kuitenkin mainita Annen lukemaan tyttökirjasarjaan Joop ter Heul, jonka on kirjoittanut Cissy van Marxvedlt. Olisipa hauska päästä tutustumaan tuohon sarjaan, mutta taitaa olla mahdottomuus.

Teoksessa tuodaan esiin viisi nuorta henkilöä, jotka pitivät päiväkirjaa  sodan vuosina. Näistä kahden, Anne Frankin ja Helene Berrin päiväkirjat on julkaistu, myös suomeksi. Osan päiväkirjat on löydettävissä netissä ja osa on muuten arkistoitu. Osa selviytyi sodasta hengissä, osa ei. Helene Berrin pieni päiväkirjaote kertoo olennaisen:

"Mutta miten meidän käy, jos saksalaiset voittavat? Hän heilautti kättään vähättelevästi. "Höh" Mikäänei muutu. - tiesin etukäteen että hän vastaisi näin - Aurinko ja vesi psyvät aina samoina..."Mutta he eivät salli kaikkien nauttia valosta ja vedestä." 

Mikä myös erityisesti kiinnitti minun huomioni oli se, että muutama (Elisabeth Kaufmann ja Josie Meyer) olivat  Perämäen mukaan maininneet päiväkirjoissaan Suomen vaiheita. Minusta on aina huomionarvoista se, miten Suomi nähdään ja kuvataan ulkomaisessa kirjallisuudessa, joksi nämä esitellyt päiväkirjat voidaan lukea, vaikka Perämäen teos sinänsä on suomalainen.

Mitä olisin teokseen kaivannut, niin jonkinlaista kuvaliitettä henkilöistä. Nyt kansikuvan Anne Frank ja Elisabeth Kaufmann jäävät ainoiksi.. On tietysti ymmärrettävää, että kaikista ei ehkä ole saatavissa kuvamateriaalia.  Kannen suunnitelija on Tiia Javanainen/Purotie design.

--Helmet 2023 -lukuhaaste kohta 15. Kirjan nimessä on ja-sana

Aloitan tällä myös oman lukuhaasteeni Tour de France par  écrit , osat apahtumista sjoittuu Pariisiin 

Renia Spiegel: Renian päiväkirja!

 

Renia Spiegel  - yhdessä sisarensa Elisabeth Bellakin kanssa

Renian päiväkirja

Nuoren tytön elämä holokaustin varjossa

Suomenttanut Ilkka Rekiaro

Tammi, 2020

 

Renian päiväkirja on autenttinen nuoren tytön päiväkirja. Se on aloitettu tammikuun lopulla 1939 ja päättyy 25. heinäkuuta (jonka jälkeen Renian poikaystävä kirjoittaa viimeiset sivut). Tähän ajanjaksoon, sodan varjostamaan mahtuu nuoren lahjakkaan tytön unelmat ja toiveet, jotka päättyvät ennenaikaisesti julmiiin surmanluoteihin.

Renian päiväkirja alkaa kuin mikä tahansa tyttökirja. Tämän tyttökirjaluonteen kirjalle antaa Renian kuvaus Renian luokkayhteisöstä. Renia asuu Prxemyślissä mummonsa luona. Hänellä on sisko, Arianka. Äiti ja isä ovat eronneet. Arianka, joka on Reniaa viitisen vuotta nuorempi on Puolan Shirley Temple jota äitinsä managerisoi. Renian paras ystävä on Norka, jonka kanssa hän koulussa istuu vierekkäin. Renia unelmoi kirjailijan urasta hän kirjoittaa runoja.Vaikuttaa, että Renialla on vahva mielikuvitus, sillä hän kirjoittaa runon jopa roskalaatikosta.

Oi yö! On vihdoinkin pimeää!

Täällä viihdy mä en! Mua häiritään!

Jäi kaupungin lämpö ja aurinko

Tuli tukaluus sijaan. Mikä vahinko!

Muuan sivu näin purki sydäntään

Keskeltä viikkolehteään.

Mut eilenhän vasta ostettiin

Ja tänään jo roskiin heitettiin! --- ---- ---

Roskalaatikkorunon voisi näin jälkikäteen ajatella olevan symbolinen kuvaus Reniasta, jota natsihallinto pitää 'yhteiskunnallisena roskana'. Renia elää sodan varjossa, mutta sodasta Renia ei puhu kovin paljon. Sota ja sen tuomat jännitteet kyllä vilahtavat tekstien lomassa ja tulevat loppua kohden vahvemmiksi.

 "Eilen näin, kun juutalaisia hakattiin. Joku saksalaiseen univormuun pukeutunut ukrainalainen hirviö pieksi kaikkia vastaantulevia. Hän löi ja potki heitä, emmekäme mahtaan mitään, olimme niin heikkoja ja kykenemättömiä...  Meidän oli nieltävä se mukisematta. Ja sillä hetkellä ainoa lohtuni oli koston ajatus, kyllä, kosto on suloinen, mutta se ei saisi olla verinen. Ja minä haluan elää siihen hetkeen saakka, jolloin voin nostaa pääni pystyyn, jolloin olen tasaveroinen, vapaa ihminen vapaassa demokraattisessa maassa! Minä haluan olla silloin onnellinen Zygun kanssa, kaikkien jotka ovat joutuneet kestämään tämän häpeän, tämän teurastuksen ja nöyryytyksen  --- ---- ---"

 

Suurimmaksi osaksi päiväkirjamerkinnät ovat tavallista nuoren tytön elämää, toiveita ja kaipuuta. Tarkoitan siis, että tämä ei ole pelkästään ja ainoastaan holokauskuvaus, vaan hyvin paljon nuoren kasvavan tytön tavallista elämää tunteineen, jotka vaihtelevat itseluottamuksesta epävarmuuteen.  Äiti, joka asuu Varsovassa on kaukana ja Renia kaipaa häntä. Kun sota syttyy ja Prxemyśliä pommitetaan, Renia ja Arianka ja Ukki pakenevat Lwóviin, Mummin jäädessä Prxemyśliin. Renia on harras juutalainen, joka uskoo ja luottaa Jumalaan. Tämä juutalaisen hartauselämä ja pienet kulttuuriset ilmaisut ovatkin kiintoisia yksityiskohtia. Niitä ei ole monia, mutta luovat mukavaa yksityiskohtaisuutta kulttuuriseen näkökulmaan.

Arianka on ilmeisesti välillä äitinsä luona Varsovassa, välillä Renian kanssa isovanhempiensa luona. He palaavat Prxemyśliin ja elämä jatkuu sodasta huolimatta. Renia kaipaa äitiään, jota kutsuu hellittelynimellä Buluś. Hän alkaa päiväkirjamerkintöjensä lopussa kohdistaa rukouksensa sekä Jumalalle että äidilleen luöttaen siihen, että nämä auttaisivat häntä. Renian elämään ilmaantuu myös ensirakkaus - Zygmunt, lyheysti Zygu. Suurimmaksi osaksi tämä päiväkirja onkin tämän nuoren rakkauden ja tunteiden kuvausta. 

Kun sota jatkuu ja Prxemyślistä muodostetaan getto elämän mahdollisuudet kapenevat kapenemistaan. Zygmunt järjestää Renian pikkkusiskon Ariankan turvaan ja yrittää sitten pelastaa Renian ja vanhempansa, jotka ovat piiloutuneet talon ullakolle. Hän ei kuitenkaan ehdi tehdä sitä, vaan natsit löytävät piiloutuneet ja laukaukset kajahtavat. Zygmunt kirjoittaa Renian päiväkirjaan viimeisten hetkien tunnelmat.

Renian päiväkirjaa voi verrata Anne Frankin päiväkirjaan, mutta mielestäni se on turhaa. Mielestäni sitä ei myöskään pitäisi tehdä. Holokaustin varjossa on elänyt varmasti monia nuoria juutalaistyttöjä, jotka ovat pitäneet päiväkirjoja, mutta harvojen päiväkirjat ovat säilyneet kertomassa heidän tarinaansa. Renian päiväkirjan säilyi. Se oli pitkään hänen siskonsa Ariankan hallussa kunnes hän päätti julkaista sen. Tässä teoksessa on Ariankan, joka säilyäkseen hengissä otti katolisen kasteen ja muutti nimensä Elisabethiksi jälkisanat ja omat viitteet tiettyihin päiväkirjan tilanteisiin liittyen.  Myös Renian äiti on aiemmin vaihtanut  nimensä ja ottanut  katolisen kasteen.Tätä juutalaisuuden ja kristinuskon katolista puolta hieman mietin minkä verran se on vaikuttanut ilmaisuihin ja  englanninkieliseen laitokseen, josta suomennos on tehty. Mielenkiintoinen kysymys on myös tämä juutalaisuuden ja kristillisyyden yhteensovittaminen, sillä 'kristityksi kääntyminen' oli yksi selviytymiskeino, mutta oliko se sydämen ja sisimmän tasolla tapahtunut, on eri kysymys. Tämä kysymys ei tietenkään ole tämän teoksen pointti. Se vain mietityttää perheen vaiheita ajatellessa.

Muutama kolahtanut sanonta.

"Miks'on julmia tunteja nin paljon?"

"Kun sydän suree, kipu tuntuu kaikissa raajoissa."

 

--- ---- 

minä rakastin, minä haaveilin, minä kaipasin.

Kaikki oli hiljaista, kirkasta ja tuoretta

lumessa omenapuiden kukista

me vain istuimme siellä

kalpeina onnesta

valkoisina kukista.

Aurinko meitä armahti

ja meidät kastehelmillä hunnutti

Ei, sitä ei tapahtunut!

Mutta olisipa voinut.

------

Tällä mukana  Joken rauhanhaasteessa 

Anna Lindholm: Ines 1918 - Viisi naista sisällissodassa!

Anna Lindholm
Ines 1918 - Viisi naista sisällissodassa
Alkuteos:Project Ines, Fem kvinnor i inbördeskriget 1918
Suomentanut Susanna Hirvikorpi
S&S 2018
328 s.

Anna Lindholmin isoisän  äiti Ines on yksi kirjan viidestä naisesta. Ineksen kirjeistä miehelleen Vernerille alkoi Annan tutkimus vuoden 1918 tapahtumista. Näkökulma aiheeseen on poikkeuksellinen - naisnäkökulma ja rakkaus. Ines Nybergin  lisäksi kirjassa valotetaan aikaa ja elämää Anita Topeliuksen, Josefina Häggin, Anna Forströmin, Dagmar Ruinin elämänvaiheiden kautta. 

Ines 1918 ei ole perinteistä hishtoriankirjoitusta. Se on hyvin henkilökohtaista pohdintaa noista vuosista. Vaikka kirjoittaja ei itse ole ollut mukana tapahtumissa, hän peilaa omaa elämäänsä ja ajatuksiaan noiden viiden naisen kautta vuoden 1918 tapahtumiin.

Kirjan luki ihan mielenkiinnolla. Kirjassa oli paljon kulttuuria, vähän sotimista, kaikkein lähimmäksi ja koskettavimmaksi tapahtumat tulivat aivan loppupuolella, kolmen mustavalkoisen valokuvan kautta.Synkkää, julmaa, niin mieletöntä, ei sitä voi ymmärtää.

Kirja oli itselleni hyvin ajankohtainen, sillä sukututkimukseni tässä vaiheessa olen saanut kosketuksen vuoden 1918 vuoden tapahtumiin aivan uudella tavalla. Tavalla, jota tässäkin kirjassa hieman sivuttiin, vaikka ei suoraa yhtymäkohtaa omaan tutkimukseen ollutkaan, oli vain yksi nimi, joka tuli ja meni. 

"Ilta hämärtyy Filkrogin mökin ikkunan takana, ja kuuntelen Ankin kertomusta isänäidistään Josefinasta. Hahmottelen paperille imiä. On vaikea pysyä selvillä, miten nämä henkilöt liittyvät toisiinsa."

Sellaista se on minunkin tutkimus. Nimiä, nimiä ja sen hahmottelemista, miten nämä liittyvät toisiinsa. Ines 1918 on paitsi sukellus vuoteen 1918 ja viiden naisen elämämkohtaloihin, eräänlainen tutkimus kirjailijan omaan elämään ja näkemyksiin. Miten minä liityn vuoden 1918 -tapahtumiin. Miten sata vuotta sitten tapahtuneet  tapahtumat vaikuttavat minuun, tämän päivän ja ajan keskellä.

---

Laura, Lukuisa-blogista olisi toivonut laajempaa pohdintaa ja analyysiä, hänen mielestään teos on kerronnaltaan hieman epätasainen.  Iina kahdella iillä puolestaan intoili teoksen naisnäkökulmaa ja näkee, että erilaisuus ja monipuolisuus parantaa näkökulmaa sotaan.

....

Helmet 2020 -lukuhaaste kohta 17: Tutkijan kirjoittama kirja

Seinäjoen kaupunginkirjaston Aikamatka -lukuhaaste, kohta 2:Kirja, jonka nimessä on jokin ajanilmaus, esim. viikonpäivä tai kuukausi. 

Pohjoinen -lukuhaaste kohta 13: Kirja, jossa käydään kirjastossa, antikvariaatissa tai kirjakaupassa. Sopisi tosin myös kohtaan 15, sillä kirjassa on kansalaisaktivismia.

Erkki Hynönen: Olupandu!

Erkki Hynönen

Olupandu - Suuren kiitoksen leiri!

Suomen Lähetysseura,1963

Suomalaisen lähetystyöntekijän päiväkirja 19.7.1962-31.12.1962 Bushmannien parissa silloisen Ambomaalla, Okavango-joen varrella, nykyisin Namibiaa.

"Iltapäivällä tapasin Ndengun ja Kongon, kaksi internaatin poikaa. He tulivat metsästä kummallakin mielenkiintoinen juurikasnippu kädessään. Juurikkaat olivat omanbibo-nimisiä juurimukuloita, metsän ihmisten herkkuruokaa. Ne olivat keskimäärin kananmunan kokoisia muodoltaan nnaurista muistuttavia, eivät aivan niin littteitä, ja väriltään ruskeanharmaita. Pojat sanoivat paistavansa ne hiilloksella ja sitten popsivansa poskiinsa. Ehkäpä pensastolaisemännillä on paremmat reseptit niitten valmistamiseen. Olisipa mielenkiintoista tietää ja päästä joskus maistamaankin omambiboja."

Olupandu, mikä sana siis tarkoittaa Suuren kiitoksen leiriä on ihan kiintoisa kirja suomalaisesta lähetystyöstä Afrikassa. Jossain määrin kirjan rasituksena on tyyliseikat kuvauksessa, toisaalta aika ja kulttuuriaspekti ovat myös kiinnostusta lisääviä tekijöitä.  Mikä tässä kirjassa ja kerronnassa  erityisesti kiinnosti oli maininnat metsästä. 

"Metsä luonnollisesti vetää voimakkaasti puoleensa siellä syntynyttä ja koko elämänsä siellä viettänyttä ihmistä. Vaikka se onkin tällä hetkellä melkein kuivimmillaan ja myös rumimmillalan, kun useimmat puut ovat lehdettömiä, niin se on kuitenkin se paikka, missä pensastolainen tuntee olevansa kotonaan."

Ajatus metsästä, näin suomalaisena on varmaan ihan erilainen, kuin ajatus metsästä jossain Afrikassa. Lisäksi jännitteen ja vastakkaisuuden tuo esiin tämän kirjan kuvaus bushmanneista pensastolaisina.  Pensasto on kaukana suomalaisen metsä-ajatuksesta. Lisäksi seutu, jossa tässä puhutaan, nykyisin Namibiaa, on maantieteellisesti suurelta osin aavikkoa.  

Päiväkirjamerkinnät ovat lyhyitä. Toistavat paljolti samaa, pellonraivausta ja arkisia kuvauksia. Paikallisväri ja alkuperäisväestön tavat ja kulttuuri-ilmentymiä tulee kuitenkin esille: kuinka pelot vaikuttavat ja mitä on vaeltaa pitkiä matkoja vedenhakureissuilla, kuinka vanhat ja kykenemättömät jäävät tienoheen hylätyiksi, kun he eivät jaksa pysyä matkassa.

Kaiken kaikkiaan ihan mukava lukukokemus.

Ihmeteltävää kerrakseen:

"Pastori Ihamäki lähti Hereromaalle ostamaan meille lahjoitettua traktoria."

Ostaa - lahjoittaa, täysin vastakkaiset ilmaukset, mutta kuvastanee afrikkalaista ajatuksenjuoksua.

Ilmaukset:

"Kauriin takakontti"

Ilmeisesti tarkoitetaan takakoipea. Takakontista tulee lähinnä mieleen auton takakontti. 

---

Tällä aloitan oman osuuteni "Mennään metsään" -haasteessani.

Rywka Lipszyc: Ghettopäiväkirja. Nuoren tytön elämä Lodzin Ghettossa!

Rywka Lipszyc

Ghettopäiväkirja. 

Nuoren tytön elämä Lodzin Ghettossas!

Alkuteos: Rywka's Diary. The Writings of a Jewish Girl from the Lodz Ghetto.

Suomentanut Tapani Kärkkäinen

Gummerus, 2016

246 s.

Rywka Lipszycin päiväkirjan löysi sattumalta Auschwitchin kaasukammioiden vierestä venäläinen lääkäri. Erinäisten vaiheiden jälkeen se kulkeutui Yhdysvaltoihin ja sieltä Rywkan tunteneiden, ghetossa eläneiden luokse Israeliin. Rywka oli 11-vuotiaasta 15/16-vuotiaaksi keskellä natsivainoa. Hän selviytyi hengissä keskitysleiriltä, mutta hänen kohtalostaan sen jälkeen ei tiedetä. Rywka menetti pikkusiskonsa ja pikkuveljensä vainoissa, samoin vanhempansa. Rywka yritti parhaansa mukaan elää vakaumuksellista juutalaista elämää, säilyttää uskonsa isiensä Jumalaan. Hänen päiväkirjansa on täynnä nuoren tytön tunteita, kasvua ja epävarmuutta, mutta myös toiveita ja unelmia, kaipausta.  Aitoa ja autenttista elämää ajalta, jolloin elämä oli kovin heikoissa kantimissa.

"Yöllä usein ajattelen

kaukaisuuteen katson

sydäntä niin kuristaa

ja ikävä mut täyttää...

Tamarcia ja Abramek mielessäin

minne kohtalo heidät vei

kuin kasteisen kukan.

Silloin unelmoin suloisesti

ja näen kaikki vierälläin

kaikille mä hymyilen

ja tulevaa suunnittelen...

Kun äkisti katkeaa

mykkien, suloisten unelmien lanka

silloin mielen täyttää ikävä

sydämeen sattuu, tunteet myrskyää..."

"Annoin Felalle vihon, sillä hänkin rupeaa pitämään päiväkirjaa. Hän lukee malliksi Pamietnik Laurya, mutta minä olen sitä mieltä, ettei siihen mitään malleja tarvita."

Alaviitteissä kerrotaan, että Pamietnik Laury on puolalainen tyttökirja, Felicja  Szymanowskan kirjoittama, ilmestynyt 1930. Sitä tuskin on suomennettu (?), mutta kuinka minun tekisikään mieleni tutustua teokseen.

Juutalainen sanonta

"Älä tyynnyttele lähimmäistäsi vihan hetkellä, älä lohduta häntä kun vainaja lepää hänen edessään, älä käy hänen luonaan tappion päivänä älä pyri tapaamaan häntä alentumisen hetkellä"

- Rabbi Meir

Rubio/Waterston (toim.): The Complete Journals of L.M.Montgomery!

Mary Henley Rubio & Elisabeth Hillman Waterston
The Comple Journals of L.M.Montgomery- The PEI Years, 1889-1900
Oxford University Press, 2012
484 s.

Melkoinen luku-urakka, mutta mielenkiintoinen matka nuoren Lycy Maudin ajatuksiin ja elämään. Lycyn itsensä (?) ottamat valokuvat elävöittävät teosta ja tuovat tuon kirjailijan, ja myös lukijaina, niin rakastaman Prinssi Edwardin saaren idylliset maisemat edes hieman näkyville. Tosin mustavalkoisuus ja pieni koko haittaavat idylliä. 

Kiinnostava yksityiskohta:

Lycy Maud ajatteli tehdä kouluesityksen Prince Albertin intiaaneista. Sepä esitys  olisi ollut kiinnostavaa luettavaa minullekin, jos toteutui. Tunsiko Lycy yhtään myötätuntoa intiaaneja kohtaan ei ainakaan minulle avautunut. Jokin syy hänellä lienee ollut valita intiaanit kouluesityksensä aiheeksi. Tämä yksityiskohta nousi kerronnasta esille, koska intiaanikulttuuri kiinnostaa itseäni.

Lycy vaikuttaa kuitenkin olevan kuin kuka tahansa nuori tyttö, sillä hänkin ystävineen nauroi nuoruuden ilosta,  kertoi kummitustarinoita ja mitä nyt nuoruuteen kuuluu. Kaiken kaikkiaan iloisuus ja hauskanpito on toistuva ilmaus, mikä näissä nuoruudenaikaisissa päiväkirjoissa ilmenee. Aivan viimeisillä sivuilla tunne vaihtuu, syynä elämää ravistellut tapahtuma. Samalla kirjoittaminen harventuu mutta syvenee. 

"I have always found that the writing out of a pain makes it at least bearable".

Kirjoittaminen yhtenä terapiamuotona on itsellenikin ollut tärkeää ja hyväksi koettu keino.

Lycy Maud Montgomeryn Pientä Runotyttöä lukiessani olen monesti miettinyt, onko kirjailija kenties kirjoittanut omaa elämäänsä teokseen? Tätä kirjailijan päiväkirjaa lukiessani huomaan, että moni kirjialijan muistiinmerkintä on kuin Pienestä Runotytöstä. Otetaan esimerkiksi tämä.

"This evening I spent planting seeds in my modest little flower plot How strange and how wonderful it is to think of the beauty and colour and fragnance hidden away in the tiny brown seeds that  I tucked into the dark earth. It is one of the best arguments I know of for immortality - or rather, future lives."

Tätä lukiessa näen sieluni silmin Emilian ja Jimmyn Uuden Kuun puutarhassa suunnittelemassa tai kylvämässä kukan siemeniä. Puutarhateema on yksi yhdistävä tekijä kirjailijan oman ja Runotyttö-trilogian välillä. Myös muutamat kirjamaininnat tuovat Runotytön mieleeni. Aikana, jolloin Runotyttöteos oli vielä kaukana tulevaisuudessa Montgomery kirjoittaa runoa syksystä, persikka- ja päärynäpuineen ja metsämiehen torvista.

Mieltä kiinnittää myös monet luontokuvaukset, jotka ovat tuttuja Montgomeryn tarinoista. Luonto onkin mitä ilmeisimmmin merkinnyt kirjailijalle paljon.

Teoksen loppupuolella kirjoittamistahti on, kuten mainitsin vähentynyt ja ulkonaisten seikkojen kuvailut ovat vaihtuneet sisäisen tulkintaan. Loppupuolella  kirjailija myös kertoo lukemistaan kirjoista ja tämä kurkistus kirjailijan lukumakuun onkin kiintoisaa ja herättää uteliaisuuden joitakin teoksia kohtaan. Saisikohan niitä mistään käsiinsä?

Toimittajien tarkentavat viitetiedot henkilöistä, kirjoista, paikoista ja tapahtumista ovat avartavia  ja täydentäviä, todellistavia näkymiä aikaan ja paikkaan.

-----

Katarina Eskola: Tyttö Pitkänsillan molemmin puolin!

Katarina Eskola
Tyttö Pitkänsillan molemmin puolin.
Elsa Eklundin tytönpäiväkirjat 1913-1920
WSOY, 2012
347 s.

Tulin lukeneeksi tämän kirjan uudelleen, kun en muistanut, että olisin lukenut aiemmin. Lukiessani kuitenkin nousi tuttuja asioita mieleen ja kyllä, olen postannutkin tästä kirjasta aiemmin. Postaus löytyy täältä.

Elämä Helsingin Kallion kaupunginosassa vuodesta 1906 sotavuosiin kiinnostaa minua sukututkimuksellisesti, sillä isäni pikkuserkun perhe asui niillä paikoin ja olen yrittänyt saada selkoa heidän elämänvaiheistaan. Kalliolaista elämänmenoa tämä kirja tarjosi jonkin verran Katarina Eskolan lisäargumentein, mutta yhtymäkohtia en juurikaan löytänyt omaan kohteeseeni, paitsi, että niin Eklundit kuin oma sukulaisperheeni asuivat jonkin aikaa neljännellä linjalla. No, tutkimus jatkuu.

Sinänsä tämä oli kiintoisa ajankuvaus.. Olen tykännyt paljon Eskolan ja Koskimiehen 50-luvun tytöt -kirjoista. Tekisi mieleni kyllä tutustua myös muihin Enäjärvi-Haavio teoksiin, joita on ilmestynyt. Toisaalta päiväkirjat tarjoavat kiintoisan miljöön aikaan ja ihmisiin, mutta toisaalta ne myös laittavat hieman mietteliäiksi, ja kysymään, onko sopivaa kurkistella toisten yksityiselämään. 

---

Jos tiedätte kirjoja, jotka kertovat aidosta elämästä Helsingin Kalliossa vuosien  1906-1940 välisenä aikana niin vinkatkaapa, olisin kiitollinen vihjeistä.

---

Seinäjoen kaupunginkirjaston lukuhaaste kohta 6: lue  elämänkerta, sillä tämähän on,ainakin hieman elämänkerrallinen.

Jämsän kaupunginkirjaston kesähaaste: Tänä kesänä olen lukenut kirjan, joka sijoittuu menneeseen aikaan.

Kirjakansibingossa valinta kohdistui kaupunkiin, sillä kirjan kannessa on kaupunkinäkymä. Kirjankansibingon on lukijoille luonut Oksan hyllyllä -blogisti.

Lugovskaja Nina: Haluan elää!

,
Nina Lugovskaja
Haluan elää - Venäläisen koulutytön päiväkirja 1932-1937
WSOY,  2004
Suomentanut Arja Pikkupeura
 502 + 1 s.

 8, lokakuuta 1932

Vapaapäiväni, siis lokakuun kuudentena ženja ja Ljalja päättivät lähteä ratsastamaan. He hankkivat minule puvun. Kun menimme kolmisin sitä hakemaan erääseen asuntoon, jouduin kuulemaan melkoisen litanian neuvoja ja komentoja. No, ei se mitään. 

ženja ja Ljalja ovat Ninan kolme vuotta vanhemmat kaksossiskot, oikeilta nimiltään Jevgenia ja Olga. Nina on 14-vuotias aloittaessaan päiväkirjansa.

Ninan päiväkirja on täynnä nuoren ihmisen ajatuksia ja pohdintoja, elämästä, koulunkäynnistä - ajasta ja ympäristöstä, ja rakkaudesta. Niitä samoja aiheita kuin kenen tahansa nuoren ajatuksia. Nina asuu Moskovassa. Hänen isänsä on vangittu vastavallankumouksellisesta toiminnasta ja sama kohtalo odottaa myös muuta perhettä vuosien vieriessä. Ninan päiväkirja ei ole vain nuoren ihmisen kasvutarina, jollainen se toki on, vaan tutkimus Stalinin ajan vainoissa vangitun nuoren elämästä. Miksi tätä päiväkirjaa pidettiin nin vaarallisena? Kirjahan on täynnä nuoren itsetunnto-ongelmia ja tavallista kasvavan lapsen elämää. Se, että 14-vuotiaana tuntee tuskaa ja ahdistusta vangitun isänsä vuoksi, mutta kuten Nina yrittäessään saada rehabilitointia kirjoittaa Hruštševille, kuinka  isän pidätys "vammautti kipeästi laspen sielun jättäen jälkeensä vuosia kestäneen katkeruuden" ja kuinka tämä "aiheutti päiväkirjan Stalinin julmuutta koskevat katkerat rivit".

Ninan päiväkirjassa korostuu hyvin vahvasti itsetunto-ongelmat. Ninan silmissä oli jotain vikaa, minkä vuoksi hän karsasti. Tätä yritettiin korjata leikkauksella, mutta leikkaus epäonnistui. Nina koki olevansa ruma. J Kuitenkaan en lukinana näe häntä rumana (valokuvaliite on mukana). Ja älykkyyttä Ninalla oli, sen osoittaa jo hänen kirjoitelmansa. Itse en nelitoistavuotiaana pystynyt tällaiseen ajatteluun ja itseilmaisuun. Ja kunnianhimoakin Ninalla oli. Tosin se kunnianhimo hieman vuosien myötä karisee ja Ninan on vaikea löytää paikkaansa. Vasta vankeuden jälkeen hän löytää taiteelliset lahjansa (elämänkerralliset tiedot kirjan lopussa).

Typerä kohtalo ei suonut minulle mitään: ei ulkonäköä, ei kyvykkyyttä, ei mitään lahjoja, mutta itserakkautta, ylpeyttä ja halua olla parempi se kyllä jakeli runsain mitoin. Se on julmaa. Lisäksi olen päästä varpaisiin nainen. On pilkanteko jättää nainen vaille kauneutta ja viehätysvoimaa, sillä sanotaanpa mitä tahansa, naisen keskeinen ominaisuus on  miltei tiedostamaton ja häntä kaikkialle seuraava miellyttämisen halu...

Ah Nina, Nina. Kuinka tahtoisinkaan sanoa sinulle, että sinä olet älykäs, lahjakas ja et lainkaan ruma. Eikä todellakaan tarvitse olla äärettömän sopusuhtainen ja kauneudella kruunattu voidakseen elää sydämellään. Tekstisi sen osoittaa, että sinulla on kyllä sydän. Mutta nämä sanat eivät voi sinua tavoittaa. Sanonpa ne siis kaikille Ninan lailla tunteville nuorille ja miksei vanhemmillekin, lahjakkaille, älykkäille, jotka vertaavat itseään muihin kadehtien (kateus ei kaukana minustakaan), älkää verratko itseänne muihin! Se voi olla vaikeaa, mutta ei hyödytä. Sinä olet sinä ja minä olen minä ja niin on hyvä.

Nuoren tavallisten ongelmien ohella päiväkirjan myötä avautuu kolmikymmenluvun neuvostoarki, ajan ilmiöt hyvässä ja pahassa. Jotkin pienet yksityiskohdat mielipiteissä ja muussa pistää hieman mietteliääksi, ja en ehkä ole ihan kaikkea nielemässä, omimassa. 

Mutta se, mitä tapahtuu 4. tammikuuta 1937 muuttaa Ninan elämän. Silloin Ninan kotiin tehdään ratsia, Ninan ja Olga-siskon päiväkirjat takavarikoidaan ja perheenäiti tyttärineen viedään kuulusteluihin. 

Minä vain en ymmärrä, mitä niin kauheaa tässä päiväkirjassa oli, että nuori ihminen sen vuoksi joutuu pidätetyksi? Ajattelun vapaus on kaikilla, mutta ilmaisunvapaus, se pistää miettimään. Mitä on hyvä ilmaista ja mitä ei! Loppujen lopuksi kaikkien niiden alleviivausten, joita kuulustelijat ovat päiväkirjasta alleviivanneet merkityksekkäinä on ainoa vakavampi kohta tuo 14-vuotiaan katkera purkaus, josta on kulunut jo viisi vuotta. Sitä vastoin ne kohdat, joita itse pidän hälyttävinä nuoren ihmisen kasvussa ja kehityksessä ovat aivan vailla huomiota, eikä nekään ole sellaisia, joiden takia pitäisi vankileirille joutua, päinvastoin, ottaa tyttö puhutteluun ja ohjata ajatuksia terveempään suuntaan. Mutta millaista ohjausta lapset saivat kolmikymmenluvun Neuvostoliitossa. 

Kaiken kaikkiaan tämä kirja on kiintoisa ja pohtimaan pistävä ajankuva vuosien takaa ja eräästä historian ajanjaksosta.

...

Helmet lukuhaaste 2017 kohta 12: Politiikasta tai politiikosta kertova kirja

Edith Holden: Nuoren naisen päiväkirja luonnon tapahtumista 1906!

Kuvassa on etu- ja takakansi yhdistetty

Edith Holden
Nuoren naisen päiväkirja luonnon tapahtumista 1906
Alkuteos:The Country Diary of an Edwardian Lady 
Suomennos: Ursula Viita-Leskelä, Aila Meriluoto , Raili Takolander (tekstaus)
Otava, 1979
196 s.

Huikean kaunis ja ihastuttava kirja, jossa englantilainen maaseutuelämä ja luonnonkauneus avautuu vanhojen runojen, sananparsien ja nippelitiedon myötä. Edith Holden on ollut paitsi taitava värien ja pensselinkäyttäjä myös nainen, jolla on ollut silmää nähdä luonnon yksityiskohdat. On mielenkiintoista nähdä kuinka eri tahdissa tai samoin ilmentymin vuodenajat vierivät täällä koto-Suomessa kuin Brittein saarilla, jossa ilmasto on paljon lauhempaa ja vuodenajatkin sen mukaisesti eri tahdissa kuin meillä, ainakin, mitä kevääseen tulee. Toisaalta, tämä on kuvausta vuodelta 1906 ja sääilmiötkin on sadassa vuodessa ehtineet paljon muuttua.

Tämä kirja kuuluu ehdottomasti maailman kauneimpien kirjojen joukkoon ja tämä on yksi kirja-aarteistani.

Tässä vielä malliksi Edith Holdenin näytettä maaliskuulta.

---
Tällä kirjalla otan osaa Lumoava luonto -haasteeseen, sillä tämä jos mikä, esitteleen luontoa lumoavasti.

Momoko Harasaki: Surusta puhkesi laulu!

Momoko Harasaki
(Toimittanut  Kiyshi Harasaki)
Surusta puhkeaa laulu
SLEY, 1983
Suomentanut Virpi Turunen
Kansi Seija Tuominen
192 s,

Enkö todellakaan tiennyt, mikä sairaus minulla oli? Kun Kiyoshi kysyi osaaottavaisesti: "Etkö sinä todella huomannut mitään?" purskahdin nauramaan omaa ajattelemattomuuttani. Keuhkoputken tähystyksen jälkeen rauhoituin, vaikka minut suorastaan ajamalla ajettiin kotiin sairaalasta.

Momoko Harasaki on neljän lapsen äiti, pastori Kyoshi Harasakin puoliso. Sitten hän sairastuu. Minua hieman hämmentää se tapa, millä Harasaki saa kuulla sairastavansa keuhkosyöpää. Hän menee sairaalaan, mutta diagnoosia ei kerro hänelle lääkärit ja miehensäkin miettii, pitäisikö hänen kertoa vaimolleen, että tällä on pitkälle edennyt keuhkosyöpä. Pitäisikö potilaan saada kuulla diagnoosi? En tiedä, onko tämä ollut ajalle tyypillinen  tapa (1970-lukua) vai onko kyseessä ehkä japanilainen tapa. Lopulta mies päättää kertoa tilanteen Momokolle, josta tämä on hyvin kiitolinen. Että mies rakasti häntä niin paljon, että uskalsi kertoa hänelle tilanteen.

Surusta puhkeaa laulu on eräänlainen jälkisäädös. Momoko pitää päiväkirjaa ajatuksistaan perhettä ja sairautta kohtaan. Teos jakaantuu  päiväkirjaaan Kyoshille ja päiväkirjaan lapsille sekä sanoihin jälkeenjääneille, joihin kuuluu muun muassa seurakuntalaiset.

Kuoleman teema on vahva, jos Momoko kohta katsookin asioita vahvan uskonsa pohjalta valoisasti.

Kuolema sinäsnä on säälimätön. Se ei ole kaunis, eikä sitä voi kaunistellakaan. Silti ihminen haluaa kuolla kauniisti. Hän haluaa hyvän kuoleman. Mutta hyvä kuolema ei olekaan kuoleman, vaan elämän muoto. Onkin kysymys siitä, kuinka eletään elämän viimeinen  vaihe, se jolloin katsottava kuolemaa suoraan silmiin. 

Surusta puhkeaa laulu on kirja, jossa puhutaan ei vain kuolemasta, vaan ennen kaikkea elämästä. Rakkauden ilmaisut limittyvät anteeksipyyntöihin. Tämä anteeksipyytäminen lienee japanilainen nöyryyden ja toisen kunnoituksen tapa. Momokokin pyytää anteeksi läheisiltään, että tuottaa heille niin paljon huolta ja vaivaa. Silti hän myös kokee olevansa rakkauden ympäröimä.

 Nukun keskellä kukkien.

Neilikka ja harsokukka,

iirikset ja keltainen krysanteemi ruukussaan,

jokainen niistä on omalla tavallaan kaunis.

Nukun keskellä rakkautta

ja kiitän lämpimistä ystävän käsistä,

jotka ojentuvat minua kohti läheltä ja kaukaa.

Ystävyys on kuin hienoin kukkien tuoksu.

Nukun yksin vuoteessani

kuin peukaloisprinsessa, joka on ryöminyt ruusunkukkaan.

Kaikki tämä hyvyys ympäröi minut,

sulkee minut syliinsä.

Voinko enää enempää toivoa?

Yksi Momokolle tärkeä asia seurakunnan ja lähetystyön ohella on kirjasto, joka jos nyt oikein muistan on erityisesti lapsille suunnattu. Kirjastoon viitataan teksissä aika ajoin.

Teen yllätysvierailun Pinocchio-kirjaston tarinatuokioon ja kerroin Epameinondaan tarinan.

Kuka tai mikä oli Epameinondaa? Pinocchion toki tiedän. Kirjassa on muutamia kulttuuriviittauksia, kuten Joan Bates ja Harry Belafonte.  Syöpään kuolleen sveitsiläisen papinrouvan, Susannen kirjeet   sekä  Korealaisen Isuku Anin elämäkerta kiinnostavat. Mahtaisiko niitä löytää suomeksi?

...

Tällä kuittaan Helmet lukuhaaste 2016 kohdan 6: Kirjastosta kertova kirja

Tämä sopii myös Kurjen siivellä -haasteesseen

Tällä saan myös uuden kasvin Kirjaherbariooni, sillä Momoko tarkoittanee Persikkaa. Persikka (Prunus persica)