Aino Räsänen-Lemaitre: Harppulaulun salaisuus

Aino Räsänen-Lemaitre

Harppulaulun salaisuus

Kuopion Kansallinen Kirjapaino (KKK)

1956

181 + 3 s.

Kansi: Veikko Koponen 

Vair me oro van o, vair me oro van ee,

Vain me oru o ho, sad am I without thee.

Hebridiläisen laulun alku, jonka nuotit on teoksen lopussa

Heljä on 16-vuotias neitonen Helsinginsistä. Hänen vanhempansa ovat matkustaneet ulkomaille ja Heljä saa kutsun Englantiin piikomaan Strawberrywoodiin, Brickertonin perheeseen, jota emännöi Mrs Brickerton ja jossa asuu myös rouvan sisko Miss Isabella. Heljästä tulee keittiöapulainen keittiöön Mrs Lalley, eli Katen apuna. 

Teos alkaa Heljän huonovointisella laivamatkakuvauksella ja avuliaiden auttajien opastuksella halki kaupungin Berkshireen. Teoksessa tulee hyvin esiteltyä brittiläistä elämäntapaa ja omaisluonnetta. Myös Heljän vierailu Lontoossa on selkeä kuin kartta. Hyde Park, Piccadilly Circus, Trafalgar Square tulevat esitellyiksi puhumattakaan englantilaisista puutarhoista ja kukista, joita riittää läpi vuoden. Pikkuinen punarintasatakieli täytyy mainita sekin. 

Kerronta on kaikkitetävän kertojan kuvaavaa kerrontaa. Tarina etenee kuin vesi hiljaa virraten. Tunnelmat ja tapahtumat luovat vaiheikkaan kokonaisuuden ilman suuria tunneskaaloja. Heljä eläytyy tilanteisiin ja pieniin tapahtumiin ja miettii elämäänsä, miksi hän oikeastaan onkaan tullut tähän maahan?

Heljän piikominen Strawberrywoodissa vaihtuu lastenhoitajan toimeen Skotlannissa, jossa Mr McCush, jonka Ivy Cottageen Heljä on jo Berkshiressä pistäytynyt omin lupinsa aivan kuin "viehättävän tyttökirjan "Salaisen puutarhan" päähenkilö, tulee tutummaksi ja osoittautuukin karjalaisjuurisen Heljän todelliseksi isäksi.

Ihan kiintoisa vanha tyttökirja sotien jälkeiseltä ajalta. Hieman otettuani selvää kirjan taustoista löysin tiedon, että Heljän tarinassa on paljon omakohtaisen kokemuksen tuomaa tietämystä. Toisin sanoen teos pohjautuu vahvasti kirjailijan omiin kokemuksiin. Heljän nimi alkoi lukiessani tuntua jotenkin tutulta on kyllä, Heljän elämää kuvataan myös kirjailijan Elefanttitalo teoksessa, jonka olenkin lukenut aiemmin.

Kerronta on selkeää kirjakieltä, eikä dialogitkaan tee poikkeusta puhekielisyyteen. Suomalainen sanonta "kissa kuumaa puuroa" on hieman poikkeava ilmaus jonka tilannesopivuutta jäin miettimään, kun se sanotaan ranskalaiselle pojalle. Mille kuitenkin todella hymähdin oli kuvaus maitomiehestä, joka "harppoi portista hevoseensa". Tilanteen olisi ehkä voinut kuvata selkeämminkin, sillä ei hän nyt kuitenkaan hevoseen mennyt.

Kaiken kaikkiaan Aino Räsäsen lasten- ja nuortenkirjat ovat ihan hauskoja luonteikkaita teoksia, joista ainakin Marjaana Madagaskarissa täytyisi saada vielä luettavaksi.

---

Kyyti 2024 -lukuhaaste kohta 5 Kirjassa on joki. Tässä teoksessa liikutaan sekä Thamesin, että Seinen rannoilla.

Aila Nissinen: Punaposki ja Marja-Liena!

Aila Nissinen

Punaposki ja Marja-Liena

WSOY, 1954

150 s.

 "Arkielämän satuja", joissa luonto ja lapsuuden muistot kulkevat käsikädessä.

Tarinassa "Miten Mansikki joutui 'metsän peittoon' ja mitä sitten tapahtui" kertoo siitä, kuinka itsepäinen ja omapäinen lehmä karkaa metsään ja seuraa suuri  etsintä.

Pitkälettinen Tyttö muisti taas kaikki vanhat kansantarinat Metsän Väestä ja Halko-Heikin jutut ja kaikki, mitä ajatella saattoi. Mielikuvitus kuiskasi: Ajatteles, jos ne olisivatkin totta! - Pyh, sanoi Pitkälettinen Tyttö, mutta Mielikuvitus oli tullut voimakkaksi, sillä se tulee aina voimakkaaksi kun varjot pitenevät ja tulevat sinipunaisemmiksi ja sininipunaisemmiksi, ja sitä varten ei auttanut paljoakaan, vaikka Pitkälettinen Tyttö kuinka olisi sanonut 'Pyh". Korkearunkoiset hongat huojuivat hiljaa, ja lapikkaan pohja liukastui maahan pudonneisiin havunneulasiin. Laulurastas viritti laulunsa ja sanoi: Hupsu tyttö, hupsu tyttö, hahaha, hahaha, hae vielä, hae vielä, ---

Kertojana Karjalan evakkomummo Marja-Liena, joka kertoo lapsuutensa muistoja Karjalan mailta pienelle punaposkiselle pojalle, joka on tullut Marja-Lienan mökille  Linnea-Kukan  juttujen seurauksena. Tämä Linnea-Kukka on hieman arvoituksellinen viittaus, sillä hän ei muuten teoksessa esiinny lainkaan. Mietinkin, onko tekijältä ehkä ilmestynyt jokin toinen teos, jossa Linnea-Kukka esiintyisi. Täytyy varmaan hieman tutkia kirjailijan julkaisutietoja. 

Myös kansikuva, niin viehättävä kuin onkin, on tältä osin hieman harhaanjohtava, sillä siitä saisi sen käsityksen, että kuvassa kulkevat Punaposki ja Marja-Liena, mutta koska Punaposki on pieni poika ja Marja-Liena vanha evakkomummu, ei häntä oikein voi kansikuvaan soveltaa. 

Maija Karman kuvitus on viehättävää ja elävää. Teksti on hauskasti asemoitu sivujen keskelle ja kuvitus reunustaa  tekstiä vihreäsävyisenä. Kuvitus herättää ajatuksen mahdollisuudesta värittää. Ilmeisesti sama ajatus on tullut aiemman lukijan mieleen, sillä kirpparilta löytämässäni opuksessa on joitakin kuvia ehdittykin värittää. Itse käyttäisin kyllä hyvin hentoja värejä. Harmi, että joillekin sivuille on mahdollisesti läikkynyt kahvitahroja (?). Pidän tosi paljon näistä kuvituksista, joissa väreilee suomalaisen maiseman kauneus suolammista kuusimetsiin, pikkutipujen tepsuttelusta huuhkajan huhuiluun.

Viehättävä vanha lastenkirja. Onkohan kenellekään vierailijalleni tuttu? Jos on, niin kuulisin mielelläni ajatuksiasi.

Pohjoinen 2024 -lukuhaaste kohta 18. Kirja, jossa kerrotaan jostain suomalaisesta kansanperinteestä

 

Paavo Kiuru: Kannaksen kansaa!

 

Paavo Kiuru

Kannaksen kansaa

Otava, 1982

218 s.

Motto: Muistele muinaisia päiviä 

            ajattele menneiden sukupolvien vuosia

             (5 Moos. 32:7)

Katoavaiselle karjalaisuudelle ja harveneville karjalaisriveille kuvattua kansanelämää Karjalan Kannakselta yhden suvun ja kyläkuntien elämänkierrossa. Mukavasti Kannaksen karjalan murteella replikoitua, muuten suorasanaisesti kerrottua suomalaisuuden historiaa rajaseudun arjesta.

Tarina alkaa 1850-luvun paikkkeilta ja päättyy 1920-luvun  hujakoille. Kirjailija on kirjoittanut tarinan sukututkimukseen (Seppäsen suku) ja arkistomateriaalin pohjautuen. Paikkakuntia, joissa liikutaan on Rasala, Kivennapa, Raivola, Terijoki, Viipuri, Tyrisevä. Kovin on miljöö erilainen sisä-Suomeen verrattuna.

Ihan mukavaa luettavaa. Toi uutta näkökulmaa elämää Suomen ja Venäjän rajaseudulla aikoina muinaisina. Mikä minua kuitenkin historiankirjoituksen osalta arvelutti, oli se, että kirjailija puhui Suomen valtiosta kuvatessaan aikaa, jolloin Suomi ei ollut itsenäinen eikä siis valtio lainkaan, vaan oli Venäjän suuriruhtinaskunta. Kaikilta osin tämä ei siis ole puhdasta historiankirjoitusta, vaan hyvinkin omintakeinen näkökulma asioihin tästä on löydettävissä.Myös jotkin historiantapahtumat olivat aivan uutta minulle, kuten Kivennavan pakkoliittämisajatukset Venäjään (ennen itsenäistymistä) ja jonka vuoksi oltiin lähtettämässä tsaarille adressiakin. Itselleni tuli mieleen vain Suuri adressi, mutta siitähän ei kuitenkaan ollut kyse.

Tavat ja puheet

Yllö jatkoi: - Älä unehuta sitä rahojais. Missäs se siul on. Issäishä anto sen siul. Juhana kaivoi ruplan taskustaan ja ojensi senkin Marille, joka jälleen nousee ja niijaa sekä nostaen silmänsä ujosti Juhanaan sanoo hiljaa: kiitos.

Sitä oli Juhana itselleen vaimoa hakemassa. Puhemiehen eli martin " se  pittää tätä hommaa eistää iellee. Jos ei Maril oo mittää sitä vastaa, ni ens perjantain määttää pappilaa ja ens pyhän teit kuuloitettaa jo ensimäise kerra. Tei pittää tietyst olla molempii sitä kuulemas  kirkos. Saman päin sit morsee tulloo kirkost Rasalaa. Äitiis tietää, kenet pyytää sauvaäämmäks, ko morsee tulloo katsomaa sitä keträpuu siijjaa. 

Jotain oli tuttuakin ja lapsuuden muistot hauskat tulivat mieleen:

Kohta kaikui lasten huuto ja riemu ladosta, jonne he olivat menneet tallomaan heiniä tiukempaan. Oli siellä mukava piehtaroida ja heittää häränpyllyä! Heinänteko oli hauskaa hommaa. Vaikka se olikin raskasta, jäi aina ihmeeesti voimaa ja aikaa leikkiin ja lasten kanssa peuhaamiseen. Olihan kesä ja heinäpouta.

Kirjallisuusviite:

 Erityisen kiinnostavaa oli myös viittaukset Edith Södegraniin.

- Kenenkäs taatsa se tuol näkkyy? kysyi Juho.

- Sehä on sen Södegranin. Se mikä ol Pietaris tek puukauppoi. Joha se on kuolt, mut lesk ja tytär assuut tuol. Ootha sie nyt kuultf se Edit, mikä kirjoittelloo runnoi, ruotsiks.

--- ---

- Heitti vettee!

- Mitä heitti? Mite nää siu vaatteheis tääl ovat? Kuka ne sinne viskas?

- Suur naine, ja...

- No, älä huoli. Ei se mittää. Se ol varmast se Södegranin rouva. Se on sen runoilijan äit. Sen tyttö Edit kirjuttelloo runnoi, mut on raukka sairas - keuhkotautine. Mein pittää antaa heil anteeks. Hyö o saaneet kärsii nii paljo, eikä se ymmärtänt mitä hää tek, eno haateli. - Eihä nää o paljo kastuneetkaa. Ota vaa päälleis. Kuivatellaa vähä auringos ja juossaa kottii.

- On nää viel märät.

- Kyl ne kohta kuivaat. Se Edit on hyvä runoilija. Miekii on lukent häne runojaa. Kuunteleha

        "Maa ja kukkaset ja kivet puhuvat lapselle kieltään,

        ja lapsi vastaa sopetrrellen luomakunnan kieleen."

        Ja Jumalan kätkee pienin kukka

        ja luodut julistavat häntä,

        mut sen ihmisen sydän,

        jonka Isä on työntänyt luotaan,

        ei tiedä, miten lähellä hän on"

Pidin murteesta kerronnassa, joskin välillä lukeminen hieman töksähtelikin, puhuttuna ei onnistuisi minulta laisinkaan. Alussa oli pieni sanasto erikoisemmista karjalaisista sanoista, mutta ei kaikista käytetyistä, joten jotkin sanat jäivät avautumatta. Minulle yllättävämpiä sanoja oli jässikkä ja kuli. Jässikkä tarkoittaa minun sanastossani jotain sellaista "pojan jässikkää" ja kuli tarkoittaa kaljua, mutta karjalanmurteessa tarkoitukset ovatkin aivan jotain muuta. Jässikkä = laatikko ja kuli = niinisäkki.

---

Kirjan kannet auki -lukuhaaste kohta 10: Lue kirja, jonka kannet haluaisit tehdä uusiksi. 

Kansikuva on sinänsä aiheeseen ihan sopiva, karjalaista punakirjontaa ja Karjalan käki ilmeisestikin. Minua nämä kannet eivät kuitenkaan erityisen suuresti vedä puoleensa. Tartuin tähän teokseen paremman puutteessa ja sisällön vuoksi, joka kuulosti kuitenkin ihan kiintoisalta. Lukemani teoskappale on jo käytössä nuhraantunut, mutta vaikka ei olisikaan, niin tahtoisin kuitenkin suunnitella tähän toisenlaiset kannet, ehkä aihe saisi olla tuo kirjontakuvio, mutta hieman pienempänä ja toisenlaisena, en tiedä.  Kirjankansitaide on kiinnostava aihe sinänsä. Millaiset kannet sinuun vetoavat?

Naistenviikko 2020: Aili Konttisen Marketan seitsemäs koulu!

Aili Konttinen

Marketan seitsemäs koulu

WSOY, 1948

199 s.

Kansikuvateksti:

"Avuliaisuus...Marketta ei päässyt siitä sanasta nyt, ja siksi kävi niin kuin kävi. Hänen oli odotettava Annelia tunti. Hän käveli puiston käytäviä ja rukseat, kuolleet lehdet kahisivat hänen jaloissaan. Tuossa oli vanha nainne, joka haravoi lehtiä. Marketta katsoi hänen työtään ja oli, niin kuin hänen käsilleen olisi tullut ikävä koskettaa haravan sileää vartta ja tehdä tuota samaa työtä. Se oli tuttua hänelle. Jo silloin, kun hän oli pieni tyttö, hän tehnyt kaikenlaista Suopellon isossa puutarhassa."

Marketta Suopelto on Karjalan evakko. Hänen isänsä on kuollut  sodassa ja perhe, johon kuuluu äiti, isoveli Osmo, pikkusiskot Leena ja Marja, pikkuveli Matti ja Osmon löytölapsi Orvokki asuvat maalla pienellä maatilalla. Onhan heillä apunaan vielä karjakko Sanni, joten aivan köyhiä perhe ei kuitenkaan ole.

Marketta on yhteiskoululainen, kolmannella luokalla ja tämä koulu, johon hän nyt on menossa, on hänen seitsemäs koulu, sillä sota on vienyt Marketan milloin minnekin ja koulua hän on käynyt milloin missäkin.

Marketta asuu kouluvuoden aikana serkkunsa Annelin luona. Annelin isä on Marketan äidin veli, eli eno.Annelin perheeseen kuuluu myös punatukkainen isoveli Teuvo (kirjan lopussa viitataan Montgomeryn Anna Shirleyyn) ja pikkuveli Poju, joka on jo "isoa miestä". Montgomeryn Kotikunnaan Rilla taas tulee mieleen tuosta mainitusta löytölapsiepisodista, johon teoksen alussa viitataan. Tässä tapauksessa vain perheen poika on se, joka kiikuttaa äskettäin syntyneen vauvan äitinsä hoiviin surkeista oloista. Olisikin hauska lukea ne muutkin tähän sarjaan kuuluvat teokset.

"Marketta nauroi hämillään. Hän piti enosta, mutta kaikki tiesivät, että Leena oli hänen lemmikkinsä. Leena oli eloisa ja naurava ja lystikäspuheinen ja suuttui helposti. Sellaisista eno piti. Marketta oli enon mielestä liian hiljainen ja ujo ja mietteliäs. - Sanopa, mitä sinä oikeastaan mietit noiden harmaiden silmiesi takana? eno joskus kysyi ja kohotti Markettaa leuasta. Mutta eihän Marketta osannut vastata sellaiseen. Oli niin paljon ajateltavaa - kaikenlaista. Eikä Marketta omasta mielestään ollut hiljainenkaan."

Marketta on siis yhteiskoulun kolmannella luokalla. Ikää ei mainita, mutta oletan hänen olevan siinä 13-14-vuotias, sillä Marketan luokkatoverin Paulan 14-vuotissyntymäpäivät mainitaan. Paula on toisenlainen kuin Marketta. Paula on yksinäinen, sisimmältään kovettunut, juopon, virkansa menettäneen,  papin tytär ja tämä salaisuus on se seikka, mikä hiertää hänen elämäänsä, kunnes Marketta tulee ja valloittaa olemuksellaan luokkatoveriensa hyväksynnän.

Marketta on hieman pikkuvanha. Hän rakastaa maaseutua, eikä voi ymmärtää, mitä siinä on niin paheksuttavaa, kun hän erään kerran alkaa puistossa haravoida lehtiä erään naisen avuksi. Tämä episodi tuo mieleeni Anni Swanin Iris-rukan, jonka lehtienmyyntiä paheksuttiin hirveästi. Ajallinen aspekti on hieman erilainen, sillä Iris-rukka sijoittuu 1900-luvun alkuun, kun Marketan seitsemäs koulu sijoittuu sotien jälkeiseen Suomeen.

Marketan seitsemäs koulu ei ole varsinaisesti hengellistä krijallisuutta, hengellinen aspekti on silti vahva. Kirjan miljöö on aikaa, jolloin hengellisiä asioita arvostettiin.Tämä hengellinen ulottuvuus oli minulle pieni yllästys, sillä aiemmin Aili Konttista lukeneena en osannut aivan näin vahvaa hengellistä ulottuvuutta odottaa, joskin hengellisyys oli läsnä myös äskettäin lukemassani Kaksi keltanokkaa -teoksessa.

Naistenviikon lukuhaastetta ajatellen tässä on hyvin vähän naisnäkökulmaa, sillä tämä on juurikin koululaiskertomus ja lasten/nuorten ajatusmaailmaa peilaavia. Marketta on maaseudun tyttö, miettiväinen, herkkä ja hyvin kasvatettu, Anneli, hänen serkkunsa taas on erilainen, tyttö, jolle kauniit vaatteet ja ulkonäkö merkitsee hyvin paljon. Naiset, lähinnä äidit kuvataan huolehtivina, osaavina, ymmärtäväisinä. Jopa Paulan, tuo  juopon papin äiti tuntuu ymmärtävän miestään, hänhän on sairas. Paulan äiti ajattelee asiaa myös kristilliseltä kannalta ja muistuttaa tytärtään 1. korinttolaiskirjeen luvusta 13.

Pienenä viitteenä erilaisesta naiseudesta on Marketan soitonopettaja, joka on alkanut soitoopettajaksi,koska on nainen, eikä sen vuoksi ole päässyt merille, jonne mieli veti. Siksi hänellä onkin meriaiheisia tauluja seinillä.

--

Tänään vietetään Marketan, Maaritin, Reettan, Reetan, Maaretin ja Margareetan nimipäivää.

Hellevi Salminen: Käppyrä!

Hellevi Salminen

Käppyrä

Otava, 1991

Kirjan päähenkilö on Sara Pohjanmaalta. Kaupunkia ei mainita, mutta kerronnasta sen voi päätellä olevan Kauhava tai jossain siinä lähellä oleva paikka. Saran isä on luterilainen, äiti karjalan evakko. Saran isoäiti (isän äiti) on muuttanut pois kotitalosta Helsinkiin. Lisäksi kerronnassa tulee tärkeiksi Saran tädit Rakel ja Soja, joista toinen pitää kauneushoitolaa, toinen kampaamoa. Saralla on koira: Herra Pulkkinen, mutta ei juurikaan ystäviä. 

"Entä minä itse? Minä sisältä semmoinen käppyrä, joka olisi pitänyt avata. Mutta siellä ihan syvällä oli se, mitä en uskaltanut kunnolla kohdata - niin mä ajattelin ja käperryin entistä tiiviimmin itseni ympärille."

Sara on koulukiusattu, yksin  koulun seinustalla  nyhjöttäjä. Kunnes kouluun tulee uusi oppilas - lempinimeltään Tonkka. Tonkka on punatukkainen, joka ei mykisty, vaikka saakin kuulla olemuksestaan piikittelyä. Tonkkasta tulee  Saran kaveri.

"Ja siinä Tonkka nojaili vaatenaulakkoon. Sillä oli komea nappanahkainen pusakka ja kaulaansa se oli kietaissut suuren huivin. Mä vedin hitaasti toppiksen niskaani, vetoketjun kanssa oli aina ongelmia, ja sitten mä otin laukkuni ja lähdin. Tonkka sanoi mun selälle:  - Älä ny tolleen haihdu, kun mä oon sua jääny venaamaan..."

Olennainen osa kirjan tarinaa on rippikoulu, johon Saran pitäisi kesällä mennä. Sara on vanhempien päätöksell ä kasvatettu luterilaiseksi, mutta äidin ja tätien ortodoksisuus vetää puoleensa. Ortodoksisuuden kuvaus olikin se sysäys, joka sai minut ostamaan tämän kirjan kirpparilta. Toki kirjassa on myös muita teemoja, kuten ystävyys, pelot - kuolema. Saran täti Rakel sairastuu syöpään. Myös tuo kahden kulttuurin (luterilaisuus - ortodoksisuus / pohjalaisuus - karjalaisuus) on vahvasti kuvattu. Mitä se oli sodan jälkeen, kun karjalaiset joutuivat jättämään omat kotinsa ja asettumaan vieraisiin oloihin.

Hellevi Salmista en muista aiemmin lukeneeni, Tämä oli kuitenkin ihan elämänmakuisesti kerrottu. Ehkä kirjailijan muihinkin teoksiin voisi tutustua.

----

Pieni Helmet 2019 -lukuhaaste kohta 5: Kotimainen lasten- ja nuortenkirja

Eira Pättikangas: Kun tuuli kääntyy!

Eira Pättikangas
Kun tuuli kääntyy
Karisto, 2010
366 s.

Kun tuuli kääntyy on jatkoa Viivin tarinaan. Sota on ohitse, edessä uusi alku ja jälleen rakentamisen aika. Viivi, elämän pettymyksissä kipuileva pohjalaisnainen odottaa vauvaa Aartille. Miehelle, joka hänet jätti ja hylkäsi, vei rahat mennessään. Viivi ei Aartia kaipaa. Hän ottaa eron ja alkaa käyttää ensimmäisen, sodassa kuolleen miehen vihkisormuksia. Viivillä olisi kyllä vientiä, mutta hän on päättänyt, että ei miehen perässä juokse eikä miesten perään itke. Hän unelmoi yhä opettajaseminaarista. Kun siskon miehen sukulainen tulee Amerikoista käymään ja valloittaa koulun entisen opettajan alkaa Viivillekin mahdollisuuksien ovi avautua. Hän pääseee kuin pääseekin seminaariin ja valmistuu opettajaksi, vaikka onkin pienen tytön yksinhuoltaja.

Paitsi Viivin tarinaa kirjassa käydään läpi Karjalan evakkojen ja hieman sotavankienkin tarinaa. Miten käy, kun karjalaisevakko ja entinen venäläinen sotavanki kohtaavat ja lyöttäytyvät yhteen. Voiko tarinalla olla onnellinen loppu?

Muita ajanilmiöistä mainittakoon muun muassa seteleiden poikkileikkaaminen ja Metsäradio, jota iltaisin kuunneltiin.

Pättikankaan teos on nautittavaa luettavaa, jossa on sekaisin pohjalaista ja karjalaista murretta kirjakielisen kerronnan ohella. Minulle kutkuttavinta lukiessa on löytää ja makustella uusia pohjalaissanontoja. Aiemmassa tarinassa tämä hersyvyys oli aika vähässä, mutta tästä löysin muutamia hörähdyttäviä sanontoja, kuten esimerkiksi tämän: 

Juoksin peräs henki hapatoksis..

 

Häijymies ei oo muta kuin akan pilikka ja leivän haaska.

Vaikka Viivi ei tunnu miehiä kaipailevan, ja Aartinkin, joka Viivin saadessa viran alakoulun opettajana löytää paikalle, ajaa Viivi tiehensä, niin kirja päättyy kuitenkin hieman ounastelevasti, kun hän uudessa virassa kohtaa koulun johtajaopettajan.

Siinä se nyt taas oli, naisen ikuinen riesa ja kompastuskivi. Eikä Viivi voinut juosta pakoon, vaan hymyili tervehtiessään ja toivottaessaan Freedin tervetulleeksi heidän koululleen.

---
100 suomalaista kirjaa
Helmet lukuhaaste 2017 kohta 45: suomalaisesta naisesta kertova kirja

Aino-Marja Räsänen: Yllätyskesä!

Aino-Marja Räsänen

Yllätyskesä

Suomen Kirja, 1946

152 s.

Kansi + kuvitus Maija Karma

Aino-Marja Räsäsen Yllätyskesä on kertomus Pahnilan perheestä, siitä, kuinka he joutuvat lähtemään Karjalasta, Laatokan rannoilta ja siirtymään isän Lehtori Pahnilan lapsuusmaisemiin Perä-Pohjolaan Vasankarin tilalle, joka vaatii reipasta otetta ja  työteliästä kättä. 

Tarina saa alkunsa siitä, kun Pahnilan tytöt, Kaise ja Kisse matkaavat kahdestaan talven hangilla kohti Vasankaria. Kaisesta ja Kissestä mainitaan myös nimimuodot Kirsti ja Katri ja myöhemmin Kristiina ja Katriina. Lisäksi perheeseen kuuluu pojat Esko ja Erkki.  Lisäksi on kasvattitytär Tuomi, jonka mies on kuollut tai kadonnut sotakentillä. Tuomin vanhemmat ovat kuolleet lähetyskentällä Afrikassa.

Perheen luokse saapuu myös Hartikan Pekka ja myöhemmin tiensä Pohjanmaalle löytää myös Pekan vanhemmat. 

Kerronta on kiehtovaa, tosin joiltain osin hieman jää miettimään sukulaissuhteita Pahnilan väen ja naapureiden välillä ja muutamia yksityiskohtia, mutta mitäpä pienistä. Tarina on kuitenkin kesäisen raikas ja eläväistä. Kirjan kertojaääntä on mielenkiintoista miettiä. Se on ehkä ulkopuolinen kertoja ja kuitenkin kun aloittaa lukea kirjaa, niin kertojanääntä ei ajattele lainkaan, kunnes saavutaan sivulle kolmekymmentäviisi. Silloin kertojanääni hyppää esille aivan toisenlaislla, historianopettajana tai kirjailijana itsenään:

Peräpohjolassa kutsutaan pihaa kartanoksi. Se poikkeaa monella tavalla karjalaisesta pihasta, silä kartoon täällä kuuluu tavallisesti kaksi tai kolme taloa. Useasti sukulaisperheet asuvat samalla kartanolla, mutta hyvin tavallista on myös sekin, että yhteinen kartano kuuluu perheille, jotka eivät ole ensinkään sukua keskenään.

Pieni pätkä Pohjanmaalaisen asumisympäristön ja kulttuurin olemuksesta on niin tyystin erilainen muuhun kerrontaan verrattuna, että se on kuin irrallaan ympäristöstään. No, kyllähän se sinne väliin mahtuu, ei siinä mitään.

Kuinka karjalaisperhe kotiutuu Perä-Pohjolan tyystin erilaiseen kulttuuriympäristöön käy vuodenajan vaihtuessa ja kesän kuluessa selville. Mistä saa isä Pahnila opettajatyötä? Tässä olikin yksi seikka, mikä jäi itseä mietityttämään. Mihin joutuivat kaikki ne karjalaislapset ja opettajat, kun kotiseudun kouluja ei enää ollut tai siis kun ne jouduttiin jättämään taakse. Oliko sulauttaminen helppoa? Ei varmastikaan. Monenlaiset kolhut ja koettelemukset on evakkoja kohdannut. Tämä koettelemus tulee aika kevyesti käsiteltyä tässä teoksessa, lähinnä juuri Isä Pahnilan kaivatessa töitä. Myös minua hieman häiritsi se, että Pahnilat tuntuivat saaneen Karjalasta mukaansa monenlaista tavaraa, vaikka niitä kuljettava junanvaunu olikin välillä kadoksissa, Flyygeli ja sulhosänkykin saatiin Pohjanmaalle asti. Ajankohta myös jäi mietityttämään. Sodasta ei kovin paljon puhuta. Onko ajankohta talvisodan jälkeinen väliaika vai sitten kun Karjala jatkosodan jälkeen oli menetetty toisen  kerran?

Vaikka Yllätyskesä kaiken  kaikkiaan on kuvauksellinen ja herkkävireinen tyttöjenkirja, jonka luki mielellään jätti se myös hieman mietityttäviä asioita ilmaan. Ei kuitenkaan huono kirja. Jo Maija Karman kuvitus kannessa ja muutamat kertomusta tukevat kuvitukset lisäävät teoksen kiinnostavuutta. Karjalaisen ja Pohjanmaalaisen tapainkuvauksen yhdistelmänä mainio ja avartava lukukokemus.

Pohjalaisuuksia:

Nikuruikat

rieska

Kirnuhuitu

Karjalaisuuksia:

vyölinä (musta satiiniesiliina)

Simana )ruisjauhoa ja puolukkaa)

Karjalan murre.

Vuotelkuahäi

Ajantieto:

Mutta lehtilaatikko sisälsi niin paljon mielenkiintoista luettavaa, että Esko unohti ajan ja paikan. Seillä oli sellaisia lehtiä, joista Esko ei ollut ennen tiennyt mitään, kuten Kyläkirjaston Kuvalehti, Lasten lähetyslehti, Kyläläisten kirjaset ja paksuja kalentereita. Esko oli niin lukemansa lumoissa, että oikein hätkähti, kun Pekka hiipi hänen taakseen ja huusi:

työhön, työhön....

Luonto kaikkineen on tärkeässä osassa tässä kirjassa: Kasvit ja luonnontutkiminen on niin isälehtorin kuin Esko-pojankin heiniä eikä kasvattitytär Tuomi ole hänkään epätietoinen mitä kaikkea Pohjan perillä kasvaa kaunista ja herkkää.

Suovilukko, läätteet, lapinvatukka, neidonkenkä, tunturisinivalvatti ja mitä kaikkea muuta kiveliköillä ja lehtomailla löytyykään lasten ja nuorten retkeillessä.

Elina Aro: Karela tulee meren yli!

Elina Aro
Karela tulee meren yli
Osakeyhtiö Valistus, 1958
231 s.

Kirjoitin aiemmin siitä, että kirjaa ostaessa olisi hyvä pitää sitä kädessään, voidakseen saada siitä selkeän käsityksen. Minä ostan aika paljon kirjoja nettiantikvariaateista. Yleensä on tiennyt, mitä on ostanut, mutta poikkeuksiakin on. Yksi näistä poikkeuksista on Elina Aron Karela tulee meren yli. Minä olen joskus lukenut historiallisen kirjan, jossa tyttö tuli meren yli toisesta maasta, se on saattanut olla Ingrid Heslanderin Tyttö meren takaa -kirja, mutta kun mielessä on ajatuksenpoikanen, joka miettii, olikohan se sittenkään. Sitten olen yrittänyt etsiä löytyisikö mitään toista kirjaa, joka loksahtaisi paremmin muistikuviin. Karela tulee meren yli herätti nimenä jonkinlaisen kiinnostuksen, mutta muuta tietoa en siitä juuri löytänyt. Uskaltauduin kuitenkin kirjan ostamaan ja huomasin heti kohta, että ei tämä vastaakaan sitä mielikuvaa, mikä minulla oli nimen perusteella.

Kirjan alku: Karela kuulosti. Tuli, aivan varmasti tuli! - Vihdoinkin.

Kirjan alku, jossa kuvattiin kuinka Karela kuuli Tuksuttajan äänen ja saisi koha nähdä Jackin sai minut ajattelemaan avioliittokuvausta, vaan kuinkas kävikään. Karela ja Jack olivatkin sisaruksia. Karela oli viidentoista vanha, Jack parinkymmenen. He asuivat Oregonissa isänsä William Hargyn kanssa, tämän raivaamalla maatilalla, jossa viljeltiin muun muassa papua. Karelan kotoinen elä-mä muuttuu, kun isä ravaa huoneessaan edestakaisin ja veli Jackin on vaitonainen. Karela lähtee ystävänsä Klarissan luokse naapuritilalle ja huomaa, että Klarissassakin on jotain outoa. Klarissa on mennyt kihloihin Jackin kanssa, käynyt tämän kanssa kaupungissa, eikä Karela ole päässyt mukaan, vaikka on monesti kärttänyt Jackia viemään heitä sinne. Klarissa ei kuitenkaan tunnusta että on kihloissa, vaan sanoo sormuksen olevan äidltä saatu perintösormus. Karela lähtee vihoissa pois ja päättää, että hän ei mene enää kotiin, kun ei hänelle kerrota mitään. Hän suuntaa metsään koiransa Benin kanssa, joutuu pakenemaan mustakarhua jokeen ja syöksyy alas kuohuvasta koskesta. Kosken kuohuista selvinnyt Ben-koira pelastaa tytön rannalle, jossa tämä toipuu ja raahautuu vanhaan erämajaan, mistä isänsä tämän myöhemmin löytää, kun lähtee huolissaan etsimään. Karela on kuumeinen ja isä käyttää kuumeen alentamiseen jotain joen rannalta löytämäänsä kasvia, jota intiaanit kutsuivat nimellä 'kuoleman myrkkymarja'.

Tämän jälkeen Karelalle kerrotaan kaikki, Jackin kihlautuminen ja isän saamat uutiset. Isä William on oikealtaan nimeltään Ville Harju, kotoisin Suomesta, josta hän on lähtenyt parantelemaan sisällissodan aikaan saamiaan traumoja, mennyt aimisiin toisen karjalaisen siirtolaisen kanssa, elänyt ensin kalastuksessa Oregonin rannoilla, raivannut kodin ja perustanut perheen. Nyt hän on saanut tietää, että hänen veljensä Suomessa on kuollut ja jättänyt hänelle jonkin verran rahaa ja pienen maatilkun menetetyn karjalan rajamailla.

William Hargy on päättänyt muuttaa Suomeen ja jättää Oregonin tilan Jackille ja Karelalle, mutta Karela haluaakin lähteä myös Suomeen.

Ennen Suomeen muuttoa ehditään kuitenkin korjata papusato, jonka korjaamisessa tulee  auttamaan erään yhtiön työntekijät johtajanaan hieno herra Thomas Bark, joka ihastuu Karelan välittömään luonteeseen. Thomasin kanssa Karela pääsee käymään niin kaupungissa kuin Klamath-intiaanien asuma-alueella. Kaupunkilaisuudesta Karela ei ole ihastunut ja Thomasin naisystävästä hän sanoo: "Miten kamalasti väriä suussa, hän kuiskasi järkyttyneenä Thomakselle.  - Se ihan tippuu pois."

Mitä tulee kuvaukseen intiaanikylästä, olen pöyristynyt. Pohjois-Amerikan intiaanikulttuuri on kiinnostanut minua nuoresta tytöstä asti ja voin siis sanoa, jotain tietäväni intiaanien oloista ja elämästä. Elina Aro, oikealta nimeltään Elina Arohonka toimi aikoinaan opettajana oman kotikaupunkini yhteiskoulussa, siksi minua hieman ihmetyttää ja osin raivostuttaakin tämä kuvaus:

Säkkikankaasta ommmellut teltat seisoivat vieri vieressä, ja niiden keskessä paloi matala tuli, jonka yläpuolella parhaillaan raidakasviittainen nainen käristi kyykkysillään istuen lihankappaletta ja noukkasi siitä palasen leveillä etuhampaillaan. Se oli nähtävästi sopivan kypsää, koskapa nainen pujahti sisään teltan oviaukosta. Niiden majoissahan on tosiaan kuin luuta katolla, Bark naurahti, mutta sai tuomitsevan katseen Karelan totisista silmistä. ---  --- --- Olisipa ollut jotakin, jos edes yksi ainoa intiaani olisi väläyttänyt veistä ja tapparaa - tällainen vastaanotto oli mahdollisimman lattea. Mutta tuskin Karela oli ajatellut tämän ajatuksensa loppuun, kun telttojen takaa astui esiin ränsistyneeseen punaiseen hevosloimeen ja sulkapäähineeseen pukeutunut intiaanivanhus sotilas kummallakin sivulla henkivartiona...

Karela tuntee "syvää halveksuntaa sivistystä kohtaan , joka oli uurtanut tiensä korpeen, nähdessään intiaanipäälliköllä tehdastekoisen metallirenkaisen "rauhanpiipun".

Mistä en myöskään pitänyt oli ne lahjat, jotka Karelan seuralainen Thomas Bark oli tuonut mukanaan ja kuinka niiden käyttöä kuvattiin. Jo pelkästään lahjat  (henkselit ja hakaneulat) , karamelleja lukuunottamatta osoittivat ajattelemattomuutta ja jonkinlaista halveksuntaa tarinan hahmolta, mutta koko Klamath-heimon elämän kuvaaminen pöyristytti. Totta kyllä, intiaanit saattoivat käyttää valkoisten tavaroita hieman yllättävilläkin tavoilla, mutta mutta...Intiaanien elämä saattoi olla köyhää. Alunperin käytetyt nahkavaatteet olivat valkoisten valloittajien myötä vaihtuneet kankaisiksi.  Ränsistynyt punainen hevosloimi vaatekuvauksena ei kuitenkaan anna minusta oikeaa kuvaa siitäkään huolimatta, että intiaanilla olisi ollut kulunut kankainen lanneasu yllään. Myös sulkapäähineet olivat juhlakäyttöön, ei arjessa tai jatkuvassa käytössä. Ja mitä tulee mainintaan säkkikankaisesta teltasta, niin eihän säkkikangas pidä edes tuulta. Ero säkkikankaan ja puuvillaisen kanvaasikankaan, joka on ehkä vielä käsitelty vedenpitäväksi, välillä on mittava.  No, Barkin ajatus siitä, että Tipin katosta työntyi ulos luuta lienee otettava jonkinlaisena assosiaationa, mutta niin paljon, kuin tämä luonnontilainen kuvaus sai myös myönteisyyttä tarinan edetessä, niin tämä kuvaus tekee ikävän loven muuten raikkaaseen ja ihastuttavaan kerrontaan.

Kaikesta näkemästään ja kokemastaan huolimatta Karela on päättänyt matkustaa isänsä kanssa Suomeen. Kirjan kirjoittamisen aikoihin ilmeisesti uskottaiin ihan yleisesti amerikoissa, että "siellähän on jääkarhuja ja pakkasta". kuten Karelan ystävä Klarissakin uskoo. Karela kuitenkin vastaa: Suomi on hyvä maa,  sse on minun esi-isieni maa, ja minä muutan sinne takaisin. Myöhemmin Karelan täti sanoo, että ei ikinä, sehän on sellainen takaperoinen maa, kun Karela ihmettelee kaupungin jääkaappia ja miettii, että Suomessa ei varmaankaan sellaista ole.

Monen matkan ja mutkan jälkeen Karela ja isänsä saapuvat Suomeen. Suomessa eletään sotien jälkeistä aikaa, Karjala on menetetty. William Hargyn entisestä kotitilasta vain osa on jäljellä, osan jäätyä uuden rajan taakse. Yhdessä isä ja tytär kuitenkin suuntaavat korpeen, asuvat ensin ystävällisen Luikon mummon mökissä, kunnes uusi koti rakentuu.

Karela tulee meren yli ei ole huono kirja. Kirjan parasta antia on suomalaisen luonteen ja luonnon kuvaus sellaisena, kuin se oli sotien jälkeen. Rikas Amerikka - köyhä Suomi ovat vastakkain. Amerikassa Karelan elämä olisi helppoa, Suomessa se on työtä ja vaivannäköä. Juuri hankittu lehmä, Ruusukin kokee kovan kohtalon osuessaan sodanaikaiseen maamiinaan

Kun Karelan isä kuolee, Karela vuokraa korveen raivatun pientilan naapurin sotavammasta parantuneelle poikamiehelle ja matkustaa takaisin Oregoniin veljensä luo isänsä tahdon mukaisesti. Kohta hän saa kuitenkin huomata, että talous ei voi pitää kahta emäntää ja häntä ollaan kovasti naittamassa Klarissan veljelle. Karela itse kuulee vapauttavat sanat vanhalta tutulta Thomas Barkilta, jolle isä Hargy aikoinaan lausunut: Minun Karelassani elää suomalainen korvenraivaajahenki. Herra suokoon, ettei se hänestä katoaisi.

Jos jätetään tuo intiaanileirin kuvaus omaan arvoonsa, niin pidin tästä kirjasta, tässä sykkii suomalaisuus yhtäaikaa sisukkaana ja voimakkaana, mutta myös herkkänä ja runollisena.

Suomen kesäyö oli ihmeellinen. Kaikki oli hiljaista, ja kuitenkin tuon hiljaisuuden alla kaikki eli. Tienvieri kasvoi sakeana leinikkiä, valkoapilaa ja arokellukkaa, ja suoniityllä, aidan takana seisoivat lehdokit ja punaiset kirkiheinät kuin juhlakynttilät levittäen tuoksua valon sijasta. Jokin yöperhonen lensi matalalla rauhallisesti siipiään liikuttaen helpiheinän yläpuolella. Lintu päästi hätäisen kirkaisun kuusikossa, mutta nukahti samassa takaisin pesänsä pehmeyteen, ja kaukana oikealla kädellä läikkyi Laajalahti työntyen syvälle  peltojen ja kumpujen välin. Talot seioivat aitojensa takana aamua odotellen. Vain siellä täällä pihoissa näkyi liikettä, missä joku nuori tyttö veti kiinni aittansa oven, missä lammaslauma pelästyi öistä kulkijaa ja missä vanha vaimo kulki läävälle, nähtävästi sairasta lehmää katsomaan. ---- Siellä oli Niemenkaita, vaaleahirsisenä yhä. Mikä sen olisi muuttanut? --- ---  Ja Karela puolestaan tunsi syvällä sisimmässään, miten kaikki tulisi selviämään yksinkertaisesti. Muuten ei voisi ollakaan. Tämä oli alunalkaen määrätty näin tapahtumaan. Samalla hän toteuttaisi kaiken sen, mikä häneen oli kätketty, ilman suuria ristiriitoja ja katkeria ratkaisuja. Yhtä yksinkertainen kuin luonto tässä ympärillä, yhtä yksinkertainen oi oleva hänen kohtalonsa.

----
Tällä mukana Maalaismaisemia -haasteessa.
--- 
Tällä mukana valloittamassa kirjallisesti Yhdysvaltain osavaltioita: Oregon.