perjantai 1. heinäkuuta 2022

Tove Ditlevsen: Lapsuus!

 


Tove Ditlevsen

Lapsuus

Alkuteos: Barndom

Suomentanut Katriina Huttunen

Kustantamo S&S, 2021


Aloitus: Aamussa oli toivoa. Se näyttäytyi ohimenevänä valonhäivähdyksenä äitini sileissä mustissa hiuksissa joita en ikinä uskaltanut koskettaa, ja maistui kielelläni haalean kaurapuuron päälle sirotellussa sokerissa, kun söin hitaasti katsellen samalla miten äitini kapeat kädet lepäsivät ristissä sanomalehdellä jossa kerrottiin espanjantaudista ja Versaillesin rauhansopimuksesta. 

Kirjan päähenkilö Tove, joka kertoo ajatuksiaan lapsuudesta sellaisena, kuin hän ne haluaa tuoda esille on syntynyt I maailmansodan loppuessa. Isoveli Edvin on syntynyt neljä vuotta aiemmin, silloin kun se alkoi. Ajankuva sijoittuu siis maailmansotien väliin koulunalkamisesta rippikouluun.

Kiinnostuin tästä pienestä teoksesta Marjatan esitellessä teoksen kertoen myös enemmänkin kirjailijasta ja teoksistaan. Ditlevseniä onkin luettu ahkerasti kirjablogeissa enkä sitä ihmettele. Pienuudestaan huolimatta Lapsuus on täynnä elämää ja vahvoja tunteita. Tämä ei ole mitään liirum laarumia, vaan syvällistä pohdintaa olematta silti liian vaikeatajuista ja filosofista. 

Teoksessa on kuitenkin yksi kohta, jota en oikein ymmärrä, kun Tove kertoo, että hän ei enää koskaa nähnyt äitiään ja veljeään, vaikka eli heidän kanssaan.  Toven suhde äitiinsä on ymmärrykseni mukaan hankala, isään ehkä hieman parempi. Veljeen tärkeä. Silti puhumattomuus leijuu teoksessa. Tove näkee, kokee, oppii, mutta kuka häntä kuuntelee? Myös erilaiset sosiaaliset ja yhteiskunnalliset aspektit nousevat esille. Kiinnostustani herättää kysymys. millainen on siviilirippikoulu?

Hyvin erikoislaatuinen teos, jonka kielellinen rikkaus ja kuvaavuus koskettaa ja saa omat tunteet ja mietteet liikkeelle. Teksti korreloituu omaan elämään ja vaiheisiin.

Ja kun isäni lukee kirjaa, äitini sanoo: Lukeminen tekee omituiseksi. Kirjoissa on pelkkää valetta.

Tämä teos on ehkä muistin kultaamaa tai pimentämää, mutta hyvin totta pienen varhaiskypsän, mutta mitä illmeisimmin lahjakkaan lapsen elämästä. Ditlevsenin huomiot lapsuudesta ovat myös paljolti yleispätevää huomioimista, vaikka eivät menisikään yksi yhteen muiden lapsuuksien kanssa. Jokaisella on omansa ja omat muistikuvansa. Yhteistä on kuitenkin lapsuuden merkittävyys tulevalle elämälle.

Tämä teos on ilmestynyt Tanskassa jo 1967, ja ihmettelen syvästi, että tätä ei ole löydetty jo aiemmin. Hieno pieni teos.

 ---

Helmet 2022 -lukuhaaste kohta 27: Kirjaa on suositellut toinen lukuhaasteeseen osallistuva (Kts. Mitä luimme kerran)


maanantai 27. kesäkuuta 2022

Eero Ojanen & Timo Jantunen: Zacharias Topelius!


 

Eero Ojanen & Timo Jantunen

 Zacharias Topelius - Suomalaisten satusetä

Avain, 2022

399 + 1 s.

Kansi: Annukka Mäkijärvi


Ojasen & Jantusen teos  Sakari Topeliuksesta on monipuolinen tietokirja suomalaisen kirjallisuuden pioneerista. Se ei ole vain elämänkerta vaan myös, kirjallisuuskatsaus Topeliuksen tuotantoon ja elämäntyöhön. Teoksessa avautuu paitsi Topeliuksen elämä ja aatemaailma myös suomalaisuus, Suomen historia ja synty uudella tavalla. Teoksen perusteella voisi sanoa jopa, että Suomea ei olisi ilman Topeliusta, niin vahvana Topeliuksen vaikutus Suomalaisuuden itsetunnon nousuun teoksessa tuodaan esille. Väite on toki hieman liioiteltu, sillä Topelius ei toki ole ainoa historian henkilö, joka on noussut vaikuttamaan kehityksen virtojen  suuntauksissa. 


Teos jakautuu seitsemään osaan. Aluksi Eero Ojanen tuo esiin elämänkerrallisen katsauksen lapsuudesta ylipiston professoriksi, runoilijasta sadunkertojaksi. Timo Jantunen puolestaan luo katsauksen  Topeliuksen proosakirjallisuuteen ja satukirjallisuuteen.  Jantunen on paneutunut myös Topeliuksen kasvatusajatteluun Ojasen syventyessä puolestaan siihen, mikä vaikutus Topeliuksella on ollut Suomi-kuvan luomisessa ja Suomen kirjoittajana. Ojanen pohtii myös omassa osiossaan Topeliuksen maailmankatsomusta. Runouteen kirjoittajat ovat paneutuneet yhdessä.

Ojasen ja Jantusen Zacharias Topelius  on tiivis tietoteos, joka tuo mielenkiintoisella tavalla Topeliuksen elämää ja aatemaailmaa. Kirjailijat ovat ammentaneet "vettä monesta lähteestä" ja saaneet aikaan kiintoisan ja avarakatseisen syväluotauksen paitsi kirjailijasta, myös hänen teoksistaan. 

Omassa hyllyssäni lukuvuoroa on esimerkiksi odottamassa Tähtien turvatit -teos, jonka tematiikkaa tässä teoksessa on avattu sen verran, että mietin, millainenkahan lukukokemuksesta muodostuukaan. No, saa nähdä, milloin ehdin paneutua asiaan.

Topelius oli vahva vaikuttaja, jonka sydämellä oli niin pikkulintujen hyvinvointi kuin metsien suojeleminen.

Luonnon suojelun teemat korostuivat entisestään, kun Topelius alkoi kirjoittaa voimakkaasti myös Suomen metsien puolesta lisääntyvää metsänhakkuuta ja suoranaista haaskuuta vastaan.

Aihe, joka on ollut tapetilla viime aikojen uutisoinnissa. Topeliukselle metsä ei ollut vain metsäteollisuuden tai muunkaan talaoudellisen toiminnan raaka-ainevarasto vaan hänelle se merkkitsi Suomen ja sen olemasaolon kannalta jotain elävämpää. Metsä oli kuin turkki, jota ilman täällä kylmässä Pohjolassa pärjää perin huonosti, ja metsän tuhoamista hän piti suorastsan väkivaltaisena toimintana.

Topelius oli aikanaan edistyksellinen suhteessaan naisten oikeuksiin. Toisaalta hän edusti konservatiivisuutta ja torjui jyrkästi kristillisen arvomaailman rapauttamispyrkimykset. Kristillisestä uskosta luopuminen tai sen aseman heikentäminen johtaisi koko yhteiskuntamoraalin heikkenemiseen ja erilaisin kielteisiin seurauksiin. Topelius ei kuitenkaan olla jyrkkä moralisti ja esimerkiksi lapsille kirjoitamisessa hän painotti lapsen omaa ymmärrystä oikeasta ja väärästä. Lapsen piti saada itse oivaltaa.

Teoksessa on muutamia oikoluku- ja muita virheitä. Pari hämmentävämpääkin.

Romaanisssa (Välskärin kertomukset) Topelius kuvaa Suomen ja Ruotsin historiaa Kustaa II Aadolfista Kustaa III:een. Alunperin oli tarkoitus edetä aina Vaasan paloon 1952...  Tämä saattaisi mennä painovirheen nimiin, mutta kyllä tämä kuitenkin oikolukuvaiheessa olisi pitänyt äkätä, samoin kuin tämä toinenkin.

Talvella 1854 perhe olikin jo suunnittelemassa asunnonhankintaa ja muuttoa, kun tapahtui Topeliuksen ja perheen kannalta työuran ehkä merkittävin yksittäinen käänne: Keisari Nikolai II sekä hänen poikansa, perintöruhtinas ja yliopiston kansleri Aleksanteri vierailivat maaliskuussa Suomessa.

Tässä on mitä ilmeisimmin menneet Venäjän keisarit sekaisin, sillä Nikolai II ei ollut vielä vallassa vuonna 1854 vaan vasta vuosisdan loppupuolella ja uuden alkaessa.

Erityismaininta tälle topeliaaniselle ajatukselle:

Ilon maaperästä nousevat viisauden idut

Kiitos Avain-kustantamolle arvostelukappaleesta!

---

Helmet 2022 -lukuhaaste kohta 31: Kirjassa on jotain sinulle tärkeää Jaan Topeliuksen kanssa metsien merkityksen hyvinvoinnille ja kristillisyyden merkityksen


maanantai 20. kesäkuuta 2022

Yehuda Koren & Eilat Negev: Auschwitzin seitsemän kääpiötä!


 

Yehuda Koren & Eilat Negev: Auschwitzin seitsemän kääpiötä!

Ovitzin perheen selviytymistarina

Alkuteos: Giants, The Dwarfs of Auschwitz

Suomentanut Jyrki K. Talvitie

Minerva, 2017

316 s.


"Tarina alkaa jättiläisistä. Kerrotaan, että muinoin vuoristoisessa Pohjois-Transsilvaniassa Dolhan laakosssa vilisi jättiläisten heimoja. Luomisesta lähtien he elivät ja kukoistivat vaellellen maan päällä. sitten tuli vedenpaisumus, ja he kaikki pakenivat ylemmäksi vuorten paljaille huipuille. Siellä he yksi toisensa jälkeen menehtyivät, ja kun vedet vetäytyivät takaisin, ainoat eloonjääneeet tulivat esille: jättiläinen ja hänen tyttärensä Roza Rozalina. Roza Rozalinalla oli hiilenmustat silmät, hänen hiuksensa olivat liekehtivän punaiset ja pitkät kuin pihtapuiden murhe. Suruissaan hän vaelsi laakson läpi. - Isä, hän huokaisi, - minä kuihdun yksinäisyyteen, löydänköhän koskaan kumppania?"

 

Legenda jatkuu ja kertoo, kuinka Rosa löytää pieniä, hänen kaltaisiaan olentoja, joista erityisesti yksi "komea kuin kuutamo" saa hänen poskensa punehtumaan. Hän vie olennon isälleen, joka sanoo. "- Voi, voi , tyttäreni, meidän aikamme on ohi. Pane heidät heti takaisin paikoilleen." Rozalina ei kuitenkaan pysty tähän, vaan hän pyytää Kaikkivaltiasta sitomaan hänen ja pienen olennon kohtalot yhteen. Ja niin Kaikkivaltias kutistaa Rozaa ja venyttää pientä urhoa niin, että he olivat kuin kaksoset. Ja legenda kertoo, kuinka heidän jälkeläisensä kansoittivat  maan.

Tämä legenda oli kulkenut sukupolvelta toiselle pienessä romanialaiskylässä, kunnes vuonna 1866 kylässä syntyi oikea kääpiö. Lyhytkasvuisten Ovitzin perheen esi-isä oli syntynyt. Tämä Ovitzin perheen sukutaulu on teoksen alkulehdillä.


Auschwitzin seitsemän kääpiötä -teos on alkujaan ilmestynyt kymmenisen vuotta sitten, suomennettuna viisi vuotta myöhemmin kuin alkuperäisteos. Teoksen kirjoittajat ovat tehneet vuosien tutkimustyön perheen tarinaan liittyen. He kertovat:  "Matkamme niiden seitsemän kääpiön tositarinaan, jotka eivät olleet minkään hyväntahtoisen Lumikin alamaisia vaan pikemminkin sydämettömän pedon vallan alla, alkoi vuonna 1994, kun näimme historiankirjassa tämän lyhyen maininnan; "Vuonna 1949 teatteriseurue nimeltään "Auschwitzin seitsemän kääpiötä" teki kiertueen Israelin kapungeissa laulu- ja tanssiesityksellä."

En löytänyt teoksesta kuin pari blogipostausta, nimittäin Luetut kirjat ja Olen lukenut -blogeista. En itsekään oikein tiedä, mitä tästä teoksesta kertoisin, mihin näkökulmaan tarttuisin. Holokaust on aiheena järkyttävä, ja tässä teoksessa se lyö todella silmille Mengelen toimilla. Aihe kyllä kiinnostaa, mutta olen kuitenkin hieman rajoittanut aiheen lukemista. Teoksessa täytyy olla jotain muutakin, vastanäkökulmaa holokaustin julmuuksiin ja epäinhimillisyyksiin. Tässä teoksessa minua kiinnosti lyhytkasvuisuuden teema ja sukuhistoria (ei mitenkään henkilökohtainen, vaan noin yleisesti).

Teoksessa käytetään Ovitzeista nimiä pienet, Lilliputit, kääpiöt. En pidä kääpiö-sanan käytöstä. Sisarussarjan nuorin, Perla "ei koskaan loukkaantunut siitä, että ihmiset kutsuivat häntä "kääpiöksi". "Miksi muuksi he voivat minua kutsua? Näen itseni peilistä, ja se on tosiasia." Silti hän välttää itse käyttämästä termiä. Sen sijaan hän jakaa maailman ihmiset "isoihin ihmisiin" ja "meihin pieniin". Tavallisimmin hän kutsuu itseään tytöksi." Kääpiö-sana kolahtaa joka kerta, kun kirjailijat sitä käyttävät. 

Teoksen sävyssä on myös jotain muuta, mistä en oikein pidä, mutta mitä en osaa sanoittaa. Tai sitten olen lukiessani huomannut itsessäni jotain, mistä en pidä. Jollain tasolla lukeminen on aina jonkinlainen peili, josta itseään tarkastelee.


--

Helmet 2022 -lukuhaaste kohta 18: Kirjan on kirjoittanut toimittaja

keskiviikko 15. kesäkuuta 2022

Judy Batalion: Päivien valo!

 

Judy Batalion

Päivien valo - Hitlerin gettojen vastarintanaiset

Alkuteos: The Light of Days - Women Fighting of the Jewish Resistance

Suomentaneet Lauri Sallamo ja Heidi Tihveräinen

Gummerus, 2021

574 s.


Huh huh. Olipa teos ja olipa luku-urakka. Toisaalta hyvinkin kiinnostava, toisaalta kamala ja jähmettävä, yököttävä teos, jossa teoksen nimestä - Päivien valosta ei juurikaan ole tietoa. 

Teoksen nimi juontaa teoksen alkulehdellä olevasta gettolaulusta: 

Varsova, sen kasvoilla kyynelet 

Ja kadunkulmissa haudat 

Vielä vapauden näkee 

Vielä kajastaa päivien valo.

 

Päivien valoa - sitä  kaivataan, siihen pyritään, mutta ne keinot? Kaikkein eniten minua lukiessa vaivaa se, miten sota raaistaa. Jos käy taistelemaan pahaa (natseja) vastaan samoilla keinoilla onko yhtään parempi kuin se, jota vastaan taistelee. Toisaalta kirjailija tuo teoksessa esiin vastarinnan monimuotoisuuden ja mainitsee, että pakeneminenkin on vastarintaa. Tässä teoksessa pääpaino on kuitenkin väkivallassa, aseissa. Tämä ikuinen eettinne  kysymys pohdittikin lukiessa: millä keinoin itse pyrkisin vastustamaan vääryyttä. olisiko minulla rohkeutta asettua kuolemankin uhalla väliin. Olisinko valmis asein käymään sortajia vastaan - ja jos en, tekisikö se minusta pelkurin, rakkaudettoman.Olisiko helpompi olla vain välittämättä. Voiko sodassa säilyttää ihmisyyttään? Tätä problematiikkaa kirjailja valottaa jälkipuheessaan avatessaan teoksensa taustoja.

Naistaistelijoiden muistelmien innoittamana aloin ymmärtää, kuinka tärkeää oli kertoa monisäikeisiä tarinoita, joissa asiat eivät olleet mustavalkoisia ja joista tapahtumien tistitiitaisuus välittyisi tuskallisen selvässti. Histotiaa ei voi kirjoittaa yksioikoisesti; meidän täytyy kohdata menneisyytemme avoimesti ja ymmärtää, että olemme sekä uhreja että hyökkääjiä. Muutoin tarinankertoja menettää uskottavuutensta, ja keskustelu käy mahdottomaksi. Ymmärtääkseen ei tarvitse antaa anteeksi, mutta vain siten voi kasvaa ja kehittyä.

 Lukijana mietin myös niitä, jotka selvisivät kuolemankentiltä elossa, ajattelivatko he koskaan menneisyyttään, tunsivatko katumusta valinnoistaan, teoistaan. Mietttivätkö, olisiko voinut toimia toisin. Kirjailija tuo esiin, kuinka "Oli vaikea siirtyä Varsovan geton kapinan johtajasta kibbutsiin hedelmänpoimijaksi. Harva taistelija oppi tuntemaan itseään kaksikymmenvuotiaana koettujen traumaattisten ja kohtalokkaiden tapahtumien jälkeen."

 Batalionin teos kuvaa juutalaisten nuorten naisten vastarintaliikettä Puolassa ja Balttiassa, siellä, missä natsit uhkasivat juutalaisten olemassaoloa. Ajallisesti tapahtumia ei kuvata kronologisesti, vaan kuvaus siirtyy henkilöstä toiseen hieman sekavastikin. Kirjailijan innoittajana on ollut Freuen, kokoelma kirjoituksia, joiden päähenkilöillä ja kirjoittajilla oli vaikeasti lausuttavat nimet ja jonka hän oli löytänyt brittiläisessä kirjastossa. Nämä kirjoitukset toivat esiin naisten tarinoita ja kokemuksia vastarinnasta natsihallintoa vastaan. Kirjailja on yhdistänyt materiaalia eri lähteistä. Itse koen kuitenkin ongelmana lukiessa saman, mitä hän itse problematisoi Freuenin suhteen: "Siitä puuttuivat huomatukset, alaviitteet ja selitykset - kontekstin puuttuminen oli erityisen hankalaa, kun älypuhelimiakaan ei ollut vielä keksitty." Teoksen lopussa on Batalionin omat viitteet lähteistä, joihin jokin tietyllä sivulla oleva ilmaisu tai kohtaus perustuu. Tekstissä itsessään vain ei ole viitenumerointia,  ja näin nämä loppuviitteet jäävät irralliksi. En tiedä, onko tämä vain suomenkielisen laitoksen ratkaisu.

Lukiessa herää muutamia kysymyksiä uskottavuuteen ja suomennokseen. Esimerkiksi tämä:

Bednizissä bunkkereiden sisäänkäyntejä rakennettiin uuneihin, seiniin, komeroihin, nojatuoleihin, savupiippuhin ja ullakolle.

Voin kyllä ajatella, että jonkinlainen salakäytävä voidaan rakentaa uuniin, mutta nojatuoliin? Siinä minun näkökyky stoppaa, samoin jos puhutaan salakäytävässä liedessä, vaikka kyse olisi puuliedestä. Onko kyse jonkinlaisesta suomennosongelmasta vai kirjailijan ilmaisun vapaudesta, vaikea sanoa, mutta hämmentävä se on.

Hämmentävä on myös maininta:

 "Antek oli puun runko ja Zivia oli oksa", Yael sanoi. "Jos oksaa taivuttaa, puukin kaatuu, vaikka runko olisi kuinka vahva."

En osaa kuvitella puuta, joka kaatuisi, jos  oksaa taivuttaa. Oksa siinä katkeaa, jos liikaa taivuttaa, mutta ei luja runko, joka kyllä saattaa kolhiintua, jos oksa repäisee palan runkoakin. Lause on haastattelusta ja kuvaa, kuinka pariskunnasta toisen kuollessa ei toinenkaan jaksa elää ja siinä mielessä lainaus on kuvaava. Minä vain mietin, kuinka hyvä vertaus on ja onko se ehkä jotenkin suomennettaessa, haastattelua lainatessa kääntynyt päälaelleen.  

Lukemisen merkityksestä:

Lukeminen oli pakokeino sekä elintärkeän tiedon lähde - kirjojen pelastaminen oli tie kulttuuriseen ja henkilökohtaiseen pelastukseen. --- --- "Lukeminen oli pakoreitti toiseen maailmaan, --- Kirjojen kautta sai elää sankarin ja sankarittarien elämää ja jakaa heidän ilonsa ja surunsa normaalissa maailmassa, jossa ei ollut sellaista pelkoa tai nälkää  kuin meidän maailmassamme."

Tämä teos ei ollut pakokeino, päinvastoin. Se avaa silmien eteen koko ihmiskunnan raadollisuuden ja mädännäisyyden, josta niitä valonpilkahduksia on vaikea löytää. En sano, etteikö niitä olisi, mutta kovin vähäisiksi ne jää.

Erityismaininta tekstistä nousevalle ajatukselle:

Ruumis ja mieli saavuttavat tasapainon luonnossa elämisen kautta.

Suomi-bongaus: Ruzka kuului Paperiprikaatiin, joka salakuljetti juutalaisia kirjoja turvaan. Hän löysi YIVO:n eli Jiddizin tutkimusinstituutin kirjastosta suomalaisen kirjasen, joka oli laadittu silloin kun Suomessa oli valmistauduttu Neuvostoliiton hyökkäykseen. Kirjasessa esiteltiin sissisodankäynti ja jopa pommien rakennusohjeita. Siitä tuli heidän ohjenuoransa.

--

Helmet 2022 -lukuhaaste kohta 11: Kirjassa tapahtumia ei kerrota aikajärjestyksessä 

sunnuntai 12. kesäkuuta 2022

Elsa-Britt Bergius: Meidän luokan hiihtoloma!

 


Elsa-Britt Bergius

Meidän luokan hiihtoretki

Alkuperäisteos: Gänget drar till fjälls 

Suomentanut: Salme Sadeniemi

Otava, 1942

105 s.

Kahdeksannen pahin unikeko, Tyyra, nukkua tuhisi täydessä rauhassa lattialla, vaikka Vann, onnettomuuden lintu, oli täysinäinen reppu seuranaan mätkähtänyt suoraan hänen päälleen. Vann itsekään oli tuskin vielä saanut auki silmiään. Aivan unenpöpperössä hän kankein sormin yritti silittää uutta, mutta erittäin epätasaista patjaansa, joka yhä oli aivan liikkumaton. Mutta sitten he molemmat heräsivät yhtäaikaa. Tyyra siirtyi alistuvaisesti lähemmäs penkkiä. Vann koetti selittää nauruun tikahtuville tovereilleen: - Voi tiedättekö. Minä luulin, että jouduin hirmuhyppyriin. - Alastulo kävi aika pehmeästi, huomautti Liisa iroonisena. Sitten Vann hieman hämillään kömpi takaisin penkilleen, mihin Dille katsoi parhaaksi sitoa hänet remmillä kiinni lopuksi yöksi.

Hmm! Kohtaus on hieman kysymyksiä herättävä sillä aamun tullen Vann on kuitenkin kohta jo junan ikkunassa katselemassa ihastuneena Årejärveä. Kuinka hän pääsi irti ja miksi on kirjailija ohittanut tämän seikan kerronnassaan?

No, niin tai näin, niin mukava pieni tarina tää on. Tematiikaltaan hieman samanalainen kuin aiemmin lukemani Salme Setälän Hiihtolomien hiihtoloma. Samankaltaisesta juonikuviosta huolimatta silti erilainen.

Meidän luokka on Wahlstedtin koulun (ilmeisesti tyttökoulu) seitsemäs ja kahdeksas luokka, jotka on lähteneet tuntureille (Ruotsin Lappiin) hiihtolomaa viettämämään.Matkalla mukana heitä kaitsemassa on voimistelunopettaja neiti Dillberg, lyhyesti Dille. Varsinaisia tarinan päähenkilöitä on neljä: Vann, joka saapuuu junaan viime hetkillä, Kaisa, Marianne ja Liisa. Myöhemmin joukkoon lyöttäytyy myös pari poikaa, Bengt ja Göran, sillä tuntureille saapuessa tytöt huomaavat ,että sinne on saapunut myös poikakoulun hiihtolomalaisia.

Yhdessä näiden kahden pojan kanssa tyttönelikko karkaa majapaikastaan omin päin pitkälle hiihtoretkelle, josta tulee jännittävämpi kuin mitä he osasivat odottaa, sillä sumu yllättää heidät ja he joutuvat yöpymään keskellä tunturihankia susien ulvoessa ympärillä. Bengtillä tosin on mukanaan pistooli, mikä jossain vaiheessa siirtyy Kaisalle.

Tarina oli siis ihan mukava ja jäntevä. Tosin loppupuolella, kun sumu on hälvennyt, Kaisa nousee lumiluolasta, johon tytöt ovat jääneet poikien lähtiessä hakemaan "ihmisten ilmoja",  löytää hän hangelta lappalaislapsen komsiossaan. Tämä tuo mieleen Topeliuksen sadun Tähtisilmä. Episodi on hieman erikoinen muuten hyvinkin todenmukaisessa tarinassa. Miten lapsi on hangelle jäänyt ei selviä, vaikka poika lopulta äitinsä luo pääseekin.  Lisäksi seudulla on juuri liikkunut nälkäinen susilauma, mikä herättää lisäkysymyksiä lapsen selviämisestä yksinään aavalla selkosella.

Loppujen lopuksi, kokonaisuus on kuitenkin hyvin hallittu ja ja elämänmakuinen, jota värittää virkistävästi ja monipuolistaa seikkailua Mariannen unettomana yönä kertoma "ensirakkaus-tarina" ja Vannin myöhemmin, pelastajia odotellessa, kertoma matkatarina Saksaan isoäidin luokse. Nämä, ikään kuin tarinat tarinassa tuovat kerrontaa mukavaa vaihtelua ja elävyyttä.

Erityismaininta tälle luonnehdinnalle:

Koko maailma oli valkoinen, maa ja ilma, jossa he liikkuivat. Oli kuin he olisivat sukeltaneet maidossa.

 

torstai 2. kesäkuuta 2022

Mary Higgins Clark: Yksin vain!

Mary Higgins Clark

Yksin vain

Alkuteos: I'll Walk Alone

Suomentanut Henna Kaarakainen

Tammi, 2011 

355 s.

Aloitus: Isä Aiden O'Brien oli kuuntelemassa ripittäytymistä Pyhän Fransiscus Assisilaisen kirkon kryptsassa Läntisellä 31. Kadulla Manhattanilla.

Lopetus: Voisimmeko me nyt syödä kakkua?

Kuinka kirjailijja päättyy ripittätymisestä kakun syömiseen on jännittävä ja monimutkainen tapahtumaketju, jossa päähenkilö Aleksandra, lyhyesti Zan, Moreland kulkee yksinään piinavaa polkuaan. Zan on sisustussuunnittelija, yksinhuoltaja, jonka 3-vuotias poika Matthew on kidnapattu kaksi vuotta aiemmin Keskuspuistosta, lapsenvahdin nukahtaessa ruohikolle.

Zan joutuu itse syytetyksi poikansa kidnappauksesta, kun lehtiin ilmestyy turistin aikoinaan ottama kuva, joka osoittaa, että se on hän itse, joka ottaa pojan vaunuistaan.

Zan on menettänyt vanhempansa näiden joutuessa kolariin. Tapahtuma on ollut traumaattinen ja Zanilla on muistinmenetyksiä ja paniikkikohtauksia. Hänen ystävänsäkään eivät usko Zania, kun tämä sanoo, että hän ei ole syyllinen, vaan he uskovat, että Zan on henkisesti sairas.

Kirjailjan kyky luoda piinaavia hetkiä ja saada lukija kiemurtelemaan myötätunnosta Zania kohtaan on taidokas. Itse en voinut jäädä näihin piinaaviin hetkiin vaan luin tämän loppuun viime yönä. Tunsin tuskaa Zanin kanssa ja inhosin niin Zanin ystäviä, jotka kyllä tukivat Zania, mutta eivät uskoneet häntä, kuin poliiseja, jotka eivät voineet nähdä totuutta vaan olivat jämähtäneet tutkimuksissaan näkemään vain sen ensimmäisen vaihtoehdon, puhumattakaan sitä asianajajaa, jonka neuvot saattoivat olla hyviä, mutta joka hänkään ei nähnyt totuutta. Nukkumaan pääsin vasta aamu neljän, viiden aikoihin.

Olen lukenut Higgins Clarkin teoksia aiemminkin ja tiesin hänen tyylinsä. Tarina etenee piinaavasti, mutta loppuu huojennukseen. Tämä ei ehkä ole parhainta Higgins Clarkia, mutta jännite säilyi kyllä loppuun asti. Muutamia kerronnallisia yksityiskohtia kyllä hieman kritisoin liian amerikkalaisina. Amerikkalainen yhteiskunta ja erityisesti rikas new yorkilainen luksuselämä korostuu miljöörakentelussa. Higgins Clark kuljettaa henkilögalleriaansa sujuvasti ja elävästi ja draaman kaari nousuineen ja laskuineen on loogista vieden loppuratkaisuun, joka olisi ehkä voinut olla jäntevämpi, mutta ei kuitenkaan täysin lätsähdä. 

Kirjallisuusviite 

Minulla oli tapana laulaa Mathew'lle sitä laulua, "Beutiful Brown Eyes", kauniit ruskeat silmät. Hänen hiuksensa olivat hyvin vaaleat, mutta luulen että niihin alkoi ilmestyä punertavaa sävyä. Tuleekohan hänellekin sellainen kirkkaapunainen tukka, jollainen minulla oli lapsena? Minä inhosin sitä. Sanoin äidille, että näytin ihan Anna-kirjojen päähenkilöltä, riukumaisen laihalta tytöltä, olla oli porkkananpunaiset hiukset. Mutta Matthew'lla sellainen tukka näyttäisi hurmaavalta.


tiistai 31. toukokuuta 2022

Vera Henriksen: Pyhä kuningas!


Vera Henriksen

Pyhä kuningas

Alkuteos: Helgenkongen

Suomentanut Aune Brotherus

WSOY, 1964

363 s.


Alku: Aallot vyöryivät Steinkjerin vuonossa vaahtopäisinä, vihertävinä, sinivalkoisina, harmahtavan mustina tai kullalle välkkyvinä aina sen mukaan, miten auringonpaiste ja varjot veden pinnassa vaihtelivat.

Loppu:  Mutta oliko mitään muuta olemassa, ajatteli Sigrid, kuin maa ja kaipuu ja toivo; toivo Jumalan armosta.

Päähenkilö Sigrid Torentytär, jonka elämä jatkuu miehensä Kalvin rinnalla Eggessä. Tosin heidän välejään hiertää Sigridin aiemmin tapahtunut uskottomuus ja tästä syntynyt lapsi Synnöve, joka tosin on kiintynyt Kalviin, samoin kuin Kalv tyttöön. Sigridin aiempi mies Olve on myös vahvasti läsnä Sigridin ajatuksissa. Pyhä kuningas on paljolti Sigridin ajatuksia ja pohdintoja uskonkysymyksissä.Toisaalta Kalv Sigrridin negaationa on Viikinki, jolla taistelut on verissä ja joka tuntee syvää syyllisyyttä Sticklestadin taisteluista. Uskonkysymysten rinnalla tässä onkin valtataisteluja, joita käydään kuninkuudesta ja hänen ystävyydestään, uskollisuudesta, ystävyydestä ja sovinnosta.

Teos on viimeinen osa kirjailijan kolmiosaista Viikinki-trilogiaa. Olen lukenut aiemmat osat ja olen pitänyt niistä paljon. Tästä osasta en kristillisestä tematiikasta huolimatta oikein saanut kiinni. Ehkä aiempien osien lukemisesta on sen verran kulunut aikaa, että oli vaikea päästä kiinni jatkuvuuteen. Toisaalta se kristinusko mikä tässä esiintyy pistää myös miettimään. Toisaalta tässä tulee hyvin esille kristinusko tapoina ja rituaaleina, pappien valtana, toisaalta syvällisempänä ja henkillökohtaisempana pohdiskeluna ja  henkilökohtaisena voimana arjessa. Se, että kristinuskon syvin sanoma ja merkitys rauhana jää sodan ja miekkalähetyksen varjoon.  Mietin myös kohtausta, jossa nuori nainen on surmannut vastasyntyneen lapsensa ja on tuomittavana. Pappi Anund puolustaa naista, joka on tehnyt tekonsa syyllisyyden vallassa peläten lapsensakin tulevan tuomituksi, tuomalla esiin, kuinka "Laki sanoo, että vajavaisen lapsen saa panna heitteille". Hmm. Mikä laki? Viikinkilaki vai Pyhän kuninkaan laki? Pyhä kuningas tässä tarkoittaa Norjan kuningasta Olavi pyhää, jonka kanonisoinnista teos alkaa. Sigrid ei haluaisi, että tätä kanonisoitaisiin, sillä hänen mielessään on Stiklestadin taistelut. 

Teos jakautuu viiteen osaan, jotka ovat: Olavi Pyhä, Kalv, Einar Tambarskjelve, Maanpaossa,  Egge .

Sigridin puoliso Kalv on seissyt Sticklestadin taisteluissa lähellä kuningas Olavia. Hänen uskollisuuttaan kuninkaalle, Olavin pojalle Magnukselle  aletaan epäillä ja erityisesti Einar Tambarskjelve alkaa juonia tätä epäilystä. Sigrid ja Kalv joutuvat pakenemaan Eggestä. He siityvät Hrossöyhin, käyvät välillä Skotlannissakin, Icolmkillissä, jossa Sigrid saa uusia näkökohtia kristinuskosta. Myös Sigridin poika Tore matkustaa myöhemmin Icolmkilliin ja vihkiytyy papiksi. Lopussa pariskunta pääsee palaamaan Eggeen. Kalv on kuitenkin rauhaton sielu, joka lähtee jälleen taisteluun ja saa surmansa jättäen Sigridin pohtimaan tämän iänkaikkisuuskohtaloa. 

Tämä ei ollut aivan kevyttä luettavaa. Tässä oli syvällisiä pohdintoja kristinuskosta, mutta toisaalta myös ristiaallokkoa vanhoihin viikinkitapoihin kumpuhautauksesta sisäänpolttamiseen. Huh huh! Hurjaa on kuvaus välillä.

Norjan historiaa tämä ilmeisestikin on hyvin vahvasti. Minun täytyi hieman selvitellä tuota Olavi Pyhää ja kyllä, historiaan tämä teos vahvasti nojaa.

Suomibongaus: -Trondarnesin piispa on  vihkinyt ristin, sanoi  Tore. -Joten siinä nyt on parempi turva kuin konsanaan Torin vasarassa. -Huomaan sinun nyt antavan enemmän arvoa pappien vihkiluvuille kuin suomalaisten loitsuille, sanoi Sigrid ja Tore nauroi.

Trilogian aiemmat osat:

Hopeavasara

Ennusmerkki

---

Helmet 2022 -lukuhaaste kohta 46: Kirjan kannen pääväri on punainen tai kirjan nimessä on sana punainen.

 

maanantai 30. toukokuuta 2022

Kesäksi luettava - ARVONTA SUORITETTU!

EDIT: 30.5.2022 klo 14:18

Koska edellinen voittaja ei halunnut kaikkia jäljellä olevia teoksia, suoritettiin vielä kolmas ja viimeinen arvonta, joka voittaja saa siis halutessaan kaikki jäljellä olevat teokset. Arvonta suoritettiin samoin kuin kakkosarvonta ja naskalinkärkeen takertui lipuke, jossa luki Anneli A Onneksi olkoon. Otan yhteyttä.

Kiitos kaikille mukanaolijoille ja mukavia lukuhetkiä. Sääntöjenmukaiset arvonnat olivat tässä.

EDIT: 17:53

Koska voittaja ei halunnut kaikkia kirjoja, suoritettiin uusi arvonta jäljelläolevien kirjojen saajaksi.

Suoritin arvonna siten, että loppujen neljän osallistujan nimet lipukkeilla suljettiin maatuskaan, ravisteltiin ja nostettiin piikillä yksi lappu. Piikkiin tarttui lipuke, jossa luki Jenni (Unknow). Onnittelut. Otan yhteyttä.

EDIT 29.5.2022 kklo 13:36

Arvonta on nyt suoritettu. Onnettarena toimi veljentytär, joka nosti voittolipukkeen. Sääntöjen mukaan ilmoittautuneita osallistujia oli viisi kappaletta. Voittolipukkeessa lukee: Vintagetti.

    






Onneksi olkoon! Otan yhteyttä.


Nyt olisi tarjolla mukavaa luettavaa niin isoille kuin vähän pienemmille tai muuten vain monipuolisesti lukevalle.

Tule mukaan ja ota osaa kivaan arvontaan. Säännöt ovat seuraavat:

1. 

Arvotaan voittaja, joka saa kaikki kirjat tai valintansa mukaan.  Jos voittaja ei halua kaikkia kirjoja, arvotaan toinen voittaja, joka saa loput kirjat tai valintansa mukaan. Jos kaikki kirjat ei vieläkään ole menneet, arvotaan vielä kolmas voittaja, joka saa jäljelle jääneet kirjat tai jäljellä olevista valintansa mukaan, jonka jälkeen loput teokset menevät kiertoon valitsemallani tavalla. 

2.

Ottaaksesi osaa, jätä kommentti tähän postaukseen ja yhteystiedot (linkki toimivaan blogiisi tai  sähköpostiosoite, josta sinut tavoittaa, mikäli voitto osuu kohdallesi.

3. 

Roskapostiksi luokiteltavat viestit poistetaan eivätkä ole mukana arvonnassa.

4.

Arvontaan voi tulla mukaan toukokuun viimeiseen päivään asti.


Arvonnassa olevat teokset näkyvät  kuvassa.  Teokset ovat vähintään kerran luettuja, siistejä ja hyväkuntoisia. Laitan kirjat kiertoon tilanpuutteen takia tai siksi, että teoksia on hyllyssä kaksin kappalein. 

Mukana arvonnassa on siis seuraavat teokset:

Eva Mozes Kor: Auschwitzin kaksoset

Janet Skeslien Charles: Kirjasto Pariisin sydämessä

Carolyn Keene: Neiti Etsivä ja sisäoppilaitoksen salaisuus 

Carolyn Keene: Neiti Etsivä ja balettitossujen arvoitus

Katri Savolainen: Tyttö Mijas-vuorelta

Eino Säisä: Se kesä

Elsa Weng-Nilsson: Nilla ja Salla


Ja sitten, ei kun kokeilemaan onneaan ja saamaan lukuiloa! Mukavia kesänodotuspäiviä ja runsasta osanottoa toivoen. 

Mukana:

Mai Laakso

"Unknown Jenni"

Vintagentti

Raija Annikki

Anneli A.


Kirjoja lempieläimeen liittyen!

 

Lempieläin oli aiheena instan kesähaasteessa bookishsummersundays. Minä pidän kyllä koirista ja kissoistakin, mutta hevonen on kyllä uljuudessaan omaa luokkaansa. Itse olen istunut vain kerran hevosen selässä, joskus lapsuuden ja nuoruuden vaihteessa. Hevosfiguureja on tullut kerättyä, samoin postikortteja ja hevosaiheista kirjallisuuttakin löytyy jonkin verran. Tätä Patsey Grayn Tähti-sarjaa en ole  vielä ehtinyt lukemaan. Sarja on ollut hyllyssäni jo useamman vuoden. Kiinnostaako sinua hevostarinat ja jos, niin mikä on paras hevostarina, jonka olet lukenut?


tiistai 24. toukokuuta 2022

Salme Setälä: Hiihtolomien hiihtoloma!

 

Salme Setälä

Hiihtolomien hiihtoloma

Otava, 1947

201 s

Kansikuva: Helmiriitta Setälä


Tämän hauskan ja menevän koululaiskertomuksen päähenkilö on Leena, jonka helsinkiläiseen perheeseen kuuluu äidin ja isän lisäksi veljet Pentti ja Jorma. Leena käy yhteiskoulua ja hänen koulutovereistaan tässä tarinassa on osatekijöinä luokkatoveri Olli ja Jonkin verran vahempi Annikki.

Tarina saa alkunsa, kun porukan hiihtolomasuunnitelma Pallakselle lähdöstä tuntuu kariutuvan rahanpuutteeseen. Hiihtoloma Helsingissä ilman lunta ei ole hiihtoloma eikä mikään. Sitten kuitenkin heitä onnistaa raha-arvan muodossa, johon olemassa olevat varat käytetään. Pallaksen matkasta tulee kuin tuleekin totta. Kaikki, paitsi kotiin jäävä isä lähtevät matkaan kohti Pohjoista.

Kerronnallisesti tämä on kirjeromaani. Leena kirjoittaa kirjeitä hiihtolomapäivistään serkulleen, jolta on saanut lahjaksi sinistä kirjepaperia. Teksti on sujuvaa, nokkelan lennokasta ja arkipäiväisen menevää ja elämänmakuista. Ei keinotekoista sanakikkailua. Kirjemuoto tosin jättää kysymään, eikö päiväkirjamuoto olisi ollut yhtä hyvä. Varsinaiseksi kirjeenvaihdoksi tätä ei voi sanoa, sillä vastakirjeeseen viitataan vain kerran alkupuolella eikä kirjetoverin ajatuksista puhuta mitään.

Pallaksella lapset kohtaavat hiiihdonopettajan, joka opettaa heille kaikki mäenlaskun niksit ja saa Annikin sydämen tykyttämään vähän normaalista poikkeavalla tavalla. Maantiedekin tulee osin tutuksi, kun Pallaksen kaikki huiput, kerot käydään läpi, siitä korkeimmasta Taivaskerosta puhumattakaan.

Kirjailjan alkulauseessa sanotaan, että tämä on kirjoitettu ennen sotia, jolloin "kaikki olivat iloisen edesvastuuttomia ja hauskan huolettomia." Jotain tästä huolettomuudesta kertoo perheen suhtautuminen Hotellissa alkaneisiintapahtumiin Siellä hiippailee varas ja varkaudesta joutuu epäillyksi Leena, jolle hotellin emäntä vihjailee epäilyjään. Syynä se, että Leena on toivonut hotellin vastaaottovirkailijan kaunista hautalöytösolkea itselleen. Lisäksi Leena on erehdyksessä astunut vieraaseen huoneeseen ja pusertanut nyrkkiään. Leenalla on paha luonne siinä mielessä, että kun hän ärsyyntyy, hän jäää puhumattomaksi. Varkaudet selviävät vasta viimehetkillä ja sekin ihan sattumankauppaa ja onnekkaasti, vaikka Leenalle olisi voinut käydä tosi pahasti. 

Pidin siis kerronnasta, vaikka minua hieman mietitytti kuvaus postiauton noususta tunturinrinnettä ja postin heittämisestä hankeen tai pistämisestä ojennettuun kepinnokkaan. Kerronnassa on kaiken kaikkiaan pientä satiirinmakua tai miksi sitä sanoisi. Ei siis kaikki niin vakavasti otettavaa ja faktatietoa, vaan nuoren ihmisen hersyvää kielenkäyttöä. Mielenkiintoinen, kenties ajalle tyypillinen oli myös kuvaus kansallispukuisista hotellivirkailijoista. 

Sen sijaan en pitänyt maininnasta, jossa kuvattiin Lapin alkuperäisasukkaita "että heidät olisi sellaisinaan voinut viedä Kansallismuseoon." Kuvastanee kuitenkin aikansa ajattelua, mutta on ikävästi pistävä piikki muuten mukavan kerronnan lomassa.

Erityismaininta näistä kerronnallisista elementeistä:

"puhelinpylväät laukkaavat ohitse kuin viuhkot varsat"

"Ja meni ehtoo ja tuli aamu, uusi matkapäivä."

--

Helmet 2022 -lukuhaaste kohta 38: Kirjassa toteutetaan unelma tai haave

sunnuntai 22. toukokuuta 2022

Kesälukemista!

 


Instagramin puolella alkoi bookishsummersundays22-haaste, jossa jaetaan sunnuntaisin kesäkuun ajan tietyllä teemalla. Tässä minun lukupinoni, joka varmaankin vähenee kesän mittaan. Tässä tosin on vain viimeisimpiä hankintojani, hyllyssä on enemmän. Odotan kovasti,että paikalliskirjasto saa remppansa  ohitse ja pääsen lainaamaan niin ei tulisi niin paljon hankittua kirjoja itselleen. 


tiistai 17. toukokuuta 2022

Janette Oke: Drums of Change!

 


Janette Oke

Drums of Change

Bethany House, 2003

176 s.


Running Fawn on nuori Mustajalka-tyttö. En oikein päässyt selville hänen iästään, mutta vuosien myötä hänestä kuitenkin kasvaa 17-vuotias neitonen. Hänellä on veli Crooked Moose ja isosisko  Little Brook. Myös muita sisaruksia syntyy.

Running Fawn'n elämä muuttuu, kun puhvelit, jotka ovat olleet elinehto heimolle häviää. Enää ei siirrytä kesäleiristä talvileiriin, vaan heimon päällikkö Chief Calls Through the Nights päättää keskusteltuaan muiden heimon päälliköiden kanssa siirtyä reservaattiin. Heimon keskuuteen on myös saapunut lähetyssaarnaaja Man with a Book. joka on saanut luvan opettaa hiemon lapsia "valkoisten tavalle" niin kuin Running Fawn ajattelee. Running Fawn itsekin kyllä on innokas opiskelija, vaikka ei haluakaan elää valkoisten tavalla, vaan oman heimonsa perinteisillä tavoilla.

Sitten kuitenkin Running Fawn ja päällikön poika Silver Fox lähetetään Forth Calgaryyn lähetysjärjestön sisäoppilaitokseen. Siellä kuluu useampi vuosi. Kun Running Fawn kuulee, että hänen isänsä on sairastunut (äiti ja syntynyt pikkuveli ovat kuolleet aiemmin) Running Fawnin koti-ikävä lisääntyy ja hän karkaa päästäkseen kotiin.

Yksin preerialla, vähin epäkäytännöllisin  varustein, jotka hän ottanut koulusta mukaansa, tyttö kulkee pitkin joen vartta.

Koulussa huolestutaan, kun karkaaminen huomataan. Silver Fox lupaa etsiä tytön ja viedä tämän kotiin. Hän saa koulusta hevosen ja varusteita ja niin Silver Fox lähtee etsimään tyttöä ja löytääkin tämän lopulta. 

Drums of Change on mielenkiintoinen herkkä kuvaus nuoren intiaanitytön elämässä, taistelusta perinteiden ja muutosten välillä. Luopuako vanhoista jumalista ja kääntyä Valkoisen miehen Jumalan puoleen, pysyäkö entisessä uskomuksessa vai tulla kristityksi? Mikä on minun tapani elää ja uskoa, miettii Running Fawn? Kasvu tuo mukanaan myös kiintymyksen ja tunteet Silver Foxia kohtaan, joka näkee vastuunsa isänsä poikana ja tulevana päällikkönä, mutta joka myös on jo tullut kristityksi ja tahtoo, että tuleva puoliso ei vain "salli" hänen uskoa, miten uskoo, vaan haluaa "jakaa" uskonsa puolisonsa kanssa. 

Tämä oli hieman vaikeammin ymmärrettävää englantia kuin aiemmin lukemani In Wildrose -teos, mutta pidin tästä. Tässä oli paljon kuvausta intiaanien tavoista, elämästä teepeessä, nuotiotulilla ja kosintatavoista. Toivoisin, että ymmärtäisin englantia hieman paremmin, sillä nyt minulle jäi hieman epäselväksi eräät seikat, kuten Mustajalkojen perinteisen elämäntavan ja kristillisen elämän yhteensulautuminen. Voiko sellainen olla mahdollinen? Mielestäni kyllä. Kristillisyys ei tarkoita sitä, että pitäisi alkaa kaikessa elää 'valkoisten' tavalla. Tämän puolen esille tuominen, tai tuomatta jättäminen,  jätti minut hieman kysyväksi muuten kivassa teoksessa. 

----

Helmet 2022 -lukuhaaste kohta 9: Kirjan päähenkilö kuuluu etniseen vähemmistöön

tiistai 10. toukokuuta 2022

Tracey Bateman: In Wildrose North Dakota!


 

Tracey Bateman

In Wildrose North Dakota

Summerside Press, 2012

309 s.


Rosemary Jackson on parikymppinen nuori nainen Kansasista, jossa hän on asunut koko ikänsä isänsä karjatilalla tehden tilalla työtä siinä, missä miehetkin. Rosemarylla on kaksossisar Rachel. Sisarukset ovat hyvin erilaisia luonteeltaan. Rosemary on tahtonainen, joka tekee ja toimii. Rachel herkkä ja haaveileva, jonka kädentaidot eivät ehkä ole kaikkein parhaat. Rachel on enempi viihtynyt novellien ja rakkausromaanien parissa. Rachel avioituu karjatilan työmiehen Finn Taten kanssa ja muuttaa asutustilalle Pohjois-Dakotaan.

Kun tyttöjen isä kuolee jää Rosemary yksin. Karjatilaa isä ei ole jättänyt tyttärelleen, vaan tämä menee myyntiin. Rosemary lähtee sisarensa luokse Pohjois-Dakotaan, mihin sisko on hänet kutsunut. Saapuessaan sinne Rosemarya kuitenkin kohtaa yllätys. Rachelin koti on pelkkä turvemaja vailla mitään hienouksia ja kaiken lisäksi Rachel on kuollut synnytyksen jälkeisiin komplikaatioihin. Puoliso Finn on poissa, samoin lapsi. Rosemary kuitenkin alkaa selvittää asioita. Hän on itsekin aikoinaan ollut rakastunut Finniin ja ajattelee, että on järkevintä mennä tämän kanssa naimisiin, mutta kun Finn lopulta tulee kotiin ja joutuu mietitimään, miten asiat järjestetään, hän ajaa   Rosemaryn pois, koska tämä ei ole ottanut vastaan hänen suunnitelmiaan muuttaa vuokralle kaupungin täysihoitolaan. Rosemary hankkii oman asutustilan pois muuttavalta perheeltä ja alkaa kasvattaa lampaita. Lisäksi hän hoitaa Finnin pientä tyttöä, joka ei voi oikein hyvin. 

Englanninkielinen teos kuuluu Love Finds You -sarjaan, jonka tarinat sijoittuvat eri puolille USA:n osavaltioita, paikkoihin, jotka ovat todellisia, mutta tarinat keksittyjä. Tarinassa on pieni kristillinen sivujuonne, mutta tämä puoli tulee esille vain parina mainintana.

Paitsi Rosemaryn ja Finnin välejä tässä teoksessa on enemmänkin tapahtumia. Miten Rosemary selviää, kun hän saa vastaansa naapuritilan karjankasvattajan, joka haluaa enemmän maata karjalleen eikä katso hyvällä Rosemaryn lammastaloutta. Miten Finn selviää surustaan ja miten selviää eräs naapuriperheen äiti lapsineen, kun mies kuolee ja talo menee alta velallisille.

Ihan kiintoisa pieni tarina, joka tosin on luettava paitsi kristilliseksi fiktioksi myös romanttiseksi viihdekirjallisuudeksi. Tämä tuo kuitenkin hyvin esille lännen asuttamisen historiaa. Englanninkieli on selkeää ja hyvin ymmärrettävää. 

Kansikuva veti minua puoleensa Pohjois-Dakotan seuduista puhumattakaan. En pettynyt, vaikka romanttinen viihde sinänsä ehkä vei hieman pois jotain historiallisuudesta. Hieno pieni tarina tämä kuitenkin on tahtonaisesta, joka ei anna kääntää päätään tahtoessaan jotain. 

--

USA:n osavaltiovalloitus: North Dakota

Helmet 2022 -lukuhaaste kohta 25: Kirjan nimessä on ilmansuunta.

sunnuntai 8. toukokuuta 2022

JP. Koskinen: Haukansilmä!

JP Koskinen

Haukansilmä

Like, 2021

467 s.

 

Olen pettynyt. Odotin tältä teokselta tosi paljon, niin paljon kuin tätä on kehuttu, ja niin paljon kuin Pohjois-Amerikan alkuperäiskansojen kulttuuri ja historia minua kiinnostaakaan. Teoksen ensimmäinen luku sai minut odottamaan hienoa lukukokemusta. Olin ihastunut kieleen (paitsi en niihin kirosanoihin) ja ilmaisulliseen raikkauteen. Metaforien käyttö oli oivaltavaa, kuten "hänen puheessaan oli karhea sointi, aivan kuin pöydänjalasta olisi sojottanut ikävä tikku." tai "oivallus tuli minuun salakavalasti, se lämmitti mahaani kuin kuuma vesi ja koversi rintaani." tai "Hengitys höyrysi vähän ja sanamme nousivat valkeina rihmoina kohti taivasta". Pidin myös tavasta, jolla Koskinen tuo esiin suomalaistuneen englanninkielen. Se toi elävyyttä kerrontaan.

Aloin siis lukea innostuneena odottavana, mutta vähitellen  tuo alkuinnostus latistui. Teksti alkoi vaikuttaa tavanomaiselta. Sotaa, sotaa. Verta ja kauhua.Aivan liikaa, mutta toisaalta aika oli sellainen. Intiaanien historia oli, mikä oli.

Teoksen kertoja on suomalainen pikkupoika, Yrjö, amerikkalaisittain George, joka perheensä kanssa muttaa ensin New Yorkiin ja sieltä Länteen, Kansasiin, josta intiaanit ovat siirretty reservaaattiin tai siirtyneet muualle. Yrjö, josta on tullut George on tarkkasilmäinen poika, mutta eräänä päivänä hän ei silti osaa varoa, vaan jää intiaanijoukon sieppaamaksi, isoveljen haavoittuessa. Tosin mitään pikkupojan kerrontaa tämä ei ole. Siis, näkökulma on hyvin aikuismainen, vaikka tarinan alkaessa päähenkilö on siinä 10-vuotias ja lopussa vähintään parikymppinen, jos ei reilustikin yli. Tämä ajankuluminen laukkaa kuin mustangit preerialla.

George on 11-vuotias jäätyään vangiksi. Miten sen ikäiset kokevat maailma? George on katsellut maailmaa kiväärin tähtäimestä. Metsästys oli hänen maailmaansa ja tarkkuusammunta, jota hän oli New Yourkissa ollessaan sirkuksessa nähnyt. George päättää selvitä katsomatta taakseen.  George luulee, että isoveli ja koko perhe on saanut surmansa. Georgesta tulee intiaanisoturi ja hän ystävystyy Kamise ja Ihatota -nimisten intiaaninuorukaisten kanssa. George saa ensin nimen Ska-nupa, sitten Haukansilmä. Muitakin nimiä hänellä on ja hevosille hän puhuu suomea, "hevosten kieltä".

Teoksessa on hienoa luontokuvausta. Georgekin huomaa sen eron, mikä on luonnossa ja suurkaupungissa. Hän voisi eräässä vaiheessa  paeta, jättää intiaanileirin ja hakeutua linnakkeesen, mutta hän ei tee sitä. Kuitenkin tulee päivä, jolloin intiaanit viedään reservaattiin ja George, hänet löydetään, ja hän löytää takaisin perheensä luokse, jotka ovat kuin ovatkin säilyneet hengissä hyökkäyksestä. Äiti vain ei enää "tunnista" Georgea siksi pojaksi, joka hän oli.  Äiti etääntyy pojasta.

Tämä on traaginen tarina. Minulle tässä on liikaa sotimista. En saanut otetta Georgesta enkä samaistunut häneen, kuin hetkittäin. Hän ei ollut sankari ja saatoin ymmärtää häntä vain hetkittäin. Mutta mitä voisi odottaa, millaisin haavoin ja traumoin selviää siinä tilanteessa, niissä oloissa, kuin mihin tarinan päähenkilö joutui.

Tämä ei ole kaunis teos, vaikka kauneus paikka paikoin vilahtaakin. Teoksen ei tarvitse olla yltiö-romanttinen, siinä saa olla rujoutta, ja rujoutta tässä teoksessa on, liikaakin. Tämä kuvaa lähinnä sodan ja taistelun näyttämöä, elämän ihmeellisyyden puoli tulee vain paikka paikoin esille. Sitä minä olisin kaivannut . Intiaanileirin arkea. Pienen pojan mielenmaisemaa, eikö hänellä ollut mitään ajatuksia vastahankaan? Pakoajatuksia? Mielestäni hän antautui liian helposti taistelematta millään tavalla vastaan. Odotin muutakin, kuin sotaa, verta ja brutaaliutta. 

Kyllä tässä vilahduksia oli, häivähdyksiä hienosta tarinasta, mutta kerronta painotti liikaa intiaanihistorian yhtä puolta tuomatta asiaan mitään uutta näkökulmaa, kaivamatta syvemmältä, kuin mitä lännekirjallisuus yleensä. No. olihan tässä suomalaisuus, mutta sekin näyttäytyi lähinä stereotyyppisenä kirosanat ja viina -teemalla. Nähdäänkö Villi Länsi  yleensäkin näin yksipuolisena?

Odotin paljon, sain vähän, vähän häivähdyksiä jostain paremmasta.

...

Helmet 20220 -lukuhaaste kohta 34: Kirjailijan nimessä on luontosana

---

Haukansilmän ovat lukeneet ja pitäneet enemmän tai vähemmän, myös:

Kirsin kirjanurkka: Yleisilmeeltään hyvin surumielinen, jopa lohduton romaani

Tuijata: "Teksti paahtaa seikkailua eteenpäin, joten tunnen jääväni vaille jotain, vaikka teksti luistaa. Seuraan etäältä romaanin historiallisia tapahtumia ja Yrjöä siellä seassa paikkaansa löytämättä, selviytymässä."

Kirjahyllyssä:  "hieman liikaa länkkäriä, mutta Tulisiiven lailla se on kuitenkin erittäin mukavaa ja paikoitellen mielenkiintoistakin luettavaa. Erityisesti Georgen intiaaneilta oppimat taidot ja luonnon ehdoilla eläminen oli kiehtova."

sunnuntai 1. toukokuuta 2022

Ethel Turner: Pikku Veitikka!

 

Ethel Turner

Pikku Veitikka

Alkuperäisteos: The Little Larrikin

Suomentanut:

K.J.Gummerus, 1925


Päähenkilö Laurence, lyhyemmin Lol on teoksen Pikku Veitikka. Carruthersin orvon veljessarjan nuorimmainen, joka on saanut kasvaa villinä ja vapaana "katupoikana", koska hänellä oli heikko ruumiinrakenne. .Tämä pikku Veitikka tuntuu kuitenkin nuoresta iästään pistävän asiat oikein päin, silloin kun kaikki menee nurin niskoin.

Veljeksistä vanhin on Roger, nuori asianajaja, joka yrittää toimia perheenpäänä vanhempien kuoltua. Hänestä seuraava on Martin, joka opiskelee lääketiedettä. Sitten tulee  Clem, vielä koululainen, joka on perheen kokki silloin, kun apulainen on poissa, Phil, koululainen, jota kiinnosti latinalainen runous. Ja Lol nuorimmainen on kai siinä 6-vuotias.

Marcian, naapurikadun  hienostorouva, jonka lapsen kuolema on jättänyt suuren surun. Hänen miehensä Robert Barret on liikemies,. Hän ei ollut Marcian ensimmäinen sydämenvalittu, vaan hän otti hänet ylpeydestä, koska ei saanut sitä takaisin, jonka ensn oli hylännyt. Robertilla on tytär Freda ensimmäisestä avioliitostaan.  Marcialla on  sisko Linley, joka on tyystin toisenlainen luonne kuin Marcia, taiteellinen luonne. .

Erään kerran Lol, tuo Pikku Veitikka joutuu tappeluun, josta Linley hänet pelastaa ja vie "tuohon suureeen valkoiseen taloon" naapurikadulla ja niin Lol astuu "hienompaa seuraelämään"

Valkoisen talon asukkaista ja Carruthersien poikajoukosta tulee jonkinasteiset ystävät ja Linley, joka on tuntenut Rogerin jo ennestään, alkaa vakavammin seurustella tämän kanssa. Marcian ikävän seuraelämän Lol valloittaa tyystin. Fredan tosin (ja hieman minutkin) Lol kauhistuttaa kertomalla Martinin hyp-hyptiseerauksesta kuolleen kissan kanssa. Fredan pieni huone on vastapäättä Carruthersien ruokasalia ja sieltä hän seuraa Clemin kouluopintoja. Freda on 12-vuotias.

Ajattelin tätä teosta ensin lasten- ja nuortenkirjaksi, joksi tämän ehkä myös voisi lukea. Varsinainen tyttökirja tämä ei ole, vaikka tyttökirja-aineksiakin tästä löytää. Tässä on kuitenkin aivan lopussa seikka, jonka vuoksi lukisin tämän enemmän viihderomaaniksi tai nuorten aikuisten kirjaksi. Barretin liikemies, Marcian mies nimittäin on tehnyt konkurssin ja aikoo tehdä itsemurhan, Lol kuitenkin tietämättään estää suunnitelman täydellisen toteutumisen. 

Tässä on monenlaisia suhdesotkuja ja rakkaushuolia. Marcia, joka on elänyt aika kevyttä hienostorouvan elämää tuntematta erityistä kiintymystä mieheensä alkaa huomata, että elämässä on muutakin kuin raha. Kun Carruthersin Martin sairastuu vakavasti ensirakkauden menetyksen seurauksena ottaa Marcia huolekseen tämän hoitamisen ja auttaa muutenkin miestä eteenpäin elämässä. Aika soljuu eteenpäin, mutta mitenkään tässä ei kiinnitetä huomioon päiviin sen paremmin kuin muihinkaan ajanmääreisiin. Elämä vain menee eteenpäin hyvinä ja huonoina hetkinä. Rakkaudessa tai epäsovussa. Ymmärryksessä tai mustasukkaisuudessa. Epävarmuudessa tai huolettomuudessa. Tulevaisuutta rakentaen ja paremmista ajoista unelmoiden.

Ihan kiintoisa australiaskuvaus ajalta menneetä.

Muuttama yksityiskohta tähän loppuun.

Mauvais quart d'heure'isi  Mitähän se mahtaa tarkoittaa. Ei ihan kontekstista avautunut minulle. Ehkä se kuitenkin liittyy jotenkin ranskan- tai johonkin muuhun opintoihin.

L'enfant e taint dix au vieux. Lapsi sanan ymmärrän, mutta muu jää hämäräksi.

Muutamia kirjallisuusviitteitä teoksessa oli. Veljesten äidiltä jäänyt pyhäinjäännös Browningin runot. Pikku Freda lähettää Clemille lukemista, mm. Pikku lordi Fauntleroyn ja Pikku naisia  matkalukemiseksi, kun tämä jättää opiskelut ja lähtee "kultaa vuolemaan"

--

Helmet 2022 -lukuhaaste kohta 16: Kirjan luvuilla on nimet

maanantai 18. huhtikuuta 2022

Lloyd C. Douglas: Näin hänen kuolevan!


 

Lloyd C. Douglas

Näin hänen kuolevvan

Alkuteos: The robe

Suomentanut Pekka Häkli

Tammi, 1948

617 s.


Pääsiäisen aikaan hyvin sopiva teos kertoo roomalaisen patriisiperhe Galliosta, johon kuuluu senaattori-isä vaimonsa Corinne (jos nyt muistan nimen oikein) sekä tytär Lucia ja poika Marcellus. Pääosan  tarinassa ottaa Marcellus, joka on nuori tribuuni ja hänen orjansa Demetrius, joka on Korintosta kotoisin oleva hyvän perheen poika, jonka roomalaiset ovat vanginneet ja myyneet orjaksi surmattuaan ensin tämän perheen. 

Marcellus saa ensimmäisen komennuksen Minoan linnakkseeseen, joka on viheliäinen paikka. Sinne lähetetään vain ne, joita halutaan rangaista. Marcellus on loukannut ylempäänsä.

Eletään ensimmäisen vuosisadan aikaisessa Israelissa, jota Rooman keisarikunta hallitsee. Keisarina mainitaan Tiberius.. Marcellus on nuori ja joutuu ensimmäisenä tehtävänä hoitamaan Jeesuksen ristiinanulitsemisen. Hän myös voittaa arvalla Jeesuksen ihokkaan.

Pilatuksen järjestämissä juhlissa juopunut Marcellus pistää tunikan ylleen mutta ottaa sen äkkiä pois päältään sielullisesti järkyttyneenä.

Demetrius on sesurannnut isäntäänsä uskollisesti. Hänkin on nähnyt Jeesuksen joka on tehnyt häneen suuren vaikutuksen.

Marcellus komennetaan takaisin kotiin. Sen on saanut aikaan Tiberius, joka haluaa olla mieliksi Dianalle, joka rakastaa Marcellusta. Tiberius myös vihaa henkilöä, joka on Marcelluksen komentanut tuohon pahaiseen paikkaan. Marcellus lähtee toipumismatkalle Demetriuksen kanssa.Jossain vaiheessa Marcellus aikoo tehdä itsemurhan synkkyydessään, mutta uusi kosketus mukana seuranneeseen ihokkaaseen tekee ihmeitä ja Marcellus on taas terve.

Tiberius, joka on taikauskoinen saa kuulla Marcelluksen kokemuksista ja komentaa tämän takaisin Galileaan ottamaan selvää tuosta miehestä, josta kulkee niin ihmeellisiä puheita.

Marcellus ja Demetrius tutustuvat kristittyihin ja lopulta heistäkin tulee kristittyjä. Kun Tiberius kuolee, nousee Caligula valtaan. Kristittyjä vainotaan. Kuinka käy Marcelluksen ja Demetriuksen? Saako rakastavaiset toisensa? Niin Marcellus kuin Demetrius ja myös Diana kulkeutuvat milloin ristiin, milloin kohtaavat. Kaikki he kuitenkin kulkevat kohti kohtaloaan.

Olen lukenut tämän teoksen kerran aiemmin, mutta mieleen oli jäänyt vain tuon ihokkaan voimakas vaikutus, mikä tällä kertaa luettuna jäi vähemmälle. Sen sijaan olin unohtanut täydelleen teoksen lopun.

Olihan tämä ihan kiintoisa näkemys Pääsiäisen tapahtumista ja kristinuskon alkuajoista. Joillekin Jeesuuksen tekemille ihmeille annettiin ihan inhimillinen, luonnollinen selitys, Jeesus nähtiin vaikuttavana persoonana ja opettajana, joskin Marcellus ensi epäuskoisuudessaan lopulta myöntää, että hän oli jumalallinen. Mitään äärifundamentalistista näkemystä tämä teos ei ainakaan edusta, vaikka kuolemankaan edessä ei peräännytä.

Kristillisvaikutteinen historiallinen teos, joka tuo toisenlaisen näkökulman ensimmäisen vuosisadan kristilliseen ja roomalaiseen elämään.

Muutamia mainontoja kaunokirjallisista esistystavoista:


Sitoa hiekkaa nuoralla. ilmaisu, joka kuvaa mahdottomuutta

Vahva, erilainen kielikuva: roihuava aurinko

 Mainio luonnekuvaus ihmisistä: "Suuren ahdistuksen aikana, jolloin juuri kaivataan voimakasta johtoa, kiihtynyt ja sekaisin mennyt kansa kuuntelee ainoastaan röyhkeyden ääntä ja kieltäytyy kuuntelemasta viisauden ääntä, oka on maltilinen, koska se on viisas."

---

Helmet 2022 -lukuhaaste kohta 35: Kirjassa on oikeudenkäynti


keskiviikko 6. huhtikuuta 2022

Hilja Toiviainen: Pelko pois, Suruna!

 


Hilja Toiviainen

Pelko pois,  Suruna

Valistus, 1953

152 s.


Ilona Tenha on 13-vuotias (14-vuotissynttäreitä vietetään teoksen loppupuolella). Hän on saanut ehdot algebrassa ja repii epätoivoissaan algebran kirjansa pieneksi silpuksi, mistä joutuu illemmalla tekemään tiliä äidilleen. Isä on kuollut. Veli Lassi, joka kutsuu siskoaan Surunaksi ehdottaa, etttä tyttö lähetettäisiin Hämeeseen, Silmäjärven kansakoululle Aaron-sedän opetettavaksi. 

Ilona on toivoton hutilus. Hän on ujo ja arka ja pelkää vähän kaikkea ja on siksi kömpelö.

Hämeessä Ilona saa toverin serkustaan Hertasta, joka on vuoden vanhempi kuin Ilona, Tytti, joka on vielä alle kouluiän ja Risto, joka on 12-vuotias.

Kertojanääni on kaikkitietävän ulkopuolisen, joka johdattelee tarinaa eteenpäin ihan mukavasti suorasanaisen ja dialogin vaihdellessa. Yksi kummallinen siirtymä kuitenkin on, jota kummastelin.

Tytöt ovat nukkumassa, kun Ilona näkee unta ja puhuu unissaan.

Tuleva suuri Taiteilija näki jotain pahaa unta, hän rypisti otsaansa ja tavoitteli kädellään tyynyn kulmaa. Ei voi syyttää  — kun on kerran synnynnäinen vika — päässä, mutisi hän.

Hertta paimoi kätensä suunsa eteen, ettei olisi nauraa hykertänyt ääneen. Tarkoittikohan Ilona pallopeliä? Hän ei toissa kesänäkään olisi millään suostunut pallosille, hän väitti, että hänet oli rakennettu niin eriskummallisesti, ettei hän ikinä saisi pyöreällä mailalla palloa lentämään.

ja sitten, hupsista keikkaa, siirtyy kerronta

Ensimmäinen algebrantunti oli ohi, ja Ilona oli hengissä, vieläpä kohtalaisen hyvissä voimissa.

Siirtymä on ihan kummallinen ja täydellisen epälooginen. 

Algebrantunteja ei suuremmin kuvata, sen sijaan tyttöjen välistä toveruutta, kahnauksia, eritoten, kun Risto kuljettaa siilin tyttöjen huoneeseen ja Ilona pelästyy outoa otusta. Juhannuksena juhlitaan ja podetaan koti-ikävää, joka kuitenkin laantuu. Sitten koululle saapuu Hertan eno Hannu, joka pyytää mukaansa Lappiin suuntautuvalle matkalle. Sinne on lähdössä Ilona, Hertta ja Risto isänsä kanssa. Ilonalle kysytään toki ensin lupa ja matkarahat ja Ilona saa äidiltään kirjeen, jossa varoittaa Ilonaa, "että ei sitten putoa tuntureilta."

Lapin-matkasta muodostuu käänteentekevä Ilonalle. Kaikki on niin vaikuttavaa. En tiedä, miten nykyisen post-modernin ajan lukija ymmärtäisi ja ottaisi kaikki kuvaukset, itse en koe mitenkään ihmeellisenä, jos kaikki sellainen, jota ei ennen ole nähnyt, kuten nyt esimerkiksi 'ihan oikea saamelainen' vaikuttaakin kovin eksoottiselta ilmestykseltä, jonka perään täytyy katso oikein kunnolla, vaikka eihän se tietenkään kovin kohteliasta ole.

Seikkailujakin koetaan veneretkellä aaallokossa, kun moottori ei käynnisty tai kun tytöt menevät tutustumaan erään taiteilijan teoksiin omin päin. Tässä kohtauksessa jotain jää rivien väliin, kun setä mainitsee, että kyllä hän saa taulunsa kaupaksi, kun Ilona ihmettelee, meneeköhän ne ollenkaan kaupaksi. En ihan saa langan päästä kiinni. Samoin minulle jää hieman hämäräksi lasten helmenmetsästysjuttu. Voiko suomalaisista jokisimpukoista tai raakuista, kuten myös tekstissä puhutaan löytää todella arvokkaita helmiä? Ja jos löytyy, niin mahtaako moisia jokisimpukoita enää löytyäkään.

Lapin-reissulla Ilona tapaa myös uuden tulevan piirustuksenopettajansa, tai piirustuksenopettajan sijaisen. 

Takaisin Silmäjärvelle palatessa tapahtuu myös jänniä, koulun naapurin päärakennus palaa ja Ilona sen havaitsee. Pelot ja kömpelyydet unohtuu kun Ilona ajattelee muita eikä vain itseään ja omaa selviytymistään.

Ihan kiva tyttökirja, jossa on myös pieni romantiikan poikanenkin uinumassa. Ilona tuntuu ihastelevan Hannu-enoa ja Hertta taas vihjailee vaivihkaa Lassin suuntaan, vaikka ei Ilona vihjailuja ymmärrä vaan ottaa ne kirjaimellisesti

Iloa ja surua, arkea ja dramatiikkaa mahtuu tähän teokseen, jonka tunturikuvauksessa on luonteikkutta. Lisäksi kerronnassa on pieniä kultturisia vivahteita suomenruotsalaisista murteista ja kansantyypeistä.  Ilmeisesti Ilonan vanhemmat on toinen hämäläis- ja toinen ruotsalaisvaikutteiselta seudulta. Muuten teoksen sattumukset ja tapaukset ovat tyypillistä tyttökirjaluokkaa. Kirjallisuusviitteeetkin ovat Alcotin Kun ruusu puhkeaa (jonka Ilona saa lahjaksi) ja Annan nuoruusvuodet, jota Ilona on lukenut sen sijaan, kun olisi pitänyt poimia karviaismarjoja. Tosin setä ajatteli, että hän oli lukenut Genoveevaa.

Kansikuvasta sen verran, että sen perusteella luulin tämän sijoittuvan enemmänkin Lappiin ja kertovan Lapin asukkaista, mutta Lapinpäähineet olivatkin matkamuistoja. Kaikista paikanimistäkään en mene sanomaan, onko ne aitoja ja todellisia, vaikka kuvaus Väylästä ja Pallaksesta laittavat ajatukset liikkeelle ja miettimään Suomen karttaa. Kansikuvan osalta tarina tuotti siis  pienen pettymyksen, mutta kyllä tunturiluonto silti lumoaa kulkijansa, sanallisenkin polun varrella vierailijan slmin kulkien.

---

Pohjoinen 2022 -lukuhaaste kohta 10: Kirjan nimi on käsky- tai kehotusmuodossa

perjantai 1. huhtikuuta 2022

Janet Skeslien Charles:Kirjasto Pariisin sydämessä!


Janet Skeslien Charles

Kirjasto  Pariisin sydämessä

Alkuteos: The Paris Library

Suomentanut Katariina Kallio

Bazar, 2022

475 s.


Teoksen päähenkilöinä on Odile ja Lily. Odile on ranskalainen kirjastovirkailija, Lily amerikkalainen pikkutyttö. Teoksen kerronta etenee kahdessa ajassa.

Teos alkaa vuodesta 1939. Odile on menossa työhaastatteluun Pariisin amerikkalaiseen kirjastoon. Hänen päässään vilistävät  vain numerosarjat, jotka ovat aika hämmentäviä, ne ovat kirjastoluokituksen numeroita. Kirjasto on oma maailmansa ja tämä teos on täynnä kirjallisuutta, mutta myös  elämää kirjojen parissa. Kun natsit valtaavat Pariisin, tai tämän teoksen mukaan, heidän sallitaan marssivan Pariisiin ilman vastarintaa alkaa Odile ja muu kirjastoväki kuitenkin oman vastarintansa. Kun juutalaiset eivät enää saa tulla kirjastoon alkavat he kuljettaa kirjallisuutta heille kotiin. 

Odotin ennakkotietojen perusteella hieman erilaista vastarintatarinaa, mutta eipä mitään. Tämä oli ihan hieno teos kirjallisuuden merkityksestä ja voimasta.

Odilen isä haluaisi että Odile menee naimisiin ja tuo kotiin poliisitovereitaan näytille ja sitten Odile tapaakin Paulin ja heidän välillään alkaa kipinöidä, vaikka Odile on ollut vastahankainen kaikkia naittamisyrityksiä kohtaan. Byaway, Odile on kaksospuolikas, hänellä on veli Remy, joka on hänelle tärkeä. Odile ei voi sietää Remyn tyttöystävää, mutta kirjastonjohtaja saa hänet vähitellen muuttamaan mielensä tätä kohtaan, lähettämällä Odilen sairaalaan töihin sen sijaan, että tämä saisi olla kirjaston lukusalia hoitamassa.

Toinen aika ja miljöö, jossa tarina etenee on 1980-lukua. Odile elää pienessä montanalaisessa Froidin kaupungissa, jonne hän on tullut heti sodan jälkeen 1945, rouva Gustafsonina.

"Hän ei ollut samanlainen kuin tavalliset Froidin rouvat. He olivat pulleita kuin peukaloiset, ja heidän lököttävät puseronsa ja tylsät kenkänsä olivat harmaita kuin pulun sulat. Muut rouvat tulivat ruokakauppaan papiljotit päässä, mutta rouva Gustafson vei roskiksenkin aina parhaimmissaan eli vekkihameessa ja korkokengissä."

 Rouva Gustafson, Odile herättää Lilyn uteliaisuutta ja eräänä päivänä he menee tämän ovelle, soittaa ovikelloa ja kun ovi aukenee sanoo, että haluaa haastatella tätä. Lilyn koulutehtävänä on kirjoittaa Ivanhoesta ja hän kysyy, voisiko sen sijaan että kirjoittaisi teoksesta, kirjoittaa itse maata käsittelevän aineen. Opettaja vastaa, että lukee mielellään Lilyn Ranskaa käsittelevän esseen. Hmm. Olen lukenut Ivanhoen, mutta en kyllä sijoittanut sitä Ranskaan. Lienenkö ymmärtänyt jotain väärin joko Ivanhoesta tai sitten tästä teoksesta.

Odile ja Lily ystävystyvät. Odile alkaa opettaa Lilylle ranskaa ja heidän vaikutuksensa toinen toisensa elämään on merkittävä.

Sota-aika ja "nykyaika" kulkevat siis lomittain. 

Paitsi kirjoista ja kirjastosta tämä teos kertoo ystävyydestä ja petoksesta. Tämä oli erilainen näkökulma toiseen maailmaansotaan, pohjautuu ilmeisesti kuitenkin todelliseen milljööseen ja henkilöihin, vaikka Odilen hahmo ja eräät muut henkilöt ovannevat fiktiivisiä. Pidin tästä teoksesta ja luin tätä mielen-kiinnolla. Loppupuolella minun täytyi kiihdyttää lukuvauhtia, osin että en malttanut lopettaa, osin siksi että alkoi olla pientä lukuväsymystä ja halusin saada teoksen pian loppuun. Ristiriitaistako? No, ehkä.

Odotin siis hieman erilaista teosta, ja yllätyin, mutta en pettynyt. Aihe ja miljöö olivat omintakeisia. Teemat kerronnassa tärkeitä. 

Suomi-bongaus:

"Lämpimistä päivistä huolimatta kaikki olivat varpaillaan, huolissaan rintamila olevista rakkaistaan, huolissaan sotauutisista, jotka kertoivat Suomessa meneillään olevista raskaista taisteluista, huolissaan siitä, että seuraavaksi olisi Ranskan vuoro."

Hmm. Tämä kohta sai minut mietteliääksi, kuinka hyvin kirjailja on luonut sodanaikaisen miljöönsä ja ajalliset siirtymät. Kohtaus on kappalessa, jonka otsikkona on Pariisi, toukokuu 1940. Silloin Suomessa ei ollut mitään raskaita taisteluja, vaan talvisota oli päättynyt paria kuukautta aiemmin. Tämä pieni yksityiskohta, joka menee siis hieman vikaan, saa minut hieman epävarmaksi muidenkin sotaan liittyvien yksityiskohtien suhteen muuten hienossa teoksessa. Tosin tämän teoksen pääpointti ei ole niinkään sotakuvaus, kuin se, miten ihmiset selviytyvät sodan kurimuksen keskellä.

Toinen sotaan liittyvä mielenkiintoinen kohta oli maininta siitä, kuinka

"Heraldin mukaan Oranissa Välimeren etelärannikolla britit pelkäsivät, että Ranskan laivasto edesauttaisi Britannian laivojen päätymistä natsien käsiin. Britannian laivastson amiraali oli esittänyt Ranskalle uhkavaatimuksen, jonka mukaan Ranskan alusten piti antautua kuuden tunnin kuluessa tai ne upotettaisiin. Kun Ranskan l'admiral kieltäytyi, Englanti hyökkäsi. Luin artikkelin kaksi kertaa enkä silti ymmärtänyt. Kävivätkö liittoutuneet toistensa kimppuun?" 

Tämä kohta teoksessa oli kiintoisa, sillä olin taannoin katsellut televiosta tv-sarjan De Gaullesta, jossa vastaava tilanne tapahtui ja minäkään en ymmärtänyt tätä, en sitten ollenkaan. Se, että joku lukukokemus tuo mieleen yhtymäkohdan johonkin muuhun tekemäänsä tai kokemaansa tekee siitä kaksinverroin oivallisemman.

Erityismaininta tälle virkkeelle:

- Älä! Odile kuiskasi. Jo yksikin sana on liikaa. Näen mustan korppiparven lentelevän pääsi sisällä.

...

Helmet 2022 -lukuhaaste kohta 49: Kirja on julkaisu vuonna 2022 (Tosin tämä sopisi aika moneen muuhunkin kohtaan, mutta olkoon nyt tässä)

torstai 31. maaliskuuta 2022

Tulipa tutustuttua Gutenbergin tarjontaan!

 Joken Runonurkan Luetaan Gutenbergista haaste päättyy tänään. Haaste oli innnostava ja löysin Gutenbergista paljon mielenkiintoista luettavaa. Haasteaikan ehdin lukea seuraavat teokset:

1. H.G.Wells: Aikakone

2. Konni Zilliacus: Siirtolaisia

3. Minna Canth: Hanna

4. Mathilda Roos: Valkoisia kanervankukkia

5. Oscar Wilde: Onnellinen Prinssi ja muita kertomuksia

6. James Curwood: Aarteenetsijät

7. Theodor Dielitz: Vandiemenin maa

8.  Charles H. Eden: Lähetyssaarnaajan tytär


Tällä hetkellä luen muun lukemisten ohella Barcleyn Valkeat sisaret -teosta, joka sijoittuu 1200-luvulle. Sen lisäksi olen löytänyt paljon muitakin kiinnostavia teoksia. Tietokoneella lukeminen vain on hitaampaa ja vaatii paneutumista eri tavalla kuin fyysisen kirjan lukeminen. On kuitekin hienoa, että tällainen palvelu on olemassa ja että ei tarvitse kaikkia teoksia hankkia itselleen, jos lukeminen kiinnostaa. Kiitos Jokke haasteesta, Gutenbergiin kannattaa tutustua ja tarinoiden maailmassa seikkailla. Samalla näkee, kuinka kirjallisuus on kehittynyt vuosien saatossa.

keskiviikko 30. maaliskuuta 2022

Kirjallisuushaaste, johon löytyy tai ei löydy vastauksia!

Kirjallisuushaste, jonka löysin Kirjarikaselämäni jaKirjasähkökäyrä  -blogeista. Hetken mietittyäni päätin minäkin ottaa osaa ja katsoa, josko näihin löytyisi vastauksia. Osaan löytyi, osaan ei.

 

1. Mikä kirja olisi juuri nyt paras kuvaamaan elämääsi?

Jokin opiskelijakuvaus, koululaiskertomus, jossa päähenkilö pakertaa tehtäviensä parissa, sanotaan nyt vaikka Montgomeryn Annan unelmavuodet. Sopii sikälikin, että kaikesta huolimatta elän nyt unelmaani.


2. Luetko runoja? Toisinaan, mutta harvemmin.Saima Harmajaa, Katri Valaa, Eino Leinoa ainakin löytyy hyllyistäni.


3. Käytkö kirjallisuustapahtumissa? Kirjamessuilla olen ollut muutamina vuosina ja mukava olisi taas syksyllä päästä.


4. Mistä kirjasta toivoisit tehtävän elokuvan?

Judith Pellan Vallankumouksen vuosisata -kirjasarjasta saisi upean pukuspektaakkelin, mutta mikään suuri suosikkini sarja ei kylläkään ole. Francine Riversin Vapauttava rakkaus -teoksesta tulisi myös hyvällä käsikirjoituksella hieno elokuva.


5. Minkä klassikon olet aina halunnut lukea, mutta et ole saanut aikaiseksi?

Ei nyt tule mieleen mitään erityistä.


6. Onko sinulla lempikirja, jota et kehtaa kysyttäessä (paitsi nyt) tunnustaa?

Eipä taida olla, ei ainakaan nouse mitään mieleen.


7. Kenen kirjailijan haluaisit tavata?

Sanotaan nyt vaikka Amos Ozin, ainoa nimi, mikä tulee mieleen.


8. Minkä romaanihenkilön haluaisit tavata?

Eipä nyt tule mitään mieleen


9. Kuka on mielestäsi kiinnostavin kirjailija (vaikka et välttämättä hänen kirjoistaan pitäisikään)?

Joel Haahtela on alkanut kiinnostaa, en ole hänen teoksiaan vielä lukenut, enkä tiedä, josko niistä pitäisin, jos alkaisin lukea, mutta kiinnostus on herännyt.


10. Minkä kirjan ostit viimeksi?

Ethel Turnerin Pikku Veitikka, jonka yllättäen löysin nettiantikvariaatista.


11. Mitä luet juuri nyt?

Janet Skesien Charlesin Kirjasto Pariisin sydämessä.