Susan Vreeland: The Forest Lover!

Susan Freeland

The Forest Lover

Penquin books, 2004 

420 + 1 + 21 s.

 

 

 

 

 

- I went to hitats'uu alone 

- Alone you went?

- For a whole week. I loved it.

- What's  to love in a mean little row of bighouse?

- The whole place. and the people. they are what they are. no pretending. I loved how they all live together, how they make what they need, fine things, cedar mats, baskets, hammocks. --- ---- They live by tradition and in harmony with nature too,

- Puh! You see with storybooks eye, ---- ---

- Whatever the reason, they have something we don't  --- ---  They know things about the workings of nature.

(- Menin hitats'uuhun yksin - Menitkö yksin? - Kokonaiseksi viikoksi. Rakastin sitä. - Mitä on rakastaa kurjassa pienessä rivissä isoja taloja? - Koko paikka. Ja ihmiset. He ovat mitä ovat. Ei teeskentelyä. Rakastin sitä, miten he kaikki elävät yhdessä, miten he tekevät mitä tarvitsevat, hienoja asioita, setrimattoja, koreja, riippumattoja. --- ---- He elävät perinteiden mukaan ja sopusoinnussa luonnon kanssa.  - Huh! Näet satukirjan silmin, --- --- - ​​Olipa syy mikä tahansa, heillä on jotain, mitä meillä ei --- --- He tietävät asioita luonnosta.)

Huikea, huikea tarina värikkäästä persoonasta, perheensä kapinallisesta, joka haluaa mennä metsiin ja maalata Kanadan alkperäiskansojen kulttuuria, toteemipaaluja, elämää. Susan Vreelandin teos The Forest Lover on tarina Emily Carrista. The Forest Lover ei kuitenkaan ole dokumentaarinen elämänkerta, vaan fiktiiviinen tarina, jossa kirjailija on pyrkinyt näkemään asioita taiteilijan silmin. Emily Carr syntyi 1871 Victoriassa / BC. Hän oli taiteilija, taideopettaja ja kirjailija. (Dictionary of Canandian Biography). Vreelandin tarina alkaa vuodesta 1906 ja jatkuu yli ensimmäisen maailmansodan kuvaten Emilyn rakkautta luontoon, kiinnostusta alkuperäiskansojen kulttuuriin ja erityisesti halusta maalata toteemipaaluja, ennen kuin ne kaikki katoavat. Vreelandin teoksessa on vahva naisnäkökulma. Emily haluaa olla taiteilija, ei vain naistaiteilija ja saada tunnustusta. Kun hän saa ensimmäisen alkuperäiskansa-aiheisen näyttelyn Vancouveriin, vastaanotto on tyly. Emily masentuu ja ryhtyy vuokraemännäksi. Kunnes hänen taiteensa herättää muutamissa kiinnostusta ja halu maalata alkaa jälleen herätä. 

Emilyllä on neljä siskoa, joista kaikki eivät jaa Emilyn kiinnostusta. Länsimainen elämä ja alkuperäiskansojen kulttuurin vastakkainasettelu tulee tarinassa esille. Samoin luonnonkansojen  usko versus kristinusko, joka saa minun selkänahkani pahasti kihelmöimään, eikä kristinusko esiinny mitenkään edukseen. Päinvastoin. Emily tutustuu Sophie-nimiseen Squamish-naiseen, joka punoo koreja ja myy niitä, hankkiakseen kristilliset hautamuistomerkit kuolleiden lastensa haudoille. Sophiella on kirjailijan jälkisanojen mukaan todellinen esikuva. Vaikka olenkin tunnustava kristitty en voi sulkea silmiäni siltä, että maailmassa on tehty paljon pahaa kristinuskon nimissä, kun ei ole nähty olennaista. 

Ei sillä, etteikö luonnonkansojen uskonnollisuudessakin olisi samalla lailla asioita, jotka pistävät mietteliäiksi. Otetaan nyt esimerkiksi usko lapsia ryöstävään henkeen. Sinänsähän länsimaisessakin kulttuurissa on peloteltu lapsia "henkilöillä, jotka tulevat ja vievät". Emily oma usko lähenee ehkä panteismia.  Hän kapinoikin oman perheensä "liekehtivää hurskautta" vastaan. 

God breathes in the forest. --- -- the boughs so far above like the vaulting of Notre Dame and that same sacred stillness except for the sighing of wind through pines, like a sustained organ chord. if there¨s any kind of prayer in my life, its that if I seek Him enough, He'll breathe His spririt into my work. - you breathe his spirit into your work.

Väreistä ja taiteesta: Itse taiteellisena luonteena ja taiteita harrastaneena tämä kuvaus väreistä kiinnosti kovasti. Alkaa taas tehdä mieli touhuta värien kanssa.

With only squeezed flat tubes she probably had enough  paint for a small canvas board, but she'd have to use strange colours - a smudge of cadmium orange for her broad nose, violet for her sharply edged full lips, the upper one a bit fuller. She worked her cheeks in tints of raw sienna and red earth, then dulled is with a touch of violet and preussian green under her eyes, but Sophie was strong a streak of vermilion along her jaw - and enduring - viridian green for her cheekbones. The fauve colors were enough to make her giddy.  

(Hänellä oli luultavasti tarpeeksi maalia pieneen kankaaseen litteiksi puristetuissa tuubeissa, mutta hänen täytyisi käyttää outoja värejä – kadmiumin oranssia läiskää leveään nenään, violettia teräväreunaisiin, täyteläisiin huuliinsa ja ylähuulia hieman täyteläisempään. Hän maalasi posket raa'an siennan ja punaisen maan sävyillä, ja himmentäen ripauksella violettia ja preussinvihreällä silmiensä alla, mutta Sophie oli vahva – kirkkaanpunainen juova leuassaan – ja kestävä – viridianvihreää poskipäihin. Fauvistiset värit saivat hänet huimaamaan.)

Emily Carr oli kanadalainen. Hän kuitenkin matkusti Ranskaan oppiakseen ajan virtauksista ja sai vaikutteita niin impressionismista, ekspressionismista, fauvinismista kuin kubismista. Vreelandin teosta lukiessani mietin jonkin aikaa, ennen kuin pääsin jyvälle teoksen luonteesta, kertooko hän todellisesta, kerran eläneestä taiteilijasta vai kuvitteellisesta henkilöstä. Teoksessa on muutamia mustavalkoisia kuvia Carrin teoksissa, eikä ne anna oikeaa kuvaa Carrin ilmeikkään omintakeisesta tyylistä ja väreistä. Minun oli pakko etsiä lisätietoa ja sukeltaa todellisen Emily Carrin (katso myös Lisa Baldisseran PDF) maailmaan ja - ah. Olen löytänyt Vincent Van Goghin rinnalle uuden lempitaiteilijan (olin hänen elämäntyylistään mitä mieltä olen). Erityisesti hänen metsäaiheiset maalauksensa saavat minut aivan järisyttäviin tunnelmiin.

Kuvakaappaus: Emily Carr: Totem Mother. Yksityiskohta.

Kuvakaapppaus:  Emily Carr -Loggers' culls. Yksityiskohta

 

Muita taiteilijoita, mainittuja, joiden teoksiin täytyi tutustua.  J.E.H. Macdonald ja Frederick Varley Group oh seven -ryhmästä. 

Kuvakaappaus:

 J. E. H. MacDonald 

— The Group of Seven

Kuvakaappaus: Frederick Varley:Stormy Weather. Yksityiskohta.

Todellakin:

"Paintings feeds the eye just as poetry feeds the ear, which is to say that both feed the soul."

("Taulut ravitsevat silmiä aivan kuten runous ravitsee korvia. Toisin sanoen:  Ne molemmat ruokkivat sielua.")

Alkuperäisheimoja ja paikkoja: Haidat Queen Charlottte Islandilla, Tlingit Alaskassa, Tsimshianit Skeena Riverillä, Kwakiutl, Kitwancool, Kispiox

Yllättävä yhteys L.M.Montgomeryn Runotyttö maineen polulla -teokseen. Mother Hubbard dress.

Tämä oli todellakin huikea luku- ja nettigalleriamatka. Vreelandilta on ilmestynyt suomeksi Sininen neito (Girl in hyacinth blue) teos joka liittyy taiteilija Vermeeriin sekä Artemisian rohkeus (The passion of Artemisia) joihin tahdon  kyllä tutustua. Taiteisiin liittyviä teoksia nämäkin. Ehdotin WSOY:lle tämän The Forest Lover -teoksen suomentamista, mutta saa nähdä. Kovasti toivoisin, että tästä saisi suomennoksen, sillä englannintaitoni ei ole täydellinen ja paljon jäi ymmärtämättäkin, kun en halunnut sanakirjan kanssa lukea. 

Matka halki Kanadan -lukuhaasteeni: Brittiläinen kolumbia ja Vancouver.  

Einar Odd Mortensen: Turkiskauppiaana intiaanireservaatissa!

Einar Odd Mortensen

Turkiskauppiaana intiaanireservaatissa

Alkuteos: Mitt liv blant Nord-Kanadas Indianere 1925-1928 

Suomentanut Marja-Liisa Tolvanen 

148 s.

Takansi: Eräänä talvisena päivänä vuonna 1925 norjalainen kaupunkilaisnuorukainen pakkaa kapsäkkinsä ja lähtee kaukokaipuunsa ajamana kohti Pohjois-Kanadan tiettömiä erämaita. Einar Odd Mortensen päättyy turkiskauppiaaksi intiaanireservaattiin, jossa hänen on opittava elämään täysin erilaisten ihmisten parissa ja karun luonnon armoilla.

Turkiskauppiaana intiaanireservaatissa on Einar Odd Mortensenin omaelämänkerrallinen kuvaus hänen kokemuksistaan turkiskauppiaana ja -metsästäjänä Pohjois-Kanadan tundralla 1920-luvulla.  Kirjassa on kirjailijan jälkipolvien  johdanto, esipuhe ja jälkikirjoitus Einar Odd Mortensenista, teoksen taustoista ja hänen myöhemmistä vaiheistaan. Turkiskauppiaana intiaanireservaatissa on keskeneräinen käsikirjoitus,

Suomentaja kuvaa alkusanoissaan Turkiskauppiaan kirjoitustyyliä liikemiesmäisen asiallisesta terävän havainnollisen vaihelevaksi, jossa "sydämellinen ja poikamainen huumorintajua ja myötätunto" sävyttävät "luonnonihailijan ja esteetikon maalailevan runollisiakuvauksia".  Lisäksi suomentaja vakuuttaa, että Einarissa "ei ole tippaakaan rasistia", vaikka hän käyttääkin "nykyaikana kielletyiksi katsottavia sanoja" 

Hmm. Ehkä näin. Einari on kuitenkin länsimaisen kulttuurin edustaja, joka on kaivannut pois "länsimaisesta elämänrytmistä". Mortensen on saanut intiaaneista romanttisen sankarikuvan lähinnä poikakirjojen  (Fenimore Cooper) perusteella, ja tämä kuva kyllä nopeasti murenee, hänen tehdessä tuttavuutta Cree-alkuperäiskansan kanssa ja eläessään heidän keskuudessaan.

Väki, jonka keskuudessa liikun, kuuluu Cree-intiaaneihin. Jos antaisin kuvauksen heistä vielä erikseen sen lisäksi, mitä muissa yhteyksissä tämän kirjan sivuilla kerrotaan, tulisi siitä sekoitus hyvää ja pahaa sellaisena kuin minä heidät näen. --- Mutta ymmärrän hyvin, että kuvaukseni esittelevät vain yhden mittapuun ja yhden hyvyin subjektiivisen näkemyksen. 

Mortensen itse myöntää "olevansa maasta, jossa hän voi nauttia hyvinvointiyhteiskunnan etuja", ja kuinka hänen silmänsä sen vuoksi "antavat yksipuolisen ja ulkonaisen, pintapuolisen kuvan".  

En mene sanomaan, etteikö kuvaus Cree-kansan köyhyydestä ja oloista olisi totta.  Mutta se, miksi alkuperäiskansan elämä on sellaista kuin on jää ruotimatta. Mortensen ei paneudu niinkään menneisyyteen, kuin kuvaa olevaa hetkeä.  No, kyllähän Mortensen tuo esiin sen, että valkoiset ovat vieneet intiaanien maat ja "maksavat näille siitä, että nämä ovat luopuneet oikeuksistaan". 

Ja vaikka hän ei suoraan politisoikaan olojen kurjuudesta, syistä ja seurauksista, Einar Odd Mortensenin kuvauksessa tulee rivien välissä hyvin esiin se riisto, mitä alkuperäiskansat ovat kohdanneet, ja jollakin tasolla Mortensen on itse osa tätä riistoa turkiskaupan pitäjänä, jossa turkikset vaihtuvat tavaraan suhteessa, joka ei ehkä ole ihan tasapuolinen, vaikka intiaaneillakin olisi yrityksensä ja keinonsa. 

Jos tämä alkuperäiskansojen tilannekuvaus onkin raakaa ja pöyristyttävää, jota en ihan nikottelematta niele – ja minulla heräsikin halu hieman tutkia kyseisen kansan historiaa saadakseni paremman käsityksen tämän kansan oloista ja elosta – niin tämä oli kuitenkin kiintoisa kuvaus elämästä Pohjois-Kanadan tundralla. Luontokuvaus on upeaa ja hytisyttävää. Sitä vain ihmettelen, kuinka ihmeessä ihminen voi selvitä kantavalle pohjalle, jos hän joutuu rämpimään polvia myöten upottavassa suoliejussa? 

Kirjallisuusviitteet:

James Fenimore Cooperin intiaaniromaanien ohella teoksessa viitataan Helge Ingstadin romaaniin elämästä turkismetsästäjänä. Mielessä vilahti muistikuva, että enkös minä olekin lukenut yhden Ingstadin romaanin ja kyllä: Kultamaan Bill on tullut luettua ja voisipa sen lukea uudelleenkin, jos jostain uudelleen käsiinsä saisi.  Kirja, johon tässä kuitenkin viitataan on Helge Ingstadin Turkismetsästäjänä Pohjois-Kanadan intiaanien parissa ja olisi kyllä kiintoisaa lukea se ihan vertailun vuoksi. Mortensenin teoksen taustoituksessa tuodaan esille, että Ingstadin teos olisi ollut ehkä syynä, miksi Mortensenin käsikirjoitus on jäänyt kesken.

Tällä mukana: 

Vaarakirjastojen LUONTOA  -lukuhaaste 2026 kohta: Äärisäätila

Matkasin myös omassa Halki Kanadan -lukuhaasteessa Manitobaan (provinssi) 

Muualla mainittua:

Kaarlon kirjablogi: Tönköhkö suomennos, mutta mielenkiintoinen sisältö kompensoi huonoja sanavalintoja.  

Margaret Craven: Kuulin pöllön kutsuvan!

 

Margaret Craven

Kuulin pöllön kutsuvan

Alkuperäisteos: I Heard the Owl  Call My Name (1967) 

Suomentanut Risto Lehmusoksa 

Koko Kansan Kirjakerho (KKK), 1985

223 s.

Kansi: Seppo Polameri 

Lääkäri sanoi piispalle: - Joten, arvoisa piispa, teidän nuorella apulaisellanne on enintään kolme vuotta elinaikaa, eikä hän tiedä sitä. Kerrotteko te hänelle vai mitä aiotte tehdä? Piispa sanoi lääkärille: - Kerron kyllä, mutta en vielä. Jos kerron nyt, hän yrittää liikaa. Paljonko hänellä on tehokasta elinaikaa jäljellä? - Vajaat kaksi vuotta, jos hänellä on onnea. - Niin vähän aikaa ja niin paljon opittavaa? Minulla ei sitten ole valinnanvaraa. Lähetän hänet vaikeimpaan seurakuntaani. Lähetän hänet Kingcomeen intiaanien matkapapiksi. - Toivottavasti piispa rukoilee silloin hänen puolestaan. Mutta piispa vastasi lempeästi, että juuri sinne hän olisi halunnut lähteä itsekin jos olisi ollut nuori jälleen ja apulaisen sijassa. 

Margaret Cravenin Kuulin pöllön kutsuvan on erikoinen pienoisromaani. Tarina, jossa on paljon ilmaa, mutta tunnelma tiivis. Olen lukenut tämän muutamaankin kertaan, mutta paljon kerronnassa ilmenevää oli jo unohtunut. Muistelen, että olisin nähnyt tästä tehdyn tv-elokuvankin joskus vuosia vuosia sitten. 

Kerronnallisesti tämä jakautuu neljään neljään osaan: 1. Kyllä, herra - ei herra 2. Surun syvyys 3. Che-kwa-lá 4. Tule susi tule uija jakautuva tarina sijoittuu Kanadan Brittiläiseen Kolumbiaan, pieneen Kingcomen kylään. Päähenkilö Mark Brian lähetetään  Kwakwa̱ka̱ʼwakw-heimon (aiemmin Kwakiutl) kirkkoherraksi. Ajalliseti tämä tarina sijoittuu 1960-luvulle, mikä ilmenee, kun Mark kysyy matkalla halki joen, piirroksista, joita on kaiverrettu kupareihin. 

Ovatko piirrokset (esittävät heimon suuressa potlachissa annettuja lahjoja)  hyvin vanhoja? Kysyy Mark. Jim vastaa: -Vajaat kolmekymmentä vuotta. Potlatch oli vuonna 1936. 

Kuulin pöllön kutsuvan -teoksen teema on kuolema. Kirjailija kuvaa, ei vain Markin elämää ja suhtautumista lähestyvään kuolemaan, josta hänellä ei tosin heti ole tietoa, koska se on häneltä salattu,  vaan kyläyhteisön, vanhojen tarujen ja tapojen kuolemaa. Hyvin harva enää osasi ja  puhui kwakwalaksi.

Hienointa tässä tarinassa on alkuperäiskansan tapojen kuvaus ja yhteisöllisyys. Mark kristittynä oppii jotain intiaaneilta, intiaanit puolestaan Markilta. Kärsiessään yhdessä heimon kanssa, Markista tulee yksi heistä, osa yhteisöä. 

Kylä on lohi, joka nousee jokeen kutemaan, hylje, joka seuraa lohta ja puraisee sen pään poikki, sininärhi, jonka nimi on sen aikaansaama ääni - "kuis-kuis". Kylä on puhuva lintu, pöllö, joka huutaa sen ihmisen nimeä, jonka vuoro on kuolla, ja hopeinen harmaakarhu, joka löntystää kylään, ja pieni valkoinen täplä, joka on vuorikauris Whoop-Szon rinteellä. Viidenkymmenen jalan toteemi kirkon vieressä on kylä, ja Setrimies, joka seisoo alinna ja kannattaa kotkaa, sutta ja korppia! Ja ääni sanoi suurelle seetripuulle Bondin salmessa: "Astu esiin, Tzakamayi, ja ole ihminen" --- ---  Ja piispa oli ollut tovin vaiti, ennen kuin oli lisännyt: - Tämä on kylä. Jos menet sinne, siitä hetkestä asti kun kiinnität veneesi lahden laituriin kylä on sinä. 

Pidin tästä yhteisöllisyyden kuvauksesta, läsnäolosta. Kuitenkin koin tämän lukukokemuksen ristiriitaisena. Minä sekä pidin, että en pitänyt, tai sanotaanko niin, että minun on hyvin vaikea sanoa, oliko tämä hyvä vai karmea teos. Tämä johtuu joistakin heimon vanhojen tapojen ja tarujen kuvauksesta, joista on hyväkin, että karmeudessaan olivat katoamassa. Ei kaikkea tarvitse muistaa ja pitää yllä. Henkimaailma on maailma, johon suhtaudun vakavan varauksellisesti. 

Teos saa myös pohtimaan alkuperäiskansojen olosuhteita. Luonnon kahtalaista vaikutusta ihmisten elämään. Elää siitä ja siinä ja kuitenkin sen armoilla. Ja mitä valtaapitävät ovat saaneet aikaan,  tekevät ja vaikuttavat? 

Kiinnitin myös huomiota siihen, kuinka intiaanit eivät saaneet ostaa viinaa kuin tiettynä aikana. Ja viinahan tunnetusti toi turmion intiaaneille. Silti he tässä tarinassa tuhlaavat siihen rahansa. Toisaalta valkoiset, alkuperäiskansan käsitöitä tai esineistöä hamutessaan käyttävät viinaa välineenä saadakseen sen, mitä haluavat, antamatta arvoa kulttuuriperinnöille. Häpeä, häpeä! 

Kirjailija kuvaa hienosti alkuperäiskansan ja "ulkopuolisten" välistä suhtautumista. Toiselle ei suoraan naureta, vaikka toinen toimisi typerästi, nauru ja iva on hienovaraista, kuten esim. suhtautumisessa siihen ylimieliseen ratsupoliisiin, joka on tullut antamaan hautajaisluvan jo monta viikkoa  kuolleena olleelle henkilölle. Tai suhtautumisessa englantilaiseen antropologiin, joka pitäytyy siinä, mikä on ollut käytäntö jo sata vuotta. 

Mitä tulee kristillisyyteen, olen jostain syystä liittänyt tämän tarinan katolisuuteen, mutta nyt lukiessani huomasinkin, että tässä puhutaan anglikaanisuudesta. Se, millä tavalla anglikaanisuus eroaa katolisuudesta on minulle hieman hämärää, paitsi suhteessa paaviin. Kristillisyys ei kuitenkaan nouse yli alkuperäiskansojen tapain ja uskomusten. Jossain kristinuskon ja alkuperäistapojen välimaastossa tässä liikutaan rupeamatta väittelemään toisen paremmuudesta toisen suhteen. Ja siinä on lukukokemukseni hankalin puoli. Missä määrin ja millä tavalla kristillisyyden tulisi muuttaa tai olla muuttamatta perinteistä tapaa elää? Mutta tämähän ei ole tämän teoksen ydinaihe. Teemahan on kuolema, ei niinkään kuoleman odottaminen väistämättömänä tapahtumana vaan sitä kohti eläminen ja kun kutsu kuuluu ... 

Kummastusta herätti "Ikivanha arvausleikki lahelli" joka oli alkamassa, "penkit olivat paikoillaan, luut lattialla."

Mitkä luut? Millainen leikki? Luihin tekstissä viitataan myös muissa yhteyksissä. 

---

Muualla mainittua:

Marjatan kirjat ja mietteet: Surumielinen ja harras teos, jonka päähenkilöitä on pappi ja kyläyhteisö

Tarinauttisen hämärän hetket: "Lukukokemus oli syvempi ja koskettavampi kuin odotinkaan", "retriittikirja"

Nipvet: "Vaatimattomuudessaan kaunis kirja." 

Hildegard J. Seiler: Whiter than Snow!

Hildegard J. Seiler

Whiter than Snow

2007 

 

 

 

 

 

 

ONE book that significantly impacted me was In the Shadow of the Almighty, the story of Jim Elliot, a missionary killed by the Auca (now called Waodani) people in Ecuador. His wife, Elisabeth Elliot, wrote it, using the accounts he left in his diary. In one of these diary entries Jim Elliot spoke about reticence. " ... we need a kick in the pants. We must begin thinking in terms of 'going out' and stop our weeping because 'they won't come in.' Wow, that was a mighty word! When I read, 'who wants to step into an igloo?' I knew that was meant for me and I said: "Send me Lord! I'm ready to go!"

Igluun ei Hildegard kuitenkaan joutunut asumaan, vaikka kutsumus hänet veikin Alaskaan, ensin Noorviikiin, pieneen kylään Kobuk-joen varrella, noin 30 mailia pohjoiseen Napapiiriltä. Paikkaan, jossa ei ollut teitä, vain lentokone kulkuvälineenä kauemmas. Myöhemmin Hildegardin perhe siirtyi Kotzebueen, Alaskan länsirannikolle. 

Hildegard syntyi toisen maailmansodan aikaisessa  Saksassa, Krummhardtissa, nykyisessä Aichwaldissa. Whiter than Snow -teoksessaan Hildegard kertoo vanhemmistaan, suvustaan ja kasvustaan kristillisessä kodissa, kutsumuksestaan ja ponnisteluistaan elämänurallaan. Teos on paitsi elämänkerrallinen perhetarina, myös kuvaus raamatunkäännöstyöstä Wycliffe järjestön kautta. 

Tämä oli toki kiintoisa kuvaus, mutta olisin itse toivonut enemmän itse raamatunkäännöstyöstä ja käännöstyön vaikeuksista kielellisistä näkökulmista. Kirjoittajan äidinkieli on Saksa, sitten tuli vastaan englanninopettelu ja lopulta Iñupiatun. Teoksessa on vain muutama sana tällä kielellä ja lyhyet viittaukset siihen, kuinka vaikeaa oli tulla ymmärretyksi muulla kuin omalla kielellä. Hildegard sai huomata itsekin, kuinka jo englanninkielen ymmärtäminen oli vaikeaa, kun joku käytti  hänen tyttärestään sanaa "rascal", eikä äiti nähnyt tytärtään lainkaan lurjuksena tai häijyläisenä ennen kuin tuli ymmärtämään, että sanaa ei oltu käytetty kielteisessä merkityksessä. Itsellänikin toki oli vaikeuksia tämän teoksen täydellisessä ymmärtämisessä puutteellisen kielitaitoni takia. 

Suurin osa kerronnasta keskittyy perheen ympärille ja järjestötoimintaan. Jonkin verran on kulttuuriin liittyviä ja luontokuvauksia. Ennen Alaskaan siirtymistä perhe on viidakkoleirillä (jungle camp) Meksikossa. Siitä, millä tavalla jokin viidakkoleiri Meksikossa auttaisi selviytymistä aivan toisenlaiset olosuhteet omaavassa Alaskassa jää minulle arvoitukseksi. Kuvaus Tzeltal-intiaanien pukeutumisesta herätti kuitenkin hakea hieman lisätietoa aiheesta. 

Samoin maininta potluck-tyylisestä ruokailusta, minkä voisi suomentaa "nyyttikesteiksi", paitsi, että tällainen ruokailutapa lisää vahvaa yhteenkuuluvuutta ja yhteisöllisyyttä, mikä ei ehkä nyyttikesteissä välttämättä tule esille samalla tavalla.

Lisätietoa kaipasi myös kuvaus marjasta salmonberries, josta ensin lukiessani mietin, mahtoiko kyse olla tyrnistä, mutta ei. Kyseessä on paikallinen vadelmalle sukua oleva keltainen marja. Maininnat marjoista sai minut muutenkin kertaamaan marjojen nimiä. 

Lyhyt viittaus Kanadan naskapeihin sai minut myös miettimään ivory-sanaa. Sehän tarkoittaa norsunluuta, mutta en usko, että naskapien perinteisiin esineisiin kuuluisi norsunluu. Puhutaanko valaanluusta tai jonkin muun eläimen luusta tehdyistä esineistä myös tätä sanaa? 

Teoksen lopussa on myös lyhyitä henkilökuvauksia kerronnassa esiintyvistä henkilöistä ja heidän vaiheistaan. Teoksessa on myös kerrontaa elävöittäviä valokuvia.  Elämänkerrallisena kuvauksena kiintoisa ja eläväinen teos, vaikkakin tuota kielenkäännöstyön ja siihen sisältyviä tekijöitä itsessään jäinkin kaipaamaan. Olisi ollut myös kiva, jos teoksessa olisi ollut enemmän kielellistä paikallisväriä. 

Suomi-bongaus:

Of the diligent workers, I remeber three in particular. One was Tellervo, a forty-year old Finnish Lady. When given her daily schedule she always said: "Ok, Hildegard," and got to work. There were also two Swedish girls, Mudite and Jenny, who were a lot of fun to work with. I visited all three of them many years later in their respective countries. 

Haskel Frankel: Seikkailu Alaskassa

Haskel Frankel

Seikkailu Alaskassa 

Alkuteos: Adventure in Alaska

 Suomentanut Seppo Harjulehto

Otava, 1965 

140 s. 

Kansi: Lauri Takamäki 

Aloitus: Tom Hale sulki Intiaanijärven Majan oven hiljaa takanaan. Hän veti syvään henkeä ja kiskotteli unen jäykistämiä jäseniään.

Lopetus: Hän hymyili. "Ja minä aion olla yksi niistä miehistä, Tom kuiskasi kaukaisille vuorille.

Tom Hale on 17-vuotias eräopas Fairbanksista. Hän on ollut kesän eräoppaana tutulla järvellä, Jake Bartonin omistamalla Majalla. Kesä alkaa olla ohitse. Ollaan syyskuun alussa ja ilmassa jo talven tuntua.  Tomin paras ystävä on Charlie Crow, paikallisen alkuperäisväestön jäsen, joka omistaa isältä perityn pienen maapläntin, jonka Jake Barton haluaisi ostaa, mutta Charlie ei halua myydä.

Tämä saa muut heimon jäsenet suuttumaan Charlielle. Tämä ei ajattele heimon yhteistä hyvää. Jos Jake Barton suuttuu he jäävät ilman työtä. Myymällä maapläntin Jake Barton toisi lisää työtä heille, kun eräturismi laajenisi. Mutta Charlie ei haluaa myydä. Hän on tutkinut maapläntillä olevaa vanhaa kultakaivosta ja löytänyt sieltä viitteitä uraaniin. Ei Barton mitään metsästysalueita tarvitse, se on vain tekosyy. Barton haluaa kaivoksen. 

Hyvin yksinkertaisesti ja suoraviivaisesti etenevä tarina, jossa jännitettä pidetään yllä pienin askelin. Charlie Crow'n ja muiden heimolaisten välisen jännitteen vastapainona on toisenlaista jännitettä, kun Tom opastaa kalastamaan tullutta  Crandallia kalastuksen saloihin. Shee-kalat ja mackinawit ovat näillä vesillä ihan toista suuruusluokkaa kuin tämä cheechako osaa aavistaa.

Charlie ja Tom joutuvat tosi pahaan pinteeseen, kun tilanne kuumenee. Kuinka kaikki lopulta päättykään? Ja mikä osuus kaikkeen on valjakkokoira Ravenilla? Pienistä yksityiskohdista muodostuu lopulta huikea seikkailu. 

Minua mietitytti kuitenkin muutamat asiat tässä tarinassa ja halusin hieman selvitellä taustoja. 

Hän muisti aina kuinka hän oli ensi kerran tullut Intiaanijärvelle isänsä mkana monta vuotta sitten. Se oli ollut heidän ensimmäinen pitkä kalastusmatkansa. Isä oli pysäyttänyt auton ja sanonut Tomille: "Näetkö tuon kukkulan, poika? Sinusta se ei ehkä näytä isolta, mutta muista että minä olin mukana rakentamassa tätä Alaskan moottoritien osuutta. Me kaivoimme tien tähän keskellä talvea parinkymmenen asteen pakkasissa, ja saat uskoa, että se näytti meistä maailman korkeimmalta ja kovimmalta kukkulalta. Hän kertoi Tomille kuinka kanadalaiset ja amerikkalaiset rakensivat yhteisvoimin toisen maailmansodan aikana 2500 km:n pituisen moottoritien täsmälleen kymmenessä kuukaudessa, jotta sotatarvikkeita olisi voitu kuljettaa Alaskaan. Tom pystyi kuvittelemaan työn eri vaiheet niin elävästi kuin hän olisi uurastanut rinta rinnan isänsä kanssa.

Hmm! Noinkohan. Googlen tekoälyn tiivistelmä kertoo, että Alaskan moottoritie (Alaska Highway) rakennettiin toisen maailmansodan aikana vuosina1941-42. Seyhdistää Dawson Creekin Brittiläisessä Kolumbiassa Delta Junctioniin Alaskassa. Pituus ei tekoälyn mukaan ole ihan 2500 km, vaan 49 km vähemmän  (2451 km). 

Ei sitä eroa nyt kuitenkaan voi suurena kömmähdyksenä tarinoinnissa pitää. Ihan mukavaa knoppitietoa seikkailun lomaan ja luo tarinalle kehykset. Hieman mietin suomennosta tuon Intiaanijärven suhteen, vaan kyllä sellainen (Indian river) löytyi. Mainitaan myös King-joki huimine koskineen. Fainbanksin ohella mainitaan Anchorage. Mihinkään erityiseen, todelliseen paikkaan en tätä tarinaa kuitenkaan liittäisi, vaan ennemminkin miljöötä on kuvattu yleisluontoisesti. 

Ajallisesti sijoittaisin tämän 1950-luvun tietämille.

"Alaska on uusin Yhdysvaltain osavaltio." Hmm. Milloinkas siitä tuli sellainen? Tekoäly vastaa, että vuonna 1959. No, enpä olisi arvannutkaan.  

Alaskan alkuperäisväestön elinolosuhteet kuvataan huonoina enkä tiedä, josko ne nykyään ovat yhtään paremmat. No, kyllähän tässä tarinassa ollaan alkuperäisväestön puolella kuitenkin. Yleisnimistys intiaaneista ei ehkä oikein ole hyvä, sillä alkuperäisväestöön toki kuuluu erilaisia heimoja ja väestöjä. Alkuperäisväestö lukuunottamatta ylipistossa opiskellutta Charlie Crowta lukuunotamatta, kuvataan aika yksinkertaisena ja takertuneina Jake Bartonin apuun, jossa he eivät suostuneet näkemään mitään valheellista. Valitettavasti Yhdysvaltain alkuperäisväestön mahdollisuudet, niin Alaskassa kuin muuallakin, elää ja toimia taitavat olla paljolti ihan toisissa taskuissa. 

Erityismaininta tälle määritelmälle: 

 "Nälän kuiva maku" 

---

Helmet 2025 -lukuhaaste kohta 28. Kirjassa ollaan järvellä

Farley Mowat: Two Against the North

Farley Mowat

Two Against the North

Original title: Lost in the Barrens (1956)

Illustrated by Alan Daniel

Scolastic Book Services, 1977

219 s.

Tämän arktisen eräseikkailun päähenkilöt on kaksi nuorta miehenalkua. Jamie on , orpo kanadalaispoika Torontosta, jonka hänen enonsa Angus McNair kutsuu luokseen asumaan, tämän oltua vanhempiensa kuoleman jälkeen sijoitettuna sisäoppilaitokseen. Angus on oltuaan ensin merimiehenä (sealing schooner) Beringin salmella on sittemmin päätynyt turkismetsästäjäksi, liikkuen pohjoisen laajoissa metsissä.

Five hundred miles adn two days north from Winnipeg, the train drew up by a rough wooden platform. Jamie climbed uncertainly down to stand staring at the rough shanties and the nearby forests that threatened to sweep in and engulf the little settlement of The Pas. A huge, red-bearded man in a buckskin jacked strode forward and caught the boy hard about the shoulders in a bear hug. - Do ye know me, Jamie? he cried. And then, grinning at Jamie's stammering reply, he tightened his hold on the boy's shoulder and swung him round. - You've come to meet the north, my lad, he said, and I'm thinking you'll be in love with it before the month is out.

Ja todentotta. Jamie saa oppia Pohjoisen karun luonnon kantapäänkautta yhdessä Awasin kanssa. Awasin on  Cree-heimoon kuuluva metsäintiaani. Awasin isä Alphonse on Angus McNairin  vanha metsästystoveri ja hyvä ystävä ja niinpä Jamiesta ja Awasista tulee myös hyviä ystäviä. 

McNairin mökki on kuuden päivän kanoottimatkan päässä The Pas:n yhteisöstä. Cree-kylä on parinkymmenen mailin päässä McNairin mökistä. Eräänä päivänä Cree-kylään tulee vieraita Chippeweya-heimosta, jotka pyytävät apua, sillä heidän heimolaisensa näkevät nälkää. Alphonse lähtee joidenkin miesten kanssa Chippeweyojen luo ottaakseen selvää tilanteesta ja viedäkseen apua ja Jamie ja Awasin lähtevät mukaan. Chippeweya-kylässä apu otetaan ilolla vastaan, mutta suunnitellaan myös metsästysretkeä Denikatzen johdolla. Jamie ja Awasin jäävät kylään, mutta Jamieta on alkanut kiinnostaa puheet Suuresta Kivirakennelmasta ja hän päättää lähteä ottamaan siitä selvää. Awasi yrittää ensin kieltää, mutta lähtee lopulta Jamien kanssa matkaan. Heidän tarkoituksenaan on yrittää saavuttaa metsästysretkikunta jossain vaiheessa, mutta tiet risteävät ja pojat joutuvat selviytymään arktisella jäälakeudella omin voimin.

Two Against the North on ihan kelpo tarina, jossa luonto luo olosuhteet, joissa selviäminen vaatii niin luontoa kuin kuntoa. Jamie saa selvyyden Suuresta kivirakennelmasta, joka osoittautuu vanhaksi viikinkihaudaksi. 

Luonto-olosuhteiden ohella teoksessa ilmenee myös alkuperäiskansojen kulttuurieroja. Creet ja Chippeweyat ovat metsästäjäkeräilijöitä, joiden pääasiallinen ravinto on hirvieläimissä. Tässä teoksessa tulee esille heidän ennakkoluulonsa ja pelkonsa  inuiteja (teoksessa käytetään eskimo-sanaa) kohtaan, joita kutsutaan "raa'an lihan syöjiksi". Tämä pelko onkin syynä siihen, että pojat eivät kohtaa Denikatzen joukkoa, joka on paennut kauhuissaan Peetyukia, joka on vain halunnut päästä yhteyteen isänsä kansan kanssa. (Peetyuk on valkoisen miehen ja inuit-naisen jälkeläinen). Peetyuk ilmaantuu tarinaan vasta aivan lopussa, kun pojat ovat löytäneet iglun suojakseen lumimyrskyssä. Lopulta inuitit pelastavat pojat ja auttavat nämä takaisin omiensa luokse, kun näytti siltä, että pojat joutuvat jäämään löytämäänsä laaksoon vailla toivoa paluusta.

Olisin varmaan saanut tästä enemmän irti, jos ei olisi tarvinnut lukea englanniksi. Ei sillä, kyllä näinkin luonnon karuus ja olosuhteet tulivat selviksi ja poikien selviämistä seurasi jännittyneenä. Poikien ystävyys pieneen peuranvasaan on hellyttävä, kahden eksyneen koiran saaminen hyvä lisä selviämiseen. Tosin kaikkea ei pojat tiedä tai muista ottaa huomioon, kuten lumisokeusepisodi tuo ilmi.

Pohjoinen 2025 -lukuhaaste kohta 13. Kirja sijoittuu arktiselle alueelle, Farley Mowat: Two against the North  

Lisette Lambert: Ystävämme susi

 Lisette Lambert

Ystävämme susi

- Kanadalainen satu

Kuvittanut Mixi-Berel

Alkuteos: Mon ami loup (?)

Suomentanut (?)

Otava, (?)

Tähdet tuikkivat hyisinä tummalla taivaalla, joka on kuin musta timantti. Niiden loisteessa lumi kimmeltää heikosti. Kaikki on hiljaista suurella jäisellä lakeudella. Valkoinen joki nukkuu paksuu jääpeitteensä alla. Pienessä intiaanikylässä toistensa lähelle rakennetut majat ovat hyvin suljetut. Kolminkertaisten hylkeennahkaovien takana lapset nukkuvat pehmeiden turkisten päällä. He ovat yksin kylässä. Vanhemmat ovat lähteneet varhain koirien kanssa metsästämään eiväktä he ole vielä palanneet.

Näin alkaa tämä, pieni ja erikoinen joulusatu. Hankin tämän pienokaiskirjan kirjamessuilla, koska viehätyin intiaaniaiheiseen kuvitukseen. Minun on kuitenkin vaikea ottaa tätä ihan intiaanikulttuuriin liittyvänä, vaikka hylkeennahat viittaavatkin Kanadan alkuperäisasukkaisiin ja jotain viitteitä ehkä inuitteihin on. En kuitenkaan osaa yhdistää kuviutksen sulkia tähän kulttuuriympäristöön.

Kolme pientä lasta Tamara, Feti ja Tisoo ovat siis jääneet yksin kotiin, kun vanhemmat ovat lähteneet metsästämään. Kaikki kolme osaavat jo puhua, mutta kuvituksessa pienin lapsista on kuitenkin "kantorepussa". 

On joulupäivä. Lapset uneksivat joulupukista. Kuvaus joulupukista on sitten aivan omanlaisensa. Puhutaan Etelän Vanhasta Miehestä, joka kulkee Aasilla tuoden lahjoja. Etsiessäni tietoa, löysinkin tiedon, että ranskalaisessa kulttuurissa Nikolaus kulkee aasilla jakamassa lahjoja. En vain ole koskaan ennen kuullut tällaisesta, vaan Pyhä Nikolaus on tutumpi kevättalven Ystävänpäivän viettoon liittyvänä. Hieman teoksen taustoja tongittuani löysin tästä ruotsinkielisen  ja erään toisen käännöksen, jonka ajattelin olevan espanjaa, mutta en tiedä varmaksi. Alkuperäisteos on ilmeisesti ranskankielinen. Alun viittaukset alkuperäiskulttuurit saattavat hyvinkin viitata Quebecin provinsin  Nunavikiin.

Sitten ovelle koputetaan ja ensin Tamara ei aio avata, mutta veli sanoo, että entä jos siellä onkin joulupukki ja niin ovi avataan ja sisälle tuleekin - Susi.

Ensin lapset pelästyvät, mutta sitten Susi osoittauukin kaikkea muuta kuin pelottavaksi. Sitten suden on kuitenkin poistuttava, sillä vanhempien tullessa, he eivät ymmärtäisi lainkaan tilannetta, vaan suden kävisi kehnosti.

Susista on ollut paljon uutisia viime aikoina, niiden tekemistä tuhoista ja peloista. Tämä kirja puhuu kuitenkin susien puolesta. Ikävä vain, että satu ja todellisuus ei käy käsi kädessä, sen ymmärtävät tämän sadun lapsetkin, sillä sanoivatpa he mitä hyvänsä, ei vanhemmat sitä kuitenkaan uskoisi. 

Alun pienestä outoudesta huolimatta tämä on loppujen lopuksi ihan hauska ja vinkeä pieni satu,  josta löytyi loppujen lopuksi ihan mukavaa alkuperäisyyttä.

John G. Neihardt: Musta Hirvi puhuu!

 

John G. Neihardt

Musta Hirvi puhuu

Alkuteos: Black Elk Speaks

Suomentanut Jussi Korhonen

Basam Books 2013

... rakensimme nämä näkemäsi pienet harmaat ja neliön muotoiset hirsitalot. Tämä on huono tapa elää, sillä neliössä ei voi olla voimaa.

Olet jo varmaan huomannut, että intiaani tekee kaiken ympyrän muotoon, sillä Maailman Voima toimii aina ympyrän muodossa, ja kaikki olevainen pyrkii ympyrän muotoiseksi. Ennen, kun olimme voimakas ja onnellinen kansa, saimme kaiken voimamme kansan pyhästä piiristä, ja kansa kukoisti niin kuan kuin piiri ei murtunut. Piirin elävä keskus oli kukkiva puu, ja neljän ilmansuunnan kehä ravitsi sitä. Itä antoi sille rauhaa ja v aloa, etelä lämpöä, länsi sadetta ja pohjoinen viileydellään ja mahtavalla tuulellaan voimaa ja kestävyyttä. Tämä tieto tuli meille uskontomme kautta toisesta maailmasta. Kaikki Maailman Voiman tekemä tapahtuu ympyrän muodossa. Taivas on pyöreä, ja olen kuullut, että maapallo on pyöreä kuin pallo niin kuin tähdetkin. Tuuli pyörii, kun se on voimakkaimmillaan. Linnut rakentavat pesänsä pyöreiksi, sillä niillä on sama uskonto kuin meillä. --- ---- Ihmisen elämä on kehä lapsuudesta lapsuuteen; samoin on kaikkialla, missä voima vaikuttaa. Tiipiimme olivat pyöreitä kuin lintujen pesät, ja ne järjestettiin aina kehäksi, kansan piiriksi - monien pesin pesäksi - ja siellä Suuri Henki halusi meidän hautovan poikasiamme.

Musta Hirvi (1863-1950) oli Oglala-Sioux heimon pyhä mies, näkijä, parantaja. Musta Hirvi oli sukua suurelle intiaanipäällikölle Hullulle Hevoselle. HÄn oli myös mukana William Codyn (Buffalo-Bill) Suuressa Lännensirkuksessa ja tapasi Englannin Kuningatar Viktorian.

 

Musta Hirvi oli 5-vuotias, kun hänen isänsä teki hänelle jousen ja nuolet. Hän aikoi ampua Tyrannilinnun, mutta ei ampunutkaan, sillä hän kuulee linnun puhuvan ja näkee näyn ja kuulee laulun: "Katso, pyhä ääni kutsuu sinua; pyhä ääni kutsuu sinua kaikkialla taivaalla." Musta Hirvi on vasta lapsi. Hän ajattelee näkyä usein, mutta arastelee puhua siitä kenellekään. Ollessaan 9-vuotias Musta Hirvi sairastuu. "Minä matkustin purilailla, sillä olin hyvin kipeä. Molemmat jalkani ja käteni olivat pahoin turvonneet ja kasvoni olivat aivan turpeat." Sairaana ollessaan Musta Hirvi näkee Suuren näyn, jossa vilisee erilaisia asioita, on kuusi isoisää, neljä ratsuväkijoukkoa, kiljukotka. Tämän Suuren Näyn kuvaus on väkevä, ihmeellinen kuvaus, täynnä symboliikkaa, voimaa ja kauneutta. 

En voi olla vertaamatta Mustan Hirven näkyä neljästä erivärisestä hevosratsujoukoista Ilmestyskirjan Neljään ratsastajaan. Kuvauksissa on jotain yhtenevää, mutta myös erilaista. Musta Hirvi kertoo elämäänsä ja intiaanien historiaa Neihardtille vanhuudessaan. Hän on tällöin ehtinyt tutustua Raamattuun, kääntyä kristityksikin, (mutta palaaa sitten myöhemmin  heimonsa uskonnon pariin). 

Teoksessa on myös jonkin verran Neihardtin omaa vaikutusta, mitä kirjan suomentaja tuo esiin alaviitteissä. Erityisesti Mustan Hirven nimissä kulkeva Wounded Kneen verilöylyn kuvauksissa tutuksi tullut, hyvin kaunopuheinen tekstikatkelma "En silloin tiennyt, kuinka paljon sinä päivänä päättyi. Kun katson nyt taakseni vanhuuteni korkealta kukkulalta, voin yhä nähdä teurastetut naiset ja lapset makaamassa kasoissa ja hajallaan mutkaisen puronuoman penkereillä yhtä selvästi kuin silloin, kun näin heidät nuorin silmin..." ei olisikaan (huom! Rani-Henrik Andersonin ja Markku Hendriksonin loppusanat) Mustan Hirven omaa puhetta vaan Neihardtin kirjoittamaa.Tämä aitouden ja kulttuuristen vaikutelmien sekoittuminen joiltain osin saa mietteliääksi. Mitä elämä loppujen lopuksi on, kuin vaikutelmien suuri sillisalaatti.

Kaikesta tästä huolimatta teos Musta Hirvi puhuu avaa intiaanien elämää ja uskomuksia avartavalla ja kiehtovallakin tavalla. Toki tässä on myös kohtia, kulttuurisia ilmentymiä, jotka etovat kauheudessaan. Paitsi Wounded Kneehen päättyvää historiaa teoksessa tulee esiin Little Big Hornin -taistelu ja Hullun Hevosen petollinen surma. Musta Hirvi puhuu on Anderson/Hendriksonin mukaan intiaanitutkimuksen ja -kirjallisuuden ehdoton klassikko. Ehkä voisin hankkia tämän teoksen omaksikin, sillä olisi hauska palata joihinkin kuvauksiin uudelleenkin ja analysoida niitä tarkemminkin.

George Catlin: Pohjois-Amerikan intiaanit!

 

George Catlin

Pohjois-Amerikan intiaanit.

Kirjeitä ja muistiinpanoja tavoista ja oloista 1832-1839

Alkuteos:North-American Indians

Suomentanut Kristiina Isoaho

Toimittanut ja esipuheen kirjoittanut Riku Hämäläinen

Partuuna, 2022

523 s.

Eipä turhan usein ilmesty suomenkielellä uutuusteoksia Pohjois-Amerikan intiaaneihin liittyen. Tässä taannoin kirjastokäynnillä ei siis ollut ihme, että tämä teos kiinnitti katseeni ja lähti mukaani. Teoksessa kiinnosti Pohjois-Amerikan intiaanien kulttuuri, mutta myös taide. George Catlin kiinnostui intiaanien elämästä ja toimittuaan jonkin aikaa lakimiehenä jättäytyi täysin taideharrastukselle. Hän kierteli maata ja etsiytyi intiaaniheimojen pariin maalaten etupäässä heidän päälliköitään, ja tutkien heidän tapojaan. Jo pikkupoikana Catlin oli saanut kokea intiaanimetsästäjän ystävällistä vieraanvaraisuutta isänsä kanssa, mutta myös toisenlainen kokemus oli jäänyt mieleen, kun hänen äitinsä kertoi hänelle siitä, kuinka hän (Polly Catlin) oli joutunut 7-vuotiaana Irokeesien kaappaamaksi, mutta vapautunut myöhemmin.

Tässä teoksessa Catlin kertoo kirjemuodossa noista matkoistaan ja kokemuksistaan. Teoksessa on myös luonnoksia hänen näkemistään intiaanileireistä ja ihmisistä, mutta myös värikuvia hänen valmiista teoksistaan. Kaiken kaikkiaan hyvin mielenkiintoinen teos paitsi intiaanien elämästä niin hyvässä kuin pahassa, kuin myös Pohjois-Amerikan luonnonoloista ja geologisista puolista.

Sinä päivänä näkemämme maisemat olivat huikaisevan kauniita. Rantauduimme monta kertaa ja menimme tutkimaan erilaisia villikukkia, jotka "levittivät tuoksuaan erämaassa", ja herkullisia hedelmiä, joita näimme siellä. kun kuljimme korkeassa ruohikossa, villiauringonkukat ja rehevät liljat jatkuvasti löivät meitä vasten kasvoja. Siellä täällä olimme keskellä luumupuita, karvaismarjapensaita ja villiherukkapensaita, jotka notkuivat hdelmien painosta. Paikan ihanuutta ja taianomaisuutta lisäsivät villiruusupensaikot kauneudellaan ja tuoksullaan."

Hmm. Liljojen sivallukset kasvoilla saa lukijan mietteliääksi. Olisiko pientä hyperbolaa. Auringonkukat toki voi kasvaa miehen mittaan.

Hieman kerronta välillä tuntuu ristiriitaiselta. Catlin puolustaa intiaanien tapaa elää tavallaan, hän toisaalta ihailee ja puolustaa heidän tapaansa elää, toisaalta hän puhuu siitä, kuinka heidän tulisi voida oppia "sivistyksestä". Catlinin mielestä olisi järkevämpää se, että intiaanit tulisivat rajaseudulle (se raja, mikä oli omilta alueiltaan lännemmäksi työnnettyjen intiaaniheimojen ja vallattujen alueiden välillä) käymään kauppaa, jolloin heidän asemansa olisi parempi kilpailun vuoksi.

Jos hallitus estäisi tämänkaltaiset järjestelyt ja kutsuisi intiaanit raja-asemille, he voisivat tuoda turkiksensa, taljansa, hevosensa ja muulinsa ja niin edelleen hyvälle kauppapaikalle, jossa he saisivat hyvän hinnan tavaroistaan. Koska tavaran ostajat kilpailevat keskenään, he saiisvat tuotteistaan nelin- tai viisinkerttaisen hinnan verrattuna siihen, mitä he saavat kylään saapuvilta kauppiailta, jotka toimivat sivistyneen maialman ulkopuolella vailla kilpailua. Kun he jatkuvasti käyvät kauppapaikoilla, he näkisivät samalla toimivan yhteiskunnan ja voisivat omaksua meidän elämäntapamme. He voisivat ottaa käyttöön omalla alueellaan meidän vihanneskasvimme, kotieläimemme, siipikarjamme ja niin edelleen, ja viimein myös samanlaiset ammatit ja tehtaat. He näkisivät meidän sotilaallisen voimamme ja sen etumatkan, jolloin he osaisivat pelätä ja arvostaa meitä.

Catlinin mielestä "Ainoastaan hallituksen voimakkaalla tuella intiaanit pystyvät säilyttämään ne oikeudet, jotka heille luonnostaan kuuluvat." Minulle jää hieman auki, mistä oikeuksista Catlin puhuu. Elää metsästäjä-keräilijä -kulttuurissaan omine tapoineen, sillä tosiasiahan on, että omaksuessaan valkoisten tavan elää, katoaa perinteinen tapa elää. Minun mielipide on, että oppimista olisi ollut puolin ja toisin. Ei niin pahaa, ettei jotain hyvää perinteissä, mutta ei niin hyvää, ettei jotain poispantavaakaan, sillä jotkut Catlinin kuvaamat ilmiöt saavat kyllä mielen järkkymään.

Catlin kyllä näkee sen kurjuuden, minkä valkoiset kauppiaat ja turkismetsästäjät, jotka menevät intiaaniheimojen luokse tuovat mukanaan, erityisesti alkoholin kautta, mutta myös heidän välityksellään tulleiden sairauksien, kuten isorokko, kautta. Catlinin mukaan intiaanit eivät tunteneet väkijuomia ennen kuin niin sanottu "sivistys" tarjosi sitä heille. Tämä on mielenkiintoista, kun vertaa Pohjois-Amerikan alkuperäisväestöä muihin alkuperäisheimoihin ja kulttuureihin, joissa väkevät kyllä tunnetaan. Toisaalta intiaanit kyllä tunsivat huumaavia aineita, joista tässä teoksessa ei kuitenkaan puhuta (ei ainakaan ole jäänyt lukujälkeä.

Kaiken kaikkiaan kiintoisa teos. 

Mainittakoon vielä tuosta kansikuvasta, että se on George Catlinin maalaus La-wée-re-coo-re-shaw-wee, War chiew, Rebublican Pawnee, vuodelta 1832. Öljymaalaus Smithsonian American Art Museum, Gift of Mrs Joseph Harrison, Jr.198566.106.CCO. 

Eli suomksi kansikuvassa on Pawnee-heimon sotapäällikkö La-wée-re-coo-re-shaw-wee. 

Teoksen taiton ja graafisen suunnittelun on tehnyt Remi Unkari.

Helmet 2023 -lukuhaaste kohta  37. Kirja kertoo elämäntavasta, jota ei enää ole.

Janette Oke: Drums of Change!

 

Janette Oke

Drums of Change

Bethany House, 2003

176 s.

Running Fawn on nuori Mustajalka-tyttö. En oikein päässyt selville hänen iästään, mutta vuosien myötä hänestä kuitenkin kasvaa 17-vuotias neitonen. Hänellä on veli Crooked Moose ja isosisko  Little Brook. Myös muita sisaruksia syntyy.

Running Fawn'n elämä muuttuu, kun puhvelit, jotka ovat olleet elinehto heimolle häviää. Enää ei siirrytä kesäleiristä talvileiriin, vaan heimon päällikkö Chief Calls Through the Nights päättää keskusteltuaan muiden heimon päälliköiden kanssa siirtyä reservaattiin. Heimon keskuuteen on myös saapunut lähetyssaarnaaja Man with a Book. joka on saanut luvan opettaa hiemon lapsia "valkoisten tavalle" niin kuin Running Fawn ajattelee. Running Fawn itsekin kyllä on innokas opiskelija, vaikka ei haluakaan elää valkoisten tavalla, vaan oman heimonsa perinteisillä tavoilla.

Sitten kuitenkin Running Fawn ja päällikön poika Silver Fox lähetetään Forth Calgaryyn lähetysjärjestön sisäoppilaitokseen. Siellä kuluu useampi vuosi. Kun Running Fawn kuulee, että hänen isänsä on sairastunut (äiti ja syntynyt pikkuveli ovat kuolleet aiemmin) Running Fawnin koti-ikävä lisääntyy ja hän karkaa päästäkseen kotiin.

Yksin preerialla, vähin epäkäytännöllisin  varustein, jotka hän ottanut koulusta mukaansa, tyttö kulkee pitkin joen vartta.

Koulussa huolestutaan, kun karkaaminen huomataan. Silver Fox lupaa etsiä tytön ja viedä tämän kotiin. Hän saa koulusta hevosen ja varusteita ja niin Silver Fox lähtee etsimään tyttöä ja löytääkin tämän lopulta. 

Drums of Change on mielenkiintoinen herkkä kuvaus nuoren intiaanitytön elämässä, taistelusta perinteiden ja muutosten välillä. Luopuako vanhoista jumalista ja kääntyä Valkoisen miehen Jumalan puoleen, pysyäkö entisessä uskomuksessa vai tulla kristityksi? Mikä on minun tapani elää ja uskoa, miettii Running Fawn? Kasvu tuo mukanaan myös kiintymyksen ja tunteet Silver Foxia kohtaan, joka näkee vastuunsa isänsä poikana ja tulevana päällikkönä, mutta joka myös on jo tullut kristityksi ja tahtoo, että tuleva puoliso ei vain "salli" hänen uskoa, miten uskoo, vaan haluaa "jakaa" uskonsa puolisonsa kanssa. 

Tämä oli hieman vaikeammin ymmärrettävää englantia kuin aiemmin lukemani In Wildrose -teos, mutta pidin tästä. Tässä oli paljon kuvausta intiaanien tavoista, elämästä teepeessä, nuotiotulilla ja kosintatavoista. Toivoisin, että ymmärtäisin englantia hieman paremmin, sillä nyt minulle jäi hieman epäselväksi eräät seikat, kuten Mustajalkojen perinteisen elämäntavan ja kristillisen elämän yhteensulautuminen. Voiko sellainen olla mahdollinen? Mielestäni kyllä. Kristillisyys ei tarkoita sitä, että pitäisi alkaa kaikessa elää 'valkoisten' tavalla. Tämän puolen esille tuominen, tai tuomatta jättäminen,  jätti minut hieman kysyväksi muuten kivassa teoksessa. 

----

Helmet 2022 -lukuhaaste kohta 9: Kirjan päähenkilö kuuluu etniseen vähemmistöön

Tichon Semusjkin: Lapsia lumen ja jään maassa!

 

Tichon Semusjkin

Lapsia lumen ja jään maassa

Alkuteos: Tšukotka

Suomentanut Lauri Savolainen

WSOY, 1945

244 s.

Alku: Syyskuussa vuonna1928 höyrylaiva Astrakan saapui autioon ja asumattomaan Penkeynein poukamaan, joka on satakaksikymmentä kilometriä St.Lorezin lahdesta Tšuktšien niemimaalla.

Lapsia lumen  ja jään maassa on mielenkiintoinen kulttuuriantropologinen matka Jäämeren rannikolle jonnekin Siperian nurkille Tšutškien asuinsijoille. Venäjän aikaan omissa oloissaan ollut alkuperäiskansa saa vallankumouksen jälkeen vieraita 'suuresta maasta'. Seudulle ollaan perustamassa sivistyskeskusta. Saapuu opettajia ja lääkäreitä. Tšutškien elämänmuoto alkaa saada uusia muotoja, Ei kuitenkaan ole mikään helppo tehtävä saada Tšutški-lapsia kouluun, joka on sisäoppilaitos. Lapset ovat tottuneet asumaan varjangeissaan, syömään raakaa hylkeen- ja mursunlihaa, vetelemään sauhuja siinä, missä aikuisetkin. Ei ole helppoa tottua uusiin tapoihin, kun pitäisi peseytyä ja pukeutua aluspaitoihin ja kangasasuihin, sen sijaan, että käyttäisi ulkona hylkeennahka-asua karvapuoli sisälläpäin ja sisäoloissa oltaisiin ilman vaatteita. Kun lapset monien vaiheiden ja keskustelujen jälkeen saadaan kouluun, karkaavat he aina välillä paimentolaiskyliinsä koti-ikävän valtaamina.

Pidin tästä teoksesta ja kirjailijan  suhtautumisesta Tšutškeihin. Toki teos on jo iäkäs ja kuvaa erilaista aikaa. Pääosin teos avaa Tšutškien elämänmuotoa ymmärryksellä, joskin myös muutosta tarvitsevana.

Tsutskit ovat hyvyin lahjakasta kansaa. Vain vanhan järjestelmän tarjoamat edellytykset pitivät sen alkeellisella tasolla. Mutta tuskin oli tšutškien maahan tunkeutunut vapaa neuvostosivistys, kun tsutski alkoi ahnaasti ja helposti perehtyä siihen.

Kertoja on kirjailija, joka on toiminut opettajana ensimmäisessä Kamšatkan niemimaall perustetussa koulussa. Näin tämä teos on, näin ymmärtäisin, kirjailjan kokemusmaailmasta nousevaa kansankuvausta. Kerronta on sujuvaa, joskin paikka paikoin vanhahtavaa ja outoakin, kuten puhuttaessa   opettajista ja opettajattaresta, joiden nimiä ei kuitenkaan mainita.  Eskimotar-yhteydessä tämä vanhan suomenkielen muoto kuulostaa jo kummalliselta, vaikka toisaalta ymmärrän sen käytön. Se, että näitä venäläisiä sivistäjiä ei mainita nimeltä on tehokeino, jolla pääpaino ja huomio kiinnitetään alkuperäisasukkaisiin. Lapsilla on nimet ja luonne, samoin heimokunnan vanhimmilla ja päämiehillä. Pääasiassa kerronta on siis kokemuksellista kirjailijan näkökulmaa, välillä kuitenkin on päiväkirjaotteita, onko ne kaikki saman opettajan vai useamman jää epäselväksi.

Minä ymmärrän, miksi he nauravat, ja koetan selittää syyn huonoon puhetapaani. Sanon, että pian minäkin opin keskustelemaan paremmin heidän kielellään. Kaikki he huutavat:Karäm, karäm (ei, ei), et sinä opi, sillä olethan venäläinen, ja venäläiset puhuvat meidän kieltämme naurettavasti. Lisäksi olet nainen, mutta puhut Tšutškien kieltä miesten tavalla. Se se juuri naurattaa.

Tuosta miesten ja naisten kielestä puhuen teoksessa tuodaan esille myös kuinka kouluun tulleet tytöt eivät suostuneet sanomaan r-kirjainta. Mikä kulttuurinen syy tähän oli, ei kuitenkaan selvinnyt, Oli iso työ saada tytöt puhumaan venäjää, jossa kirjain oli tärkeä.

Toki teos on kirjoitettu neuvostoliiton sosialistisessa hengessä. Lenin vilahtelee välillä seinälle ripustettuna kuvana tai puheenpartena, mutta ei mitenkään suuressa määrin, samoin kuin ei muutkaan poliittiset ilmaisut. Jotain asenteesta ja luonnontieteellisestä näkökulmasta kertoo ilmaisut, kuten lasten iän selville saaminen eläinlääketieteellisin keinoin. Ja hieman minua hymyilyttää kun puhutaan kuinka "koululaistemme organismi oli tottunut lapsuudesta asti" liharuokaan.

Kulttuurikuvaus on juurevaa ja kuvaava ja  välillä tekstissä vilahtaa heimon oman kielen sanat ja ilmaisut elävöittämässä aikaa ja paikkaa ja tilannetta.

Joitakin ilmaisuja ei oikein ymmärtänyt, kuten millainen elävä se on se lahtaka eli merijänis?

Lotokka oli jonkinlainen reki, ilmeisesti, koska sillä vedettiin esimerkiksi saalista. Faktoria jäi myös hieman epäselväksi, oliko se tehdas vai kauppa tai joltain siltä  väliltä.

Loppupuolella tuotiin esille jäämeren ja arktisen alueen oloja. Mainittiin Bortland ja Eyelsonin tuhoon päättyneestä lentomatkasta, minkä historiallisuudesta en tosin päässyt sen enempää selville, kun yritin googlailla. 

---

Helmet 2022 -lukuhaaste kohta 2: Kirjassa jää tai lumi on tärkeässä roolissa

Satu Prusti Nelson: Aurinkoon puettu aika!

 

Satu Prusti Nelson

Aurinkoon puettu aika

Markettiimi, 2017

509 s.

Varsinainen aloitus: Suuri ikkuna antoi lounaaseen, tulivuorille päin. Kun katsoin ulos, mennyt aika, jonka luulin jo menettäneeni, syöksyi minua kohti. Siinä hetkessä elin kuusitoista vuotta.

Lopetus: Päälleni putoili paisuvia ilon pisaroita. Césarin keisarinnauru kaikui kirkon kivisillä käytävillä. Sade valui yhtenä verhona ja tuuli rymisi kuin ukkonen.

Päähenkilö: Soledad, meksikolainen nuori nainen, joka on lapsena adoptoitu Pohjoiseen. Ilmeisesti kyse on Suomesta, mutta Suomi, jossa syödään peurankoipea ja simpukoita jouluisin ja omataan venäläistaustaisia (nimien perusteella) sukulaisia ei ole minun tuntemani Suomi. Minun on vaikea hahmottaa miljöötä tältä osin. Yritän kuvitella kartanokodin meren rannalle, mutta mielikuvitukseni ei taivu, ei Helsinkiin, ei Pohjanmaalle, josta tiedän kirjailijan olevan kotoisin. Kuvaus on hieman epätodellista, kuin unelmaa, haaveita, niin ylellistä.Ehkä kuvauksella on haluttu tuoda esiin juuri tätä hienoa ja ylellistä elämää, johon päähenkilö on Meksikon orpokoti/sairaala kautta adoptoitu. Tämä köyhempi puoli vain jää varjoihin, rivien väliin, erikoisten, epätavallisten hahmojen taustoihin.

Ei sillä. Kirjailija osaa kyllä kirjoittaa. Hän juoksuttaa sanoja kuin värejä pensselistä. Kokonaisuus on hyvin taiteellinen. Eikä ihme, sillä onhan kirjailija myös taiteilija. Taiteella onkin merkittävä osuus kerronnassa. 

Jos minun on vaikea hahmottaa sitä Pohjoista, johon Soledad on adoptoitu, niin toisin on Meksikon kuvaus ja Meksikoon tapahtumat suurimmaksi osaksi sijoittuvatkin. Meksiko avautuu lukijalle värikylläisenä, alkuvoimaisena. Alkuperäiskulttuuri on vahvasti läsnä niin historiassa kuin arjessa, sekoittuneena espanjalaisvalloittajien tuomaan kulttuuriin. Mutta se köyhempi Meksiko jää tässäkin taustalle. Tosin César, nuori lahjakas taiteilijapoika, johon Soledad tutustuu lienee köyhistä oloista, mutta tätä köyhyyttä ei tuoda kovi paljon esiin, vaan pojan erityislahjakkuutta, jonka rinnalla merkittävää on myös hänen uskonsa. Ei se katolisuuden ja alkuperäisuskontojen sekoitus, josta Meksiko tunnetaan, vaan elävä, voimaannuttava kristillisyys, madonnankuvista ja krusifikseista paljaaksi riiisuttu tyhjän ristin usko. Tässä uskon kuvauksessakin kirjailja on omintakeinen ja Césarin "evankeliointi" kaikkea muuta kuin suomalaista, vapaakirkollista tai mitään muutakaan tuntemaani tapaa esittää evankeliumin ydin etsivälle ihmiselle. Ja etsijä Soledad on. Voisi sanoa, että Césarin ote on hieman apologinen.

Hän on saapunut Meksikoon opiskelemaan, mutta myös etsimään isoäitiään Guadalupea, jonka lämmön ja läheisyyden hän muistaa vahvana, elämää kantavana voimana. Soledad on saapunut Meksikoon  etsimään juuriaan ja identiteettiään. Soledad ei usko Jumalaan. Hän tietää paljon Meksikon kulttuurihistoriasta, menneisyydestä, muinaisista uskonnoista, jotka kaikki ovat hänelle samanarvoisia. Césarin viittaukset vuorilla tapahtuviin salaisiin menoihin saa Soledadin kylmiin väristyksiin haluamatta uskoa niitä todeksi. Niin ne saa minutkin värisemään. Tämä, erityisesti teoksen loppupuolella nouseva animismi tuo synkkiä sävyjä kerrontaan ja saa minut lukijana varuilleen.

Soledad  on nimensä mukaisesti yksinäinen. Hän etsii lepoa ja rauhaa vaikkakin taistelee  kynsin ja hampain vastaan sitä rauhaa, jota César tarjoaa. 

Aurinkoon puettu aika on hyvin erikoinen teos.Toivoin kovasti saavani tämän luettavakseni, mutta - tämä ei aivan ollut minun kirjani. Minua häiritsee erityisesti tuo edellä mainitsemani epätodellisuuden tunne ja yltiöylellisyys, jota ei auta se, että tässä on myös paljon virheitä sana-asuissa. En tiedä liekö syy oikoluennassa vai siinä, että kirjailija on kotiutunut Yhdysvaltoihin. Esimerkkinä nyt lause:  Se hän peri Andres. Ja teos on kerronnallisesti hyvinkin kirjakielistä, jossa ei murteita käytetä. No, ei tämä nyt niin iso asia ole eikä häiritsevinkään. Kaikkein häiritsevintä on se, että minulle ei jäänyt tästä levollista oloa.

Päähenkilö löysi levon ja rauhan yksinäisyyteensä, löysi identiteettinsä  ja löysi rakkauden (tässä ei niinkään puhuta romanttisista tunteista, mutta väreily Soledadin ja Césarin välillä on hyvin ilmeinen ja vahva, vaikka tästä henkilökemiasta ei puhutakaan). Minulle lukijana jäi epävarmuus ja pelko kaivertamaan, sillä ne kaksi asiaa, jotka paloivat olisi saanut jäädä palamatta, tai jos ne nyt olikin juonen kannalta oleellisia, että paloivat, niin se kolmaskin asia olisi saanut palaa sen sijaan, että joutui vain roskiin. Tämä henkimaailman läsnäolo aivan teoksen loppumetreillä teki oloni rauhattomaksi ja se, että se jäi edelleen sinne väleihin väijyksiin  teki lukukokemuksesta, ei niin hyvän. Toisaalta - ehkä tämän voisi lukea uudelleen ja kokeilla, onko tämä psykologinen vaikutus yhä yhtä vahva uudelleen lukiessa vai löytäisinkö rauhan minäkin tästä lukukokemuksesta.

Kauneus ilmaisuissa:

Sillat, minä rakastaisin välillemme avarat sillat ----

--

Teoksen on lukeneet myös hän, jolla on Kirjarikas elämä, Kaikkea kirjasta ja  Tuhansien sivujen Marja-Liisa.

---

Kirkko ja kaupunki -lehden lukuhaaste kohta 33: kirjan päähenkilö on yksinäinen

Dee Brown: Haudatkaa sydämeni Wounded Kneehen!

 

Dee Brown

Haudatkaa sydämeni Wounded Kneehen - Lännen valloitus intiaanien näkökulmasta

Alkuteos: Bury my Heart at Wounded Knee - An Indian History of the American West

Suomentanut Esko Hamilo

Otava, 2004 (2. nidottu painos) Lyhentämätön.

495 s.

Olin yllättynyt. kun etsiessäni tietoja kirjailijasta, ilmenikin, että kirjoittaja ei itse olekaan intiaani, niin kuin jostain syystä olin kuvitellut. Tämä tieto ja kirjoittajan tausta kuitenkin tuo hieman ymmärrettävimmiksi ne valinnat, joita kirjoitusprosessin aikana on tehty. Minua nimittäin hieman ihmetyttää, miksi kummassa kirjailija on tuonut esiin kaiken maailman historiallista nippelitietoa, joilla ei ole mitään yhtymäkohtaa intiaanisotiin ja tilanteesseen, kuten esimerkiksi venäläisten opiskelijoiden mellakointi Pietarissa. No, jonkun kiväärin keksiminen saattaa liittyä asiaan, mutta ei se, milloin Tolstoin mikäkin kirja on ilmestynyt. Nämä jokaisen luvun alussa olevat historiantiedot tosin auttavat näkemään, että samaan aikaan, kun Amerikan Yhdysvaltoja vallattiin (tai kierolla tavalla ahneuden takia petkutettiin) sen alkuperäisasukkailta, niin muualla maailmassa elettiin aika tavallistakin elämää.

1883 Marraskuun 3. päivänä Yhdysvaltain korkein oikeus päättää että Amerikan intiaani on syntyperältään vierasmaalainen ja holhokki.  Robert Louis Stevensonin Aarresaari julkaistaan.

Nämä historiaotokset ovat kuitenkin toissijaisia sen rinnalla, että kirjailija on kuitenkin tuonut Lännen valloituksen intiaanien näkökulmasta historian lähteisiin nojautuen. Nämä alkuperäisten amerikkalaisten omat lausumat ja ajatukset ovatkin tämän teoksen parasta antia samoin kuin kuvat ja maalaukset intiaanipäälliköistä. En sano, etteikö sodassa ole kahta puolta ja syytä niin sysissä kuin sepissäkin. Tämä ei ole mitään kaunista luettavaa, sillä se, mitä intiaaneille tehtiin oli kyllä kansanmurhaan verrattava, jossa valkoiset eivät säälineet edes sylivauvoja. No, oli niitäkin valkoisia, jotka olivat intiaanien puolella, mutta vähemmistönä.

Kiintoisa myönteisessä mielessä on luku, joka kertoo, kuinka "Seisovasta Karhusta tulee ihminen". Seisova Karhu oli ponca-heimon päälliköitä. Huhtikuussa 18. päivänä 1879 Yhdysvaltain historiassa käytiin harvinainen kansalaisoikeusjuttu Seisova Karhu vastaan Crook. Crook, joka aiemmin oli taistellut intiaaneja vastaan oli itseasiassa alkanut tuntea sympatiaa intiaaneja kohtaan ja oli viivyttänyt saamaansa määräystä siirtää poncat ja toimi muutenkin taustalla saadakseen suuren yleisön poncien puolelle. Oikeudenistunnossa oli kyse siitä, voidaanko intiaanit katsoa "lain tarkoittamalla tavalla ihmisiksi"vai ei. Seisova Karhu voitti ja sai viedä oman joukkonsa vapauteen.

Suomennoksesta sen verran, että minua ärsytti suunnattomasti sanan Wigwam kirjoittaminen Vigvamiksi ja sanan yleinen käyttö, oli kyseessä sitten metsäintiaanien asumus tai tasankontiaanien teltat).

 "En tiennyt silloin, mikä kaikki päättyi. Kun katson nyt taaksepäin tältä vanhan ikäni korkealta kukkulalta, voin yhä nähdä teurastetut naiset ja lapset lojumassa kasoissa ja hajallaan koko matkan pitkin kiemurtelevaa rotkoa, yhtä selvästi kuin näin heidät silloin kun silmäni olivat vielä nuoret. Ja näen myös sen, että jotain muutakin kuoli sinne veriseen muttaan ja hautautui lumimyrskyyn. Kansan unelma kuoli siellä. Se oli kaunis unelma... kansaa ympäröivä vanne on nyt murtunut ja palasina. Enää ei ole keskusta, ja pyhä puu on kuollut.   - Musta Hirvi"

--

Kirjallinen USA:n osavaltiovalloitus: Arkansas kirjailijan asuinseudun mukaan 

Kirkko ja kaupunkilehden -lukuhaaste kohta 9: Kirja, joka kuvaa uskonnollista lahkoa tai hengellistä väkivaltaa. 

Haudatkaa sydämeni Wounded Kneehen -teoksen loppupuolella on luku Wovokasta, paiute-heimoon kuuluvasta miehestä, jonka Henkitanssi johti Wounded Kneen verilöylyyn. Kyseessä oli sekoitus intiaanien uskomuksia ja Ilmestyskirjatulkintaa, jonka voi tulkita eräänlaiseksi intiaaniuskonnon lahkoksi. Mielestäni, vaikka tässä on hyvin lyhyt viittaus siihen, että intiaanilapsia erotettiin perheistään ja vietiin katolisiin kouluihin on hengelliseen väkivaltaan viittaavaa, samoin kuin se, että koko intiaanien joukkotuhon jotkut oikeuttivat uskonnolla, sanon uskonnolla, josta todellinen evankeliumin valo oli kaukana.

.. 

Luettu myös: Kirjojenpyorteissa

Peter Freuchen: Vaeltava viikinki!

 

Peter Frreuchen

Vaeltava viikinki

Alkuperäisteos: The vagrant viking

Suomentanut Anja Samooja

1954

Kansi: Sorella Railo

Seuraavana aamuna istuuduimme 'super-junan' loistavaan salonkiin ja kiidimme siinä Chicagoon, jossa jouduimme odottamaan seuraavaa junaa kuusi tuntia. Otin vuokra-auton, jossa kiertelimme kaupunkia. Kuljettaja näytti meille ylpeänä 'maailma pisimmän kadun', 'maailman suurimmann stadionin', 'maailman suurimman tavaratalon' ja 'maailman suurimman hotellin'. Sitten hän vei meidät puistoon, jossa hän näytti meille 'maailman suurimman kirjailijan' patsaan - se esitti Hans Christian Andersenia. - Katsokaas, hän syntyi täällä Chicagossa, kertoi kuljettaja ylpeänä. Tanskalaien isänmaallisuuteni heräsi ja sanoin hänelle, että maailman suurin sadunkertoja oli syntynyt Tanskassa. - Se on pötyä, herra! Luuletteko, että pystyttäisimme patsaan miehelle, jjoka ei ole syntynyt Chicagossa? Nyt loukkaannuin ja väitin painokkaastri, että Hans Christian Andersen oli Tanskan ylpeys. Miekkonen alkoi ilmeisesti epäillä, että hän olikin arvannut vääri, ja vihdoin hän myönsi minun olevan oikeassa. - Se on totta, nyt muistankin, hän sanoi. - Se kaveri syntyi Tanskassa, mutta hänen vanhempansa toivat hänet tänne, kun oli kaksivuotias. Hänen lapsuudenkotinsa oli tuossa, missä patsas seisoo. Minä luovuin.

Ennen kuin Freuchen päätyy keskustelemaan Hans Christian Andersenista Chicagoon hän on ehtinyt tutkia Grönlantia ja perustaa ystävänsä Knud Rasmussenin kanssa Thulen kauppa-aseman, elää Grönlannin alkuperäisväestön kanssa, avioitua Navaranan, eskimotytön kanssa perinteisellä grönlantilaisella tavalla, jäädä leskeksi ja kahden lapsen yksinhuoltajaksi, menettänyt toisen jalkansa palellutettuaan sen jäätiköllä, avioitua uudelleen tanskalaisen nuoruudenystävän kanssa, seikkailla Neuvostoliitossa, Siperiassa, luennoida grönlantilaisesta kulttuurista vähän siellä ja täällä.Monenlaiset on Freuchenin seikkailut aina pohjoisnapatutkimuksesta Hollywoodin elokuvamaailmaan.

Olen aiemmin lukenut Freuchenin Nuoruuteni Grönlannissa- teoksen. Vaeltavassa Viikingissä on paljon samaa, niin, että alan jo miettiä, onko nämä teokset aivan yksi yhteen. No, onneksi näin ei kuitenkaan ole, vaan Vaeltava Viikinki on monipuolisempi ja tuo Freuchenin elämästä ja siinä samalla maailman menosta  paljon uusia puolia esiin unohtamatta historiallisia kytköksiä natsi-Saksan valtaannousuun ja tanskalaiseen  vastarintaliikkeeseen.

Kuten jo Nuoruuteni Grönlannissa -teosta luonnehtiessani sanoin, niin Freuchein kerronta on omanlaistaan. Se on kaikkitietävän kokijan kertomaa tapahtumista ja tunelmista, mutta en voi välttyä ajatukselta, että näissä on myös ripaus merimieslisää. 

Mikä tekee teoksesta mielenkiintoisen on myös viittaukset Suomeen: Esimerkiksi kuvatessaan läsnäoloaan Miss Universum-kisoissa, joissa Suomalainen missi kruunaataan maailmankaikkeuden kauneimmaksi ei nimiä mainita, mutta yhteys paljastaa, että kyse on Armi Kuuselasta.

Se, että hän oli suomalainen, vaikutti luultavasti ratkaisuun. Suomi oli ainoa maa, joka oli maksanut ensimmäisen maailmansodan (tässä on virhe, pitäisi tietysti olla toinen maailmansota) aikaisen velkansa, ja siksi se oli suosiossa Yhdysvalloissa. Lisäksi Suomessa pidettiin  tuona vuonna Olympian kisat, ja lopuksi Miss Universumin piti juhlallisuuksissa käyttää entisen Venäjän keisarittaren kruunua. Kolme tsaaritarta oli käyttänyt kruunua Moskovassa, mutta se oli joutunut New Yorkiin Tiffanyn haltuun, ja mainosmiehet arvelivat, että oli hyvä ajatus antaa suomalaisen talonpoikaistytön kantaa Venäjän vallan vertauskuvaa. --- ---- ---- Ainoa tytöistä, joka oli innokas palaamaan kotiin, oli Miss Universum. Hän oli saanut seitsemäntuhannen dollarin shekin, joka merkitsi miljoonia Suomen markkoja.Hän oli saanut kolmentuhannenviidensadan dollarin arvoisen auton, jonka hän pyysi lähettämään Suomeen, timanttisen rannekellon ja paljon muita lahjoja. Hänelle tarjottiin houkuttelevia elokuvasopimuksia, mutta hän hylkäsi ne kaikki. Hän halusi ainoastaan palata Suomeen jatkamaan keskeytynyttä koulunkäyntiään.

Mutta jatkoiko hän koulua. Palatessaan Armi Kuusela ainakin teki elokuvan yhdessä Tauno Palon kanssa.Seuraavana keväänä hän lähti maailmanympärimatkalle ja jäi sille tielleen tavattuaan Gil Hilarion.  Tähän ei viitata ollenkaan.

Merimieslisäksi voidaan laskea myös ajottain hyperbolismi, kuten kuvaus Alaskan Yokon-joelta:

Olimme kuitenkin kaukana rannasta jal umi oli hyvin syvää. Koska olin pisin, minun täytyi kulkea edellä ja raivata toisille tietä. Ensi kertaa elämässäni kävelin lumessa kaulaa myöten.

Avartava, ajatuksia herättävä teos, jossa kuljetaan Tanskasta halki Grönlannin ja muun maailman. Paljon on mahtunut Freuchenin elämään hyvässä ja pahassa. Grönlannin alkuperäisasukkaiden elämäntapa on ollut hänen sydäntään lähellä ja minuakin se kiinnostaa. Tosin täytyy sanoa, että jotkin alkuperäisasukkaiden eettiset ajatukset saavat kylmiä väreitä aikaan enkä voi olla näiden kanssa samaa mieltä. Myös eräät kuvaukset merihädän keskellä saavat aikaan sen, että tapahtumia ei ole hauska nähdä silmissään. Toisaalta, kuten sanoin, on vaikea sanoa, onko näissäkin sitä merimieslisää. Sanoisin, että tämä teos on todellisuudenkuvausta hieman väritettynä kiinnostavuuden lisäämiseksi, ainakin joiltain osin.

----

Tällä mukana Kirjoja Ulapalta -lukuhaasteessa