Zachris Topelius: Tähtien turvatit!

 Zachris Topelius

Tähtien turvatit

Ajan- ja luonteenkuvaus Kuningatar Kristiinan ajoilta 

Alkuteos: Planeternas skyddslingar. Nimi muutettiin tekijän toivomuksesta myöhemmissä painoksissa muotoon Stjärnornas kungabarn.  

Suomentanut Aune Brotherus  

WSOY, 1955 (6. painos) 

858 s.

Teos jakaantuu kolmeen osaan jotka ovat  I Yön lapset, II Kolme kohtaloa III Verraton. Ajallinen miljöö on 1600-luku ja 30-vuotinen sota, sen jälkipuolisko.  Pienessä suomalaisessa torpassa, jonne lumihankeen poljettu tuntematon nainen etsiytyy syntyvät Hagar ja Bennu. Nainen kuolee ja kaksoset jäävät orvoiksi.  Kuka oli tuo nainen, ja mikä on lasten tausta, on olennainen osa tarinaa. Teoksen kolmas päähenkilö on Ruotsin kuningatar Kristiina. Kaikki he kolme syntyvät samana talvipäivänä Jupiterin ollessa erikoisessa asennossa Saturnukseen nähden.

- Advigila, Domine, hac nocte nascentibus! - Mitä te sanoitte? Kysyi Lydik Larsson uteliaasti. Minun tullimiespääni ei, häpeä kyllä, saa siitä selkoa. Minä en ymmärrä latinaa enempää kuin koira. - Sanoin, vastasi mestari Sigfrid: Herra, kaitse niitä lapsia, jotka syntyvät tänä yönä! Heille on annettu suuret lahjat ja he loistavat kuin kynttilät, mutta joutuvat suuriin kiusauksiin ja voivat sammua pimeydessä. - Ja tuon voitte lukea tähdistä? kysyi tullimies todella kummastuneena. 

Tähtien turvatit on hyvin eriskummallinen teos, joka yhdistää faktaa ja fiktiota, astrologiaa ja uskonnollisia näkemyksiä. Paitsi Kuningatar Kristiinaa, teoksessa mainitaan monia Ruotsi-Suomen aikaisia historian hahmoja Pietari Brahesta Klaus Flemingiin ja Åke Tottiin. 

Teoksen kertoja on kaikkitietävä, joka kertoo tarinaa "oman aikansa" tietämyksellä menneisyyteen katsoen, tuoden esiin pieniä yksityiskohtia, jotka eivät olleet vielä totta tai tunnettuja tapahtuma-aikaan.

Kaikki kävi kuin taikavoimalla. Tämä oli yksinkertaisesti selitettävissä siten, että 1600-luvun ylimmän luokan teini ei olisi pystynyt täyttämään toisen luokan vaatimuksia yhdeksännellätoista vuosisadalla.

Tämä lähestymistapa on kuitenkin pientä ja satunnaista, vaikkakin hieman erikoislaatuinen, sillä itse tarinan tapahtumat ja päähenkilöiden seikkailut tapahtuvat preeseesensissä. 

Teoksesta löytyy monia eri teemoja, paitsi historiallista kehystä, 30-vuotinen sota ja Kuningatar Kristiinan persoona, teoksessa on nähtävissä niin uskonnollisia pohdintoja kuin astrologiaa, jota erityisesti karsastan. Vahvana on nähtävissä myös naisten aseman tarkastelu. Tämä tulee esille erityisesti Kuningatar Kristiinan ja Hagarin kohdalla. Molemmat ovat lahjakkaita, tiedonhaluisia naisia. Hagar pääsee erinäisten vaiheiden jälkeen opiskelemaan, onhan hänen kumminsa Laukon kartanon Juho Kurki. Hagar päätyy kuningatar Kristiinan kirjastonhoitajaksi, kun hänen veljensä Bennu, jonka kummina oli Åke Tott, jonka pojan Klausin kanssa Bennulle tulee kahnaus. Bennu karkaa ja hänestä tulee sotilas Euroopan taistelukentille. Välillä kolmikon tiet kohtaavat, kunnes taas eriävät. 

Hagar ja Bennu ovat kuvitteellisia hahmoja, fiktiota. Se, kuinka todenmukaisen kuvan teos antaa Kuningatar Kristiinasta on sitten toinen kysymys. Kristiina kuvataan erikoislaatuisena, aika itsekeskeisenä persoonana, joka ei sallinut lähelleen itseään ylempiä. Samanveroisuuskaan ei välttämättä käynyt. Kuningatar Kristiina pohtii elämänkatsomuksia, mittailee eri uskonkäsityksiä, ajattelee ensin, että pois se, että luopuisi luterilaisuudesta, mutta kääntyy lopulta katoliseksi, koska katolisuudessa hän saisi ajatella mitä haluaa, kunhan ulkonaisesti toimisi sen säädösten mukaan. Mutta oliko tämä todellinen syy kääntymykseeen. Kristiina luopuu kruunustaan serkkunsa Kaarle Kustaan hyväksi.

Täytyy myöntää, että Kuningatar Kristiina on kiintoisa historian hahmo. Hänestä tahtoisin tietää enemmän.  

Mietin pitkään, kirjoittaisinko tästä teoksesta ollenkaan tai esittelisinkö koko teosta. Vaikka lukutempo alkoi jähmeästi, se jatkui yllättävän sutjakkaasti ja nopeasti sivumäärään nähden, alkaen lopuksi taas takellella. Syy vastahakoisuuteni oli kuitenkin paitsi teoksen astrologinen ulottuvuus ja salaperäinen tähti, joka puhui niin Hagarille kuin Bennylle, kuin Kristiinallekin ja tuntui johtavan heidän elämäänsä, myös teoksen antama kuva juutalaisista.  Hagarin ja Bennyn äiti oli juutalainen, äidin isä Ruben Zevi (ilmeisesti fiktiota) rahoitti Euroopan maita ja sodan käyntiä. Ruben Zevi uneksi myös Israelin takaisin saamista osmaneilta.  Rubenista muodostuva kuva huikeita korkoja  nostavana raharikkaana kroisoksena, joka vetelee maailmanvaltojen naruja sodan näyttämöllä on ärsyttävä stereotyyppisyydessään. Toisaalta kuvaus "kultaisesta juutalaisesta" vaikutti vähemmän uskottavalta hahmolta. Onko tuollaista kroisosta voinut todellisuudessa ollakaan. Faktan ja fiktion rajat hämärtyvät pahasti. 

Minun täytyikin hieman selvitellä löytyisikö tästä teoksesta millaisia pohdintoja selkiytttääkseni omia antipatioitani.  

Googlen tekoäly-yhteenveto kuvasi teosta näin (hakusanoina ainakin Topelius, Tähtien turvatit, juutalaisuus tai juutalaiset): Zacharias Topeliuksen Tähtien turvatit -teos ei käsittele juutalaisuutta, vaan se on satusarja, jossa esiintyy juutalainen poika nimeltä Simson, joka auttaa orpoja lapsia löytämään turvapaikan. Teoksessa korostetaan ystävällisyyttä ja myötätuntoa köyhiä ja vähemmistöjä kohtaan. Teoksen ydinajatus on myötätunto ja toisten auttaminen, ja se esittää juutalaisen hahmon positiivisessa valossa, korostaen hänen hyväsydämisyyttäänTeos ei kuvaa juutalaisuutta uskontona, vaan se kuvaa Simsonin hahmon kautta juutalaista kulttuuria ystävällisyydellä ja avuliaisuudella. 

Vaikka alla olikin varoitus, että tekoäly voi vastata väärin, niin tämähän oli ihan höpönpöppöä, jossa oikein mikään ei pitänyt paikkaansa. Tämä teos ei ole satusarja. Päähenkilönä ei ole Simson eikä turvapaikkaa etsiviä orpoja sen paremmin kuin heidän auttajaansakaan ei löydy. (EDIT: No, ovathan Hagar ja Bennu orpoja, mutta eivät he oikeastaan mitään turvapaikkaa etsi.) Ystävällisyyden ja myötätunnon merkityksen teoksessa voi kyllä löytää rivien välissä. 

Mielestäni tämä teos sen sijaan on vahvasti sodanvastainen, niin 30-vuotisen sodan teema kuin läsnä onkin, ja puhuu naisten aseman puolesta. Kristinuskoakin korostetaan, mutta ei mitään yksittäistä kirkkokuntaa. 

Juutalais-aiheeseen liittyen löysin Anna Kaisa Inkalan kirjoituksen "Topeliuksen juutalaiskuvasta"  ja juutalaisista sukujuurista, mikä hieman lievensi antipatiaani, mutta ei saanut minua yhtään enempää tykkäämään tästä teoksesta. Allegoriaa tästä varmasti on, mutta minulle liian sekavaa. Ei, en tykännyt, vaikka loppu toikin hieman valoa pimeyteen. Toisaalta viimeiset sanat osoittavat, että tämän teoksen teemoissa on hyvinkin tätä päivää koskettavia teemoja.

"Ainoa seikka, joka tiedetään liiankin hyvin, on se, että ratsastaja yhä ratsastaa punaisen hevosen selässä. Hänen tiensä kulkee vielä aika ajoittain tuhan ja veren läpi. Vielä on pitkä, voi, niin pitkä matka aikojen loppuun." 

Erityismaininta tälle määritelmälle:

Lisbet oli herttainen kuin ruispuuro 

Muualla mainittua:

Kirjavinkit "Jäi Topeliuksen viimeiseksi romaaniksi". On moniulotteinen kertomus, joka murtaa "topelianisuudesta" muodostunutta kuvaa.  ”topeliaanisuudesta

Luetut  Eksoottinen teos Kuningatar Kristiinan ajoista

Sinisen linnan kirjasto on sisällyttänyt tämän 10 tärkeää kotimaista klassikkoa -listalleen. 

---

Helmet 2025 -lukuhaaste kohta 29. Kirjailijan viimeisin teos

 

 

Ben Kalland: Vien sinut kotiin!

Ben Kalland
Vien sinut kotiin
Atena, 2017
284 s.

Luin jo keväällä jostain Ben Kallandin haastattelua, jossa hän kuvasi uuden kirjansa syntyprosessia ja ajattelin, että tuossa voisi olla kirja, jonka haluaisin lukea. Kun teos sitten eilen tuli kustantajalta, tartuin siihen hetimiten ja luin kirjan yhdessä hujauksessa , ja olen nyt yön nukuttuani ymmälläni. Kuinka voisin kuvata tätä kirjaa? Lukutunnelmat ovat vaihtelevia. 

Kun kertoo tarinan, voi valita aloituspisteen ja tapahtumat, joista tarina muodostuu. Valinnat voi tehdä monella tavalla, ja valitsemalla tapahtumat huolella voi tarinalle antaa haluamansa muodon. Tämä on Ellenin tarina.

Ellen - nuori viulistilupaus, oli yksi niistä syistä, jotka herättivät kiinnostukseni. Ellen on Markuksen ja Carolan kolme vuotta nuorempi pikkusisko. Herkkä, musiikillisesti lahjakas tyttö. Sisaruksista nuorin on Sofia.

Itse en ole musikaalinen, enkä tiedä hölkäsen pöläystä niistä musiikillista termeistä, mitä kirjassa vilisee glissandosta crescendoon mutta rakastan viulunsoittoa ja hyvää musiikkia. Parasta kirjassa onkin sen musiikillinen sointi. Myös Kallandin ilmaisua voisi sanoa musiikilliseksi, Samoin kuin Ellenin viulu tekee  Kallandin ilmaisu laajoja hyppyjä, sävelkuviot vaihtelevat keveistä ja sointuvista noitatanssiin, villiin ja hallitsemattomaan - suorastaan karkeaan tyyntyäkseen auringonlaskun myötä viimeisiin haikeisiin säveliin.

Kerronnallisesti kirja on mukaansatempaavaa. Sen osoittaa jo se, että luin sen yhteen syssyyn yhden päivän ja illan aikana. Sanat, ilmaisutyyli, kuvaavuus on soljuvaa ja ilmavaa - jännitteistä, hieman hämmentäviäkin, kuten navigaattorin sensuelli ääni. En ole koskaan ajatellut että navigaattorin ääni olisi sensuelli. Kertojanääni on minä-kertoja, Markus, joka kertoo paitsi omaa myös pikkusiskonsa ja perheensä tarinaa. Silti se, mitä ei kerrota jättää aukkoja.

Elämämme näyttäytyy sarjana tapahtumia, joiden lomassa on satunnaisesti valittuja, valokuvan tarkkuudella tallennettuja osia. Näiden väliin jää vuosia dokumentoimatonta, jälkipolville näkymätöntä elämää. Jäljelle jääneet valokuvat eivät valehtele, mutta ne rajaavat todellisuutta.

Toisaalta tämä tekee tarinasta ilmavan, toisaalta kerronnallista totuutta rajoittavat kirjailijan kuvaamat, valitsemat hetket päähenkiöidensä elämässä.

Se, mitä jätetään kertomatta on lukijalle näkymätöntä, mutta jättää mahdollisuuksia rivien väliin tehdä tulkintoja, ne herättävät kysymyksiä. Se, mitä ei sanota, voi olla joskus merkityksellisempää kuin se, mitä sanotaan, Esimerkiksi Ellenin kohtalo. Miten se liittyy alun dramaattiseen tapahtumaan Porkkalan talvisella jäällä? Vai liittyykö mitenkäään?

Kallandin kerronnassa minulla herää myös kysymys, kirjoittaako hän omaelämäkertaansa? Varmasti siinä on mukana omaa kokemusta (kirjailija on aikoinaan kuulunut Jehovan todistajiin), mutta kuten hän jälkisanoissaan ilmaisee, tämä kertomus on fiktiota, vaikka sen luomisessa on käytetty haastatteluja ja julkaisuja.

Totuus on optinen illuusio, jota ei voi nähdä, jos katsoo sitä suoraan. Fiktio on sitä, että keksitään asioita, jotka eivät ole totta, mutta jotka paljastavat totuuden.

Ben Kallandin teos Vien sinut kotiin ei ole kirja totuudesta. Mikä on totuus? kuolematon kysymys. Enemmän kuin totuudesta tämä kirja puhuu yhteisöllisyydestä, yhteenkuulumisesta ja perheestä. Toki yhtenä vahvana teema on valta ja sen käyttö, 

Jos ajattelen kirjan päähenkilöä Markusta, niin - huh! Karmiva tyyppi. Markuksessa minua etäännyttää se mädännäisyys ja kaksinaismoralismi, mitä hän edustaa. Ja silti näen hänessä on jotain, mikä voisi puhjeta kukkkaan, jos miehestä voi sellaista ilmaisua käyttää. Toisaalta ottaen huomioon kolmekymmentävuotta järjestön johtoportaassa, niin miettii, voiko siitä enää päästä  täysin irti. Onko muutos mahdollista? Toisaalta ei vain Brooklynin vuodet, vaan entäs muu menneisyys.

Vien sinut kotiin on pohjavireeltään tummasävyinen. Siitä puuttuu miltei kokonaan hiljaiset ja auvoisat hetket, valoisuus! Jos ajatellaan uskoa ja uskontoa, jotka ovat yksi teema, niin tästä teoksesta puuttuu täysin todellisen uskon ja luottamuksen tuoma rauha. On ero sillä, mikä on opittu tai  valittu, mikä on iskostettu tai mikä on sydämessä syntynyt.  

Mikä oli se koti, johon kirjan päähenkilö tunsi tien? Oliko se paluu järjestön pariin jossain uudessa valtakunnansalissa, jossa voisi jatkaa kaksinaismoralistista elämäänsä vai oliko se tie vastalöydetyn lapsenlapsen luo - perheen pariin?

Nyt kun Ellen soitti ilman säestystä, huikean kaunis sointi oli helppo huomata. Siinä oli syvä, tumma vivahde, joka täytti koko ison tilan. --- Tuntui kuin viulu olisi ollut eläin, joka halusi vapauteen ---

Helmet lukuhaaste 2017 kohta 49 Vuoden 2017 uutuuskirja

Kirjan on lukenut myös Leena Lumi, jota teoksen tempo ravistaa, ihastuttaa ja saa kyyneliin. Leena Lumi piti myös Markusta epäluotettavana kertojana. Tätä jäin sittemmin pohtimaankin, mitä Markus jätti kertomatta? Väistelikö hän jotain? Tosin minua jo alun kerronta mietitytti, mitä tässä jätetään kertomatta, kerrotaanko kaikki niinkuin tapahtui.
Lumiomenan mielestä Kallandin teksti kulkee kuin sinfonia: hiljaisesti silloin kun tarpeen, voimakkaasti,kiihkoisastikin silloin, kun aika on. 

...
EDIT: Ben Kallandilta on ilmestynyt myös nuortenkirja Villihaukka.