Jalmari Vaula: Pitkä pakomatka

 

Jalmari Vaula

Pitkä pakomatka

Kuva ja Sana, 1945

104 s.

Kansikuvitus ilm. Eeli Jaatinen

Murtunut kuusi makasi maassa aivan aidan vieressä. Se oli ollut aikoinaan suuri ja juhlallinen puu. Mutta ajan hammas oli syönyt sen sydämen, tikka oli laatinut siihen pesänsä, tiainen oli sen jälkeen kasvattanut kahdet poikaset sen ontossa onkalossa ja sadoittain puutoukkia oli kaivanut ytimen aukkojaan täpösen täyteen. Kun sitten suuret tuulet tulivat ja metsä ympärillä huokui ja humisi, mursi myrsky sen rungon keskelstä kahtia, halkaisi tyven kuin lahon aidaksen ja viskasi latvuksen vesakkoon aidan viereen. Tämä oli tapahtunut sydänkesällä, heinänteon aikaan. Siksi olivatkin oksat vielä aivan vihreät, ain joku ruskettunut lehvä seillä täällä juorusi jo kuitenkin kaiken katoavaisuudesta. Verraton piilopaikka metsäneläimille tuo latvus! Kelpasipa sen suojissa jäniksenkin ottaa ettoneensa ja ruskeapilkullisen koppelon pyöräyttää kuusi munaa sammaleisen pesänsä pohjalle. 

Ensimmäinen luku tässä tarinassa on kuin eri tarVaulinasta, mutta niin vain sillä kuitenkin on merkitystä. Ei sitä turhan päiten ole johdannoksi laitettu. Tarinan jatkuu, kun nuori, rikollisille teille joutunut nuori mies, punapää-Risto karkaa vankilasta ja kurkistaa tuon murtokuusen alta, pälyillen pelokkaana ympärilleen. Risto on vasta poikanen, karun lapsuuden omaava nuori, joka on pakomatkalla iskettyään vartijan. Nyt hän pelkää, että hänestä kaiken lisäksi on tullut murhaaja.

Pitkä pakomatka on kristillistä kirjallisuutta, jossa Jumalan sanan vaikutus yhdessä erämaiden ja luonnon tervehdyttävissä oloissa muuttaa nuoren ihmisen elämän. Ristoa ajetaan takaa halki Suomen, aina Lapin perukoille ja Ruijan rantamille, jossa Risto pestautuu kalastuslaivalle. Tässä vaiheessa kerrontaan tulee sanastollista paikallisväriä, kun puhutaan juksaamisesta, otringista, paarusta ja höösmannista monista muista puhumattakaan. Hieman on kerronnassa myös hyperbolistista otetta, kun kuvataan kissakalaa, joka "herää kuolleistakin". 

Ruijan rantamilla Risto tekee lopullisen päätöksen kohdata totuuden teoistaan. Pakomatkallaan Risto on tavannut muun muassa Hallatunturilla asuvan erakon, joka on auttanut Ristoa antamatta tätä ilmi. Paluumatkalla Risto tapaa erakon uudelleen ja saa kuulla, ettei hän sentään mikään murhamies ole. Vartija on selvinnyt saamastaan iskusta. 

Ihan vänkä, poikien seikkailutarina, jossa joudutaan taistelemaan ei vain karhuja ja susia vastaan, vaan myös omia sisäisiä otteluja. Teos on tietysti jo iäkäs, kerronnallisesti väljää. Dialogia on jonkin verran, kuvauksellisuuteen ja tapahtumiin olisi ehkä voinut syventyä tarkemminkin. Kristillinen sanoma on selkeä, muun muassa psalmeja lainataan. Ote ei kuitenkaan ole tuomitsevaa eikä sormella osoittelevaa. Mielenkiintoista tarinassa on Riston kohtaamisissa hyväsydämisissä ihmisissä, jotka eivät anna Ristoa ilmi, vaan auttavat tätä syystä tai toisesta eteenpäin. Värikkäämmäksi kuvaus muuttuu Jäämeren rantamilla juuri sanastonsa takia. Jonkinlainen paino- tai ajatusvirhe sanastossa tulee kuitenkin esille, kun puhutaan mereen hukkuneista sieluista, jotka mainitaan ensin merihaukkoina ja merihaukkana sana selitetään. Jatkossa kuitenkin puhutaan meriraukoista.  

Jalmari Vaula on itselleni uusi kirjailijatuttavuus. Ammatiltaan opettajana toimineelta kirjailijalta on ilmestynyt myös muita luontoon vahvasti liittyviä teoksia, joihin mielelläni tutustuisin. 

 Pohjoinen 2025 -lukuhaaste kohta 12. Kasvutarina

 

Matti Aikio: Eläinten nahoissa!

ELÄINTEN NAHOISSA

Tarina Ruijasta

Kirj.

MATTI AIKIO

Tekijän luvalla suomentanut Juhani Siljo

Matti Aikio (1872-1929) oli saamelainen kirjailija ja saamelaisuudesta tämä Eläinten nahoissa -teoskin kertoo. Pääosassa on Biettar Oula, joka on porolappalainen  pohjoisen tuntureilta. Hänellä on puoliso Elle ja Andi-pienokainen. Myös Biettar oulan äiti Muori Biettar asuu ja pitää komentoa perheessä. Tarina saa alkunsa porovarkausoikeudenkäynnistä, jossa Lasse, joka on ollut Piettar Oullalla apulaisena ottaa syyn niskoilleen, vaikka todellinen syyllinen on Biettar Oula itse. Lasse joutuu vankilaan seitsemäksi kuukaudeksi ja kun hän vapautuu tulee hän hakemaan niitä seitsemää vaadinta, jotka hänelle on luvattu. Vaan Muori Biettar sanookin, että saat kolme merkitsemätöntä vasaa ja yhden vaatimen, johon Lassen on tyytyminen, mutta Lassen ja Biettar Oulan välille jää kytemään katkeruutta. 

Kerronta on väkevää ja rajua, voisi jopa sanoa että hieman rietastakin. Sävähdyttää sisikuntaa, kun kuvataan, kuinka 2½-vuotias Andi, joka imee äitinsä rintaa ja kiroaa, kun maitoon sekoittuu katosta (?) tippuva vesitippa. Ihan niin raakaa tämä kuvaus ei kuitenkaan ollut, kuin pelkäsin ja loppua kohden kerrontaan tulee jo muunkinlaisia sävyjä.Mikään iloinen kirja tämä ei kuitenkaan ole. Tarinaa sävyttää pohjoisen pimeys ja valoton kaamos. Ihmisluonnnon, tunteiden ja elämänmenon kuvauksen rinnalla elää kulttuuriin liittyvät sanat ja luontokuvaus.

Mieltä etovan lestadiolaisseurojen (?) kuvauksen rinnalla kuvaus pakkaseen kuolleesta varpusesta on herkkä, jollain lailla tämä oli kuitenkin irrallaan muusta kerronnasta.

"Pieni varpunen, jonka nokka oli heltynyt kylmästä, niin ettei se saanut eloa jääkovasta urvusta, istui oksalla, hentoiset varpaat kirpeän kylmässä huurteessa. Kylmä oli hiipinyt sydänjuuriin saakka ja kierteli värisyttäen läpi ruumiin. Silmäluomet raukesivat yhteen, ja pää ja kaula koettivat piiloutua höyhenvaippaan, mutta turhaan. Pikku varpunen tipahti lumeen, jalat kä pristyneinä vatsan alle... Mutta sen viimeinen tunne oli suloista tyytyväisyyttä. Se uneksi lentävänsä lämpimässä ilmassa, joka oli täynnä päivänpaistetta."

Biettar Oulan rinnalla tarinassa on monia sivuhenkilöitä, joista mainittakoon Jussa. Jussa rakastuu vaaleaan naiseen, Elnaan, viehättävään ja toisenalaiseen, kuin kukaan toinen, jonka Jussa on tavannut. En oikein ole varma, onko nainen norjalainen vai sittenkin itsekin lappalainen.  mutta sanat heidän välillään eivät tavoita toisiaan. He kulkevat toistensa ohitse niin läheltä että kipeää tekee. Jussasta tulee pappi, Suomen pappi, ei Norjan.

Räikeää alastomuutta, tunteiden kuumia huokauksia ja elämän juurien mehukkuutta tässä tarinassa on, se elämän toivo vain tahtoo olla kovin kalpea ja heiveröinen, kuin sammuva liekki. Elämän hurmiosta ei saa kaikin ajoin otetta vaan jää tahdottomana leijumaan ilmaan ja kaipaukseen. Hyvin erilaista elämänkuvausta, kuin yleensä ne kaunokirjalliset teokset, joita olen lukenut, ei vallan kehno lukukokemus kuitenkaan jännitteistään huolimatta.

”Tämä kevät tulee kuin kuumeuni jonakin varhaisena aamuhetkenä. Aurinko riisuu maan räikeän alastomaksi, sen kuuma henkäys kohtaa jokaista paljasta täplää ja sulattaa elämään juurten mehut kuohkeutuvan mullan alla, se täyttää koko ilman riehuvalla  juhlahumulla ja kaiken elävän toivolla ja tahdottomalla hurmiolla.”

...

Helmet 2020 lukuhaaste kohta 5: Saamelaisen kirjailijan kirjoittama kirja. Luin tämän nettiversiona, jonka voi ladata Projekti Lönnrotista.

Kirsi Klaudia Kangas: Punainen myssy!

Kirsi Klaudia Kangas

Punainen myssy

Väyläkirjat, 2017

143 + 1 s.

Alku (Prologia ei huomioitu): Eilif Sildonen sulkee valkoisen portin ja lähtee astelemaan keinahdellen niityn laitaan kulunutta uraa myöten kohti kylän autiota itärantaa.

 

 

Kylä on Ruijassa, Jäämeren rannalla oleva pieni norjalaisten ja kväänien asuttama kylä. Eilif on vanha eläkkeellä oleva kalastajaukko, joka on naimisissa Gudrun-nimisen naisen kanssa. Gudrun on siivousintoilija. Eilif taas ei niin siivo. Yksikseen merestä uppotukkeja poimiva ja niistä polttopuita pilkkova omanlaisensa taiteilija, sillä hänellä on tapana koota polttopuut sieviin pinoihin, joista hän on tullut kuuluksi. Tuleepa eräänä päivänä,Gudrunin ollessa viikon ajan ulkomaanreissussa, saksaa puhuva turisti kuvaamaan Eilifin toimia.

Eilifillä on synkkä menneisyys. Hänen veljensä on kuollut kalastajaveneen haaksirikossa. Eilif syyttää itseään onnettomuudesta. Myös sota-ajan tapaukset korventavat miehen sisuksia puhumattakaan myttyyn menneestä avioliitosta morsiamen karattua saksalaissotilaan matkaan.

Punainen myssy on kiintoisa teos, jossa jäämeren luonto kiertyy karuna mutta hienona. Karuna avautuu myös sielunmaisema, johon kuitenkin viime metreillä pilkistää valonhitunenkin. Pidin paljon tästä teoksesta ja arktisen ympäristön kuvauksesta. Kerrontaa sävyttävät Kirsi Klaudian upea mustavalkokuvitus.

Maininnan arvoinen kuvaus:
"Eilif muistaa vielä kauppias Amundsenin emännän. Hän ei ollut kuollessaan kovin vanha, mutta suolainen vihuri oli kuvioinut hänen kuten muidenkin Jäämeren rannan naisten kasvot ennen aikojaan hienoisille uurteille, kuin niihin olisi talletettu hienonhienojen pitsiliinojen virkkausohjeita."

 

---

Kirjarikas elämäni -blogissa on huomoitu teoksessa ilmenevä "luonnon ja kielen kauneus" . Hellekelin erinomaiseksi viilentäjäksi ja (kirjalliseksi) helmeksi kuvaa tätä Mummo matkalla ja Tuulisessa maassa yllätyttiin myönteisesti kirjan äärellä.

--