perjantai 31. tammikuuta 2020

Chil Rajchman: Treblinkan viimeinen juutalainen!


Chil Rajchman
Treblinkan viimeinen juutalainen
Ranskankielinenn teos: Je suis le dernier juif - Treblinka 1942-1943
Saksankielelle kääntänyt Ulrike Bokelmann
Saksankielestä suomentanut Marita Vihervuori
Alkuperäinen teos kirjoitettu jiddisin kielellä.
Minerva, 2011
143 s.









Mitään näin kammottava kuin tämä kirja, en ole aikoihin lukenut eikä tätä voi verrata mihinkään holokaust-kuvauksiin järkyttävyyden ja epäinhimillisyyden ja julmuuden osalta. Tämä on raportti siitä, miten ihmisyys lakkaa ja tilalle astuu eläimellisyys, jonka vertaista ei esiinny edes eläinkunnassa. Tämä on kuvaus langenneen ihmissuvun syvimmästä pimeydestä.

"Me astumme leiriin,, me kävelemme Treblinkan maanpinnan ylitse", kirjoittaa Wassili Grossman, joka kävi Treblinkassa syyskuussa v. 1944. "Jalkojen alla oleva perään antava maa on ylitse pursuileva ja rasvainen, kuin sitä olisi kasteltu4 liian paljon pellavaöljyllä. Treblinkan pohjaton maa lainehtii kuin pohjattoman syvä meri. Tämä piikkilangalla ympäröity autio seutu on niellyt kitaansa enemmän ihmishenkiä kuin maapalon kaikki valtameret ja meret yhteensä koko ihmiskunnan olemassaolon aikana." "Maa sylkee suustaan luunsiruja, hampaita, esineitä papereita se ei halua säilyttää salaisuuttaan." "Ja esineet ryömivät halkeavasta maasta, sen arpeutumattomista haavoista. Siinä ne ovat murhattujen puoliksi lahonneet paidat --- --- valaisimia, punaisilla tupsuilla korsteltuja pieniä lastenkenkiä --- ----"   -Annette Wieviorkan esipuheesta teokseen

Teos itsessään on Chil Rajchamin, Puolan juutalaisen kaunistelematon, suorasanainen, itseään säälittelemätön raportti vuodesta, jonka hän vietti Treblinkassa ennen kuin hän pakeni leirissä syntyneen kapinan jälkeen. Tämä on teos, jonka luettuaan ei nuku hyvin. Miltei toivoisin, että en olisi lukenut tätä. Vielä enemmän toivon, että tätä kaikkea ei olisi tapahtunut, ei tapahtuisi enää ikinä. Turhaanko toivon. Ainakin uutiset ovat huolestuttavia. Silti, toivoa ei pidä menettää. Se oli ehkä pieni noina aikoina, mutta ei aivan kadoksissa.

- Sinä olet ilmeisesti yksi niistä Treblinkasta paenneista. 
Näen, että hän on täynnä myötätuntoa.


Helmet 2020 -lukuhaaste kohta neljä: Kirjan kannessa tai kuvauksessa on monta ihmistä

torstai 30. tammikuuta 2020

Niina Mälkiä: Liian pieni äidiksi!

Niina Mälkiä
Liian pieni äidiksi
Avain, 2013
101 s.











"Äitii!

Tyttö makaa selällään
sairaalan sängyssä.
Hän huutaa itkuisella äänellä:
Äiti! Auta!"


Tytön nimi on Vilma ja hän on 13-vuotias. Hän on sairaalassa synnyttämässä. Vilma o nigaragualainen lapsi, jonka hänen serkkunsa on raiskannut.

Lyhyt koskettava tarina mitä on tulla aikuiseksi liian pian, jäädä pois koulutuksesta, perheen piiaksi huoltamaan lapsena omaa lastaan. Tulla syytetyksi vaikka ei ole itse voinut kohtaloaan määrätä. Ensi alkuun äitikin suhtautuu tyttäreensä hieman karsaasti, mutta alkaa vähin erin ymärtää tätä. Mummokin huomaa, että ei kaikki sittenkään ole tytön syytä, ja isä, isä pistää serkun seinää vasten, karkottaa pois perheestä. Mutta Vilma, Vilma ei enää ole lapsi. 

"Vilma ei voi mennä kouluu.
Hän ei pääse opiskelemaan ammattia,
eikä hän saa hyvää työpaikkaa.
Vilma ei saa koskaan olla tavallinen nuori tyttö,
--- ----
hän tulee olemaan köyhä myös aikuisena.
Eikä vauva häivä Vilman elämästä koskaan."

Pieni kirja täynnä tärkeää asiaa. Yksinkertaisin, lyhyin säkein kerrottu. Tasan ei käy onnenlahjat
tässä maailmassa.
.....

Helmet 2020 -lukuhaaste kohta 27: Runomuotoinen kertomus, runoelma tai säeromaani.
Katson, että tämän voi layoutinsa vuoksi lukea säeromaaniksi, vaikka ei varsinaisesti runomuotoinen teos olekaan. Kirja on selkokirja, mutta en tiedä, onko tätä julkaistu muunlaisena versiona, joten en valinnut tuota selkokirjakohtaa myös-sanan vuoksi.

Kirjallinen maailmanvalloitus: Nigaragua,
 






Hiro Arikawa: Matkakissan muistelmat!


Hiro Arikawa
Matkakissan muistelmat
Alkuteos: Tabineko Ripouto
Suomentanut: Raisa Porrasmaa
S&S, 2019
310 s.
Kansikuva: Satu Kontinen












Nana on kulkukissa. Nimestään huolimatta kollikissa. Nana nimi tarkoittaa seitsemää. Nimi tulee kissan käyrästä hännästä, joka muistuttaa numeroa seitsemän. Nimen kissa saa Miyawaki Satorulta, nuorelta mieheltä, jonka hopeanvärisen auton konepellillä Nana on tykännyt lämmitellä. Nanasta tulee Satorun kissa, kun tämä jää auton alle ylittäessään katua. Viimeisillä voimillaan Nana raahustaa Satorun luokse.

Matkakissan muistelmat on hieno pieni teos jonka teemoina on yksinäisyys ja ystävyys, mutta myös suru ja luopuminen. Toisaalta myös tarinassa kuvastuu ihmissuhteet ja se, mitä rakkaus eläimiin näissä suhteissa merkitsee. Myös japanilainen kulttuuri avautuu rivien välissä.

Kertojaääni on hieman kahtalainen. Toisaalta se on selvästi Nanan, kissan näkökulmasta ja äänellä kerrottu. Toisaalta välillä tämä kissan ääni katoaa ja kertojana tuntuisi olevankin joku kaikkitietävä. Sinänsä tämä vaihtelu ei ole lainkaan huono. Se tuo vaihtelua kerrontaan ja selkeyttää juonen kulkua. Lauseet on lyhyitä, dialogi keveää puhuvuudessaakin.  Pidin kyllä kirjasta, joskin loppua oli taas turhan päiten venytetty ja vanutettu. Jollain tasolla jäntevyys alkoi viimeisillä sivuilla kadota.

"Voi, näimme todellakin paljon kaikenlaista.
Sinun kotikaupunkisi.
Pellot, joilla vihreät riisintaimet kahisivat. 
Kammottavasti jylisevän meren.
Pakahduttavan majesteettisen Fuji-vuoren.
Laatikkotelevision, jonka päällä oli ihana lepäillä.
Suloisen Momo-kissamuorin.
Röyhkeän ja yksioikoisen Toramarun tiikerikuvioineen.
Valtavan  valkoisen lautan, joka nieli vatsaansa ties kuinka monta autoa.
Koirat, jotka tervehtivät Satorua lemmikkihuoneessa.
Pahasuisen chinchillan, joka toivotti Good luck.
Hokkaidon silmin kantamattomiin tasaisena levittäytyvän maiseman.
Tienvarsilla väkevinä hehkuvat violetit ja keltaiset kukkaset.
Meren lailla aaltoilevan susuki-heinien niityn.
Heiniä hamuavat hevosett.
Kirkkaanpunaiset pihlajanmarjat.
Satorun minulle opettamat pihlajanmarjojen punasävyt.
Hoikkien koivujen rivistöt.
Autiona avartuvan hautausmaan.
Sateenkaaren väreissä hohtavan kukkakimpun.
Valkoisen sydänkuvion peuran takamauksesas.
Maasta kasvaneen, valtavan kaksoissateenkaaren.
Ja ennen kaikkea: rakkaiden ihmisten hymyilevät kasvot."

...
Muualla blogeissa:

Kirja vieköön blogin Riitta ihastui kirjan Hokkaido-kuvaukseen.



...
Helmet 2020 -lukuhaaste kohta 29: Japaniin liittyvä kirja tai sarjakuva
Seinäjoen kaupunginkirjaston Aikamatka -lukuhaaste kohta 12: Kirja, jossa siirrytään ajasta ikuisuuteen

tiistai 28. tammikuuta 2020

Sheila MacKay Russel: Valkean sisaren lamppu!


Sheila MacKay Russel
Valkean sisaren lamppu
Alkuteos: A lamp is heavy
Suomentanut Annikki Palmén
WSOY, 1956
Kuvitus Jean McConnell
284 s.



"Käsitykseni inhimillisestä elämästä oli tietenkin hyvin hämärä sinä päivänä, jolloin ensi kerran seisoin ylihoitajan edessä hänen suuren, kiiltävän tammipöytänsä toisella puolen. Jos olisin ymmärtänyt mitä se todellisuudessa on, olisin kai muitta mutkitta tehnyt täyskäännöksen ja livistänyt kiireen vilkkaa takaisin omaan, tympeän turvalliseen ympäristööni, jota sain kiittää olemassaolostani. Tiesin kuitenkin vain tulleeni pyytämään, että tuo nainen kasvattasisi minut joksikin, jota epämääräisesti nimitin sairaanhoitajaksi.
- Nimeni on Susan Bates, sanoin vetäen syvään henkeäni. - Haluaisin pyrkiä sairaanhoitajakouluun."

Susan Bates on hyvän perheen tytär, joka on saanut opetusta lausunnassa, pianonsoitossa ja tanssissa. Hänen itsepäistä haluaan tulla sairaanhoitajattareksi ei oikein katsota hyvällä vanhempiensa taholta, ei ennen kuin äiti saa kuulla Florence Nightingalenkin olleen sivistyneen perheen lapsi. Isäkin kysyy neuvoa kaupungin pormestarilta ennen kuin sallii tyttärensä astua sisään sairaalan ovista.

Valkean sisaren lamppu on huumorilla kirjoitettu tarina sairaanhoitajaksi valmistumisesta, ammatin eri puolista ja elämän lainalaisuuksista. Huumorista huolimatta teoksessa on myös vakavia sävyjä, ei vähiten Susanin alkaessa pohtia omia hengellisiä näkemyksiään. Voiko kaikkien näiden sairauksien ja vaikeiden tilanteiden keskellä enää uskoa Jumalaan. Nämä pohdinnat ovat kuitenkin vain pieni osa tarinaa, joka välillä tuo mieleeni yhdistelmän Helen Wellsin Ursula ja Helen Boylstonin Helena -sarjoja. Kirja poikkeaa näistä kuitenkin omaperäisyydellään ja jossain määrin, voisi ehkä sanoa, reaalimaailman otteella.

Teoksen ajallinen miljöö kuvaa amerikkalaista yhteiskuntaa ennen toista maailmasotaa. Maailmansotaan viitataan teoksen loppupuolella, jolloin valmistunut Susan miettii lähtöä rintamalle puhumattakaan tohtorista, joka ensi alkuun saa Susanin ärsyyntymään, mutta jota hän ei lopulta voi vastustaa. Tästä rakkaustarinasta huolimatta tämä kirja ei edusta romanttiikkaa. Tohtorin ajatukset sodasta ovat niin ajankohtaista, niin ajankohtaista että se on suorastaan surkeaa. Tarina ei ole kylläkään ollut surkea.

"Hänen suunsa vetäytyi hymyyn. - Valitan, että hiukan eksyin asiasta. Ei, ystäväiseni, sitä en tarkoita. Sanon vain, etten kannata sotaa. Sattumalta en myöskään kannata natsilaisuutta. Juusi sen takia haluankin tällä kertaam ukaan. Vaikka kaikki sanomalehtien propaganda seulottaisiin pois, on sittenkin ilmeistä, että heidän taistelunsa on väärää. Voisin kuitenkin halukkaammin olla mukana taistelemassa, joss voisin varmasti uskoa, etei tätä olisi ennakolta voitu ehkäistä. Olen nimittäin sitä mieltä, että se olisi voitu tehdä. Natsilaisuudella, kuten kaikella muullakin tässä maailmassa, on omat syynsä. Nämä syyt pitäisi paljastaa ja korjata, jota tällaista onnettomuutta ei voisi tullakaan. Sota ei ole mikään parannuskeino. Se ei millän tavoin korjaa syitä. Huomaat kai, että taaskin saarnaan ehkäisevän lääketieteen puolesta. On löydettävä syy ja sitten ehkäistävä tauti."

---
Seinäjoen kaupunginkirjaston Aikamatka -lukuhaaste kohta 11: Opiskelu- tai kouluaikaan sijoittuva kirja.


----

lauantai 25. tammikuuta 2020

Anna Mari Kaskinen - Minna L. Immonen: Avarille poluille!



Runot: Anna Mari Kaskinen
Kuvitus:Minna L. Immonen
Avarille poluille
Kirjapaja, 2017
47 s.


"Kuuntele ja katso
sitä, mitä on.
Edessä on aamu,
nousu auringon.
Edessä on polku,
josta kulkea,
ovi, jota kukaan ei voi sulkea.

Kuuntele ja katso,
silmä nähdä saa:
valossa jo kylpee
heräilevä maa.
Hämäryyden alta
nouse esiin nyt.
Kaikki aikaan uuteen
on jo herännyt."

- Anna Mari Kaskinen
 
Luonto, elämän pienet ihmeet, usko, toivo ja rakkaus ovat teemoina Anna Mari Kaskisen runoissa, joita Minna L. Immosen herkkä vesivärikuvitus hienosti elävöittää. Olen huikaistunut näistä väreistä, näistä viivoista ja siveltimenvedoista. Kaunis on katsella tämä teos. Runot jäävät - täytyy sanoa hieman varjoon, mutta muutama säepari kyllä kolahti.



-----
Ompun runohaaste 2020 Sininen sillä kuvitus on vesivärityötä ja kuultavaa kuin järvenvesi.
 
Helmet 2020 -lukuhaaste kohta 38: kirjan kannessa tai kuvauksessa on puu
 


torstai 23. tammikuuta 2020

Jan Ivar Billow: Aaveprikaati!



Jan Ivar Billow
Aaveprikaati
Alkuteos: Spökprikaden
Suomentanut Veera Roos
Kirjokansi Oy, 1946
215 s.

Alku: Ville Koivulla oli herätessään varma tunne siitä, että joku oli huoneessa. Alas lasketut tummansiniset uutimet läpäisi heikko kajastus mutta hänen unenpöpperöiset silmänsä eivät kyenneet erottamaan edes huonekalujen ääriviivoja.

Ville Koivu on 15-vuotias nuorukainen, joka yön hämärissä saa naamioituneen vieraan, joka kuitenkin osoittautuu isänsä yksityisetsivätuttavaksi Reiman sedäksi. Sitä Ville ei kuitenkaan ensi alkuun tiedä, kun hän ensi säikähdyksestään selvitttyään keikauttaa miehen nurin ja sanoo: - Maatkaa aivan hiljaa, jos henkenne on teille kallis.

Reiman setä haluaa Ville Koivun apulaisekseen ja jotta Villen isäkin tunnustaisi poikansa olevan reipas ja kykenevä halusi Reiman setä tällä tavalla osoittaa, että kyllä Villestä on "tositoimiin".

Aaveprikaati sisältää useampia lyhyitä tarinoita, joissa Ville selvittää enemmän ja vähemmän vakavia tapauksia. Nimitapaus, joka on siis Aaveprikaati sijoittuu täysihoitolaan, jonka kitupiikki omistaja, leskirouva haluaa palkata yksityisetsivä Reiman selvittämään täysihoitolassa ilmennyttä kummittelua. Reiman käskee kuitenkin Villeä tapauksen pariin ja niin Ville matkaa Kuusistoon, jossa hän tapaa orvon leskirouvan kuolleen miehen kasvattipojan Pertti Kaikurannan, joka on älykäs nuori, mutta jota leskirouva pitää tiukassa kurissa. Aaveen tapaus selviää ja Pertti muuttaa Villen luokse asumaan ja aloittaa yhdessä hänen kanssaan opiskelut. Seuraava tapaus sijoittuu kouluun, jossa kemian ja fysiikantunnilla katoaa koepullo ja Pertti joutuu siitä syytetyksi.

Kolmas tapaus onkin sitten hieman pidempi selvitettävä. Villen isä on tehnyt keksinnön, jolla on maanpuolustuksellista merkitystä. Keksinnön julkistaminen vain tulee ennenaikaisesti lehtiin ja siitä seuraa, että keksintö yritetään varastaa papereineen. Ville isä ja Reiman setä kidnapataan ja Villekin jouutuu lopulta rosvokoplan vangiksi. Kuvaan ilmestyy komissario Uljas ja poliisi Varamo, jotka kuitenkin ovat pelkkiä statisteja Villen viedessä lopulta voiton Pertin ollessa hyvänä apuna.

Neljännessä tarinassa Ville kiinnostuu koiravarkaista ja saa avukseen Reiman hankkiman poliisikoiran. Ja vielä on yksi tarina - Robert Karpatoksen tarina, jossa liikutaan poliittisen pakolaisuuden parissa ja joka tapaus jääkin Villen salaisuudeksi.

Aaveprikaati on ihan laadukas poikien kirja, jonka lyhyehköt tarinat sisältävät sopivasti seikkailua, vaaraa ja nokkeluutta. Kerronta on sujuvaa, eikä tästä tule ihan samanlaista epätodellisuuden tunnetta kuin jatko-osan suhteen kävi. Tosin mietin Villen isän keksintöä, joka oli jonkinlainen häirintälaite, jolla sai vihollisen lentokoneet tai minkä tahansa moottorilla toimivan ajolaitteen toimintakyvyttömäksi, että mistähän laitteesta mahdollisesti voisi olla kyse. Ja voisiko tarinassa kuvatunlainen aparaatti olla mahdollinen. Kirja on ilmestynyt alunperin ennen toista maailmansotaa. Kirjassa viitataan maailmansotaan, jolla ilmeisesti kuitenkin viitataan ensimmäiseen maailmansotaan. Ajankuvaa on myös auto, jossa käynnistys tapahtui polkaisemalla. Minun autotietämys ei ole tarpeeksi suuri, että osaisin sanoa tästäkään mitään.

Ihan mukava tarinakokoelma, jota elävöitti kiva mustavalkokuvitus, tekijästä ei mainintaa.
...
Triviaalia: Aaveprikaati-tarinassa viitataan samannimiseen musiikkikappaleeseen, joka oli Villen lempikappale. Täytyi hieman tutkia  asiaa ja ilmeisesti kyse on W.H. Myddletonin (n. 1858-1917) säveltämästä teoksesta Phantom Brigade, marssi op. 9.
...
Helmet 2020 -lukuhaaste kohta 9: Kirjassa kohdataan pelkoja
Seinäjoen kaupunginkirjaston Aikamatka -haasteen kohta 20: 1930-luvulla ilmestynyt tai 1930-luvulle sijoittuva kirja

tiistai 21. tammikuuta 2020

Ester Ahokainen: Pirkko päättää!



Ester Ahokainen
Pirkko päättää
Tammi, 1953
131 + 1 s.
Kuvitus Maija Karma


"Tässä seison. Eikä ole aavistustakaan, mistä tienpään löytäisin, jota eteenpäin laputtaisin.
- Outtako työ erreyksissä? kuulin samassa äänen takaani."





Syksyn kirjamessuilta mukaan lähtenyt teos viehättää kansikuvallaan ja takakansitekstikin lupailee mukavaa lukukokemusta, mutta mutta....No, ei tämä kehno lukukokemus ollut, vaikka odotin jotain pikkuisen enemmän. Kirjan nimen mukaisesti tarinan päähenkilö on Pirkko niminen neitokainen, joka puntaroi tulevaisuuttaan ja miettii mihin ryhtyä, kun aikuiseksi tulee.

Pirkko saa opettajan viransijaisuuden Savon seutuvilta Leppälampi nimiseltä paikkakunnalta. Siellä hän tapaa Maijan, joka on hänen opettajatoverinsa puolen vuoden ajan. Joulun jälkeen Maija lähtee Lappiin tätinsä luokse ja viransijaiseksi tulee mies, joka pistää Pirkon päätöksiin vauhtia.

Kerronta muodostuu kirjeistä, joita Pirkko kirjoittaa serkulleen Sirpalle. Kirjeissä Pirkko kertoo tapahtumista niin oppilaiden kuin kyläläisten kanssa. Pirkko joutuu, ei vain opettamaan lapsukaisille aakkosia ja numeroita, vaan myös sylikummiksi, vaatturiksi kuin myös velkakirjan kirjoittajaksi. Opettajan ammattia arvostetaan kyläynteisössä.

Pidin savolaissutkauksista ja murrejutuista muuten kirjakielisen kerronnan lomassa. Kirjemuoto ei kuitenkaan ilahduttanut, varsinkaan, kun kirjeisiin ei tullut vastausta ja ainostaan yhdessä kirjeessä kiitettiin vastaanottajaa muistamisesta, mikä vei hieman epäaitoon suuntaann. En myöskään pitänyt yksittäisestä maininnasta juutalaisuuteen nähden, jossa juutalaiset stereotyypitettiin itaroiksi ja rahanhimoiksiksi, jotka olivat valmiita myymään lahjaksikin saatuja tavaroita. Maininta oli aivan turha ja toi ikävän sivumaun 'kirjalliseen keitokseen". Myös täytyy hieman ihmetellä sanavalintaa Fuhrer Pirkon huudahtaessa hänelle ennusteltuja tulevaisuudennäkymiä. Kirja on kuitenkin ilmestynyt toisen maailmansodan jälkeen ja viittaukset erääseen tiettyyn herraan - epäsuoratkin saivat hieman mietteliääksi rivienväleihin mahdollisesti mahtuvia aatesuuntauksia.

Pirkon kerrontaa elävöittivät muutamat Maija Karman viehättävät kuvitukset. 


"Tuomo, ensiluokkalainen ei saa millään selväksi, paljonko on neljä ynnä kolme. - Teillähän on neljä sisarusta ja kolme poikaa. Laskepa siis, montako lasta on kodissasi kaikkiaan! - Yheksän. - Laskehan uudelleen! - Yheksän. - Tuleeko siitä tosiaankin yhdeksän? Kalle viittaa vimmatusti. - No, Kalle, mikä hätänä?  Oekeessaha Tuomo on. Kyllä niitä yheksän tulloo. Haekara niätse mötkäätti niille männä yönnä tyttölöitä parittae."

---
Helmet 2020 -lukuhaaste kohta 44: Kirjassa on kirjeenvaihtoa. No, yksipuolistahan se kirjeenvaihto on, mutta kirjeitä nyt kuitenkin.

Seinäjoen kaupunginkirjaston Aikamatka -lukuhaaste kohta 22: 50-luvulla ilmestynyt tai 50-luvulle sijoittuva kirja
---
Kirjan on lukenut myös Vauhko, jonka mielestä huumori tekee kirjasta mielenkiintoisen.



keskiviikko 15. tammikuuta 2020

Gitta Von Cetto: Josin suuri rakkaus!






Gitta von Cetto
Josin suuri rakkaus
Alkuteos: Wiedersehn mit Josi
Suomentanut: Kyllikki Hämäläinen
Otava, 1969
153 s.

Ensimmäinen suuri rakkauteni oli ilman muuta naapurin poika. Hänen nimensä oli Nikolaus Prochow ja hän astui elämääni siinä vaiheessa jolloin aloin nurisematta pestä käsiäni. Minä kasvoin ihanassa vapaudessa.

Tarinan kertojaminä Josi palauttaa lapsuutensa hetket mieleensä kaksikymmentävuotta myöhemmin aviossa ollessaan ja odottaessaan ensimmäistä lastaan, ja alkaa kirjoittaa tarinaa paksuun mustaan vihkoonsa.

Josi on 8-vuotias, kun hän tapaa ensi kerran Nikon, tuon tummatukkaisen, kapeakasvoisen ja tomerannäköisen pojan, joka kiertelee Josin kodin puutarha-aidan lähettyvillä. Prochovit ovat muuttaneet Friedrichin perheen naapuriin. Niko on kolmisen vuotta vanhempi.
Josi pyytää Nikoa veistämään itselleen mäyrän siitä kepistä, mitä tämä heiluttelee, mutta tuleeko siitä mäyrä.  Mielikuvitus on rajana, mutta riittääkö sekään, kun tuttavuutta luodaan.

Josin ja Nikon ystävyys syvenee. He kasvavat ja varttuvat ja suhteeseen syntyy erimielisyyksiä.  
 
- Mitäs tuumaisit, jos rupeaisin papiksi? Kysyy Niko erään kerran Josilta, joka kauhistuu. - Silloin sinun elämäsi lakkaa kokonaan. 

Kaikkein suurin ryppy suhteeseen syntyy, kun Prochovien talo palaa ja perhe joutuu muuttamaan pois. Yhteisössä aletaan huhuta, että Nikon vähän erikoinen isä on sytyttänyt talon palamaan ja Niko syyttää Josia asiasta.

Lapset aikuistuvat ja tiet eriytyvät. NIko lähtee kuin lähteekin opiskelemaan papiksi.

"Minä olen itsekäs, hemmoteltu omahyväinen, mahtava, niin sanotun hyvän perheen ainoa tytär, minä haluan että kaikki ihmiset tanssivat minun pillini mukaan, niin moitiskelin itseäni. Minun pitäisi hävetä! Mutta katumukseni ja häpeäni eivät olleet aivan aitoja. Jos Niko joskus tulisi eteeni mustassa kauhtanassaan, heittäytyisinkö minä  polvilleni hänen eteensä, ripittäytyisin ja tunnustaisin nuoruuden hairahdukseni ja pyytäisin hänen synninpäästöään? En milloinkaan. en milloinkaan."


Luin aiemmin Gitta Von Cetton kirjan Suukko vuodessa ja ihastuin sen verran, että aloin kaivata lisää kirjailijan teoksia. Kuinka ollakaan, häneltä oli suomennettu myös tämä teos. Josin suuri rakkaus on hyvin erilainen teos kuin Suukko vuodessa. Suukko vuodessa oli kerronnaltaan keveämpi ja ilmavampi, jos siinäkin oli myös teemoja, jotka eivät niin keveitä olleet. Josin suuri rakkaus on kerronnaltaan pohtivampi. Näkökulma on aikuisen, joka katsoo itseään lapsena ja omaa kehitystään, kasvuaan aikuisuuteen. Pidin kyllä tästäkin tarinasta, vaikka kerronta ei ollut samalla lailla ilmavaa. En tarkoita, että tämä teos olisi jotenkin tukkoinen tai tiukkaan ahdettua ajatusketjua. Ei lainkaan. Tyyli vain on toisenlainen, aikuismaisempi. Minun täytyy kuitenkin todeta, että olen hieman pettynyt loppuun, joka mielestäni olisi voinut olla napakampi. Lisäksi loppu luhistui myös pieneen lapsukseen kuivuneesta kastanjasta. Pienillä yksityiskohdilla ja detaljeilla on joskus hyvinkin suuri merkitys.
...
Helmet lukuhaaste 2020 kohta 22: Kirjassa on epäluotettava kertoja
Seinäjoen kaupunginkirjasto Aikamatka -lukuhaaste kohta 23: 1960-luvulla ilmestynyt tai 1960-luvulle sijoittuva kirja

tiistai 14. tammikuuta 2020

Jan Ivar Billow: Sininen naamio!





Jan Ivar Billow
Sininen naamio
Alkuteos: Blå masken
Suomentanut Veera Roos
Kirjokansi Oy, 1946
283 s.
Kuvitus: Ami Hauhio

Päähenkilö Ville Koivu on reipas nuorukainen, joka on auttanut poliiseja Aaveprikaatin tapauksessa. Kun yhteisössä alkaa tapahtua ilkivaltaa ja konnankoukkuja puhumattakaan varkauksista,  pyytää etsivä Varamo Villen apua saadakseen kolttosten tekijät kiinni ja kasvatuslaitokseen (kyseessä oletus poikajengin tekosista). Ville lupaa auttaa, mutta ei sitä varten, että heidät kasvatuslaitokseen toimitettaisiin vaan saadakseen jengiläiset kunniallisiksi kansalaisiksi. Villen ja Varamon välille syntyy kilpailu siitä, kuka selvittää asiat ja joutuvatko jengiläiset kasvatuslaitokseen vai ei.

Teos on ruotsalainen, suomennettu kuitenkin suomalaiseen kontekstiin. Tarina on kyllä ihan mukava reipashenkinen poikakirja. Kuitenkin tässä on pieniä yksityiskohtia, jotka saavat miettimään, kuinka todenmukaista kerronta on. Alkujaan Sininen naamio on ilmestynyt 1944, eli maailmansodan loppuvaiheissa. Kirjassa ei kuitenkaan puhuta sodasta, joten sijoittaisin tämän enemmän aikaan ennen toista maailmansotaa, vaikka toisaalta Ruotsissahan ei sodittu. Sota-aika sopisi ajalliseksi ympäristöksi siinäkin mielessä, että  Ville,  joka on hankkiutunut poikajengin yhteyteeen puhutaan kuolemanrangaistuksesta, jota "harvoin pannaan täytäntöön". Tosin elämä ennen toista maailmansotaa on ollut erilaista niin Ruotsissa kuin Suomessakin, mutta silti. Ihan menettelevä tarina, joka tosin jättää joitain kysymysmerkkejä eräistä yhteiskunnallisista asioista, jotka koskettavat tarinan juonta.

Jotain arvokasta sanottavaa tällä kuitenkin on myös nykypäivän nuorisolle ja vanhemmallekin väelle, jotka elämme sellaisen tositv-tarjonnan tulvassa, jota ei minun mielestäni pitäisi esittää.

"Hippa keskeytti hänet. - Mutta etkö juuri sinä aloittanut tätä, järjestit koko jutun ja olet vastannut kaikesta! hän sanoi pilkallisesti. - Myönnetään! Tuikeasilmä mutisi ja katsoi lattiaan. Mutta kaikki tyynni on  tuon kirotun sotkun syytä! hän huudahti ja osoitti seinää, jossa sokerilaatikot riippuivat täynä salapoliisijulkaisuja. Kun, kuten me, ei lue muuta kuin rikoksista ja aina vain rikoksista, sellaisina kuin niistä kerrotaan näissä vihkosissa, joissa roistot ovat remseitä miehiä ja rikoksista tulee huikean hienoja sankaritekoja, silloin vähitellen itseki haluaa tulla tuollaiseksi sankariksi, varsinkin jos, kuten minä ...
Hänen äänensä kävi paksuksi, hän vaikeni, pyyhkäisi otsaansa ja peitti kädellään emaljisilmän."

Jengin johtaja Tuikeasilmä, eli Kari Valkio on päätynyt ratkaisuun, jota muut jengiläiset seuraavat ja näyttää siltä, että Ville Koivun taktiikka puree, Vaan kuinka käykään, kun kaupunkiinn tulee Sirkus Tivoli ja etsivä Varamo pidättää yhden pojista syytettynä karkkiautomaattien ryöstämisestä.

Jossain määrin tämä kirja tuo mieleeni Enid Blytonin Viisikot. Tässä on jotain pientä samankaltaisuutta muutamissa  yksityiskohdissa, mutta olisiko Billow ehtinyt lukea Blytonia tai olisiko Blyton lukenut Billowia on epätodennäköistä. Ville Koivu muistuttaa hieman Blytonin Fredrik Allegron Trottevilleä Salaisuus-sarjasta mitä naamioitumiseen tulee, mutta esim. Viisikko-kirjojen juonikuvio eräässä seikkailussa ja tämän teoksen juonikuvion yhtenevyys lienee sattumaa.


Sanaston erikoisuuksia:

Kenu
Hulveisillaan

Helmet 2020 -lukuhaaste kohta 1: Kirja on vanhempi kuin minä
Seinäjoen kaupunginkirjaston Aikamatka -haaste kohta 21: 40-luvulla ilmestynyt tai 40-luvulle sijoittuva kirja

---
Kirjan uudemman painoksen on lukenut Jokke, jonka mielestä juoni on epäuskottava, mutta pitää kirjan parhaana antina hankaluuksista selviytymisen  ja rehellisyyden.

EDIT: Tein tässä huomion, että eräässä nettiantikvariaatissa tämä teos maksaa 45 euroa ja luokitellaan keräilyharvinaisuudeksi. Itse ostin tämän kirpputorilta parilla eurolla. Ei yhtään hullumpi ostos.

perjantai 10. tammikuuta 2020

Julian Fellowes: Belgravia!

Julian Fellowes
Belgravia
Suomentanut Markku Päkkilä
2017



Alkulause: Usein kuulee väitettävän, että menneisyys on vieras maa, jossa asiat tehdään toisin.
Loppulause: Sitten tihku tiivistyi sateeksi ja hän pinkaisi juoksuun.

Belgravia on viihdyttävää luetttavaa Downton Abbeyn ystäville, kuten suomalaisen painoksen kannessa vihjataan. Kirjailija on niin käsikirjoittanut kuin näytellytkin kyseisessä sarjassa. Itse pidin paljon Downton Abbeystä, mutta tästä kirjasta en tykännyt yhtä lailla. Kyllähän tämän luki ja loppua kohden alkoi tunteetkin jo kiihtyä, mutta minään suurena lukuelämyksenä en tätä pitänyt.

Tarinan keskiössä on kaksi perhettä. Kauppiastaustalta rikkauksiin noussut James Trenchardin perhe ja aatelinen Brockenhurstin perhe. Tarina saa alkunsa 1800-luvun alussa Brysselissä Waterloon taistelun alla järjestetyissä tanssiaisissa. Ensimmäisen luvun jälkeen siirrytäänkin muutama vuosikymmen eteenpäin Lontooseen ja Belgravian hienostoalueelle. Kuinka säilyttää salaisuus ilman skandaalia ja maineenmenetystä? Siinäpä juoni lyhyesti.

Olen kyllä kiinnostunut Viktorian ajan brittiyhteiskunnasta, samoin kartanoromantiikka kiehtoo. Tässä tarianassa vain jotain tuosta kiehtovuudesta jäi puuttumaan. Kerronnan tyyli, miten sitä nyt kuvaisi, ei ollut ihan minun makuuni. Siitä puuttui vivahteikkuus. Se ei ollut jäykkää sen paremmin kuin lennokastakaan. Lisäksi minua häiritsi ne kaikki pienet yksityiskohdat joilla luotiin ajanmiljöötä, ja jotka olivat kuin päälleliimattuja, eivät lainkaan luontevana esille tulevaa miljöö. ja aikakuvausta. Henkilöistä yksikään ei noussut samaistumisen kohteeksi - kummalista kyllä, eniten mieleen jäi tarinan 'pääpahis', jonka kohtalo jäi säälittämään.

Tämä lukukokemus jätti kaiken kaikkiaan hieman jähmeän jälkimaun, kun Downton Abbeyn loputtua jäi kaipaamaan lisää.
...
Helmet 2020 lukuhaaste kohta 30: Kirjassa pelastetaan ihminen
Seinäjoen kaupunginkirjaston lukuhaaste kohta 16: ... 1800-luvulle sijoittuva kirja



torstai 9. tammikuuta 2020

Menäään metsään -lukuhaasteen arvonta!



Meinasi kaiken häslingin ja touhun keskellä unohtua  koko arvonta, vaan parempi myöhään kuin ei milloinkaan.

Määräaikaan mennessä koontipostauksensa ja osallistumisensa ilmottaneet:

Jokke
Suketus
Mervi
Riitta K.
Niina T.

Arvonta suoritettiin siten, että arvonnassa mukanaolleiden nimet kirjattiin lipukkeille, lipukkeet pistettiin ruusukuppiin, sekoitettiin ja keihästettiin silmäneulalla yksi lapuista.Voittolapussa lukee:
Suketus. Otan yhteyttä ja laitan sähköpostia. Onnittelut ja kiitokset kaikille mukanaolleille.

lauantai 4. tammikuuta 2020

Lisa Högelin:Kaisa pukeutuu pojaksi!





Lisa Högelin
Kaisa pukeutuu pojaksi
Alkuteos:
Suomentanut Edv. Ukkonen
Satakunnan kirjateollisuus, 1938
148 + 1 s.

- Toivonpa tosiaankin, että olisin saanut pojan.
Kai huokasi syvään, ja väänteli itseään niin onnettoman näköisenä,että hänen äitinsä täytyi nauraa, vaikka tyttären sanat eivät muuten tehneetkään häntä iloiseksi.

Kai Bring on siinä neljän- tai viidentoista, jonka nimi on oikeastaan Kaarin, kutsuttuna Kaisaksi, lyhyesti Kai. Kai on siis tyttö, mutta poikamaisempi kuin kaikki hänen kolme veljeään. Kai samaistuu enemmän poikiin kuin tyttöihin, joita hän pitää sievistelevinä ja turhamaisina teeskentelijöintä, jollainen hän ei itse koe olevansa.  Se, että Kai toivoi, että hän olisi saanut pojan kertoo siitä, että Kain koulussa on talviurheilukisat, johon tulee oppilaita ympäri maata. Kai haluaisi näistä huonetoverin itseleen ja saakin sellaisen - mutta ei toivomaansa poikaa vaan tytön. Talviurheilukisoissa Kai tutustuu kuitenkin Falunilaiseen poikaan nimeltä Rolf, jonka hän tapaa myöhemmin kesällä ja josta muodostuu hänelle käänteentekevä ystävä.

Talvi vaihtuu kesään. Kai ei halua äitinsä mukana kylpylälomalle, isänsä ja veljiensä mukaan Pohjoiseen hän ei pääse. Kai hakee kotiopettajaksi Taalainmaalle, ja pääseekin. Se vain, että jahtimestrin perhe, jonne hänen pitäisi mennä, pitää häntä poikana, koska hän on käyttänyt nimeä Kai, mikä näkyy myös hänen koulutodistuksissaan. Kai päätyy menemään paikkaan poikana, vaikka tietää, että elää valheellista roolia, ja että rehellisempää olisi ollut selvittää, että hän onkin tyttö ja olisiko hän silti tervetullut heille työhön.

Taalainmaalla hän tutustuu perheeseen, johon kuuluu paitsi vanhempia, Einari ja Stig nimiset pojat sekä kaksoset Björn ja Bojan. Kai on melkein unohtaa roolinsa, kun tervehtiessään aikoo niiata, kuten Bojan (kaksosista toinen siis on poika ja toinen tyttö), mutta vääntää sen sitten kumarrukseksi. Einari vaan on huomannut asian, mutta Kai selviää tilanteesta kääntämällä tilanteen vitsiksi.

Taalainmaalla Kai joutuu erinäisiin seikkailuihin ja kommelluksiin. Hän tekee tuttavuutta niin tyttöjen kuin poikienkin kanssa, joista toiset on ihan kivoja, toiset teeskenteleviä ja ei niin mukavia. Kun Kai lopulta pelastaan Einarin putoamasta korkealta parvekkeelta, päätyy juttu lehtiin ja Kain valhe-elämä saa päätöksen.

Tämä oli hauska ja reipas tyttöjenkirja, jossa oli mukavasti vauhtia ja hieman erikoisempiakin elementtejä. Tämä on jo melkoisen iäkäs nuortenkirja, mutta en pidä tätä lainkaan vanhentuneena. Voin hyvin suositella tätä luettavaksi näinäkin aikoina.

Mikä minua mietitytti, on tyttöjen poikien polkupyörien ero. Miksi poikien pyörissä on se pitkittäistanko? Eikö se ole hankala ajaessa.Siihen liittyen tekstistä nousi tämä kuvaus:

Ensimmäiseksi hän kohtasi Einarin.Tämä viiletti polkupyörällään - jalat ohjaustangolla ja kädet housuntaskuissa - ja aivan tavallisen näköisenä. Ja vielä omituisempaa oli, että kun hän Kain huomaattuaan jarrutti ja hypähti alas pyörältään, ei hänen puheensakaan ilmaissut mitään erikoista.

Tasapainotemput polkupyörällä ja "katso, minä ajan ilman käsiä" -jutut ovat toki tuttuja juttuja, mutta jotenkin tämä kuvattu tapaus sai minut pyörittelemään päätä. Kuinka nopeasti siinä voi jarruttaa ja kuinka tuo yleensäkään onnistuu ilman vauhtia ja varsinkin jos on kyse tasamaasta. En siis pidä tätä kovin todenmukaisena tilannnekuvauksena.

Johtopäätös kirjan teemasta:
Matka kului nopeasti kuten aina silloin, kuun matkustajalla on paljon ajattelemista. Ja Kailla oli. Hänestä tuntui, että hän oppinut paljon,että hän oli tullut entistä paljon, paljon viisaammaksi. Ennen muuta hän oli tavallaan löytänyt itsensä. Mitä hyödytti oikeastaan enää potkia tutkainta vastaan? Hän oli tyttö ja hän tiesi nyt, että tyttönä oleminen ei suinkaan merkinnyt huonommuutta. Eivätkä pojat pohjaltaan olleet mitään erikoisen kummallisia. Hän oli nyt kesällä päässyt poikia hyvin lähelle ja tunsi heidät paremmin kuin koskaan ennen. Hän oli kyllä ennenkin tietänyt, että pojat olivat reiluja ja reippaita, mutta ollessaan poikana poikien joukossa hän nyt oli nähnyt, että pojatkin saattavat olla tyhmiä ja kateellisia, pikkumaisia ja saamattomia, jopa suorastaan pelkureita. --- ----

..

Kuvaavin sana:

Räkämännyt

----
Helmet 2020 -lukuhaaste kohta 13: Kirjassa eksytään

torstai 2. tammikuuta 2020

Hieman tunnelmia ja tilastoa vuoden aikana lukemastani!

Tässä hieman tilastotietoa viime vuonna lukemastani kirjallisuudesta. Laskelmissa voi olla pieni virhemarginaali, joka ei  kuitenkaan ole merkittävä. Luin viime vuonna merkintöjen mukaan 85 kirjaa. Viisi kirjaa jäi syystä tai toisesta kesken, eli lopetin lukemisen jossain vaiheessa. Kaikista lukemistani kirjoista en ole postannut. Kaikkein eniten luin puhdasta kaunokirjallisuutta, joista lasten- ja nuortenkirjojen osuus on hieman suurempi (39) kuin muun kaunokirjallisuuden (23). Tyttökirjoiksi luokiteltuja kirjoja oli 16 ja poikakirjoja 3.
Runokirjoja oli kaksi ja dekkareita yksi. Lisäksi luin joitakin tietokirjoja (7) ja sitten todellisuuteen pohjautuvia (elämänkerrat, päiväkirjat yms.) teoksia 12. Yhden kirjan genreä en ole määritellyt. 




Alkuperäiskielinä on ensimmäisinä suomi (31) ja sitten englanti (29).Harvinaisempina kieliryhminä on livvi, heprea ja japani.
Kirjailijan kotimaata on joskus vaikea saada selville, mutta tässä hieman tlastotietoa olettamukseni pohjalta. Kaikkein eniten olen lukenut suomalaisten kirjailijoinen kirjoja, kakkosena tulee amerikkalainen kirjallisuuus ja seuraavina englanti (6) ja Ruotsi (5). Yhden kirjailijan kotimaa on jäänyt epäselväksi.


Kerronnallisesti lukemassani on sitten paljon enemmän hajontaa, sllä tarinat ovat vieneet todellakin ympäri maapallon idästä länteen, ja etelästä pohjoiseen. Suomi vie tässäkin suurimman osan. Joissakin tarinoissa on ollut useampi kerronnallinen maa, mutta olen näissä merkinnyt vain yhden oleellisen.



Eniten olen lukenut naisten kirjoittamia kirjoja (48). Miesten kirjoittamia on ollut 33.Kahden kirjan tekijöistä en ole osannut sanoa juuta enkä jaata ja parilla kirjalla on ollut useampi tekijä, yhdellä sekä mies että nainen.

Eniten olen lukenut WSOY:n julkaisemaa kirjallisuutta (19). Kristilliset kustantamot olen laittanut yhteen (26 kirjaa) joista eniten olen lukenut Aikamedia/RV:n julkaisemaa kirjallisuutta. Viiden kirjan kohdalla kustantamo on jäänyt minulta merkitsemättä tai jäänyt epäselväksi.




Mitään erityisesti mieleenjäänyttä kirjaa ei lukemastani nyt nosue esille. Miellyttävimpiä lukukokemuksia on kuitenkin ollut Jane Austenin  Kasvattitytön tarina. Vavahduttavimpana voisin ehkä pitää Ylimartimon Montgomery-kirjailijakuvausta  Alppipolku . Pettymystä tunsin Anna Kasurisen Se olikin sotasyksy -teoksesta .Hauskimpiin lukukokemuksiin kuului Tyyne Pyrhösen Yllätysten kesä ja Ursa Aspegrenin Oikeita ja vääriä ämmiä. Mitään hirmu huonoa kirjaa en ole lukenut (keskenjääneistä en sano mitään). Mitään maata järisyttävän,vielä vuosien päästäkin mielessä pyörivää teosta ei viime vuoden lukukokemuksiin kuitenkaan kuuluu. Kaikkien aikojen TOP10:een ei lukukokemusten valossa ei taida yksikään kavuta. Ehkä tämä alkanut vuosi toisi jotain tällaistakin. Lukuharrastus jatkuu ja odotuksia riittää.

keskiviikko 1. tammikuuta 2020

Ainon lukuhaaste vuodelle 2020: Pariisi - Dakar -kirjaralli!

HUOM! HAASTEAIKAA JATKETTU TAMMIKUUN LOPPUUN! KOONTIPOSTAUKSET TÄNNE!


https://sheferijm.blogspot.com/2020/01/ainon-lukuhaaste-vuodelle-2020-pariisi.html



Uusi Vuosi ja Uudet haasteet. Tässä tulee lukuhaaste kaikille innokkaille kirjojen ystäville, jotka kaipaavat hieman haastetta elämäänsä. Tämä haaste ei nimittäin taida - nimensä mukaisesti - olla helpoimmasta päästä. 

Pariisi - Dakar -ralli tunnetaan rallikisoista haastavimpana ja olen nyt muokannut tästä legendaarisesta kisasta lukuhaasteen, jossa ei mitata aikaa, vaan kerätään mahdollisimman monta lukumuistoa matkan varrelta.

Reitti , joka on otettu ensimmäisestä Pariisi - Dakar -rallista on seuraava:

Pariisi (Ranska) - Algeria - Niger - Mali - Ylä-Volta eli Burgina Faso - Dakar (Senegal) 


- Reitin voi halutessaan kulkea järjestyksessä, mutta sen voi kulkea kuinka haluaa ja ehtii.
- Suorittaakseen haasteen on  luettava vähintään kaksi kirjaa kahdesta eri paikasta. Pariisin ja
   Dakarin välillä olevia kaupunkeja ei ole mainittu, joten riittää kun kirja jollakin tavalla
   liittyy matkan varrella olevaan maahan.
- Kirjoja voi lukea yksi per kohde nopeudella tai kerätä kohdetta kohden useamman kirjan
- Haaste alkaa 1.1.2020 ja päättyy 31.12.2020

Mahdollisesti taas arvon jotain mukaan lähtevien kesken.

Lukemasi perusteella voit  ansaita meriittiä seuraavasti.

1   - 2 kirjaa         Rivikatselija
3   - 5 kirjaa         Turvatarkkailija
6   - 10 kirjaa       Ratamestari
yli  10 kirjaa        Rallimestari

Mukavaa ja turvallista kirjarallia vuodelle 2020!

Kirjavinkkejä haasteesseen (eivät välttämättä edusta minun kirjamakuani):

Algeria: 

Boualem Sansal: Hyvitys (Myös Pariisi)
Marian Hostetler: Pelkoa Algeriassa
Huston Nancy: Enkelin kosketus (Algeria ja Pariisi)
Mohammed Dib: Vuoret odottavat
Petäjä-Haikola Kaija: Meren ja tuulen maassa - Kaksi vuotta Algeriassa
Sakaali ja lammaspilvi (algerialainne satu)


Burkina Faso (Ylä-Volta):

Apajalahti Soile: Pekka käy kaupassa
Jaana Seppänen:Iltapäivä. Esseitä kohtalosta ja ikävän hetkistä.

Dakar:
Ousmane Sembène: Jumalan puupalikat (Sopii useampaankin kohteeseen)
Laye Camara: Torget (kirjailija elämänvaihe liittyy Dakariin) 
Ndiaye Marie: Kolme vahvaa naista
Liljestrand Jens: Paris - Dakar

Niger:

Boije af Gännas Louise: Niger och säger att nu är det vår
Cussler Clive: Sahara
Erpenbeck Jenny: Mennä, meni, mennyt
Le Clézio J:M:G.  Kaupunki nimeltä Onitsha
Oumarou Idé: Lähikuva
Roslund Anders: Kolme tuntia
Taiga Marton: Katu, jota kukaan ei kulje



Mali:

Ala-Harja Riikka: Kanaria
Vakkuri Juha: Sundiata Voittaja (vanha malilainen runoelma)
Wise Brown Marjorie: Junalla Timbuktuun
Lehtonen Kimmo: Timbuktun hetket



Pariisi
Catani Marina: Pariisi, kevään ja elämän tuoksu - Albert Edelfeltin elämäkerta
Dickens: Kaksi kaupunkia
Hemingway: Nuoruuteni Pariisi
Mäkelä Hannu: Kai ja Pariisi
Verne Jules: Pariisi 1900-luvulla

Senegal:

Jules Verne: Viisi viikkoa ilmapallossa
Löytty Kaija: Papukaijanvihreät silmälasit 
Bâ, Mariama: Pitkä kirje


Muuta haasteeseen sopivaa (kattaa useamman kohteen):

Hiisivaara Tapio: Polttavaa hiekkaa. (Pellervoseura, 1955)
Juha Vakkuri: Afrikan poikki