Anne Catherine Bomann: Agathe!

 

Anne Catherine Bomann

Agathe

Suomentanut Sanna Manninen

Gummerus,  2020

122 s.

Agathe päätyi lainakirjapinooni lähinnä kauniin kannen takia, mutta myös ensivilkaisu sisältöön vaikutti. Ajattelin, no, miksei voisi kokeilla jotain erilaista, sillä erilaista tavalliseen lukutottumukseeni tämä oli.

Teoksen päähenkilö on 72-vuotias psykiatri, joka odottaa eläkkeelle pääsyä ja laskee, kuinka monta potilastapaamista hänellä vielä on jäljellä. Sitten hänen sihteerinsa Madame Surrugue (älä kysy minulta, miten se lausutaan) ilmoittaa, että olisi tulossa aivan uusi potilas, joka on ollut hoidettavan vaikean masennuksen ja itsemurhayrityksen vuoksi. Psykiatri ei millään haluaisi enää uutta potilasta, jonka hoito jäisi kesken, kun hän jää eläkkeelle, mutta niin vain kuitenkin Agathe ilmestyy paikalle ja tapaamisista sovitaan.

Kerronnallisen näkökulma on psykiatrin, jonka nimeä ei mainita, Hän on tarinan minäkertoja, jonka näkökulmasta tarinaa viedään eteenpäin. Vaikka teoksen nimi on Agathe, niin Agathe ei oikestaan ole teoksen päähenkilö, vaan päähenkilö on tuo nimeltä mainitsematon psykiatri, jonka eläkkeellejäämisen Agathe ilmestyy sekoittamaan. Jos Agathe tarvitsee apua, niin sitä tarvitsee paitsi Madame Surrugue, jonka aviomies sairastaa syöpää, miyös psykiatri itse, jonka elämänilo on kadokissa. Potilaita kuunnellessaan hän piirtelee lintuja ja kuuntelemisen taito on vähän kysymysmerkki. Ilmeisesti jotkut potilaat kuitenkin saavat avun. Ja psykiatrinkin elämä saa uuden suunnan Agathen ilmestymisen myötä.

Hieman erikoinen pienoisromaani, jonka ajallinen miljöö oli minulle hieman hakusalla. Joitakin vuosilukuja mainittiin, mutta saattoiko niistä päätellä aikaa on hieman epäselvää. Ehkä sillä ei niin väliä olekaan. Ajattomuus ehkä on ihan hyvä kuva tästä teoksesta. 

Ihan kaunis, miellyttävä tarina, jonka luki ilman vastahankaa, vailla suurempia intohimoja tai mielenpäälle jääneitä kysymyksiä. Erityisesti lukiessani ponnahti kuitenkin esille omenakakun resepti. Se sai miettimään, josko minäkin pitkästä aikaa pystyisin leipomaan, haluaisin leipoa, mutta taitaa jäädä ajatuksen tasolle.

Tuijata sen sijaan on löytänyt teoksen hienouden ja lohduttavuuden.  Hänen postaustaan lukiessani muistin, että läheisyyden tarve on tärkeä teema tässä teoksessa. Ja hänen postauksensa saa myös miettimään, että tämän voisi ehkä lukea uudelleen uusin kirkastuinein silmälasein. Osoittaa kuinka tärkeitä kirjablogit ovatkaan.