Enni Mustonen: Ruiskukkaseppele!

 

Enni Mustonen

Ruiskukkaseppele

Otava, 1999

372 s.

Kansikuva: Otavan kuva-arkisto

Aloitus: 

- Pysäytä, Anna, tehdään seppeleet! Elina huusi, kun papan Studebakerin nokka sukelsi kuusikon hämärästä takapellon auringonpaahteeseen ja sinisenä välkkyvä ruispelto avautui eteemme.

Enni Mustosen Ruiskukkaseppele on fiktiivistä historiaa. Suomalainen yhteiskunta poliittisine vaikutelmineen tulee hyvin esille. Takana on vuoden 1918 sota, kolmikymmenluku lähestyy ja kommunistivainot lapualaisliikkeineen ovat vahvana teemana tarinan taustalla. 

Tarinaa vie eteenpäin Koskivuoren kartanon tytär, Anna Forsberg vuorotellen työläiskodin tyttären Elina Koskivuoren kanssa. Tämä näkökulmien vuorottelu tuo hyvin esille sen jakautuneisuuden  mikä suomalaisessa yhteiskunnassa oli vallalla.

Anna Forsberg opiskelee lääketiedettä Helsingissä.  Elina Koivikko on käynyt kauppakoulun ja saa paikan tulitikkutehtaan konttorissa. Erilaisista perhetaustoistaan huolimatta Anna ja Elina ovat hyvin läheiset ystävät, olleet ihan lapsuudesta alkaen. 

Tarina etenee notkeasti ja täytyy sanoa, että jopa viihdyn tarina parissa, ainakin miltei loppuun asti ilman kummempia nikotteluja, kunnes taas töksähtää. Mutta kyllähän ne henkilöiden tunteet nousevat pintaan, ja jotenkin niitä täytyy kuvata, mutta miksi pitää aina käyttää sellaista kieltä, että on kuin saisi isonkin tällin vasten kasvoja.

Minua kiinnosti tässä teoksessa kolmikymmenluvun kuvaus ja kyllähän tuo aika hyvin elävänä tulee esille. Ja jos yhtään tietää ajan poliittista kuvioista niin ei voi välttyä ajattelemasta, että joillakin teoksen henkilöillä on vahva esikuvansa elävässä elämässä.

Anna rakastuu tulisieluiseen suomalaisuusaatteen kannattajaan Eliakseen, kunnes miehen viha saa hänet näkemään todellisuuden.

Elina puolestaan rakastuu tiilitehtaalle masinistiksi tulevaan Ottoon, joka paljastuu rajan takaa tulleeksi punaupseeriksi. Rakkaus kuitenkin saa hänet lähtemään kotoaan kohti tuntematonta, kohti rajan takana odottavaa työläisten paratiisia.

Viihdettä, historiaa ja tunteiden roihua tai karrelle hiiltyneitä haaveita. Niistä on tämä tarina koottu. Jatkoa on luvassa Kielon jäähyväiset -teoksessa, joka odottaa lukuvuoroa ja jossa kiinnostaa sota-ajan kuvaus.

Muutama ajatus teoksesta nousi esille:

"Kovin monta tyttöä ei meidänkään kurssilla ollut, niin että, meitä yleensä kohdeltiin varsin lempeästi."

Annan kuvaus lääketieteen opiskelusta sai minut mietteliääksi. Kuinka mahtoi olla tuon lempeyden suhteen naisopiskelijoita kohtaan lääketieteellisessä? Mieleen muistui myös Kati Rannan Taito -teos, jossa päähenkilö aloittaa lääketieen opiskelut ja jossa opiskelua kuvataan hieman erilailla ja eri lähtökohdista. 

Huomasin myös yhden lapsuksen Mustosen kerronnassa, kun Anna Forsbergia äkkiä kutsutaankin ihan toisella nimellä.

Niin kuin jo alussa kävi ilmi, neiti Jägerroos omistaa Koskivuoren kartanosta, sahasta ja tulitikkutehtaasta äitinsä Emilia Forsbergin, veljensä Janne Forsbergin sekä isänsä Paul Forsbergin....

Puhetta pitävän tuomarin nimi oli Jägerroos ja nimi oli hetkellisesti siirtynyt asiakkaalleen. 

--

Helmet 2023 -lukuhaaste kohta 3: Kirja nimessä on kasvi

Patsey Gray: Tähti, villivarsa!

  Patsey Gray

Tähti, villivarsa

Alkuteos: Star Bright

Suomentanut Pirkko Talvio-Jaatinen

Otava, 1970 

Kansi: Maija Karma

129 s.

 

 

 

 

 

 

Aloitus: Sinun varsasi on käyttäydyttävä kunnolla, tai muuten.

Varsa on Deborah Lee Bellin , lyhyemmin Debin rakas, oma lemmikki, jonka hän on saanut Martinsonin hevosjalostustilan isännältä, koska varsa ei ollut täysiverinen, vaan sen isä oli karjaponi.

Semmoinen rakastava pikku otus. Yhtä älykäs kuin koira. Ja oikea vauva silloin kun mielestään tarvitsi ruokaa ja lohdutusta. Joskus Deb ajatteli, että se juuri olikin parasta Tähdessä: se todella tarvitsi häntä. Vastalahjaksi se tyydytti täysin hänen toverikaipuunsa. 

Deb asuu Kaliforniassa, Santa Cruzin vuoristo ympäröi seutua., Laurellin kaupunki on lähinnä Debin kotia oleva suurempi paikka.

Deb on ollut rannikolla vierailulla, kun saa äidiltään puhelun, että hänen on tultava kotiin, koska varsasta on ongelmia. Tähti on kouluttamaton. Debin koti on jonkinlainen hevosten hoitokoti, jonne seudun ihmiset tuovat hevosiaan hoitoon. Debin isä on sairastunut ja ilmeisestikin kuollut. Perheellä on velkaa ja he eivät ole mitenkään rikkaita. Rehut ja heinät on varattu ensisijaisesti hoitohevosille, Tähti ja apumies Bailyn työhevonen Kimo saavat sen minimin. Tämä minua hieman kirpaisee, kun ajattelee että hevosta pidetään nälässä, vaikka kyse ei olekaan siitä.

Deb joutuu ongelmiin Tähden kanssa, kun tämä karkaa äidin huolella hoitamaan puutarhaan. Siinä menee myös näyttelykukat, joista äiti oli toivonut palkintoa. Vielä, kun Tähti karkaa varjeltuun heinäpeltoon on tuomio selvä. Tähti on myytävä. Deb lahjoittaa Tähden ensin takaisin Martinsoneille, joilta on sen saanutkin, mutta sitten Martinson ilmoittaa, ettei varsa sovi heidän pojalleen ja palauttavat sen takaisin Belleille. Deb toimii ominpäin äidin poissaollessa ja piilottaa varsan pariksi päiväksi, sillä muuten uhkana on myynti huutokaupassa ja se täytyy estää. Debin salaliitto, johon hän on saanut mukaan serkkunsa Kittyn ja Brianin onnistuu ja huutokauppapäivä tulee, mutta liian myöhään. Deb vie Tähden hevosnäyttelyyn, jossa on ajatellut antaa sen jollekin hyvälle tyypille, mutta joutuukin keskelle hevosnäyttelyä ja voittaa sarjansa. Tässä seuraa, että Debin ei tarvitsekaan myydä hevostaan. Siitä olisikin tuloja, eikä vain menoja.

Tähti, villivarsa on ihan kiva aloitus hevostyttösarjalle. Kerronta on luontevaa. Elämän arki, nuoren tunteet, ystävyyden, toveruudenkaipuu tulevat elävästi ja aidosti esille. Hevostyttökirjana ei mitenkään tehdasmaisena tuotettua, vaan yksilöllisiä piirteitä omaava teos. Alkuperäisteos on ilmestynyt 1964. Ajallisesti tämä ehkä kuvaa 1950-luvun elämää, sillä ainakin kellohameisiin viitataan, mutta voi mennä tuonne vuosikymmenen vaihteeseenkin.

Tuttu sanonta:

"...kerran paistamaan särkeä kivellä aurinkoa ottavan liskon kanssa"

Tällä ehdin saada vielä yhden bingorivin instagrammista löytämääni täyttä laukkaa -haasteeseen, kirja on osa sarjaa.

Eveliina Hokkanen: Naavalla kiedottu!

 

Eveliina Hokkanen

Naavalla kiedottu

Aikamedia, 2020

192 s.

Kansi: Aikamedia/Milla Aura-Tolonen

 

"Kehoni ja mieleni oli edelleen järkyttyneessä tilassa ahdistuksentaisteluista ystävieni luona, eikä siihen ollut parempaa lääkettä kuin metsä."

Naavalla kiedottu on Eveliina Hokkasen esikoisteos. Teoksen päähenkilö ja minä-kertoja on Jutta, 15-vuotias nuori nainen, joka kokee itsensä erilaiseksi, yksinäiseksi "naavaparraksi." Jutta rakastaa metsää. Se on hänelle paikka rentoutua ja rauhan tyyssija. Jutta käy metsällä isänsä kanssa ja saa metsäsyskortin. Jutan äiti ei hyväksy Jutan metsästysharrastusta. Tästä ilmeisesti johtuu jännitteet Jutan isän ja äidin kesken. 

Pidin tästä teoksesta enemmän kuin tekijän toisesta Hiilellä peitetty -teoksesta.Kieli on rentoa, nuorekasta. Pakotonta. Pidän henkilöiden nimistä, jotka ovat epätavanomaisia (Minerva, Jelina, Eemi, etc) . Itsekin kirjoittelevana henkilöiden nimet tarinoissa on tärkeä, henkilöiden täytyy elää ja heihin täytyy saada yhteys. Eveliina Hokkasen henkilögalleria on monipuolinen ja elävä koululaisjoukko, ystävät ja sukulaiset, joihin on syntynyt hyvä suhde. Henkilögalleria tuo tarinaan hyvää touchia. 

Hieman minua kuitenkin mietityttää kokonaisuudessa se, kieltäisikö kaveriporukka kiipeilemästä puihin ja käskisi alas puusta, kuten Juttaa käsketään.

- Jutta, tuletko ystävällisesti alas sieltä. En ole täysin varma, onko tuo turvallista. - Tottelisitko Jelinaa! Aaron sanoi. Hän ja Jelina olivat kävelleet puiden luokse toiselta puolen. Vain siksi, että voisivat komentaa ja valittaa minulle. He minulle. Minua vuotta ja kaksi vanhemmat ystäväni valittivat minulle. Eivät edes vanhempani puhutelleet minua noin.

Kaveriporukka ei kuitenkaan ole kaikilta osiin mitenkään siloteltua, mikä ilmenee myöhemmin kotikutsuissa, joiden traagiset tapahtumat tuovat poliisit paikalle. Tässä kuvauksessa koen myös, että jotain on jäänyt ikään kuin huomioimatta, tai ainakin jäänyt rivien väliin kysymykseksi, puntaroitavaksi. Ja hyvä tarinahan jättää myös ilmaa kerrontaan. Ei kaikkea tarvitse rautalangasta vääntää.

Pidin maaseutukuvauksesta, joka toi oman lapsuuteni mieleen ja sen, kuinka minut huijattiin tarttumaan lehmien sähköaitaan, kuinka opin ylittämään sähköaidat ilman säpsähdystä.

Naavalla kiedottu on kristillistä fiktiota. Hengellisiä asioita sivutaan, mutta ei mitenkään päälleliimatusti. Ne ovat luonnollinen osa arjessa. Uskoa ei tuoda esiin tietystä kulmasta, suunnasta, paitsi lopussa, jossa tapahtuma on hyvinkin tunnistettavissa tai sitten ei, riippuu lukijasta ja siitä, kuinka hyvin tietää kirjoittajan taustat. Teos ei ole myöskään pelkkä maaseutukuvaus.

Naavalla kiedottu on osin hyvin erilainen teos kuin aiemmin lukemani, Hokkasen uudempi teos Hiilellä peitetty. Teoksissa on kuitenkin paljon yhteistäkin. Luontosuhde, nuoruuden kivut ja epävarmuus, ahdistus. Naavalla kiedottu Jutta  taistelee ahdistusta ja paniikkia vastaan, kun kokee, että hän ei saisi olla sellainen, kuin on. Miksi hänen pitäisi pukeutua mekkoon, jos viihtyy paremmin pitkissä housuissa? 

Hiilellä peitetyssä päähenkilön Varpun ahdistus kumpusi ilmastokriisistä ja johti syömishäiriöön.  Varpun tie rauhaan ja tasapainoon oli pitkä ja kivinen. Se vei sairaalan kautta. Naavalla kiedotun Jutan ahdistus hälvenee ehkä nopeammin. Paniikkioireissakaan ei tuoda millään tavalla esiin, että Jutta olisi käynyt kouluterveydenhoitajalla saati lääkärissä. Tätä puolta kerronnassa hieman pureksin. 

Samoin jäin hieman mietteliääksi kuvauksessa, jossa Jutta "huokaisi syvään ja antoi hiilidiogsidien tulla sisään". Jos minun täytyi Hiilellä peitetyn jälkeen ottaa selville, miten pulloja käytetään vaateteollisuudessa, täytyi minun Naavalla peitetyn jälkeen tarkistaa tietojani hiilidiogsidin ja hapen kiertokulusta hengittämisessä. 

Naavalla kiedotusta jäi ihan hyvä lukujälki. 

---

Helmet 2023 -lukuhaaste kohta 41: Kirjan kirjailija on syntynyt 1990-luvulla

Linda Olsson: Sonaatti Miriamille!

 

Linda Olsson

Sonaatti Miriamille

Alkuteos: Sonata for Miriam

Suomentanut Anuirmeli Sallamo-Lavi

Gummerus, 2009

379 s.

 

"Nyt minä olen täällä, Krakovassa, josta elämäni alkoi." Näin alkaa viuluvirtuoosi Adam Ankerin tarina. Tarina on monipolvinen ja alkaa oikeastaan Uudessa Seelannissa, jossa Adam on asunut yhdeksäntoista vuotta tyttärensä Miriamin kanssa. Sitten Miriam kuolee ja  Adamilla ei ole kuin historiansa. Historia, josta hän ei ole kertonut Miriamille, ja joka on hänelle itselleenkin osin salaisuus.

Adam löytää valokuvan Memorial Hall -museon eräässä huoneessa ja tunnistaa nimen Adam Lipski. Kuvan on jättänyt rouva Clara Fried, Adam Lipskin sisko. Adam lähtee vierailulle Claran luokse ja samalla matkalle omaan menneisyyteensä. Matka vie hänet ensin Puolan Krakovaan, ja sitten Ruotsin Tukholmaan, pienelle saarelle, tapaamaan Ceciliaa. 

"- Minä rakastin häntä. Niin paljon kuin ikinä kykenen rakastamaan, niin häntä rakastin. Mutta hän jätti minut ja lapsemme. Hän antoi minulle tyttäremme, Miriamin." Vanhan miehen silmät laajenivat äkisti. Hän tuijotti minua kuin iskun saaneena. - Hän teki mitä? hän kysyi niin käheästi, että hädin tuskin kuulin. - Hän luovutti lapsemme minulle."

Cecilialla on hänelläkin menneisyytensä, salaisuutensa.

Sonaatti Miriamille on erikoinen, hieman mystinenkin tarina rakkaudesta ja elämän kolhuista, pettymyksistä. Elämää varjostaa menetykset, sodan varjo, holokaustin epäinhimillisyys, joka tosin on löydettävissä vain rivien välissä, pienissä viittauksissa. Kaiken keskiössä on äänen ja äänettömyyden merkitys. Milloin on tarpeen puhua, milloin olla hiljaa? Hienosti viritetty, psykologinen teos, joka ehkä vaatii lukijalta enemmän kuin sanojen ymmärtämisen.

Kerronta on minä-muotoista. Ensin kerronta on Adamin näkökulmasta, sitten se vaihtuu Cecilian kerrontaan ja päättyy jälleen Adamin kerrontaan. Hiljainen, verkkainen kerronta virtaa eteenpäin. Ajallisessa kuvauksessa on pientä epäselvyyttä, mikä ilmenee, kun ensin kerrotaan, kuinka Adam oli "jättämässä Waiheken turvaisan saaren, kotini yli nejäntoista vuoden ajalta ja kohta kuvaillaan, kuinka hän katseli "alapuolella levittäytyvää kaupunkia ja ajattelin, että se oli ollut melkein kahdeksantoista vuotta kotini." Kuitenkin siitä, kun Adam ja Cecilia olivat eronneet on yhdeksäntoista vuotta. No, ei siinä ehkä sittenkään ole epäselvyyttä, sillä Adam oli ensin asunut Aucklandissa ja muuttanut sitten Waihekelle. Ehkä alapuolella levittäytyvä kaupunki oli Auckland, sillä Waiheke sijaitsi tässä kohtauksessa "jossain oikealla, vai oliko se vasemmalla", Mutta lukiessa tuollaiset pienet detaljit ärsyttävät. Täytyi taas hieman kaivella lisätietoa ja Uuden Seelannin kartan katselu kyllä selkeytti kuvaa.

Mielenkiintoinen, polveileva tarina, jota säestää Tymoteusz Karpowiczin runot joidenkin lukujen johdantona, sekä maailmankuulujen säveltäjien sävelet.

Suomi-bongaus: 

"--- suomalaista saaristoleipää"

Helmet 2023 -lukuhaaste kohta 18: Kirja on julkaistu alun perin kiinan, hindin, englannin, espanjan tai arabian kielellä (Maailman viisi puhutuinta kieltä).

 

Luca Crippa & Maurizio Onnis: Tyttö Kiovasta!

 

Luca Crippa & Maurizio Onnis

Tyttö Kiovasta

Alkuteos: La banbina di Kiev

Suomentanut Katja Kärkkäinen

Kannen suunnittelu Piia Aho

LIKE, 2022

254 s.

 

"Sinisen taivaan ja valjun auringon alla suotu hymy valoi heikkoa toivoa naiseen, jonka sydän oli palasina ja hengitys tuskasta raskasta, sekä tyttöön, joka oli totaalisen sekaisin kaikesta. - Ukki, uskotko, että me selviämme? - Uskon, Alisa. Pääsemme pois täältä ja olemme turvassa."

Tyttö Kiovasta kertoo tämän päivän todellisuudesta, sodasta, joka ei voi ymmärtää. Tyttö Kiovasta pohjautuu todellisuuteen, mutta ei ole täysin dokumentaarista todellisuutta, vaan faktaa ja fiktiota yhdistelevä teos. 

Vaikuttavaa, koskettavaa, kaunista kerrontaa, jos nyt sodasta voi kauniisti kertoa. Pidin kerronnasta todella paljon, kunnes loppupuolella tyylin muutos ja karu todellisuus iski kasvoille liian vahvasti. 

Tarinan keskiössä on 10-vuotia tyttö Alissa. Alissa asuu Kiovassa isänsä Semenin ja äitinsä Polinan kanssa. Perheeseen kuuluu myös Polinan isä. Tarina alkaa ennen Ukrainan sotaa. Ilmassa on tiivistyvää odotusta. Alissa käy vielä koulua ja tullessaan kotiin kertoo äidilleen. "Opettaja itki". Sitten tulee päivä, jolloin sota vyöryy todellisena ja julmana ja vie isän. Isä on lähtenyt Ukin kanssa hakemaan Ukin kotoa kissaa ja tavaraa pakomatkalle, kun heidän autoonsa osuu ammukset. Isä saa surmansa, Ukki selviää. 

"Sota tuli hänen silmiensä eteen tulisessa, mustassa pitkässä kaavussaan, löyhkäävänä ja kiehuvana. Ja vei mennessään isän. Ja vei mennessään äidin. Ja tyttö lähti matkaan. Ukin ja kissan kanssa."

Alissa, Polina ja Ukki vaeltavat kävellen halki Ukrainan, kohti Puolaa ja turvaa. Sitten ohjusiskun seurauksena vain Alissa ja Ukki jatkavat matkaa, äiti häviää sekasortoon, kun osa pakenevista on joen toisella ja osa toisella puolen, silta tuhottuna.

Tyttö Kiovasta on tarina sodan mielettömyydestä, pelosta ja epätoivosta. Kaiken kauheuden keskellä se on kuitenkin tarina toivosta. Alissan sanoin, epätoivolle ei saa antaa sijaa. Alissa toivoo, että hän vielä näkee äidin. 

Teoksessa ei mässäillä julmuuksilla, sodan tapahtumat tuodaan esille toteavasti, Ne ovat faktaa. Kaikkein etovinta oli lukea äidin kohtalonhetkistä.

Loppu teki hieman hämmentävän vaikutelman ja mietin, tekikö se kerronnan epäuskottavaksi vai lisäsikö uskottavuutta. Erikoinen, yllättävä momentti kuitenkin.

--

Helmet 2023 -lukuhaaste kohta 34: Kirja kertoo Ukrainasta

Eveliina Hokkanen: Hiilellä peitetty!

 

Eveliina Hokkanen

Hiilellä peitetty

Aikamedia, 2023

279 s.

Kansi: Aikamedia/Karen Hagqvist

Aloitus: Nihkeä käteni tarttui metalliseen ovenkahvaan.

Nihkeä käsi on Varpun. Parikymppisen nuoren naisen, joka potee äärimmäistä ilmastoahdistusta. Varpu on vegaani. Hän on huolissaan luonnon kantokyvystä, maailmantuska ilmenee kaiken syömisen tarkkailuna. Hän pyrkii sellaiseen kehollisuuteen, joka ei liikaa kuormittaisi maaapalloa. Varpua ei oikein voi määritellä anorektikoksi eikä bulimikoksikaan. Eveliina Hokkanen on keksinyt fiktiiviselle hahmolleen fiktiivisen diagnoosin klimatoreksian.

Varpu on uskovainen. Usko kantaa häntä ja antaa voimaa taistella. Toisaalta Varpu on sairautensa takia yksinäinen, arka. Kun hänen toipumisensa alkaa pikku hiljaa edistyä hän aloittaa työt Green Paradise -nimisessä vegaanikahvilassa, jossa hän tutustuu räväkkäämpään Innaan.Vastakkaisuuksissaan tytöt saavat jotain uutta ja voimaannuttavaa elämäänsä toinen toisiltaan.

Kerronnassa vuorottelee pienet takaumat eletyn ajan kanssa. Kertoja on minäkertoja, eli Varpu. Hän kertoo itsenäistymisestään, muuttamisesta pois kotoa, käynneistä ravintoterapeutilla. Klinikalla hän näkee myös Iiron ja ihastuu. Kuinka häneen voisi tutustua, miten selvittää kuka hän on, millainen hän on. Tässäkin avuksi tulee Inna, joka ryhtyy salapoliisiksi sen vähän tiedon valossa, minkä Varpu on sivukorvalla kuullut.

Hiilellä peitetty on nuoren ihmisen kasvutarina. Se on kuvaus taistelusta paremman elämän puolesta. Layout on avara. Luvut lyhyehköjä, teksti soljuu sujuvasti. Kerronnassa on mukavia metaforia, kuten "sydän vispasi vispipuuroa kaksinkertaisella teholla". Lukujen lomassa on laulujen sanoituksia eri artisteilta, jotka luovat oman kiinnekohtansa teoksen teemoihin. 

Minulla oli kunnia lukea Hiilellä peitetty jo kirjoitusvaiheessa ja antaa siitä silloin palautetta. Sanoin silloin Eveliinalle, jolta on aiemmin ilmestynyt, myös Aikamedian julkaisemana Naavalla kiedottu -teos, että tämä ei ehkä ole ihan Aikamedian aineistoa. Yllätykseni oli siksi melkoinen tämän ilmestyessä juuri Aikamedian julkaisemana, ja täytyy sanoa, että Aikamedia on tehnyt aika merkityksellisen suunnanmuunnoksen julkaisupolitiikassaan. Toki kristillisyys tässäkin ilmenee. Se on se kantava voima, joka pitää Varpun jalat maassa.

En ole lukenut tuota Naavalla kiedottua vielä, mutta se on varauksessa ja tarkoituksenani on lukea sekin. Sen, mitä olen lukenut Naavalla kiedotusta on näissä kahdessa teoksessa paljon yhtäläisiä teemoja. Yhdessä teokset muodostanevat teosparin (Kansiratkaisukin toeksissa hyvin yhtenäinen) ja sitä taustaa vasten ymmärrän toisaalta tuon kustannuspäätöksen. 

Hiilellä peitetty on hyvinkin tätä päivää, maailmantuskaa ja nuoruuden epävarmuutta, toiveita, unelmia. Miljöönä teos sijoittuu Kuopioon, mutta sinänsä kaupunkikuvauksia ei juurikkaan ole. Tärkeä miljöökuvaus on Kaunisharju, jolta aiotaan kaataa puusto ja laittaa rakennuksia tilalle. Varpu Natura Care -joukkoinen ryhtyy mielenosoitukseen. Todellinen Kaunisharju sijaitsee Jyväskylässä. Jostain uutisesta taisin nimen bongata ja täytyi tutkia asiaa. Enemmän kuin ulkonainen miljöökuvaus, tarinalle merkityksellistä on Varpun ajatusten miljöö, sisäinen maailma ja se kuva, minkä hän on elämästä luonut.

Ei tämä huono teos ole. Ei ihan mun mukavuusalueellani kuitenkaan kaikilta osin. Luontoarvot toki allekirjoitan. Itselleni maaseudun lapsena luonto on tärkeä elementti. Tämän teoksen ylitsepursuava ilmastoahdistus vain herätti monia kysymyksiä, kuten millä tavalla muovipulloja voi käyttää vaatteiden valmistukseen? (Seikka, josta minun täytyi hankkia lisätietoa), Tai että jos syönkin riisiä, tai olen syömättä, niin miten sillä vaikutetaan toisella puolella maailmaa olevien heikompiosaisten elämään? Mitkä on ne todelliset vaikuttamiskeinot maailman eriarvoisuuteen? Hiilellä peitetty Varpukin saa sen huomata, että kaikkeen ei kertakaikkiaan pysty. On osattava olla myös armollinen itselleen.

---

Helmet 2023 -lukuhaaste kohta  27: Kirjassa joku etsii ratkaisua ilmastokriisiin

Jan Truss: Kultainen hevoskesä!

 

Jan Truss

Kultainen hevoskesä

Alkuteos:Summer goes riding

Suomentanut Marvi Jalo 

Kansi: Markko Taina

Tammi, 1990

201 s.

Aloitus: Koulu oli loppunut kesäksi

Päähenkilö: Charlotte Mayney

Muita tärkeitä henkilöitä: Maggie Vogel Charlotten paras ystävä sekä Red Wallinger, jonka isä Herman Wallinger omistaa Wallingerin kauppatallin, josta saa kaikkea hevosille, sekä Sidney Topham, englannissa koulua käyvä hujoppipoika. mutta jonka vanhemmat ovat ostaneet läheisen Murdochin paikan.

Sijainti: Red ja isänsä ovat muuttaneet Kanadasta Yhdysvaltojen Nebraskaan. Tarina sijoittuu siis jonnekin Nebraskan Platte-joen maastoon. Omahan kaupunki mainitaan.

Charlotten ajatukset pyörivät hevosissa. Maggielle on luvattu hevonen ja hän ihastuu valkoiseen Blancheen, jota uhkaa makkaratehtaalle päätyminen. Charlotte sen sijaan ihastuu Nancyloo-tamman vastasyntyneeseen varsaan, jolle antaa nimen All Gold. All Gold on kuitenkin kallis ja luvattu Sidney Tophamille. Charlotte päättää pyytää isoisältään, joka on tulossa vierailulle ja jonka pitäisi olla rikas, että tämä hankkisi hänelle hevosen. Sen sijaan isoisä ei ole rikas ja tila, jolla Charlotten perhe asuu on rahavaikeuksissa. Isoisä antaa Charlottelle lahjaksi emakon, jonka pitäisi saada porsaita. Vogelit kasvattavat sikoja ja se on kuulema tuottoisaa hommaa.

Kultainen hevoskirja on, kuten takakansi kertoo, hieman epätavallinen hevoskirja. Hevosten ympärillä toki pyöritään. Maggie ja Charlotte yhdessä Redin kanssa siirtävät Blanchen syrjäiselle autiomökille, turvaan teurastukselta. Idea on Maggien ja Charlotte varoittaa: se on varkaus, hän sanoo, mutta ei voi jättää ystäväänsä yksinkään. Redin isä Herman on äyskeä mies, joka kohtelee Rediä välillä tosi kovasti. Redin äiti on aikoinaan karannut jonkun rodeokaverin matkaan Kanadassa. 

Epätavalliseksi tämän tekee farmielämän kuvaus ja ihmisten väliset jännitteet. Nuoren kasvua kuvataan rouhealla tavalla. Charlotten ja Sidneyn välillä kipinöi.

Unelmat ja toiveet kohtaavat arjen haasteet ja realismin, kun seudun yli pyyhkäisee rajuilma, oikea tornado, jolla on "ilmiömäinen imu".

Kultainen hevoskesä on kerronnaltaan aika rajua, mutta todentuntuista, aitoa, Jotkut kuvaukset ovat hieman mukavuusalueeni ulkopuolella. Mutta tässä voi aistia Nebraskan Platte-joen virtauksen ja tuulet, elämän kesytetyn ja kesyttämättömän ristipaineessa, puhumattakaan siankasvatuksen mukaanaan tuomista tuoksuista.

Kertoja on kaikkitietävä, joka tarkastelee asioita ensisijaisesti Charlotten näkökulmasta. Asioita ei väännetä rautalangasta vaan jätetään tilaa lukijan omalle kyvylle tuntea, kokea ja oivaltaa. 

Tekstinäyte: Maggie ja Blanche kävelivät laitumella kuin elinikäiset ystävykset, päät yhdessä. Blanche nuuski vähän väliä hellästi Maggien hiuksia, tyytyväisenä ilmaa sieraimistaan puhaltaen. Pitkä valkea häntä oli hienon näköinen, niin harjattu ja suittu, että se levisi kuin silkkinen putous. valkea karvapeite oli puhdas, ja Blanche käveli herkin askelin kiilloitetuilla kavioillaan. Hetken ajan Charlotte saattoi nähdä, millainen Blanche oli nuoruudessaan ollut, hyvin koulutettu ja elegantti, ja sitä oli hellästi hoivannut tyttö, joka kanssa se oli kasvanut - ja samalla tavalla sitä hoivasi nyt Maggie. Charlotte ravisti mielestään sen hermostuttavan tiedonjyvän, että Blanche oli tullut Wallingereille vaihdossa, osamaksuna nuoremmasta, isommasta ruunasta, ja sen oli tuonut tänne sama nuori nainen, joka oli kasvanut Blanchelle liian isoksi.

Kuvaavin mieleenjäänyt ilmaus: kimalaisenkarvan värinen tukka 

 

 Täyttä laukkaa #suskilukee :Käännetty hevoskirja

John Boyne: Poika vuoren huipulla!

 

John Boyne

Poika vuoren huipulla

Alkuteos: The Boy at the top of the Mountain

Suomentanut Heli Naski

Kannen suunnittelu: Eevaliina Rusanen

Bazar, 2017

238 + 1 s.

"Vaikka Pierrot Fischerin isä ei kaatunutkaan ensimmäisessä maailmansodassa, Pierrot'n äiti Émilie väitti aina, että sota oli se, joka vei häneltä hengen."

Näin alkaa tämä  Pierrot-nimisen pojan tarina,, jonka äiti on ranskalainen ja isä saksalainen. Teos alkaa vuonna 1936. Pierrot on 7-vuotias. Pierrotin paras ystävä on  kuuromykkä Anchel. Anchel käyttää itsestään viittomaa Kettu ja Pierrot viittomaa Koira. Sitten Pierrot jää orvoksi. Hänet lähetetään ensin orpokotiin ja sieltä tätinsä  luokse Itävaltaan.

Itävallassa Pierrot asettuu asumaan ikorkean vuorn huipulle, taloon, jota hallinnoi salaperäinen Isäntä, jonka edessä pitää olla hissunkissun. Pierrot'n nimi muuttuu saksalaiseen muotoon, Pieter, eikä ole hyvä, että hän puhuisi mitään Anchel-ystävästään.

Isäntä osoittautuu Hitleriksi.

Eipä juonesta sen enempää. Takakansitekstin mukaan kirjailija on kirjoittanut "vaikuttavan kuvauksen nuoruuden viattomuuden menettämisestä ja siitä, miten petollisen helposti maailma ympärillämme muuttuu mustavalkoiseksi."

Luin tämä kyllä helposti ja nopeasti läpi, mutta en innostunut. Kerronta oli lapsellista, jopa piinaavan osoittelevaa ja lapsellista. Jopa Hitler kuvattiin naivistisesti. Tarina on fiktiivistä historiaa. Muita tosielämän henkilöitä, joita mainittiin oli Windsorin Herttua ja Herttuatar, Henry Ford, a Eva Braun, Leni Riefenstall. 

Ärsytyksestä huolimatta luin tämän loppuun saadakseni tietää miten Pierrot'n lopulta kävisi. 

Kertojana on 'Joku Kaikkitetävä', joka vie tarinaa eteenpäin Pierrotin näkökulmasta. Aivan lopussa kertoja vaihtuu ja muuttuu kaikkitetävyydestä minä-kertojaksi. 

Kirjallisuusviite:

Paitsi muutamia, ilmeisesti Hitlerin lempikirjoja, joita en nyt tähän laita, kun en ulkoa muistakaan,, tärkeä kirjallisuusviite on Erich Kästnerin Pojat salapoliiseina. En ole teosta lukenut, mutta teokseen viitataan sen verran usein, että haluaisin sen lukea saadakseni tietää, mikä on se intertekstuaalisuus, jonka vuoksi juuri tuo teos mainitaan ja on ilmeisen merkittävä. 

--

Helmet 2023 -lukuhaaste kohta 42: Kirjan nimessä on ainakin kolme sanaa.

Jouko Varonen: Jenna ja ratsutilan arvoitus!

 

Jouko Varonen

Jenna ja ratsutilan arvoitus

Kirjapaja, 1990

107 s.

Jenna on 13-vuotias hevoshullu tyttö. Parhaiden kaveriensa Heidin ja Annen kanssa hän pitkän "väsytyksen" jälkeen lähtee Joensuun seutuville Heidin sukulaisten ratsutilalle pariksi viikoksi töihin. Kartanossa alkaa tapahtua merkilliä. Yön pimeydessä näyttäytyy salaperäinen aaveratsastaja. Kaikki tuntuu kiertyvän kartanoon otetun orpopojan Markon ympärille, jota kartanon poika Tomi kovasti jurmuuttaa töissä. Etsiessään kissanpentuja kartanon mailta lapset löytävät vanhan avaimen, joka pidetään salassa muilta. Millä tavalla se liittyy Markoon ja salaperäiseen ratsastajaan selviää, kun Markon vanha kotimökki syttyy tulee ja Marko syöksyy liekkeihin.

Aika yksinkertainen ja heppoinen juonirakenne, jossa Jenna on minäkertojana. Teoksen kerronta on lapsekkaan ja murrosikäisen nuoren juttelua ihastuksineen sun muineen. En kuitenkaan ihan pysty samaistumaan. Hevosten ohella Jenna, Heidi ja Anne käyvät Luovan kirjoittamisen kerhossa, ja kirjoittavat, mistäpä muusta hevosista. Se menee kuvauksena hieman överiksi. Yksi sana tässä on tämänikäisille suunnatussa teoksessa (ehkä  +/- 10 v) erikoinen valinta. Liittyy juonikuvioon. Parasta antia onkin teoksen taiteellinen puoli. Kansi- ja teoksen mustavalkokuvitus, joka on Salli Parikka-Kuuvan käsialaa on upeaa ja taidokasta. 

 

 

Täyttä laukkaa -haaste löydetty instagrammin puolelta: Tällä napattu kohta: kirjan kannessa on hevonen.

Marko Annala: Paasto!

 

Marko Annala

Paasto

LIKE, 2018

284 + 1 s.

 

Tyyne tuijotti enkeliä kasvojen korkeudelle. Kaikki sen piirteet olivat piilossa. Tyyne tunsi silti enkelin hymyilevän. Se hymyili koko olemuksellaan. Hän hymyili enkelille takaisin. Toinen Tyynen suupielistä nousi korkeammalle kuin toinen, piirre jonka vuoksi hänen luultiin usein irvistävän hymyn sijaan. Tyyne ei ollut enkeli. Hän ei osannut hymyillä koko olemuksellaan. Enkeli oli pelkkää lumoavaa valoa. Valo tuntui virtaavan joka puolelta...

Marko Annalan Paasto jätti minuun ristiriitaisen tunteen. kuinka pidinkään teoksen kielestä, kerron-nasta kunnes jysähti. Jos mitään niin inhoan, niin alatyylisiä ilmaisuja. Kirosanalla ja kirosanallakin on eroa. Joskus mietin, miksei ihmisen raivoa voi kuvata millään muulla tavalla, keksiä jokin uusi voimallinen tapa kuvata asioita, tunnetta, pettymystä. Tämä olisi ollut niin upea, hieno teos aina kansiaan (suunnitellut Tuomo Parikka)  myöten, jos muutamat sanat olisi valittu toisin.

Paasto kertoo Matiaksesta, joka työskentelee ortodoksisessa kirkossa kirkkotekstiilien tutkijana. Hän on ollut ortodoksi parisenkymmentä vuotta. Hänen mummonsa, Tyyne, jonka enkelinäyllä teos alkaa, on vapaakirkollinen, jo elämänsä ehtoota hoitokodissa asuva. Matiakselle tärkeä, samoin kuin puoliso Marika, joka on myös uskovainen. Marika lähtee kehitysaputyöhän Etiopiaan. Matias on juuri kertonut hänelle, että ei enää usko Jumalaan. Matias kokee eläneensä valheessa jo pitkään. 

Matrikan lähdettyä Matias eroaa virastaan ja perustaa antikvariaatin. Hän liikkuu Tampere (koti), Kihniö (mummon asuinpaikka) ja Kuopio (ortodoksimuseo) välillä. Hän tekee matkoja menneisyyteen ja omaan itseensä. Aviosuhdetta tulee häiritsemään nainen, syöpää sairastava Tessa, jonka Matias pelastaa hotellin käytävällä, kun tämä on jätetty huoneen ulkopuolelle. Tessa ilmeisesti odottaa Matiakselta enemmän kuin mitä tämä voi tarjota ja tästä syntyy ristiriita, joka jää kaihertamaan Matiasta pitkäksi aikaa. Kuinka sovittaa asia, varsinkin, kun henkilö katoaa ulkomaille, tavoittamattomiin.

Paasto on kertomus miehestä ja uskonkriisistä. Kirjoittaja on rocklyyrikko. Itse antirockarina en olisi  tullut tätä kirjaa valinneeksi. Uskaltauduin kuitenkin tämän lainaamaan pienen vilkaisun ja saamani suosituksen perusteella.Sen perusteella, mikä käsitys minulla on rockmusiikista ja erityisesti metallisellaisesta, olen hämmentynyt siitä hengellisen elämän kuvauksesta, mikä tässä on. Alun enkelikuvaus esimerkiksi oli lumoava. Aivan toista kuin lasten kiiltokuvajutut. Sängynkohoamisjutt on ehkä vähän liikaa, mutta niin hienoa, syvällistä, kunnioittavaa tekstiä muuten, ja siksi se vastakohtaisuus eräissä kohdin rävähtikin niin pahasti silmille ja ihon alle. 

Matiaksen uskonkriisi päättyy, kun hän myöntää totuuden, hän ei enää tunne Jumalaa. Heillä ei ole enää yhteyttä keskenään. Matias ei ainakaan koe sitä. Hän eroaa paitsi työstään myös ortodoksisesta kirkosta. Mutta onko se kaiken loppu. Olisin ollut pettynyt, todella pettynyt ilman epilogia. Ehkä toivo ei ole sittenkään menetetty. Ehkä valoa on sittenkin enemmän kuin pimeyttä. Toivon niin, vaikka Matias onkin fiktiivinen hahmo. 

Erityismaininta tälle, silmissäni näkyväksi muodostuvalle kuvauksellisuudelle.

Kosma ei malta kunnolla edes maistaa omaa annostaan, kun hän on jo haarukoineen vaimonsa lautasella.

 --

Helmet 2023 -lukuhaaste kohta 50: Kirja on suositellut kirjaston työntekijä. Löysin tästä suosituksen Kirjastokaistalta, kun katsoin muiden teoksesta kirjoittamia blogitekstejä.

Carol Shields: Jane Austen!

 

Carol Shields

Jane Austen

Suomentanut Maria Lyytinen

Ajatus-kirjat

2006

Kannen suunnittelu Jenni Noponen

"Nykypäivän näkökulmasta Jane Austen (1775-1817) on osa jo lähes tavoittamatonta menneisyyttä."

Jotain tästä tavoittamattomasta yrittää Carol Shields kuitenkin tavoittaa. Yritys ymmärtää sitä maailmaa, jossa Jane Austen eli ja mistä hän kirjansa kirjoitti. Yritys ymmärtää Jane Austenin persoonaa. Elämänkerrat, siltä osin, kuin ne on kirjoitettu vuosia kohteensa kuoleman jälkeen, tai miksei jo eläessäkin, ovat tavalla tai toisella tekijänsä näkökulma kohteesta. Pelkkä aavistus, hajanainen aavistus persoonasta, jota tekstillä yritetään kuvata. 

Carol Shieldsin Jane Austen -elämäkerta on ihan sujuvasti kerrottu, analyyttinen katsaus Jane Austenin elämään, aikaan ja kirjoihin. 

Kiinnostavinta teoksessa on ne pienet havainnot, joita kirjoittaja on tehnyt Austenin kirjoista. Mistä kaikesta Austen ei kirjoittanut. Hieman eri mieltä olen kirjoittajan näkemyksestä koskien Austenin Kasvattitytön tarinan päähenkilöä. 

Tämän elämänkerran luettuani minun tekisi kovasti mieleni lukea Austenilta jotain, esimerkiksi Järki ja tunteet tai Viisasteleva sydän. Jälkimmäiseen en ole ennen tutustunutkaan. Järjen ja tunteen olen nähnyt elokuvaversiona, mutta kirjana en ole tainnut lukea. Neito vanhassa linnassa -teos taisi jäädä lukematta teemansa takia. Muistelen, että se olisi minulla ollut hyllyssä, mutta eipä olekaan enää. 

--

Pohjoinen 2023 -lukuhaaste kohta 2:Kirjan kannes sa on kirjoja tai kirjat mainitaan takakansitekstissä.

--

Paljon melua kirjoista kaipaa hieman vakuuttavampaa elämänkertaa Austenista

Luetut lukemattomat suosittelee teosta niin Austenista kuin Shieldsistä tykkääville

Kirjablogi "Hirveintä, mitä kirjailijalle voi tehdä, on viedä häneltä kirjoituspöytä"

 

Ninni Schulman: Tyttölapsi nro 291!

 

Ninnin Schulman

Tyttölapsi nro 291

Alkuteos: Flickebarn nr 291

Suomentanut Katriina Huttunen

Tammi, 2022

197 s,

 

 

 

 

 

Aloitus: ERÄÄNÄ AAMUNA herään ja huomaan että olen kuollut. Ei valoa, ei ääniä, vain minä makaamassa sängyssäni, yritän hengittää, harmaa hämärä tihkuu sisään rullaverhon raosta.

Lopetus: Kiitos kustantajalleni --- ---- joka on herkkäkuuloisuudellaan ja kunnioituksellaan auttanut minua löytämään tämän kertomuksen ja rohkaissut minua kirjoittamaan sen.

Siinä välillä: Ajattelen romaania paljon, sitä miten se muuttaisi elämäni ja veisi minut jonnekin missä olisi siedettävää.--- ----  Kirjoittamisessa ei ole minulle kysymys kielestä eikä ilmaisusta vaan omasta rinnakkaismaailmasta johon saan paeta silloin kun en kestä todellisuutta. En käytä kieltä ymmärtääkseni itseäni vaan päästäkseni pakoon.

Ninni Schulman on rikoskirjailija, pohjoismaisten dekkareiden kirjoittaja. En ole näitä lukenut. Ne ei ihan ole minun genreäni. Tämä teos herätti kuitenkin mielenkiintoni, kun aikoinaan näin tästä esittelyn jossain blogissa. Kiinnostuksen herätti lapsinäkökulma ja harvinainen sairaus. Tyttölapsi nro 291 on omaelämäkerrallinen tarina olematta kuitenkaan elämäkerta. Se kertoo elämästä vaikean selkäsairauden kanssa, erilaisuudesta ja läheisriippuvuudesta. Voida tuntea olevansa rakastettu, huomioitu, osa joukosta, kuulua yhteisöön, ei vain kummajainen, jota tuijotetaan, hyljeksitään.

 

Lyhyet episodimaiset luvut ovat helppolukuisia, arkisia ja hyvin kuvaavia. Tarina ei etene täysin kronologisesti. Lapsuusmuistot, opiskelu sekoittuu aikuisuuteen, avioliittokuvaukseen, eroon, uuden  elämänrytmin löytämisen kanssa. Kaiken keskellä isä sairaus ja hiihto on merkittävä etappi.

Vahva, herkkä, rohkea ja ainutlaatuinen tarina sisukkuudesta ja matkasta pimeydestä valoon.

Helmet 2023 -lukuhaaste kohta 14:  Kirja kertoo terveydenhuollosta

Luettu myös:

Leena Lumi

Kirjat kertovat

Kirjakaapin kummitus

Pam Jenoff: Sirkustyttö!

 

Pam Jenoff

Sirkustyttö

Alkuteos: The Orphan's Tale

Suomentanut Maija van de Pavert

Harper & Collins Nordic, 2023

362 s.

 

 

 

Teos alkaa prologilla, Pariisissa.

"Minua varmasti jo kaivataan. Seisahdun museon graniittiportaille, tartun kädelläni kaiteeseen säilyttääkseni tasapainoni. Tuska vihlaisee vasenta lonkkaani pahemmin kuin koskaan aiemmin, sillä se ei ole täysin parantunut viimevuotisen murtuman jäljiltä. Avenue Winston Churchillin toisella puolella, Grand Palaisin lasikupolin takana maaliskuinen taivas hohtaa iltahämärässä ruusunpunaisena."

Ja päättyy epilogiin: Annan heidän taluttaa minut hitaasti ulos museosta ja tunnen meitä ohjaavat näkymättömät kädet.

Kertojia on kaksi, 16-vuotias hollantilaistyttö Noa, jonka isä on karkoittanut kotoa, kun tyttö on alkanut odottaa lasta. Noa synnyttää lapsen tytöille tarkoitetussa turvakodissa, jossa lapsi kuitenkin otetaan heti pois. Noa ei enää koskaan näe häntä, eikä lapsen kohtalosta tiedetä sen koommin. Lapsen isä on saksalainen ja sen olisi pitänyt päästä Lebensborn-ohjelmaan, mutta jostain syystä lapsen iho on oliivinvärinen ja silmät mustat. Hmm. tässä kohden kulmani kurtistuvat ensimmäisen kerran. On totta, että geneettinen perimä voi vaikuttaa hyvinkin kaukaa menneisyydestä, se, mikä minua häiritsee on mustat silmät vastasyntyneellä. Olen kuullut, että kaikilla lapsilla olisi syntyessään siniset silmät. 

Noa on siivoojana rautatieasemalla, kun hän löytää junanvaunun täynnä sylilapsia. Hän pelastaa yhden lapsista ja pääsee pakoon takaa-ajajia. Loppujen lopuksi Noan pelastaa lumisesta metsästä Herr Neuhoff sirkusväkineen. 

Toinen kertoja on Ingrid Klemt, toisen sirkuksen, juutalainen trapetsitaiteilija, joka kuitenkin ottaa nimekseen Agnes Sorello. Hänen perheensä on kadonnut, ilmeisesti joutuneet kuolemanleireille ja Herr Neuhoff ottaa Agneksen myös suojelukseensa. Herr Neuhoff on saksalainen.

Noa pelastama lapsi saa nimen Theo. Noasta tehdään sirkukseen trapetsitaiteilija. Tämä on toinen seikka, mikä saa minut mietteliääksi. Vaikka Noalla  on voimistelutausta, niin se, että parissa viikossa oppisi lentämään sirkusteltan huikeissa korkeuksissa kuulostaa epäuskottavalta. Vaikka Noa ei heti uskallakaan päästää irti tangosta. Lisäksi Agneksen kuvaus omasta lapsuudestaan, kuinka hänet olisi jo 4-vuotiaana tuupattu varoittamatta monen metrin korkeudesta alas turvaverkkoon, jotta hän oppisi tuntemaan putoamisen merkityksen kuulostaa kamalta. Sirkuselämä on varmaan oma maailmansa, kiehtovakin omalla tavallaan, ja sirkuslaisten koulutus alkaa varhain, mutta silti.

Noan ja Agneksen välit ei ensialkuun ole hyvät, mutta vähitellen heidän ystävyytensä voimistuu. Sirkus lähtee kiertueelle Ranskaan. Noa tutustuu Lucienneen, kaupungin pormestarin poikaan, joka haluaisi taiteilijaksi, mutta jolle isä ei tätä salli. Tämä alkaa hiertää Noan ja Agneksen välejä. Agneksen miesystävä Peter, jolle Agnes alkaa odottaa lasta, joutuu pidätetyksi, koska on pilkannut, varoituksista huolimatta,  klowni-esityksellään saksalaisia.

Sirkustyttö on ennen kaikkea kertomus kahden naisen vahvasta ystävyydestä, vaikka välillä tunteet lyökin salamoita. Agnes on juutalainen ja joutuu elämään piilossa. Hän on tosin ollut naimisissa saksalaisen miehen Erichin kanssa, mutta tämä liitto on natsien tullessa valtaan mitätöity. Kerronta on kyllä mukaansaottavaa ja tunteisiin vetoavaa. Sotahistoria ja juutalaisvainot taustalla tämä ei kuitenkaan ole niinkään historiallista, vaan ennemminkin puhdasta viihdekirjallisuutta. Loppua kohden lukunautin-toni latistui ja kokonaiskuvaksi jäi vahva melodramaattisuus, epäuskottavuus vain lisääntyi. 

Sirkustyttö on fiktiivinen tarina, joka sijoittuu natsiaikaan. Tarina on saanut inspiraationsa Yad Vashemin vainojen museosta löydetyistä tiedoista: Sydäntäsärkevästä kertomuksesta vauvoilla lastatusta tavaravaunusta ja Sirkus Althoffista, joka oli ottanut suojelukseena nuoren juutalaisen tytön Irene Dannerin. Kirjailija on halunnut tällä teoksellaan osoittaa kunnioitusta näille rohkeille (sirkus)ihmisille. 

Muualla:

Kirjamuuri:  "Sirkustyttö on koskettavan lämminhenkinen ja kiehtova --- --- tarina ystävyyden voimasta, jonka avulla vaikeimmissakin olosuhteissa on selviämisen mahdollisuus. --- ---Tarinaan uppoutuminen oli alun järkytyksen jälkeen mukaansatempaavaa"

@hennankirjat: "Kuinka äärettömän kaunis, riipaiseva ja sydäntä särkevä romaani, aivan älyttömän hyvä!Sirkusmaailma itsessään oli jo mielenkiintoinen, vahvat henkilöhahmot ja jännittävät juonenkäänteet"

Holly Ringland: Alice Hartin kadonneet kukat!

 

Holly Ringland

Alice Hartin kadonneet kukat

Alkuteos: The Lost Flowers of Alice Hart

Suomentanut Hanni Salovaara

Minerva, 2022

407 s.

 

Alice Hartin kadonneet kukat on kuin puutarha. Täynnä kiehtovia luonnonkukkia. Mutta niin kuin puutarhassa ainakin, kukkien keskellä kasvaa rikkaruohoja. Toivoisin, että joskus voisi lukea teoksen alusta loppuun ilman, että täytyisi ruveta kitkemispuuhiin tai syljeskelemään pahaa makua. No, luin kyllä tämän loppuun, mutta en ihan sanasta sanaan. Mainittakoon, että useamman sivun kiitososio teoksen lopussa ei jaksanut innostaa. Se oli aivan liian pitkä, vaikka kirjailijalle se tuntui olevan hyvinkin merkittävä listaus.

Tarinan päähenkilö on Alice Hart, joka kertomuksen alkaessa on 7-vuotias. Hän asuu isänsä Clemin ja äitinsä Agneksen kanssa eristäytynyttä elämää pienen kaupungin laitamilla, sokeriruokopeltojen takana, meren rantamilla. Tarinan alku laittoi lukuhaluni koville. Haluanko minä todella lukea tämän kirjan? Lapsi, joka miettii, kuinka saisi "tuikattua isänsä tuleen" kuulostaa niin pelottavalta, kauhealta, sairaalloiselta. Jatkoin kuitenkin lukemista toivoen, että lapsi ei kuitenkaan olisi aivan psykoottinen ja eihän hän ollut. Alice Hartin kadonneet kukat on kertomus perheväkivallasta, perhesuhteista, rakkauden voimasta, identiteetistä. Alice Hartin kadonneet kukat on ennen kaikkea tarina naisista naisille.

Tarina alkaa vahvasti ja kehittyy dramaattisesti. Kerronnassa on traagisuutta, vahvoja tunteita, mutta myös sanattomuutta. Historian salaperäistä puhumattomuutta. Lämpöä, läheisyyttä sen verran, että ei aivan kalikaksi muutu. Vahvimman vaikutuksen minuun teki kuitenkin kukat esittelyineen. Mietin, ovatko nämä aitoja, todellisia, olemassaolevia kukkia ja kyllä. Vastaantulevat tutut nimet sen kertoivat. Toisaalta, niin suuria kuin mielikuvitus voikaan luoda, niin ehkä tällaisen kukkatarhan keksiminen olisi liian iso ja vaivalloinen tehtävä. Nämä Australian luonnonkukat vetivät minua puoleensa niin, että minun täytyi ruveta etsimään niistä kuvia todetakseni, että ne onkin kuvattu, ainakin osittain teoksen todella kauniissa kansikuvituksessa, jonka on tehnyt  Hazel Lam. Suomentaja on tehnyt mittavan ja hienon työn suomentaessaan nämä kuvaukset.

Australian luonto on kuvattu pieteetillä, tosin kuvauksessa on käytetty myös fiktiota paikkoihin liittyen. Australian alkuperäisväestön historiaa ja kulttuuria sivutaan. Sitä, kuinka aboriginaalilapsia erotettiin vanhemmistaan ei ehkä tiedosta, jos ei asiasta ole aiemmin lukenut, itsellenikin henkilöhahmo avautui vasta vähitellen.

Mitä jäin ihmettelemään oli yöpuvun tasku. Miksi yöpuvussa olisi tasku? Minä en muista ainuttakaan yöpukua, jossa olisi ollut tasku. 

Muutamia kuvauksellisia kohtia:

... missä meri on ommeltu kiinni taivaaseen.

 Linnut ja sirkat lauloivat auringon alas

Höyryävän veden huokaus

--

Helmet 2023 -lukuhaaste kohta 16: Kirjassa kirjoitetaan kirja. Alicen kirjoittama kukkakirja on ehkä hieman tavanomaisuudesta poikkeava, mutta kirja kuin kirja, sitä kuitenkin kirjoitetaan. 

--

Muualla sanottua.

Kirsin kirjanurkka: Imelyyden liepeitä hipovan toiveikas loppu

Kirjojen keskellä: Tarina ei ollut aivan täydellinen

Kirjakaapin avain: Australian hehkuva luonto ja kukat antavat upeat puitteet tälle tarinalle, joka tosiaan onnistuu riipaisemaan sydäntä ... ....  lämmin, mutta ravisteleva teos.

Seppo Palonen: Laakson lapset!

 

Seppo Palonen

Laakson lapset

Uusi Tie, 1998

70 s.

"Tästä tulee meidän elämämme suuri seikkailu!" isä sanoi, kun koko perhe oli astellut hänen perässään läpi metsikön joen rantaan. Mäkiset katselivat virtaavaa jokea, tuuheaa metsää ja lumihuippuisia vuoria hiljaisuuden vallitessa."

Mäkisen perheeseen kuulu isä Matti, äiti Helena, sekä lapset: Jarkko, Karoliina kapinoiva teini ja 6-vuotiaat kaksoset Taru ja Tero. Jarkko on lapsista vanhin, linnuista ja kalastuksesta kiinnostunut. 

Perhe on muuttanut ruuhka-Suomesta vuodeksi Kanadaan ja saavat lähimmäksi naapurikseen intiaani-Johnin, jolla on vaimo Sarah ja syntymästä asti sokea poika Mark. Johnin intiaaninimi on ollut Lentävä Kotka ja Sarahin Kevään Kukka ja Markin Ruskea Karhu. Intiaani-John on ensin asunut reservaatissa, mutta kun poika on syntynyt sokeana on perhettä alettu karsastaa ja perhe on muuttanut omilleen jonnekin vuorille. 

Laakson lapset on hengellinen kirja. Intiaani-John perheineen ovat jättäneet intiaaniuskomukset ja tulleet kristityiksi. Heidän kauttaan myös Mäkisen isä alkaa miettiä hengellisiä asioita. Perhe saa Johnilta Raamatun, ja sitä isä salaa lukee Saunassa. 

Laakson lapset on pieni, kevyt kirja. Suunnattu lähinnä alle 10-vuotiaille lapsille, näin uskoisin. Alkusanoissa kirjoittaja viittaa Gospel-muusikko Steve Gracen rohkaisevaan puheeseen Nuorten Kesässä 1997 unelmoimaan ja toteuttamaan niitä. 

Kuin unelmaa tämä kirja onkin. Hieman epätodellista. Minun on vaikea ymmärtää, miten voi olla mahdollista noin vain muuttaa Kanadaan ja alkaa rakentaa erämaahan saunaa ja asuintaloa. Eikö siihen vaadita mitään lupia? Kännyköistä puhutaan, joista intiaani-John ei tunnut tietävän mitään, ihmettelee vain, eikö olisi parempi puhua vieressä olevan kanssa kuin jossain kaukana olevan kanssa. Ja Jarkko, joka katsellessaan uunnissa palavia tulenliekkejä ajattelee, ennen nukahtamistaan, että se on paljon viihdyttävämpää ja kiinnostavampaa kuin television katselu. 

Todellisuudentuntua kyllä on Jarkon yksinäisyydentunteet, mitä hän on Suomessa ja koulumaailmassa kokenut. Varmasti moni lapsi ja nuori kokee tänäkin aikana samoja tunteita. Erämaassa Jarkko joutuu miettimään elämäänsä, kun hän lähtee yksin vuorelle nähdäkseen vuorilla pesivän kotkan ja teloo jalkansa. Myös lapset Taru ja Tero sokean Markin kanssa joutuvat seikkailuun, lähtiessään kanootilla vesille. 

Kerronta on hyvin yksinkertaista. Kyllähän tämä luki, mutta jätti hieman mietteliääksi monien avoimien kysymysten vuoksi. Pientä asenteellisuutta intiaaneihin nähden tässä myös on, joskin isä-Matin lännenelokuvien kuvat  ja näkemykset saavat intiaani-Johnilta pitkät naurut. Asenteellisuus on siinä ja siinä, meneekö se leikkisyyteen vai stereotypiaan, erityisesti minua kiusaa sanan Ugh-käyttö. 

Ajallisesti tarina siis sijoittuu jonnekin 1990-luvun paikkeille. Vahvana teemana on elämänmuutos, loppuunpalaminen ja luonnon merkitys ihmisen hyvinvoinnille. Hengelliset asiat on nekin esillä hyvyin suoraviivaisesti, mutta ei nyt ihan "Raamatulla päähän" -lyöden kuitenkaan.

--

Pohjoinen 2023 -lukuhaaset kohta 22: Kirjassa käydään saunassa.

Saunalla onkin suuri rooli, sillä isä päättää perheen vastustuksesta huolimatta rakentaa ensin saunan ja selittää, että rakennuspuuhissa tulee hiki ja on hyvä päästä peseytymään. 

Roxanne Van Iperen: Auschwitzin sisaret!

Roxanne Van Iperen

Auschwitzin sisaret

Alkuteos:'t Hooge Nest

Suomentanut Sirpa Parviainen

Bazar, 2020 

365 s.

Alkusanat: Hetkenä, jona ajamme pitkin metsäpolkua ja talo pilkistää näkyviin puiden välistä, me rakastumme. Se ei ole aivan se "pieni mökki maaseudulla", jota olimme odottaneet - tämä talo on valtava, ja sillä on nimikin: Korkea pesä.

Kirjailija Von Iperen alkaa perheensä kanssa kunnostaa vanhaa taloa, joka "huokuu historiaa ja mahtipontisuutta, mutta on vailla irrallisuutta ja teennäisyyttä. Ympärillä on metsäpuutarha, korkea heinikko, köysitikkaat, joita roikkuu siellä täällä ja takapihan hedelmätarha. Kuvauksen perusteella mitä ihanin paikka asua suojassa sivilisaation häiriöiltä, tähtien alla.

Von Iperen saa kuitenkin huomata, että talolla on historiansa. Se alkaa paljastaa vaiettuja asioita. Hän löytää Janny ja Lien Brilleslijperin tarinan. Tarinan rohkeudesta ja pelottomuudesta.

Janny ja Lien Brilleslijper olivat hollantilaisia sisaruksia. Perheeseen kuului isä Jospeh, äiti Fientje ja s nuorempi veli Jaap. Lien oli vanhin, sitten tuli Janny. Brilleslijperit olivat  Hollannin juutalaisia. Janny avioitui ei-juutalaisen Bob Brandesin kanssa, jonka kanssa sai kaksi lasta, Robertin ja Lieseloten. Janny toimi espanjan sisällissodan aikana kommunistisessa vastarintaliikkeessä fasismia vastaan. Lien meni yhteen ei-juutalaisen Eberhard Reblingin kanssa ja sai tyttären Katinkan.Kun natsit valtasivat Hollannin ja juutalaisia käskettiin rekisteröitymään Lien rekisteröityi mutta Janny ei. Kun juutalaisten ahdinko syveni Janny ja Lien alkoivat toimia vastarintaliikkeessä, hankkivat väärennettyjä henkilöpapereita, elintarvikekortteja, piilottivat juutalaisia, vaikka itse olivat juutalaisia. 

Korkea pesä, talo, johon kirjailija rakastui oli heidän piilopaikkansa, jonka Lien ja Janny perheineen vuokrasivat ja josta käsin he toimivat. Sitten heidät petettiin. Henkilö, joka oli itsekin toiminut vastarintaliikkeessä pääsi vapaaksi, mutta häneltä vaadittiin nimiä säilyttääkseen vapautensa. 

Lien ja Janny, heidän vanhempansa, veljensä ja piilottamansa juutalaiset joutuivat ensin Westerborgiin ja sitten Auschwitziin ja viimemmäksi Bergen-Belseniin. Jannyn puoliso Bob oli muualla ja säästyi pidätykseltä. Eberhard, joka oli kieltäytynyt sotapalveluksesta pääsi karkuun Jannyn toimiessa rohkeasti automatkalla. Lapset, jotka olivat 3-5-vuotiaita säästyivät myös. Heidät toimitettiin läheisen lääkärin hoiviin. Suurimmassa vaarassa karkoitettavaksi oli Katinka, joka katsottiin täysin juutalaiseksi, koska vanhempansa eivät olleet naimisissa, mutta Robert ja Lieselotte olivat vain puoliksi juutalaisia, koska vanhemmat olivat avioituneet ennen seka-avioliittoa kieltävää lakia. Katinkaa tullaankin hakemaan, mutta vastarintatoimijat ovat ehtineet kidnapata hänet lääkärin luota. Robert ja Lieselotte ovat jo päässeet isänsä vanhempien luokse turvaan.

Aushwitzin sisaret on hieno tarina rohkeudesta ja pelottomuudesta, periksiantamattomuudesta tilanteessa, jossa luulisi että kaikki toivo on mennyt. Minua kiinnnosti tämä teos lähinnä tuon vastarintatoiminnan takia. Tältä osin tarinassa oli uusi näkökulma. Loppuosa, pidätystä seuraavine puolineen oli liiankin tuttua. Toisaalta se toi myös uutta tietoa Anne Frankin kohtalosta, sillä Brillelijperin sisarten lailla samassa ryhmässä on myös Frankin sisarukset Anne ja Margot joiden viimeisiä hetkiä Janny ja Lien ovat todistamassa.

Suomi-bongaus:

"Vain vähän ennen saklaisten miehitystä Bert Bochhove asui  kilometrien päässä Huizenista. Hän pyöritti myllyä Suomessa aina vuoteen 1939 saakka, jolloin perheensä pyysi häntä palaamaan ja ottamaan hoitoonsa perheen liikeyrityksen veljensä

Teoksen kansista täytyy antaa tunnustusta siitä, että kustantaja ei ole päätynyt kansiratkaisussa samaan, kuin monissa muissa samaa aihetta käsittelevissä teoksissa on päädytty. Kannet ovat tyylikkäät ja vaikuttavat Ne kiinnittivätkin huomioni. Suunnitelijaa ei mainita. Teoksen suomenkielistä nimeä sen sijaan hieman kritisoisin, sillä, kuten aiemminkin vastaavien teosten kohdalla olen maininnut, Aushwitzin nimen liittäminen nimeen, ei minusta anna teokselle lisäarvoa, päinvastoin. Se alkaa olla kulunut määre. Alkuperäinen nimi Korkea pesä olisi ollut kuvaavampi. Tämä ei ollut ensisijaisesti vain keskityVan  sleirikuvaus. Tämä oli tarina talosta, jolla on historia. Tietysti myös tarina ihmisistä. 

Iperen on saanut tästä teoksesta hollantilaisen OPZIJ-kirjallisuuspalkinnon vuonna 2019

Muualla sanottua:.

Yksi luku vielä

Onni Haapala: Muistojen Masada!

 

Onni Haapala

Musitojen Masada - He valitsivat rakkauden

Aikamedia, 2020

158 + 1 s.

Kansi: Aikamedia Oy/Milla Aura-Tolonen 

Aloitus: Valoja ei näkynyt muualla kuin Masadan vuorilinnan ja sitä ympäröivän vuoriston solassa.

Lopetus: Lea tisesi Joosuan puhuvan hänelle koko sydämensä rakkaudella.

-Nouse, armaani, sinä kaunoiseni, ja tule. Sillä katso, talvi on väistynyt, sateet ovat ohitse, ovat menneet menojaan. Kukkaset ovat puhjenneet maahan, laulun aika on tullut. Kyyhkyseni, joka piilet kallionkoloissa, vuorenpengermillä anna minun nähdä kasvosi, anna minun kuulla äänesi, sillä suloinen on sinun äänesi ja ihanat ovat sinun kasvosi.

Miljöö: Israel vuonna 73 jKr, Juudean erämaa, suolainen meri, Masadan viimeinen puolustuslinnake roomalaisten piirittämänä. 

Päähenkilöt:

Markus, selootti ja Lea Siimein tytär, hänen puolisonsa

Doodo, lapsenasteelle jäänyt orpo nuorukainen ja Aasinsa Aamos, joka onkin tamma

Joosua, nuori Gumranista tullut kirjuri

Eleasar seloottien johtaja ym.

Kerronta: Kuvailevaa, kaikkitietävää. Dialogia ihan mukavasti. Henkilöhahmot kuvattu pääpiirteissään. Henkilöhahmoissa on kuitenkin yksilöllisiäkin piirteitä Doodosta kaksospoikiin, joista toinen kävelee narulla ja toinen käyttelee linkoa.

 

Kuvaus ei mene kovin syvällisiin tunne- tai tapahtumakuvauksiin. Ei sillä, että hirveästi haluaisin lukeakaan kuvauksia joukkoteurastuksista, jollaiseksi piiritys lopulta muodostuu.Seloottien johtaja ei hyväksy roomalaisjohtajan tarjousta antautumisesta, vaan piiritys päättyy joukkosurmaan, mistä muutamat selviytyvät oman elänänhalunsa ja rakkautensa ja suunnitelmallisuutensa avulla. Raamatun- ja yleiseen historiaan pohjautuva fiktiivinen tarina, jonka teemoja ovat kansalliskiihko, vapauden kaipuu, viha ja rakkaus.  Kaiken kaikkiaan kaunis rakkaustarina, joka korostaa elämää kuoleman kauhujen keskellä.

--

Helmet 2023 -lukuhaaste kohta 11: Kirjailijan nimessä on yhtä monta kirjainta kuin sinun nimessäsi

Tove Jansson: Kesäkirja!

Tove Jansson:Kesäkirja. Ruotsinkielinen alkuteos: Sommarboken

Suomentanut Kristiina Kivivuori

WSOY, 2017

Suomen 100-vuotisjuhlapainoksen nro 84. Teoksen ensimmäinen painos ilmestyi 1972

Kannen maalaus Rauha Mäkilä. Graafinen suunnittelu Martti Ruokonen

 

Lainasin tämän vartavasten Helmet 2023 -lukuhaasteen kohtaa 2 silmälläpitäen. Kirja kertoo lapsesta ja isovanhemmasta.

Takakansitekstin mukaan "Kesäkirja nojautuu iloiseen ja lämpimään elämäntunteeseen." En ihan jaa tätä määritettä, sillä kovin iloinen ja lämmin tämä teos ei ole. Jos ajatellan sanojen vastakkaisia määreitä surullinen ja kylmä, niin eivät nekään oikein hyvin määritä tätä teosta. Tove Janssonin kesäkirja on hyvin erikoinen teos. Siinä on lapsen ja isoäidin välistä syvää kiintymystä, kesäpäivien iloa ja seikkailua, hyvää mieltä, uteliaisuutta, mutta siinä on myös jotain syvältä viltävää. Se ei ole vain haikeutta päivien kulumisesta tai vanhenemisen raadollisuudesta. Se on elämää, joka ei aina hymyile.Elämää, joka tuo mukanaan asioita, joiden kanssa on opittava elämään, joihin täytyy ottaa kantaa. Kesäkirja on eräällä tavalla kasvutarina.

Tove Janssonin kesäkirja on hyvin suolanpärskeinen. Ollaanhan Suomenlahden saaristossa. karuilla luodoilla, joilla kuitenkin elämä kukkii. Teoksessa on myös ripaus ilkikurisuutta, epätavanomaista elämänasennetta.

Teoksen päähenkilö on Sophia, joka viettää kesää isoäitinsä ja isänsä kanssa saaressa. Tosin kerronta keskittyy enemmän Sophian ja isoäidin välille, isä jää hieman taustalle. Sophian ikää ei mainita. Isoäidin ikään viitataan, kun mainitaan, että hän on syntynyt 1800-luvun puolella. Henkilöitä ei siis määritellä mitenkään, paitsi tekojensa ja ajatustensa kautta. 

Kesäkirja ei ole krologisesti etenevä kesästä kertova juonellinen tarina, vaan lyhyitä tuokiokuvia hetkistä kesäsaarella, kaikkiaan kaksikymmentäkaksi lukua, jotka käsittelevät eri aiheita kuten uimisesta kuutamoon ja kissasta isän kotitakkiin. 

Kerronnallisesti hyvinkin elävää ja aistivoimaista. Kokemuksellista, voisi sanoa. Jään miettimään, kuinka paljon tässä on kirjailijan omaa kokemusta, todellisia elettyjä hetkiä. Täysin mielikuvituksen kehittämää tämä ei voi olla. Pystyäkseen kuvaamaan elämää, on elettävä. Tämä on vahvasti kerrottu. Ehkä mukana on hieman hyperbolaa, Sophian myrskyssä erityisesti, joka itselleni viiltää milteinsä syvimmältä sen uskonnollisen puolen takia. Mitenkään uskonnollinen teos tämä ei silti ole. Erikoisemmista ilmaisuista ponnahtaa esiin kuvaukset siitä, kuinka Talo kömpi kasaan tai kuinka isä seisoi nelinkontin. Myös se, kuinka isoäidin  oli helppo nukahtaa omaan lämpöönsä.

Tämä oli todella erityislaatuinen lukukokemus, josta en tiedä, pidinkö siitä vain en. Vastenmielinen lukukokemus ei ollut, koska luin teoksen loppuun ja omassa asteikossani määritin tämän hyväksi tarinaksi, sillä keskinkertainenkaan tämä ei ollut. Toisaalta erinomainen olisi taas vaatinut jotain enemmän. Täytyy kuitenkin mainita,että jos hankkisin Kesäkirjan omaan hyllyyni, hankkisin sen jossain muussa painoasussa. Vaikka Rauha Mäkilän kansitaide omalla tavallaan henkii kirjan luonnetta ja salaperäisyyttä on kansitaide liian kummallinen ja hieman pelottavakin minun makuuni.

Sophia vei vuodevaatteensa telttaan. Auringonlaskun aikaan hän sulki leikkimökin ja sanoi hyvästi. Aivan yksinään hän meni rotkoon, josta oli tänä iltana tullut äärettömän kaukainen paikka, Jumalan ja ihmisten ja partiolaisten hylkäämä, erämaa yön kynnyksellä. Hän pani vetoketjun kiinni, asettui suorana makuulle ja  veti peiton leukaan. Keltainen teltta hehkui auringonlaskussa, se oli yhtäkkiä hyvin ystävällinen ja pieni. Kukaan ei voinut katsoa sisään eikä kukaan voinut katsoa ulos, hän lepäsi umpinaisen perhoskotelon sisässä, valon ja hiljaisuuden vaipan. Juuri kun aurinko laski, muuttui teltta punaiseksi ja hän nukahti.

Sitten Sophia herää, hän näkee vain pimeyttä, kuulee lintujen lentävän, meren äänet, ja hän alkaa ajatella pelkäämistä.

Hän kuunteli ensimmäistä kertaa elämässään. Ja teltasta ulos tullessaan ja rotkossa kulkiessaan hän ensimmäisen kerran tunsi maan jalkapohjiensa ja varpaittensa alla, kylmän, rakeisen ja tavattoman moniselkoisen maan, joka hänen kävellessään muuttui, soraa, märkää ruohoa ja suuria sileitä kiviä, ja joskus hipaisivat sääriä pensaan korkuiset kasvit. Maa oli muta, mutta taivaassa ja meressä oli heikko kajo, harmaanvärinen. Saarai oli tullut pieneksi ja lepäsi meressä kuin ajelehtiva lehti ...

--

Helmet 2023 -lukuhaaste kohta 2: Kirja kertoo lapsesta ja isovanhemmasta

--

Luettua elämää blogista voi lukea enemmän  Kesäkirjan särmistä, rosoisuudesta ja elämänmakuisesta kerronnasta ja viisaudesta, jossa ei yritetä olla viisaita. 

Roy Jacobsen: Näkymättömät!

 

Roy Jacobsen

Näkymättömät

Barrøy 1

Alkuteos: De usynlige

Suomentanut

Sitruuna 2022

214 s.

"Ingrid saa luvan auttaa äitiä siitä kesästä alkaen, jona täyttää neljä vuotta. Ingrid rakastaa untuvia. Ensi alkuun hän haluaa vain leikkiä niillä ja saa aikaan vallan hirmuisen sotkun pikku penkillä, jonka ääressä he istuvat. Mutta sitten hän huomaa, ettäj os toisessa kädessä on putsattuja ja toisessa putsaamattomia untuvia, ne putsaamattomat alkavat tuntua niin kamalalta tikkuineen ja korsineen, ettei semmoista kestä kukaan, nekin on pakko putsata. Tai kuolee.

Äitee sen opettaa hänelle, käskee istua hiljaa silmät kiinni ja tunnustella varovasti näitä kahta kourallista untuvia, joista toinen on putsattu ja toinen ei, samalla kun äitee laskee ääneen, eikä pääse kuin kymmeneen tai yhteentoista, ennen kuin näkee tyttären hymystä, että tämä on jo ymmärtänyt, mistä on kysymys. Silloin äitee sanoo, että nyt oot oppinu jottai, mitä et unoha millonkaan."

Upea saaristotarina. Kerrassaan viehättävä. Koskettava, vakuuttava. Terävä ja kuvaavuudessaan järistyttävä. Latautunutta jännitystä, arjen hyvää mieltä, normielämää, pelottomuutta, voimattomuutta, periksiantamattomuutta. Kaikkea tätä on Roy Jabobsenin Näkymättömät, joka kertoo perheent tarinan, kasvutarinan.

Barøyn saarella asustaa Hans Barøyn perhe, johon kuuluu puoliso Maria ja tytär Ingrid. Tässä pienessä perheyhteisössä elää myös Hansin isä Martin ja sisko Barbro, joka on hieman erityislaatuinen. Hän pystyy kyllä perkaamaan kalaa, tekemään ruokaa, karstata, kehrätä ja sukanneulominekin, mutta ei hän ole niin kuin muut. Barbrolle ollaan hankkimassa pestuupaikkaa. Ensimmäisessä hänelle tarjotaan muona ja makuusija, mutta vaatteita ei. Muutenkin häneen katsotaan pitkään. - Ymmärrätkö sinä? Emäntä kysyy. Hans tuo hänet takaisin. Seuraavaan paikkaan, pappilaan Barbro haluaisi jäädä. Talo on hieno eikä tekemistäkään olisi paljoa. Ilmeisesti vain seuranpitoa. Mutta ei Barbroa jätetä sinnekään. Takaisin hänet tuodaan vastalauseista houlimatta.  Ajan myötä perheyhteisöön syntyy myös Lars,  Barbron isätön poika, jolla kuitenkin on isänsä nimi.

Tarinan keskiössä on kuitenkin pikkuinen Ingrid, jonka elämää ja kasvua seurataan pikkutytöstä nuoreksi naiseksi. . Seitsenvuotiaana Ingrid saa opeteella kutomaan sukkaa, kantapääkavennuksineen kaikkineen. Jo sitä ennen hän voinut kantaa turvetta hellanuuniin, sytyttää valkean. Selviytymään. Olemaan pelkäämättä merta ja myrskyä. Ingrid kasvaa ja varttuu vastaamaan perheestä, jonka isä on kuollut, äiti joutunut sairaalan hermoromahduksen takia ja vanhempien hylkäämistä kahdesta lapsesta, jotka hän on tuonut saarelle palveluspaikastaan. 

Kiehtovaa, luonnonläheistä kerrontaa.Karussa maastossa elämä kukkii kuin saaren kesyttömät: keltamaite, apila, ukontulikukka, kurjenpolvi, leinikki, maariankämmekkä, mesiangervo, karhunputki, kisankello, rohtosormustinkukka, kivirikko, peltosaunio, hierakka. Vuoroin ollaan hiljaa, kuunnellaan pohjanpuhureita, milloin torvet törähtävät kuin laulujoutsenten  surumieliset trumpetit.

Kerronta on kaikkitetävää kuljetusta. Ajallisesti tätä on hieman vaikea sijoittaa. Ehkä eletään kuitenkin enemmän 1900-luvun alkupuolella kuin keskivaiheilla. Ingrid käy kiertokoulua kaksi viikkoa Havstedissa, on kaksi viikkoa kotona ja jälleen kaksi viikkoa koulussa. Kirjakielen lomassa on murteellista ilmaisua: Hällä on siskoi, Häi män pitkäkseen -tyyliin, mikä tuo kerrontaan mukavaa elävyyttä ja paikallisuutta.

färing minun täytyi googlata. Toki tiesin, että kyse on jonkinlaisesta aluksesta, mutta millaisesta, sitä tahdoin hieman selvittää. Se, että puhutaan färingistä eikä mistä tahansa veneestä on merkittävää.

Mitään näin upeaa tarinaa en ole lukenut pitkään aikaan. Lukisin mielelläni jatkonkin, sillä mitä ilmeisimminkin tämä on osa laajempaa kokonaisuutta. 

Mainittakoon vielä, että tämä oli huippulöytö kirjastoreissulla. Kannet ovat karut enkä ehkä olisi ihan näiden perusteella teosta lainannut. Takakansiteksti oli kuitenkin sellainen, joka herätti kiinnotuksen. Kannet toki sopivat hyvin tarinan miljööseen ja tunnelmaan. Kannen on suunnitellut Eric Huijsen/Moker Ontwerp.

Saarelta ei voi kukaan lähteä pois, saari on maailmankaikkeus pähkinänkuoressa, siellä tähdet uinuvat nurmella lumen alla.

---

Pohjoinen lukuhaaste kohta 4: Merelliseen ympäristöön sijoittuva kirja.

---

Muualla mainittua:

Hemulin kirjahylly  "Oi että, tykkäsin tästä valtavan paljon! Ihanan karu ympäristö, mutta kuitenkin sellainen missä voi elää..."

Tuulia: Marja-Liisa harjoittelee!

 

Tuulia

Marja-Liisa harjoittelee

WSOY, 1943

127 + 1 s.

Kansikuvitus: Martta Wendelin

Olen aiemmin lukenut Tuulian eli Tyyni Tuulion kirjoittaman teoksen Marja-Liisan oma koti, joka on jatkoa tähän teokseen. Teoksen päähenkilö Marja-Liisa on juuri ylioppilaaksi valmistunut nuori nainen, jonka äiti on kuollut ja isän uusi puoliso on tämän sisar, Elsa-täti. Elsa-tädin luonnehdinnan mukaan Marja-Liislla "ona aina ollut taipumusta valikoida ruokiasi". Tällä täti ei tarkoita niinkään ruokiin kohdistuvaa ennakkoluuloa kuin elämänasennetta, jossa on etsitty vain mukavia asioita.

Marja-Liisalla on kaksi veljeä, Risto ja Jukka. Jukka on vielä opiskeleva, mutta Risto on sotarintamalla, jonne Jukkakin värväytyy hetkeksi aikaa ennen kuin taas jatkaa lukujaan. Eletään jatkosodan aikaa. Lisäksi on siskopuolet Leena ja Tytti, jotka ovat siis Elsa-tädin omia lapsia.

Kun isä, joka on lääkäri on rintamalla ja Elsa-täti, joka on sairaanhoitaja ammatiltaan lähtee myös täyttämään velvollisuuttaan, jää Marja-Liisa emännöimään kotia. Tosin on kodissa keittäjä ja sisäkkö ja lääkärinvastaanotolla toimii lääkärinsijaisena Aino Auer. Kun keittäjä sairastuu, joutuu Marja-Liisa ottamaan homman hoitoon, kun ei saa ketään tilalle. Sisäkkökin lähtee töihin Helsinkiin. Tällöin tosin keittäjä on jo palannut hommiin, joten Marja-Liisa ryhtyy vuorostaan sisäköksi. Kunnes Leena sairastuu ja Marja-Liisa joutuu harjoitteelemaan vielä sairaanhoitajana toimimistakin. Tällöin Elsa-täti palaa ja sisäköksi on saatu keittäjän sukulaistyttö.

Marja-Liisa joutuu siis opettelemaan perheenemännän taitoja ja arjen askareita. Hän kuitenkin uneksii musiikki- ja kieliopinnoista Helsingissä. Nuorena kuolleen äidin kuva seinällä on tärkeä Marja-Liisalle. Siitä hän hakee voimaa musiikin ohella, kun pelot käy mielen päälle.

Perinteistä tyttökirjallisuutta, voisi sanoa. Itseäni kiinnosti teoksen sodanaikainen mentaliteetti, Suur-Suomi -haave mainitaan kaksi kertaa, Karjalainen evakkoperhe, neljätoista henkeä asustaa kylmässä mökissä ja haaveilee paluusta Kannakselle. Risto-veljen tullessa lomalle hän tuo mukanaan toverinsa, Harrin. Harrinkin äiti on kuollut. Talvisodan pommituksessa.

 "Mutta äiti on minulle niin pyhä, niin loukkaamaton käsite, että minun on järkyttävää ajatella jonkun ihmisen äitiä vihollisen pommien kohteena. Hirvittäviä asioita muutamien on nieltävä."

 Harrin isä on mennyt naimisiin paljon nuoremman naisen kanssa , naisen, joka on miltei oman pojan ikäinen. Harri kokee olevansa vailla kotia.

"Enhän voi tuomita isää, hän on elinkelpoinen mies ja omalla alallaan arvokas ihminen."

Rakkaus syntyy Harrin ja Marja-Liisan välille. Sitten kirjeitä ei enää tulekaan, isä soittaa sotasairaalasta ja kertoo Harrin haavoittuneen ja isän täytyneen tehdä pahoja. Leikata vasen käsi kyynärpäätä myöten pois. Sota on siis taustalla vaikuttamassa, mutta enemmän on kotiarjen pyörittämistä. Sota nähdään jotenkin ihanteellisena velvollisuutena. Hyvin tyypillinen mentaliteetti tuolle ajalle siis. 

Naisen asemasta:

"Jokaisen naisen tulee olla muutakin kuin miehensä vaimo"

---

Kirja on luettu myös Sinisen linnan kirjastossa, samoin kuin jatkokin

Joel Haahtela: Adélen kysymys!

Joel Haahtela

Adélen kysymys

Otava, 2019

188 s.

Lumisade alkoi hetki sitten. Olen kuullut sanottavan, että tähdet ovat enkelten sydämiä, jotka palavat heidän läpikuultavissa ruumissaan. Mutta pimeys on sammuneita sydämiä, joita on monin verroin enemmän, ja siksi yössä on enemmän pimeyttä kuin valoa. Ja lumisade on sammuneiden sydänten tuhkaa. 

Pieni syvällisen filosofinen teos. Kertojaminä, ilmeisesti mieshenkilö pohtii ihmeen mahdollisuutta kuultuaan ystävänsä tarinan ihmeellisestä tapahtumasta, jonka tämä elämään kyllästynyt mies oli kokenut Ranskan Pyreneillä, Adéle-nimiselle pyhimykselle omistetussa luostarissa.

Adélen tarina, tarina ranskalaisesta 1000-luvun alkuvuosisadalla eläneestä naisesta, joka oli pudonnut jyrkänteeltä ja säilynyt hengissä alkaa kiinnostaa kieltenopettajana toiminutta miestä, joka nuorempana oli opiskellut myös teologiaa. Hän lähtee Ranskaan tutkimaan asiaa. Matka Adélen tarinaan on myös matka miehen menneisyyteen. Takana on avioero, joskin yhteys puolisoon on säilynyt, suhde poikaan on jännitteinen. Tuntuu siltä, että mies on omat pelkonsa siirtänyt poikaansa, mistä vaimo on on tätä varoittanut. Miehen suhde omiin vanhempiinsa on myös jännitteinen. Erityisesti Adélen tarina on peilinä miehen äidin kohtaloon tai päinvastoin.

Luin tämän Haahtelan teoksen, koska se sattui osumaan silmiini kirjastoreissulla ja koska olen lukenut hänen kaksi muuta teosta, joiden kanssa tämä muodostaa trilogian. Onkin merkityksellistä, että sen lisäksi, että kaikissa kolmessa pohditaan henkisiä arvoja ja uskonnollisuutta on kaikissa myös taustalla suhde isään tai äitiin. Jaakobin portaissa taustalla kulki äidin ikävä, Hengittämisen taidossa etsittiin yhteyttä isään.

Hahtelan kieli on kaunista, osin tämä kauneus särähtää pahasti yhdessä kohdin ja hieman alatyylisesti. Toisaalta tämä pieni episodi tuo tarinaan rosoa. Itse olisin kyllä toivonut, että Haahtela olisi valinnut jonkin muun ilmaisun. 

Tapahtuuko ihmeitä? Tähän kysymykseen ei anneta suoraa vastausta. Pidin paljon luostarielämän kuvauksesta ja päivärytmistä.Tosin Adélen tarina, joka ei itselle ollut tuttu, sai minut miettimään, onko tämä pyhimystaru kirjailijan sepite vai ihan oikea pyhimystarina. Ja kyllä. Kyllä luostari on olemassa ja Adélen tarina taustalla on historiaa, uskoo sitten pyhimyksiin ja ihmeisiin tai ei.

Ei tämä huono kirja ollut, tässä on ansionsa. Ihmisyydestä tämä kertoo ehkä enemmän. Tuo alkuun laittamani ote, jolla teos alkaa, oli kiintoisa. Itse en tosin ajatusta jaa, itse runoilua harrastaneena olen ajatellut enemmänkin, että "lumihiutaleet on kuin kirjeitä, joita enkelit kirjoittavat ja laittavat matkaan." Ajatus tuhkana satavista loppuunpalaneista enkeleistä kuulostaa kovin karulta. Teoksessa nousee esiin tieteen ja uskon välinen jännite ja vastakkainasettelu. Sanat "Me emme jonakin päivänä lähde kävelemään takaperin" toi mieleeni Johnny Cashin elämänkerran, jossa hän kertoo, kuinka hän eräänä päivänä alkoi tahtomattaan kävellä takaperin. Se ei tietenkään ollut luonnollista ja johtui viimeisten vuosien sairastumisesta. Itselläni on myös hieman samansuuntainen tapaus, jossa en enää kävellytkään suoraan eteenpäin ja johon en ole tähän päivään mennessä saanut vastausta, miksi näin tapahtui mutta onneksi ilmiö on taaksejäänyttä elämää. Joten ei ole sanottua, etteikö voisi tapahtua sellaista, mitä emme ymmärrä, ja mikä on luonnonlakien vastaista. Syystä tai toisesta.

Nainen kuuntelee ja sanoo, että kerran hän luki varhaisista kelttiläisistä kristityistä, jotka uskoivat, että maailmassa on ohuita paikkoja. Siis paikkoja, joissa kahden maailman välinen raja häviää. Niissä paikoissa me voimme tuntea sen mikä on toisella puolella, ainakin lyhyen katoavan hetken. - Tämä paikka tuntuu sellaiselta paikalta, nainen saoo.

Oheinen kuvaus toi mieleeni myös L.M.Montgomeryn Pienen runotytön leimahduksineen. Jotain samaa näen Emilian leimahduksien ja kelttiläisten "ohuissa paikoissa".

Mainittakoon vielä sykähdyttävinä otteina nämä:

"Hengenmies ilman kirjoja on kuin aseeton sotilas"

"antaa yön poimia hänet mukaansa"

"Ihminen on luonnos, joka voi kirkastua"

 

--

Helmet 2023 -lukuhaaste kohta 38:  Kirjan tarina perustuu myyttiin, taruun tai legendaan

Tällä teoksella bongaan myös oman  Tour de France par ecrit -haasten kohteen Toulouse.