Liz Fenwick: Salainen ranta

Liz Fenwick

Salainen ranta 

Alkuteos:The secret shore

Suomentanut: Hilkka Pekkanen

WSOY, 2025

518 s.

Salainen ranta on romanttista historiallista viihdettä. Teoksensa kirjailija on omistanut  

"Karttatytöille, jotka toimivat maantieteellisissä tehtävissä toisen maailmansodan aikana, ja niille miehille ja naisille, jotka kulkivat salaa meritse Cornwallista ja Devonista Bretagnen rannikolle." 

Teoksen päähenkilö ja samalla minäkertoja on tohtori Meredith Tremayne, karttoihin erikoistunut ensimmäinen naisopettaja Oxfordin yliopistossa, lyhyesti Merry, joka on siirtynyt sodan ajaksi komentaja Flemingin sihteeriksi amiraliteettiin. Hänet lähetetään kuitenkin salaiseen tehtävään Cornwallin rannikolle, lapsuutensa ja kotiseutunsa maisemiin. Merryn tehtävänä on piirtää karttoja ja tehdä niihin muutoksia saatujen tiedustelutietojen mukaan, mutta myös ottaa selvää siitä, miksi rannikon kaksi eri sotilastiedusteluryhmää eivät tule toimeen keskenään. Samalla Merry yrittää myös selvittää kadonneen äitinsä arvoitusta. Merryn äiti on alkujaan ranskalainen ja hänestä on alkanut liikkua kaikenlaisia huhuja.

Merry on uraorientoitunut nainen, joka on päättänyt, että ei koskaan mene naimisiin, koska uraa ja avioliitttoa ei voi yhdistää. Hän törmää kuitenkin amerikkalaiseen Jake Russeliin , pitkään ja komeaan sotilaaseen ja journalistiin, joka jakaa saman kiinnostuksen Dorothy L. Sayersin Lordi Peter Wimsey -tarinoihin. Merryn ja Jaken välillä alkaa kipinöidä, mutta myös epäilyksiä leijuu puolin ja toisin. 

Tarina alkaa 5. toukokuuta 1942 ja päättyy 12. joulukuuta 1945.  Kerronnallisesti päivät ja viikot etenevät ei hitaasti eikä nopeasti, eletään vuotta 1942, kunnes tarinan loppupuolella hypätään jo kuukausia eteenpäin ja sodan loppuvuodet hypätään nopeasti "onnelliseen loppuun". Merryn minänäkökulman ohessa on muutamia kirjeotteita sekä Jaken lehtikolumneja. Cornwallin maisemakuvaukset kehystävät elämänmenoa.

Salainen ranta ei kuitenkaan ollut ihan sitä, mitä itse odotin vaan lähinnä rakkaushöttöä ja Merryn ajatustaistelua rakkauden ja uran välillä. Tarinan alussa jännitettä piti yllä Merryn äidin katoaminen, jonka ratkaisu selveni ilman suurta draaman kaarta. Lyhyt jännitysmomentti koetaan, kun Merryn ryhmä saa tehtäväkseen hakea liittoutuneiden lentäjiä ja agentteja Bretagnen rannikolta. Merellä käy kova myrsky ja tehtävä on tullut niin yllättäen, että kaksi miehistä on poissa pelistä joulujuhlinnan takia. Merry tarjoutuu navigoijaksi, sillä hänelle Bretagnen rannikko on lapsuudesta alkaen tullut tutuksi. Joukkueen johtaja ei ensin suostu, mutta antaa sitten periksi, mutta ... Merryn mukanaolosta ei saa tulla julkista. Sen on pysyttävä salassa. No, tästä episodista ei sen enempää, ettei tulisi liikaa paljastuksia. 

Se, minkä tämä teos kuitenkin avaa lukijalle on se salainen ja vuosien työ, mikä on vaadittu ennen Normandian maihinnousua, jota tämä tarina taustoittaa. Ei tämä tarina täysin kehno tarina ollut. Tässä oli yhteiskunnallista sodanaikaista näkökulmaa naisten asemaan ja sodanaikaiseen ilmapiiriin ja olihan tässä erilaisia näkökulmia elämään, iloja ja suruja. Jälkisanoissaan kirjailija tuo esiin teoksen todellisuuspohjaisuutta. Todellisuuteen pohjautuvaa fiktiota siis. Ei tämä nyt kuitenkaan ihan minun kuppini teetä ollut. 

Mikä kolahti: 

On pelottavaa / rakastaa / sellaista, mitä kuolema saattaa koskettaa. / Rakastaa, toivoa, haaveilla / ja, voi, menettää. / Houkkien touhua tämä, / rakkaus, / mutta on pyhä tunne / rakastaa sellaista, mitä kuolema saattaa koskettaa. / 

Sillä sinun elämäsi on elänyt minussa; / sinun naurusi on ilahduttanut minua; / sinun sanasi on ollut minulle lahja. 

Sen muistaminen on tuskallinen ilo. 

On inhimillistä rakastaa, / on pyhä tunne / rakastaa / sellaista mitä kuolema saattaa koskettaa.  

Mainitaan, että runo on peräisin 1100-luvulta, kirjoittajaa ei kuitenkaan mainita. Kokeilinpa löytäisinkö vastauksen netin syövereistä ja kyllä. Löytyihän se mm. täältä:

‘Tis a fearful thing to love what death can touch. / A fearful thing / to love, to hope, to dream, to be – / to be, And oh, to lose. / A thing for fools, this, / And a holy thing, / a holy thing /to love. /

For your life has lived in me, / your laugh once lifted me, / your word was gift to me.

To remember this brings painful joy.

‘Tis a human thing, love, / a holy thing, to love /what death has touched. 

— Yehuda Halevi 

Vielä kansikuvasta: 

Kansikuvittajasta ei teoksessa ole mainintaa. Kaunis rantamaisema, yksinäinen nainen tähyämässä taivaalle, auringonlasku. Romanttista kyllä ja myönnän, että kiinnitti katseeeni teokseen kirjastokäynnillä, jos kohta nimikin oli jäänyt mieleeni. Teoksessa toki viitataan lentäjiin ja päähenkilön veli on lentäjä, mutta ei teoksen pääpaino kuitenkaan ole lentäjissä, vaan enemmän merellä ja vesillä liikkumisessa. Tässä mielessä kansi ei ihan vastaa sisältöä.

Satakirjastojen lukuhaaste 2026 kohta 28: Kirjassa tutkitaan jotakin asiaa. 

Muualla:

Kirjan jos toisenkin Jane ei valitsisi tätä kirjaa päästäkseen sisälle ajankuvaan, romantiikan nälkään kylläkin. 

 

Susan Coolidge: Katyn toimet!

Susan Coolidge

Katyn toimet 

Alkuteos: What Katy Did 

Suomentanut Sirkka Rapola 

Otava, 1977 

203 s.

Kansikuva: Ulla Urkio 

Perhe Carr: 

Carrin perheeseen kuuluu isä, tohtori Carr, joka on leski. Hänellä on kuusi lasta, joista vanhin on Katy, tämän tarinan päähenkilö. Katy on 12-vuotias. Nuorin lapsista on 4-vuotias Phill ja muut lapset, joita on: Clover, Elsie, Henry ja John (joka itse asiassa on tyttö ja oikealta nimeltään Joanna). Tarinan alkaessa lasten äidin kuolemasta on neljä vuotta, mistä voi  p ä ä t e l l ä, koska Phill on 4-vuotias, että äiti on kuollut synnytykseen tai pian sen jälkeen. Lisäksi perheeseen kuuluu Izzie-täti, joka on tohtori Carrin sisko. Izzie-täti on neiti-ihminen ja auttaa taloudenhoidossa. 

Miljöö ja ajankuva:

Carrin perhe asuu Burnetissa, pienessä maaseutukaupungissa, joka "kasvoi niin nopeasti kuin osasi" (hauska ilmaisu). Carrin perheen koti oli kaupungin laidassa. 

"Se oli iso, nelikulmainen, valkoiseksi maalattu talo, jonka ikkunoissa oli vihreät luukut ja jonka julkisivua kaunistivat ruusujen ja elämänlangan peittämät pylväät." Neljä vankkaa akaasiapuuta varjosti pääovelle johtavaa hiekkakäytävää. Sen toisella puolen oli hedelmätarha, toisella halkopinoja, aittoja ja jääkellari. Talon takana etelään viettävä keittiökasvitarha ja sen takana niitty puroineen ja pähkinäpuineen. Neljä lehmää oli laitumella, kaksi punaista, yksi keltainen - sen sarvien terävissä kärjissä oli tinasuojukset - ja yksi valkoinen ja herttainen, nimeltä Daisy."

Olen sijoitttanut tarinan mielessäni enemmän Yhdysvaltain itärannikolle kuin Keski-Länteen, vaikka kirjailija, Susan Coolidge, oikealta nimeltään Sarah Chauncey Woolsey on syntynyt  1835 Ohion Clevelandissa. Toisaalta, kun hieman tarkistelin sijainteja ja kuvauksia kirjailijan lapsuudesta ja elämästä ( Sara Kokkonen: Kapina ja kaipuu -teos) niin ei tuo Ohiokaan ole kaukaa haettu miljöönä ja englanninkielinen Wikipedia sijoittaakin tarinan Ohion järvialueelle, kuvitteelliseen Burnetin kaupunkiin.  Kokkonenkin tuo teoksessaan esille, että Katyn tarinassa (5-osainen sarja) on jonkin verran omaelämäkerrallista ainesta. 

Kaupungissa on kaksi kilpailevaa koulua (rouva Knightin ja rouva Millerin koulut, jotka sijaitsivat aivan vierekkäin). Oliko ne ainoastaan tytöille vai myös pojille ei kerrota, kuitenkin kuvauksesa puhutaan vain Knightin tytöistä ja Millerin tytöistä.

Teos on ilmestynyt alkujaan 1872. Teoksessa viitataan Kuningatar Victoriaan. Teos on kristillishenkistä, jos ei kohta kuitenkaan varsinaisesti uskonnollista kirjallisuutta. Teoksessa kuvataan lapsiperheen arkea 1800-luvun puolivälissä tai sen jälkeen. Päähenkilö Katy on villikko, jonka raju luonne kuitenkin tasaantuu vakavan onnettomuuden myötä. Onnettomuus tosin olisi voinut katkeroittaa mielen, ellei avuksi olisi tullut serkku Helen, joka itse oli myös invalidi ja josta tulee Katylle "hyvä haltijatar". 

Teoksessa on pieni opettavainen ote, jossa ennemminkin tulee esiin, ei niinkään se, että kärsimys ja tuska jalostaisi mieliä, kuin se, että kärsimyksestä ja tuskasta huolimatta voi löytää elämisen arvoisia asioita. 

Kasvutarinahan tämä selkeästi on. Eikä sellaisena yhtään huono. Kun ajattelee viime ajan uutisia niin kyllä nykyaika tarvitsisi nimenomaan kasvua ja kehitystä tukevaa kirjallisuutta, hyviä elämänarvoja ja selkeitä rajoja kasvulle.

Kummastusta aiheuttavia tilannekuvia:

"Katy oli tällä välin istunut kirjakaapin hyllyllä... " Miten kukaan pystyisi istumaan kirjakaapin hyllyllä? Ei ainakaan minun kirjakaappieni hyllyillä.

"Herkullinen osoittautui olevan mietoa etikkavettä. Se oli aivan lämmintä, mutta miten olikaan, ullakolla ja suoraan pullon suusta juotuna se maistui hurmaavalta." Hmm. Ei kyllä maistuisi minulle.

"... Katy ja Clover rakensivat kauniin lehtimajan parsanoksista puun alle." Hmm. Parsa, en osaa kuvitella parsaa ja lehtimajaa yhdessä.

Kirjallisuusviitteitä:

Tasson Vapautettu Jerusalem (onkohan liian raskata luettavaa 12-vuotiaalle?) Rosamunda (sen lukeminen lohduttaa Katya pitkäveteisessä tilanteessa), Robinson Crusoe, Tuhkimo- ja Punahilkka-satuihin myös viitataan. Ryövärikissa, Kultaisten tekojen kirja, Avara avara maailma, Norja ja norjalaiset, Ristin varjo, Sveitsiläisen Robinson perheen jatko-osa, Harry ja Lucy, Ponnistele ja menesty, 

Minua kiinnosti hieman selvitellä näitä teoksia ja seuraavassa hieman kaivelujen tuloksia.

Tasson Vapautettu Jerusalem  (Jerusalem Delivered) on tunnettu italialainen teos La Gerusalemme liberata. Runoelma ristiretkistä, ei siis romaani.

Alkuperäistekstissä Rosamundan muoto on alkuperäistekstissä Rosamond. Sillä löytyi Maria Edgeworthin teos Rosamond: A Sequel to Early Lessons – 1821, joka kuvausten perusteella saattaa hyvinkin olla oikea. Toinen hyvä vaihtoehto on Mary J. Holmes Rosamond, or, the Youthful Error: A Tale of Riverside. 

Kallistuisin Edgeworthin teokseen, sillä myös Harry ja Lucy saattaisi viitata Edgeworthin teokseen Harry and Lucy. Sara Kokkonen Kapina ja kaipuu -teokessaan viittaa kirjailijaesittelyssään didaktistisuuteen, mikä myös kuvaa Edgeworthin Harry and Lucy -teosta.

Robinsonin perhe tarkoittaa David Wyssin the Swiss Family Robinsonia, josta on myös suomennos. Mutta onko teos yksittäinen teos, vai useampiosainen, en oikein päässyt selville. Siksi tuo jatko-osan toivominen jäi mietityttämään.

Ryövärikissa   R.M.Ballantynen The History of the Robber Cat. Ryövärikissasta on ilmestynyt myös The Robber Kitten-niminen teos.

Kultaisten tekojen kirja on Charlotte M. Yongen vuonna 1864 ilmestynyt  A Book of Golden Deeds of All times And All Lands. 

Avara avara maailma ei ole maantieteellinen teos, vaan Susan Warnerin Elisabeth Wetherell -nimellä kirjoittama kasvutarina The Wide Wide World. (kts: Riitta Kuivasmäki A Chaste Mind with a Noble Longing for Beauty. Finnish-language
Children's Literature 1851-1899/). Harmi, että teosta ei ole suomennettu, sillä olisi mielenkiintoista lukea se, sillä tarina on Katyn tarinan esikuva. 

Norja ja norjalaiset teos on Norway and the Norwegians. En löytänyt mitään erityistä yksittäistä teosta, johon tämä voisi viitata.

Ristin varjo  viitannee William Adamsin allegoriaan The Shadown of the Cross.  

Ponnistele ja menesty lienee Mary Howitin  Strive and Thrive. 

---

Tuon alkuperäistekstin löytäminen toi kiintoisa näkökulman tarinaan. Tämän voisi jossain vaiheessa lukea alkuperäisenä ja tehdä suomennoksesta muutamia huomioita, ainakin yksi lapsista on nimetty uudelleen, Dorry on saanut suomenkielisen nimen Harry. Kiintoisa valinta, sillä äkkiseltään en huomannut muutoksia muiden lasten nimissä. Mainittakoon, että tämä on ilmestynyt suomeksi myös:

1. Katrin toimet (Otava 1900, suomentaja Elin Hagfors), jossa lasten nimet on suomalaistettu (kts. Kirjasampo). 

2. Mitä Katy Teki. Gummerus, 1914. Suomentaja Armida Enckel. Tämä teos, jossa on myös suomennettu alkperäisteoksessa oleva alkuruno, löytyy Gutenbergista  ja olisikin mielenkiintoista siihen tutustua. 

Kuvakaappaus: Finlandiakirja

 

Kuvakaappaus: Kirjasampo

3. Katy Kotonaan. Atlas, 1946. Laipio Kirsti. 

Olisipa mielenkiintoista tehdä pientä vertailua näiden suomennosten kesken. 

---  

Kyyti Finna -lukuhaaste, Toukokuu: tarinoita perheestä 

---

Muualla mainittua:

Matkalla mikä-mikä-maahan  "Tällaiseen viattomuuden ja hyväntahtoisuuden maailmaan on hyvä paeta hakemaan turvaa ja myös toivoa ja lohtua juuri tällaisina aikoina" 

 

Jean Webster: Patty ja Priscilla

Jean Webster

Patty ja Priscilla

Alkuperäisteos: When Patty Went to College

Kustannusliike Minerva O.-Y, 1920

Ilmestynyt myös Sirkka Rapolan suomentamana nimellä Patty Korkeakoulussa 

Luettu Gutenbergista

 

Jatko-osa St.Ursula koulun tyttöihin. Pääosassa Patty Wyat ystävineen, joista mainittakoon erityisesti Priscilla. Patty käy naisille suunnattua koulua, College Settlement Association, sen viimeistä vuotta. Ajallinen miljöö on 1900-luvun alku tai kyseisen vuosituhannen vaihde. Patty on aina valmis pieniin kepposiin ja opiskeluun hän suhtautuu niin sanotun joustavasti. 

Minulle on hieman epäselvää amerikkalaisen koulujärjestelmän verrannollisuus suomalaiseen ja erityisesti mikä on ero Collegen ja Universityn välillä. Tarkoittavatko molemmat yliopistoa? 

Asia selvenee, kun tarkastin, mitä Sara Kokkonen on kirjoittanut tästä teoksesta kirjassaan Kapina ja Kaipuu (Avain, 2015):  "Toki asiaan kuuluvat anteeksipyynnöt ja mahdolliset rangaistukset, mutta sen jälkeen asia on pois päiväjärjestyksestä. Hieno esimerkki on Patty korkeakoulussa -kirjan loppukohtaus, kun Patty lintsaa kirkosta ja käy piispan kanssa vakavan keskustelun." 

College on siis korkeakoulu. Miten olikaan tämä kouluaste unohtunutkin mielestäni. 

Patty ja Priscilla sisältää viisitoista episodimaista lukua. Ensimmäisessä luvussa Patty ja Priscilla saattavat huonettaan uuteen uskoon vastoin sääntöjä. Pattylla on kuitenkin keinonsa saada talonmies puolelleen.  Kepposista ja kujeilevasta luonteestaan, ilmenee mm. omalaatuisella tavalla lohduttaa pelokkaita nahkiaisia (ensiluokkalaisia), huolimatta Patty on reilu ja hyväsydämminen tyttö, joka myös saattaa kaksi Italian-ystävää yhteen kaikkien onneksi. Luvut ovat siis toisistaan irrallisia episodeja, eikä kyseessä ole lainkaan jatkuvajuoninen tarina. Nämä Pattyn ja ystäviensä tempaukset ovat kuitenkin olleet mukavaa ja viihdyttävää luettavaa, huumorilla kyllästettyä opiskelijaelämää, jossa yhteisöllisyyden kasvattava merkitys korostuu.

---

Websterin kirjojen naisnäkökulmaa avaa Sara 

Kirjavuori kritisoi teosta feminismin puutteesta ja Pattya taantumuksellisesta ilkeydestä. Aika rankka arvio, sanoisin, ei Patty ilkeä mielestäni ollut, kujeilu vain ehkä meni toisinaan liian pitkälle. Hmm. Tätä rajaa kiusaamiseen voi kyllä pohtia, mikä on ero ilkeämielisellä kiusaamisella ja kujeilulla?

Hildegard J. Seiler: Whiter than Snow!

Hildegard J. Seiler

Whiter than Snow

2007 

 

 

 

 

 

 

ONE book that significantly impacted me was In the Shadow of the Almighty, the story of Jim Elliot, a missionary killed by the Auca (now called Waodani) people in Ecuador. His wife, Elisabeth Elliot, wrote it, using the accounts he left in his diary. In one of these diary entries Jim Elliot spoke about reticence. " ... we need a kick in the pants. We must begin thinking in terms of 'going out' and stop our weeping because 'they won't come in.' Wow, that was a mighty word! When I read, 'who wants to step into an igloo?' I knew that was meant for me and I said: "Send me Lord! I'm ready to go!"

Igluun ei Hildegard kuitenkaan joutunut asumaan, vaikka kutsumus hänet veikin Alaskaan, ensin Noorviikiin, pieneen kylään Kobuk-joen varrella, noin 30 mailia pohjoiseen Napapiiriltä. Paikkaan, jossa ei ollut teitä, vain lentokone kulkuvälineenä kauemmas. Myöhemmin Hildegardin perhe siirtyi Kotzebueen, Alaskan länsirannikolle. 

Hildegard syntyi toisen maailmansodan aikaisessa  Saksassa, Krummhardtissa, nykyisessä Aichwaldissa. Whiter than Snow -teoksessaan Hildegard kertoo vanhemmistaan, suvustaan ja kasvustaan kristillisessä kodissa, kutsumuksestaan ja ponnisteluistaan elämänurallaan. Teos on paitsi elämänkerrallinen perhetarina, myös kuvaus raamatunkäännöstyöstä Wycliffe järjestön kautta. 

Tämä oli toki kiintoisa kuvaus, mutta olisin itse toivonut enemmän itse raamatunkäännöstyöstä ja käännöstyön vaikeuksista kielellisistä näkökulmista. Kirjoittajan äidinkieli on Saksa, sitten tuli vastaan englanninopettelu ja lopulta Iñupiatun. Teoksessa on vain muutama sana tällä kielellä ja lyhyet viittaukset siihen, kuinka vaikeaa oli tulla ymmärretyksi muulla kuin omalla kielellä. Hildegard sai huomata itsekin, kuinka jo englanninkielen ymmärtäminen oli vaikeaa, kun joku käytti  hänen tyttärestään sanaa "rascal", eikä äiti nähnyt tytärtään lainkaan lurjuksena tai häijyläisenä ennen kuin tuli ymmärtämään, että sanaa ei oltu käytetty kielteisessä merkityksessä. Itsellänikin toki oli vaikeuksia tämän teoksen täydellisessä ymmärtämisessä puutteellisen kielitaitoni takia. 

Suurin osa kerronnasta keskittyy perheen ympärille ja järjestötoimintaan. Jonkin verran on kulttuuriin liittyviä ja luontokuvauksia. Ennen Alaskaan siirtymistä perhe on viidakkoleirillä (jungle camp) Meksikossa. Siitä, millä tavalla jokin viidakkoleiri Meksikossa auttaisi selviytymistä aivan toisenlaiset olosuhteet omaavassa Alaskassa jää minulle arvoitukseksi. Kuvaus Tzeltal-intiaanien pukeutumisesta herätti kuitenkin hakea hieman lisätietoa aiheesta. 

Samoin maininta potluck-tyylisestä ruokailusta, minkä voisi suomentaa "nyyttikesteiksi", paitsi, että tällainen ruokailutapa lisää vahvaa yhteenkuuluvuutta ja yhteisöllisyyttä, mikä ei ehkä nyyttikesteissä välttämättä tule esille samalla tavalla.

Lisätietoa kaipasi myös kuvaus marjasta salmonberries, josta ensin lukiessani mietin, mahtoiko kyse olla tyrnistä, mutta ei. Kyseessä on paikallinen vadelmalle sukua oleva keltainen marja. Maininnat marjoista sai minut muutenkin kertaamaan marjojen nimiä. 

Lyhyt viittaus Kanadan naskapeihin sai minut myös miettimään ivory-sanaa. Sehän tarkoittaa norsunluuta, mutta en usko, että naskapien perinteisiin esineisiin kuuluisi norsunluu. Puhutaanko valaanluusta tai jonkin muun eläimen luusta tehdyistä esineistä myös tätä sanaa? 

Teoksen lopussa on myös lyhyitä henkilökuvauksia kerronnassa esiintyvistä henkilöistä ja heidän vaiheistaan. Teoksessa on myös kerrontaa elävöittäviä valokuvia.  Elämänkerrallisena kuvauksena kiintoisa ja eläväinen teos, vaikkakin tuota kielenkäännöstyön ja siihen sisältyviä tekijöitä itsessään jäinkin kaipaamaan. Olisi ollut myös kiva, jos teoksessa olisi ollut enemmän kielellistä paikallisväriä. 

Suomi-bongaus:

Of the diligent workers, I remeber three in particular. One was Tellervo, a forty-year old Finnish Lady. When given her daily schedule she always said: "Ok, Hildegard," and got to work. There were also two Swedish girls, Mudite and Jenny, who were a lot of fun to work with. I visited all three of them many years later in their respective countries. 

Flynn Everett: Oregon Mike ja hevosvarkaat

Flynn Everett

Oregon-Mike

Suomentanut I. Sara

Lehtipaino Oy (Paletti), 1946

138 + 1 s.

Kansikuvitus: Ei mainintaa 

Alkuasetelma:

Pieni erämaakylä Mustalintu, joka sijaitsi läntisessä Idahossa, uinui syvimmässä levossa. Oli lämmin, tyyni keskikesän päivä, aurinko paahtoi armottomasti pilvettömältä taivaalta, ja kylän harvalukuisest asujaimet vetelehtivät päivän kuumimmat tunnit kukin omalla tahollaan ja miten kutakin halutti. Kylän ainoa katu lepäsi ihmistyhjänä ja hyljättynä, ja tien pöly kimalteli tuuman vahvuisena auringonpaisteessa.

Kylään saapuu muukalainen, joka herättää hevostallin edustalla istuksivan Jim Sandersonin huomion. Muukalainen kysyy tietä Dave Pettersonin karjatilalle, jossa työskentelee muukalaisen ystävä Buck Walters. Lopulta muukalainen esittää itsensä Oregon-Mikeksi.  Tämän ensimmäisen luvu, jossa "Mustalintu saa odottamattoman vierailun" luulisi jatkuvan loogisesti kohti Oregon-Miken saamaa ohjeistusta kohti Pettersonin karjatilaa, mutta ei. Seuraava luku onkin "Arkajalka idästäpäin", jossa siirrytään Idahosta Oregoniin, Huntingtonin kyläyhteisöön, jonne saapuu mies nimeltä Mikael Randolph. Laiha, huonosti voiva mies, joka kantaa kirjakapsakkeja ja on tullut parantamaan keuhkotautiaan vuoriston ilmaan. Tätä Huntingtonin vaihetta jatketaan neljän luvun verran, kunnes kuudennessa luvussa siirrytään taas siihen, mihin ensimmäinen luku päättyi. 

Tämä erikoinen rakenne saa minut mietteliääksi ja ajattelemaan, että tämä teos sisältäisikin itse asiassa kaksi tarinaa, sillä luvut 2-5 muistuttavat kansikuvan perusteella kovin tätä sarjan ensimmäistä  lehtenä ilmestynyttä teosta.

Kuvakaappaus: Perunamaa

No, toisin sanoen, tarinassa siis siirrytään välillä kertomaan Oregon Miken menneisyys, siitä, kuinka Mikael Randolphista tuli Oregon Mike, Vapaan Lännen aito lännenmies.

Matkalla Petersonin karjatilalle Mike tapaa Myrtle-nimisen orvon tytön, nuoren naisen paremminkin, joka pitää hevostilaa ja jää, erinäisten vaiheiden jälkeen, auttamaan tätä ja selvittämään hevosvarkautta, jonka kohteeksi Myrtle on joutunut. Myös ystävän, Buckin kohtalo selviää siinä sivussa.

Ajankuvasta: 

Villi Länsi! Miten monta kertaa nuo kaksi yksinkertaista sanaa olivatkaan saaneet hänen pojansydämensä sykkimään nopeassa tahdissa, kun hän kouluvuosinaan kuulil niitä mainittavan! Miten useasti hän olikaan istunut elokuvissa yhdessä toveriensa kanssa, kun Villin Lännen aiheista kuvaa vyörytettiin valkoisen kankaan ylitse ja riemuinnut heidän kerallaan cowboy-sankarien uhkarohkeista ratsastuksista, taisteluista,  lemmiskelyistä ja mestarilaukauksista. 

Minun on hyvin vaikea sijoittaa tätä ajalliselle kartalle, sillä kun puhutaan elokuvista, ollaan jo 1900-luvun alkupuolella. Samoin pieni viittaus vie ajatukset kieltolain aikaan , jolloin oltaisiin 1920-30-lukujen tienoilla, puhumattakaan autoista. Ei siis enää oikein sitä Villin Lännen aikaa, johon itse on tottunut. Puhumattakaan sitten siitä, kuinka Mike kertoo kuinka on nuoruudessaan "ollut eläinsuojeluyhdistyksen jäsen, eikä milloinkaan väärinkäyttäisi herruuttaan eläimiin". No, etsivä löytää ja kyllä niitä aika varhain on perustettu, mutta siis, ajallista määrettä on vaikea antaa, eletäänkö 1800-luvun maisemissa vai kuitenkin jo 1900-luvun alkukymmenillä, jonne kuitenkin tämän ensisijaisesti sijoittaisin. Mutta sitten taas se, että hevosella ratsastaisi Oregonista Idahoon, 

Kaiken kaikkiaan tämä ei niinkään kuvaa todellisuutta, aitoa elämää Lännen mailla, vaan on paremminkin seikkailuhenkistä poika- tai viihdekirjallisuutta, jossa vaikutteet on saatu Villin Lännen tarinoista.  Uudempi aika ja Villin lännen nostalgisest ajat siis sekoittuvat tarinassa ympäripyöreästi.

Suomennoksesta:

Tämä teos on ilmeisesti kirjoitettu englanninkielellä. Näin oletan. Tai voihan tämä olla kirjoitettu ruotsiksikin (kirjoittaja on suomenruotsalainen). Kirjoittaja Flynn Everett on yhtä kuin suomalainen Erik Dahlberg, joka on aikoinaan asunut Yhdysvalloissa. Outoa, että hän ei ole itse tätä suomentanut. Ellei I. Sarakin sitten ole nimimerkki. 

No, tässä on muutamia erikoisia sanavalintoja, joita on noissa tekstilainoissakin tullut esille, ja jotka ei selity ainoastaan sillä, että aikaa on kulunut, otetaan nyt esimerkiksi ihmistyhjästä. Kerronnassa on englanninkielisiä sanoja, joista on alussa listaus ja selitykset. Minusta suomennos olisi kuitenkin sujuvampi ilman englanninkielisiä sanoja, sillä ne olisi hyvin voitu suomentaakin. Mitä tulee sanaan suopunki, niin se ei ehkä ole ihan oikea määre, pitäisi paremminkin puhua Lassosta, kun kyse on lännentarinasta. Suopunki viittaa poronhoitoon. Toki kyse on samantyylisistä esineistä, mutta silti. 

 ---

Pohjoinen 2025 -lukuhaaste kohta Suomenruotsalaisen tai ruotsinsuomalaisen kirjailijan kirja . Erik Dahlbergin äidinkieli oli ruotsi.

Otfrid von Hanstein: Hornan kuilussa

Otfrid von Hanstein

Hornan kuilussa

J.W.Powellin tutkimusmatkasta Coloradon ihmemaailmassa

Mukaellen suomentanut E.W. 

WSOY, 1922

108 s.

Mitäpä tietää Amerikasta se, joka ei ole itse ollut siellä! Hänellä ei ole aavistustakaansen ihmeistä ja ihanuuksista, ei käsitystä sen jyrkistä vastakohdista. --- --- Hän näkee Niagaran kosken tai havaitsee, että Jellowstone'in "puisto"onkin neljätoistatuhatta neliökilometriä laaja jättiläisalue, missä Amerikan viimeinen puhvelilauma on saanut suojapaikan ja missä ei vieläkään ole muita ihmisasukkaita kuin satunnaisia matkailijoita. Nämä käyvät kesäisin ihmettelemässä sen kummia luonnon-ilmiöitä, sen geysiirejä, kuumia vesilähteitä, jotka jättiläismäisinä suihkukaivoinasingauttavat taivasta kohti huikeita vesipatsaita, samalla kuin näiden patsaiden juurilla mitä ihmeellisimpiä värejä kimmeltävät altaat kokoavat alasputoavan veden. Mutta suurimpia Amerikan monista suurista luonnonihmeistä on sittenkin Coloradon jokialue. Mykistyneenä ihmettelyssä jää matkustajaseisomaan eikä tahdo uskoa silmiänsä, uskomattomin näköala, mitä maan päällä lienee - Coloradon rotko-uomat. 

Toukokuun 10. päivä, vuonna 1869 aloittaa John Wesley Powell tutkimusmatkansa Wyomingin Green River Citystä pitkin Colorado-jokea tutkiakseen sen syvänteitä ja kanjoneita. Tästä yli kolme kuukautta kestäneestä matkasta kertoo tämä pieni "nuorille" suunnattu teos. Aihe on toki kiintoisa, mutta kovin yksipuolista kerrontaa ja kuvailua tämä teos sisältää, ollen siis pintaraapaisu Kalliovuorten ja Grand Canyonin mahtavuuteen nähden. Kuitenkin kaikessa ylimalkaisuudessaan tämä teos herätti uteliaisuutta ja kysymyksiä lisätiedon saamiseksi, jos kohta kummastustakin ja kulmien kohottelua. Erityisesti kun puhutaan meloni- ja ananasmetsistä. Coloradossa kyllä kasvatetaan meloneja, mutta ymmärtääkseni melonit kasvavat maassa, peltokasveina, ei metsinä. Mitä tulee ananaksiin ne kuuluvat toisenlaiseen ilmasto-olosuhteeseen, kuin Colorado, eikä minusta voi puhua ananasmetsistä silloinkaan. 

Kerronta on kaikkitietävän kertojan kuvailua matkasta. Välillä on jonkin verran dialogia. Ajallinen näkökulma vaihtelee hieman sekavasti, välillä kerronta on selkeästi historiaan päin suuntautuvaa eli kertoja kuvaa tapahtunutta, dialogi käydään, mutta sitten on hetkiä, joista on vaikea tietää, kuka kertoo: kaikkitietävä vai minä-kertoja? Ilmeisesti tämä kuitenkin pohjautuu Powellin omiin muistiinpanoihin ja matkakertomuksiin.

Jutustelua nuotiotulilla 

He syöttivät toisillensa yhä paksumpaa pajunköyttä --- --- "Mitäs se on! Mutta kun minä olin karjapaimenena eräällä farmilla Texasissa, niin jo se oli suurenpuoleinen karja. Äitini oli siellä lypsäjänä ja aloitti lypsää neljätoistavuotiaana tyttönä - aina eri lehmiä - ja on nyt jo kuudenkymmenen vanha vaimo, eikä ole vielä ehtinyt puoleenkaan karjaan." 

Kuten sanottua, tässä oli kuitenkin joitakin yksityiskohtia, joista halusin tietää lisää.

Pa-ri-ats niminen intiaani. Tästä ei pelkällä nimellä löydy googlaamalla tietoa, mutta sen sijaan kun lisää hakusanaksi mohaven niin löytyy kuvia Colorado Valleyn intiaaneihin, Mo-a-pa-rit-ats. Ilmeisesti kyse on enemmänkin heimosta kuin yksittäisestä henkilöstä.

Tsau-wi-ats nimi tuo Powelliin liittyvän linkin. Ilmeisesti kyseessä on siis todellinen henkilö. Hansteinin teoksessa hänet mainitaan Uinta-intiaanina (vrt. Uinta / Ute)

Mohave-intiaanit 

Tämän Hornan kuilussa -teoksen kansikuvassa on tyylipuhdas stereotypia intiaanista sulkapäähineessä huopaan kietoutuneena, mikä viittaa enemmänkin preeriaheimoihin. Mohavet (Mojave) , joihin tässä teoksessa viitataan  olivat kuitenkin kulttuuriltaan ja tavoiltaan hyvinkin erilaisia

porfyyri = kivilaji, mikä selvisi minulle vasta otettuani sanasta selvää

Uinta Viittaa Ute-intiaaneihin

Jampa = Yampa

 

Yankeedoodle Amerikan kansallislaulu? Hmm. Eikös kansallislaulu tarkoita maan tunnuslaulua, kuten Suomessa Maamme-laulu? Amerikan kansallislaulu on kyllä ihan toista kuin jokin yankeedoodle, joka on minun korviini paremminkin traditionaalinen kansanlaulu. Tosin wikipedian mukaan se on Connecticutin (osavaltion) kansallislaulu ja sillä on patrioottista historiaa.

Kaiken kaikkiaan siis kevyestä annistaan huolimatta tämä johdatti  mielenkiintoisiin yksityiskohtiin ja pohdintoihin. Noita Powellin tutkimuksia ja Coloradon oloja olisi kyllä kiva tutkia enemmänkin.

Tästä teoksesta on myös Kustannusosakeyhtiö Kirjan painos vuodelta 1924, jossa kansikuva on realistisempi. Sivumääräkin poikkeaa, joten olisi kiintoisaa tietää eroaako kerronta tai onko kääntäjä sama? Täytyypä tutkailla asiaa. 

 

Kuvakaappaus: Antikvaari / Kirjavehka

 

Mavis Hiltunen Biesanz: Helmi Mavis: A Finnish American girlhood!

Mavis Hiltunen Biesanz

Helmi Mavis: A Finnish American girlhood!

North Star Press of St.Cloud, INC.

1991

199 + 1 S.

 

I was born in s small immigrant farm community in north-eastern Minnesota. After boys, Mother hoped for a girl, and chose the name "Mavis" from a story in Woman's World magazine, and my middle name, Helmi, after one of her four sisters. But "Helmi" is pronounced so badly in English, that following Aunt Pearl's example, I signed all school papers Mavis Pearl Hiltunen.

Kylläpä olikin viehättävä ja kiintoisa aikamatka ajassa ja paikassa suomalais-amerikkalaiseen lapsuuteen ja siirtolaisperheen arkeen vuosina  1929-1932, kun Yhdysvalloissa elettiin suuren laman alla. Kertojana perheen Mavis-tytär, joka aloittaa tarinansa ollessaan 9-vuotias, pikkuveljensä syntymästä.

Kerronta on sujuvaa ja elävää arkitapahtumien kuvausta, jota mustavalkoinen kuvitus (Mark Coyle's) vahvistaa, puhumattakaan mustavalkoisista valokuvista, jotka luovat autenttisuutta ja todellisuutta perheen vaiheisiin.  Kaiken kaikkiaan tämä teos tuo mieleeni Laura Ingalss Wilderin teokset, vaikkakin ne ovat kerronnaltaan hyvinkin erilaiset. Tunnelma ja arjen tapahtumat miljöineen tämän vaikutelman tehnevät. 

Mavis on syntynyt Minnesotassa suomalaiseen siirtolaisperheeseen. Hän on siis amerikkalainen ja amerikkalaistumisesta teoksessa puhutaankin. Suomalainen kulttuuri ja kieli ovat kuitenkin mausteena luomassa vivahteikkuutta tarinaan. Tämä suomalaisen ja amerikkalaisen elämäntavan limittyminen ja vuoropuhelu onkin teoksessa erikoisen kiintoisaa. 

Kerronta kulkee kronologisesti vuodenkierron mukaan. Tässä tapahtumien kuljetuksessa minua hämmentääkin, kun kesken mustikkaretkien aletaan puhua Uuden Vuoden aatosta.

 At midnight on New Year's Eve, Mother had gone out to look at the sky. "It's full of stars. This will be good blueberry year," she announced, wiht complete faith in her systems of omens. 

Alan miettiä, millaiset luonnonolosuhteet Minnesotassa onkaan. Ei kai siellä mustikat talvella kasva. No, se on tämä kielitaitokysymys, joka välillä hankaa lukemista ja ymmärtämistä, vaikka noin suurimmaksi osaksi kerronta onkin hyvin ymmärrettävää. Kyllähän se tämäkin "takauma" talvi-iltaan kesäisen kerronnan lomassa minulle lopulta aukeni.

Kertoja tuo esiin paitsi sukuhistoriaansa myös yhteiskunnallisia oloja hyvin esille. Kuten jo ehdin sanoa, ajallisen aspekti on suuren laman alla. Eletään kaivostoiminnan alueella, kommunismi on alkanut kiinnostaa joitakin siirtolaisia. On kuultu kuinka Neuvostoliitossa on työläisten paratiisi ja Karjalassa riittää töitä. Perheen vanhin poika kiinnostuu kommunismista, mitä äiti, joka on amerikkalaistumisen kannalla, suree. Isäkään ei kommunsimi innosta. "Kommunistit eivät usko Amerikkaan eivätkä Jumalaan, he uskovat Neuvostoliittoon". Isä kuitenkin suhtautuu poikansa päätökseen jouhevasti toteamalla vain, että tämähän ei ole mikään rikollinen, vaan kunnon poika. 

Myös kouluolojen kuvaus oli kiinnostavaa. Mavis kävi ensin pientä koulua, jossa oli oppilaista vain suomalaistaustaisista perheistä. Oppiaineita olivat mm:

Reading, Language, Arithmetic, Geography, History, Spelling, Grammar, Penmanship, Health, Civies, Drawing, Music, Agriculture, Physical Education and Conduct. That last was sometimes my downfall; I was a talker and a clown, and disrupted more than one lesson with my antics.

Kuvaus koulutarkastajan käynnistä tosin oli minusta hitusen liian naivi yksipuolisessa isänmaallisuus (amerikkalaisuuden näkökulmasta) teemassa. Koulutarkastajan sanoista kimposi esille myös lause, että "pojat voivat päästä jopa presidentiksi". Muitakin pieniä yksityiskohtia, kuten naisten mahdollisuus toimia opettajana päättyi avioituessa, teoksessa nousi esille.

Todellakin kiva löytö suomalaisen siirtolaisuuden arjesta satakunta vuotta sitten. Tosin minua hieman häiritsi uskottavuuden ja vähän muunkin kannalta se, että lähestulkoon kaikkien henkilöiden (10 kpl) silmien väriksi mainittiin sininen, nukeista puhumattakaan.

----

Helmet 2025 lukuhaaste kohta 38: Elämänkertaromaani. Tämä on kaunokirjallinen muistelma lähinnä lapsuudesta, mutta myös myöhempiä vaiheita sivutaan jälkisanoissa.

Helen Wells: Cherry Ames Staff Nurse

 

Helen Wells

Cherry Ames Staff Nurse

Springer Publishing, 2007

185 s (+ lisäsivut kahden muun Cherry Ames -kirjan esittelyistä) 

 

Alku: In the kitchen Cherry helped herself to a taste of the potato salad she and her mother had just made for the cookout. Today had been a hot, joyos Fourth of July, and by now, five-thirty P.M. Cherry had worked up quite an appetite. Mrs. Ames saw her and smilingly shook her head.

Cherry Ames  on nuori aikuinen, ammatiltaan sairaanhoitaja, jonka suomalaiset lukijat tuntevat Ursula-nimellä. Ursula seikkailee milloin missäkin päin maailmalla, niin Yhdysvalloissa kuin toisinaan myös muualla. Ursulan (käytän suomalaista muotoa, koska se luonnistuu paremmin) ikää ei mainita, mutta missään eläkeiässä hän ei ainakaan ole, vaan toimelias itsenäinen uralleen antautunut nainen.  Ursulalla on kaksosveli Charles. Ursulan perhe on keskiluokkainen amerikkalainen perhe Illinoisissa. Sairaanhoitajan toimensa ohella Ursula joutuu mitä erilaisimpiin seikkailuihin ja hänessä on hieman salapoliisin vikaa. Niin tälläkin kertaa, kun hän  toimii hoitajana Hiltonin sairaalassa naisten ortopedisella osastolla.

Ursula saa potilaaksen Peggy Wilmotin, nuoren leskeksi jääneen naisen, joka on joutunut sairaalaan pahentuneen reuman (rheumatoid arthritis) takia. Peggyn mies on kuollut onnettomuudessa ja Peggy on saanut vakuutuskorvauksia, joista osan hän on sijoittanut Pell Corporationin kautta. Sijoitusyritys on uudehko ja tarjoaa jopa 10 %:n voitto-osuuksia viikossa. Peggy on huolissaan postista ja viikottaisista shekeistään, joita hän on saanut. Ursula tulee avuksi ja Peggy saa postinsa, mutta myös vakavia varoituksia sijoitustensa suhteen, sillä Ursulan mielessä herää epäilys onko Peggyn sijoitukset ehkä turvallisesti sijoittetuja vai onko kyseessä huijaus. 

Ursula alkaa tutkia Pellin yritystä isänsä kanssa ja itsenäisemmin, kun Peggy ei enää saakaan viikottaisia shekkejään vaan viestin, että tilanne on muuttunut ja kurssit laskeneet, mutta uudella sijoituksella tilanne taas korjaantuu. Ursula matkustaa Chicagoon tapaamaan yrityksen johtajaa ja joutuu keskelle tilannetta, joka on kuin ainakin jostain vakoilu- tai salapoliisijutusta.

 

They planned to lend her a "Dick Tracy", which was a radio tramsmitter concealed in a  wristwatch or bracelet. It would permit the Securities Division investigators to listen in on Cherry's conversation with Pell within a radius of half a mile.

 

Cherry Ames Staff Nurse on alunperin ilmestynyt 1962. Viittaus "Dick Tracy" radiokuuntelulaitteeseen vie ajatukset 1930-40 luvuille ja sarjakuviin. Ajankuvallisia juttuja on myös asperin, jota annettiin reumasairaalle hoidoksi. En tiedä, mitä Käypä hoito- suositukset siitä sanoisivat. Sairaanhoidollisesta ulottuvuudesta mielenkiintoinen yksityiskohta,  Suomessa keskusteluttavaankin hoitajapulaan on Nuoret vapaaehtoiset (Young Volunteers), jota Hiltonin sairaalaan ollaan järjestämässä. 14+ koululaiset tekevät vapaaehtoistyötä sairaalan osastoilla auttaen vakinaista henkilökuntaa muissa kuin hoitotehtävissä. Mitenkähän homma toimisi oikeassa elämässä ja Suomen oloissa. 

Kansakouluaikaan viimeisenä vuonna (9. luokka) oli maanantai-päivät, jolloin oltiin harjoittelussa jossain yrityksessä ja siitä sai pientä taskurahaa. Nykyisin tuo on kai korvattu sillä kahden viikon työhöntutusmisjutulla. Mutta miksi? Eikö tuollainen mahdollisuus auttaisi yhteiskuntaan sopeutumista ja arjentaitojen hallintaa?

Lopputulemana Ursulan seikkailuissa tämä osio jäi hieman keskinkertaiseksi lukukokemukseksi, mikä johtuu osaksi että liiketaloudelliset ja sijoittamiseen liittyvä sanasto jäi itselleni osin epäselväksi ja vaikeatajuiseksi. Myös juonikuvioon liittyi uskottavuusongelmia.  Ihan kiintoisia näkökulmia tässä kuitenkin oli yhteiskuntaa ajatellen.

 

Kyyti 2025 -lukuhaaste maaliskuu A:  hoitoalalle sijoittuva romaani

 

Willa Cather: O Pioneers!

Mulperipuu, tarinaan oleellisesti liittyvä

Willa Cather

O Pioneers!

Dover Publication, 1993 (original 1913)

122 s.

 

Prairie Spring

Evening and the flat land,

Rich and sombre and always silent;

The miles of fresh-plowed soil,

Heavy and black, full of strength and harshness;

The growing wheat the growing weeds,

The toiling horses, the tired men;

The long empty roads,

Sullen fires of sunset, fading,

The eternal, unresponsive sky.

Against all this, Youth,

Flaming like the wild roses,

Singing like the larks over the plowed fields,

Flashing like a star out the twilight;

Youth with its insupportable sweetness

Its fierce necessity,

Its sharp desire

Singing and singing,

Out of the lips of silence,

Out of the earthy dusk. 

Viiltävän koskettava, traaginen, silti elämässä kiinni pysyvä tarina Nebraskasta, jonka päähenkilö Aleksandra Bergson on ruotsalaisen siirtolaisperheen tytär. Aleksandra on älykäs nuori nainen, nelilapsisen perheen vanhin. Aleksandralla on kolme veljeä, Emil, 5-vuotta, Lou 17-vuotta ja Oscar19-vuotta. Aleksandran isä John on sairas ja lähellä kuolemaa. Viimeisenä tahtonaan hän puhuu lapsilleen, kertoo jättävänsä heille maan, jota heidän tulee yhdessä vaalia siskonsa ohjaamina, sillä tämä on vanhin ja tietää toiveeni. En tahdo riitaa lasteni välille. 

Aleksandran ainoa ystävä on  naapurin Carl Linstrum, joka kuitenkin muuttaa pois. Elämä pientilalla (homestead) ei ole helppoa. Aleksandra alkaakin miettiä, miten maan saisi tuottavammaksi ja lähtee seuraamaan elämää joenvarrella. Palattuaan tutkimusretkeltä hän puhuu veljilleen, kuinka rikas mies ostaa aina lisää maata ja niin heidänkin pitää tehdä. Heidän pitää käyttää kaikki liikenevät rahat ja ostaa Linstrumin tila, sen jälkeen Peter Crown tila. Pojat vastustavat uutta kiinnitystä, mutta Aleksandra osoittautuu eteväksi liikenaiseksi ja rikastuu vähitellen. Hän alkaa maissin sijasta viljellä vehnää.

Tarinan alussa Aleksandra on parikymppinen, lopussa päälle nelikymppinen. Tarinassa edetään välillä aika vauhdilla, sillä alun jälkeen, isän kuoltua,  hypätään vuosikymmen, pari  eteenpäin. Pojat Lou ja Oscar ovat perheellistyneet. Maat on jaettu kolmen vanhimman lapsen kesken. Nuorin poika Emil asuu Aleksandran kanssa ja opiskelee yliopistossa tullakseen lakimieheksi, mutta keskeyttää opinnot lähteäkseen kiertelemään maata. Bergsonin isän toive lapsista, jotka ei joudu riitaan keskenään ei toteudu, kun Carl LInstrum palaa Aleksandran vieraaksi ja tästä aletaan huhuta, että mies haluaa vain Aleksandran rikkaudet. Loun ja Oscarin mielestä omaisuuden hallinta kuuluu heille, eikä naisilla ole mitään affaarien kanssa. Mutta Aleksandra sanoo, että maat on jaettu ja hän vastaa omaisuudestaan. sen asiantilan voi ottaa selville lakimiehiltä, Pojat puhuvat kuitenkin Carlin kanssa, joka lähtee taas etsimään onneaan kultakentiltä ja Aleksandra jää yksin. 

Tarinaa viedään eteenpäin Aleksandran näkökulmasta, mutta muita tärkeitä hahmoja ovat paitsi hänen veljensä, erityisesti Emil, josta Aleksandra toivoo suuria, myös Ivar-niminen mies, jota kutsutaan "hullu Ivariksi". Ivar ei syö lihaa ja lukee Raamattua. Saa jonkinlaisia kohtauksia. Elää yksinään lammen rannalla. Aleksandra ottaa Ivarin luokseen asumaan ja pistää vastaan, kun vanhimmat pojat ovat sitä mieltä, että tämä pitäisi pistää hoitolaan, ennen kuin tämä sytyttää talon palamaan tai jotain vastaavaa. Ivarin ohella tarinan keskiössä on Frank Shabata ja hänen puolisonsa Marie. Marie on nuorena karannut luostarikoulusta, johon hänen isänsä on hänet laittanut ja mennyt naimisiin Frankin kanssa, joka ei kuitenkaan tunnu vuosien myötä oikein arvostavan Marieta eikä avioliitto ole oikein onnellinen. Seuraukset ovat traagiset, kun Aleksandra lähettää Emilin auttamaan Marieta tilan töissä. 

Englanninkieli tuotti aika ajoin hankaluuksia sanastoltaan, välillä tarinan ymmärsi hyvinkin ja lukeminen sujui jouhevasti. Traagisuudesta huolimatta pidin tarinasta. Tässä on kerronnallisista keinoista huolimatta syvällisyyttä ja maanläheisyyttä ja se kuva, mikä itselle muotoutui henkilöistä ja heidän luonteistaan ei välttämättä ollut sama kuin tarinan henkilöiden luonnehdinnat. Ajattelemisen aiheita tässä tarinassa kyllä löytyy. 

Tarina ajallinen miljöö:

Vuosilukuja ei tarinassa mainita, mutta teos alkaa sanoilla: kolmekymmentä vuotta sitten ... Teos on ilmestynyt alkujaan 1913, joten vähennyslaskun suoritettuaan saa vuosiluvuksi 1883. Uskoisin ajankuvan olen suht tuolloinen.

Paikallisuus:

Divine, Lincoln, Hanover

Lincoln on Nebraskan pääkaupunki ja Divinenkin ilmeisesti todellinen paikka alueella, mutta Hanoverista en tiedä, josko on kuvitteellinen kaupunki. Tosin Saksassahan on Hannover-niminen kaupunkin. Saksalaiseen ja ranskalaiseeen siirtolaisuuteen tarinassa myös törmää pohjoismaisen ja böömiläisen rinnalla. 

Kirjallisuusviitteitä: Frithjof Saga, Longfellow's verse, ballads and Golden Legend ja Spanih Student. 

Siirtolaisuussanastoa:

Bohemian. Kyseessä ei ole boheemi ihminen, vaan siirtolaisiin liittyvä termi, eli mistä päin he ovat tulleet. Vrt. Norvegian, Swedish. 

Puista ja niiden merkityksestä

Kun Marie, kysyy Emililtä, mitä uskontoa ruotsalaiset edustivat ennen kuin he olivat kristittyjä, Emil vastaa, että ei tiedä. Ehkä kuin saksalaiset. Marie kertoo, että 

The bohemians, you know, were tree worshippers before the missionaries came. Father ays the people in the mountains still do queer things, sometimes,   - they believe that trees bring good or bad luck.

Ja Marie vastaa Emilin kysymykseen, mitkä on onnellisia puita, että ei tiedä kaikkia, mutta yhden hän tietää, lehmuksen.

The old people in the mountains plant lindens to purify the forest, and to do away with the spells that come from old trees they say have lasted from heathen times. I'm a good Catholic, but I think I could get along with caring for trees if I had n't anything else.

Taikausko ja loitsut sikseen, mutta puiden merkitystä elämän ylläpitäjinä ei voine väheksyä. Samoin kuin ei maankaan. 

Lou and Oscar can't see these things, said Aleksandra suddenly. Suppose I do will my land to their children, what difference will that make? The land belongs to the future, Carl, that ¨'s the way it seems to me. How many of the names on the county clerk´s plat will be there in fifty years? I might as well try to will the sunset over there to my brother's children. We come and go, but the land is always here. And the people who love it and understand it are the people who own it - for a little while.

---

Helmet 2025 -lukuhaaste kohta 20. Kirjasta tulisi mielestäsi hyvä elokuva tai tv-sarja 

Kirjametsä-haasteeni: mulperi- eli silkkiäispuu

 

 

Naistenviikko 2024! Erica Bauermeister: Elämän lempeät maut!

 

Erica Bauermeister

Elämän lempeät maut

Alkuteos: The school of Essential Ingredients 

Suomentanut Helinä Kangas

Bazar, 2011

Tänään alkoi naistenviikko ja samalla myös Tuijatan järjestämä Naistenviikon lukuhaaste. Lähden mukaan haasteeseen tällä Erica Bauermeisterin teoksella, joka saa edustaa tämän päivän nimipäiväsankareita Riikkaa ja Fredrikaa. Onnea kaikille merkkipäiväänsä viettäville. 

Elämän lempeät maut kertoo Lilianista, joka pitää ravintolassaan aina kuukauden ensimmäinen maanantai ruoanlaittokursseja. Ruoanlaitosta on tullut Lilianille tärkeä osa elämää aina lapsesta lähtien, jolloin isä lähti menemään ja äiti hautautui kirjojen maailmaan. Ruoalla pikku Lilian yritti houkutella äidin takaisin "elävien kirjoihin". 

Ota taikasauvasi esiin. --- Kaada maito kattilaan. --- Vuole appelsiininkuoresta kiharoita. --- Siirrä sivuun odottamaan. --- Halkaise kanelitanko. --- Lisää appelsiininkuoret ja kaneli maitoon. -- Raasta suklaa. --- Lisää Anis. --- ---  Pienen pieni määrä kostean rantahieman väristä jauhettua maustetta. Abuelitan antamassa pikkupussissa näytti hiljaiselta ja huomaamattomalta. Kun Lillian avasi pussin suulla olevan nauhan, hänen nenäänsä lehahti lämpimän kullan ja lakritsin tuoksu, joka toi muassaan kaukaiset aavikkoalueet, tähdettömän taivaan ja kaipauksen, joka tuntui silmien takana, sormenpäissä. Laskiessaan pikku pussin takaisin työtasolle Lillian tiesi,että mauste oli aikuisempi kuin hän. --- ---

Vain hyppysellinen. Keitä miedolla lämmöllä, kunnes aineet yhdistyvät. Huomaat sen kyllä. Käytä taikasauvaasi. Kaada seos äitisi kahviin.

Kuulostaa ihanalta, mutta anis ei kuitenkaan ole ihan minun makuuni, enkä kahviini tykkää mitään mausteita lisätä. Tämä kuvaus herätti kuitenkin halun kokeilla jotain vastaavaa. Kuvaus herättelee tuoksuillaan. 

Kertoja on kaikkitietävä ulkopuolinen. Kehyskertomus on Lilianin tarinaa, jonka sisällä kerrotaan kunkin kurssilaisen elämäntarina kokkailujen lomassa.

Lilianin ruoanlaittokursseilla käy monenlaisia ihmisiä, joilla kullakin on oma menneisyytensä, omat haavansa ja kolhunsa ja syyt oppia laittamaan ruokaa. Lilian opettaa heitä omalla, hieman epätavallisella tavalla. 

Kerronnasta minulle tulee mieleen Maeve Binchyn elämänläheiset tarinat. Tämä ei kuitenkaan sijoitu Irlantiin vaan jonnekin päin Yhdysvaltoja, mikä yllätti minut. No, kirjailija on toki amerikkalainen, mutta olin tämän tyystin unohtanut lukiessani. Amerikkalaisuus ei heti näkynyt kerronnassa, tai minä en ainakaan sitä huomannut. 

Isabelle, jonka muisti on alkanut heiketä.

On keittiösuunnittelija Antonia, joka on tullut Italiasta "saadakseen kylmän suihkun". On Clare, nuori aviovaimo ja kahden lapsen äiti, joka on saanut kurssin lahjaksi omalta äidiltään. 

On Helen, joka on tullut kurssille miehensä Carlin kanssa. Joukon nuorin on Chloe, ei vielä täysikäinen, jonka epävarmuus ja kömpelyys on vienyt häneltä monta työpaikkaa, kunnes Lilian tarjoaa hänelle töitä. Chloe on asunut Jaken kanssa, joka on kokki ja heikko itsevarmuus juontaakin Jakesta, joka ei anna Chloen kokata, koska hän on perheen ainoa kokki. Hmm. Vaikutti hieman narsistiselta tyypiltä.

On leski Tom ja naimaton Ian, joka luo syviä ihailevia katseita tummatukkaiseen Antoniaan. 

Kerronta on täynnä tuoksuja ja makuhermoja kutkuttavia kuvauksia, jotka limittyvät eri henkilöiden rakkaustarinoihin. Ruoka ja rakkaus kuuluvat vahvasti yhteen tässä teoksessa. Ruokakuvauksista itseäni innosti kuvaus, jossa valmistettiin hääkakkua, mutta kuvaus ravunvalmistuksesta ei sen sijaan herättänyt haluja ryhtyä moiseen hommaan. 

Kiireetöntä kerrontaa, jossa ruonlaiton ohella opetellaan tunnetaitoja. En tiedä. Olisin pitänyt tästä teoksesta hyvin hyvin paljon, jos tässä ei olisi sitä yhtä pientä yksityiskohtaa, jonka vuoksi minua alkoi hyvin pahasti etoa. Luin kuitenkin teoksen loppuun asti. Tuon etovan, makaaberin tilanteen vuoksi tämä teos ei kuitenkaan saa minulta niitä kehuja, jotka muuten antaisin, vaan joudun sanomaan: ei hyvä. Tämä teos kuuluu niihin teoksiin, jotka haluan unohtaa.

Tämä teos meni kuitenkin sen verran ihon alle, että näin viime yönä unta, kuinka minun piti valmistaa pikkuleipiä, mutta eihän se mennyt ihan niin kuin opettaja unessa oli neuvonut. Onneksi en kuitenkaan painajaisia nähnyt, vaikka muuten huonosti nukuinkin. 

Suomennoksesta voisin sanoa sen verran, että ihmettelin sanontaa peukalonjuuri. Henkilö tasoitteli kahvia keittimen suppiloon peukalonjuurella. Minusta peukalonjuuri on sellaisessa kohdassa kättä, että ei sillä kyllä tasoitella mitään. Sen sijaan peukalolla muuten, sillä kärkiosalla voi tasoitella. Olisi hauska tietää, mikä on se alkuperäinen sana, mutta peukalonjuuri. Hmm. Oudolta kuulostaa.

---

Helena Liikanen-Renger: Koti-ikävä, Rebonjour

Helena Liikanen-Renger

Koti-ikävä, Rebonjour

Atena/Otava. 2023

247 s.

Kansi: Elina Warsta

"Välitilassa voi myös elää erilaisia todellisuuksia, ola voimallisesti läsnä ja toisaalta hengittää vielä entistä. voi tuntea olevansa matkalla uuteen, mutta samalla ymmärtää, ettei ole vielä pitkään aikaan perillä."

Helena Liikanen-Rengerin uusi teos on tietokirja muuttamisesta ja kansainvälisyydestä. Kuinka elää siirtymissä ja muuttojen välitilassa? Kirjailija on syntyjään suomalainen, mies ranskalainen. Perhe asunut vuoroin Ranskassa, vuoroin USA:ssa. Omien kokemustensa lisäksi teokseen on haastateltu muita kansainvälistä elämää viettäneitä. 

Teoksessa pohditaan kultuurien erilaisuuksia, sopeutumista elämänmuutoksiin ja arkea. Missä on koti. Mistä olen kotoisin? Mihin ikävöin, kun koti-ikävä valtaa?

Tämä oli tavallaan ajankohtainen kirja itselleni, sillä elän parhaillaan eräänlaisessa välitilassa, evakossa. Vuokra-asuntoni on remontin alla ja jouduin muuttamaan toisaalle. Onneksi ei tarvinnut kauaksi muuttaa, sillä sain väliaikaisen asunnon jo remontoidusta huoneistosta viereisessä rapussa. Mutta ... koska tämä on vain väliaikaista asumista, en tohdi purkaa laatikoita, sillä kohtahan joutuisin uudestaan ne pakkaamaan. 

Tätä taustaa vasten siis, vaikka hieman eri näkökulmasta tämä teos oli kiintoisa lukukokemus. Tietysti oli myös mukava lukea ranskalaisen ja amerikkalaisen elämäntavan eroista, puhumattakaan siitä, miten suomalaisuus eroaa ranskalaisuudesta tai amerikan mallisesta elämäntavasta.

Omakohtaista, analyyttistä pohdintaa ja kerrontaa sujuvasti ilmaistuna.

---

Seinäjoen kaupunginkirjaston lukuhaaste 2024, Tunteet. Kohta 3: Epävarmuus 

Lance Salway: Vaarallinen perintö!

 

Lance Salway

Vaarallinen perintö

Alkuteos:Dangerous summer

Suomentanut Johanna Seppälä

Karisto 1990

136 s.

Kansi: Kaarina Hanström

Laura jäänyt orvoksi. Äiti ja isä ovat aikoinaan eronneet. Isä jäänyt Usa:han, Kaliforniaan. Äiti asettunut Englantiin. Äiti kuollut, kun Laura on ollut 10-vuotias, jonka jälkeen hän on asunut Maxine Andersonin, tätinsä kanssa Hampsteadissa.  Maxine on näyttelijä. Maxinella on teatterista kiinnostunut tytär Abby. Isä ei ole pitänyt yhteyttä Lauraan avioeron jälkeen. Laura on 17-vuotias nuori, kun hän kuulee, että isä on kuollut ja jättänyt hänelle omaisuuttaan perinnöksi.

Laura lähtee Kalifornian, jossa hän tapaa isän uuden puolison Jessican ja tämän pojan Toddin sekä tätinsä Vernan, joka on isän sisko. Lisäksi Laura tutustuu Jakeen, joka on hänen isänsä asianajan poika. Laura on tavannut Jaken jo lentokoneessa, jossa on vahingossa tallonut tämän jalalle ja saanut epäkohteliaan vastauksen, mutta Jakesta tulee Lauralle tärkeämpi kuin hän uskookaan.

Isän kartanossa, Saxonwoodissa (Hollywoodin versio Tudorin aikaisesta arkkitehtuurista)  Laura elää ylellisyyden keskellä, mutta viihtyisyys alkaa karista, ku hän kuulee salaa keskustelun, että "hänestä on päästävä". Laura alkaa pelätä henkensä puolesta. Matkalla Disneylandiin Jaken kanssa, musta cadillac seuraa heitä ja toisella kerralla autoajelulla heidät pakotetaan tieltä alas jyrkännettä, josta selviävät vain onnenkauppaa. Kuka ja miksi uhkaa Lauran henkeä?

Löysin tämän nuortenkirjan roskista josta otin tämän talteen, kun alkoi kiinnostaa. Eikä tämä yhtään hullumpi teos ollut. Jännitys kasvaa kerronnan myötä. 

Meri oli kaunis, mutta aika ajoin myös villi. Vietin tuntikausia noina päivinä istuen vain kannella ja tuijottaen vastapäisiä tyrskyjä niiden vyöryessä kimaltavaan rantahiekkaan. Talo oli Malibun pohjoispuolella, joten muita taloja ei juurikaan ollut lähellä; välillä tuntui, kuin koko ranta ja upea Tyyni valtameri olisivat olleet meidän yksityistä omaisuuttamme. Muistan aina sen taianomaisen asetelman: valkea hiekka kuumana varpaideni välissä juostessani aamulla alas merenrantaan; vaahtoavana kuohuvat aallot, jotka löivät viime talvena  mereen romahtaneisiin kiviin; ja kaukaisessa horisontissa ohikulkevien rahtilaivojen savuvanat.

Vaarallinen perintö on nuorten tyttöjen versio niistä romantiikalla höystetyistä kartanoromaaneista, joissa salaisuudet ja vaarat vaanivat nuoria naisia. Miljöötä luodaan paikannimillä, kuten englannin: Govent Garden, Regent Park, Knightsbridge, Tottenham Court Road, puhumattakaan Chalfontin koulusta, pienestä kansainvälisestä koulusta, jota Laura käy. Ilmeisesti koululla on todellinen esikuva. Yhdysvaltain puolella liikutaan Los Angelissa ja Hollywoodissa, katsellaan näyttelijöiden kädenjälkiä Kiinalaisen teatterin edustalla, käydään Disneylandissa ja ihastellaan Ruususen linnaa, Ajellaan San Diegon valtatietä, Santa Monica Boulevardia ja päädytään Beverly Gleniin.

Kuuluisuus on yksi teema, josta tarina rakentuu. Mutta maininta, että Verna, Lauran täti, joka on myös näyttelijä, on esittänyt Elvis Presleyn äitiä jossain elokuvassa, kohottaa kulmiani. Teoksessa on pari kulttuuriviitettä, Machbeth ja lastenkirja Veli Kani.  Muuten kerronta pyörii Lauran minänäkökulmana hänen ajatuksissaan ja tunteissaan.

Outo metafora: Sydmeni hakkasi kuin paalujuntta. En oikein osaa paalujunttaa sykkivänä. 

Ei tämä ihan huono lukukokemus ollut, eikä kovin yllätyksellinenkään. Hauska, kevyt välipala moniulotteisempien tarinoiden ohessa. Lukisin kyllä mielelläni ne muutkin osat, jotka tähän Chalfontin koulu -sarjaan kuuluvat. Täytyy tutkailla, jos jostain löytäisin. 

Brian Dickinson: Sokea lasku!

 

Brian Dickinson

Sokea lasku 

Alkuteos:Blind Descent

Suomentanut Heli Jaakkola

KKJMK, 2019

271 + 1 s.

Seisoin aivan hiljaa ihaillen massiivisia kalliomuodostelmia ja islmänkantamattomiin ulottuvia lumihuippuisia vuoria. Valtavia jäätiköitä teräviä jääpilareita, lumikielekkeitä huimaavan syvyyden päällä. Maisema oli kuin suoraan kalenterin sivuilta repäisty. Allani oli Namche Bazaarin kylä. Se on Khumbun alueen suurin kylä ja siellä asuu noin 1700 ihmistä.

 

Brian Dickinson on perheellinen, vaimon ja kaksi lasta omaava pintapelastaja, armeijataustan omaava, uskovainen extremeurheilija. Hän on harrastanut vuorikiipeilyä nuoresta pojasta alkaen. Nousu maailman korkeimmalle vuorelle, Mount Everestille oli haaste, johon valmistautuminen ei tapahtunut hetkessä.

Sokea lasku on mielenkiintoinen teos vuorikiipeilyn maailmasta, mutta myös pintapelastajan koulutuksesta. 

 

Olimme nyt vuorilla emmekä merellä, mutta samat elämän lait pätivät täälläkin. Ihmiselämä oli todellakin hauras.

Brian Dickinson lähtee Nepaliin luottaen, että Jumala pitää hänestä huolen. Kiipeäminen huipulle ei ole suoraviivaista kiipeämistä. Välillä noustaan ja välillä laskeudutaan, jotta elimistö tottuu ohuempaan ilmanalaan. En voi lukiessa olla miettimättä pientä ristiriitaista ajatusta luottamuksessa Jumalan apuun ja henkensä vaarantamisessa. Brian on kuitenkin Brian. Sanojensa mukaan "luotu omaksi itsekseen". 

Lopulta, kaikkien valmistautumimsten ja vaikeuksien jälkeen Brian nousee yksin Mount Everestin huipulle, 8 848 m merenpinnasta. Hetki on pieni, mutta merkittävä. Alkaa laskeutuminen.

Tarkistin varusteeni, jotta olisin valmis laskeutumista varten --- katsoin ylöspäin ja yhtäkkkiä näkökenttäni sumeni. --- --- tuntui siltä kuin olisin katsonut suoraan aurinkoon. Sitten ilman mitään varoitusta en enää nähnyt mitään. --- ---  Olin lumisokea!

 

Kuinka Brian selviäisi alas. Kaiken lisäksi hänen toisesta jalkineestaan tippuu jääpiikki.

Katsoin alas ja näin kuin hidastettuna, kuinka epäselvä tumma esine katosi valkoiseen sumuun. 

 

Tässä vaiheessa aloin miettiä kerronnan loogisuutta. Kuinka sokea Brian lopulta oli, kun välillä sanotaan, että "olin sokea", "en nähnyt mitään" ja toisin paikoin hän siristää silmiään nähdäkseen happipullon mittarin ikään kuin saisi siitä edes hieman selvää. No, minähän en tiedä mitään lumisokeudesta, mutta kauheaa se varmaan on. Ja kauhu kyllä Brianinkin välillä valtaa. Silti hän kokee, kaiken yksinäisyyden ja pelon keskellä, että Jumala on hänen kanssaan ja auttaa hänet takaisin perheensä luokse. 

Hengellisestä otteestaan huolimatta tämä ei ole ylihengellinen teos. Suurimmaksi osaksi teos kertoo vuorikiipeilystä, sen houkutuksesta ja vaaroista. Mitä ihmettelen on se, kuinka materialistiselta Mount Everest vaikuttaa, kun sen rinteilläkin saadaan Coca-Colaa ja Mars-patukoita. Vuorikiipeily on kuitenkin merkittävä tulonlähde Nepalissa. En voi myöskään käsittää, kuinka puhelimet ja tietokoneet voivat toimia noilla korkeuksilla, vaikka puhutaakin satelliiteista ja aurinkopaneeleista. 

Kuvaus on hyvin autenttista erinäisiä fysiologisia toimintoja myöten. Tämä teos ei tuo uskosta mitään kiiltokuvahymypojan tarinaa, sillä mukaan mahtuu yksi hieman alatyylinenkin tapahtuma.

 

Teos tuo hyvin esille extremeurheilun eri puolet ja jos vuorikiipeily yhtään kiinnostaa, niin tätä voi suositella. Amerikkalainen elämäntapa väistämättä pilkistää rivien välistä eikä tämä kaikessa ole oikein minun makuuni. Kuvaus lentomiehistörituaalista tuo mieleeni paitsi intiaanien erinäiset rituaalit, myös ajatuksen siitä, mitä järkeä moisessa machoilussa on, kun "pakotetaan juomaan kannullinen olutta ja sitten upotetaan neulamerkin (kultaiset siivet) piikit paljaaseen rintaan, kukin toveri vuorollaan, niin että veri vuotaa.

Jack Cavanaugh: Lauluja yössä!

Jack Cavanaugh

Lauluja yössä

Alkuteos Abole all earthly powers

Suomentanut Eeva Kallinen

Aikamedia, 2005

455 s.

Cavanaughin Liekkien läpi trilogian päätösosa Lauluja yössä jatkaa aikaisemmista teoksista tutun Schumacherin perheen ja lähipiirin elämää. Sota on ohitse, Saksa jakautunut. On Itä-Berliini ja Länsi-Berliini, joiden välille on noussut Berliinin muuri. Schumacherin perhe ja muut päähenkilöt jäävät Itä-Berliiniin. Eletään vuotta 1961, mutta tarinassa edetään aina vuoteen 1989 ja Berliinin muurin murtumiseen.

Hadamarista pelastetut viisi lasta, joilla kullakin on jokin fyysinen vamma on sodan jälkeen viety, mihin, sitä Mady Schumacher on yrittänyt selvittää, mutta seinä on vastassa.

Mady on myös vihainen amerikkalaiselle eversti Parkerille, jonka hän katsoo pettäneen heidät, sillä hänet ja lapsijoukko oli ajettu pois amerikkalaisten tukikohdasta, jonne Parker heidät vei tarkoituksenaan saada heidät turvaan.

He ovat saksalaisia, luojan tähden Parker, mitä sinä oikein ajattelit? Hommaa heitä ulos täältä! --- ---aseistetut miehet olivat saattaneet  heidät ulos leiristä. Mitä ne miehet olivat muka pelänneet? Että kaksi saksalaista naista ja kourallinen lapsia yllättäen hyökkäisi heidän kimppuunsa.

Pastori Josef Schumacher kuoli edellisessä osassa. Leskeksi jäänyt Mady Schumacher elää itä-saksalaisessa kerrostalossa tyttärensä Edithin ja ystävänsä Lisetten kanssa. He käyvät töissä kenkätehtaassa, jossa ompelevat kengänpohjia päällisiin. Naapurin on mies, joka seurailee heidän tekemisiä ovisilmästään.

Sitten eräänä päivänä tullessaan töistä heitä odottaa Kollikissa. Miten tuo nuoreksi mieheksi kasvanut sokea poika on osannut tulla heille. Mady saa kuulla, että Hadamarin lapset ovat kaikki hoitolaitoksessa, jota johtaa hra Witzell. Kollikissa on kuullut Witzelin puhuvan puhelimessa ja kuullut siinä osoitteen. Kollikissalla on ihmeellinen kyky selviytyä itsenäisesti paljain jaloin kulkien, maata tunnustellen. Lisette lähetetään kenkätehtaasta hoitamaan erästä tehtävää johonkin kenkäliikkeeseen, jossa epäillään hävikkiä ja Lisette tapaa Kondradin. 

Yhdessä vanha joukkue päättää suunnata hoitolaitokseen ja hakea lapset pois ja viedä heidät rajan yli Länsi-Berliinin puolelle, vapauteen.

Mutta yllätys on suuri, kun he hoitolaitoksessa tapaavatkin Madyn kuolleeksi luullun isän, entisen pastori Ollbrightin, joka on nyt Otto Witzell. Witzell on suunnitellut koko jutun haluten tavata Madyn ja Edithin. Witzell on muuttunut mies, joka haluaa korvata menneisyyden virheensä.

Koko vanha jengi, Mady, Karl, Edith, Lisette ja Hadamarista pelastetut lapset, jotka nyt ovat nuoria asettuvat asumaan Witzelin kotiin. Mutta miten hoitaa näiden katoaminen Stasin suuntaan. Siihen Witzelillä on omat neuvonsa.

Suunnitelma on, että hoidokit täytyy saada jotenkin Länsi-Berliiniin, mutta miten. Avuksi tulee hra Parker, jonka Edith ja Lisette ovat tavanneet ennen muuria ja rajan sulkemista. Parkerilla on pääsy Itä-Saksaan peiteroolin avulla. 

Lauluja yössä on kerronnallisempi heikkotasoisempi kuin edellinen osa. Jännittävä ja hyvin etenevä tarina on, ja jotain tarinan iskevyydestä ja vetovoimasta kertoo se, että en malttanut lopettaa lukemista aloitettuani, vaan luin läpi yön, niin, että unet jäivät todella vähälle.Toisaalta halusin päästä tarinasta äkkiä eroon, sillä en  pitänyt tästä ja tässä oli vielä pahempia uskottavuusepäilyjä kuin aiemmissa osissa.

Muurin yli pääseminen vaikeutuu, kun paikalle ilmestyy Kondradin veli Willy, joka toisin kuin Kondrad on kamala tyyppi. Willy on opportunisti, joka on sodan loppuvaiheissa ilmiantanut saksalaisia sotaherroja venäläisille rahasta, ja on nykytilanteessa tehnyt mustan pörssin kauppoja ja hommia Stasille, palkkamurhaajanakin hän lopulta toimii. Willy ei kuitenkaan anna joukkoa ilmi Stasille, koska hän on itse ihastunut Madyyn, on ollut jo lapsuudestaan, ja kiristää tätä.Willy vaatii, että talossa kukaan ei saa poistua, vaan talossa pitää aina hänen tullessaan olla läsnä heidän kaikkien.

Lopulta Parker keksii suunnitelman: kaksoisolennot. Hänellä on mahdollisuus tuoda Berliiniin yhdysvaltalaisia kommunismista kiinnostuneita opiskelijoita. Hän etsisi opiskelijoiden joukosta hoidokkien kaksoisolennot, jotka vaihdettaisiin keskenään. 

Tämä on kaikkein suurin epäuskottavuus, mikä tarinassa tulee. Mielikuvitukselinen pelastusoperaatio kyllä, mutta hyvin epäuskottava. Ensin vaihdetaan Madyn oma tytär Edith, jolle löytyy kaksoisolento helpoimmin, sitten Kollikissa, mikä on vaikeampaa, koska tämä on sokea ja kaksoisolento kuitenkin näkevä. Kollikissa alkaa äkkiä käyttää aurinkolaseja. Mutta lopullisesti minulla meni usko tarinaan, kun vaihdetaan tyttö, jonka toinen käsi on kuivettunut. Hänellekin löytyy kaksoisolento, mutta - kuivettunut käsi on eri. Parker kuitenkin päättää ryhtyä vaihtoon ja saa vaihdon läpi sanomalla, että viisumissa on virhe ja kun hänen yhteysmiehensä, johon hän on turvautunut on alkanut epäillä, kun niin moni yhdysvaltalainen opiskelija on vammainen, että yhdysvaltalaiset ovat sairaalloisia, kun syövät jatkuvasti hampurilaisia. 

No, lopulta kaikki muut on vaihdettu, paitsi Downin syndroomaa sairastava Viktor. Hänen saamisekseen toiselle puolen, vaatii uuden suunnitelman - pakotunnelin.

Lopulta koko joukko on päässyt Länsi-Berliiniin, mutta Mady palaakin Kondradin ja Lisetten kanssa takaisin. Hän haluaa pelastaa tunnelin avulla myös muita. 

Teos päättyy vuoteen 1989 ja Berliinin muurin murtumiseen. Edith on tullut paikalle Yhdysvalloista, johon joukko on asettunut asumaan. Madyn pitäisi siirtyä  Itä-Berliinistä länteen, mutta häntä ei ala kuulua. Lopulta Kondrad ja Kollikissa ja Parker lähtevät etsimään häntä. Seuraa lopullinen välienselvittely Kondradin ja Willyn välillä, joka tosin jää osin avoimeksi. 

Paitsi tätä mielikuvituksellista pelastusoperaatiota, joka vei uskoni tarinaan, kerronnassa on ihan outoja kielivirheitä.

Luvut on numeroitu ja alaotsikkoinan on päiväykset. Ei kaikissa luvuissa, mutta vuosien etenemistä siis seurataan. On ouotoa, kun edellä on kuvattu joulunviettoa 1961, ja sitten tulee lauantai, 23. kesäkuuta,  vuonna 1961. Mitäh! Ihmettelen. No, kyllähän siinä hämmentyy ,että alkaako tämä tarina nyt mennä taaksepäin. Mutta seuraava päiväys sitten onkin 1962 kesäkuultam joten lipsus on yksittäinen. Kummallisia ovat myös sellaiset lauserakenteet kuin: Tutkin sen joka junassa puolelta. Pitäisi olla tutkin sen junassa joka puolelta. Tai parin jo sekunnin kuluttua, kun pitäisi sanoa jo parin sekunnin kuluttua.

Myös Kollikissan nimi mietityttää. Kun hän siirtynyt Yhdysvaltoihin, hän on tarvinnut virallisen nimen, jonka mainitaan olevan Scott. Kollikissa Scott vihitään Edithin kanssa, josta tulee Edith Schumacher-Scott. Mutta aiemmin toeksissa on mainittu että Scott on etunimi. 

"Kollikissa on katunimi, jota ei voi käyttää virallisissa yhteyksissä, mutta siihen nimeen hän vastaa."

En tiedä, mikä Kollikissan kohdalla on alkperäisnimi.Katsottuani sanalle englanninkielisen käännöksen, tuli vastaan nimet Tom, Tomcat, Tom Scott voisi menetellä virallisena nimenä, mutta Tomcat Scott hieman epäilyttää, mutta suomennettuna erityisesti.

Loppupuolella tässä osassa alkoi siis olla kerronnallista epäuskottavuutta ja laiskanoloista otetta, väsymistä. Teos on muutenkin aivan eri luokkaa kuin aiemmat osat. Ja vaikka kerronta näkökulma onkin vielä osin ei niin amerikkalainen (saksa/kommunismi), niin amerikkalainen mentaliteetti alkaa olla päällimmäisenä. Tosin kirjailija lopussa mainitsee, että olisi ottanut ajankuvan pilkuntarkasti, mutta minun on vaikea uskoa tuohon pilkuntarkkuuteen, paitsi, että ne muutamat viittaukset onnistuneisiin ja epäonnistuneisiin, sanomalehdissä kerrottuihin, Berliinin muurin ylityksiin ja pakoyrityksiin tuovat todellisuuspintaa, ja Stasin olemusta on pyritty kuvaamaan niissä yksittäisissä kohdissa, missä vastaan tulee, aidosti. Mutta en usko, että nämä rajavartijat ja muut olisivat niin helposti höynäytettäviä, kuin nyt tässä näyttää olevan.

Mikä oli hyvää, on se, että kristillisenä fiktiona päähenkilöitä ei ole pyritty  kuvaamaan täydellisinä. Kristillinen ote tässä teoksessa on kuitenkin vähäisempää kuin  ykkösosassa ja vielä vähäisenpää kuin kakkososassa. Kovin synkäksi ja alakuloiseksi jää lopputulema kokonaisuudessa.

Mainittakoon vielä Kollikissan mieltymys Sinatran musiikkiin.

 "Kuten laulussa sanottiin, he olivat toistensa ihon alla, toistensa sydämissä."